Outcome (2026) - elokuva-arvostelu

OUTCOME

Ohjaus: Jonah Hill

Näyttelijät: Keanu Reeves, Jonah Hill, Cameron Diaz, Matt Bomer, Martin Scorsese, Cary Christopher, David Spade, Laverne Cox, Kaia Gerber, Roy Wood Jr. ja Drew Barrymore

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Outcome on Jonah Hillin ohjaama ja käsikirjoittama komedia. Hill työsti tekstin Ezra Woodsin kanssa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024, heti kun päätähti Keanu Reeves oli saanut edellisen leffansa, Good Fortunen (2025) kuvattua ja nyt Outcome on julkaistu Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Hillin ohjaamasta ja Reevesin tähdittämästä komediasta. Pidinkin julkaisuviikonloppuna Keanu Reeves -päivän ja katsoin Suomeen vasta nyt saapuneen Good Fortunen ja Outcomen putkeen.

Kun Hollywoodin mukavimpana näyttelijänä pidettyä Reef Hawkia kiristetään paljastusvideolla, Reef lähtee anteeksipyyntökierrokselle, selvittääkseen kuka häntä kiristää.

Outcomea tähdittää tosiaan Keanu Reeves, joka näyttelee elokuvassa tietynlaista metaversiota itsestään. Reevesiä pidetään usein Hollywoodin kilteimpänä näyttelijänä, joka on aina ystävällinen ja huomaavainen kaikille, sekä muistaa aina tilaisuuden tullen osoittaa kiitoksensa faneilleen. Reef Hawk on samanlainen tyyppi... julkisuudessa. Elokuva kuitenkin paljastaa nopeasti, että kulisseissa Reef on päihdeongelman kanssa kamppaillut narsisti, joka on puskenut ihmiset pois lähipiiristään, kun heistä ei ole enää hyötyä. Reeves on paperilla nappivalinta rooliin ja on kiva nähdä hänet esittämässä niin ylimukavaa heppua kuin myös ikävämpää tyyppiä, kun kamerat eivät enää kuvaa... joskin mielestäni leffa olisi voinut mennä aavistuksen pidemmälle ja näyttää enemmän Reefin huonoa käytöstä, sen sijaan että hahmot lähinnä puhuvat siitä, millainen hän on ollut.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja-käsikirjoittaja Jonah Hill Reefin kriisimanageri Irana, Cameron Diaz ja Matt Bomer Reefin ystävinä Kylena ja Xanderina, David Spade Reefin naapurina Buddyna, Laverne Cox asianajaja Virginiana, Susan Lucci Reefin äitinä Dinahina, sekä Martin Scorsese Reefin entisenä agenttina Redinä. Sivunäyttelijät ovat muuten ihan hyviä rooleissaan, mutta Hill tekee uransa surkeimman roolityön eksentrisenä kriisimanagerina, jonka röyhkeä käytös muuttuu nopeasti jopa raivostuttavaksi. Hill yrittää varastaa kaikki kohtauksensa, mutta hänen yliampuva esiintymisensä on alusta asti vaivaannuttavaa, muuttuen hetki hetkeltä vain ärsyttävämmäksi. Ja tietäen, että Hill oli myös leffan ohjaaja, hänen näyttelijätyönsä heijastelee yksinomaan hänen visiotaan.

Outcome vaikutti etukäteen lupaavalta. Hillin esikoisohjaus Mid90s (2018) oli erittäin hyvä, Reeves istuu tosiaan oman maineensa puolesta täydellisesti tällaiseen metatason rooliin ja lähtökohdiltaan elokuvan tarinakin on oivallinen. Hollywoodin kultapoju, jonka mahtava imago onkin pelkkää kulissia ja todellisuudessa hahmo on aikamoinen mulkvisti, jonka oikea käytös saattaa vihdoin vuotaa julkisuuteen. Tässä olisi ainekset erittäin hyvään ja itsetietoiseen komediaan, mutta Outcome onkin pitkästyttävä egotrippi, jonka huumoriosasto jättää täysin kylmäksi.

Sen sijaan, että leffa olisikin hupaisa leikittely Reevesin imagon kustannuksella, elokuva tuntuu Hillin kömpelöltä yritykseltä pahoitella omaa uraansa viime vuosina varjostaneita ikäviä tekoja. Kommentaari cancel-kulttuurista jää todella löyhäksi ja leffan satiiri ylipäätään aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eikä ovelia oivalluksia. Anteeksipyytelykohtaukset eivät aiheuta toivottuja tunnereaktioita, oli kyse sitten nauruista, haikeudesta tai sydämellisyydestä ja kaikki kohtaukset Ira-hahmon kanssa pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä. Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia, Outcome ehtii outoa kyllä jopa tylsistyttämään, eikä lopulta varsinainen huipennus tunnu odotuksen ja rakentelun arvoiselta.

Outcome ei ole edes visuaalisesti erityisen miellyttävä teos. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet, asut  ja maskeeraukset ovat oivalliset, mitä nyt Iran tyyli on tarkoituksellisen kiusallinen ja hänen toimistonsa seiniä koristavat taulut esimerkiksi Kanye Westistä ja Kevin Spaceysta ovat huutavat varoitusmerkit, että Reefin kannattaisi ehkä vaihtaa kriisimanageriaan. Visuaalisuuden viaksi muodostuu kuitenkin omituinen valaisu, missä lähes jokainen kohtaus on päätetty esittää kuin isoista ikkunoista paistaisi sisään kirkkaan oranssina hohkaava auringonlasku. Kun tähän kikkaan kiinnittää huomiota, on sitä mahdotonta olla huomaamatta loppuleffan ajan. Myös toisinaan päivänselvät taustakankaan käytöt häiritsevät. Jon Brionin säveltämät musiikitkin särähtävät ajoittain korvaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Outcome, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Apple Studios, Strong Baby

Arvostelu: Maestro (2023)

MAESTRO

Ohjaus: Bradley Cooper

Pääosissa: Bradley Cooper, Carey Mulligan, Matt Bomer, Sarah Silverman, Maya Hawke, Vincenzo Amato, Greg Hildreth, Michael Urie, Brian Klugman, Alexa Swinton ja Josh Hamilton

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Maestro perustuu tositapahtumiin säveltäjänä ja kapellimestarina toimineen Leonard Bernsteinin elämästä. Martin Scorsese oli pitkään suunnitellut ohjaavansa elokuvan Bernsteinistä, mutta kun hän päättikin tehdä The Irishmanin (2019), hän luopui Bernstein-elokuvasta ja tarjosi projektia Steven Spielbergille. Päärooliin valittiin Bradley Cooper ja kun Spielberg näki Cooperin ohjaaman A Star Is Born -uudelleenfilmatisoinnin (2018), hän ehdotti Cooperille, että tämä myös ohjaisi Bernstein-leffan. Cooper tarttui tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021. Maestro sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2023 Venetsian elokuvajuhlilla ja lopulta elokuva julkaistiin maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Elokuva keräsi paljon kehuja kriitikoilta, sekä sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), mutta se sai myös ristiriitaista palautetta Cooperin juutalaiskarikatyyrisestä tekonenästä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Cooperin ohjanneen uuden leffan, pidettyäni valtavasti A Star Is Bornista. Katsoinkin Maestron heti, kun se oli ilmestynyt Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1943 nuoren ja innokkaan Leonard Bernsteinin ura lähtee hurjaan nousukiitoon, kun hän saa elämänsä tilaisuuden tuurata sairastunutta kapellimestaria Carnegie Hallissa.

Bradley Cooperilla on ollut hyvin mielenkiintoinen elokuvavuosi takanaan. Ensin hän teki pikkuroolin fantasiaseikkailu Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissa (2023), sitten hän sai vollottamaan silmät päästä tietokoneanimoituna avaruuspesukarhuna Guardians of the Galaxy Vol. 3:ssa (2023) ja lopuksi hän tarjosi kenties uransa hienoimman roolisuorituksen Maestrossa. Cooper näyttelee Leonard Bernsteinia, juutalaista kapellimestaria ja säveltäjää, jolla oli salasuhteita niin naisten kuin miestenkin kanssa ja joka hurmasi ihmisiä kuolemaansa saakka. Jo ennen elokuvan julkaisua Cooper on herättänyt kritiikkiä, sillä hän itse ei ole juutalainen tai kuulu seksuaalivähemmistöön. Vaikka toisaalta ymmärrän kritiikin, itse näen näyttelemisen nimenomaan jonkun muun kuin oman itsensä esittämisenä ja näyttelijänä Cooper on elokuvassa ällistyttävän upea. Hän heittäytyy roolinsa vietäväksi sellaisella antaumuksella, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla. Cooper tuo esiin eksentrisen Bernsteinin monet puolet vakuuttavasti, enkä yhtään ihmettele, jos hän voittaa palkintoja roolityöllään alkuvuoden eri gaaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carey Mulligan Bernsteinin vaimona, näyttelijä Felicia Montealegrenä, Maya Hawke heidän tyttärenään Jamiena, Sarah Silverman Bernsteinin siskona Shirleynä, sekä Matt Bomer Bernsteinin rakastajana Davidina. Mulligan on Cooperin tapaan erinomainen roolissaan, esittäen hienosti hahmonsa monenlaiset tunteet läpi leffan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Maestro on lopulta Cooperin ja Mulliganin show.

Bradley Cooperin ansiot eivät jää pelkästään kameran edessä eläytymiseen, vaan hän näyttää, ettei A Star Is Born -uudelleenfilmatisointi ollut vain yksittäinen taidonnäyte. Cooper on ohjannut ja yhdessä Josh Singerin kanssa myös käsikirjoittanut todella väkevän paketin, joka vie täysin mukanaan. Kaksikon teksti on reipas ja täynnä fantastista dialogia. Repliikit ovat kiinnostavia ja keskustelut risteilevät usein päällekkäin. Vahvan tekstin pohjalta näyttelijöiden on ollut helppoa ammentaa ja Cooperin ohjauksessa Maestro onkin puhdasta näyttelemisen juhlaa. Ohjaajana Cooper onnistuu ällistyttävän tarkkaan matkimaan aikalaisia elokuvia, oli kyse sitten näyttelyohjauksesta, ilmapiiristä tai teknisestä puolesta. Vähän väliä sitä joutuu oikein muistuttamaan itseään, että Maestro on vuoden 2023 elokuva, sillä niin hienosti se vie katsojansa aikamatkalle vuosikymmeniä menneisyyteen.

Kapellimestarin elämäkertatarina ei välttämättä ole paperilla kaikista mielenkiintoisin aihe kaikille, mutta Cooper ja kumppanit ovat loihtineet siitä yllättävänkin mukaansatempaavan elokuvan. Cooperin työ on intohimoista niin kameran edessä kuin takana ja sama vimma on tarttunut selvästi muihinkin. Maestro on todella väkevästi rakennettu ja Bernsteinin elämää jää lopulta tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Hänen ja Felician monimutkikas parisuhde on taidokkaasti esitetty ja Cooperin ja Mulliganin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Draama on onnistunutta, mutta seasta löytyy myös hauskatkin hetkensä. Kohtaukset, joissa Bernstein toimii kapellimestarina, ovat parhaimmillaan hurjan mahtipontisia ja suorastaan hengästyttäviä intensiivisyydessään. Kun kaikkeen uppoutuu näin syvälle, elokuvan loppupää onnistuu iskemään lujaa tunteisiin.

Maestro on myös teknisiltä ansioiltaan aikamoinen taidonnäyte. Se on erinomaisesti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Kuvat ovat usein pitkiä, antaen näyttelijöiden todella elää kameran edessä tai sitten kamera liikkuu vauhdilla heidän mukanaan. Visuaalinen anti matkii ihastuttavasti eri aikakausien ulkonäköjä. Kuvasuhde on pääasiassa neliömäinen, kuva on pitkään mustavalkoinen ja muutenkin toteutus todella tuntuu siltä kuin leffa olisi tehty vuosia sitten. Lavasteet ovat upeat, asut tyylikkäät ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu ja äänityskin on saatu kuulostamaan taitavasti vanhemmalta. Musiikit koostuvat tietty pääasiassa Leonard Bernsteinin töistä. Elokuvaharrastajien luulisi tunnistavan ainakin hänen ikoniset melodiansa West Side Storysta (1961).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Maestro, 2023, Netflix, Amblin Entertainment, Sikelia Productions, Fred Berner Films, Lea Pictures

Arvostelu: Magic Mike's Last Dance (2023)

MAGIC MIKE'S LAST DANCE

Ohjaus: Steven Soderbergh

Pääosissa: Channing Tatum, Salma Hayek Pinault, Ayub Khan Din, Jemelia George, Juliette Motamed, Vicki Pepperdine, Gavin Spokes, Joe Manganiello, Matt Bomer, Kevin Nash ja Adam Rodríguez

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Channing Tatumin tähdittämä ja löyhästi hänen uraansa miesstripparina perustuva elokuva Magic Mike (2012) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Kakkososa Magic Mike XXL (2015) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta, eikä se myöskään yltänyt ensimmäisen elokuvan taloudelliseen menestykseen. Vuonna 2021 ilmoitettiin, että tekeillä olisi kolmas elokuva, joka julkaistaisiin suoraan HBO Max -palvelussa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja myöhemmin syksyllä ilmoitettiin, että alkuperäisen suoratoistojulkaisusuunnitelman sijaan elokuva saisikin teatterilevityksen. Nyt trilogian päätösosaksi tarkoitettu Magic Mike's Last Dance saa ensi-iltansa. Itse olin vuosia vältellyt edellisten leffojen katsomista, mutta kun kolmannesta filmistä ilmoitettiin, päätin vihdoin antaa elokuvasarjalle mahdollisuuden. Alkuperäinen Magic Mike osoittautui yllättävän toimivaksi draamaleffaksi, mutta kakkososa Magic Mike XXL oli todella yhdentekevää hömppää. Meninkin katsomaan Magic Mike's Last Dancea aika skeptisin odotuksin.

Baarimikkona työskentelevä Mike Lane saa rikkaalta Max Mendozalta tarjouksen ohjata täysin uudenlaisen tanssitulkinnan romanttisesta draamanäytelmästä Lontoossa.

Channing Tatum palaa näillä näkymin viimeistä kertaa Mike Lanen rooliin, sillä jos ainakin elokuvan nimeä on uskominen, kyseessä on "Magic Miken viimeinen tanssi". Tatum suoriutuu osastaan jälleen kerran mainiosti, pärjäten passelisti draamakohtauksissa ja vakuuttaen tanssiliikkeillään lavalla. Tatumin intohimoista antautumista tanssin pyörteisiin ei voi kuin ihailla ja onkin hieman jopa sääli, kuinka vähän Mike leffassa tanssii. Mies pyrkii pääsemään eroon vanhasta ammatistaan, mutta kun suuren summan tarjous osuu vastaan, ei hän voi olla kieltäytymättä.

     Ainakin yhtä merkittävässä roolissa on Salma Hayek Pinaultin näyttelemä Max Mendoza, rikas seurapiirinainen, joka ihastuu baarimikkonsa yllättäviin tanssitaitoihin ja vaatii tätä mukaansa, palatessaan Yhdysvalloista takaisin Lontooseen. Max on aikamoinen tuuliviiri ja välillä hahmon mielen muuttuminen, halu kontrolloida ja räväkkyys käyvät hermoille. Mikea käy toisinaan sääliksi, kun Max pompottelee tätä tahtonsa mukaan. Hayek Pinault on myös oiva osassaan ja hänen ja Tatumin väliltä löytyy hyvin kemiaa, joskin heidän hahmojen välille muodostuvaa suhdetta kypsytellään epätasaisesti, jättäen lopputuloksen osittain palaneeksi ja osittain raa'aksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jemelia George Maxin tyttärenä Zadiena, Ayub Khan Din Maxin hovimestarina ja kuskina Victorina ja Juliette Motamed esitykseen kuuluvana Hannahina. Victor nousi nopeasti omaksi suosikkihahmokseni. Huvittava hahmo lausuu viisauksia ja kertoo voimakkaat mielipiteensä silloinkin, kun hän on ihan vain hiljaa. Sen sijaan tyttären muka-filosofisen kertojaäänen olisi voinut jättää leffasta pois.

Magic Mike's Last Dance on aavistuksen edellisosaa, Magic Mike XXL:ää parempi elokuva, mutta se jää silti aika keskinkertaiseksi rainaksi. Etukäteen intoilin hieman siitä, että ykkösosan ohjannut Steven Soderbergh on palannut tekemään trilogian huipennuksen, mutta eipä yleensä mainio Soderberghkaan tällä kertaa paljoa säväytä. Iso syy tähän on Reid Carolinin hieman ontuva käsikirjoitus. Tarinaa on selvästi enemmän kuin kakkososassa, mutta eipä tämänkertainen tarina kaksinen ole. Jälleen kerran tanssihommista eroon haikaileva Mike vedetään keplotellen takaisin strippipuuhiin - joskin tällä kertaa kyse on siitä, että Mike koulii lupaavista tanssijanaluista uusia miesstrippareita.

Vaikka alkuperäistä Magic Mikea kehuin siitä, että elokuva painottui enemmän ihmisdraamaan, eikä pelkkiin tanssinumeroihin ja kakkososaa taas kritisoin siitä, että juonentynkä oli pelkkä ohut kehys niille tansseille, kolmososa jää hassuun välimaastoon. Sen ihmisdraama ei ole yhtä onnistunutta kuin ykkösosassa, mutta se ei myöskään oikeastaan tarjoa kakkososan viihdyttäviä tanssinumeroita. Ennalta-arvattavasta finaalista toki löytyy silmäkarkkia niin lihaksikkaiden, liki alastomien miesvartaloiden kuolaajille kuin mainioiden tanssikoreografioiden ystäville, mutta sitä ennen leffa on ajoittain jopa pitkäveteinen. Näytelmän uudistaminen miesstrippiesitykseksi kuulostaa jo aluksi kummalta, mutta kun Maxin motiivit hommaan käyvät selväksi, homma tuntuu vain kummalliselta miesten vinkkelistä tehdyltä naisten voimafantasialta, missä nainen käyttää muita miehiä kostaakseen ex-miehelleen. Samalla pohdiskellaan taas hieman naisten paikkaa yhteiskunnassa seksuaalisina olentoina.

Teknisiltä ansioiltaan Magic Mike's Last Dance on vakuuttava filmi. Se on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, kuinka kamera kiertää pitkien otoksien kanssa näyttelijöiden ja tanssijoiden ympärillä, leikaten oikeasti tarpeen vaatiessa. Jotkut kohtaukset hoidetaan lähes kokonaan yhdellä pitkällä kuvalla, jossa näyttelijät pääsevät oikeasti tuomaan itseään esille. Valaisu on loppuhuipennuksessa erinomaista. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja erilaiset kappaleet, kuten alkuperäisleffasta tuttu Pony säestävät menoa toimivasti.

Yhteenveto: Magic Mike's Last Dance on aika keskinkertainen finaali kelvollisesti käynnistyneelle trilogialle. Siinä on enemmän tarinaa kuin trilogian keskimmäisessä osassa, mutta eipä tämänkertainen tarina täysin vakuuta. Mike on jälleen hieman väkisin menossa mukana ja miestä käy sääliksi, kun tämän haaveilemat urapolut kaatuilevat jatkuvasti, jotta joku voi raahata hänet taas tanssin pyörteisiin. Channing Tatum on jälleen oiva osassaan ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Salma Hayek Pinaultin kanssa, joskin hahmojen välille kirjoitettu suhde ontuu. Maxin erilaiset oikuttelut käyvät hermoille ja draamailun takia leffa muuttuu toisinaan pitkäveteiseksi. Pitkä loppuhuipennus pelastaa vähän hienoilla tanssikoreografioilla ja tyylikkäällä teknisellä toteutuksella - puhumattakaan tietysti kohdeyleisölle tarjotusta silmänruoasta. Steven Soderberghin ohjaus ei ole erityisen vakuuttavaa, eikä Reid Carolinin käsikirjoitus ole kummoinen. Magic Mike's Last Dancen luulisi miellyttävän edellisosien faneja, mutta jos ne eivät iskeneet, kolmosleffan on turha odottaa voittavan puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Magic Mike's Last Dance, 2023, Warner Bros.

Arvostelu: Magic Mike XXL (2015)

MAGIC MIKE XXL

Ohjaus: Gregory Jacobs
Pääosissa: Channing Tatum, Matt Bomer, Joe Manganiello, Kevin Nash, Adam Rodríguez, Gabriel Iglesias, Amber Heard, Jada Pinkett Smith, Andie MacDowell, Donald Glover, Elizabeth Banks ja Michael Strahan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Channing Tatumin tähdittämä ja hänen omiin elämänkokemuksiin pohjautuva elokuva Magic Mike (2012) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Steven Soderbergh ei kuitenkaan halunnut jatkaa ohjaajana, joten hänen tilalle otettiin ykkösen parissa apulaisohjaajana toiminut Gregory Jacobs. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2014 ja lopulta Magic Mike XXL -nimen saanut jatko-osa ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2015. Elokuva ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta ja vaikka se oli taloudellinen hitti, ei se yltänyt ykkösleffan menestykseen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Magic Mikeja, eivätkä elokuvat olleet minua kiinnostaneet. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa kolmannen osan Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin ja viimein antaa leffoille mahdollisuuden. Ensimmäinen Magic Mike osoittautui yllättävän päteväksi draamaelokuvaksi, joten aloitin jatko-osa Magic Mike XXL:n katsomisen ihan positiivisin mielin.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun Mike Lane jätti miesstripparihommat ja perusti oman huonekaluyrityksensä. Hänen vanhat työkaverinsa ehdottavat hänelle kuitenkin vastustamatonta tarjousta: esiintyä vielä viimeisen kerran suuressa strippitapahtumassa Myrtle Beachilla.

Channing Tatum tekee paluun rooliinsa Mike Lanena, eli Magic Mikena. Mike kuitenkin lopetti ykkösleffan päätteeksi miesstripparin uransa ja siirtyi tekemään sitä, mistä oli jo kauan haaveillut: huonekaluja. Mutta koska katsojia tuskin kiinnostaa katsoa elokuvaa, jossa hahmo pyörittää omaa huonekalufirmaansa, Mike tietty keplotellaan takaisin stripparimaailmaan. Tatum suoriutuu toistamiseen oivallisesti roolistaan, heittäytyen taidokkaasti tanssin pyörteisiin, kun Magic Mike tekee kolmen vuoden jälkeen paluunsa.

     Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey ja Olivia Munn eivät nähtävästi halunneet jatkaa rooleissaan ja niinpä heidän hahmonsa on kirjoitettu ulos jatko-osasta ja jäljelle jääneet vanhat tutut vain nopeasti kommentoivat heidän poistumisiaan omille teilleen. Joe Manganiello, Matt Bomer, Kevin Nash ja Adam Rodríguez tekevät paluun miesstrippareiksi Big Dick Richieksi, Keniksi, Tarzaniksi ja Titoksi, minkä lisäksi myös Gabriel Iglesias nähdään jälleen tanssijoita strippitapahtumaan kuskaavana Tobiaksena. Uusina tulokkaina mukaan hyppäävät mm. Amber Heard Miken tapaamana Zoena, Jada Pinkett Smith strippiklubin omistavana Rosena, Donald Glover laulaja Andrena ja Elizabeth Banks Myrtle Beachin strippitapahtuman järjestäjänä Parisina. Sivunäyttelijät ovat ihan kelvollisia osissaan. Näyttelijäntaitojen sijaan he kuitenkin säväyttävät enemmänkin tanssi- ja laulutaidoillaan.

Kuten alussa totesin, ensimmäinen Magic Mike -elokuva yllätti minut olemassa ihan mainio pienen budjetin draamaelokuva. Villien tanssinumeroiden lisäksi elokuva tarjosi oikean tarinankin ja siinä tutkittiin hyvin Tatumin esittämää Mikea ja Pettyferin esittämää Adamia, joista toinen pyrki ulos stripparibisneksestä ja toinen taas innostui hommasta. Tämä loi hyvän vertailukohdan ja samalla itse stripparibisnestä tutkiskeltiin kiinnostavin tavoin. Elokuva tuntui vievän tarinan kelvollisesti päätökseensä. Mutta koska leffa tuotti rahaa lähes 200 miljoonaa dollaria, jatko-osa piti tehdä vaikka väkisin. Ja väkinäiseltä Magic Mike XXL todella tuntuukin.

Jatko-osan tarina voi syntyä oikeastaan vain peruuttamalla ykkösleffan saavutuksia. Miken parisuhde Cody Hornin esittämän Brooken kanssa ei sitten kuitenkaan ottanut tuulta alleen, eikä huonekalubisneskään taida kukoistaa ja tyydyttää Mikea, kuten hän oli odottanut. Magic Mike XXL on aika lailla juuri sellainen, mitä epäilin ykkösen olevan: todella ohuen käsikirjoituksen varaan rakennettu, paikoitellen aika pitkäveteinenkin raina, jonka ainoa pointti on johtaa kohti strippiesityksiä. Yhdessä kohtauksessa hahmoista tuntuu aidosti jopa irtoavan jotain, mutta lähinnä leffa pyrkii tarjoamaan niitä tansseja, joita lihaksikkaita miehiä himoitsevat katsojat voivat tapittaa kuola valuen suupieltä pitkin. Ei siinä, tanssinumerot ovat taas taitavasti koreografioituja, etenkin loppuhuipennuksen peilimäinen tanssi, mutta kokonaisuutena leffa jää todella pliisuksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan ensimmäisen Magic Miken apulaisohjaajana toiminut Gregory Jacobs, joka ei olekaan tämän jälkeen ohjannut yksin ainuttakaan filmiä. Jacobsin työ ei ole kovin kaksista ja hän hallitsee lähinnä tanssiesitysten toteutukset. Reid Carolinin käsikirjoitus on tällä kertaa aika mitäänsanomaton. Vaikkei Soderbergh palannut ohjaajan hommiin, jatkaa hän kuitenkin kuvaajana ja leikkaajana. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, vaikka samalla leffasta uupuu tietty rosoisempi indiemäisyys ulkonäöstä. Leikkauksessa Soderberghin olisi pitänyt kuitenkin älytä, että Jacobs lähti selvästi tekemään puhtaammin viihteellistä hömppää. Lavasteet ja asut ovat taas oivalliset ja valaistusta hyödynnetään monissa kohtauksissa hienosti. Biisivalinnat jumputtavat jälleen toimivasti ja äänimaailma on muutenkin varsin hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Magic Mike XXL on aika heikko ja väkisin väännetty jatko-osa mainiolle draamaelokuvalle. Ohuen ohut käsikirjoitus peruuttaa edellisleffan saavutuksia, jotta päähenkilö voidaan viskata takaisin tanssin pyörteisiin. Teksti on todella yhdentekevää hömppää, jonka ainoa pointti on johtaa hahmot kohti seuraavaa tanssiesitystä. Jos elokuvalta kaipaa vain lihaksikkaita miesvartaloita pyörimässä jumputtavan musiikin tahtiin, lopputulos voi tyydyttää, mutta jos ensimmäiseen leffaan tykästyi nimenomaan tarinan ja sen hahmojen kautta, tämä laiskempi suunta turhauttaa. Yhdessä kohtaa hahmoista yritetään saada jotain irti, mutta sekin osa jää aika vaisuksi. Tanssit ovat tälläkin kertaa taidokkaasti koreografioituja. Gregory Jacobsin ohjaus ei oikein vakuuta, mutta Steven Soderberghin kuvaus pysyy tyylikkäänä. Magic Mike XXL:stä löytyy omat onnistumisensa, mutta kokonaisuutena se on todella lattea ja yhdentekevä, puhtaasti rahan perässä tehty raina. Nyt jäänkin hieman jännittäen odottamaan, nouseeko kolmososa Magic Mike's Last Dance takaisin alkuperäisfilmin tasolle, Soderberghin astuessa takaisin puikkoihin, vai jatkuuko elokuvasarjan alamäki...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike XXL, 2015, Warner Bros., Iron Horse Entertainment

Arvostelu: Magic Mike (2012)

MAGIC MIKE

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey, Olivia Munn, Joe Manganiello, Matt Bomer, Gabriel Iglesias, Adam Rodriguez, Kevin Nash, Mircea Monroe ja Betsy Brandt
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Magic Mike perustuu löyhästi elokuvan päätähti Channing Tatumin kokemuksiin miesstripparina Tampassa, Floridassa, kun Tatum oli vasta 18-vuotias. Tatum oli pitkään halunnut kertoa kokemuksistaan elokuvan muodossa ja Reid Carolin ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Aluksi Tatum halusi ohjaajaksi Nicolas Winding Refnin, jonka Bronson-elokuva (2008) oli vakuuttanut Tatumin. Alun perin Refn suostui, mutta projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti ja hän jätti elokuvan. Tehdessään elokuvaa Haywire (2011), Tatum innostui elokuvan ohjaajasta Steven Soderberghistä ja tarjosi ideaansa hänelle. Soderbergh kiinnostui projektista ja kuvaukset käynnistyivät lopulta syyskuussa 2011. Magic Mike ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2012. Elokuva oli suuri menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen. Itse en ole koskaan aiemmin katsonut Magic Mikea, eikä leffa ole minua ikinä pahemmin kiinnostanut. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jo kolmannen osan, Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin antaa leffoille mahdollisuuden. Hieman ennen joulua katsoinkin ensimmäisen Magic Miken.

Michael Lanella on unelmana tehdä mittatilaushuonekaluja rannoilta löytämistään esineistä, mutta bisnesidea ei tuota tulosta ja niinpä hän maksaa laskujaan esiintymällä miesstripparina, Magic Mikena floridalaisklubilla. Mike kohtaa nuoren Adamin, joka innostuu tämän ammatista ja Mikesta muodostuu Adamin stripparimentori.

Ennen näyttelijänuraansa Channing Tatum teki tosiaan töitä miesstripparina floridalaisessa yökerhossa ja Hollywoodiin päästyään hän paloi halusta kertoa tarinaansa tuolta ajalta. Tatum nähdäänkin elokuvan pääroolissa Michael Lanena, eli miesstrippari Magic Mikena. Strippaaminen ei kuitenkaan ole Mikelle mikään suuri elämäntehtävä ja intohimo, vaan pikemminkin omanlaisensa tapa maksaa laskut, samalla kun hän yrittää saada rakennettua omaa yritystään rannoilta keräämiensä tavaroiden muovaamisesta mittatilaushuonekaluiksi. Tatum istuu hyvin rooliinsa ja pääsee esittelemään niin kelpo näyttelijäntaitojaan draaman saralla kuin yhä takaraivoon iskostuneita tanssilahjojaan lavaesiintymisissä.

     Miken ohessa merkittävässä roolissa on myös Adam, jota näyttelee Alex Pettyfer ja joka kiinnostuu stripparihommista. Pettyfer suoriutuu mainiosti roolistaan aluksi epävarmana nuorena miehenä, joka kerää rohkeutta ja intoa lavaesiintymisillään. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Adamin sisko Brooke (Cody Hern), Miken on-off -rakastaja Joanna (Olivia Munn), sekä strippiklubilla työskentelevät omistaja Dallas (Matthew McConaughey), DJ Tobias (Gabriel Iglesias), sekä tanssijat Big Dick Richie (Joe Manganiello), Ken (Matt Bomer), Tito (Adam Rodriguez) ja Tarzan (Kevin Nash). Myös sivunäyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, karismaattisen McConaugheyn tarjotessa elokuvan parhaan roolityön. Veijarimainen näyttelijä varastaa show'n aina ollessaan ruudulla ja jättää muut selvästi varjoonsa. Roolityöstä saa myös hyvän juomapelin aikaiseksi, missä täytyy ottaa huikka aina, kun McConaughey alkaa toistella sanaa "Alright".

Alright, alright, alright, mistäs sitä sitten lähtisi purkamaan Magic Mikea... Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että olin erittäin yllättynyt, että kyseessä onkin enemmänkin indiedraamaa muistuttava filmi kuin puhdas lihaksikkaita miesvartaloita esittävä musiikkivideomainen räpellys. Toki, kun minulle selvisi, että kameran takana häärää Steven Soderbergh, mm. Ocean's -trilogian (2001-2007) ohjaaja, arvelin, ettei mies olisi lähtenyt mukaan projektiin, jos se olisi ollut täysin sisällötön tekstiltään. Ilokseni olin tässä oikeassa. Siis älkää käsittäkö väärin, kyllä Magic Mike tarjoaa kosolti paljasta miespintaa kaikille sen tapittamista haluaville, mutta elokuva on paljon enemmänkin kuin pelkkiä tanssinumeroita vähäpukeisten esiintyjien kera.

On oiva ratkaisu, että elokuva kertoo samanaikaisesti Mikesta, joka pyrkii jättämään strippausbisneksen ja Adamista, joka taas päätyy mukaan alalle. Työtä tutkiskellaan toimivasti eri vinkkeleistä läpi leffan ja pohditaan myös kuinka erilainen "scene" miesstrippaaminen on naisstrippaamiseen verrattuna, jo lähtien yleisön erilaisesta mukanaolosta ja taustalla hyörivistä rahantakojista. Oman lisäyksensä tuo Adamin sisko Brooke, joka ei innostu veljensä uudesta ammatinvalinnasta. Elokuva onkin enemmän henkilökuvausta ja draamaa, ripauksella huumoriakin. Pääosin draamapuoli toimii, mutta mihinkään erityisen syvälle ei päästä kaivelemaan ja osittain elokuva tuntuu jäävän hieman pinnalliseksi. Kun kyse on Tatumin henkilökohtaisten taustojen kuvaamisesta, leffan voisi odottaa olevan intiimimpi. Tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi vajaan parin tunnin keston, mutta lopputekstien lähtiessä rullaamaan, päällimmäinen ajatukseni oli "täh, tuohonko tuo nyt jo loppui?"

Soderberghin ohjaus on herralle tuttuun tapaan oivallista, mutta erityistä säväytystä hän ei tällä kertaa tarjoa. Soderbergh toimii ominaiseen tapaansa myös kuvaajana ja leikkaajana, hoitaen ne tontit tällä kertaa paremmin. Rauhallinen kameratyöskentely toimii ja on hienoa, kuinka jotkut kohtaukset on saatu purkkiin yhdellä pitkällä otoksella. Tanssikohtauksissa villi meno syntyy yleisöä esittävistä naisista ja hyvistä koreografioista, eikä hektisestä kameraoperoinnista tai silppuleikkauksesta. Lavasteet ovat oivalliset ja strippaajien asut veikeät. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tanssinumeroista jämähtää herkästi yksi jos toinenkin kappale jumputtamaan päässä leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Magic Mike on kelpo draamaelokuva miesstrippauksella höystettynä. Lihaksikkaita miesvartaloita odottavat katsojat saavat kyllä, mitä tilaavat, mutta on hienoa, ettei leffa ole pelkkää paljasta pintaa ja siinä on ihan oikea tarinakin taustalla. Miesstrippausmaailmaa pohdiskellaan kiinnostavasti eri kanteilta, yhden hahmon pyrkiessä pois alalta ja toisen taas löydettyä koko bisneksen. Elokuvassa myös vertaillaan mies- ja naisstrippareiden alojen erilaisuuksia. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua, mutta homma jää lopulta hieman liian pinnalliseksi, kun ottaa huomioon, kuinka henkilökohtainen teos tämä on päätähti Channing Tatumille. Tanssikoreografiat ovat taidokkaasti toteutettuja ja niiden aikana soivista biiseistä jää luultavasti yksi jos toinenkin jumputtamaan päässä. Steven Soderberghin ohjaus on pätevää, muttei erityisen säväyttävää. Soderbergh suoriutuukin paremmin kuvaajana ja filmi on visuaalisesti tyylikkäästi tehty. Vaikka Magic Mike jäi loppupeleissä aika pinnalliseksi, elokuva onnistui yllättämään minut positiivisesti. Se on oikein kelpo leffa ja nyt odotan ihan mielenkiinnolla, onnistuuko jatko-osa Magic Mike XXL (2015) pitämään tasoa yllä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike, 2012, Iron Horse Entertainment, Extension 765, St. Petersburg Clearwater Film Commission

Arvostelu: In Time (2011)

IN TIME

Ohjaus: Andrew Niccol
Pääosissa: Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy, Alex Pettyfer, Vincent Kartheiser, Olivia Wilde, Matt Bomer, Johnny Galecki ja Collins Pennie
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

In Time on Justin Timberlaken ja Amanda Seyfriedin tähdittämä scifitrilleri. Andrew Niccol kehitteli elokuvan idean ja sai myytyä sen Regency Entertainmentille. Niccolin ohjauksessa kuvaukset alkoivat lokakuussa 2010. Elokuva kulki teon aikana nimillä "Now" ja "I'm.mortal", kunnes se lopulta sai maailmanensi-iltansa In Time -nimellä 20. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Juuri ennen elokuvan julkaisua kirjailija Harlan Ellison haastoi studion oikeuteen, kokiessaan, että leffa kopioi hänen novelliaan "Repeng Harlequin!" Said the Ticktockman vuodelta 1965. Kuitenkin nähtyään filmin, Ellison luopui haasteesta, eikä tapausta viety loppuun asti. In Time osoittautui hitiksi lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekään en pitänyt leffaa kovin kummoisena, kun katsoin sen vuokralta vuotta tai kahta myöhemmin. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja arvostella sen samalla juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ajasta on muodostunut maailman kallisarvoisin asia ja ihmisten elinvuodet toimivat valuuttana. Toisilla on elinaikaa tuhansia vuosia, kun taas toiset yrittävät sinnitellä päivä kerrallaan hengissä. Will Salas saa haltuunsa yli sata vuotta elinaikaa ja päättää mullistaa koko korruptoituneen maailman, tuhoamalla ne, jotka pitävät jopa miljardeja vuosia aikaa hallussaan.

Justin Timberlake näyttelee Will Salasia, köyhää nuorta miestä, jonka täytyy joka päivä kamppailla ja tehdä lisää töitä, elääkseen seuraavaan päivään. Kädessään olevasta kellosta hän näkee jäljellä olevan elinaikansa, eikä sitä ole korkeintaan kuin muutama päivä. Willin täytyykin siis kaiken aikaa tehdä nopeita päätöksiä ja ratkaisuja, eikä pohtimiselle ole sen kummemmin aikaa. Timberlake pärjää yllättävänkin hyvin trillerin päähenkilönä, joka saadessaan yhtäkkiä käyttöönsä yli sata vuotta, päättää niin sanotusti "rikkoa systeemin" ja tasa-arvoistaa ajan.
     Amanda Seyfried taas näyttelee Sylvia Weisiä, joka saapuu täysin eri lähtökohdista kuin Will. Sylvian isä Philippe Weis (Vincent Kartheiser) on yksi maailman rikkaimmista ihmisistä - periaatteessa kuolematon kaiken omistamansa aikansa kanssa. Sylvia ei tiedäkään, millaisissa oloissa monet elävät, kun hänellä on käytössään aikaa rajattomasti. Tällainen hahmo voisi helposti muuttua ärsyttäväksi hienohelmaksi, mutta Sylvia on onneksi pidettävä henkilö, johon vaikuttaa oiva Seyfried.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Cillian Murphy aikapoliisi Leonina, Alex Pettyfer aikaa ryöstelevänä Fortis-gangsterina, Rillit huurussa -komediasarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) tähti Johnny Galecki Willin parhaana ystävänä, sekä Olivia Wilde Willin äitinä. Mutta hetkinen, Wildehan on jopa kolme vuotta nuorempi kuin Timberlake, miten hän voi esittää Willin äitiä? Jostain syystä leffan maailmassa ihmisten keho lakkaa vanhenemasta 25 ikävuoden jälkeen ja siksi elokuvan näyttelijäkaarti koostuukin pelkästään nuorista näyttelijöistä. Jotkut hahmoista voivat oikeasti olla jopa yli satavuotiaita, vaikka kaikki näyttäisivätkin yhtä vanhoilta.

In Timen konsepti on erittäin kiehtova ja hyvinkin omaperäinen. Rahan sijaan aika toimii valuuttana ja ihmiset joutuvat maksamaan kaiken elinvuosistaan. Rikkaat elelevät myhäillen kartanoissaan, saldoa ollessa kymmeniä tuhansia vuosia, kun taas köyhät ovat jatkuvan ahdistuksen kourissa, sillä heillä saattaa usein olla minuutteja jäljellä, ennen kuin he saavat jostain lisää aikaa. Ideaa ja tätä maailmaa avataan yhä enemmän filmin aikana ja siten elokuva onnistuu käsittelemään mm. luokkaeroja mielenkiintoisin keinoin. Sen leffa kuitenkin jättää katsojan kuvitelmien varaan, miten tällaiseen maailmaan on päädytty. Elokuva tekee muutamaankin otteeseen selväksi, että aiemmin tilanne oli niin kuin nyt todellisessa maailmassa. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä on johtanut tähän kaikkeen.

Vaikka elokuvasta löytyykin heikkouksia, kuten aika ennalta-arvattavaksi kehittyvä juoni, joka ei yllä konseptin mahtavuuden tasolle, minkä lisäksi päähahmojen välille kehkeytyvä Bonnie ja Clyde -henkinen romanssi ei ihan vakuuta, pidin In Timesta selvästi enemmän kuin ensimmäisellä katselukerralla. Sen idea ja maailma nappaavat heti mukaansa ja jännitettäkin kehkeytyy hyvin, kun hahmoilla on usein enää minuutti pari elinaikaa. Ensimmäinen puolisko on paikoitellen jopa erittäin mainio, elokuvan pohdiskellessa enemmän ihmisarvoja, rikkaiden moraalia, ihmisten kiihtyvää kulutusta ja maailman korruptoituneisuutta oivallisin vertauskuvin. Toinen puolisko muuttuu tavanomaisemmaksi toimintajännäriksi, mikä sekin on kelvollista, hyvin mukanaan pitävää menoa, mutta josta kuitenkin puuttuu jotain. Lisäksi vaikka Pettyferin näyttelemä Fortis tökkii kivasti kapuloita rattaisiin, ovat hänen osuutensa silti hieman töksähteleviä, lähinnä koska Pettyfer ei vakuuta gangsteripomona.

Ohjaaja Andrew Niccol on parhaiten tunnettu scifileffastaan Gattaca (1997), josta löytyy samoja piirteitä kuin In Timesta. Tässä Niccolilla on käsissään huikea idea, mutta samalla siitä työstettynä pienesti vaisu käsikirjoitus. Tarina kaipaisi hieman potkua, mitä Niccol ei tarjoa. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, vaikka mukaan mahtuukin yksi liian selvästi digitaalinen autokolari. Kuvauksesta vastaa alansa mestari Roger Deakins, mutta vaikka elokuva näyttää hyvältä, ei hänkään tee niin hyvää työtä kuin osaisi. Lavastukseltaan filmi on kiehtova retrofuturistisuudessaan. Vaikka elokuva tapahtuu tulevaisuudessa, löytyy siitä paljon juttuja, mitkä olivat menneisyyttä jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2011. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, vaikka hieman pohdinkin läpi leffan, kuuluuko hahmojen käsivarsien kelloista oikeasti ääntä, vai onko se vain tehokeino katsojaa varten? Craig Armstrong tunnelmoi passelisti musiikeillaan.

Yhteenveto: In Time on mainio scifitrilleri, jonka aikaa hyödyntävä konsepti on erittäin kiehtova. Elokuvassa käsitellään oivallisin ja jopa kekseliäinkin tavoin luokkaeroja, ihmisarvoja, moraalia ja korruptiota ajan kautta. Filmin ensimmäinen puolikas on erityisen mielenkiintoinen, kun tätä tulevaisuudenkuvaa ja maailmaa avataan, vaikka samalla katsoja jätetäänkin tietämättömäksi siitä, kuinka tähän on päädytty. Toinen puolikas menettää hieman otettaan ennalta-arvattavan juonensa ja hieman tönkön romanssin vuoksi, mutta silti elokuva kulkee loppuun asti tarpeeksi pätevästi. Alex Pettyferiä lukuun ottamatta näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti ja myös teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii. Andrew Niccolin idea on lopulta paljon parempi kuin elokuva, jonka hän sai siitä pyöriteltyä, mutta jo tällaisenaan In Time on oikein kelpo tieteisjännäri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
In Time, 2011, Regency Enterprises, New Regency Pictures, Strike Entertainment

Arvostelu: The Nice Guys (2016)

THE NICE GUYS (2016)

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Russell Crowe, Ryan Gosling, Angourie Rice, Keith David, Beau Knapp, Margaret Qualley, Matt Bomer, Ty Simpkins ja Kim Basinger
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

The Nice Guys ei ollut elokuva, jota olisin kovin erityisemmin odottanut. Juliste näytti ihan tyylikkäältä ja mietin, että voiko Russell Crowe ja Ryan Gosling mennä parivaljakkona vikaan. Jos en olisi mennyt lehdistönäytökseen, niin en tiedä olisinko katsonut sitä ainakaan lähiaikoina. En ollut nähnyt yhtäkään mainosta - ainoastaan tuossa ylempänä näkyvän oranssitaustaisen julisteen. Ehkä niin oli vain parempi, jolloin kaikki tuli yllätyksenä.

Jackson Healy hakkaa rahasta teinityttöjen ahdistelijoita. Holland March etsii kadonneita ihmisiä rahaa vastaan. Yhdessä he päätyvät etsimään Ameliaa, joka liittyy jollain tapaa pornoelokuvaan, jonka tekijöitä löydetään kuolleina.

Russell Crowe on oikein hyvä (tuttuun tapaansa) Jackson Healynä. Etenkin alussa, kun hahmo esitellään ja näytetään, millaisesta tyypistä on kyse, niin Crowe saa välittömästi pisteitä ja hänen suorituksensa pysyy moitteettomana loppuun asti.
     Shown varastaa kuitenkin Ryan Gosling, joka vetää mielestäni uransa parhaan suorituksen (ja kyllä, olen nähnyt Driven, 2011). Hän esittää alkoholiin liiankin takertuvaa yksityisetsivää Holland Marchia, jolle käy kaiken aikaa huonosti. Goslingin hahmoa jaksaisi katsoa vieläkin enemmän ja hän vetää aivan hulvattoman suorituksen. Kumpikin peukalo pystyyn Goslingille!
     Angourie Rice esittää Hollyä, Hollandin tytärtä. Rice suoriutuu ihan hyvin, mutta hän on loppujen lopuksi aika ärsyttävä muka-nokkelana pikkutyttönä. Sinänsä ihan toimivaksi saatu ratkaisu, että Holly on aikuisempi kuin toilaileva isänsä.
     Etsittyä Ameliaa näyttelee Margaret Qualley. Hahmo ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Qualley suoriutuu ihan toimivasti.
     Kim Basinger tuli minulle tutuksi Tim Burtonin Batman -elokuvasta (1989). Tässä elokuvassa hänet nähdään Judith Kutnerina. Hahmo on ennalta-arvattava ja jää hieman unohdettavaksi.
     Matt Bomer näyttelee palkkatappaja John Boyta. John Boyn mainetta kasvatetaan hahmojen puheissa niin paljon, että kun Bomer tulee vihdoin ruudulle, niin mietin: "Tuossako se nyt sitten on?" Ei siis kovin vakuuttavaa.
     Muina pahiksina ovat Keith David ja Beau Knapp, joiden hahmoille en kuullut nimeä koko elokuvan aikana. He ovat aiheuttamassa etenkin Healylle päänvaivaa.

The Nice Guys on hauska elokuva. Siis todella hauska elokuva. Parasta osassa vitseistä on, että ne ovat tavallaan niin "väärin". Esimerkiksi se, että pornotähti näyttää Hollylle omaa videotaan ja he keskustelevat anaaliseksistä ihan tuosta vaan ja katsojana tajuaa, että Hollyhän on pikkutyttö. Hauskinta elokuvassa on tosiaan Ryan Goslingin hahmo, jolle sattuu ja tapahtuu läpi elokuvan. Osa komediasta on juurikin sitä, että väkivalta tehdään hauskaksi. Monet hauskoista asioista tulevat ihan puskista, kuten elokuvassa esiintyvät Nixon ja jättiampiainen. Vaikka elokuva on hauska, niin se on silti rankka. Väkivalta ei ole kaunisteltua ja verta tulee. Elokuvassa kiroillaan paljon, eikä sitä ole selkeästi suunnattu lapsille. Mustaa huumoria on mukana paljon.

Elokuva tapahtuu vuonna 1977 Los Angelesissa. Mielestäni ajankuva on tehty onnistuneesti. Ainoa mitä olisin muuttanut, niin olisin vaihtanut elokuvassa nähdyn Jaws 2:n (1978) julisteen Star Wars: Episode IV - A New Hopen (1977) julisteeksi. Pelkästään elokuvan alkutekstit muistuttavat vanhemmista elokuvista tuttuja tyylejä. Alkupuolella kuullaan Hollandin ja Jacksonin kertojaäänet, joissa he kertovat itsestään. Alussa on hieman vaikea saada jutusta täysin kiinni, mutta elokuva imaisee katsojan heti mukaansa loistavalla alulla, jossa esiintyy mm. Shane Blackin yhdestä elokuvasta, Iron Man 3:stä (2013) ja viime vuoden Jurassic Worldista (2015) tuttu Ty Simpkins.

Elokuvan ohjaaja Shane Black on selkeästi tiennyt, mitä tekee. Vaikka mielestäni Crowen ja Goslingin lisäksi muut näyttelijät eivät tee kovin kummoista suoritusta, niin pelkästään pääkaksikko pystyy helposti pitämään mielenkiintoa yllä. Loistavasti kirjoitettu dialogi ja huumori on saatu aivan nappiin. Elokuva osaa yllättää ja siitä voi aistia Blackin kädenjäljen, vaikken ole montaa hänen elokuvaansa nähnyt. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu oikein mainiosti. Musiikki ei jää erityisemmin mieleen, eikä tehosteita ole käytetty kovin paljoa. Tyylikkään näköinen elokuva on silti.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalia Blu-ray ei valitettavasti sisällä ollenkaan.

Yhteenveto: The Nice Guys on yksi vuoden 2016 yllättävimmistä elokuvista tähän mennessä. Suosittelen sitä todella paljon! Se on törkeän hauska, kirjoitettu upeasti ja jaksaa yllättää loppuun asti. Russell Crowe ja Ryan Gosling toimivat todella hyvin pääkaksikkona ja kuten jo sanoin, niin Gosling tekee mielestäni parhaimman suorituksensa. Jos samana päivänä The Nice Guysin kanssa ilmestyvä X-Men: Apocalypse (2016) ei nappaa, niin tämä on erittäin oiva vaihtoehto sille. Aion todellakin katsoa elokuvan uudestaan ja luultavasti jopa ostaa sen. Vaikka sille voisi toimia jatko-osa, niin toivon, ettei sellaista väännettäisi turhaan. TV-sarja ehkä..?

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2016 - muokattu 14.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Nice Guys, 2016, Misty Mountains, Silver Pictures, Waypoint Entertainment