Fleabag, kausi 2 (2019) - sarja-arvostelu

FLEABAG - KAUSI 2

Luoja: Phoebe Waller-Bridge

Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Andrew Scott, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Hugh Skinner, Ben Aldridge, Hugh Dennis, Jenny Rainsford, Fiona Shaw, Jo Martin, Kristin Scott Thomas, Ray Fearon ja Angus Imrie

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 28 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Phoebe Waller-Bridgen luoma ja hänen omaan näytelmäänsä perustuva komediasarja Fleabag nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin loppukesästä 2016. Alun perin Waller-Bridge ei ollut ideoinut sarjalle jatkoa, mutta keksittyään uuden tarinan hahmolleen, hän ryhtyi kynäilemään lisää. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2018 ja lopulta Fleabagin toinen ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä maaliskuussa 2019. Toinen kausi keräsi vielä paremmin kehuja kuin edeltäjänsä, sekä sai yksitoista Emmy-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan komediasarjan, naispääosan, ohjauksen, käsikirjoituksen, roolituksen ja leikkauksen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan komediasarjan ja naispääosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin katsonut Fleabagia, joskin pohdin asiaa, kun tämä kakkoskausi julkaistiin. Kun huomasin sarjan täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista mistä onkaan kyse. Pidin ensimmäisestä kaudesta ja katsoin toisen kauden läpi yhdessä illassa.

Fleabag tapaa perheensä yli vuoden jälkeen, vain huomatakseen että mikään ei ole muuttunut. Hän kuitenkin iskee silmänsä hänen isänsä ja äitipuolensa pappiin.

Phoebe Waller-Bridge palaa rooliinsa Fleabagiksi, naiseksi, joka ei juuri filtteröi puhettaan katsojille ja joka yrittää setviä huonoja perhe- ja miessuhteitaan. Ykköskauden päätteeksi paljastui, että Fleabag oli osittainen syypää parhaan ystävänsä Boon (Jenny Rainsford) itsemurhaan, Fleabagin harrastettua seksiä Boon poikaystävän kanssa, eikä nainen kestänyt läheistensä suurta petosta. Lisäksi Fleabagia juhlissa suudellut Claire-siskon (Sian Clifford) mies Martin (Brett Gelman) sai vakuutettua Clairen siitä, että Fleabag olisi lähennellyt Martinia, mikä sai koko perheen raivostumaan Fleabagille. 371 päivää, 19 tuntia ja 26 minuuttia myöhemmin Fleabag kohtaa perheensä jälleen, saatuaan kahvilabisneksensä vihdoin sujumaan. Waller-Bridge suoriutuu taas erinomaisesti roolistaan, tulkiten vakuuttavasti moniulotteista hahmoaan ja hänen vaikeita tunteitaan. Clifford ja Gelman ovat myös väkeviä rooleissaan ja Fleabagin ja hänen siskonsa suhdetta tutkitaan onnistuneesti lisää.

     Menossa ovat mukana myös vanhat tutut Fleabagin ja Clairen isä (Bill Paterson) ja naisten kummitäti, sekä heidän uusi äitipuolensa (Olivia Colman), sekä Fleabagin entiset säädöt Harry (Hugh Skinner) ja Arsehole Guy (Ben Aldridge), kun taas uusina tuttavuuksina toinen tuotantokausi esittelee isän ja äitipuolen papin (Andrew Scott), johon Fleabag iskee silmänsä, Fleabagin terapeutin (Fiona Shaw) ja bisnesnainen Belindan (Kristin Scott Thomas). Sarjan konkarit palaavat pätevästi rooleihinsa, Colmanin ollessa yhtä riemastuttava kuin viimeksi. Uusi Sherlock -sarjasta (Sherlock - 2010-2017) tuttu Scott, Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttu Shaw ja Slow Horses -sarjasta (2022-) tuttu Thomas ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa. Scottin ja Waller-Bridgen väliltä vieläpä löytyy hyvää kemiaa.

Fleabagin toinen tuotantokausi on vielä ensimmäistä tuotantokautta vahvempi paketti, enkä kokenut mitään vaikeuksia tuijottaa koko kuudesta puolen tunnin jaksosta koostuvaa kautta yhdessä illassa. Kauden avausjakso on aivan hysteerisen hauska valtavan myötähäpeänsä kanssa. Jaksossa Fleabag tapaa perheensä yli vuoden jälkeen ravintolaillallisen muodossa ja kohtaaminen on juuri niin vaivaannuttava kuin voikin odottaa. Juuri kun luulet, että illallinen on saavuttanut huippuhetkensä, Waller-Bridge pistääkin lisää pökköä pesään ja kasvattaa kierroksia.

Kausi on muutenkin täynnä erittäin hauskoja tilanteita ja keskusteluja, mutta todelliset kyntensä kausi näyttää, kun se päättää vakavoitua ja pureutua reippaasti syvemmälle näihin hahmoihin. Hulvaton komedia ja väkevä draama kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä. Yhdessä kohtaa naurat makeasti hervottomille jutuille ja yhtäkkiä huomaatkin, että hahmon sydämen purkaminen on vetänyt täysin hiljaiseksi, kenties jopa liikuttanut kyyneliin asti. Fleabagin kehityskaari kauden varrella on hienosti laadittu ja näytelty. En yhtään ihmettele, miksi tämä kakkoskausi kahmi palkintoja eri gaaloissa. Nämä kaksi tuotantokautta muodostavat loistokkaan kokonaisuuden, toimien hienosti saman kolikon kahtena eri puolena. Toivonkin, että Waller-Bridge pitää päätöksestään kiinni ja antaa Fleabagin tarinan päättyä tähän.

Fleabagin toinen tuotantokausi on myös osaavasti kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on tyylikästä ja äänityöskentelykin pätevää. Musiikeista vastaa tälläkin kertaa Phoebe Waller-Bridgen isosisko Isobel Waller-Bridge, joka tunnelmoi toistamiseen hyvin sävelmillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures

Fleabag, kausi 1 (2016) - sarja-arvostelu

FLEABAG - KAUSI 1

Luoja: Phoebe Waller-Bridge

Näyttelijät: Phoebe Waller-Bridge, Sian Clifford, Ben Aldridge, Hugh Skinner, Bill Paterson, Olivia Colman, Brett Gelman, Jamie Demetriou, Hugh Dennis ja Jenny Rainsford

Genre: komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Fleabag on Phoebe Waller-Bridgen luoma komediasarja, joka perustuu hänen omaan yhden naisen show'hunsa vuodelta 2013. Waller-Bridge sai ideansa läpi Two Brothers Picturesilla, joka ryhtyi rahoittamaan sarjaa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Fleabagin ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 21. heinäkuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Sarja nousi nopeasti suosituksi, keräsi kehuja kriitikoilta ja sai kuusi BAFTA-ehdokkuutta (muun muassa paras komediasarja, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Itselleni sarja tuli tutuksi vasta, kun sen toinen kausi julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Pohdin tuolloin sarjan katselua, mutta se jäi ajatuksen tasolle. Kuitenkin kun huomasin Fleabagin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa, mistä siinä on oikein kyse.

Nuori nainen Fleabag yrittää saada miesasiansa kuntoon, samalla kun hän etsii rahoitusapua huonosti menestyvälle kahvilalleen.

Phoebe Waller-Bridge palaa esittämään Fleabagia, luotuaan hahmon alun perin yhden naisen esitykseensä teatterilavoille. Tällä kertaa kyse ei ole vain yhden ihmisen monologista, vaikka Fleabag on myös sarjassa kova puhumaan, rikkoen vähän väliä neljättä seinää ja puhuen asioita suoraan katsojille. Waller-Bridge on erinomainen roolissaan ja hän on myös kirjoittanut hahmonsa väkevästi. Fleabag ei todellakaan ole sellainen nainen, jota on totuttu näkemään televisiosarjan keulakuvana. Hän on suorapuheinen ja lähes estoton, höpistessään kiertelemättä asioista, kuten pornon katselusta, joita yleensä pidetään etenkin naisen suusta kuultuna isoina tabuina. Fleabag on muutenkin kiinnostava hahmo, sillä hän pyrkii olemaan feministi, mutta samalla hänessä on piirteitä, jotka sotivat sitä vastaan. Hän käyttää roisia huumoria ja toisinaan vartaloaan, peittämään sisälle padottuja monimutkikkaita tunteita, jotka kauden varrella lopulta vihdoin avautuvat. Fleabag valehtelee, varastaa ja tekee muita juttuja, joiden takia hän ei todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Silti hahmoon tykästyy heti.

     Sarjan avauskaudella nähdään myös Sian Clifford Fleabagin siskona Clairena, Bill Paterson heidän isänä ja Olivia Colman heidän taiteilija-äitipuolenaan, Brett Gelman Clairen alkoholistimiehenä, Hugh Skinner Fleabagin on-off-poikaystävänä Harryna, Ben Aldridge Fleabagin satunnaisena seksikumppanina "Arsehole Guyna", sekä takaumissa Jenny Rainsford Boona, jonka kanssa Fleabag perusti kahvilansa, mutta joka teki jokin aikaa sitten itsemurhan. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, erityisesti Colman raivostuttavana äitipuolena.

Ymmärrän kyllä tavallaan, miksi Fleabagia pidetään korkeassa arvossa ja yhtenä parhaista moderneista komediasarjoista. Sarja oli monin tavoin jotain täysin poikkeuksellista, jo ihan vain päähenkilönsä puolesta. Se oli täysin erilaista komediaa kuin mitä naisvetoisilta sarjoilta on totuttu saamaan ja sen estottomuus niin yllättää, naurattaa kuin ihastuttaa. Huumori on usein kuivaa kuten kunnon brittisarjassa kuuluukin ja se saa vähintään hymähtelemään huvittuneena. Toisinaan avauskausi tarjoaakin sitten ihan kunnon naurut.

Iso osa sarjan oivallisuudesta syntyy Fleabagin tavasta rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojalle. Tämä ei toki ole mikään uusi kikka, mutta tapa, jolla tätä hyödynnetään on erittäin mainio. Fleabag heittää läpi keskustelujen kommenttia siitä, mitä on todellisuudessa mieltä tai mitä haluaisi oikeasti sanoa. Hän kommentoi muutenkin ajatuksiaan, joista hän on toisinaan itse erittäin ristiriitainen, etenkin jos ajatukset liittyvät miehiin. Hahmon mielenmaisemaa on kiinnostavaa kuulla, varsinkin kun hiljalleen tämän muurit alkavat murtua. Olin pitänyt jo viidestä ensimmäisestä jaksosta, mutta vasta kauden päätösjakso onnistui aidosti säväyttämään, kun komedian keskeltä esiin puskee yllättävänkin vakuuttavaa draamaa ja kun Fleabag esittelee täysin uuden puolen itsestään.

Phoebe Waller-Bridge on myös käsikirjoittanut sarjan, kun taas ohjauksesta vastaavat Tim Kirkby ja Harry Bradbeer. Kolmikko pitää hupaisaa tunnelmaa hyvin yllä, kiskoenkin sitä tehokkaammin maton katsojan jalkojen alta loppusuoralla, kun draamaosasto lävähtää päin näköä. Fleabagin avauskausi on lisäksi osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastukset ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Phoeben siskon Isobel Waller-Bridgen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Fleabag, Iso-Britannia, 2016-2019, Two Brothers Pictures

Stranger Things, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

STRANGER THINGS - KAUSI 5

Luojat: Matt Duffer ja Ross Duffer

Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Finn Wolfhard, David Harbour, Noah Schnapp, Gaten Matarazzo, Caleb McLaughlin, Winona Ryder, Natalia Dyer, Joe Keery, Charlie Heaton, Maya Hawke, Nell Fisher, Sadie Sink, Cara Buono, Brett Gelman, Priah Ferguson, Linda Hamilton, Jake Connelly, Jamie Campbell Bower, Linnea Berthelsen, Joe Chrest ja Randy Havens

Genre: fantasia, scifi, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 57 minuuttia - 2 tuntia 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Dufferin veljesten luoma sarja Stranger Things nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä heinäkuussa 2016, joten jatkoa oli luvassa. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota ja jo ennen neljännen kauden ilmestymistä Dufferit ilmoittivat, että vielä olisi tulossa yksi kausi, joka veisi pääsarjan loppuunsa. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon käynnistymistä. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt Stranger Thingsin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu viimeistä jaksoa myöten. Itse hyppäsin mukaan sarjaan vasta pari kuukautta sen käynnistymisen jälkeen ja alun epäröinnin jälkeen huomasin lopulta innostuvani siitä jakso jaksolta enemmän. Yhtä jaksoa lukuun ottamatta pidin paljon kakkoskaudesta, kun taas kolmoskausi oli pienoinen pettymys. Neljäs kausi oli taas erinomainen ja nosti odotukseni korkealle finaalikautta kohtaan. Katsoinkin Stranger Thingsin viidennen kauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Hawkinsin kaupunki repeytyi Vecnan tekojen takia ja armeija on ottanut kaupungin haltuunsa. Eleven ja muut valmistautuvat viimeiseen taisteluun Vecnaa vastaan, kukistaakseen tämän ja tuhotakseen Ylösalaisen maailman lopullisesti.

Stranger Thingsin tutut hahmot tekevät paluun vielä kerran. Eleven (Millie Bobby Brown) valmistautuu lopulliseen taistoon, ylisuojelevan Hopperin (David Harbour) kauhuksi. Joyce (Winona Ryder) ja hänen poikansa Will (Noah Schnapp) ja Jonathan (Charlie Heaton) ovat muuttaneet asumaan Wheelerien luokse, mikä on onni Willin parhaalle ystävälle Mikelle (Finn Wolfhard) ja Jonathanin tyttöystävälle Nancylle (Natalia Dyer). Dustin (Gaten Matarazzo) ei ole päässyt yli Eddien kuolemasta, kun taas Lucas (Caleb McLaughlin) viettää päivänsä sairaalassa, toivoen että Max (Sadie Sink) heräisi koomastaan. Robinista (Maya Hawke) on tullut paikallisen radio-ohjelman juontaja, apunaan Steve (Joe Keery). Eläessään näennäisesti normaalia elämää, hahmot tekevät taktisia etsintäretkiä Ylösalaiseen maailmaan, paikallistaakseen Vecnan (Jamie Campbell Bower) ja pistääkseen tämän päiviltä. Finaalikautta katsoessani tajusin todella, kuinka tärkeitä näistä hahmoista onkaan minulle muodostunut. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tapaan on ollut ilo seurata niin näiden nuorien hahmojen kuin heidän näyttelijöidensä kasvua aikuisiksi vuosien varrella. Hahmot ovat läpikotaisin mahtavia ja kaikki saavat omat tähtihetkensä. Vecnasta saadaan irti enemmän ja hänestä muodostui lopulta erinomainen antagonisti tälle saagalle. Näyttelijöiden työ on kuitenkin ailahtelevaa. Siinä, missä aikuisnäyttelijät, kuten etenkin Harbour ja hyytäväksi muuttuva Bower hoitavat tonttinsa vakuuttavasti, osa lapsista, kuten Brown ja Schnapp takeltelevat toisinaan replikointinsa kanssa. Brown jää harmillisen yksi-ilmeiseksi Eleveninä, kun taas Schnapp ajautuu useasti aikamoisen ylisuorittamisen puolelle. Matarazzo taas onnistuu hienosti tuomaan Dustiniin synkempiä sävyjä, tämän syyllistäessä niin maailmaa kuin itseään Eddien kohtalosta.

Ja niin, lähes vuosikymmenen jälkeen Stranger Things on saanut päätöksensä. Kun kyseessä on ollut viime vuosien suurin sarjatapaus ympäri maailman, ovat sille kasaantuneet paineet toki aikamoiset - etenkin kun edellisen kauden ilmestymisestä ehti vierähtää jopa kolme vuotta erinäisten syiden takia. Odotellessaan katsojat ovat ehtineet luoda ties mitä teorioita, huhuja ja omia visioitaan siitä, kuinka tarina tulisi viedä päätökseen ja olikin jo etukäteen selvää, ettei viides kausi tulisi miellyttämään kaikkia faneja. 

Omasta mielestäni finaalikausi on sarjan epätasaisin. Heikoimmillaan se on hitusen kömpelösti kerrottu, luottaen aivan liikaa hahmojen selittämiseen, seasta löytyy turhauttavankin pitkiksi venytettyjä nyyhkykeskusteluja ja näyttelijätyö on tosiaan vaihtelevan tasoista. Parhaimmillaan kyseessä on kuitenkin ihon kananlihalle nostattava, suun auki loksauttava, erittäin jännittävä, yllättävän hauska, pirun mukaansatempaava, aidosti koskettava ja jollain tapaa jopa kaunis huipennus. Heti avausjakso muistuttaa siitä, mikä sarjassa niin viehättää ja Hawkinsin menoon jää taas kerran täysillä koukkuun. Vaikka jaksot ovatkin pitkiä (viimeinen jakso kestää jopa yli kaksi tuntia), ne kulkevat pääasiassa kuin hujauksessa. Kausi julkaistiin kolmessa osassa ja oli suorastaan tuskaisaa odottaa seuraavia jaksoja. Etenkin viimeisen jakson odottelu oli lähes hermoja raastavaa, enkä muista milloin viimeksi sydämeni olisi hakannut tällä lailla jännityksestä, kun ryhdyin katsomaan televisiosarjan jaksoa.

Pidin päätöskaudella siitä, että se nostaa jopa hieman yllättäviä hahmoja keskiöönsä ja onkin kiinnostavaa saada vielä jotain irti näistäkin, aiemmin aika pieniin rooleihin tyytyneistä tyypeistä. Myös jotkut aiemmin vähäpätöisemmiltä tuntuneet jutut saavat tässä lisää lihaa luidensa ympärille ja se yksi kakkoskauden oudoista sivujuonijaksoistakin saa vitoskauden myötä uutta merkitystä. Kauden varrella varsinaisen yhteenottoon valmistautumisen aikana eri hahmot saavat aikansa loistaa ja pidinkin valtavasti siitä, kuinka kausi vie näiden tyyppien kertomukset päätökseensä. Vaikka osa kauden välijaksoista herättivät minussa pientä huolta, olin äärettömän huojentunut siitä, että pitkä finaalijakso osoittautui odotuksen arvoiseksi. Se jätti minulle oikealla tavalla tyhjän olon - sen tunteen, minkä saa aikaiseksi vain onnistunut päätös vahvalle tarinalle, johon on uppoutunut jo useiden vuosien ajan. 

Epätasaisuuksistaankin huolimatta viimeinen kausi sementoi Stranger Thingsin paikan suosikkisarjojeni joukosta. Tästä huolimatta en haluaisi, että tästäkin tehdään pakotettu megafranchise. Ensimmäinen lisäosasarja, animoitu Stranger Things: Tales from '85 (2026-) ilmestyy jo tänä vuonna ja erään tutun hahmon omasta sarjasta on ollut huhua. Voi kunpa hyvät asiat osattaisiin oikeasti lopettaa. Odotukseni Stranger Thingsin lisärahastuksia kohtaan ovat olemattomat, mutta en malta odottaa, että jossain kohtaa löydän aikaa katsoa uudelleen koko viiden tuotantokauden sarjan alusta loppuun. Kiitos tästä kuluneesta vuosikymmenestä, Stranger Things.

Sarjan luoneet Dufferin veljekset ovat myös ohjanneet päätöskauden, yhdessä pitkään mukana olleen Shawn Levyn, sekä Frank Darabontin kanssa, joista jälkimmäinen fanittaa sarjaa niin paljon, että hän palasi eläkkeeltä työskennelläkseen sen parissa. Ohjaus on onnistunutta ja Dufferit vetelevät tunnepuolella juuri oikeista naruista. Käsikirjoitusten puolesta veljesten työ on hapuilevampaa, mutta he vievät kuitenkin tarinan kunnialla maaliin. Teknisesti Stranger Thingsin päätöskausi on näyttävä - eipä juuri muuta voikaan odottaa, jos siihen on ihan oikeasti satsattu liki puoli miljardia dollaria. Kausi on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa hienot ja efektejä ja maskeerausta yhdistelemällä luotu Vecna on jälleen upea karmivuudessaan. Äänimaailma on kanssa hyvin rakennettu Michael Steinin ja Kyle Dixonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Stranger Things, 2016-2025, Yhdysvallat, Netflix, Monkey Massacre, 21 Laps Entertainment

Arvostelu: Suuri kusetus (Strays - 2023)

SUURI KUSETUS

STRAYS

Ohjaus: Josh Greenbaum

Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.

Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.

     Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.

En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.

Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.

Yhteenveto: Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strays, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Gloria Sanchez Productions, Picturestart, Rabbit Hole Productions (II), Universal Animation Studios

Arvostelu: Ystäväni krokotiili (Lyle, Lyle, Crocodile - 2022)

YSTÄVÄNI KROKOTIILI

LYLE, LYLE, CROCODILE

Ohjaus: Will Speck ja Josh Gordon

Pääosissa: Winslow Fegley, Shawn Mendes, Constance Wu, Scoot McNairy, Javier Bardem, Brett Gelman, Ego Nwodim ja Lyric Hurd

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Lyle, Lyle, Crocodile, eli suomalaisittain Ystäväni krokotiili perustuu Bernard Waberin lastenkirjoihin The House on East 88th Street (1962) ja Lyle, Lyle, Crocodile (1965). Kirjojen pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty animoitu HBO-spesiaali Lyle, Lyle, Crocodile: The Musical - The House of East 88th Street, mutta vuonna 2021 ilmoitettiin, että Sony-yhtiö työsti kunnon elokuvaa aiheesta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja lopulta Ystäväni krokotiili sai ensi-iltansa lokakuussa 2022. Itselleni Waberin kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin yllä olevan julisteen laulavasta krokotiilista kylpemässä. Minua harmittikin, kun elokuva tuotiin Suomen teattereihin pelkästään suomeksi dubattuna ja kun Ystäväni krokotiili saapui vuokrattavaksi alkuperäisellä englanninkielellä, päätin heti katsoa sen.

Primmin perhe muuttaa uuteen kotiin New Yorkissa. Talonsa ullakolta perheen lapsi Josh löytää laulavan krokotiilin nimeltä Lyle.

Constance Wu ja Scoot McNairy näyttelevät Primmin pariskuntaa Katieta ja Josephia, Winslow Fegleyn esittäessä heidän poikaansa Josh Primmiä. Perhe muuttaa New Yorkiin Joseph-isän uuden opettajatyön perässä. Katie-äiti taas on kokkikirjailija, joka määrää tarkkaan, mitä perheen ruokapöytään on soveliasta laittaa tarjolle. Josh-pojalla ei kavereita ole ja uudessa koulussakin hän on lähinnä ulkopuolinen. Kaikki muuttuu, kun eräänä yönä Josh käy perheen uuden talon ullakolla ja löytää sieltä laulavan krokotiilin, Lylen (äänenä laulajatähti Shawn Mendes), josta muodostuu Joshin paras ystävä. Nuori Fegley on mainio roolissaan alakuloisena Joshina, jonka maailma mullistuu Lylen kautta. Wu ja McNairy ovat myös hyviä pojan vanhempina, jotka suhtautuvat leffan tapahtumiin eri tavoin. Mendes esittelee laulutaitojaan Lylenä, joka voittaa välittömästi katsojien sydämet suloisuudellaan ja hupsuudellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Javier Bardem Lylen alkuperäisenä omistajana, show-mies Hector P. Valentina, sekä Brett Gelman Primmin äksynä alakerran naapurina, herra Grumpsina. Bardem ja Gelman ovat hyvässä vedossa rooleissaan. Gelman istuu täydellisesti jatkuvasti valittavaksi ja kissaansa Lorettaa hemmottelevaksi naapuriksi, Bardemin heittäytyessä valloittavasti Valentina, joka on yrittänyt tehdä Lylestä show'nsa vetonaulaa, mutta heikoin tuloksin, Lylen ramppikuumeen vuoksi.

Vaikka kiinnostuinkin Ystäväni krokotiilistä, en odottanut siltä kovinkaan paljoa, sillä yleensä tällaiset oikeita näyttelijöitä ja digianimoituja eläimiä yhdistelevät lastenelokuvat eivät ole kovin kaksisia. Olenkin erittäin ilahtunut, sillä Ystäväni krokotiili osoittautui riemastuttavan mainioksi hyvän mielen leffaksi, joka viehättää takuulla niin lapsia kuin lapsenmielisiä aikuisiakin. Tarinallisesti se ei mitään erityisiä ihmeitä tarjoa ja välillä juonikuvioiden seuraaminen vaatii katsojalta hyväksymään pieniä epäkohtia, mutta leffa on yksinkertaisesti niin miellyttävä ja suloinen, että sen mahdollisista vioista ei pahemmin edes jaksa kiinnostua.

Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee vauhdilla, kun kertomus laulavan krokotiilin kanssa ystävystyvästä pojasta vie mukanaan. Hymy nousee jatkuvasti huulille, välillä pääsee ihan nauramaan ääneen ja aikuisten mielestä takuulla ennalta-arvattava loppuhuipennus voi saada lapset jännittämään, että mitenköhän kaikessa käy? Kuten arvata saattaa, leffa on täynnä musikaalinumeroita, sisältäen toinen toistaan parempia rallatuksia, jotka jäävät soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa. Mitäpä muuta voikaan odottaa duolta Benj Pasekilta ja Justin Paulilta, jotka ovat aiemmin tehneet hittilauluja muun muassa elokuviin La La Land (2016) ja The Greatest Showman (2017)? Elokuvan isoimmaksi hitiksi on noussut tunnelmaa nostattava Top of the World, mutta omiksi suosikeiksi nousivat duetot Take a Look at Us Now ja Rip Up the Recipe, jotka saavat väkisinkin tanssijalan vipattamaan.

Elokuvan ovat ohjanneet Will Speck ja Josh Gordon, jotka pitävät ilahduttavan sympaattista tunnelmaa hyvin yllä. William Daviesin käsikirjoitus on simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi, eikä se onneksi lähde ammuskelemaan yli leffan edetessä. Ystäväni krokotiili on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja asut oivalliset. Lyle-krokotiili on hieno ja ennen kaikkea hurjan söpö digiluomus, joka toimii hyvin yhdessä oikein näyttelijöiden kanssa. Sen sijaan naapuri Grumpsin kissa Loretta on häiritsevä epäaitoudessaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen ohessa Matthew Margesonin säveltämä musiikki tunnelmoi miellyttävästi taustalla.

Yhteenveto: Ystäväni krokotiili on yllättävän mainio koko perheen musikaali, josta voivat nauttia niin lapset kuin aikuisetkin. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tai säväytyksiä tarjoa, loppupää vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja naapurinkissa on aika kehnosti animoitu, mutta muuten filmi toimii todella hyvin. Josh-pojan ja Lyle-krokotiilin ystävystymistä on ilahduttavaa seurata ja elokuva nostattaakin erittäin hyvän fiiliksen, pitäen jatkuvasti hymyä katsojan huulilla. Näyttelijät ovat hyviä rooleissaan ja musikaalinumerot tarjoavat todella tarttuvia lauluja, jotka jäävät herkästi soimaan päässä loppupäiväksi. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pääasiassa onnistunut ja Lyle-krokotiili on hieno digiluomus, joka valloittaa katsojan sydämet heti. Oikeita näyttelijöitä ja tietokoneella luotuja eläimiä yhdistävistä lastenleffoista Ystäväni krokotiili on ehdottomasti yksi parhaista ja suosittelenkin sitä lämpimästi perheen yhteiseen leffahetkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lyle, Lyle, Crocodile, 2022, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Hutch Parker Entertainment, Speck & Gordon

Arvostelu: Jobs (2013)

JOBS

Ohjaus: Joshua Michael Stern

Pääosissa: Ashton Kutcher, Josh Gad, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell, Ron Eldard, Dermot Mulroney, Paul William Henke, J. K. Simmons, Matthew Modine, Nelson Franklin, Ahna O'Reilly, Elden Henson, Lenny Jacobson, Brett Gelman, Annika Bertea ja Kevin Dunn

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Jobs perustuu Applen edesmenneen toimitusjohtaja Steve Jobsin elämään ja uraan. Samoihin aikoihin, kun Jobsilla todettiin syöpä, Matt Whiteley ryhtyi työstämään elokuvakäsikirjoitusta tämän elämän pohjalta. Tekstiä varten Whiteley tutki Jobsin elämää tarkkaan mm. haastattelemalla tälle läheisiä ihmisiä. Whiteley sai rahoituksen idealleen ja Joshua Michael Stern hyppäsi projektiin mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Jobs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti lippuluukuilla, mutta kriitikot eivät lämmenneet sille, eikä lämmennyt myöskään Jobsin pitkäaikainen yhteistyökumppani Steve Wozniak, joka koki leffan olevan täynnä historiallisia epätarkkuuksia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Jobsia, vaikka olenkin tiennyt elokuvasta sen ilmestymisestä lähtien. En itse pahemmin käytä tai edes piittaa Applen laitteista, joten en kokenut erityistä vetoa leffan katsomiseen. Kuitenkin kun huomasin Jobsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi ja samalla myös arvostella sen.

1970-luvulla elämälleen suuntaa etsivä Steve Jobs tapaa Steve Wozniakin, joka on kehittelemässä uudenlaista tietokonetta. Jobs ja Woz päättävät luoda keksinnön pohjalta itselleen uraa ja perustavat tietokonefirma Applen.

Pääroolissa Steve Jobsina nähdään Ashton Kutcher, jonka elokuvaura tuntui suorastaan tyssäävän tähän leffaan. Hän palasi elokuvabisnekseen mukaan vasta viime vuonna jännärissä Vengeance (2022). En ole koskaan erityisemmin piitannut Kutcherista näyttelijänä, eikä hän tee erityistä vaikutusta tässäkään elokuvassa. Kutcher on roolissaan ihan hyvä, mutta varsin karismaton. Hän ei myöskään onnistu tekemään Steve Jobsista kovinkaan pidettävää tyyppiä, mihin vaikuttaa toki myös käsikirjoitus, sekä kenties se, millainen Jobs tosielämässä oli. Hahmoa (sekä itse elokuvaa) on helppo verrata pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen The Social Networkiin (2010), joka kertoi Facebookin perustajasta Mark Zuckerbergistä. Siinäkin leffassa multimiljardibisneksen nuori perustaja esitettiin ylimielisenä mulkvistina, mutta Jesse Eisenberg onnistui tekemään Zuckerbergistä monisävyisemmän hahmon, jonka puolella katsoja pysyy, vaikka hahmo kohtelisikin muita ikävästi. Kutcherin tulkitsemaa Steve Jobsia on usein vaikea nähdä muuna kuin mulkkuna. Mieshän jopa parkkeeraa liikkumisesteisen pysäköintiruutuun työpaikallaan!

     Elokuvassa nähdään myös Ahna O'Reilly Jobsin tyttöystävänä Chrisannina, Josh Gad uudenlaisen tietokoneen suunnittelijana Steve Wozniakina, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell ja Ron Eldard Apple-firman perustamisessa auttaneina Daniel Kottkena, Bill Fernandezina, Chris Espinosana ja Rod Holtina, Brad William Henke Applen ensimmäisenä asiakkaana, bisnesmies Paul Terrellinä, Dermot Mulroney ja J. K. Simmons Appleen sijoittaneina suomalaistaustaisena Mike Markkulana ja Arthur Rockina, Matthew Modine markkinointipäällikkö John Sculleynä, sekä Kevin Dunn Applen johtokuntaan kuuluneena Gil Ameliona. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan kelvollisesti, mutta edes yleensä erinomainen Simmons ei pääse säväyttämään.

Harmillisesti itse elokuvakaan ei onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Ei Jobs huono leffa ole, mutta se on aika keskinkertainen kuvaus visionäärisen henkilön elämästä ja teoista. Vaikken tosiaan paljoa perusta Applen tuotteista, enkä varmaan koskaan suostuisi sellaisia ostamaan jo pelkkien laatuun verrattuna naurettavan yliampuvien hintojen takia, olin lopulta ihan kiinnostunut katsomaan, kuinka firma perustettiin ja millainen mies puraistun omenalogon takaa paljastuisi. Vaikka tarina onkin mielenkiintoinen, ei elokuva ole kovinkaan mukaansatempaava. Vähän päälle kahden tunnin kestossa leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä, mutta silti moni asia myös tuntuu jäävän täysin pinnalliseksi. On toki ymmärrettävää, että kun elokuva käsittelee liki kolmen vuosikymmenen tapahtumia, täytyy sen tiivistää asioita mahdollisimman paljon, mutta välillä tuntuu siltä, että tiivistystä on tehty väärissä osa-alueissa. Merkittävimpänä esimerkkinä Jobsin tyttäreen Lisaan liittyvä kuvio hoidetaan kömpelösti.

Jobsista uupuu tietty sähäkkyys ja imu, joita The Social Network tarjosi David Fincherin vahvalla ohjauksella ja Aaron Sorkinin näppärällä käsikirjoituksella. Sen sijaan, että filmi keskittyisi rakentamaan nimikkohahmoaan ja kertoisi luontevasti ja sulavasti tarinaansa, elokuva tuntuu paikoitellen kuin filmatulta Wikipedia-tekstiltä Steve Jobsista. Ohjaaja Joshua Michael Sternin ja käsikirjoittaja Matt Whiteleyn olisi pitänyt kaivaa syvemmältä. Whiteleyn tarinankerronta ja dialogi kaipaisivat lisäpotkua ja Stern taas voisi välillä hieman hillitä ohjauksensa kanssa. Häiritsevää ovat erityisesti leffan alku, jossa vuonna 2001 Jobs esittelee iPodin ja kohtaus tarjotaan mahtipontisesti kuin Jeesuksen toisena tulemisena, sekä leffan loppu, joka muuttuu turhankin sentimentaaliseksi siirapiksi. Lopussa turhauttavaa on myös, kuinka elokuva tuntuu loppuvan kesken. Siinä kohtaa, kun leffaa tehtiin, oli Steve Jobs jo kuollut. Elokuva olisi voinut kertoa Jobsin elämäntarinan loppuun asti, eikä taputella hommaa tehdyksi, kun se on vielä keskeneräinen yhden Applen isoimman läpimurron kohdalla.

Leffa on kuvattu kelvollisesti, mutta mitään erityistä kameratyöskentely ei tarjoa. Valaisu on kuitenkin paikoitellen häiritsevän yliampuvaa ja monet kohtaukset ovat suorastaan ylivalottuneita, mikä tekee elokuvan yleisilmeestä hieman ruman. Lavasteet ovat oivalliset ja asut henkivät hyvin vuosikymmeniä. Vasta 2000-luvulle siirryttäessä maskeeraajat saavat Ashton Kutcherin katoamaan ja Steve Jobsin nousemaan esille. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka John Debneyn musiikit eivät koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Jobs on harmillisen keskinkertainen ja keskeneräiseksi jäävä kuvaus teknologiaa edistäneen miehen kiinnostavasta elämästä. Elokuva tuntuu keskittyvän välillä vääriin asioihin Steve Jobsin elämässä, painottuen tylsempiin juttuihin ja sysäten mielenkiintoisia puolia sivuun. Erityisesti miehen vaikea suhde tyttäreensä on kuin pelkkä kömpelö sivujuonne. Leffa käy aika ajoin raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi. Sen alku tuntuu myötähäpeällisen ylidramaattiselta ja huipennuksessaan filmi taas tuntuu loppuvan kesken kaiken. Seasta löytyy onnistuneita hetkiä ja kohtauksia sieltä ja täältä, mutta kokonaisuus on hieman ontuva. Ashton Kutcher pärjää ihan passelisti Steve Jobsin roolissa, muttei koskaan tee mitään erityistä vaikutusta. Tekninenkään puoli ei säväytä ja leffan ylivalottunut kuva häiritsee hieman. Jobs ei ole kovin kummoinen elokuva, mutta sen katsoo kyllä kerran, jos aihe kiinnostaa. Seuraavaksi pitää varmaan vilkaista pari vuotta myöhemmin ilmestynyt, Michael Fassbenderin tähdittämä Steve Jobs -elokuva (2015), jota on useasti kehuttu tätä paremmaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jobs, 2013, Open Road Films, Five Star Institute, IF Entertainment, Venture Forth, Silver Reel, Endgame Entertainment, Devoted Consultants, Digital Image Associates, Virgin Produced

Arvostelu: Tom Clancy: Armoa tuntematta (Tom Clancy's Without Remorse - 2021)

TOM CLANCY: ARMOA TUNTEMATTA

TOM CLANCY'S WITHOUT REMORSE

Ohjaus: Stefano Sollima

Pääosissa: Michael B. Jordan, Jamie Bell, Jodie Turner-Smith, Luke Mitchell, Jack Kesy, Todd Lasance, Jacob Scipio, Guy Pearce, Brett Gelman, Colman Domingo ja Lauren London

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Tom Clancy's Without Remorse, eli suomalaisittain Tom Clancy: Armoa tuntematta perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1993. Jo kirjan ilmestyessä Savoy Pictures ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta ja päätähdeksi kaavailtiin Keanu Reevesiä. Projekti kuitenkin kariutui, kunnes John Milius saapui mukaan, aikeinaan ohjata ja käsikirjoittaa leffa. Päärooliin pohdittiin mm. Laurence Fishburnea ja Gary Siniseä, mutta taas suunnitelmat jämähtivät paikoilleen. Vuonna 2012 Paramount Pictures ryhtyi työstämään filmiä kirjan pohjalta, Christopher McQuarrien ohjauksessa. Tom Hardyn oli tarkoitus esittää päähahmoa, mutta tämäkin yritys kaatui ja niin McQuarrie kuin Hardy siirtyivät muihin projekteihin. 2017 Akiva Goldsman ryhtyi käsikirjoittamaan kahdesta Tom Clancyn kirjasta, Armoa tuntematta ja Iskuryhmä Rainbow'sta (Rainbow Six - 1998) elokuvasovituksia. Taylor Sheridan palkattiin kirjoittamaan Goldsmanin tekstejä uusiksi, Michael B. Jordan roolitettiin pääosaan ja ohjaajaksi valittiin Stefano Sollima. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin lokakuussa 2019, mutta koronaviruspandemian takia ne jouduttiin keskeyttämään keväällä 2020. Samalla elokuva siirtyi Paramountilta Amazonille, joka päätti julkaista filmin Prime Video -suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset saatiin vietyä päätökseen lokakuussa 2020 ja nyt Tom Clancy: Armoa tuntematta on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse en ole lukenut Clancyn kirjaa, mutta koska muutamat Clancyn kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvasovituksista ovat minulle tuttuja, minua alkoi kiinnostaa, kun huomasin uuden filmin olevan tulossa. Katsoinkin Tom Clancy: Armoa tuntematta heti julkaisupäivän aamuna.

Kun Navy SEAL -sotilas John Kellyn raskaana oleva vaimo murhataan, John lähtee kostoretkelle, aikeinaan etsiä ja tappaa murhaajat. Samalla hänelle aukeaa salaliitto, joka voisi johtaa Yhdysvallat ja Venäjän sotaan.

Michael B. Jordan näyttelee John Kellyä, Yhdysvaltain Navy SEAL -sotilasta, jonka vaimo murhataan, joten hän päättää lähteä kostamaan - eli siis todella originaalia hahmoa toimintaelokuvassa, jollaisia ei ole nähty kyllästymiseen asti! Okei, on pakko sanoa, että kyseessä on todella tylsän tavanomainen päähenkilö, mutta tekijät hyötyvät paljon siitä, että he saivat Jordanin rooliin, sillä hän yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen tätä tyhjänpäiväistä rainaa kasassa harteillaan. Jordan sopii erittäin hyvin pääosaan ja onkin suuri harmi, että elokuva hänen ympärillään on näin heikko.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Bell epäilyttävänä CIA-pomo Ritterinä, Jodie Turner-Smith komentajakapteeni Karen Greerinä, Guy Pearce puolustusministeri Clayna, sekä Lauren London suunnilleen yhden kohtauksen jälkeen kuolevana Johnin raskaana olevana vaimona Pamina. Bell yrittää parhaansa kehnon hahmonsa kanssa, mutta Turner-Smith tuntuu kaiken aikaa tietävän, kuinka tyhjää tyyppiä joutuu esittämään. Pearce taas hoitaa hommansa täysin vasemmalla kädellä, vailla mitään selvää mielenkiintoa leffaa kohtaan.

Tästä tulee varmaan aika lyhyt arvio tällä kertaa, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole oikein mitään sanottavaa Armoa tuntematta -elokuvasta. "Geneerinen", "kliseinen" ja "mitäänsanomaton" ovat täydellisiä adjektiiveja kuvailemaan elokuvaa ja harmillisesti sekaan pitää vielä heittää "pitkästyttävä". Leffa kulkee niin tuttuja latuja niin ponnettomasti, että siitä on vaikea innostua missään kohtaa. Siinä ei kertaakaan tapahdu mitään, mikä saisi tuumimaan, että "tuo oli sentään ihan siistiä". Lähinnä leffaa vain tuijottaa, vilkuillen vähän väliä, kauanko kestoa on vielä jäljellä. Vaikka homma ratkeaa jo suunnilleen puolentoista tunnin kohdalla, katselukokemus tuntuu selvästi yli kaksituntiselta.

Minkäännäköistä kunnon tunnelmaa elokuvasta on turha etsiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät saa jännittämään, eivätkä ne edes tarjoa mitään luovia tappokeinoja tai tyylikästä menoa. Itse kertomuskaan ei jännitä, sillä koko salaliittohomma ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun arvasin, kuka on kaiken takana heti, kun hahmo asteli ruutuun. Loppupäässä filmi lässähtelee oikein tosissaan - liekö sitten johtunut pandemia-ajan uudelleenkirjoituksista tai filmin siirtymisestä Paramountilta Amazonille. Niin tai näin, lopputulos on lähinnä päähenkilön esittely potentiaalista leffasarjaa varten, joka voisi joskus kulkea käsi kädessä Amazonin Tom Clancy's Jack Ryan -sarjan (2018-) kanssa. Elokuvan sijaan Armoa tuntematta herättääkin mielikuvia ylipitkästä televisiosarjan pilottijaksosta.

Elokuvan ohjaajana toimii Stefano Sollima ja käsikirjoittajan hommia hoitaa Taylor Sheridan (apunaan ensikertalainen leffakirjoittaja Will Staples). Filmin heikkoudet ohjauksessa ja tekstissä aiheuttavat suurta ihmetystä, sillä Solliman ja Sheridanin aiempi yhteistyö Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018) oli oikein onnistunut teos. Sen lisäksi, että kaksikon työ on heikkoa ihan vain leffaa miettiessä, Tom Clancyn fanit voivat kokea suuren pettymyksen, sillä netistä lukemani perusteella elokuva poikkeaa kirjasta aikamoisesti. Sentään tekniseltä puolelta löytyy päteviä puolia, kuten kelvollista kuvausta, lavastusta, erikoistehosteita ja äänisuunnittelua. Jónsin säveltämät musiikit menevät sujuvasti taustalla, mutta eivät tarjoa sen ihmeempää.

Yhteenveto: Tom Clancy: Armoa tuntematta on harmillisen laimea toimintaraina, joka kulkee niin tuttuja reittejä, että kliseisyys saa menettämään mielenkiinnon jo kauan ennen puoltaväliä. Toiminnan sarallakaan leffa ei onnistu tarjoamaan mitään erityistä, eikä homma koskaan saa jännittämään. Tarinastakaan ei löydy jännitettä, kun ylikäytetyt paljastukset arvaa jo filmin alkumetreillä. Kun juoni kulkee moneen kertaan nähtyjä polkuja, eikä toimintakaan hetkauta, elokuva tuntuu jopa aika pitkäveteiseltä. Clancyn kirjan faneille taas pettymystä tuottaa leffan voimakas poikkeaminen lähdemateriaalista. Lisäpisteen leffa saa päärooliin pätevästi sopivasta Michael B. Jordanista, joka aidosti yrittää pitää kokonaisuutta kasassa. Loppujen lopuksi koko elokuva tuntuu vain ylipitkäksi venytetyltä pilottijaksolta Jordanin hahmon omasta sarjasta. Toisaalta Jordanin hyvän työn takia haluaisin nähdä häntä lisää tässä roolissa, mutta eipä näin laimea leffa saa innostumaan jatkosta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Tom Clancy's Without Remorse, 2021, Amazon Studios, Skydance Media, Paramount Pictures, New Republic Pictures, Midnight Radio, Outlier Society, Weed Road Pictures