Arvostelu: Underworld: Rise of the Lycans (2009)

UNDERWORLD: RISE OF THE LYCANS

Ohjaus: Patrick Tatopoulos

Pääosissa: Michael Sheen, Bill Nighy, Rhona Mitra, Steven Mackintosh, David Aston, Kevin Grevioux, Elizabeth Hawthorne, Craig Parker, Larry Rew, Timothy Raby ja Kate Beckinsale

Genre: fantasia, jännitys, romantiikka

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin kauhutoimintaelokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Screen Gems -yhtiö ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi elokuvaa lisää, heti kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi. Wiseman ryhtyi työstämään elokuvalle niin jatko-osaa, Underworld: Evolutionia (2006) kuin esiosaa, joka kertoisi vampyyrien ja ihmissusien sodan syntytarinan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Underworld: Rise of the Lycans sai ensi-iltansa tammikuussa 2009. Elokuva sai hieman positiivisempaa palautetta kuin lytätty kakkosleffa, mutta se ei ollut yhtä iso kassamagneetti. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta sen jatko-osat vasta myöhemmin. Tuolloin pidin Underworld: Rise of the Lycansista eniten. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko Underworld-sarjan läpi. Puolitoista viikkoa Underworld: Evolutionin jälkeen katsoin Underworld: Rise of the Lycansin.

Vuosisatoja ennen Selenen ja Michaelin kohtaamista vampyyrit ovat orjuuttaneet ihmissudet. Ihmissusi Lucian on rakastunut vampyyrijohtaja Viktorin tyttäreen, Sonjaan. Kun parin rakkaus estetään, Lucian johtaa ihmissudet sotaan vampyyrejä vastaan.

Underworld: Rise of the Lycans ei jatka Selene-vampyyrin (Kate Beckinsale) ja Michael-hybridin (Scott Speedman) tarinaa kahdesta edellisestä osasta, vaan elokuva sijoittuu aikaan satoja vuosia ennen edellisten leffojen tapahtumia ja keskittyy vampyyrien ja ihmissusien sodan alkuun. Bill Nighy ja Michael Sheen tekevät kuitenkin paluun rooleihinsa Viktorina, yhtenä ensimmäisistä vampyyreistä ja Lucianina, ensimmäisenä lycanina, joka pystyi muuttumaan ihmisestä sudeksi ja takaisin tahtonsa voimalla, eikä jämähtänyt hirviömuotoonsa. Nighy on mainion teatraalinen ja jylhä vampyyrijohtajana, joka halveksuu ihmissusia, nähden heidät pelkkinä alempina elämänmuotoina. Sheen taas tekee yllättävänkin hyvää työtä Lucianina, joka esitetään tällä kertaa huomattavasti sympaattisempana tapauksena kuin Varjojen valtakunnassa, jossa hän edusti pahiksen virkaa.

     Elokuvassa nähdään myös Rhona Mitra Viktorin tyttärenä Sonjana, jolla on salainen suhde Lucianiin, sekä Steven Mackintosh, David Aston ja Elizabeth Hawthorne vampyyreinä ja yksi elokuvasarjan idean isistä, Kevin Grevioux tutussa roolissaan Luciania seuraavana Razena, joka on tässä kohtaa vielä tavallinen ihminen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti, joskin Mitra ei onnistu korvaamaan Beckinsalea vampyyrisaagan uutena naistähtenä.

Taidan edelleen seistä aiempien sanojeni takana, kutsuen Rise of the Lycansia omaksi suosikikseni Underworld-elokuvasarjasta. Jo lähtökohtaisesti pidän enemmän siitä, kun vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaiskykyjään taistelussaan, eikä meno ole The Matrixista (1999) häpeilemättömästi kopioitua tuliaseräiskintää. Lisäksi nämä legendaariset monsterit istuvat paremmin vuosisatojen taakse goottilinnoihin ja synkkiin metsiin kuin moderniin maailmaan. Elokuva on myös tarinaltaan toimiva, joskin puolentoista tunnin kestossaan kerronta on turhan hyppivää. Siinä, missä Underworld: Evolutionissa ei tuntunut olevan tarpeeksi tarinaa tunnin ja kolmen vartin kestoon, Underworld: Rise of the Lycans kaipaisi vartin tai puoli tuntia lisää, vahvistaakseen menoa.

Elokuva kompastelee hieman perinteisiin esiosa-ongelmiin. Jos on nähnyt alkuperäisen Varjojen valtakunnan, jossa selitettiin Lucianin ja Sonjan traagista rakkaustarinaa, ei elokuva pääse yllättämään. Rise of the Lycans ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva teos, jotta sen voisi katsoa omillaan, ennen kuin ryhtyy katsomaan muuta Underworld-sarjaa. Se on kuitenkin oikein kiva ja mielenkiintoinen katsaus tämän hirviösodan juuriin. Erityisen mielenkiintoista on, kuinka se kääntää asioita katsojan silmissä päälaelleen. Siinä, missä Varjojen valtakunnassa katsoja pistettiin kannustamaan vampyyreitä ja ihmissudet esiteltiin pahiksina, Rise of the Lycans näyttää vampyyrit huonossa valossa, ihmissusien ylimielisinä orjuuttajina. Katsoja onkin täysin Lucianin ja muiden kuu-ulvojien puolella, kun kapina vihdoin käynnistyy. Loppuhuipennus on kuitenkin harmillisen hutiloitu, jo lähtien siitä, että lopputaistelu alkaa auringon laskettua, mutta lyhyeltä tuntuvan hetken päästä aamu sarastaakin jo.

Len Wisemanin sijaan elokuvan ohjauksesta vastaa Patrick Tatopoulos, joka työsti aiempiin Underworld-leffoihin hirviöefektejä. Rise of the Lycans on Tatopoulosin ensimmäinen elokuvaohjaus ja paikoitellen sen myös huomaa. Hän ei onnistu rakentamaan mukaan kummoista jännitettä, mutta tekee kuitenkin tarpeeksi pätevää monsteriviihdettä. Danny McBride jatkaa käsikirjoittajana, yhdessä Dirk Blackmanin ja Howard McCainin kanssa. Kolmikon tekstistä löytyy onnistumisensa ja he ottavat hyvin kantaa siihen, kuinka voittajat yleensä kirjoittavat historiaa näyttääkseen skenaariossa parhaimmilta. Leffa on kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtauksissa kamera on paikoitellen liian lähellä näyttelijöitä ja taistelut on leikattu hieman liian vauhdikkaasti. Muutenkin leikkaus voisi hengittää enemmän. Lavasteet ovat näyttävät, samoin ihmissusien toteutus. Erikoistehosteet eivät tässäkään filmissä pahemmin vakuuta ja etenkin taustakankaan käytön huomaa vähän väliä. Äänimaailma jyrisee mukavasti ja säveltäjän penkille palaava Paul Haslinger tunnelmoi musiikeillaan oivallisesti.

Yhteenveto: Underworld: Rise of the Lycans on oivallinen esiosaelokuva, joka perehtyy mielenkiintoisesti vampyyrien ja ihmissusien konfliktin syntyyn. Toisaalta Varjojen valtakunnan nähneille leffa ei tarjoa pahemmin mitään uutta, mutta kertomus on silti toimiva, etenkin kun se kääntää katsojan vinkkelin nurinkurin, saaden tällä kertaa kannustamaan aiemmin pahiksina esitettyjä ihmissusia. Elokuva on turhan vauhdikkaasti kerrottu ja se kaipaisi enemmän aikaa ja tilaa hengittämiseen. Toimintakohtaukset ovat ihan passeleita ja pidän kovasti siitä, että modernien tuliaseiden sijaan vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaisvoimiaan. Koen myös, että nämä klassiset monsterit istuvat paremmin vanhempaan aikaan, synkkiin linnoihin ja metsiin, eivätkä nykypäivän suurkaupunkeihin. Näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, mutta tekninen toteutus on ailahteleva. Underworld: Rise of the Lycans on heikkouksineenkin oma suosikkini elokuvasarjasta ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka tykkäsivät kahdesta edellisestä osasta, mutta halusivat nähdä klassisempaa vampyyri-ihmissusi-meininkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Rise of the Lycans, 2009, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, UW3 Film Productions, Sketch Films

Arvostelu: Underworld: Evolution (2006)

UNDERWORLD: EVOLUTION

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Tony Curran, Derek Jacobi, Steven Mackintosh, Brian Steele, Shane Brolly ja Bill Nighy

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Vampyyrielokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen elokuvan avausviikonlopun lipputulot nähtyään Screen Gems -studio ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi leffaa lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2005 ja lopulta Underworld: Evolution sai ensi-iltansa tammikuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti, mutta sai kriitikoilta heikommat arviot. Itse katsoin Underworld: Evolutionin vasta kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Katsoinkin Underworld: Evolutionin jo kaksi päivää Varjojen valtakunnan jälkeen.

Tapettuaan Viktorin, vampyyri Selene ja hybridi Michael ovat karkumatkalla, samalla kun ensimmäinen vampyyri Marcus herää horroksestaan ja lähtee jahtaamaan kaksikkoa.

Kate Beckinsale tekee paluun vampyyri Seleneksi, jonka maailmankuva mullistui täysin Varjojen valtakunnan päätteeksi ja nyt kakkosleffan alussa hän on pakomatkalla rakkaan Michael Corveninsa (Scott Speedman) kanssa. Ykköselokuvan lopussa Michaelista muovautui vampyyrin ja ihmissuden sekoitus, uudenlainen hybridi, jonka perässä nyt tietty molemmat lajit ovat. Beckinsale suoriutuu toistamiseen mainiosti toimintasankarin osasta, mutta hieman pökkelö Speedman ei vieläkään ihan vakuuta roolissaan. Beckinsalen ja Speedmanin väliltä ei erityistä kemiaa löydy, mutta he toimivat silti tarpeeksi kelvollisesti parivaljakkona.

     Elokuvassa nähdään myös edellisestä leffasta tutut Shane Brolly Kravenina ja Bill Nighy takaumakohtauksessa Viktorina, sekä uusina tuttavuuksina Tony Curranin näyttelemä vampyyreistä vanhin Marcus, Derek Jacobin esittämä mysteerimies Lorenz Macaro, Steven Mackintoshin näyttelemä vampyyrihistorioitsija Andreas Tanis ja Brian Steelen esittämä ihmissusista ensimmäinen William. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa ihan passelisti. Curranista löytyy oivaa uhkaavuutta Marcukseksi. Suuri osa hahmon uhkaavuudesta tosin syntyy hahmon vaikuttavan karmivasta asusta ja maskeerauksesta.

Underworld: Evolution lähtee liikkeelle lähes suoraan siitä hetkestä, mihin Varjojen valtakunnassa jäätiin. Edellisosan tapahtumien nopean kertauksen jälkeen hahmot ja katsoja heitetään suoraan keskelle toimintaa, Selenen ja Michaelin paetessa ja Marcuksen herätessä pitkästä unestaan. Elokuva onkin pääasiassa hyvin suoraviivaista takaa-ajoa, pääkaksikon kohdatessa matkallaan erilaisia haasteita ja pinteitä. Hommaa mutkistetaan kuitenkin ehkä jopa liiaksikin asti erilaisilla perhe- ja sukukuvioilla, kun hahmot ryhtyvät selvittämään, mikä olikaan tosiasiassa vampyyrien ja ihmissusien vuosisatojen sodan syynä. Muuten varsin simppeliksi leffaksi katsoja putoilee välillä kärryiltä, kun yrittää pysyä perässä hahmojen suhteista toisiinsa.

Elokuvasta löytyy tiettyjä yksityiskohtia, joissa se nousee hieman edeltäjänsä yläpuolelle, pääasiassa liittyen tämänkertaiseen viholliseen. Vaikkei Tony Curran ole Bill Nighyn veroinen näyttelijä, on Marcuksesta saatu uhkaavampi ja vaarallisempi tapaus kuin Viktorista. Kunnon lepakkosiivillä varustettu Marcus on kuin mikäkin videopelin boss-pahis, jota kohti voi ampua useammatkin lippaat tyhjäksi, mutta silti vihulainen vain jatkaa jahtiaan. Muuten Underworld: Evolution jää Varjojen valtakunnan... noh, varjoon. Elokuvan tarina ei ole yhtä mukaansatempaava, vaikka takaa-ajo pitääkin ihan hyvin mielenkiintoa yllä. Toimintakohtaukset ovat ihan meneviä, eikä leffa onneksi säästele raakuuksissa. Jännitystä ei pahemmin löydy, mitä kyllä toivoisi leffalta, jossa esiintyy vampyyrejä ja ihmissusia. Jokin tietty elokuvallisuus kaiken keskeltä uupuu ja Underworld: Evolution tuntuu pikemminkin todella pitkältä televisiosarjan jaksolta.

Len Wiseman jatkaa ohjaajan tuolilla, Danny McBriden työstettyä tämänkin leffan käsikirjoituksen. Kaksikko ei onnistu yhtä hyvin jatkotarinan kanssa, mutta on saanut sentään luotua hyvän pahiksen. Visuaaliselta anniltaan Underworld: Evolution suorastaan velloo sinertävissä synkkyyksissä. Osittain värien ja valojen käyttö toimii, mutta paikoitellen tehokeino myös häiritsee. Leffa on kuvattu ihan hyvin ja niin lavasteet kuin asut ja maskeeraukset ovat hienot. Ihmissusipuvut ja Marcuksen lepakkomainen olomuoto ovat erityisen upeat. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan tässäkään osassa vakuuta, vaikka budjetti on tuplaantunut Varjojen valtakunnasta. Hahmojen muuttumiset hirviömuotoihinsa ovat aika kökösti toteutettuja. Äänimaailma toimii hyvin Marco Beltramin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Underworld: Evolution on ihan kiva jatko-osa oivalliselle fantasiatoimintaelokuvalle, mutta tuntuu ajoittain enemmän televisiosarjan jaksolta kuin kunnon elokuvalta. Tarina ei ole yhtä vahva kuin viimeksi, mutta takaa-ajoon perustuva rakenne pitää tarpeeksi hyvin mukanaan, etenkin kun vauhtia ja vaaratilanteita tarjotaan tasaisin väliajoin. Jännite kuitenkin puuttuu, vaikka Marcuksesta on saatu uhkaava pahis, etenkin hurjassa lepakkomuodossaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu ailahtelevasti rooleistaan, Kate Beckinsalen toimiessa toistamiseen hyvin vampyyri Selenenä. Visuaalinen ilmekin vaihtelee tasoaan hienojen lavasteidensa ja maskeeraustensa, sekä heikkojen erikoistehosteidensa ja ärsyttäväksi käyvän sinisyytensä kanssa. Jos pidit Varjojen valtakunnasta, kannattaa Underworld: Evolutionkin katsoa, vaikkei luvassa olekaan yhtä toimiva fantasiaraina.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Evolution, 2003, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Vancouver Film Studios

Arvostelu: Rocketman (2019)

ROCKETMAN

Ohjaus: Dexter Fletcher
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Bryce Dallas Howard, Richard Madden, Gemma Jones, Steven Mackintosh, Stephen Graham, Charlie Rowe, Jason Pennycooke, Tate Donovan ja Rachel Muldoon
Genre: draama, musikaali
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Rocketman on elokuva englantilaisen laulajamuusikko Elton Johnin elämästä ja urasta. Vuonna 1947 syntynyt Reginald Kenneth Dwight, eli taiteilijanimeltään Elton John on yksi maailman menestyneimmistä artisteista, myytyään yli 300 miljoonaa levyä ja saatuaan lukuisia palkintoja, kuten viisi Grammya, viisi Brit Awardsia ja jopa Oscar-palkinnon. Eltonin elämään on kuitenkin kuulunut useita alamäkiä ja hän onkin jo vuosien ajan halunnut, että hänen elämästään tehtäisiin elokuva. Alunperin leffan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2001 Walt Disney -yhtiön toimesta, jolloin ohjaajana työskenteli David LaChapelle ja Eltonia olisi näytellyt Justin Timberlake. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Disney olisi halunnut tehdä filmistä lapsiystävällisen, kun taas Elton oli sitä mieltä, ettei hänen tarinassaan ole mitään lapsiystävällistä. 2010-luvun alussa Focus Features alkoi työstämään filmiä Elton Johnista, jolloin Michael Gracey palkattiin ohjaajaksi ja Tom Hardy valittiin Eltoniksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa 2014, mutta kun Elton riitaantui Focus-yhtiön kanssa, ei sekään projekti edennyt. 2017 elokuvan teko lähti jälleen liikkeelle, kun Elton John esitti itseään toimintakomediassa Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017). Elokuvaa tähdittänyt Taron Egerton oli vuotta aiemmin laulanut Eltonin kappaleen "I'm Still Standing" musikaalianimaatiossa Sing (2016) ja kun Elton näki Egertonin näyttelevän Kingsmanissa, ajatteli hän Egertonin olevan oikea valinta esittämään häntä. Kingsmanin ohjaaja Matthew Vaughn kiinnostui projektista ja päätti ryhtyä sen tuottajaksi, jolloin projekti lähti vihdoin kunnolla käyntiin. Ohjaajaksi valittu Gracey oli kuitenkin kiireinen The Greatest Showman -musikaalin (2017) kanssa, jolloin hänen tilalle palkattiin Dexter Fletcher, joka oli juuri valittu viimeistelemään Queen-yhtyeestä kertova filmi Bohemian Rhapsody (2018), jonka alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer oli hylännyt kesken tuotannon. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Rocketmaniksi nimetty elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut Elton Johnin musiikista, joten kun kuulin leffan olevan tulossa, ei mielenkiintoni herännyt. Ajattelin jossain kohtaa jopa odottaa siihen, että elokuva saapuisi vuokrattavaksi, ennen kuin katsoisin sen. Lopulta kuitenkin aloin ajatella, että ehkä onkin parempi, ettei Eltonin musiikki ole minulle kovin tuttua, jolloin voisin arvioida leffan leffana, eikä mukaan tulisi vahingossakaan fanin lisäpisteitä. Kävin katsomassa Rocketmanin Finnkinon tyylikkäässä Maxim-teatterissa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Teimme yhdessä arvosteluvideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on saatu valmiiksi! Kyseessä oli muuten 2000. elokuva, minkä olen elämäni aikana nähnyt!

Reginald Dwight on lapsesta asti ollut kiinnostunut musiikista ja osoittanut olevansa sekä lahjakas laulaja että pianisti. Kun Reginald tapaa sanoittaja Bernie Taupinin, kaksikko aloittaa matkansa kohti mainetta ja mammonaa... ja alkoholia ja seksiä ja huumeita. Näin syntyy maailmankuulu tähti Elton John.

Taron Egerton tuli itselleni tutuksi Kingsman: Salaisen palvelun (Kingsman: The Secret Service - 2014) kautta. Vaikka hän näytteli isojen nimien, kuten Colin Firthin ja Samuel L. Jacksonin rinnalla, ei hän todellakaan jäänyt heidän varjoonsa, vaan viimeistään loppuhuipennuksessa omi koko show'n ja jo silloin mietin, että Egertonilla on äärimmäisen lupaava ura edessään. Todellisen vaikutuksen Egerton teki Eddie the Eaglessa (2016), missä hän muuttui roolihahmokseen sellaisella antaumuksella, että on mielestäni huutava vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaan miespääosan Oscar-palkinnosta. Jopa umpisurkeassa Robin Hoodissa (2018) Egerton pisti parastaan ja nyt Rocketmanissa Elton Johnina hän taitaa jopa ylittää itsensä. Taron Egerton on nimittäin henkeäsalpaavan, mielettömän mahtava roolissaan! Hän syöksyy oikein kunnolla Eltonin villiin elämään ja pukee päälleen laulajatähden kirjavat, kimmeltävät ja höyhenillä koristellut asut täysin luontevasti, aivan kuin olisi Elton itse. Egerton ei todellakaan emmi, vaan pistää täysillä menemään ja oikein kunnolla revittelee roolissa. Tämän lisäksi hän vetää täysillä myös Eltonin elämän synkempää puolta ja katsojana huomaa useaan otteeseen säälivänsä alkoholisoituvaa ja yhä useampaan huumeeseen sekaantuvaa Eltonia. Myös Eltonin seksuaalisuuden vaikea etsiminen tuntuu sujuvan Egertonilta kuin luonnostaan. Vielä tämän päälle Egerton itse laulaa elokuvassa! Kyseessä on päivänselvästi tähän asti vuoden paras roolisuoritus! Loistotyötä tekevät myös Eltonia lapsena näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.

Heti elokuvan alussa käy selväksi, ettei Elton John ole lähtöisin kovinkaan mukavasta ja tukevasta perheestä. Äiti Sheila (Bryce Dallas Howard) kiinnostuu poikansa musiikkimieltymyksestä vasta, kun siitä koituu hänelle hyötyä, kun taas isä Stanleytä (Steven Mackintosh) ei voisi vähempää kiinnostaa koko kakara. Vain isoäiti Ivy (Gemma Jones) näkee lapsenlapsensa potentiaalin ja kannustaa tätä. Myös Dallas Howard, Mackintosh ja Jones suoriutuvat rooleistaan kunniakkaasti, vaikka jäävätkin totaalisesti Egertonin varjoon.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Jamie Bell Eltonin kappaleiden sanoittajana ja tärkeänä ystävänä Bernie Taupinina, Richard Madden Eltonin managerina John Reidinä, Stephen Graham musiikkikustantamon pomona ja Charlie Rowe tätä avustavana tuottajana, Jason Pennycooke Eltonia urallaan tsemppaavana muusikkona Wilsonina, sekä Tate Donovan legendaarista Troubadouria pyörittävänä Dougina. Oli mukavaa nähdä Bell pitkästä aikaa jossain isommassa filmissä ja hän oli erittäin mainio suuruudesta haaveilevana nuorukaisena, minkä lisäksi Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Richard Madden suoriutui erinomaisesti monisävyisestä managerin osasta.

Elton John itse ei tosiaan halunnut mitään kaunisteltua ryysyistä rikkauksiin -elokuvaa elämästään, sillä koki, ettei se ole se elämä, minkä hän oikeasti eli. Rocketman ei siis todellakaan lähde kaunistelemaan asioita, vaan jo elokuvan alussa Egertonin näyttelemä Elton toteaa, että hänellä on paha alkoholi-, huume- ja seksiriippuvuus. Elton tunnetaan todella rohkeista ja värikkäistä asuistaan, mikä on varmasti saanut monet uskomaan, että hänen elämänsäkin oli pelkkää glitteriä ja menestyksen tuomaa onnea. Itse olen aina pitänyt Eltonia hieman teennäisenä, mauttomasti pukeutuvana ego-pullistelijana, mutta tätä leffaa katsoessa käy nopeasti selväksi, että se on vain kuori - julkisuutta varten tehty kilpi, millä peitellään sitä, kuinka rikkinäinen tapaus Elton Johnin alta löytyvä Reginald Dwight oikeasti on. Rocketman onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti ihon alle ja vie katsojan säälimättä Eltonin pään sisälle. Aluksi katsojana riemuitsee Eltonin puolesta, kun tämä iskee vihdoin kultasuoneen ja kun tämän levyt alkavat myymään hullua vauhtia, mutta nopeasti ymmärtää, että showbisnes ei ole lainkaan niin ihanaa ja fantastista kuin se yleensä esitetään. Loppupäässä Eltonin noustessa lavalle, katsojalla ei nouse enää hymy huulille, vaan enemmänkin tippa linssiin.

Lavalle nousemisesta puheenollen, minun täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt, kuinka vähän Rocketmanissa näytetään itse konsertteja, kun sitä vertaa vaikkapa viime vuoden Bohemian Rhapsodyyn. En tiedä, johtuuko se juurikin Bohemian Rhapsodysta, että ajattelin kappaleiden esittämisen tapahtuvan uudelleen luoduissa konserteissa, mutta olin joka tapauksessa todella yllättynyt siitä, että kyseessä on enemmänkin musikaali kuin elokuva, jossa on mukana musiikkia. Leffasta löytyy useita kohtia, joissa Elton alkaa yllättäen laulamaan jotain kappaleistaan (mitkä sopivat todella hyvin kohtauksiin, kun oikeasti kuuntelee laulujen sanoja) ja ennen kuin huomaakaan, on katu jo täynnä tanssijoita, jotka hoilaavat ja hyppivät mukana. Elokuvasta löytyy useita Eltonin hittibiisejä, kuten "The Bitch Is Back", "Your Song", "Don't Go Breaking My Heart", nimikkobiisi "Rocket Man" ja "I'm Still Standing", jonka Egerton esittää vihdoin Eltonina, eikä animoituna gorillana. Musikaalikohtauksilla tuodaan mukaan kiehtovaa fantasiapuolta, mistä ei ole täysin varma, onko kyseessä Eltonin tapa peittää lapsuudentraumoja, vai tapahtuvatko nämä huumeiden takia hänen päässään?

Jos Rocketmania pitäisi muuten lähteä vertailemaan Bohemian Rhapsodyyn, niin itselleni lopulta suurin yllätys oli, että Rocketman on mielestäni näistä kahdesta parempi elokuva. Vaikka pidin Bohemian Rhapsodysta todella paljon ja Rami Malek teki huikean roolityön Freddie Mercuryna, löytyi siitä selkeitä kerronnallisia ongelmia, ja loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä Queen-faneille tehty riemupaketti. Rocketman taas kulkee eteenpäin paljon sulavammin, vaikka käsitteleekin monien vuosien tapahtumat. Sen draamapuoli on myös paremmin rakennettu, jolloin leffa onnistui iskemään lopulta paremmin tunteisiin. Lisäksi elokuva vie katsojan paremmin päätähtensä mielen sisälle ja todella näyttää showbisneksen tuhoisia vaikutuksia. Rocketman kuvastaa äärimmäisen hyvin itse Elton Johnia. Nopeasti vilkaistuna se näyttää todella välkkyvältä ja säihkyvältä, mutta kun elokuva menee pintaa syvemmälle, on selvää, ettei karkki ollut todellakaan makea, niin kuin sen ympäröimä käärepaperi antoi ymmärtää. Rohkea elokuva, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimmistoon.

Elokuvan vertaaminen Bohemian Rhapsodyyn tapahtuu harmillisesti luonnostaan, kun miettii, kuinka lyhyellä aikavälillä filmit ilmestyivät, minkä lisäksi molemmissa toimii ohjaajana Dexter Fletcher. Bryan Singer sai nimensä ohjaajan paikalle Bohemian Rhapsodyssa, koska oli ehtinyt kuvata yli 50 prosenttia filmistä, mutta Fletcher vei elokuvan loppuun. Fletcherin mukanaolo molemmissa elokuvissa sai minut huolestumaan siitä, että leffat olisivat kuin kopiot toisistaan, mutta näin ei onneksi ole asian laita ja Fletcher on tehnyt Rocketmanista selvästi erilaisen. Fletcher luo upeasti tunnelmaa läpi elokuvan ja hän on keksinyt nerokkaita keinoja kuljettaa katsoja Eltonin ajatusmaailmaan. Lee Hall on myös tehnyt mahtityötä käsikirjoituksen kanssa ja saa pitkän tarinakaaren kulkemaan luontevasti alusta loppuun, eivätkä aikahypyt riko luontevuutta millään tavalla. Lisäksi kyseessä on tyylikkäästi kuvattu ja ennen kaikkea taidokkaasti leikattu filmi. Varsinkin leikkauksella on onnistuttu viemään tarinaa eteenpäin erinomaisella tavalla. Puvustajat ovat päässeet luomaan useat Eltonin tunnetuista asuista uudestaan ja lavastajatkin ovat tehneet hyvää työtä mm. keikkalavojen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen tarkoituksellisesti liioiteltuja ja sopivat siten oivasti mukaan. Elokuvan taustalla soivien musiikkien sävellyksestä vastaa Matthew Margeson, mutta valitettava fakta on, ettei hänen työnsä jää millään lailla mieleen, vaan elokuvan jälkeen katsojan päässä soi joku Eltonin kipaleista (itselläni loistava "I'm Still Standing").

Yhteenveto: Rocketman on niin mahtava elämäkertaelokuva kuin fantastinen musikaalikin. Elokuva kuvastaa erinomaisesti päätähteään Elton Johnia olemalla pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä, mutta kun katsoja vedetään pinnan alle, voi huomata, että kaikki glitteri on enemmänkin suojakuori peittämään sitä, kuinka traaginen sisältö oikeasti on. Koskettavia hetkiä on luvassa useita ja mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä ikävämmältä katsojasta alkaa tuntua Eltonin puolesta. Onneksi mukana on huumoria ja iloa, joista jälkimmäinen syntyy etenkin veikeiden musikaalinumeroiden kautta. Eltonin kappaleita hyödynnetään taidokkaasti läpi leffan ja niillä kuljetetaan hyvin tarinaa eteenpäin. Filmi on rytmitetty erittäin hyvin, jolloin se onnistuu kertomaan vuosikymmenien tarinan ilman kiirehtimistä. Ohjaaja Dexter Fletcher luo hienosti tunnelmaa ja onnistuu kuljettamaan katsojan Eltonin pään sisälle, halusi katsoja sitä lopulta tai ei. Kaiken kruunaa kuitenkin Elton Johnia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee hämmästyttävän täydellisen roolisuorituksen! Egerton on aivan mieletön läpi elokuvan ja hyppää rohkeasti täysillä mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja osoittaa myös olevansa taitava laulaja. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta jäävät väkisinkin Egertonin varjoon. Rocketman on yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä ja vaikka pidänkin selkeästi enemmän Queenista kuin Elton Johnin musiikista, päihittää leffa viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn. Kyseessä on hyvä osoitus siitä, ettei tarvitse edes olla erityisen kiinnostunut Eltonin musiikista, sillä itse elokuva ja hänen tarinansa ovat niin kiehtovat, että kuka tahansa voi pitää tästä leffasta todella paljon. Ja voin vain kuvitella, kuinka lujaa tämä iskee Eltonin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocketman, 2019, Marv Films, Marv Studios, New Republic Pictures, Paramount Pictures, Pixoloid Studios, Rocket Pictures