Klik! (Click - 2006) - elokuva-arvostelu

KLIK!

CLICK

Ohjaus: Frank Coraci

Näyttelijät: Adam Sandler, Christopher Walken, Kate Beckinsale, Henry Winkler, Julie Kavner, David Hasselhoff, Sean Astin, Jennifer Coolidge, Danielle Tatum McCann, Joseph Castanon, Lorraine Nicholson, Jonah Hill, Katie Cassidy, Jake Hoffman, Cameron Monaghan, Sally Insul, Nick Swardson, Jana Kramer, Rob Schneider, Terry Crews ja James Earl Jones

Genre: komedia, draama, scifi

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Click, eli suomalaisittain Klik! on Adam Sandlerin tähdittämä scifi- ja draamaelementtejä sisältävä komediaelokuva. Steve Koren ja Mark O'Keefe keksivät idean leffaan William Bennettin antologiakirja The Book of Virtues: A Treasury of Great Moral Storiesin (1993) tarinasta The Magic Thread. He työstivät käsikirjoituksen ja saivat Sony Picturesin innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2005 ja lopulta Klik! sai maailmanensi-iltansa 14. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Klikin jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Arkkitehti Michael Newman ei osaa tasapainotella elämässä perheensä ja työnsä välillä. Hänen maailmansa kuitenkin mullistuu, kun hän saa käsiinsä yleiskaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan niin televisiota kuin muutakin elämäänsä ympärillään.

Adam Sandler näyttelee Michael Newmania, arkkitehtiä ja perheenisää, joka on aikamoisen burnoutin partaalla. Hän yrittää olla mahdollisimman hyvä perheelleen, mutta samalla hän on todella lähellä kunnon läpimurtoa töissä, mikä ampaisisi hänet kohti tavoitteitaan ja niinpä hänestä onkin tullut pakkomielteinen hommistaan. Tämä puolestaan ajaa häntä kauemmas vaimostaan Donnasta (Kate Beckinsale) ja lapsistaan Benistä (Joseph Castanon) ja Samanthasta (Danielle Tatum McCann), vaikka miehen aikomus on nimenomaan tarjota heille parempi elämä. Sandler on roolissaan pääasiassa hyvä, vaikka häneltä löytyykin tuttuja, hiukan ärsyttäviä maneereita myös tässä. Beckinsale on kelpo Michaelin yhä vain turhautuneempana vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös Henry Winkler ja Julie Kavner Michaelin vanhempina Tedinä ja Trudynä, Jennifer Coolidge Donnan parhaana ystävänä Janinena, David Hasselhoff Michaelin pomona John Ammerina, Sean Astin Ben-pojan uintiopettaja Billinä, sekä Christopher Walker Bed Bath & Beyondin varastossa työskentelevänä Mortyna, joka antaa Michaelille ihmeellisen kaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan elämäänsä. Lisäksi esimerkiksi Gotham-sarjan (2014-2019) "Jokerina" tunnettu Cameron Monaghan tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan naapurin raivostuttavana Kevin-poikana. Sivunäyttelijät irrottelevat passelisti rooleissaan - erityisesti Coolidge ja Hasselhoff.

Klik! sisältää mielestäni Adam Sandlerin filmografian parhaan tarinaidean, eikä ihme että Sony Pictures tarttui tähän Steve Korenin ja Mark O'Keefen kertomukseen - saman duon kynästä syntyi pari vuotta aiemmin Jim Carreyn menestyskomedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003), jossa elämäänsä turhautunut mattimeikäläinen sai Jumalan voimat. Kukapa ei olisi joskus haaveillut olevansa paremmin hallinnassa omasta elämästään? Kukapa ei joskus toivoisi voivansa hypätä yli päivien tylsiä puolia? Kukapa ei joskus haluaisi pystyä kirjaimellisesti hiljentämään ihmistä, jonka juttuja ei jaksaisi kuunnella? Mitä jos olisi olemassa kaukosäädin, joka mahdollistaa kaiken tämän? Aivan mahtava idea - ainakin elokuvan tarinaksi.

On hupaisaa seurata, kun Michael ottaa kaukosäätimen käyttöönsä alun epäuskosta huolimatta ja alkaakin vähittelen käyttämään sitä yhä enemmän arjessa. Vähitellen komedia saa kuitenkin väistyä, kun mies huomaa hyppivänsä yli merkittäviä hetkiä elämästään. Pienten alakouluikäisten muksujen sijaan edessä onkin yhtäkkiä pari nuorta aikuista ja peiliin katsoessa rypyt ja harmaat hiukset ovat lisääntyneet. Siinä, missä Klikin ensimmäinen puolisko menee huumorin parissa, toinen puolisko on huomattavasti draamapainotteisempi ja mielestäni juuri tällä toisella puoliskolla elokuva pääsee kunnolla vauhtiin. Meno synkkenee yllättävänkin paljon ja loppusuoralla voi jopa huomata pyyhkivänsä kyyneliä poskiltaan. Ja sitä reaktiota eivät Sandlerin elokuvat yleensä aiheuta.

Klik! on mielestäni edelleen yksi Sandlerin parhaista elokuvista, etenkin kun katsoo, millaisia mätäpaiseita hän on tähdittänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Siitä löytyy kuitenkin omat vikansa ja etenkin näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy useita vaivaannuttavan huonosti vanhentuneita vitsejä, joista Rob Schneider arabiprinssi Habeeboona on pahin. Nämä onneksi uupuvat toiselta puoliskolta ja mielestäni leffa paranee kaikin puolin edetessään.

Juan José Campanellan oli alun perin tarkoitus ohjata Klik!, mutta hän lopulta jätti projektin ja tilalle astui Frank Coraci, joka oli aiemmin tehnyt Sandlerin kanssa komediat The Wedding Singerin (1998) ja Juomahemmon (The Waterboy - 1998). Coraci näyttää kyntensä, siirtyessään sulavasti häröstä huumorista traagiseen draamaan, mitä tukee Korenin ja O'Keefen teksti. Käsikirjoitus sisältää mainioita teemoja siitä, että hetkessä on hyvä elää ja pitäisi osata arvostaa sitä mitä on jo, eikä aina vain tavoitella jotain mitä ei vielä ole. Klik! on myös teknisesti pääasiassa hyvin tehty. Se on oivallisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on pätevää. Tietokonetehosteita hyödynnetään kekseliäästi, kun Michael esimerkiksi pysäyttää tai pikakelaa maailmaa ympärillään. Äänimaailma on osaavasti työstetty Rupert Gregson-Williamsin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Click, 2006, Columbia Pictures, Revolution Studios, Happy Madison Productions, Original Film

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Underworld: Blood Wars (2016)

UNDERWORLD: BLOOD WARS

Ohjaus: Anna Foerster

Pääosissa: Kate Beckinsale, Theo James, Tobias Menzies, Lara Pulver, Bradley James, Peter Andersson, James Faulkner, Clementine Nicholson, Daisy Head, Oliver Stark ja Charles Dance

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Kate Beckinsalen tähdittämä vampyyri-ihmissusileffa Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) sai vaisuja arvosteluja, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osat Underworld: Evolution (2006), Underworld: Rise of the Lycans (2009) ja Underworld: Awakening (2012) saivat vielä negatiivisempaa palautetta kriitikoilta, mutta ne olivat kaikki menestyksiä lippuluukuilla. Alun perin työnimellä "Underworld: Next Generation" kulkeneen viidennen osan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2015. Lopulta Underworld: Blood Wars sai ensi-iltansa joulukuussa 2016. Elokuva menestyi budjettiinsa verrattuna kelvollisesti, mutta jäi elokuvasarjan selvästi huonoiten menestyneimmäksi leffaksi, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse näin Varjojen valtakunnan jo lapsena ja sen kolme ensimmäistä jatko-osaa myöhemmin teininä, enkä pahemmin välittänyt näkemästäni, joten Underworld: Blood Wars jäi minulta väliin, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle vuonna 2017. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Muutama kuukausi Underworld: Awakeningin jälkeen oli vihdoin aika huipentaa sarja toistaiseksi viimeisellä osalla Underworld: Blood Wars.

Selene on piilottanut arvokasta verta omaavan tyttärensä, jota niin vampyyrit kuin ihmissudet jahtaavat. Selenen tavoitteena on vihdoin ja viimein päättää lajien vuosisatoja kestänyt sota.

Kate Beckinsale nähdään jälleen kerran vampyyri Selenenä, joka erityisen verilinjansa takia kestää jopa auringonvaloa. Selene on joutunut piilottamaan tyttärensä Even, jota vampyyrit jahtaavat kostaakseen Selenelle vanhimpien kuoleman ja jota ihmissudet haluavat käyttää uuden vampyyri-ihmissusi-mutanttiarmeijan luomiseen. Beckinsalen roolisuorituksesta alkaa jo näkyä selvää kyllästymistä elokuvasarjaa kohtaan ja hän ilmoittikin pian Underworld: Blood Warsin ilmestyttyä, ettei enää palaisi tulevaisuudessa mahdollisiin jatko-osiin (ilmoitus, jonka hän on viime vuosien aikana perunut, luultavasti siksi, että eipä hän oikein muuten rooleja saa). Ei Beckinsale ole koskaan leffasarjan varrella erityisen hyvää työtä tehnyt näyttelijänä, mutta sentään hän on ollut täysillä menossa mukana. Tällä kertaa hänen kasvoiltaan paistaa tietty hälläväliä-fiilis.

     Paluun sarjaan tekevät myös edellisleffassa esitellyt vampyyrit David (Theo James) ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance). Puisehko James ei vieläkään vakuuta roolissaan ja Dancen karisma menee hukkaan vampyyrijohtajan osassa. Uusina hahmoina esitellään ihmissusien uusi johtaja Marius (Tobias Menzies), tämän vampyyri-salarakas Alexia (Daisy Head), omiaan juonitteleva vampyyri Semira (Lara Pulver), hänen rakkaansa Varga (Bradley James), sekä pohjoisen vampyyriklaanin johtaja Vidar (Peter Andersson) ja hänen tyttärensä Lena (Clementine Nicholson). Tulokkaatkaan eivät pahemmin vakuuta, eikä yleensä oiva Menzies istu uuden pahiksen saappaisiin.

Lukuun ottamatta yllättävänkin toimivaa esiosatarinaa kertovaa kolmososaa, Rise of the Lycansia, saippuasarjamaisiksi muuttuneet Underworld-elokuvat ovat luisuneet alamäkeen alkuperäisen, ihan kelpo fantasiatoimintaleffa Varjojen valtakunnan jälkeen. Nelososa Underworld: Awakening oli jo varsin kehno ja nyt Underworld: Blood Wars on aivan karsea raina, jota katsoessa huomaa toivovansa, että Selene ja kumppanit olisi älytty pistää päiviltä jo aikapäiviä sitten. Ohuttakin ohuempi käsikirjoitus vailla kunnollista tarinaa on pelkkä kehys sille, että nämä toinen toistaan pahvisemmat hahmot voidaan nakittaa tukkanuottasille tasaisin väliajoin. Toimintaa on paljon, mutta se on totaalisen ponnetonta, jännityksetöntä ja suoraan sanottuna pirun tylsää katseltavaa. Digiveri roiskuu koomisen yliampuvasti ja siisteiksi tarkoitetut ampumiset ovat yhtä tyhjän kanssa, kun luodit vain kimpoilevat kohteistaan.

Pituutta elokuvalla on sentään vain puolitoista tuntia, mutta silti leffa tuntuu kestävän ties kuinka kauan. Kun alussa on jälleen kerrattu aiempien filmien tapahtumat (koska tekijätkin selvästi tietävät, kuinka yhdentekevää ja unohdettavaa kertakäyttöhömppää puskevat ulos), elokuva paahtaa menemään kamalalla kiireellä, mutta katsojan on vaikea päästä menoon mukaan. Kun tarinaa ei tunnu olevan lainkaan, Selene pusketaan syrjään tylsien sivuhahmojen tieltä ja jatkuvat taistelukohtaukset eivät säväytä lainkaan, sitä huomaa herkästi löytävänsä kiinnostavampaa puuhaa. Yliampuvassa muka-cooliudessaan Blood Wars on myös myötähäpeällisen korni ja koominen tekele. Kun leffa vihdoin älytään viedä päätökseensä muka-eeppisesti, ensimmäinen ajatus on "siinäkö se nyt sitten oli?"

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen Anna Foerster, joka oli aiemmin tehnyt muutamia televisiosarjajaksoja. Foersterin kokemattomuuden huomaa ja lopputulos on todella kälyinen. Surkea on myös Cory Goodmanin käsikirjoituksen raakile. Goodman repii uusia ideoita epätoivoisesti hatustaan ja käyttää naurettavan paljon samaa kikkaa, jossa hahmoille ja katsojille selitetään asioita vampyyrien juotua toistensa verta. Kirjoittajan shokeeraaviksi tarkoitetut "hän olikin kaiken takana tai osa tärkeintä hirviösukua" -juonenkäänteet ja -paljastukset eivät hetkauta todellisuudessa suuntaan tai toiseen. Tekniseltä puoleltaan Underworld: Blood Wars on myös aikamoinen sekasotku. Se on kehnosti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin toimintakohtaukset ovat typerryttäviä visuaalisen toteutuksensa puolesta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset sentään toimivat, mutta tietokonetehosteet ovat suorastaan pöyristyttävän paskoja. Siitä huolimatta, että edellinen leffa oli sarjan menestynein, Blood Wars on tehty paljon pienemmällä budjetilla ja sen myös huomaa. Ihmissusista paistaa digitaalisuus ja Mariuksen hybridimuodosta tulee kaikessa koomisessa käppäisyydessään mieleen PlayStation 2:n videopelien päävastukset. Äänimaailma tykittelee yliampuvasti menemään ja Michael Wandmacherin musiikit ovat sopivan yhdentekevää jumputusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Blood Wars, 2016, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, LStar Capital, Stillking Films, Sketch Films

Arvostelu: Van Helsing (2004)

VAN HELSING

Ohjaus: Stephen Sommers

Pääosissa: Hugh Jackman, Kate Beckinsale, Richard Roxburgh, David Wenham, Shuler Hensley, Elena Anaya, Silvia Colloca, Josie Maran, Kevin J. O'Connor, Will Kemp, Alun Armstrong, Tom Fisher, Samuel West ja Robbie Coltrane

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Van Helsing perustuu Universalin hirviöklassikkoelokuviin, jotka puolestaan pohjautuvat muun muassa Bram Stokerin ja Mary Shelleyn kirjoihin vampyyrikreivi Draculasta ja Frankensteinin hirviöstä. 2000-luvun taitteessa Universal Pictures alkoi kehitellä elokuvaa, jossa nämä hirviöt yhdistettäisiin ja esiteltäisiin uudestaan modernille yleisölle, yhtiön Muumio-elokuvan (The Mummy - 1999) osoittauduttua hitiksi. Muumion ohjaaja Stephen Sommers pestattiin myös tähän projektiin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003. Lopulta Van Helsing sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Kyseessä oli ensiesittelyni useisiin klassikkohirviöihin elokuvaformaatissa. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Van Helsingin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Hirviönmetsästäjä Van Helsing saa tehtäväkseen matkustaa Transilvaniaan ja surmata pientä kylää kauhun vallassa pitävän vampyyrikreivi Draculan.

Muutamaa vuotta aiemmin Marvelin sarjakuviin perustuvan X-Men -elokuvan (2000) kautta kuuluisaksi noussut Hugh Jackman nähdään elokuvan nimikkohahmona, Van Helsinginä, alun perin vuonna 1897 Bram Stokerin luomana hirviönmetsästäjänä. Kuten jo Wolverinen rooli osoitti, Jackmanista löytyy karismaa toimintasankariksi (vieläpä menneisyytensä unohtaneeksi sellaiseksi) ja saman hän osoittaa myös tässä. Hän on nappivalinta Van Helsingiksi, hypäten hyvällä antaumuksella roolin vietäväksi. Hahmolle on myös kirjoitettu oiva kehityskaari, kun pitkään hirviöitä kylmästi tappanut Van Helsing joutuu viimeisimmällä tehtävällään ensi kertaa pohtimaan, onko oikein tehdä, kuten häneltä vaaditaan Vatikaanin salaisen veljeskunnan puolesta vai kuten hänestä tuntuu oikealta?

     Elokuvassa nähdään myös Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Faramirina tunnettu David Wenham Van Helsingin apuun lähtevänä noviisi Carlina, vuotta aiemmin vampyyrien ja ihmissusien maailmaan Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) kautta hypännyt Kate Beckinsale transilvanialaiskylässä asuvana prinsessa Anna Valeriousina ja Will Kemp tämän prinssiveljenä Velkanina, Richard Roxburgh vampyyrikreivi Draculana, Elena Anaya, Silvia Colloca ja Josie Maran tämän morsiamina Aleerana, Veronana ja Marishkana, Kevin J. O'Connor Draculaa palvelevana Igorina, sekä Shuler Hensley Frankensteinin hirviönä. Sekaan mahtuu myös muita monstereita, kuten jättimäiseksi herra Hydeksi muuttuva tohtori Jekyll (Jekyllinä Stephen Fisher ja Hyden äänenä Robbie Coltrane), ihmissusia, sekä pahansuopia kääpiöolentoja. Beckinsale pärjää menevästi naispääroolissa, Wenhamin tuodessa kelpo huumoria mukaan. Hirviöiden näyttelijät taas ovat suorastaan ihanan teatraalisia rooleissaan, kanavoidessaan lähes vuosisadan vanhoja monsteriklassikkoleffoja.

Lapsena pidin Van Helsingistä valtavasti ja katsoin elokuvaa useita kertoja. Vuosien vieriessä katselukerrat ovat jääneet vähemmälle ja viime kerrasta onkin jo kulunut liki kymmenen vuotta. Kun palasin nyt elokuvan pariin, pelkäsin, ettei elokuva enää toimisi ja että saattaisin olla samaa mieltä kriitikoiden kanssa, jotka lyttäsivät leffan sen ilmestyessä. Ja mitä vielä, kyseessähän on edelleen todella viihdyttävä fantasiaelokuva, joka ihastuttavasti niputtaa ikonisia monstereita samaan tapahtumaketjuun. Leffan toimivuutta vain vahvistaa se, kuinka heikkoja esityksiä ennen sitä ja erityisesti sen jälkeen on jouduttu kärvistelemään läpi, oli kyse sitten vuotta aiemmin ilmestyneestä, myöskin klassikkohirviöillä leikkivästä Herrasmiesliigasta (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003) tai jälkeenpäin ilmestyneistä vastaavanlaisista rainoista, kuten Varjojen valtakunnan yhä vain kehnommista jatko-osista, Hannu ja Kerttu: Noitajahdista (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013), Dracula Untoldista (2014), I, Frankensteinista (2014) tai The Mummystä (2017).

Elokuva lähtee liikkeelle 1930-luvun klassikoita mukailevalla mustavalkoisella kohtauksella, jossa esitellään Frankensteinin hirviön synty ja onpahan mukaan tietty laitettu ikoninen "It's alive!" -huuto. Tämä ei jää ainoaksi klassikoiden toisinnoksi, vaan seasta löytyy paljon silmäniskuja näiden monsteriteosten ystäville. Alkuperäistarinoiden traagisuus on pidetty mielessä, mutta samalla modernit yleisöt on otettu huomioon. Nämä kaksi puolta kulkevat hyvin käsi kädessä ja tarjoavat napakan viihdepaketin, josta ei tylsää hetkeä löydy. Tarina vie hyvin mukanaan ja seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Taistelut eri hirviöitä vastaan ovat mainioita, paikoin jopa hieman jännittäviä. Huumoria löytyy seasta, samoin ripaus romantiikkaa. Jos elokuvalta hakee jotain erityisen syvällistä, se jättää luultavasti kylmäksi. Ikonisimpien elokuvahirviöiden yhteentörmäyksenä Van Helsing on kuitenkin varsin onnistunut tapaus.

Stephen Sommers oli viisi vuotta aiemmin siirtänyt Muumion onnistuneesti modernille yleisölle sopivaksi seikkailuleffaksi, joten oli täysin loogista, että hän hoitaisi muidenkin monstereiden yhteishipat. Sommersin työstä näkyy into näitä hirviöitä kohtaan ja hän rakentaakin erittäin viihdyttävän menon niiden ympärille. Hänen käsikirjoituksensa toimii passelisti, kuljettaen hahmoja jatkuvasti paikasta toiseen ja pyöritellessään hirviöitä menevästi. Van Helsingin tietokonetehosteet ovat nähneet jo parhaat päivänsä, mutta muuten filmi näyttää yhä hyvältä, paikoin jopa paremmalta kuin monet tänä päivänä ilmestyvät tehostemekastukset. Kuvaus on oivallista ja leikkaus napakkaa. Lavasteet ovat toinen toistaan upeammat ja pienoismallina toteutettu Frankensteinin linna on näyttävä ilmestys. Asut ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset, etenkin Frankensteinin hirviöllä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät erittäin toimivat musiikit lisäävät seikkailun tuntua. Tunnussävelmä jää herkästi soimaan päähän vielä parin päivän ajaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Van Helsing, 2004, Universal Pictures, The Sommers Company, Stillking Films, Carpathian Pictures

Arvostelu: Underworld: Awakening (2012)

UNDERWORLD: AWAKENING

Ohjaus: Måns Mårlind ja Björn Stein

Pääosissa: Kate Beckinsale, India Eisley, Theo James, Stephen Rea, Michael Ealy, Charles Dance, Kris Holden-Ried, Sandrine Holt ja Wes Bentley

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin elokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli ristiriitaisista arvosteluista huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli totta kai tiedossa. Heti, kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi, tuotantoyhtiö Screen Gems tilasi Wisemanilta kaksi elokuvaa lisää, jatko-osan Underworld: Evolution (2006) ja esiosan Underworld: Rise of the Lycans (2009). Niistäkään eivät kriitikot piitanneet, mutta kummatkin olivat menestyksiä lippuluukuilla, joten lisää oli luvassa. "Underworld 4: New Dawn" -työnimellä kulkenutta leffaa käsikirjoitettiin uudestaan ja uudestaan, mutta tekijät eivät olleet siihen koskaan tyytyväisiä. Kuvaukset jopa käynnistyivät maaliskuussa 2011 keskeneräisen käsikirjoituksen kanssa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Underworld: Awakening sai ensi-iltansa tammikuussa 2012. Vaikka leffa sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta, nousi se elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta jatko-osat tähän nelososaan asti vasta myöhemmin. En silloin pitänyt Underworld: Awakeningista, mutta kun päätin ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi arvostella koko leffasarjan läpi, minun täytyi tietty antaa nelososalle uusi mahdollisuus. Katsoinkin Underworld: Awakeningin jo muutama päivä Rise of the Lycansin jälkeen.

Ihmiskunta on saanut tietää vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta ja nyt lajit joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Kahdentoista vuoden vankeudesta vapautunut Selene etsii Michaelia ja kohtaa uusia tuttavuuksia - niin liittolaisia kuin vihollisia.

Kate Beckinsale palaa rooliinsa Selene-vampyyrinä ensi kertaa kunnolla kuuteen vuoteen, toimittuaan pelkkänä kertojaäänenä edellisosassa Underworld: Rise of the Lycansissa. Beckinsale jatkaa tuttuun tapaansa, suoriutuen jälleen uskottavasti vampyyrisoturin osasta. Selene on taas kerran etsimässä vampyyri-ihmissusi-hybridi Michael Corvinia, mutta koska tätä esittänyt Scott Speedman ei halunnut palata leffasarjaan, Selene kohtaakin uusia hahmoja, jotka aiheuttavat hänelle monenlaista päänvaivaa.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Stephen Rean näyttelemä ihmistohtori Jacob Lane, joka tekee tutkimuksia vampyyreillä ja ihmissusilla, sekä tämän poika Quint (Kris Holden-Ried), Theo Jamesin esittämä vampyyri David ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance), Michael Ealyn näyttelemä ihmisetsivä Sebastian, sekä India Eisleyn esittämä hybridityttö Eve. Rea ja Dance sopivat erityisen mainiosti rooleihinsa pahaksi tutkijaksi ja uudeksi vampyyriyhteisön johtajaksi. Loput hoitavat hommansa passelisti. Hahmot jäävät kuitenkin aika yhdentekeviksi, eikä Selenen ja Eve-tytön lisäksi muista jaksa paljoa välittää.

Underworld-sarjan kolmososan, Rise of the Lycansin tehtyä aikahyppyä taaksepäin vampyyrien ja ihmissusien sodan juurille, neljäs leffa Underworld: Awakening toimii jatko-osana kahden ensimmäisen filmin tarinalle. Elokuvien välillä maailma on kuitenkin ehtinyt muuttua reippaasti ja nyt ihmiskunta on tietoinen vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta. Monsterilajien sota onkin vaihtunut selviytymistaisteluksi yhteistä vihollista vastaan. Lähtökohdat ovat mainiot, mutta niistä ei saada paljoa aikaiseksi. Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan tuotannolla oli paljon ongelmia, eikä oikein kukaan tuntunut olevan tyytyväinen filmin käsikirjoitukseen. Kuvaukset käynnistettiin pelkän raakiletekstin voimin ja sen myös huomaa. Underworld: Awakening on kevyesti sarjan tähän asti huonoin osa.

Hyvin nopeasti yhdeksi ongelmaksi muodostuu, ettei Awakening edes tunnu Underworld-elokuvalta. Siitä tulee paljon vahvemmin mieleen Screen Gemsin tuottamat, videopeleihin perustuvat Resident Evilit (2002-2016). Tapa kerrata aiempia tapahtumia ja alun tutkimuslaitoslokaatio, sekä lopun jättimörökölli pistävät miettimään, että kumpaakohan leffasarjaa tässä nyt alkoi katsomaan? Asiaa ei auta, että maailman muutoksia ihmettelevästä Selenestä tulee mieleen Milla Jovovichin Alice-hahmo. Vaikka katsojanakin ihmettelee elokuvasarjan uutta, futuristista maailmankuvaa, ei elokuva onnistu nappaamaan mukaansa edellisosien tavoin.

Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia ja suuri osa siitä käytetään toimintakohtauksiin, elokuva on jopa pitkäveteinen. Toisille leffa on varmasti passelia aivot narikkaan -viihdettä, mutta kun itse en jaksanut välittää hahmoista, löyhäksi jäävä tarina ei vakuuttanut, eivätkä toimintakohtaukset ole kaksisia, ei Underworld: Awakeningissa ollut oikein mitään tarttumapintaa, joka olisi onnistunut edes viihdyttämään. Taistelut ovat ponnettomia ja muuttuvat yhä vain koomisemmaksi räiskinnäksi, kun katsoja alkaa kyseenalaistamaan Selenen pyssyjen ammuskapasiteettia. Vampyyrien ja ihmissusien täyttämässä leffassa epäuskottavinta onkin, kuinka pitkään sankarittaren uusilla sarjatulipistooleilla voi ampua. Selene kyllä vaihtaa uudet lippaat silloin tällöin, mutta missä hahmo niitä säilyttää? Ne eivät ole näkyvillä ja tuskin ne hahmon ihonmyötäiseen nahka-asuunkaan mahtuvat.

Ohjauksesta vastaa tällä kertaa ruotsalaisduo Måns Mårlind ja Björn Stein, jotka eivät saa juuri mitään aikaiseksi elokuvalla. Jännite ja into uupuvat täysin. Asiaan toki vaikuttaa elokuvan kömpelö käsikirjoitus, jota oli lopulta rustaamassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin lopputekstit antavat ymmärtää. Jossain rainan uumenissa uinuu potentiaalinen toimintakauhuleffa, mutta siihen ei päästä käsiksi. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, mutta valaisutiimi on tehnyt erikoisen ratkaisun, pistäessään kattovalot välkkymään jokaisen toimintakohtauksen ajaksi. Jos olet siis yliherkkä valoille, ei Underworld: Awakening todellakaan sovi sinulle. Erikoistehosteet eivät vakuuta ja on todella selvää, milloin ihmissudet ovat tietokoneanimoituja ja milloin asuja. Äänimaailma koostuu osittain joistain studiokoneen äänikansion ilmaistiedostoista. Säveltäjä Paul Haslingerkin hoitaa hommansa laiskasti, työstettyään vain pari melodiaa mukaan ja muuten elokuva on täynnä kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Awakening, 2012, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Sketch Films, Saturn Films, UW4 Productions

Arvostelu: Underworld: Rise of the Lycans (2009)

UNDERWORLD: RISE OF THE LYCANS

Ohjaus: Patrick Tatopoulos

Pääosissa: Michael Sheen, Bill Nighy, Rhona Mitra, Steven Mackintosh, David Aston, Kevin Grevioux, Elizabeth Hawthorne, Craig Parker, Larry Rew, Timothy Raby ja Kate Beckinsale

Genre: fantasia, jännitys, romantiikka

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin kauhutoimintaelokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Screen Gems -yhtiö ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi elokuvaa lisää, heti kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi. Wiseman ryhtyi työstämään elokuvalle niin jatko-osaa, Underworld: Evolutionia (2006) kuin esiosaa, joka kertoisi vampyyrien ja ihmissusien sodan syntytarinan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Underworld: Rise of the Lycans sai ensi-iltansa tammikuussa 2009. Elokuva sai hieman positiivisempaa palautetta kuin lytätty kakkosleffa, mutta se ei ollut yhtä iso kassamagneetti. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta sen jatko-osat vasta myöhemmin. Tuolloin pidin Underworld: Rise of the Lycansista eniten. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko Underworld-sarjan läpi. Puolitoista viikkoa Underworld: Evolutionin jälkeen katsoin Underworld: Rise of the Lycansin.

Vuosisatoja ennen Selenen ja Michaelin kohtaamista vampyyrit ovat orjuuttaneet ihmissudet. Ihmissusi Lucian on rakastunut vampyyrijohtaja Viktorin tyttäreen, Sonjaan. Kun parin rakkaus estetään, Lucian johtaa ihmissudet sotaan vampyyrejä vastaan.

Underworld: Rise of the Lycans ei jatka Selene-vampyyrin (Kate Beckinsale) ja Michael-hybridin (Scott Speedman) tarinaa kahdesta edellisestä osasta, vaan elokuva sijoittuu aikaan satoja vuosia ennen edellisten leffojen tapahtumia ja keskittyy vampyyrien ja ihmissusien sodan alkuun. Bill Nighy ja Michael Sheen tekevät kuitenkin paluun rooleihinsa Viktorina, yhtenä ensimmäisistä vampyyreistä ja Lucianina, ensimmäisenä lycanina, joka pystyi muuttumaan ihmisestä sudeksi ja takaisin tahtonsa voimalla, eikä jämähtänyt hirviömuotoonsa. Nighy on mainion teatraalinen ja jylhä vampyyrijohtajana, joka halveksuu ihmissusia, nähden heidät pelkkinä alempina elämänmuotoina. Sheen taas tekee yllättävänkin hyvää työtä Lucianina, joka esitetään tällä kertaa huomattavasti sympaattisempana tapauksena kuin Varjojen valtakunnassa, jossa hän edusti pahiksen virkaa.

     Elokuvassa nähdään myös Rhona Mitra Viktorin tyttärenä Sonjana, jolla on salainen suhde Lucianiin, sekä Steven Mackintosh, David Aston ja Elizabeth Hawthorne vampyyreinä ja yksi elokuvasarjan idean isistä, Kevin Grevioux tutussa roolissaan Luciania seuraavana Razena, joka on tässä kohtaa vielä tavallinen ihminen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti, joskin Mitra ei onnistu korvaamaan Beckinsalea vampyyrisaagan uutena naistähtenä.

Taidan edelleen seistä aiempien sanojeni takana, kutsuen Rise of the Lycansia omaksi suosikikseni Underworld-elokuvasarjasta. Jo lähtökohtaisesti pidän enemmän siitä, kun vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaiskykyjään taistelussaan, eikä meno ole The Matrixista (1999) häpeilemättömästi kopioitua tuliaseräiskintää. Lisäksi nämä legendaariset monsterit istuvat paremmin vuosisatojen taakse goottilinnoihin ja synkkiin metsiin kuin moderniin maailmaan. Elokuva on myös tarinaltaan toimiva, joskin puolentoista tunnin kestossaan kerronta on turhan hyppivää. Siinä, missä Underworld: Evolutionissa ei tuntunut olevan tarpeeksi tarinaa tunnin ja kolmen vartin kestoon, Underworld: Rise of the Lycans kaipaisi vartin tai puoli tuntia lisää, vahvistaakseen menoa.

Elokuva kompastelee hieman perinteisiin esiosa-ongelmiin. Jos on nähnyt alkuperäisen Varjojen valtakunnan, jossa selitettiin Lucianin ja Sonjan traagista rakkaustarinaa, ei elokuva pääse yllättämään. Rise of the Lycans ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva teos, jotta sen voisi katsoa omillaan, ennen kuin ryhtyy katsomaan muuta Underworld-sarjaa. Se on kuitenkin oikein kiva ja mielenkiintoinen katsaus tämän hirviösodan juuriin. Erityisen mielenkiintoista on, kuinka se kääntää asioita katsojan silmissä päälaelleen. Siinä, missä Varjojen valtakunnassa katsoja pistettiin kannustamaan vampyyreitä ja ihmissudet esiteltiin pahiksina, Rise of the Lycans näyttää vampyyrit huonossa valossa, ihmissusien ylimielisinä orjuuttajina. Katsoja onkin täysin Lucianin ja muiden kuu-ulvojien puolella, kun kapina vihdoin käynnistyy. Loppuhuipennus on kuitenkin harmillisen hutiloitu, jo lähtien siitä, että lopputaistelu alkaa auringon laskettua, mutta lyhyeltä tuntuvan hetken päästä aamu sarastaakin jo.

Len Wisemanin sijaan elokuvan ohjauksesta vastaa Patrick Tatopoulos, joka työsti aiempiin Underworld-leffoihin hirviöefektejä. Rise of the Lycans on Tatopoulosin ensimmäinen elokuvaohjaus ja paikoitellen sen myös huomaa. Hän ei onnistu rakentamaan mukaan kummoista jännitettä, mutta tekee kuitenkin tarpeeksi pätevää monsteriviihdettä. Danny McBride jatkaa käsikirjoittajana, yhdessä Dirk Blackmanin ja Howard McCainin kanssa. Kolmikon tekstistä löytyy onnistumisensa ja he ottavat hyvin kantaa siihen, kuinka voittajat yleensä kirjoittavat historiaa näyttääkseen skenaariossa parhaimmilta. Leffa on kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtauksissa kamera on paikoitellen liian lähellä näyttelijöitä ja taistelut on leikattu hieman liian vauhdikkaasti. Muutenkin leikkaus voisi hengittää enemmän. Lavasteet ovat näyttävät, samoin ihmissusien toteutus. Erikoistehosteet eivät tässäkään filmissä pahemmin vakuuta ja etenkin taustakankaan käytön huomaa vähän väliä. Äänimaailma jyrisee mukavasti ja säveltäjän penkille palaava Paul Haslinger tunnelmoi musiikeillaan oivallisesti.

Yhteenveto: Underworld: Rise of the Lycans on oivallinen esiosaelokuva, joka perehtyy mielenkiintoisesti vampyyrien ja ihmissusien konfliktin syntyyn. Toisaalta Varjojen valtakunnan nähneille leffa ei tarjoa pahemmin mitään uutta, mutta kertomus on silti toimiva, etenkin kun se kääntää katsojan vinkkelin nurinkurin, saaden tällä kertaa kannustamaan aiemmin pahiksina esitettyjä ihmissusia. Elokuva on turhan vauhdikkaasti kerrottu ja se kaipaisi enemmän aikaa ja tilaa hengittämiseen. Toimintakohtaukset ovat ihan passeleita ja pidän kovasti siitä, että modernien tuliaseiden sijaan vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaisvoimiaan. Koen myös, että nämä klassiset monsterit istuvat paremmin vanhempaan aikaan, synkkiin linnoihin ja metsiin, eivätkä nykypäivän suurkaupunkeihin. Näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, mutta tekninen toteutus on ailahteleva. Underworld: Rise of the Lycans on heikkouksineenkin oma suosikkini elokuvasarjasta ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka tykkäsivät kahdesta edellisestä osasta, mutta halusivat nähdä klassisempaa vampyyri-ihmissusi-meininkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Rise of the Lycans, 2009, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, UW3 Film Productions, Sketch Films

Arvostelu: Underworld: Evolution (2006)

UNDERWORLD: EVOLUTION

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Tony Curran, Derek Jacobi, Steven Mackintosh, Brian Steele, Shane Brolly ja Bill Nighy

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Vampyyrielokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen elokuvan avausviikonlopun lipputulot nähtyään Screen Gems -studio ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi leffaa lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2005 ja lopulta Underworld: Evolution sai ensi-iltansa tammikuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti, mutta sai kriitikoilta heikommat arviot. Itse katsoin Underworld: Evolutionin vasta kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Katsoinkin Underworld: Evolutionin jo kaksi päivää Varjojen valtakunnan jälkeen.

Tapettuaan Viktorin, vampyyri Selene ja hybridi Michael ovat karkumatkalla, samalla kun ensimmäinen vampyyri Marcus herää horroksestaan ja lähtee jahtaamaan kaksikkoa.

Kate Beckinsale tekee paluun vampyyri Seleneksi, jonka maailmankuva mullistui täysin Varjojen valtakunnan päätteeksi ja nyt kakkosleffan alussa hän on pakomatkalla rakkaan Michael Corveninsa (Scott Speedman) kanssa. Ykköselokuvan lopussa Michaelista muovautui vampyyrin ja ihmissuden sekoitus, uudenlainen hybridi, jonka perässä nyt tietty molemmat lajit ovat. Beckinsale suoriutuu toistamiseen mainiosti toimintasankarin osasta, mutta hieman pökkelö Speedman ei vieläkään ihan vakuuta roolissaan. Beckinsalen ja Speedmanin väliltä ei erityistä kemiaa löydy, mutta he toimivat silti tarpeeksi kelvollisesti parivaljakkona.

     Elokuvassa nähdään myös edellisestä leffasta tutut Shane Brolly Kravenina ja Bill Nighy takaumakohtauksessa Viktorina, sekä uusina tuttavuuksina Tony Curranin näyttelemä vampyyreistä vanhin Marcus, Derek Jacobin esittämä mysteerimies Lorenz Macaro, Steven Mackintoshin näyttelemä vampyyrihistorioitsija Andreas Tanis ja Brian Steelen esittämä ihmissusista ensimmäinen William. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa ihan passelisti. Curranista löytyy oivaa uhkaavuutta Marcukseksi. Suuri osa hahmon uhkaavuudesta tosin syntyy hahmon vaikuttavan karmivasta asusta ja maskeerauksesta.

Underworld: Evolution lähtee liikkeelle lähes suoraan siitä hetkestä, mihin Varjojen valtakunnassa jäätiin. Edellisosan tapahtumien nopean kertauksen jälkeen hahmot ja katsoja heitetään suoraan keskelle toimintaa, Selenen ja Michaelin paetessa ja Marcuksen herätessä pitkästä unestaan. Elokuva onkin pääasiassa hyvin suoraviivaista takaa-ajoa, pääkaksikon kohdatessa matkallaan erilaisia haasteita ja pinteitä. Hommaa mutkistetaan kuitenkin ehkä jopa liiaksikin asti erilaisilla perhe- ja sukukuvioilla, kun hahmot ryhtyvät selvittämään, mikä olikaan tosiasiassa vampyyrien ja ihmissusien vuosisatojen sodan syynä. Muuten varsin simppeliksi leffaksi katsoja putoilee välillä kärryiltä, kun yrittää pysyä perässä hahmojen suhteista toisiinsa.

Elokuvasta löytyy tiettyjä yksityiskohtia, joissa se nousee hieman edeltäjänsä yläpuolelle, pääasiassa liittyen tämänkertaiseen viholliseen. Vaikkei Tony Curran ole Bill Nighyn veroinen näyttelijä, on Marcuksesta saatu uhkaavampi ja vaarallisempi tapaus kuin Viktorista. Kunnon lepakkosiivillä varustettu Marcus on kuin mikäkin videopelin boss-pahis, jota kohti voi ampua useammatkin lippaat tyhjäksi, mutta silti vihulainen vain jatkaa jahtiaan. Muuten Underworld: Evolution jää Varjojen valtakunnan... noh, varjoon. Elokuvan tarina ei ole yhtä mukaansatempaava, vaikka takaa-ajo pitääkin ihan hyvin mielenkiintoa yllä. Toimintakohtaukset ovat ihan meneviä, eikä leffa onneksi säästele raakuuksissa. Jännitystä ei pahemmin löydy, mitä kyllä toivoisi leffalta, jossa esiintyy vampyyrejä ja ihmissusia. Jokin tietty elokuvallisuus kaiken keskeltä uupuu ja Underworld: Evolution tuntuu pikemminkin todella pitkältä televisiosarjan jaksolta.

Len Wiseman jatkaa ohjaajan tuolilla, Danny McBriden työstettyä tämänkin leffan käsikirjoituksen. Kaksikko ei onnistu yhtä hyvin jatkotarinan kanssa, mutta on saanut sentään luotua hyvän pahiksen. Visuaaliselta anniltaan Underworld: Evolution suorastaan velloo sinertävissä synkkyyksissä. Osittain värien ja valojen käyttö toimii, mutta paikoitellen tehokeino myös häiritsee. Leffa on kuvattu ihan hyvin ja niin lavasteet kuin asut ja maskeeraukset ovat hienot. Ihmissusipuvut ja Marcuksen lepakkomainen olomuoto ovat erityisen upeat. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan tässäkään osassa vakuuta, vaikka budjetti on tuplaantunut Varjojen valtakunnasta. Hahmojen muuttumiset hirviömuotoihinsa ovat aika kökösti toteutettuja. Äänimaailma toimii hyvin Marco Beltramin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Underworld: Evolution on ihan kiva jatko-osa oivalliselle fantasiatoimintaelokuvalle, mutta tuntuu ajoittain enemmän televisiosarjan jaksolta kuin kunnon elokuvalta. Tarina ei ole yhtä vahva kuin viimeksi, mutta takaa-ajoon perustuva rakenne pitää tarpeeksi hyvin mukanaan, etenkin kun vauhtia ja vaaratilanteita tarjotaan tasaisin väliajoin. Jännite kuitenkin puuttuu, vaikka Marcuksesta on saatu uhkaava pahis, etenkin hurjassa lepakkomuodossaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu ailahtelevasti rooleistaan, Kate Beckinsalen toimiessa toistamiseen hyvin vampyyri Selenenä. Visuaalinen ilmekin vaihtelee tasoaan hienojen lavasteidensa ja maskeeraustensa, sekä heikkojen erikoistehosteidensa ja ärsyttäväksi käyvän sinisyytensä kanssa. Jos pidit Varjojen valtakunnasta, kannattaa Underworld: Evolutionkin katsoa, vaikkei luvassa olekaan yhtä toimiva fantasiaraina.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Evolution, 2003, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Vancouver Film Studios

Arvostelu: Varjojen valtakunta (Underworld - 2003)

VARJOJEN VALTAKUNTA

UNDERWORLD

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Michael Sheen, Shane Brolly, Erwin Leder, Sophia Myles, Bill Nighy, Robbie Gee, Kevin Grevioux, Zita Görög ja Wentworth Miller

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Underworld, eli suomalaisittain Varjojen valtakunta on Kate Beckinsalen tähdittämä fantasiatoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Len Wisemanin, Kevin Greviouxin ja käsikirjoittaja Danny McBriden ideasta, jonka he saivat myytyä Screen Gemsille yksinkertaisella tiivistelmällä "Romeo ja Julia vampyyreillä ja ihmissusilla". Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002 ja lopulta Varjojen valtakunta sai maailmanensi-iltansa 8. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, jolla kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet. Pelifirma White Wolf, Inc. ja kirjailija Nancy A. Collins haastoivat tekijät oikeuteen, sanoen elokuvan varastaneen heidän World of Darkness -peleistään ja Sonja Blue -kirjoistaan (1989-2002). Oikeusjuttu sovittiin salatusti tekijöiden ja haastajien kesken. Itse näin elokuvan ensi kertaa pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, kuten myös osan sen jatko-osista. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen - sekä sen jatko-osat.

Vampyyrit ja ihmissudet ovat olleet sodassa vuosisatojen ajan. Ihmissusia metsästävä Selene-vampyyri kiinnostuu Michael-nimisestä miehestä, jonka perässä ihmissudet ovat, uskoessaan Michaelin voivan kääntää sodan kulun ihmissusien eduksi.

Varjojen valtakuntaa ennen pääasiassa pukudraamoja ja romanttisia elokuvia tehnyt Kate Beckinsale hyppää tässä toiminnan ja kauhun maailmaan, mikä käänsikin hänen uransa päälaelleen seuraaviksi vuosiksi. Beckinsale näyttelee Seleneä, vampyyriä, joka metsästää ihmissusia - tai kuten niitä elokuvassa englanniksi kutsutaan, lycaneita. Beckinsale suoriutuu osastaan mainiosti, istuen täydellisesti taistelijavampyyriksi. Hän on täysin uskottava toimintakohtauksissa ja omaa oikeaa siisteyttä, eikä ihme, että Seleneä pidetään yhtenä parhaista naistoimintasankareista.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa vampyyrit Kraven (Shane Brolly), tähän ihastunut Erika (Sophia Myles), vampyyrien aseita kehittelevä Kahn (Robbie Gee) ja vampyyreistä vanhimpiin kuuluvat Amelia (Zita Görög) ja Viktor (Bill Nighy), ihmissudet johtaja Lucian (Michael Sheen), tiedemies Singe (Erwin Leder) ja Raze (yksi leffan idean isistä ja aikamoisella äänellä varustettu Kevin Grevioux), sekä Scott Speedmanin näyttelemä Michael, lääkeopintoja käyvä ihminen, joka ajautuu keskelle vampyyrien ja ihmissusien sotaa. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti. Sheen on oiva valinta pahiksen osaan ja karismaattinen Nighy sopii hyvin arvokkaaksi vampyyriherraksi, joskin osa Nighyn omaperäisistä äännähdyksistä aiheuttaa lähinnä tahatonta komiikkaa muuten synkkyyksissä patsastelevan elokuvan keskelle.

Klassikkohirviöiden ja The Matrixin (1999) faneille Varjojen valtakunta toimii takuulla ainakin jollain tapaa. Vampyyrien ja ihmissusien sota on jatkunut vuosisatojen halki aina nykypäivään asti ja se on kehittynyt muun maailman kanssa. Aiemmin öiset kamppailut kynsin ja hampain käydään nykyään aseilla. Vampyyrit ampuvat hopealuoteja, ihmissusien vastatessa tuleen omilla valkosipulia tai UV-valoa hyödyntävillä ammuksillaan. Toimintakohtauksiin tekijät ovat selvästi saaneet inspiraatiota The Matrixin näyttävistä tulitaisteluista. Mielleyhtymiä vain vahvistavat vampyyrien pitkät, mustat nahkatakit. Pistoolit löytyy toki kummastakin kädestä, koska näyttäähän se coolimmalta. Kaikkea tätä esitetään usein tietenkin hidastetusti. Vaikka pyssyt onkin mukana, monsterit hyödyntävät myös ominaisia tavaramerkkejään. Vuosien saatossa ihmissudet kykenevät muuttumaan aina tahtoessaan, eikä heidän tarvitse odottaa täysikuun ilmestyvän taivaalle, ennen kuin ryhtyvät ottamaan mittaa vampyyreistä.

Tarinallisesti Varjojen valtakunta ei ole yhtä vahva kuin sen perusideat. Michael, jonka ympärillä juoni pyörii, ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen ja tarvittava romanssi hänen ja Selenen välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Hieman löyhempänäkin tarina jaksaa silti kantaa läpi kahden tunnin keston, eikä aika pääse käymään pitkäksi. Vaikkei itse juoni nappaisikaan mukaansa, on oivaa toimintamättöä mukana säännöllisin aikavälein ja elokuvan esittelemät vampyyrien ja ihmissusien maailmat kiinnostavat, vaikka silloinkin moni juttu jää vielä tässä ykkösleffassa todella pintapuoleiseksi. Filmin vahvuus löytyy vampyyrien ja ihmissusien sodan lähtökohdista ja miksi taistelu jatkuu edelleen. Muistaako kukaan enää syytä? Jotain fiksua ja merkittävää sanottavaa löytyy siitä, että todellisten sotien tapaan sivullisia uhreja ovat usein myös liipaisinta painavat sotilaat, jotka toimivat lähinnä korkeamman aseman tyyppien pelinappuloina.

Elokuvan ohjauksesta vastaa toinen idean isistä, Len Wiseman, joka oli aiemmin työskennellyt leffa-alalla avustus- ja efektipuolilla. Ensikertalaisohjaajaksi Wiseman suoriutuu ihan pätevästi hommastaan, tarjoten menevää rytinää. Idean kolmas isä Danny McBride (ei se koomikko kuitenkaan) toimii käsikirjoittajana ja vaikka McBriden teksti on hieman puutteellinen, löytyy siitä onnistumisensakin. Visuaaliselta anniltaan Varjojen valtakunta on pääasiassa toimiva ja elokuva näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa kanssa. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi tyylikästä ja leikkauskin on ihan sujuvaa, eikä äidy tappeluissa pelkäksi sillisalaatiksi. Lavasteet ovat näyttävät, puvut hienot ja maskeeraukset upeat. Asuin toteutetut ihmissudet ovat näyttävät ilmestykset, mutta kun asut vaihtuvat digimonstereihin, on ero liiankin selvä. Elokuvan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja varsinkin hahmojen sisällä sisuskalujen muutoksia esittelevät digikuvat ovat kiusallisen kökköjä. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Paul Haslinger tuo kivasti lisätunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Varjojen valtakunta on mainio fantasiatoimintaelokuva, jossa klassiset monsterit ottavat toisistaan mittaa The Matrixia kovasti lainaillen. Vampyyrien ja ihmissusien konflikti on oivallisesti rakennettu ja se tarjoaa useita päteviä toimintakohtauksia, joissa niin olentojen ominaiskyvyt kuin aseet pääsevät oikeuksiinsa. Vuosisatojen mittaisesta sodasta löytyy myös syvempää puolta, kun ryhdytään tutkimaan sen taustoja ja tosielämällekin hyvää pointtia siitä, kuinka myös sotilaat ovat usein sivullisia uhreja ja pelkkiä nappuloita, suojassa juonittelevien takapirujen kierossa pelissä. Itse Michaeliin liittyvä tarina ei ole kiinnostavimmasta päästä, mutta antaa tarpeeksi hyvät raamit hahmojen jahdille. Kahden tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja leffaa kelpaa katsella uudelleenkin. Näyttelijät suoriutuvat hieman vaihtelevasti rooleistaan. Kate Beckinsale vakuuttaa pääroolissa Selenenä, Michael Sheenin onnistuessa pääpahis-ihmissuden osassa. Lukuun ottamatta parhaat päivänsä vuosia sitten nähneitä digitehosteita, elokuva myös näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa ja onnistuneesti maskeerattujen ja puvustettujen monstereidensa kanssa. Jos vampyyrit ja ihmissudet ovat lähellä sydäntä, kannattaa Varjojen valtakunta katsoa nyt, kun syksy lähestyy ja illat pimenevät nopeammin, oli elokuvaa nähnyt aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld, 2003, Lakeshore Entertainment, Screen Gems, Subterranean Productions UK Ltd., Underworld Produktions GmbH, Laurinfilm, Subterranean Productions LLC

Arvostelu: Total Recall (2012)

TOTAL RECALL

Ohjaus: Len Wiseman
Pääosissa: Colin Farrell, Kate Beckinsale, Jessica Biel, Bokeem Woodbine, Bill Nighy, Bryan Cranston, John Cho, Will Yun Lee ja Dylan Scott Smith
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Total Recall on uudelleenfilmatisointi Philip K. Dickin novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966) perustuvasta Arnold Schwarzeneggerin elokuvasta Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990). 2000-luvulla alkoi uuden Total Recall -elokuvan suunnittelu ja Schwarzenegger osoitti halua toistaa roolinsa aiemmasta filmistä. Tekijät päättivät kuitenkin tehdä uudelleenfilmatisoinnin jatko-osan sijaan ja roolin sai Colin Farrell. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Total Recall sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja Schwarzeneggerin leffan fanien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin Total Recallin vasta vuokralta muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. En pahemmin piitannut filmistä, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan, kunnes nyt huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta. Koska olin juuri pari vuotta sitten arvostellut alkuperäisen Total Recallin sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin tehdä saman nyt vuoden 2012 leffalle. 

2000-luvun lopulla, lähes elinkelvottomaksi saastuneessa Maassa tehdastyöläinen Douglas Quaid näkee unia itsestään salaisena agenttina. Hän päättääkin käydä Rekallissa, yrityksessä, jossa ihmiset voidaan saada elämään läpi uniaan ja haaveitaan. Jokin menee kuitenkin pieleen ja pian Douglas huomaa joutuneensa agenttien, poliisien ja armeijan jahtaamaksi.

Päärooliin Douglas Quiadiksi pohdittiin mm. Tom Hardya ja Michael Fassbenderia, kunnes tekijät päätyivät Colin Farrelliin. Vaikka Hardy ja Fassbender olivat erittäin mainioita ja potentiaalisia vaihtoehtoja, Farrell sopii oikein passelisti tieteistoimintaseikkailun pääosaan. Hän onnistuu olemaan uskottava niin tavan duunarina kuin myös toimintatähtenä, kun Douglasin elämä kääntyy päälaelleen. Vaikka Douglasilla on edelleen mielenkiintoiset lähtökohdat, hahmon nähdessä unia agenttina olosta ja taistelemisesta, mikä vie hänet visiitille Rekalliin, jää hahmo jotenkin tylsäksi ja pinnalliseksi, eikä katsoja ole erityisen kiinnostunut selvittämään hahmon saloja.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Underworld-vampyyrileffoista (2003-2016) tuttu Kate Beckinsale Douglasin vaimona Lorina, Bokeem Woodbine Douglasin työkaverina Harryna, Harold & Kumar -komedioista (2004-2011) tuttu John Cho Rekallin teknikkona, roolistaan huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden saanut Jessica Biel vastarintaliikkeeseen kuuluvana Melinana, Bill Nighy vastarintaliikkeen johtajana Matthiaksena, sekä Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston kansleri Cohaagenina, häijynä Britannian liittovaltion hallitsijana. Vaikka näyttelijäkaartiin kuuluu osaavia nimiä (eikä Biel niin kehno ole kuin hänen Razzie-ehdokkuutensa antaa ymmärtää), ei oikein kukaan pääse oikeuksiinsa. Vain Beckinsale pääsee näyttämään uskottavuuttaan toimintakohtauksissa, mutta sitten taas yleensä mahtavat Nighy ja Cranston ovat täysin hukkaan heitettyjä tylsissä rooleissaan.

Monet Schwarzeneggerin Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan fanit vetivät herneen nenään heti, kun uudelleenfilmatisoinnista ilmoitettiin ja herneet upposivat vielä syvemmälle sieraimeen, kun fanit huomasivat, mitä muutoksia tarinaan on tehty. Isoin ero on tietty se, ettei Mars-planeetalla käydä koskaan, vaan koko elokuva vietetään Maassa. Itseäni ei erityisemmin haittaa, että tekijät ovat päättäneet muovata tarinaa, sen sijaan että he olisivat kulkeneet täysin tuttuja, yllätyksettömiä latuja. Itse asiassa jopa pidän siitä dystooppisesta maailmankuvasta, jonka elokuva esittelee. Suuren sodan takia Maa on saastunut lähes elinkelvottomaksi ja ainoastaan pahan Cohaagenin johtama Britannian liittovaltio ja Australian korvannut Kolonia ovat asuttavia paikkoja ihmisille. Näitä kahta valtiota yhdistää Maan sisuksen läpi kulkeva tunneli nimeltään Kuilu. Miksi edes lähteä Marsiin, kun Maasta on tehty näin mielenkiintoinen?

Onkin vain harmi, ettei itse elokuva ole mielenkiintoinen. Se lähtee ihan menevästi liikkeelle, mutta menettää otteensa vähitellen, kun Douglas joutuu takaa-ajetuksi Rekall-käyntinsä takia. Tylsät hahmot on todella iso ongelma, jolloin tapahtumilla ei ole erityisemmin väliä. Onkin jopa hieman huvittavaa, että leffa tuntuu pitkäveteiseltä, sillä siinä tapahtuu ihan koko ajan jotain. Kun takaa-ajo alkaa, loput elokuvasta on melkein yhtä pitkää toimintakohtausta. Hyvässä tapauksessa tämä johtaisi siihen, että katsoja pidettäisiin tiukasti vangittuna tapahtumiin, kun tuntuu siltä, ettei päähenkilö ole koskaan turvassa, mutta itse koin jatkuvan rymistelyn yhä vain turruttavammaksi, mitä pidemmälle leffa eteni. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) onnistuu olemaan totaalisen mukaansatempaava paketti ja sekin on lopulta yksi toooodella pitkä takaa-ajokohtaus. Se elokuva saa pumpattua katsojansa täyteen adrenaliinia ja sen kyydin vietäväksi hyppää mielellään mukaan useita kertoja. Jokin vuoden 2012 Total Recallissa kuitenkin tökkii, eikä samaa efektiä millään synny.

Kun hahmoista ei välitä, ei heidän puolestaan jännitä, eikä siksi jatkuva pakoon juokseminen ja ajaminen, asetykitys tai nyrkkitaistelu jaksa enää innostaa jonkin ajan jälkeen. Muutamat käsirysyt ja ammuskelut ovat tyylikkäästi hoidettuja, mutta kun muu filmissä ei jaksa kantaa, ei sitä loputtomalta tuntuvaa toimintaa jaksa katsoa. Elokuvan edetessä huomasin tarkistavani yhä vain useammin, kuinka kauan se enää kestää ja finaalin aikana vain odotin lopputekstien alkamista. En haluaisi lähteä liikaa vertailemaan tätä leffaa alkuperäiseen filmatisointiin, mutta ei sitä vain voi kieltää, että vanhempi Total Recall on kaikessa tätä parempi. Se rakensi oikeasti koukuttavan ja jännittävän kertomuksen, kiehtovan mysteerin päähenkilön todellisesta identiteetistä, sekä vahvan konfliktin tyrannihallituksen ja vastarintaliikkeen välille. Tästä löytyy samoja aineksia, mutta lopputuloksena toimiva liemi on vain vaisu kopio siitä monipuolisen maukkaasta keitoksesta vuodelta 1990. Se oli myös ajatuksia herättävä, syvällisempi tieteistarina, 2012-version tarjotessa vain sitä tyhjänpäiväistä aivot narikkaan -rymistelyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kaksi ensimmäistä Underworldia, Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) ja Underworld: Evolutionin (2006) ohjannut Len Wiseman, joka ei olekaan Total Recallin jälkeen ohjannut enempää leffoja. Wiseman on saanut aikaiseksi muutamat päräyttävät tappelut, mutta ei tajua, missä kohtaa liika on liikaa ja niinpä hän pyrkiikin lopulta vain ylittämään itseään puuduttavuuteen asti. Wisemanin ongelmaksi koituu myös Kurt Wimmerin ja Mark Bombackin kehno käsikirjoitus, joka keskittyy enemmän taistelusta toiseen siirtymiseen kuin hahmojen ja tarinan kiinnostavaan rakenteluun. Sentään Total Recall on kelvollisesti kuvattu, siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia, ja äänimaailmakin jytisee menevästi niin efektien kuin Harry Gregson-Williamsin musiikkien puolesta. Visuaaliset tehosteet ovat jo nähneet parhaat päivänsä ja digitaalisuus paistaa läpi monista kuvista. Lisäksi leffan alun strobovaloista on pakko varoittaa valoherkkiä, sillä itsellenikin pitkään kestänyt voimakas välke kävi pahasti silmiin.

Elokuvasta on olemassa noin 12 minuuttia pidempi ohjaajan versio, joka sisältää pidennettyjä kohtauksia, muutaman eri tavalla järjestellyn kohtauksen, sekä Ethan Hawken roolityön, jota teatteriversiosta ei löydy. Lisäksi elokuva loppuu hieman eri tavalla.

Yhteenveto: Vuoden 2012 Total Recall on harmillisen lattea uudelleenfilmatisointi. Tekijöiden ottamat vapaukset Schwarzeneggerin elokuvan kuvioihin verrattuna ovat lähtökohdiltaan kiinnostavia. Sodan saastuttama Maa ja kahta jäljelle jäänyttä valtiota yhdistävä, planeetan läpäisevä Kuilu ovat mielenkiintoisia ideoita, mutta toteutus on kuitenkin valitettavan mitäänsanomaton. Ihan menevän alun jälkeen elokuva muuttuu yhä vain turruttavammaksi toimintakohellukseksi. Taisteluita nähdään yksi toisensa jälkeen ja ne käyvät aina vain pitkäveteisemmiksi. Vaikka elokuvassa on jotain koko ajan meneillään, on se jopa aika pitkäveteinen. Hahmoista ei pahemmin jaksa välittää, joten heidän puolestaan ei jaksa jännittää. Niinpä vauhdikas meininkikin tuntuu yhdentekevältä. Colin Farrell on passeli valinta pääosaan, mutta muut hyvät näyttelijät haaskataan osissaan. Tekninen puoli on paikoitellen parhaat päivänsä nähnyt. Total Recall vuosimallia 2012 jää lopulta vain ihan kivoiksi ideoiksi, mutta toteutus kompastuu ja pahasti. Suosittelenkin pysyttelemään Schwarzeneggerin filmin parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Total Recall, 2012, Original Film, Prime Focus, Rekall Productions