Näyttelijät: Andrew Garfield, Jamie Bell, Cosmo Jarvis, Thomasin McKenzie, Woody Norman, Tom Hollander, Katherine Waterston, Stephen Dillane, Jonny Lee Miller, Stanley Townsend, Sky Yang, Gerard Tyler ja Simon Kunz
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12
The Uprising, eli suomalaisittain Kapina perustuu vuonna 1381 Englannissa tapahtuneeseen talonpoikaiskapinaan. Keväällä 2022 ilmoitettiin, että ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Greengrass työsti uutta elokuvaa nimeltä "The Hood". Nimi vaihtui muotoon "The Rage", ennen kuin kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2025. Nyt Kapina saapuu elokuvateattereihin ja itse olen ollut kiinnostunut sen näkemisestä siitä asti, kun näin yllä olevan julisteen. Kävinkin uteliaana katsomassa Kapinan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Englanti vuonna 1381. Puolet kansasta tappanut rutto ja yhä vain kurjistuvammat oltavat, sekä lisääntyvät verot saavat maalaiset nousemaan kapinaan nuorta kuningas Rikhard II:a ja hänen juonittelevia neuvonantajiaan vastaan.
Kapinan päärooliin oli alun perin valittu Benedict Cumberbatch, joka vaihtui hetkellisesti Matthew McConaugheyhin, kunnes roolin nappasi lopulta Andrew Garfield. Garfield näyttelee maanviljelijää, joka tunnetaan vain nimellä "kylväjä". Kylväjän perhe on kuollut ruttoon ja mies on musertunut, mitä ei auta yhä vain ikävämmiksi kiristyvät verot, jotka tekevät elämisestä päivä päivältä vaikeampaa. Lopulta mies saa tarpeekseen ja toimii kipinänä, joka sytyttää aikamoisen roihun, kun hän lähes tajuamattaan johdattaa ensin oman kylänsä ja sitten monet muutkin Englannin kylät kapinaan. Garfield on mainio roolissaan, kuten mieheltä voikin odottaa, mutta hänen hahmonsa jätetään toisinaan turhauttavan etäiseksi. On kiinnostavaa, kuinka kylväjä jopa hieman kauhistelee, kuinka hänen puolivahingossa käynnistämänsä kapina ottaa aikamoisesti tuulta siipiensä alle, muuttuen jopa pahimmillaan kunnon verilöylyksi. Kylväjä kun vain halusi, että kansaa kohdeltaisiin reilummin.
Elokuvassa nähdään myös Cosmo Jarvis Wat Tylerina, Jamie Bell pappi John Ballina ja Thomasin McKenzie Alycena, jotka lähtevät seuraamaan kylväjää kapinan kasvaessa, Woody Norman kuningas Rikhard II:na, joka on isänsä kuoltua perinyt vallan jo lapsena, Katherine Waterston kuninkaan äitinä, Kentin herttuatar Joanina, sekä Tom Hollander ja Stephen Dillane kuninkaan neuvonantajina, sir Robert Halesina ja Simon Sudburyna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, joskin myös muista hahmoista saisi taatusti kaivettua enemmän pintaa syvemmältä. Varsinkin nuoren kuninkaan kohdalla tapahtuu jopa hitusen kömpelösti aika suuriakin muutoksia.
Kapinalla on jo nyt mittaa kymmenisen minuuttia yli kaksi tuntia, mutta paikoitellen kesto tuntuu turhan lyhyeltä, koska osa tärkeistä hahmoihin syventyvistä kohtauksista jää uupumaan. Leffa paahtaa menemään aikamoisella tahdilla, kapinan eskaloituessa kohtaus kohtaukselta hurjemmaksi. Väleihin jää hetkittäin kaipaamaan hieman hengähdystaukoja, jolloin erityisesti kylväjän ristiriitaisia tuntemuksia pääsisi tutkimaan tarkemmin. Hän haluaa muutosta, mutta kun muut hänen ympärillään villiintyvät kunnon sotajalalle kostonhimo silmissään, mies pelkää lopputuloksen koituvan kohtalokkaaksi. Kapinan johtajien eri asteille asettuvat rajat siinä, miten pitkälle he ovat valmiita menemään, on leffan kiinnostavinta antia.
Pinnallisempanakin kuvauksena Kapina toimii hyvin, siitä vain voisi saada vielä enemmän irti. Leffa ei juuri panttaile koko homman käynnistymistä ja tilanteen eskaloitumista on koukuttavaa seurata. Meno äityy yhä hurjemmaksi, kun kansan mitan täyttyminen näyttäytyy entistä aggressiivisemmin ja paikoitellen elokuvan alhainen K12-ikäraja aiheuttaa kyllä ihmetystä. Vai miltä kuulostaa kirveellä päiden katkominen tai se, että kuninkaan sotilaat kopeloivat kylien tyttöjä hameen alta, testatakseen, voiko heiltä jo velottaa aikuisten veroa? Toisaalta pidin leffan kaunistelemattomasta rujoudesta, toisinaan taas kohottelin kulmiani sen shokkireaktioiden kalastelulle. Kapina siis jätti turhauttavasti juttuja hampaankoloon, mutta samalla elokuvassa on kieltämättä vakuuttavatkin ansionsa suurista hyökkäyksistä ja tiiviistä tunnelmasta lähtien.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Paul Greengrass, joka muistetaan parhaiten Bourne-leffojen parista. Greengrassin ohjaus on pätevämpää kuin hänen tekstinsä. Teknisesti Kapina on helppo tunnistaa miehen työksi. Greengrassille ominainen käsivarakuva on läsnä kohtauksesta toiseen. Mellakoiden aikana tietynlainen hektisyys on oiva tehokeino, mutta keskustelujen aikana on jopa hieman häiritsevää, kun näyttää siltä, että kuvaaja vasta harjoittelee, etsien oikeaa kulmaa tai zoomaillen edestakaisin. Lavasteet ovat hienot, puvustus on mainiota, eivätkä maskeeraajat pelkää peittää näyttelijöitä mutaan, tekovereen sun muuhun likaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa, äänimaailma on hyvin rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Uprising, Iso-Britannia, Saksa, Yhdysvallat, 2026, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Hero Squared, Supernix, Thank You Pictures, The Electric Shadow Company
Näyttelijät: Jamie Bell, Richard Gadd, Mitchell Robertson, Stuart Campbell, Neve McIntosh, Marianne McIvor, Charlie De Melo, Bilal Hasna, Anjli Mohindra, Tim Downie, Tom Andrews, Amy Manson, Charlotte Blackwood, Sandy Batchelor, Piers Ewart, Kate Robson-Stuart ja Stuart McQuarrie
Genre: draama
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 54 minuuttia - 1 tunti 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16
Half Man on Baby Reindeerin (2024) tehneen Richard Gaddin uusi sarja. Gadd sai ideansa läpi BBC Onella ja muutamaa kuukautta myöhemmin myös HBO hyppäsi projektiin mukaan. Alun perin "Lions"-työnimellä kulkeneen sarjan kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Half Man on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti Baby Reindeerista ja kiinnostuin heti, kun luin Gaddin työstävän uutta sarjaa. Katsoinkin Half Manin jaksot läpi pian niiden ilmestyttyä.
Kahdella aikajanalla kulkeva tarina Niall Kennedyn ja hänen väkivaltaisen velipuolensa Rubenin haastavasta suhteesta.
Half Manin keskiössä ovat velipuolet Niall Kennedy, jota näyttelee teininä Mitchell Robertson ja aikuisena Jamie Bell, ja Ruben Pallister, jota esittää teininä Stuart Campbell ja aikuisena sarjan luoja Richard Gadd. Niall on erittäin epävarma mies, joka yrittää piilotella homoseksuaalisuuttaan, kun taas Ruben on alkoholisti-isänsä kautta väkivaltaan taipuva rikollinen. Kun tapaamme veljekset sarjassa ensi kertaa, Niall on menossa naimisiin, kun juuri vankilasta vapautunut Ruben saapuu kuokkimaan juhliin. Takaumien kautta näemme, mitä kaikkea onkaan tapahtunut tässä myrskyisässä suhteessa. Bell ja Gadd ovat erinomaisessa vedossa rooleissaan, enkä yhtään ihmettele, jos he kisaavat tulevissa gaaloissa palkinnoista, sillä etenkin sarjan päätösjaksossa erään keskustelukohtauksen aikana molemmat ovat aivan huikean hyviä. Eikä todellakaan pidä jättää huomioimatta Robertsonia ja Campbellia, jotka ovat yhtä lailla nappivalintoja hahmojen nuoremmiksi versioiksi. Campbell onnistuu jopa ajoittain olemaan arvaamattomampi ja sitä kautta hyytävämpi teini-Rubenina, kun taas Robertson tulkitsee vakuuttavasti Niallin seksuaalisen heräämisen ja erilaisuuden pelon vaikeita tunteita.
Sarjassa nähdään myös muun muassa Neve McIntosh Niallin äitinä Lorina ja Marianne McIvor Rubenin äitinä Maurana, sekä Charlie De Melo Niallin kihlattuna Albyna. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan.
Half Man ei ollut yhtä vangitseva ja säväyttävä sarja kuin Gaddin aiempi työ, miehen omiin kokemuksiin perustuva Baby Reindeer, mutta uutuus näytti, että Gadd on yksi tämän hetken kiinnostavimmista tekijöistä sarjojen saralla. Kyseessä on erittäin väkevä draama todella aaltoilevasta perhesuhteesta. Heti kättelyssä on selvää, että näiden miesten välejä hiertää pahasti jokin, sillä niin säikähtänyt Niall on, nähdessään Rubenin saapuvan yllättäen hänen hääjuhliinsa. Jo avausjakso osoittaa, mitä Niall niin velipuolessaan pelkää, mutta tästä ihmissuhteesta löytyy lopulta paljon enemmän kuin aluksi vaikuttaa. Jokainen jakso syventää näitä kahta hahmoja ja heidän välejään, eikä tilanne olekaan lopulta täysin mustavalkoinen.
Sarja on vahva kuvaus niin monimutkikkaista ja usein epäterveistä ihmissuhteista, jotka ovat myrkkyä niin suhteen osapuolille kuin lopulta kaikille muillekin heidän ympärillään, sekä toksisesta maskuliinisuudesta ja sen erilaisista ilmentymistä. Ruben on toki selvä esimerkki jälkimmäisestä, sillä väärä kommentti hänen seurassaan voi saada hänet näkemään punaista välittömästi, eikä lopputulos ole järin kaunis näky. Mutta myös Niallista paljastuu sarjan edetessä puolia, joiden myötä hänkään ei ole mikään puhdas pulmunen tässä tapahtumaketjussa. Nämä kuusi jaksoa tarjoavat monenlaisia koukkuja, yllätyksiä, runsaasti ahdistavia tilanteita, mutta myös omituisen kauniita hetkiä, johtaen huipennukseen, joka jättää tuijottamaan finaalijakson lopputekstejä täysin hiljaisena.
Sarjan ohjaajakaksikko Alexandra Brodski ja Eshref Reybrouck onnistuvat epämukavan tunnelman kanssa, sekä saavat näyttelijät irrottelemaan hienosti. Richard Gaddin käsikirjoitus on todella vahva, sen kulkiessa sulavasti ajassa edestakaisin ja pyöritellen pakettia monisävyisemmäksi. Half Man on myös osaavasti kuvattu ja pätevästi leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit pääsevät leikittelemään eri aikakausilla ja maskeeraajat pääsevät vauhtiin silloin, kun Ruben päättää antaa nyrkkiensä puhua puolestaan. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Evgueni ja Sacha Galperinen säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Half Man, Iso-Britannia, 2026, BBC Scotland, BBC Studios, Mam Tor Productions, Screen Scotland, The Forge Entertainment, Thistledown Pictures
Pääosissa: Miles Teller, Kate Mara, Michael B. Jordan, Jamie Bell, Reg E. Cathey, Toby Kebbell, Tim Blake Nelson ja Dan Castellaneta
Genre: scifi, jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12
Fantastic Four - tai kuten se yleensä tunnetaan nimellä "Fant4stic" - perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Ryhmästä oli jo tehty useampi elokuvasovitus, The Fantastic Four (1994), jota ei kuitenkaan koskaan virallisesti julkaistu, sekä Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Fantastic Four: Hopeasurffari(Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). 2000-luvun alun leffat eivät ihan olleet toivottuja hittejä ja niinpä alun perin ideoitu kolmososa peruttiin ja 20th Century Fox päättikin aloittaa koko homman alusta. Jeremy Slater pestattiin käsikirjoittajaksi ja Josh Trank ohjaajaksi, mutta Trank ei pitänyt yhtään Slaterin teksteistä, jolloin tämä potkittiin pihalle tuotannosta ja korvattiin Simon Kinbergillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja läpi tuotannon Trankin ja studion eriävät mielipiteet elokuvasta paisuivat ilmiriidoiksi. Studio ei ollut tyytyväinen Trankin työhön ja leikkasi leffaa mieleisekseen ilman ohjaajan tietämystä, minkä myötä Trank kirjoitti Twitterissä päivää ennen ensi-iltaa, että vuosi sitten hänellä oli käsissään hieno elokuva, jota kukaan ei tulisi näkemään Foxin takia. Fantastic Four sai ensi-iltansa elokuussa 2015 ja se oli kriitikoiden ja katsojien lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja rebootin Razzie-palkinnot. Itse kävin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä ja olin ristiriitaisissa tunteissa sen päätyttyä. Vuosien varrella mielipiteeni elokuvaa kohtaan on muovautunut vain negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun ryhmästä on tekeillä uusi elokuva The Fantastic Four: First Steps (2025), päätin odotellessa katsoa edelliset leffat uudestaan, etenkin kun vuoden 2005 Fantastic Four ja tämä vuoden 2015 Fantastic Four juhlivat nyt merkkivuosiaan.
Tiedemiesten ryhmä onnistuu rakentamaan portaalin toiseen maailmaan, mutta siellä he altistuvat vieraalle energialle, joka antaa heille erilaisia voimia.
Fantastic Four: Hopeasurffarin taloudellisen kömmähdyksen jälkeen Fox-studio päätti kolmosleffan sijaan käynnistää koko homman uusiksi ja niinpä näyttelijäkaartikin pistettiin vaihtoon. Tekijät päättivät kokeilla uudenlaista lähestymistapaa ja tehdä hahmoista nuoria, tieteestä intoilevia opiskelijoita. Miles Teller näyttelee Reed Richardsia, joka on lapsesta asti rakentanut portaalia toiseen todellisuuteen ja kun tohtori Franklin Storm (Reg E. Cathey) näkee hänen keksintönsä, Reed pääsee kunnon tutkimuslaitokseen jatkamaan projektiaan. Tiimiinsä Reed saa tohtori Stormin lapset, Suen (Kate Mara) ja Johnnyn (Michael B. Jordan), lapsuudenystävänsä Ben Grimmin (Jamie Bell), sekä Victor Von Doomin (Toby Kebbell). Valitettavasti niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä eivät liiemmin vakuuta, eikä heidän välilleen muodostu juuri minkäänlaista kemiaa, mikä olisi toki tärkeää tällaisessa tiimileffassa. Teller tekee Reedistä omahyväisen ja vaikeasti pidettävän, Mara on tylsä Suena, Bell ei alun jälkeen pääse vauhtiin Beninä ja moni fani närkästyi ihan syystä, kun yhdestä Marvelin sarjakuvahistorian parhaista pahiksista, Tohtori Doomista tehtiin angstinen teini, joka lähinnä haluaa kapinoida koko maailmaa vastaan. Fanit eivät myöskään innostuneet siitä, että sarjakuvissa valkoihoisen Johnny Stormin rooliin palkattiin tummaihoinen Jordan. Jordan omaa toisaalta hahmolle ominaista kapinahenkeä, mutta valinta tuntuu kieltämättä väkinäiseltä, etenkin kun hänen siskonsa Sue on pidetty valkoisena.
Elokuvassa nähdään myös Tim Blake Nelson tutkimusprojektia johtavana tohtori Allenina ja Homer Simpsonin ääninäyttelijä Dan Castellaneta Reedin opettajana.
Pyörää ei aina tarvitsisi yrittää keksiä uudelleen, etenkään jos sen tekee niin väkinäisesti, että lopputulos muistuttaa pikemminkin kuutiota, jonka on turha edes odottaa rullaavan eteenpäin. Juuri tällainen tapaus on Fantastic Four vuosimallia 2015. Tai no vitut. Kutsutaan leffaa nyt Fant4sticiksi, sillä niin myös elokuvan julisteessa seisoo. Fant4stic on aivan käsittämätön räpellys, jota katsoessa on vaikea sanoa, missä mentiin vikaan. Ohjaaja Josh Trank on todennut, ettei lopputulos vastaa hänen visiotaan, mutta on vaikea kuvitella, että studiopamputkaan olisivat leffaa näin tosissaan paskoneet. Kyseessä on supersankarielokuva, jossa ei nähdä supersankarointia oikeastaan lainkaan ja jonka ainoa toimintakohtaus on sen lopputaistelu, joka on todellinen antikliimaksi.
Pari edellistä Fantastic Four -elokuvaa eivät olleet ihmeellisiä, mutta sentään ne olivat viihdyttäviä ja vauhdikkaita supersankariseikkailuja, joissa toimi se tärkein juttu, eli nimikkonelikon ryhmädynamiikka. Fant4sticissa kaikki tällainen loistaa poissaolollaan. Elokuva ei toisaalta ole mitään muuta kuin pitkää rakentelua huipennusta kohti, mutta tässä vain rakennellaan juonentapaista, ei hahmoja tai heidän välejään. Siinä, missä vuoden 2005 Fantastic Fourissa hahmot saivat voimansa ensimmäisen vartin jälkeen, Fant4sticissa tätä joutuu odottamaan ja odottamaan ja odottamaan. Jossain kohtaa saattaa jopa unohtaa, mitä leffaa onkaan katsomassa, sillä elokuvaa työstetään kuin jotain tieteisjännäriä.
Kun hahmot vihdoin saavat voimansa, on luvassa elokuvan huippuhetki, joka rakentuu kuin body horror -kohtaus, hahmojen kauhistellessa sitä, kuinka raajat venyvät yli-inhimillisesti, keho muuttuu näkymättömäksi, syttyy tuleen tai peittyy kiviin. Ja sitten elokuvan todellinen alamäki alkaa. Sen sijaan, että elokuva perehtyisi siihen, kuinka hahmot opettelevat käyttämään voimiaan ja työskentelemään tiiminä maailman hyväksi, leffa vain hyppää vuodella ajassa eteenpäin, jonka jälkeen tuntuu siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Liekö sitten käsikirjoittajien inspiraatio loppunut kesken tai Foxin rahahanat pistetty kiinni, mutta piiiiitkän pohjustuksen jälkeen loppuleffa viedään juostenkusten maaliin.
Ja kuten jo totesin, kaiken kasvattelun jälkeen lopputaistelu on totaali lässähdys. Kohtaus on jännityksetön ja innoton. Elokuva sanoo, että maailman ja kaikkien ihmisten kohtalo olisi nyt vaakalaudalla, mutta kun tappelu koostuu vain päänelikosta antamassa ja ottamassa turpaan tylsästi toteutetulta Tohtori Doomilta tylsän viimeistelemättömän näköisessä digiympäristössä, supersankarileffakliseen, eli sinisen säteen ampuessa kohti taivasta, ei millään oikein tunnu olevan väliä ja lopputekstejä alkaa odottamaan yhä vain enemmän. Loppukohtaus on sanoinkuvailemattoman kökkö ja korni, eikä ihme, että sen pökkelö yritys olla päheä on edelleen elossa olevaa meemimateriaalia. Lähes täysin huumorittomassa elokuvassa hauskinta on se, että tekijät ihan oikeasti luulivat, että tämän haisevan roskakasan jälkeen kukaan haluaisi tälle jatkoa. Fox peruikin kesälle 2017 suunnittelemansa "Fant4stic 2:n" vähin äänin pian fiaskoensi-illan jälkeen.
Minun on vaikea kuvitella, että Trankilla olisi ollut hyvä elokuva hyppysissään, vaikka Fox ei olisikaan häirinnyt leffan tekoa ja kuvannut ja leikannut sitä uuteen uskoon. Man of Steeliä (2013) matkien Trank lähti tekemään synkistelevää sarjakuvafilmatisointia, Zack Snyderin tavoin ymmärtämättä juuri yhtään lähdemateriaalia. Murjottaminen synkkyyksissä ei sovi Ihmenelosiin ja jo ilmapiirinsä puolesta leffaa on ankea seurata. Fant4stic on sentään kelvollisesti kuvattu ja Marco Beltramin ja Philip Glassin säveltämät musiikit ovat mukiinmenevät. Puvustuksessa on kuitenkin menty mönkään ja pahasti, eivätkä tietokonetehosteet ole häävit. Möykky on toimiva digiolento, mutta siihenpä efektirahat on selvästi tuhlattu, jolloin kaikki muu visuaalisuudessa ontuu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Four, 2015, Twentieth Century Fox, Marvel Entertainment, Constantin Film, TSG Entertainment, Marv Films, Kinberg Genre, Genre Films, Moving Picture Company
Pääosissa: Andrew Scott, Paul Mescal, Claire Foy ja Jamie Bell
Genre: draama, romantiikka, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12
All of Us Strangers perustuu Taichi Yamadan kirjaan Strangers (1987). Kirjan pohjalta oli jo Japanissa tehty elokuva The Discarnates (1988) ja vuonna 2017 Blueprint Picturesin tuottajat Graham Broadbent ja Sarah Harvey ottivat yhteyttä Yamadaan, työstääkseen uuden filmatisoinnin kirjasta. Andrew Haigh pestattiin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022. All of Us Strangers sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023 ja Suomessa siitä oli jo ennakkoesitys viime vuonna, mutta vasta nyt elokuva on saapunut kunnon teatterikierrokselle. Itseäni kiinnosti elokuva sen näyttelijäkaartin vuoksi ja tietämättä oikeastaan mitään sen tarinasta, kävin katsomassa All of Us Strangersin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
Lontoossa asuva yksinäinen käsikirjoittaja Adam rakastuu naapuriinsa Harryyn, samalla kun hän muistelee lapsuuttaan ja käy tapaamassa vanhempiaan... jotka kuolivat 30 vuotta sitten.
Uusi Sherlock -televisiosarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Andrew Scott tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen Andyna, lontoolaisena televisiokäsikirjoittajana ja homomiehenä, joka painiskelee yhä menneisyytensä traumojen kanssa. Scott on roolissaan niin upea, että on kummallista, ettei hän napannut työllään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta. Sentään BAFTA- ja Golden Globe -gaalat huomioivat häntä ehdokkuuksilla. Scott tulkitsee erinomaisesti monimutkaista hahmoaan, jota vaivaa yksinäisyys, mutta samalla myös pelko olla kontaktissa muiden ihmisten kanssa. Hän tuntee suurta surua, josta hän kokee olevan mahdotonta päästä irti ja hänen masennuksensa kuvaus on taatusti samaistuttava monille. Lisäksi hänen homoseksuaalisuutensa vaikuttaa olevan yhä vaikea asia hänelle. Toisaalta hän sanoo olevansa sinut asian kanssa, etenkin kun nykypäivänä homous on hyväksyttävämpää kuin ennen, mutta samalla hänen takaraivossaan kolkuttavat lapsuudesta vanhemmilta kuullut jutut homoista. Tämä on takuulla myös samaistuttavaa osalle katsojista.
Elokuvassa nähdään myös kovaa nousua elokuva-alalla tekevä Paul Mescal Andyn naapurina Harryna, jonka Andy hissuksiin päästää lähelleen ja miesten välille alkaa syttyä kiihkeitä tunteita. Viime vuonna Mescal häikäisi Aftersun - päivämme auringossa -leffassa (Aftersun - 2022) ja seuraavaksi hänet nähdään Gladiator 2:n (2024) pääroolissa. The Crown -sarjasta (2016-2023) tuttu Claire Foy ja leffoista lähes täysin kadonnut Jamie Bell taas näyttelevät Adamin vanhempia, jotka kuolivat 30 vuotta sitten, mutta joiden luona Adam edelleen vierailee säännöllisin väliajoin. Vanhemmat näyttävät samalta kuin Adam heidät lapsuudestaan muistaa. Scottin ohella myös Mescal, Foy ja Bell vakuuttavat vahvasti osissaan. Scottin ja Mescalin väliltä löytyy todella voimakasta kemiaa.
En tosiaan tiennyt All of Us Strangersista etukäteen muuta kuin sen neljä näyttelijää. Olin tosin lukenut ja kuullut, että nessupaketti olisi otettava teatteriin mukaan, sillä kyseessä olisi niin murskaavan surullinen elokuva. Vastassani oli hienosti näytelty, intiimi ja henkilökohtaiselta tuntuva elokuva, joka yhdistelee miesten välistä rakkaustarinaa lapsuudentraumojen läpikäymiseen, menneestä irti päästämiseen, sekä onnistuneeseen masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien käsittelyyn. Elokuvasta löytyy surulliset hetkensä ja vaikka olin liikuttunut, en ihan kyyneliin asti kuitenkaan herkistynyt. Leffanäytöksessä ympäriltäni kuuluneesta niiskuttelusta päätellen kehotan silti nappaamaan ne nenäliinat mukaan.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Haigh on ottanut lähdemateriaalina toimivasta Taichi Yamadan kirjasta tarinan vanhemmista ja päähenkilön vaikean ja kiinnostavan suhteen heihin, ja yhdistänyt mukaan omasta takaa kertomusta miesten rakkaudesta. Haigh onnistuu ujuttamaan tämän puolen sekaan taitavasti ja puolet tukevat toisiaan hyvin. Kohtaukset, joissa Adam käsittelee lapsuuttaan ja keskustelee kuolleiden vanhempiensa kanssa selventävät sitä, miksi Adamin on niin vaikea päästää Harrya lähelleen. Haigh luo elokuvaan ajoittain lähes unenomaisen ilmapiirin, mikä jättääkin katsojan pohtimaan, ovatko kohtaukset vanhempien kanssa vain Adamin päänsisäistä käsittelyä, ovatko miehen mielenterveysongelmat siinä pisteessä, että hän näkee hallusinaatioita, vai onko kyse sittenkin ihan kummituskertomuksesta? All of Us Strangers on pitkään todella vahva suoritus kaikin tavoin, mutta omasta mielestäni se kompuroi lopetuksessaan. Haigh on rakentanut kaikkea pitkään väkevästi ja mysteerisesti, mutta hänen luoma loppuratkaisunsa suorastaan ärsytti minua. Sen enempää paljastamatta sanon, että lopun käänne tuntuu liikaa halvan shokkireaktion kalastelulta ja elokuva kadottaa samalla tietyt hienovaraisuutensa, sekä osuvat teemansa siitä, ettei eteenpäin voi liikkua, jos ei ensin päästä irti menneistä.
Pidin All of Us Strangersissa myös sen tietystä näytelmällisyydestä. Kyseessä voisi hyvin olla myös teatteriesitys, etenkin kun kohtaukset sijoittuvat pääasiassa joko Adamin asuntoon tai lapsuudenkotiin. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Se on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan, kummankin puolen korostaen tiettyä unenomaisuutta. Lavastajat ja puvustajat pääsevät valloilleen etenkin Adamin vanhempien ja lapsuudenkodin kanssa, jotka ovat jämähtäneet 1980-luvulle. Äänimaailma on hyvin rakennettu Emilie Levienaise-Farrouchin haikeasti tunnelmoivia musiikkia myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
All of Us Strangers, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Blueprint Pictures, TSG Entertainment
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes Genre: seikkailu, animaatio Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 12
The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä(Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken(Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta-trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman(Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.
Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.
Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan. Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin. Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan. Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul(2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.
Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan(Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.
Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.
Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.
Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna(The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.
Yhteenveto:Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies
Pääosissa: Michael B. Jordan, Jamie Bell, Jodie Turner-Smith, Luke Mitchell, Jack Kesy, Todd Lasance, Jacob Scipio, Guy Pearce, Brett Gelman, Colman Domingo ja Lauren London
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Tom Clancy's Without Remorse, eli suomalaisittain Tom Clancy: Armoa tuntematta perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1993. Jo kirjan ilmestyessä Savoy Pictures ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta ja päätähdeksi kaavailtiin Keanu Reevesiä. Projekti kuitenkin kariutui, kunnes John Milius saapui mukaan, aikeinaan ohjata ja käsikirjoittaa leffa. Päärooliin pohdittiin mm. Laurence Fishburnea ja Gary Siniseä, mutta taas suunnitelmat jämähtivät paikoilleen. Vuonna 2012 Paramount Pictures ryhtyi työstämään filmiä kirjan pohjalta, Christopher McQuarrien ohjauksessa. Tom Hardyn oli tarkoitus esittää päähahmoa, mutta tämäkin yritys kaatui ja niin McQuarrie kuin Hardy siirtyivät muihin projekteihin. 2017 Akiva Goldsman ryhtyi käsikirjoittamaan kahdesta Tom Clancyn kirjasta, Armoa tuntematta ja Iskuryhmä Rainbow'sta (Rainbow Six - 1998) elokuvasovituksia. Taylor Sheridan palkattiin kirjoittamaan Goldsmanin tekstejä uusiksi, Michael B. Jordan roolitettiin pääosaan ja ohjaajaksi valittiin Stefano Sollima. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin lokakuussa 2019, mutta koronaviruspandemian takia ne jouduttiin keskeyttämään keväällä 2020. Samalla elokuva siirtyi Paramountilta Amazonille, joka päätti julkaista filmin Prime Video -suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset saatiin vietyä päätökseen lokakuussa 2020 ja nyt Tom Clancy: Armoa tuntematta on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse en ole lukenut Clancyn kirjaa, mutta koska muutamat Clancyn kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvasovituksista ovat minulle tuttuja, minua alkoi kiinnostaa, kun huomasin uuden filmin olevan tulossa. Katsoinkin Tom Clancy: Armoa tuntematta heti julkaisupäivän aamuna.
Kun Navy SEAL -sotilas John Kellyn raskaana oleva vaimo murhataan, John lähtee kostoretkelle, aikeinaan etsiä ja tappaa murhaajat. Samalla hänelle aukeaa salaliitto, joka voisi johtaa Yhdysvallat ja Venäjän sotaan.
Michael B. Jordan näyttelee John Kellyä, Yhdysvaltain Navy SEAL -sotilasta, jonka vaimo murhataan, joten hän päättää lähteä kostamaan - eli siis todella originaalia hahmoa toimintaelokuvassa, jollaisia ei ole nähty kyllästymiseen asti! Okei, on pakko sanoa, että kyseessä on todella tylsän tavanomainen päähenkilö, mutta tekijät hyötyvät paljon siitä, että he saivat Jordanin rooliin, sillä hän yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen tätä tyhjänpäiväistä rainaa kasassa harteillaan. Jordan sopii erittäin hyvin pääosaan ja onkin suuri harmi, että elokuva hänen ympärillään on näin heikko.
Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Bell epäilyttävänä CIA-pomo Ritterinä, Jodie Turner-Smith komentajakapteeni Karen Greerinä, Guy Pearce puolustusministeri Clayna, sekä Lauren London suunnilleen yhden kohtauksen jälkeen kuolevana Johnin raskaana olevana vaimona Pamina. Bell yrittää parhaansa kehnon hahmonsa kanssa, mutta Turner-Smith tuntuu kaiken aikaa tietävän, kuinka tyhjää tyyppiä joutuu esittämään. Pearce taas hoitaa hommansa täysin vasemmalla kädellä, vailla mitään selvää mielenkiintoa leffaa kohtaan.
Tästä tulee varmaan aika lyhyt arvio tällä kertaa, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole oikein mitään sanottavaa Armoa tuntematta -elokuvasta. "Geneerinen", "kliseinen" ja "mitäänsanomaton" ovat täydellisiä adjektiiveja kuvailemaan elokuvaa ja harmillisesti sekaan pitää vielä heittää "pitkästyttävä". Leffa kulkee niin tuttuja latuja niin ponnettomasti, että siitä on vaikea innostua missään kohtaa. Siinä ei kertaakaan tapahdu mitään, mikä saisi tuumimaan, että "tuo oli sentään ihan siistiä". Lähinnä leffaa vain tuijottaa, vilkuillen vähän väliä, kauanko kestoa on vielä jäljellä. Vaikka homma ratkeaa jo suunnilleen puolentoista tunnin kohdalla, katselukokemus tuntuu selvästi yli kaksituntiselta.
Minkäännäköistä kunnon tunnelmaa elokuvasta on turha etsiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät saa jännittämään, eivätkä ne edes tarjoa mitään luovia tappokeinoja tai tyylikästä menoa. Itse kertomuskaan ei jännitä, sillä koko salaliittohomma ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun arvasin, kuka on kaiken takana heti, kun hahmo asteli ruutuun. Loppupäässä filmi lässähtelee oikein tosissaan - liekö sitten johtunut pandemia-ajan uudelleenkirjoituksista tai filmin siirtymisestä Paramountilta Amazonille. Niin tai näin, lopputulos on lähinnä päähenkilön esittely potentiaalista leffasarjaa varten, joka voisi joskus kulkea käsi kädessä Amazonin Tom Clancy's Jack Ryan -sarjan (2018-) kanssa. Elokuvan sijaan Armoa tuntematta herättääkin mielikuvia ylipitkästä televisiosarjan pilottijaksosta.
Elokuvan ohjaajana toimii Stefano Sollima ja käsikirjoittajan hommia hoitaa Taylor Sheridan (apunaan ensikertalainen leffakirjoittaja Will Staples). Filmin heikkoudet ohjauksessa ja tekstissä aiheuttavat suurta ihmetystä, sillä Solliman ja Sheridanin aiempi yhteistyö Sicario 2: Soldado(Sicario: Day of the Soldado - 2018) oli oikein onnistunut teos. Sen lisäksi, että kaksikon työ on heikkoa ihan vain leffaa miettiessä, Tom Clancyn fanit voivat kokea suuren pettymyksen, sillä netistä lukemani perusteella elokuva poikkeaa kirjasta aikamoisesti. Sentään tekniseltä puolelta löytyy päteviä puolia, kuten kelvollista kuvausta, lavastusta, erikoistehosteita ja äänisuunnittelua. Jónsin säveltämät musiikit menevät sujuvasti taustalla, mutta eivät tarjoa sen ihmeempää.
Yhteenveto: Tom Clancy: Armoa tuntematta on harmillisen laimea toimintaraina, joka kulkee niin tuttuja reittejä, että kliseisyys saa menettämään mielenkiinnon jo kauan ennen puoltaväliä. Toiminnan sarallakaan leffa ei onnistu tarjoamaan mitään erityistä, eikä homma koskaan saa jännittämään. Tarinastakaan ei löydy jännitettä, kun ylikäytetyt paljastukset arvaa jo filmin alkumetreillä. Kun juoni kulkee moneen kertaan nähtyjä polkuja, eikä toimintakaan hetkauta, elokuva tuntuu jopa aika pitkäveteiseltä. Clancyn kirjan faneille taas pettymystä tuottaa leffan voimakas poikkeaminen lähdemateriaalista. Lisäpisteen leffa saa päärooliin pätevästi sopivasta Michael B. Jordanista, joka aidosti yrittää pitää kokonaisuutta kasassa. Loppujen lopuksi koko elokuva tuntuu vain ylipitkäksi venytetyltä pilottijaksolta Jordanin hahmon omasta sarjasta. Toisaalta Jordanin hyvän työn takia haluaisin nähdä häntä lisää tässä roolissa, mutta eipä näin laimea leffa saa innostumaan jatkosta.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tom Clancy's Without Remorse, 2021, Amazon Studios, Skydance Media, Paramount Pictures, New Republic Pictures, Midnight Radio, Outlier Society, Weed Road Pictures
Ohjaus: Bong Joon-ho Pääosissa: Chris Evans, Song Kang-ho, Jamie Bell, Octavia Spencer, Tilda Swinton, Go Ah-sung, John Hurt, Ewen Bremner, Alison Pill, Vlad Ivanov, Luke Pasquliano, Adnan Hasković, Clark Middleton ja Ed Harris Genre: scifi, toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 16
Snowpiercer perustuu Jacques Lobin, Benjamin Legrandin ja Jean-Marc Rochetten ranskalaiseen sarjakuvaan Le Transperceneige vuodelta 1982. Eteläkorelainen ohjaaja Bong Joon-ho löysi sarjakuvan vuonna 2005 ja luki sen kannesta kanteen heti kaupan ulkopuolella. Bong alkoi välittömästi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvan pohjalta ja sai myös ohjaajakaverinsa Park Chan-wookin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he hankkivat sarjakuvan elokuvaoikeudet ja Bong aloitti käsikirjoituksen teon. Hän tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että haluaa tehdä sen Etelä-Korean ulkopuolella ja alkoikin miettimään mahdollisuuksia tehdä elokuva joko Amerikassa tai Euroopassa. Bong saikin vakuutettua tsekkiläisen tuottajan ja leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Näyttelijöiksi Bong sai isoja Hollywood-nimiä ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2012. Snowpiercer sai ensiesityksensä heinäkuussa 2013 Etelä-Koreassa, minkä jälkeen se alkoi hitaasti saamaan teatterilevitystä muihinkin maihin. Yhdysvalloissa syntyi ongelmia, sillä sen levityksen oli tarkoitus hoitua The Weinstein Companyn kautta, mutta yhtiön tuottaja (nykyään vankeustuomiota lusiva) Harvey Weinstein oli sitä mieltä, että elokuvaan pitäisi tehdä isoja muutoksia ennen sen esittämistä Yhdysvalloissa. Internetissä alkoi kampanja tätä vastaan, mutta yhtiö päätti muutosten sijaan myydä levitysoikeudet Radius-TWC:lle, mikä johti huomattavasti pienempään levitykseen. Elokuva ei ollutkaan mikään valtava menestys, mutta se sai paljon kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Suomeen Snowpiercer saapui kesällä 2014 ja itse kävin katsomassa sen elokuvateatterissa tätini kanssa ensi-iltaviikonloppuna. Pidin leffasta todella paljon ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Nyt kun Netflixiin on ilmestymässä uusi Snowpiercer-televisiosarja (2020-), päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.
Vuonna 2031 ihmiskunnan yritys päihittää ilmastonmuutos on aiheuttanut uuden jääkauden. Ihmiskunnan rippeet matkustavat ääriolosuhteita kestävällä, koko Maapalloa kiertävällä junalla. Rikkaat asuvat hulppeissa olosuhteissa ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu junan perään. Perän asukit suunnittelevat kuitenkin vallankumousta...
Captain American roolista parhaiten tunnettu Chris Evans näyttelee Curtisia, yhtä junan peräpään epäonnisista, joka lähtee johtamaan kapinaa rikkaita vastaan. Vaikka Evans sopiikin edellämainitun patrioottisankarin osaan, hän tekee kenties uransa vahvimman roolisuorituksen tässä. Tärkeä vaikuttaja on se, kuinka hienosti Curtis on kirjoitettu. Hahmosta oppii pitkin elokuvaa uutta, mikä syventää häntä entisestään. Katsoja on välittömästi mukana Curtisin juonessa ja valmiina vallankumoukseen. Muita kapinaan osallistuvia ovat mm. John Hurtin näyttelemä vanha Gilliam, joka toimii usein viisauden äänenä, Jamie Bellin esittämä nuori Edgar, joka on innokas taistelemaan Curtisin vierellä, sekä Octavia Spencerin näyttelemä Tanya ja Ewen Bremnerin esittämä Andrew, joiden molempien lapset on viety heiltä junan etuosaan ties mihin tarkoitukseen. Matkan varrella mukaan tarttuvat myös ohjaaja Bongin luottonäyttelijä Song Kang-hon näyttelemä turvallisuusekspertti Namgoong Minsoo ja tämän tytär, Yona (Go Ah-sung). Hahmot ovat kaikki mielenkiintoisia ja jokaisella on tärkeä roolinsa vallankumouksen keskellä. Hurt sopii täydellisesti vanhan mentorin osaan, kun taas Bell on nappivalinta Curtisin tarmokkaaksi apuriksi. Bremner ja etenkin loistava Spencer tuovat riipaisevasti esiin lapsen menetyksen tunteen. Song ja Go ovat mainiot isänä ja tyttärenä, joilla on oma suunnitelmansa tapahtumavyyhdin aikana. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton pastori Masonina, todella eksentrisenä persoonana, joka pitää junan luojaa ja kuljettajaa, herra Wilfordia (Ed Harris) suorastaan jumalaisena. Swinton on fantastisen hyvä räikeässä roolissaan, tuoden mukaan ilkikurisen pikimustaa huumoria kurjuuden keskelle.
Snowpiercer ei todellakaan ole mikään tavanomainen scifitoimintaelokuva, mitä olemme tottuneet näkemään esimerkiksi Hollywoodin tekemänä. Leffassa on kyllä iskevää toimintaa, mukaansatempaavaa jännitystä ja eeppisyyttä, mutta ne eivät todellakaan ole elokuvan keskiössä. Elokuvan hienous syntyy sen ajatuksia herättävästä kertomuksesta, missä todella syvennytään yhteiskunnan ongelmiin upein (vaikkakin usein kauhein) metaforin. Heti elokuvan alku pohtii ilmastonmuutosta ja ihmiskunnan tapaa sotkea asioita entistä pahemmin, yrittäessään korjata omia virheitään. Junassa taas korostuvat maailmaa piinaavat luokkaerot. Köyhät elävät hirveissä olosuhteissa, syöden pelkkiä rippeitä, kun taas rikkaat viettävät aikaansa eri asioista nauttien ja hienojen aterioiden kera. Tämän junan ensimmäinen luokka jättää kaikki muut junat varjoonsa kaikenlaisilla käsittämättömillä luksusjutuilla. Matkallaan kohti junan etuosaa ja moottoria kapinaryhmä näkeekin monenlaista täysin absurdia asiaa. Normaalisti katsojana ihailisi junan hulppeutta, mutta kun kaikki esitetään köyhien näkökulmasta, katsojakin näkee lähinnä kurjan puolen.
Matkaan sisältyy todella paljon erilaisia kohtaamisia, jotka vain lisäävät elokuvalle syvyyttä. Jokainen uusi vaunu tarjoaa jotain uutta, oli kyse sitten jostain ihmeteltävästä asiasta, jostain absurdista ja oudon hupaisasta tai jostain todella kauheasta. Jännitystä rakennetaan taitavasti jo sillä, ettei koskaan oikein tiedä, mitä seuraavasta vaunusta löytyy. Heti alkupäässä nähtävä teurastamo johtaa aikamoiseen verilöylyyn. Elokuva ei todellakaan halua säästellä katsojaansa, vaan se tarjoaa todella epämiellyttäviä hetkiä. Kun toiminta alkaa, on se brutaalia ja eri luokka-asteiden vihan toisiaan kohtaan voi aistia jokaikisestä vimmaisesta lyönnistä. Samalla kaiken kurjuuden keskellä tuikkii toivon kipinä, mikä pitää päähahmoja liikkeessä silloinkin, kun vastassa olisi joukko teurastajia kirveet kädessä. Tunnelma on muutenkin erinomaisesti luotu läpi elokuvan. Ohjaaja Bong Joon-ho tietää tasan tarkkaan, milloin hieroa kurjuutta katsojan naamaan ja milloin taas esittää asioita kieron huumorin kautta. Hän tuo mukaan paljon painavaa asiaa, mutta helpottaa sen nielemistä todella koukuttavalla ja eeppisellä scifiseikkailulla.
Huikean ohjauksen ja kiehtovan käsikirjoituksen lisäksi Snowpiercer on myös tekninen taidonnäyte. Elokuva on erittäin hyvin kuvattu. Samanaikaisesti karut että kauniit jäiset maisemaotokset, tiivistunnelmaiset kamera-ajot junassa ja kaaosta kuvastava käsivarakuva toimintakohtausten aikana tuovat kaikki oman lisänsä elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, ja kaikki loksahtaa napakasti yhteen leikkauksessa. Valaisu ja värityö ovat esimerkillistä ja etenkin alkupäässä junan synkässä takaosassa on mietitty todella tarkkaan, mitä näytetään ja mikä jää piiloon pimeyteen. Mitä edemmäs junassa päästään, sitä valoisammaksi ja värikkäämmäksi elokuva muuttuu. Eri vaunujen lavasteet ovat upeat ja niiden tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Myös maskeeraukset ja puvut ovat onnistuneesti toteutetut. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävän näyttävät vain 40 miljoonan dollarin elokuvaksi. Äänimaailma on loistokas ja tunnelmaa vain vahvistavat Marco Beltramin säveltämät musiikit.
Yhteenveto:Snowpiercer on erinomainen, ajatuksia tosissaan herättelevä scifitoimintaelokuva. Leffa pureutuu iskevästi yhteiskunnallisiin ongelmiin ja kritisoi niin luokkaeroja kuin ilmastonmuutosta. Itse juna kuvastaa täydellisesti luokkaeroja, rikkaiden viettäessä luksusaikaa kirjaimellisesti ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu hirveisiin oltaviin junan perälle. Hirveyksiä ei peitellä tai kaunistella, vaan leffasta löytyy useita epämiellyttäviä juttuja ja hetkiä. Katsoja onkin heti valmis nousemaan kapinaan köyhien kanssa. Matka kohti junan etuosaa tarjoaa paljon erilaisia asioita ja jokainen vaunu on oma ihmeensä. Aika ei todellakaan käy tylsäksi, etenkään kun tarina on näin mukaansatempaava. Jännite pidetään kaiken aikaa korkealla, mutta mukaan mahtuu myös paljon kieroa huumoria. Näyttelijät ovat läpikotaisin mahtavia. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Ohjaaja Bong Joon-ho on onnistunut luomaan äärimmäisen kiehtovan scifiseikkailun, josta löytyy tyylikästä ja brutaalia toimintaa, sekä eeppisyyttä, mutta mikä on myös erittäin syvällinen teemoissaan. Elokuvasta löytääkin uusia puolia joka katselukerralla. Snowpiecer saattaa olla suosikkielokuvani sen ilmestymisvuodelta ja suosittelenkin sen katsomista, jos haluatte nähdä ajatuksia herättävän, synkän scifiteoksen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snowpiercer, 2013, Moho Film, Opus Pictures, Stillking Films, CJ E&M Film Financing & Investment Entertainment & Comics, SnowPiercer, CJ Entertainment, TMS Comics, TMS Entertainment, Union Investment Partners
Ohjaus: Dexter Fletcher Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Bryce Dallas Howard, Richard Madden, Gemma Jones, Steven Mackintosh, Stephen Graham, Charlie Rowe, Jason Pennycooke, Tate Donovan ja Rachel Muldoon Genre: draama, musikaali Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Rocketman on elokuva englantilaisen laulajamuusikko Elton Johnin elämästä ja urasta. Vuonna 1947 syntynyt Reginald Kenneth Dwight, eli taiteilijanimeltään Elton John on yksi maailman menestyneimmistä artisteista, myytyään yli 300 miljoonaa levyä ja saatuaan lukuisia palkintoja, kuten viisi Grammya, viisi Brit Awardsia ja jopa Oscar-palkinnon. Eltonin elämään on kuitenkin kuulunut useita alamäkiä ja hän onkin jo vuosien ajan halunnut, että hänen elämästään tehtäisiin elokuva. Alunperin leffan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2001 Walt Disney -yhtiön toimesta, jolloin ohjaajana työskenteli David LaChapelle ja Eltonia olisi näytellyt Justin Timberlake. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Disney olisi halunnut tehdä filmistä lapsiystävällisen, kun taas Elton oli sitä mieltä, ettei hänen tarinassaan ole mitään lapsiystävällistä. 2010-luvun alussa Focus Features alkoi työstämään filmiä Elton Johnista, jolloin Michael Gracey palkattiin ohjaajaksi ja Tom Hardy valittiin Eltoniksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa 2014, mutta kun Elton riitaantui Focus-yhtiön kanssa, ei sekään projekti edennyt. 2017 elokuvan teko lähti jälleen liikkeelle, kun Elton John esitti itseään toimintakomediassa Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017). Elokuvaa tähdittänyt Taron Egerton oli vuotta aiemmin laulanut Eltonin kappaleen "I'm Still Standing" musikaalianimaatiossa Sing (2016) ja kun Elton näki Egertonin näyttelevän Kingsmanissa, ajatteli hän Egertonin olevan oikea valinta esittämään häntä. Kingsmanin ohjaaja Matthew Vaughn kiinnostui projektista ja päätti ryhtyä sen tuottajaksi, jolloin projekti lähti vihdoin kunnolla käyntiin. Ohjaajaksi valittu Gracey oli kuitenkin kiireinen The Greatest Showman -musikaalin (2017) kanssa, jolloin hänen tilalle palkattiin Dexter Fletcher, joka oli juuri valittu viimeistelemään Queen-yhtyeestä kertova filmi Bohemian Rhapsody (2018), jonka alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer oli hylännyt kesken tuotannon. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Rocketmaniksi nimetty elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut Elton Johnin musiikista, joten kun kuulin leffan olevan tulossa, ei mielenkiintoni herännyt. Ajattelin jossain kohtaa jopa odottaa siihen, että elokuva saapuisi vuokrattavaksi, ennen kuin katsoisin sen. Lopulta kuitenkin aloin ajatella, että ehkä onkin parempi, ettei Eltonin musiikki ole minulle kovin tuttua, jolloin voisin arvioida leffan leffana, eikä mukaan tulisi vahingossakaan fanin lisäpisteitä. Kävin katsomassa Rocketmanin Finnkinon tyylikkäässä Maxim-teatterissa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Teimme yhdessä arvosteluvideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on saatu valmiiksi! Kyseessä oli muuten 2000. elokuva, minkä olen elämäni aikana nähnyt!
Reginald Dwight on lapsesta asti ollut kiinnostunut musiikista ja osoittanut olevansa sekä lahjakas laulaja että pianisti. Kun Reginald tapaa sanoittaja Bernie Taupinin, kaksikko aloittaa matkansa kohti mainetta ja mammonaa... ja alkoholia ja seksiä ja huumeita. Näin syntyy maailmankuulu tähti Elton John.
Taron Egerton tuli itselleni tutuksi Kingsman: Salaisen palvelun (Kingsman: The Secret Service - 2014) kautta. Vaikka hän näytteli isojen nimien, kuten Colin Firthin ja Samuel L. Jacksonin rinnalla, ei hän todellakaan jäänyt heidän varjoonsa, vaan viimeistään loppuhuipennuksessa omi koko show'n ja jo silloin mietin, että Egertonilla on äärimmäisen lupaava ura edessään. Todellisen vaikutuksen Egerton teki Eddie the Eaglessa (2016), missä hän muuttui roolihahmokseen sellaisella antaumuksella, että on mielestäni huutava vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaan miespääosan Oscar-palkinnosta. Jopa umpisurkeassa Robin Hoodissa(2018) Egerton pisti parastaan ja nyt Rocketmanissa Elton Johnina hän taitaa jopa ylittää itsensä. Taron Egerton on nimittäin henkeäsalpaavan, mielettömän mahtava roolissaan! Hän syöksyy oikein kunnolla Eltonin villiin elämään ja pukee päälleen laulajatähden kirjavat, kimmeltävät ja höyhenillä koristellut asut täysin luontevasti, aivan kuin olisi Elton itse. Egerton ei todellakaan emmi, vaan pistää täysillä menemään ja oikein kunnolla revittelee roolissa. Tämän lisäksi hän vetää täysillä myös Eltonin elämän synkempää puolta ja katsojana huomaa useaan otteeseen säälivänsä alkoholisoituvaa ja yhä useampaan huumeeseen sekaantuvaa Eltonia. Myös Eltonin seksuaalisuuden vaikea etsiminen tuntuu sujuvan Egertonilta kuin luonnostaan. Vielä tämän päälle Egerton itse laulaa elokuvassa! Kyseessä on päivänselvästi tähän asti vuoden paras roolisuoritus! Loistotyötä tekevät myös Eltonia lapsena näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.
Heti elokuvan alussa käy selväksi, ettei Elton John ole lähtöisin kovinkaan mukavasta ja tukevasta perheestä. Äiti Sheila (Bryce Dallas Howard) kiinnostuu poikansa musiikkimieltymyksestä vasta, kun siitä koituu hänelle hyötyä, kun taas isä Stanleytä (Steven Mackintosh) ei voisi vähempää kiinnostaa koko kakara. Vain isoäiti Ivy (Gemma Jones) näkee lapsenlapsensa potentiaalin ja kannustaa tätä. Myös Dallas Howard, Mackintosh ja Jones suoriutuvat rooleistaan kunniakkaasti, vaikka jäävätkin totaalisesti Egertonin varjoon. Lisäksi elokuvassa nähdään Jamie Bell Eltonin kappaleiden sanoittajana ja tärkeänä ystävänä Bernie Taupinina, Richard Madden Eltonin managerina John Reidinä, Stephen Graham musiikkikustantamon pomona ja Charlie Rowe tätä avustavana tuottajana, Jason Pennycooke Eltonia urallaan tsemppaavana muusikkona Wilsonina, sekä Tate Donovan legendaarista Troubadouria pyörittävänä Dougina. Oli mukavaa nähdä Bell pitkästä aikaa jossain isommassa filmissä ja hän oli erittäin mainio suuruudesta haaveilevana nuorukaisena, minkä lisäksi Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Richard Madden suoriutui erinomaisesti monisävyisestä managerin osasta.
Elton John itse ei tosiaan halunnut mitään kaunisteltua ryysyistä rikkauksiin -elokuvaa elämästään, sillä koki, ettei se ole se elämä, minkä hän oikeasti eli. Rocketman ei siis todellakaan lähde kaunistelemaan asioita, vaan jo elokuvan alussa Egertonin näyttelemä Elton toteaa, että hänellä on paha alkoholi-, huume- ja seksiriippuvuus. Elton tunnetaan todella rohkeista ja värikkäistä asuistaan, mikä on varmasti saanut monet uskomaan, että hänen elämänsäkin oli pelkkää glitteriä ja menestyksen tuomaa onnea. Itse olen aina pitänyt Eltonia hieman teennäisenä, mauttomasti pukeutuvana ego-pullistelijana, mutta tätä leffaa katsoessa käy nopeasti selväksi, että se on vain kuori - julkisuutta varten tehty kilpi, millä peitellään sitä, kuinka rikkinäinen tapaus Elton Johnin alta löytyvä Reginald Dwight oikeasti on. Rocketman onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti ihon alle ja vie katsojan säälimättä Eltonin pään sisälle. Aluksi katsojana riemuitsee Eltonin puolesta, kun tämä iskee vihdoin kultasuoneen ja kun tämän levyt alkavat myymään hullua vauhtia, mutta nopeasti ymmärtää, että showbisnes ei ole lainkaan niin ihanaa ja fantastista kuin se yleensä esitetään. Loppupäässä Eltonin noustessa lavalle, katsojalla ei nouse enää hymy huulille, vaan enemmänkin tippa linssiin.
Lavalle nousemisesta puheenollen, minun täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt, kuinka vähän Rocketmanissa näytetään itse konsertteja, kun sitä vertaa vaikkapa viime vuoden Bohemian Rhapsodyyn. En tiedä, johtuuko se juurikin Bohemian Rhapsodysta, että ajattelin kappaleiden esittämisen tapahtuvan uudelleen luoduissa konserteissa, mutta olin joka tapauksessa todella yllättynyt siitä, että kyseessä on enemmänkin musikaali kuin elokuva, jossa on mukana musiikkia. Leffasta löytyy useita kohtia, joissa Elton alkaa yllättäen laulamaan jotain kappaleistaan (mitkä sopivat todella hyvin kohtauksiin, kun oikeasti kuuntelee laulujen sanoja) ja ennen kuin huomaakaan, on katu jo täynnä tanssijoita, jotka hoilaavat ja hyppivät mukana. Elokuvasta löytyy useita Eltonin hittibiisejä, kuten "The Bitch Is Back", "Your Song", "Don't Go Breaking My Heart", nimikkobiisi "Rocket Man" ja "I'm Still Standing", jonka Egerton esittää vihdoin Eltonina, eikä animoituna gorillana. Musikaalikohtauksilla tuodaan mukaan kiehtovaa fantasiapuolta, mistä ei ole täysin varma, onko kyseessä Eltonin tapa peittää lapsuudentraumoja, vai tapahtuvatko nämä huumeiden takia hänen päässään?
Jos Rocketmania pitäisi muuten lähteä vertailemaan Bohemian Rhapsodyyn, niin itselleni lopulta suurin yllätys oli, että Rocketman on mielestäni näistä kahdesta parempi elokuva. Vaikka pidin Bohemian Rhapsodysta todella paljon ja Rami Malek teki huikean roolityön Freddie Mercuryna, löytyi siitä selkeitä kerronnallisia ongelmia, ja loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä Queen-faneille tehty riemupaketti. Rocketman taas kulkee eteenpäin paljon sulavammin, vaikka käsitteleekin monien vuosien tapahtumat. Sen draamapuoli on myös paremmin rakennettu, jolloin leffa onnistui iskemään lopulta paremmin tunteisiin. Lisäksi elokuva vie katsojan paremmin päätähtensä mielen sisälle ja todella näyttää showbisneksen tuhoisia vaikutuksia. Rocketman kuvastaa äärimmäisen hyvin itse Elton Johnia. Nopeasti vilkaistuna se näyttää todella välkkyvältä ja säihkyvältä, mutta kun elokuva menee pintaa syvemmälle, on selvää, ettei karkki ollut todellakaan makea, niin kuin sen ympäröimä käärepaperi antoi ymmärtää. Rohkea elokuva, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimmistoon.
Elokuvan vertaaminen Bohemian Rhapsodyyn tapahtuu harmillisesti luonnostaan, kun miettii, kuinka lyhyellä aikavälillä filmit ilmestyivät, minkä lisäksi molemmissa toimii ohjaajana Dexter Fletcher. Bryan Singer sai nimensä ohjaajan paikalle Bohemian Rhapsodyssa, koska oli ehtinyt kuvata yli 50 prosenttia filmistä, mutta Fletcher vei elokuvan loppuun. Fletcherin mukanaolo molemmissa elokuvissa sai minut huolestumaan siitä, että leffat olisivat kuin kopiot toisistaan, mutta näin ei onneksi ole asian laita ja Fletcher on tehnyt Rocketmanista selvästi erilaisen. Fletcher luo upeasti tunnelmaa läpi elokuvan ja hän on keksinyt nerokkaita keinoja kuljettaa katsoja Eltonin ajatusmaailmaan. Lee Hall on myös tehnyt mahtityötä käsikirjoituksen kanssa ja saa pitkän tarinakaaren kulkemaan luontevasti alusta loppuun, eivätkä aikahypyt riko luontevuutta millään tavalla. Lisäksi kyseessä on tyylikkäästi kuvattu ja ennen kaikkea taidokkaasti leikattu filmi. Varsinkin leikkauksella on onnistuttu viemään tarinaa eteenpäin erinomaisella tavalla. Puvustajat ovat päässeet luomaan useat Eltonin tunnetuista asuista uudestaan ja lavastajatkin ovat tehneet hyvää työtä mm. keikkalavojen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen tarkoituksellisesti liioiteltuja ja sopivat siten oivasti mukaan. Elokuvan taustalla soivien musiikkien sävellyksestä vastaa Matthew Margeson, mutta valitettava fakta on, ettei hänen työnsä jää millään lailla mieleen, vaan elokuvan jälkeen katsojan päässä soi joku Eltonin kipaleista (itselläni loistava "I'm Still Standing").
Yhteenveto:Rocketman on niin mahtava elämäkertaelokuva kuin fantastinen musikaalikin. Elokuva kuvastaa erinomaisesti päätähteään Elton Johnia olemalla pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä, mutta kun katsoja vedetään pinnan alle, voi huomata, että kaikki glitteri on enemmänkin suojakuori peittämään sitä, kuinka traaginen sisältö oikeasti on. Koskettavia hetkiä on luvassa useita ja mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä ikävämmältä katsojasta alkaa tuntua Eltonin puolesta. Onneksi mukana on huumoria ja iloa, joista jälkimmäinen syntyy etenkin veikeiden musikaalinumeroiden kautta. Eltonin kappaleita hyödynnetään taidokkaasti läpi leffan ja niillä kuljetetaan hyvin tarinaa eteenpäin. Filmi on rytmitetty erittäin hyvin, jolloin se onnistuu kertomaan vuosikymmenien tarinan ilman kiirehtimistä. Ohjaaja Dexter Fletcher luo hienosti tunnelmaa ja onnistuu kuljettamaan katsojan Eltonin pään sisälle, halusi katsoja sitä lopulta tai ei. Kaiken kruunaa kuitenkin Elton Johnia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee hämmästyttävän täydellisen roolisuorituksen! Egerton on aivan mieletön läpi elokuvan ja hyppää rohkeasti täysillä mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja osoittaa myös olevansa taitava laulaja. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta jäävät väkisinkin Egertonin varjoon. Rocketman on yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä ja vaikka pidänkin selkeästi enemmän Queenista kuin Elton Johnin musiikista, päihittää leffa viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn. Kyseessä on hyvä osoitus siitä, ettei tarvitse edes olla erityisen kiinnostunut Eltonin musiikista, sillä itse elokuva ja hänen tarinansa ovat niin kiehtovat, että kuka tahansa voi pitää tästä leffasta todella paljon. Ja voin vain kuvitella, kuinka lujaa tämä iskee Eltonin faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocketman, 2019, Marv Films, Marv Studios, New Republic Pictures, Paramount Pictures, Pixoloid Studios, Rocket Pictures
