Goat: Kaikkien aikojen paras (Goat - 2026) - elokuva-arvostelu

GOAT: KAIKKIEN AIKOJEN PARAS

GOAT

Ohjaus: Tyree Dillihay

Näyttelijät: Caleb McLaughlin, Gabrielle Union, Aaron Pierre, Nicola Coughlan, David Harbour, Stephen Curry, Nick Kroll, Jenifer Lewis, Patton Oswalt, Sherry Cola, Eduardo Franco, Andrew Santino, Bobby Lee, Ayesha Curry, Wayne Knight ja Jennifer Hudson

Genre: animaatio, urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Goat: Kaikkien aikojen paras on uusi animoitu urheiluelokuva. Nicolas Curcio ja Peter Chiarelli kehittelivät elokuvan tarinan jo vuonna 2019 ja saivat ideansa läpi Columbia Picturesilla ja Sony Pictures Animationilla. Aaron Buchsbaum ja Teddy Riley työstivät varsinaisen käsikirjoituksen, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Nyt Goat: Kaikkien aikojen paras on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä innolla. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Nuori vuohi Will Harris saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet valitaan heikosti menestyvän karjupallojoukkue Thornsin uudeksi pelaajaksi, ensimmäisenä keskikokoisena eläimenä maailmassa. Willin täytyy todistaa lahjansa niin vastustajille, omille joukkuetovereilleen kuin myös itselleen.

Goat: Kaikkien aikojen paras sijoittuu pelkkien ihmismäisten eläinten asuttamaan maailmaan, missä suosituin urheilulaji on koripalloa muistuttava karjupallo. Yksi karjupalloa rakastavista on vuohi Will Harris (äänenä Caleb McLaughlin), jonka haaveena olisi pelata isossa liigassa suosikkijoukkueessaan Thornsissa. Ongelma vain on se, että karjupallo on isojen eläinten, kuten leijonien, karhujen ja virtahepojen laji, eikä pienempien kuten vuohien. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun kuin ihmeen kaupalla Willin haave toteutuu ja hänestä tulee Thornsin uusi pelaaja. Will on saman tien tykättävä hahmo ja nuorukaisen haluaa nähdä todistavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Willin kaverit Hannah-maasusi (Sherry Cola) ja Daryl-kapybara (Eduardo Franco), Willin ravintolapomo Carol-laama (Ayesha Curry), Willin vuokranantaja Frank-gerbiili (Wayne Knight), Thorns-joukkueen omistava Flo-pahkasika (Jenifer Lewis), joukkueen valmentaja Dennis-nenäapina (Patton Oswalt), joukkueeseen kuuluvat Jett Fillmore -pantteri (Gabrielle Union), Olivia-strutsi (Nicola Coughlan), Archie-sarvikuono (David Harbour), Lenny-kirahvi (Stephen Curry) ja Modo-komodonvaraani (Nick Kroll), sekä Thornsin ykkösvastustaja, ylimielinen Mane Attraction (Aaron Pierre), jota on helppo inhota heti ensikohtauksestaan lähtien. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja täynnä monenmoista persoonaa. Kaikki Thorns-tiimistä pääsevät esille erilaisten piirteidensä ansiosta. Kiinnostavin sivuhahmoista on Willin idoli Jett, jota pidettiin aiemmin karjupallon ykköstähtenä, mutta joka on iän myötä hidastunut. Jett ei haluaisi myöntää edes itselleen, että hänen parhaat päivänsä ovat takanapäin, mitä ei auta puskista joukkueeseen mukaan revitty vuohi.

Goat: Kaikkien aikojen paras osoittautui erittäin mainioksi koko perheelle sopivaksi urheiluanimaatioksi, joka viihdyttää onnistuneesti läpi kestonsa. Elokuvan käsikirjoitus ei kiinnostavasta eläinmaailmastaan huolimatta ole järin omaperäinen, vaan tällaisia altavastaajatarinoita on urheiluleffojen puolella nähty pilvin pimein. Tarina on toisaalta hyvinkin ennalta-arvattava, eikä siitä käänteineenkään juuri löydy yllätyksiä sellaisille, jotka ovat nähneet edes pari vastaavaa elokuvaa. Mutta eipä se toisaalta hirveästi haitannut, koska tuttu tarina kerrotaan tässä niin hyvin. Lisäksi näytöksessäni olleet lapsikatsojat eläytyivät menoon mukaan lopulta sillä tavalla, että se muistutti siitä, että jotkut kokevat tämän itsestäni tutulta tuntuvan kertomuksen ensi kertaa. Vaikka yleensä ääntä pitävät lapset ärsyttävät leffanäytöksissä, Goatin aikana heidän hurraa-huutonsa ja aplodinsa vain nostivat hymyn huulilleni.

Tuttuakin tutumman tarinan antaa helposti anteeksi, kun se on täytetty näin veikeillä hahmoilla ja se kerrotaan näin mukaansatempaavalla energialla. Osalle aikuiskatsojista leffa voi olla turhankin hektinen, mutta itselleni sen sähäkkyys toimi ja muutamat draamankaaret rauhoittavat menoa tarpeen vaatiessa. Itse karjupallomatsit ovat tehokkaan vangitsevia, etenkin kun areenat muuttuvat peli peliltä luovemmiksi ja vaarallisemmiksi. Väliin tykitetään paljon hauskaa huumoria, joka syntyy niin aidosti hupaisasta fyysisestä kohelluksesta, sekä nokkelasta sanailusta. Onhan jo itse elokuvan nimi nokkela. "Goat" kun tarkoittaa vuohen lisäksi myös "greatest of all time", eli kaikkien aikojen parasta.

Visuaalisesti Goat: Kaikkien aikojen paras on aikamoista silmäkarkkia - mitäpä muuta voikaan odottaa samalta animaatioyhtiöltä, joka työskenteli myös leffojen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) ja K-popparit demonien jäljillä (KPop Demon Hunters - 2025) parissa? Noista elokuvista tuttu kokeilullisempi tyyli on mukana myös tässä ja lopputulos on paikoin uskomaton taidonnäyte. Hahmot liikkuvat etenkin karjupallokentällä sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia - sellaisiakin yksityiskohtia kuten tarkkaan mallinnettu PlayStation 5 -pelikonsoli, muistuttaen katsojia siitä, että he katsovat Sonyn elokuvaa. Leffa on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Kris Bowersin mainiosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Goat, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Modern Magic, Sony Pictures Animation, Unanimous Media

Stranger Things, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

STRANGER THINGS - KAUSI 5

Luojat: Matt Duffer ja Ross Duffer

Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Finn Wolfhard, David Harbour, Noah Schnapp, Gaten Matarazzo, Caleb McLaughlin, Winona Ryder, Natalia Dyer, Joe Keery, Charlie Heaton, Maya Hawke, Nell Fisher, Sadie Sink, Cara Buono, Brett Gelman, Priah Ferguson, Linda Hamilton, Jake Connelly, Jamie Campbell Bower, Linnea Berthelsen, Joe Chrest ja Randy Havens

Genre: fantasia, scifi, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 57 minuuttia - 2 tuntia 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Dufferin veljesten luoma sarja Stranger Things nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä heinäkuussa 2016, joten jatkoa oli luvassa. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota ja jo ennen neljännen kauden ilmestymistä Dufferit ilmoittivat, että vielä olisi tulossa yksi kausi, joka veisi pääsarjan loppuunsa. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon käynnistymistä. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt Stranger Thingsin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu viimeistä jaksoa myöten. Itse hyppäsin mukaan sarjaan vasta pari kuukautta sen käynnistymisen jälkeen ja alun epäröinnin jälkeen huomasin lopulta innostuvani siitä jakso jaksolta enemmän. Yhtä jaksoa lukuun ottamatta pidin paljon kakkoskaudesta, kun taas kolmoskausi oli pienoinen pettymys. Neljäs kausi oli taas erinomainen ja nosti odotukseni korkealle finaalikautta kohtaan. Katsoinkin Stranger Thingsin viidennen kauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Hawkinsin kaupunki repeytyi Vecnan tekojen takia ja armeija on ottanut kaupungin haltuunsa. Eleven ja muut valmistautuvat viimeiseen taisteluun Vecnaa vastaan, kukistaakseen tämän ja tuhotakseen Ylösalaisen maailman lopullisesti.

Stranger Thingsin tutut hahmot tekevät paluun vielä kerran. Eleven (Millie Bobby Brown) valmistautuu lopulliseen taistoon, ylisuojelevan Hopperin (David Harbour) kauhuksi. Joyce (Winona Ryder) ja hänen poikansa Will (Noah Schnapp) ja Jonathan (Charlie Heaton) ovat muuttaneet asumaan Wheelerien luokse, mikä on onni Willin parhaalle ystävälle Mikelle (Finn Wolfhard) ja Jonathanin tyttöystävälle Nancylle (Natalia Dyer). Dustin (Gaten Matarazzo) ei ole päässyt yli Eddien kuolemasta, kun taas Lucas (Caleb McLaughlin) viettää päivänsä sairaalassa, toivoen että Max (Sadie Sink) heräisi koomastaan. Robinista (Maya Hawke) on tullut paikallisen radio-ohjelman juontaja, apunaan Steve (Joe Keery). Eläessään näennäisesti normaalia elämää, hahmot tekevät taktisia etsintäretkiä Ylösalaiseen maailmaan, paikallistaakseen Vecnan (Jamie Campbell Bower) ja pistääkseen tämän päiviltä. Finaalikautta katsoessani tajusin todella, kuinka tärkeitä näistä hahmoista onkaan minulle muodostunut. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tapaan on ollut ilo seurata niin näiden nuorien hahmojen kuin heidän näyttelijöidensä kasvua aikuisiksi vuosien varrella. Hahmot ovat läpikotaisin mahtavia ja kaikki saavat omat tähtihetkensä. Vecnasta saadaan irti enemmän ja hänestä muodostui lopulta erinomainen antagonisti tälle saagalle. Näyttelijöiden työ on kuitenkin ailahtelevaa. Siinä, missä aikuisnäyttelijät, kuten etenkin Harbour ja hyytäväksi muuttuva Bower hoitavat tonttinsa vakuuttavasti, osa lapsista, kuten Brown ja Schnapp takeltelevat toisinaan replikointinsa kanssa. Brown jää harmillisen yksi-ilmeiseksi Eleveninä, kun taas Schnapp ajautuu useasti aikamoisen ylisuorittamisen puolelle. Matarazzo taas onnistuu hienosti tuomaan Dustiniin synkempiä sävyjä, tämän syyllistäessä niin maailmaa kuin itseään Eddien kohtalosta.

Ja niin, lähes vuosikymmenen jälkeen Stranger Things on saanut päätöksensä. Kun kyseessä on ollut viime vuosien suurin sarjatapaus ympäri maailman, ovat sille kasaantuneet paineet toki aikamoiset - etenkin kun edellisen kauden ilmestymisestä ehti vierähtää jopa kolme vuotta erinäisten syiden takia. Odotellessaan katsojat ovat ehtineet luoda ties mitä teorioita, huhuja ja omia visioitaan siitä, kuinka tarina tulisi viedä päätökseen ja olikin jo etukäteen selvää, ettei viides kausi tulisi miellyttämään kaikkia faneja. 

Omasta mielestäni finaalikausi on sarjan epätasaisin. Heikoimmillaan se on hitusen kömpelösti kerrottu, luottaen aivan liikaa hahmojen selittämiseen, seasta löytyy turhauttavankin pitkiksi venytettyjä nyyhkykeskusteluja ja näyttelijätyö on tosiaan vaihtelevan tasoista. Parhaimmillaan kyseessä on kuitenkin ihon kananlihalle nostattava, suun auki loksauttava, erittäin jännittävä, yllättävän hauska, pirun mukaansatempaava, aidosti koskettava ja jollain tapaa jopa kaunis huipennus. Heti avausjakso muistuttaa siitä, mikä sarjassa niin viehättää ja Hawkinsin menoon jää taas kerran täysillä koukkuun. Vaikka jaksot ovatkin pitkiä (viimeinen jakso kestää jopa yli kaksi tuntia), ne kulkevat pääasiassa kuin hujauksessa. Kausi julkaistiin kolmessa osassa ja oli suorastaan tuskaisaa odottaa seuraavia jaksoja. Etenkin viimeisen jakson odottelu oli lähes hermoja raastavaa, enkä muista milloin viimeksi sydämeni olisi hakannut tällä lailla jännityksestä, kun ryhdyin katsomaan televisiosarjan jaksoa.

Pidin päätöskaudella siitä, että se nostaa jopa hieman yllättäviä hahmoja keskiöönsä ja onkin kiinnostavaa saada vielä jotain irti näistäkin, aiemmin aika pieniin rooleihin tyytyneistä tyypeistä. Myös jotkut aiemmin vähäpätöisemmiltä tuntuneet jutut saavat tässä lisää lihaa luidensa ympärille ja se yksi kakkoskauden oudoista sivujuonijaksoistakin saa vitoskauden myötä uutta merkitystä. Kauden varrella varsinaisen yhteenottoon valmistautumisen aikana eri hahmot saavat aikansa loistaa ja pidinkin valtavasti siitä, kuinka kausi vie näiden tyyppien kertomukset päätökseensä. Vaikka osa kauden välijaksoista herättivät minussa pientä huolta, olin äärettömän huojentunut siitä, että pitkä finaalijakso osoittautui odotuksen arvoiseksi. Se jätti minulle oikealla tavalla tyhjän olon - sen tunteen, minkä saa aikaiseksi vain onnistunut päätös vahvalle tarinalle, johon on uppoutunut jo useiden vuosien ajan. 

Epätasaisuuksistaankin huolimatta viimeinen kausi sementoi Stranger Thingsin paikan suosikkisarjojeni joukosta. Tästä huolimatta en haluaisi, että tästäkin tehdään pakotettu megafranchise. Ensimmäinen lisäosasarja, animoitu Stranger Things: Tales from '85 (2026-) ilmestyy jo tänä vuonna ja erään tutun hahmon omasta sarjasta on ollut huhua. Voi kunpa hyvät asiat osattaisiin oikeasti lopettaa. Odotukseni Stranger Thingsin lisärahastuksia kohtaan ovat olemattomat, mutta en malta odottaa, että jossain kohtaa löydän aikaa katsoa uudelleen koko viiden tuotantokauden sarjan alusta loppuun. Kiitos tästä kuluneesta vuosikymmenestä, Stranger Things.

Sarjan luoneet Dufferin veljekset ovat myös ohjanneet päätöskauden, yhdessä pitkään mukana olleen Shawn Levyn, sekä Frank Darabontin kanssa, joista jälkimmäinen fanittaa sarjaa niin paljon, että hän palasi eläkkeeltä työskennelläkseen sen parissa. Ohjaus on onnistunutta ja Dufferit vetelevät tunnepuolella juuri oikeista naruista. Käsikirjoitusten puolesta veljesten työ on hapuilevampaa, mutta he vievät kuitenkin tarinan kunnialla maaliin. Teknisesti Stranger Thingsin päätöskausi on näyttävä - eipä juuri muuta voikaan odottaa, jos siihen on ihan oikeasti satsattu liki puoli miljardia dollaria. Kausi on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa hienot ja efektejä ja maskeerausta yhdistelemällä luotu Vecna on jälleen upea karmivuudessaan. Äänimaailma on kanssa hyvin rakennettu Michael Steinin ja Kyle Dixonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Stranger Things, 2016-2025, Yhdysvallat, Netflix, Monkey Massacre, 21 Laps Entertainment

Arvostelu: Concrete Cowboy (2020)

CONCRETE COWBOY

Ohjaus: Ricky Staub

Pääosissa: Caleb McLaughlin, Idris Elba, Jharrel Jerome, Jamil "Mil" Prattis, Lorraine Toussaint, Ivannah-Mercedes, Byron Bowers, Clifford "Method Man" Smith, Devenie Young ja Michael Tabon

Genre: draama, western

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 13

Concrete Cowboy perustuu Greg Nerin kirjaan Ghetto Cowboy (2011), mikä taas pohjautuu pohjois-Philadelphian Fletcher Streetin ratsastusjengiin. Ricky Staub kiinnostui ratsastajista ja sitä kautta kirjasta. Hän työsti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Dan Waslerin kanssa ja päätti leffan toimivan hänen esikoisohjauksenaan. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 2020, mutta kun tapahtuma peruttiin koronapandemian vuoksi, se esitettiinkin Toronton elokuvajuhlilla. Siellä Netflix nappasi elokuvan levitysoikeudet ja nyt Concrete Cowboy on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Idris Elban ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun Caleb McLaughlinin tähdittävän isä-poika-draamaa. Katsoinkin Concrete Cowboyn heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Jatkuvasti ongelmiin joutuva teini-ikäinen Cole erotetaan koulusta ja hänen epätoivoinen äitinsä päättää viedä hänet Philadelphiaan Colen isän luokse, joka pyörittää hevostallia. Colea kuitenkin kiinnostaa enemmän hänen vanhan kaverinsa Smushin huumebisnekset.

Pääroolissa nuorena Colena nähdään Caleb McLaughlin, joka oli erityisesti isoin koukkuni elokuvan katsomiseen, sillä halusin nähdä, mihin hän pystyy Stranger Thingsin ulkopuolella. McLaughlin pärjää onneksi erittäin hyvin pääosassa, kanavoiden vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita. Katsojana hyppääkin nopeasti satulaan Colen matkaan, sillä heti ensiminuuteilla voi ymmärtää, miksi hän oikuttelee niin paljon, etsiessään suuntaa elämälleen. Cole tulee hyvin hankalasta ja rikkinäisestä perheestä, jota katsoessa ei kestä kauaa, kun tekisi mieli jo soittaa lastensuojeluun. Äiti (Liz Priestley) pakkaa poikansa vaatteet pariin jätesäkkiin ja ajaa poikansa kaupungista toiseen, jättäen tämän toisen vanhemman kotikadulle. Isä (Idris Elba) taas kohauttaa olkiaan, kun Cole ilmoittaa, ettei aio jäädä isänsä luokse. McLaughlinin tavoin myös Elba on todella hyvä roolissaan - voiko Elbalta edes odottaa muuta? Colen ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on onnistuneesti kirjoitettu ja sitäkin paremmin näytelty.

     Elokuvassa nähdään myös Jharrel Jerome Colen lapsuudenkaverina Smushina, joka on ajautunut vääriin piireihin ja hommiin, houkutellen Colen liittymään hänen puuhiinsa, sekä ihka oikeita Philadelphian Fletcher Streetin tallin cowboyta, kuten Jamil "Mil" Prattis leffan tallin ratsastajina. Prattis on erinomainen Parisina, joka ryhtyy ohjeistamaan Colea tallilla, kun taas Jerome on oiva valinta Smushiksi, joka uhkaa viedä Colea väärään suuntaan elämän polulla. Myös Lorraine Toussaint ja Ivannah-Mercedes esittävät tallin ratsastajia, kun taas Clifford "Method Man" Smith näyttelee entistä ratsastajaa, nykyistä poliisia Leroyta.

Concrete Cowboy onnistui yllättämään minut positiivisesti sillä, kuinka vangitseva teos se on kaikessa rauhallisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan. Elokuvan juonikuviot ovat hyvin tuttuja, oli kyse sitten hankalasta nuoren kasvutarinasta, nuorten rikollisista puuhista tai etenkin tallipuolesta. Tuntuu, ettei hevostallitarinoista osata keksiä muita tarinoita kuin että kaupungin nuori saapuu tallille, missä hän onnistuu rauhoittamaan hevosen, joka on villi kaikille muille tai että talli tai sen ympäröimä maa on vaarassa joutua kaupungin kynsiin ja päähenkilöiden täytyy keksiä keino saada rakas tallinsa takaisin. Molemmat juonikuviot löytyy leffasta. Kun Cole ryhtyy asettumaan Philadelphiaan ja juonikuviot lähtevät käyntiin, katsoja voi helposti arvata, kuinka hommassa käy. Elokuva on kuitenkin erittäin hyvä esimerkki siitä, että ennalta-arvattava tarina tai kliseet eivät haittaa, jos toteutus toimii.

Elokuvan toimivuus ei synny niinkään käsikirjoituksesta (vaikka sekin sisältää paljon hyvää, kuten erittäin mainiota dialogia), vaan näyttelijöiden voimasta ja yllättävänkin hyvästä ohjauksesta ensikertalaiseksi. Ricky Staub tekee erittäin oivallista työtä kasatessaan pakettia. Hän yhdistelee monesti nähtyjä juonikuvioita omanlaiseksi kokonaisuudekseen ja luo mukaan vahvan tunnelman. Elokuva ei ole vain draamaleffa, vaan siinä on tietynlainen länkkärihenki, mikä sopii hämmentävän hyvin urbaaniin asetelmaan. Elokuva myös esittelee aika kiehtovan kulttuurin tällä philadelphialaisella mustien cowboyden asuttamalla ghettoalueella. On mielenkiintoista, kuinka nämä hahmot toimivat ja kuinka he toisaalta ovat toistensa tukena, mutta samalla myös jättävät oman onnensa nojaan. Vaikka Concrete Cowboy kulkeekin hitaalla temmolla eteenpäin kaikessa rauhassa, Staubin tyylikäs ohjaus, hyvät hahmot ja mielenkiintoinen asetelma pitivät minut mukanaan niin sujuvasti, etten tylsistynyt kertaakaan filmin aikana.

Lisäksi elokuva on visuaalisesti aika komea teos. Taidokkaan valaisun ja tyylitellyn kuvasommittelun kanssa kuvaus on erittäin onnistunutta. Kamera jää jatkuvasti seurailemaan niin Philadelphian katuja, sen asuttamia ihmisiä kuin myös hevosia pidemmäksikin aikaa ja kuvauksessa on jotain lumoavaa. Kuvausta tukee myös hyvä leikkaus. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat kaikki ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Säveltäjä Kevin Matley tunnelmoi miellyttävästi musiikeillaan, yhdistellen monenlaisia elokuvien lajityyppejä hyviksi melodioiksi.

Yhteenveto: Concrete Cowboy on ennalta-arvattavista juonikuvioistaan huolimatta oikein mainio filmi, mikä yhdistelee oivasti westernhenkeä urbaaniin ghetto-asetelmaan. Ohjaaja Ricky Staub rakentaa erittäin hyvää tunnelmaa läpi filmin ja hänen tiukka otteensa leffasta tekee hommasta koukuttavan, vaikka tarina kulkeekin aika hitaasti eteenpäin. Elokuva on visuaalisesti hieno ja jo kuvaus lumoaa. Elokuvan esittelemä kulttuuri ja sitä pyörittävät hahmot ovat myös mielenkiintoisia. Caleb McLaughlin ja Idris Elba ovat nappivalinnat pojaksi ja isäksi, joiden välit ovat kehnot. Draamapuoli on onnistunut ja pientä tunteikkuuttakin on luvassa. Eri juonikuviot ovat kuitenkin hyvin ennalta-arvattavat, eikä leffa onnistu yllättämään käsikirjoituksensa puolesta. Silti Concrete Cowboy on oikein hyvä elokuva - muttei todellakaan jokaiseen makuun ja sitä voi suositella melkeinpä vain, jos aihe kiinnostaa ja rauhalliset draamat uppoavat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Concrete Cowboy, 2020, Green Door Pictures, Lee Daniels Entertainment, Neighborhood Film Co., Tucker Tooley Entertainment, Waxylu Films