One Night Only (2026) - elokuva-arvostelu

ONE NIGHT ONLY

Ohjaus: Will Gluck

Näyttelijät: Callum Turner, Monica Barbaro, Maya Hawke, King Princess, Quintessa Swindell, Molly Ringwald, LeVar Burton, Julia Fox, Charlie Gillespie, Michelle Hurd, Mike Birbiglia, Okieriete Onaodowan, Mateo Ray, Nicholas Braun, Pete Davidson, Bobby Cannavale ja Jay Ellis

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

One Night Only on Callum Turnerin ja Monica Barbaron tähdittämä romanttinen komedia. Travis Braun keksi idean elokuvaan ja työsti käsikirjoituksen, joka esiintyi vuonna 2024 Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Helmikuussa 2025 Will Gluck ilmoitti ohjaavansa tekstistä leffan. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa, mitä ennen Gluck muokkasi Braunin käsikirjoitusta roimasti. Nyt One Night Only saapuu elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta sen erikoisen - joskin samalla eräästä toisesta elokuvasarjasta muistuttavan - konseptin takia. Kävinkin uteliaana katsomassa One Night Onlyn sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Owen ja Allie kohtaavat toisensa New Yorkissa ainoana yönä, jolloin sinkkujen on laillista harrastaa esiaviollista seksiä.

Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset -elokuvasta (Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018) tuttu Callum Turner näyttelee Owenia, kun taas Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Monica Barbaro esittää Allieta. Owen ja Allie elävät vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Yhdysvallat on laissa kieltänyt esiaviollisen seksin. Kaikkien ranteisiin asetetaan mikrosiru, jolla ihmisiä monitoroidaan. Lakiin on kuitenkin kirjattu helpotus sinkuille, nimittäin joka vuosi yhtenä yönä hekin saavat päästää himot valloilleen. On jälleen kyseisen yön aika ja Owen ja Allie ovat seuraa vailla. Owen pyörittää omaa pizzeriaansa, kun taas Allie esittää eri firmoille mainoslauluja tunnettujen kappaleiden pohjalta. Hahmot ovat tarpeeksi toimivat ja nopeasti käy selväksi, että kumpikin hakee jotain syvempää kuin villiä yhden yön juttua. Parasta toki on, että Turnerin ja Barbaron väliltä löytyy oikeaa kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Molly Ringwald Owenin äitinä ja LeVar Burton tämän yöllisenä miesystävänä Rickinä, Maya Hawke Owenin tyttöystävänä Malikana, joka kuitenkin tekee oharit Owenille heidän kuuman naapurinsa takia, Mikaela "King Princess" Straus Allien kaverina Jacintana, Quintessa Swindell Allien kämppiksenä Aryana, sekä Mateo Ray Aryan vahtimana pojankloppina Troyna. Sivunäyttelijät ovat ihan hyviä osissaan ja yllättäen show'n varastaa nuori Ray, jonka Troy-hahmo luulee olevansa kunnon naistenmies ja joka jaksaa yllättää ja naurattaa täysin estottomilla jutuillaan ja yli-itsevarmalla asenteellaan.

Muistatteko Puhdistuksen yö -elokuvasarjan (The Purge - 2013-)? Ne jännärit, joissa yhtenä yönä vuodessa on laillista tehdä kaikkea rikollista ryöstöistä murhaan. One Night Only lainaa tästä idean ja vääntää siitä omaperäisen romanttisen komedian. Rikollisten juttujen sijaan kyse onkin esiaviollisesta seksistä, jota saa harrastaa vain yhtenä yönä vuodessa. Ja näiden kahdentoista tunnin aikana Yhdysvaltojen sinkut riehaantuvat lähes eläimellisten himojen pauloihin. Voiko tämän seksikaaoksen keskellä kaksi rakkaudesta haikailevaa löytää toisensa?

Vaikka juonikuvauksesta syntyykin mielleyhtymiä Puhdistuksen yöhön, on One Night Only silti raikkaalta tuntuva tuulahdus omassa genressään. Se tuo tuttuja kaavoja kulkeviin romanttisiin komedioihin oman vekkulin käänteensä, kommentoiden samalla niin Yhdysvaltojen edelleen vanhahtavaa suhtautumista esiaviolliseen seksiin, sekä sitten taas vastapainona seksin merkityksen monenlaista kasvua yhteiskunnassa. Samalla näpäytellään myös oikeusjärjestelmän suuntaan, joka tuntuu tosielämässäkin usein keskittyvän aivan vääriin ongelmiin. Satiirin kanssa voisi kaivaa vielä syvemmältä, mutta silloin leffa todennäköisesti eksyisi sivuraiteille.

Tämän veikeän idean ympärille on saatu rakennettua pääasiassa hyvin toimiva ja hupaisa leffa, johon on keksitty monenlaista tapahtumaa ja kommellusta yhden yön ajalle. Esimerkiksi kilpailu siitä, kuka saa koko korttelin viimeisen kondomin kaupasta, on onnistuneen koominen. Tapahtumaketju pyörittelee hahmoja onnistuneesti sinne ja tänne, joskin loppusuoralla leffa alkaa tuntua turhan venytetyltä. Tietyin viilauksin, kuten erään Owenista kiinnostuneen naishahmon poistamisella ja parin kohtauksen asettelemisella hieman eri paikkoihin, One Night Onlysta saisi napakamman ja sitä kautta tehokkaamman kokonaisuuden.

Elokuvan on ohjannut muun muassa Anyone But You -hittikomedian (2023) tehnyt Will Gluck, joka nähtävästi myös työsti Travis Braunin käsikirjoitusta reippaalla kädellä uusiksi ennen kuvauksia. Gluckin luoma ilmapiiri on lystikäs, mutta hän olisi voinut tiivistää loppusuoraa hieman. Teknisestikin One Night Only toimii. Leffa on hyvin kuvattu ja lavastajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen erilaisten kieltokylttien ja mainosten kanssa, jotka pyörivät vain tämän yhden yön ympärillä. Puvustus on tyylikästä, maskeeraukset mainiot ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Este Haimin ja Christopher Straceyn säveltämät musiikit auttavat pitämään kivaa ilmapiiriä yllä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Night Only, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Olive Bridge Entertainment

Stranger Things, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

STRANGER THINGS - KAUSI 5

Luojat: Matt Duffer ja Ross Duffer

Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Finn Wolfhard, David Harbour, Noah Schnapp, Gaten Matarazzo, Caleb McLaughlin, Winona Ryder, Natalia Dyer, Joe Keery, Charlie Heaton, Maya Hawke, Nell Fisher, Sadie Sink, Cara Buono, Brett Gelman, Priah Ferguson, Linda Hamilton, Jake Connelly, Jamie Campbell Bower, Linnea Berthelsen, Joe Chrest ja Randy Havens

Genre: fantasia, scifi, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 57 minuuttia - 2 tuntia 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Dufferin veljesten luoma sarja Stranger Things nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä heinäkuussa 2016, joten jatkoa oli luvassa. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota ja jo ennen neljännen kauden ilmestymistä Dufferit ilmoittivat, että vielä olisi tulossa yksi kausi, joka veisi pääsarjan loppuunsa. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon käynnistymistä. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt Stranger Thingsin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu viimeistä jaksoa myöten. Itse hyppäsin mukaan sarjaan vasta pari kuukautta sen käynnistymisen jälkeen ja alun epäröinnin jälkeen huomasin lopulta innostuvani siitä jakso jaksolta enemmän. Yhtä jaksoa lukuun ottamatta pidin paljon kakkoskaudesta, kun taas kolmoskausi oli pienoinen pettymys. Neljäs kausi oli taas erinomainen ja nosti odotukseni korkealle finaalikautta kohtaan. Katsoinkin Stranger Thingsin viidennen kauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Hawkinsin kaupunki repeytyi Vecnan tekojen takia ja armeija on ottanut kaupungin haltuunsa. Eleven ja muut valmistautuvat viimeiseen taisteluun Vecnaa vastaan, kukistaakseen tämän ja tuhotakseen Ylösalaisen maailman lopullisesti.

Stranger Thingsin tutut hahmot tekevät paluun vielä kerran. Eleven (Millie Bobby Brown) valmistautuu lopulliseen taistoon, ylisuojelevan Hopperin (David Harbour) kauhuksi. Joyce (Winona Ryder) ja hänen poikansa Will (Noah Schnapp) ja Jonathan (Charlie Heaton) ovat muuttaneet asumaan Wheelerien luokse, mikä on onni Willin parhaalle ystävälle Mikelle (Finn Wolfhard) ja Jonathanin tyttöystävälle Nancylle (Natalia Dyer). Dustin (Gaten Matarazzo) ei ole päässyt yli Eddien kuolemasta, kun taas Lucas (Caleb McLaughlin) viettää päivänsä sairaalassa, toivoen että Max (Sadie Sink) heräisi koomastaan. Robinista (Maya Hawke) on tullut paikallisen radio-ohjelman juontaja, apunaan Steve (Joe Keery). Eläessään näennäisesti normaalia elämää, hahmot tekevät taktisia etsintäretkiä Ylösalaiseen maailmaan, paikallistaakseen Vecnan (Jamie Campbell Bower) ja pistääkseen tämän päiviltä. Finaalikautta katsoessani tajusin todella, kuinka tärkeitä näistä hahmoista onkaan minulle muodostunut. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tapaan on ollut ilo seurata niin näiden nuorien hahmojen kuin heidän näyttelijöidensä kasvua aikuisiksi vuosien varrella. Hahmot ovat läpikotaisin mahtavia ja kaikki saavat omat tähtihetkensä. Vecnasta saadaan irti enemmän ja hänestä muodostui lopulta erinomainen antagonisti tälle saagalle. Näyttelijöiden työ on kuitenkin ailahtelevaa. Siinä, missä aikuisnäyttelijät, kuten etenkin Harbour ja hyytäväksi muuttuva Bower hoitavat tonttinsa vakuuttavasti, osa lapsista, kuten Brown ja Schnapp takeltelevat toisinaan replikointinsa kanssa. Brown jää harmillisen yksi-ilmeiseksi Eleveninä, kun taas Schnapp ajautuu useasti aikamoisen ylisuorittamisen puolelle. Matarazzo taas onnistuu hienosti tuomaan Dustiniin synkempiä sävyjä, tämän syyllistäessä niin maailmaa kuin itseään Eddien kohtalosta.

Ja niin, lähes vuosikymmenen jälkeen Stranger Things on saanut päätöksensä. Kun kyseessä on ollut viime vuosien suurin sarjatapaus ympäri maailman, ovat sille kasaantuneet paineet toki aikamoiset - etenkin kun edellisen kauden ilmestymisestä ehti vierähtää jopa kolme vuotta erinäisten syiden takia. Odotellessaan katsojat ovat ehtineet luoda ties mitä teorioita, huhuja ja omia visioitaan siitä, kuinka tarina tulisi viedä päätökseen ja olikin jo etukäteen selvää, ettei viides kausi tulisi miellyttämään kaikkia faneja. 

Omasta mielestäni finaalikausi on sarjan epätasaisin. Heikoimmillaan se on hitusen kömpelösti kerrottu, luottaen aivan liikaa hahmojen selittämiseen, seasta löytyy turhauttavankin pitkiksi venytettyjä nyyhkykeskusteluja ja näyttelijätyö on tosiaan vaihtelevan tasoista. Parhaimmillaan kyseessä on kuitenkin ihon kananlihalle nostattava, suun auki loksauttava, erittäin jännittävä, yllättävän hauska, pirun mukaansatempaava, aidosti koskettava ja jollain tapaa jopa kaunis huipennus. Heti avausjakso muistuttaa siitä, mikä sarjassa niin viehättää ja Hawkinsin menoon jää taas kerran täysillä koukkuun. Vaikka jaksot ovatkin pitkiä (viimeinen jakso kestää jopa yli kaksi tuntia), ne kulkevat pääasiassa kuin hujauksessa. Kausi julkaistiin kolmessa osassa ja oli suorastaan tuskaisaa odottaa seuraavia jaksoja. Etenkin viimeisen jakson odottelu oli lähes hermoja raastavaa, enkä muista milloin viimeksi sydämeni olisi hakannut tällä lailla jännityksestä, kun ryhdyin katsomaan televisiosarjan jaksoa.

Pidin päätöskaudella siitä, että se nostaa jopa hieman yllättäviä hahmoja keskiöönsä ja onkin kiinnostavaa saada vielä jotain irti näistäkin, aiemmin aika pieniin rooleihin tyytyneistä tyypeistä. Myös jotkut aiemmin vähäpätöisemmiltä tuntuneet jutut saavat tässä lisää lihaa luidensa ympärille ja se yksi kakkoskauden oudoista sivujuonijaksoistakin saa vitoskauden myötä uutta merkitystä. Kauden varrella varsinaisen yhteenottoon valmistautumisen aikana eri hahmot saavat aikansa loistaa ja pidinkin valtavasti siitä, kuinka kausi vie näiden tyyppien kertomukset päätökseensä. Vaikka osa kauden välijaksoista herättivät minussa pientä huolta, olin äärettömän huojentunut siitä, että pitkä finaalijakso osoittautui odotuksen arvoiseksi. Se jätti minulle oikealla tavalla tyhjän olon - sen tunteen, minkä saa aikaiseksi vain onnistunut päätös vahvalle tarinalle, johon on uppoutunut jo useiden vuosien ajan. 

Epätasaisuuksistaankin huolimatta viimeinen kausi sementoi Stranger Thingsin paikan suosikkisarjojeni joukosta. Tästä huolimatta en haluaisi, että tästäkin tehdään pakotettu megafranchise. Ensimmäinen lisäosasarja, animoitu Stranger Things: Tales from '85 (2026-) ilmestyy jo tänä vuonna ja erään tutun hahmon omasta sarjasta on ollut huhua. Voi kunpa hyvät asiat osattaisiin oikeasti lopettaa. Odotukseni Stranger Thingsin lisärahastuksia kohtaan ovat olemattomat, mutta en malta odottaa, että jossain kohtaa löydän aikaa katsoa uudelleen koko viiden tuotantokauden sarjan alusta loppuun. Kiitos tästä kuluneesta vuosikymmenestä, Stranger Things.

Sarjan luoneet Dufferin veljekset ovat myös ohjanneet päätöskauden, yhdessä pitkään mukana olleen Shawn Levyn, sekä Frank Darabontin kanssa, joista jälkimmäinen fanittaa sarjaa niin paljon, että hän palasi eläkkeeltä työskennelläkseen sen parissa. Ohjaus on onnistunutta ja Dufferit vetelevät tunnepuolella juuri oikeista naruista. Käsikirjoitusten puolesta veljesten työ on hapuilevampaa, mutta he vievät kuitenkin tarinan kunnialla maaliin. Teknisesti Stranger Thingsin päätöskausi on näyttävä - eipä juuri muuta voikaan odottaa, jos siihen on ihan oikeasti satsattu liki puoli miljardia dollaria. Kausi on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa hienot ja efektejä ja maskeerausta yhdistelemällä luotu Vecna on jälleen upea karmivuudessaan. Äänimaailma on kanssa hyvin rakennettu Michael Steinin ja Kyle Dixonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Stranger Things, 2016-2025, Yhdysvallat, Netflix, Monkey Massacre, 21 Laps Entertainment

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa 2 (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA 2

INSIDE OUT

Ohjaus: Kelsey Mann

Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Maya Hawke, Kensington Tallman, Lewis Black, Liza Lapira, Tony Hale, Ayo Edebiri, Lilimar, Adèle Exarchopoulos, Paul Walter Hauser, Grace Lu, Sumayyah Nuriddin-Green, Diane Lane, Kyle MacLachlan, Yvette Nichole Brown, Ron Funches, Yong Yea, James Austin Johnson, Steve Purcell ja June Squibb

Genre: animaatio

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä jättihitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, joten oli vääjäämätöntä, että se saa jatkoa. Alkuperäinen ohjaaja Pete Docter pyöritteli ideoita jatko-osaan käsikirjoittaja Meg LeFauven kanssa muutaman vuoden ajan, mutta luopui lopulta ohjaajan hommasta, jonka otti vastaan debyyttinsä tekevä Kelsey Mann. Ääninäyttelijät palasivat rooleihinsa, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Inside Out - mielen sopukoissa 2 saapuu vihdoin ja viimein Suomenkin elokuvateattereihin, leffan noustua jo maailmalla vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi. Itse miellän ensimmäisen Inside Outin yhdeksi Pixarin parhaista elokuvista, sekä yleisesti yhdeksi parhaista elokuvista, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu. En juuri riemastunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin, mutta leffan traileri vakuuttikin minut siitä, että tekijöillä on oikeasti tarinaa kerrottavanaan, eikä elokuvaa olisi tehty vain helpon rahan perässä. Minua ärsytti, kun elokuvan julkaisua on täällä Suomessa jouduttu odottamaan kuukausi enemmän ja olin innoissani, päästessäni vihdoin katsomaan Inside Out 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rileyn murrosiän alkaessa hänen mielensisäiset Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho joutuvat tekemään tilaa uusille tunteille.

Ykkösleffasta tutun Riley-tytön (ääninäyttelijä vaihtunut Kaitlyn Diasista Kensington Tallmaniin) tunteet Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Kiukku (Lewis Black), Inho (ääninäyttelijä vaihtunut Mindy Kalingista Liza Lapiraan) ja Pelko (ääninäyttelijä vaihtunut Bill Haderista Tony Haleen) tekevät paluun ja ovat sama mainio konkkaronkka kuin viimeksikin. Ilo on malttanut hellittää johtajarooliaan ja viisikko puhaltaakin hyvin yhteen hiileen. Jokainen pääsee hyvin esille, joskin Ilo nousee tälläkin kertaa keulakuvaksi. Kuitenkin kun Rileyn murrosikä käynnistyy, tämä tuo tullessaan uusia tunteita, jotka asettuvat taloksi komentokeskukseen. On Ahdistus (Maya Hawke), Kateus (Ayo Edebiri), Nolous (Paul Walter Hauser) ja Ennui (Adèle Exarchopoulos), joka kuvaa Rileyn kokemaa tylsyyttä ja kanavoi tätä muun muassa sarkasmin kautta. Uudet hahmot hyppäävät oivallisesti menoon mukaan ja Ahdistus on taatusti turhankin tuttu tyyppi monelle katsojalle, luodessaan Rileylle esimerkiksi unettomia öitä mahdollisimman pessimistisillä tulevaisuudenkuvilla. Huppariinsa hautautuva Nolous on sen sijaan varsin sympaattinen heppu.

     Tuttujen ja uusien tunteiden lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Rileyn vanhemmat (Diane Lane ja Kyle MacLachlan), Rileyn kaverit Grace (Grace Lu) ja Bree (Sumayyah Nuriddin-Green), sekä Rileyn ihailema jääkiekkoilija Val Ortiz (Lilimar), johon tyttö haluaa tehdä vaikutuksen lätkäleirillä, jolloin nimenomaan Ahdistus, Kateus ja Nolous pääsevät vauhtiin. Vanhemmat jäävät tällä kertaa sivumpaan, mikä ei toisaalta haittaa, sillä usein teini-iän myötä oma perhe jääkin elämässä taka-alalle, kun kavereista tulee se maailman tärkein juttu.

Inside Out - mielen sopukoissa 2 ei ole edeltäjänsä veroinen täyden viiden tähden mestariteos, mutta enpä sellaista uskonutkaan näkeväni. Tärkeintä itselleni on, ettei kyseessä ole mikään pakolla tehty rahastusjatko-osa, vaan tekijöillä on oikeasti ollut väkevä uusi tarina kerrottavanaan tuttujen hahmojen kera. Rileyn kasvaminen tarjoaa tekijöille mahdollisuuden laajentaa tunneskaalaa, mutta myös kypsentää menoa. Edeltäjänsä tapaan Inside Out - mielen sopukoissa 2:kin on animaatioelokuva, josta koko perhe voi nauttia vauvasta vaariin. Elokuvan aikana pääsee nauramaan ja jännittämään ja Pixar-elokuville ominaisesti itkut on toki ainakin lähellä. Seikkailu nappaa hyvin mukaansa ja puolitoistatuntinen kesto menee vauhdilla. Aikuiset voivat arvostaa elokuvan vaativia aiheita ja teemoja, ja lapsille leffa voi toimia hyvänä keinona oppia näkemään ympärillään olevaa maailmaa ja muita ihmisiä. Elokuvan päätteeksi katsoja jää myös taas pohtimaan, millaisia tyyppejä oman pään sisällä pyörii ja kuka onkaan johdossa. 

Ensimmäinen Inside Out - mielen sopukoissa yllätti ja häikäisi mielikuvituksellisuudellaan ja älykkyydellään, kuinka monia ihmiseen liittyviä juttuja saatiin visualisoitua ja hyödynnettyä oivaltavasti. Tietty uutuudenviehätys on poissa, mutta jatko-osa onnistuu mallikkaasti rakentamaan vahvan perustuksen päälle. Ajoittain tuntuu, että leffa pelaa turhan paljon samoilla korteilla, niin konseptien kuin juonenkuljetuksen puolesta, mutta onneksi tekijät myös näyttävät, että hihasta löytyy uusiakin ässiä, joilla sekoittaa pakkaa. Elokuvan kantavana teemana toimii oman itsensä löytäminen ja tunteet kisailevatkin siitä, kumpi on Rileylle parempi minä-kuva - vanha tuttu kaikkien kaveri, vai siisteihin porukoihin pääsemiseksi muita mukaileva uusi Riley? Elokuva myös vihjaa, että Inside Out -sarjalla olisi mahdollisuus jatkua vielä usean leffan verran. Kenties lähes täysi-ikäinen Riley menee seuraavaksi collegeen ja rakastuu? Tai sitten aikuinen Riley on itse tulossa vanhemmaksi, mikä pistää hahmon tunteet uudenlaiseen myllerrykseen? Ainakin ykkösleffan Unituotannoista on parhaillaan tekeillä televisiosarja Disney+ -palveluun.

Elokuvan animaatiojälki on tietty huippuluokkaa - eipä juuri muuta Pixarilta voikaan odottaa. Hahmot ovat tutun vekkulit omat itsensä ja uudet hahmot ovat visuaalisestikin veikeät. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten todellisesta maailmasta tai Rileyn mielen sisällä nähtävistä erilaisista ympäristöistä. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on hyvin luotu ja Andrea Datzmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla, joskin hänen työnsä ei saavuta samoja korkeuksia kuin ensimmäisen Inside Outin melodioista vastanneen Michael Giacchinon musisointi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Out 2, 2024, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Maestro (2023)

MAESTRO

Ohjaus: Bradley Cooper

Pääosissa: Bradley Cooper, Carey Mulligan, Matt Bomer, Sarah Silverman, Maya Hawke, Vincenzo Amato, Greg Hildreth, Michael Urie, Brian Klugman, Alexa Swinton ja Josh Hamilton

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Maestro perustuu tositapahtumiin säveltäjänä ja kapellimestarina toimineen Leonard Bernsteinin elämästä. Martin Scorsese oli pitkään suunnitellut ohjaavansa elokuvan Bernsteinistä, mutta kun hän päättikin tehdä The Irishmanin (2019), hän luopui Bernstein-elokuvasta ja tarjosi projektia Steven Spielbergille. Päärooliin valittiin Bradley Cooper ja kun Spielberg näki Cooperin ohjaaman A Star Is Born -uudelleenfilmatisoinnin (2018), hän ehdotti Cooperille, että tämä myös ohjaisi Bernstein-leffan. Cooper tarttui tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021. Maestro sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2023 Venetsian elokuvajuhlilla ja lopulta elokuva julkaistiin maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Elokuva keräsi paljon kehuja kriitikoilta, sekä sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), mutta se sai myös ristiriitaista palautetta Cooperin juutalaiskarikatyyrisestä tekonenästä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Cooperin ohjanneen uuden leffan, pidettyäni valtavasti A Star Is Bornista. Katsoinkin Maestron heti, kun se oli ilmestynyt Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1943 nuoren ja innokkaan Leonard Bernsteinin ura lähtee hurjaan nousukiitoon, kun hän saa elämänsä tilaisuuden tuurata sairastunutta kapellimestaria Carnegie Hallissa.

Bradley Cooperilla on ollut hyvin mielenkiintoinen elokuvavuosi takanaan. Ensin hän teki pikkuroolin fantasiaseikkailu Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissa (2023), sitten hän sai vollottamaan silmät päästä tietokoneanimoituna avaruuspesukarhuna Guardians of the Galaxy Vol. 3:ssa (2023) ja lopuksi hän tarjosi kenties uransa hienoimman roolisuorituksen Maestrossa. Cooper näyttelee Leonard Bernsteinia, juutalaista kapellimestaria ja säveltäjää, jolla oli salasuhteita niin naisten kuin miestenkin kanssa ja joka hurmasi ihmisiä kuolemaansa saakka. Jo ennen elokuvan julkaisua Cooper on herättänyt kritiikkiä, sillä hän itse ei ole juutalainen tai kuulu seksuaalivähemmistöön. Vaikka toisaalta ymmärrän kritiikin, itse näen näyttelemisen nimenomaan jonkun muun kuin oman itsensä esittämisenä ja näyttelijänä Cooper on elokuvassa ällistyttävän upea. Hän heittäytyy roolinsa vietäväksi sellaisella antaumuksella, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla. Cooper tuo esiin eksentrisen Bernsteinin monet puolet vakuuttavasti, enkä yhtään ihmettele, jos hän voittaa palkintoja roolityöllään alkuvuoden eri gaaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carey Mulligan Bernsteinin vaimona, näyttelijä Felicia Montealegrenä, Maya Hawke heidän tyttärenään Jamiena, Sarah Silverman Bernsteinin siskona Shirleynä, sekä Matt Bomer Bernsteinin rakastajana Davidina. Mulligan on Cooperin tapaan erinomainen roolissaan, esittäen hienosti hahmonsa monenlaiset tunteet läpi leffan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Maestro on lopulta Cooperin ja Mulliganin show.

Bradley Cooperin ansiot eivät jää pelkästään kameran edessä eläytymiseen, vaan hän näyttää, ettei A Star Is Born -uudelleenfilmatisointi ollut vain yksittäinen taidonnäyte. Cooper on ohjannut ja yhdessä Josh Singerin kanssa myös käsikirjoittanut todella väkevän paketin, joka vie täysin mukanaan. Kaksikon teksti on reipas ja täynnä fantastista dialogia. Repliikit ovat kiinnostavia ja keskustelut risteilevät usein päällekkäin. Vahvan tekstin pohjalta näyttelijöiden on ollut helppoa ammentaa ja Cooperin ohjauksessa Maestro onkin puhdasta näyttelemisen juhlaa. Ohjaajana Cooper onnistuu ällistyttävän tarkkaan matkimaan aikalaisia elokuvia, oli kyse sitten näyttelyohjauksesta, ilmapiiristä tai teknisestä puolesta. Vähän väliä sitä joutuu oikein muistuttamaan itseään, että Maestro on vuoden 2023 elokuva, sillä niin hienosti se vie katsojansa aikamatkalle vuosikymmeniä menneisyyteen.

Kapellimestarin elämäkertatarina ei välttämättä ole paperilla kaikista mielenkiintoisin aihe kaikille, mutta Cooper ja kumppanit ovat loihtineet siitä yllättävänkin mukaansatempaavan elokuvan. Cooperin työ on intohimoista niin kameran edessä kuin takana ja sama vimma on tarttunut selvästi muihinkin. Maestro on todella väkevästi rakennettu ja Bernsteinin elämää jää lopulta tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Hänen ja Felician monimutkikas parisuhde on taidokkaasti esitetty ja Cooperin ja Mulliganin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Draama on onnistunutta, mutta seasta löytyy myös hauskatkin hetkensä. Kohtaukset, joissa Bernstein toimii kapellimestarina, ovat parhaimmillaan hurjan mahtipontisia ja suorastaan hengästyttäviä intensiivisyydessään. Kun kaikkeen uppoutuu näin syvälle, elokuvan loppupää onnistuu iskemään lujaa tunteisiin.

Maestro on myös teknisiltä ansioiltaan aikamoinen taidonnäyte. Se on erinomaisesti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Kuvat ovat usein pitkiä, antaen näyttelijöiden todella elää kameran edessä tai sitten kamera liikkuu vauhdilla heidän mukanaan. Visuaalinen anti matkii ihastuttavasti eri aikakausien ulkonäköjä. Kuvasuhde on pääasiassa neliömäinen, kuva on pitkään mustavalkoinen ja muutenkin toteutus todella tuntuu siltä kuin leffa olisi tehty vuosia sitten. Lavasteet ovat upeat, asut tyylikkäät ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu ja äänityskin on saatu kuulostamaan taitavasti vanhemmalta. Musiikit koostuvat tietty pääasiassa Leonard Bernsteinin töistä. Elokuvaharrastajien luulisi tunnistavan ainakin hänen ikoniset melodiansa West Side Storysta (1961).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Maestro, 2023, Netflix, Amblin Entertainment, Sikelia Productions, Fred Berner Films, Lea Pictures