Pääosissa: Matthew McConaughey, America Ferrera, Yul Vasquez, Ashlie Atkinson, Levi McConaughey, Kay McGabe McConaughey, Kate Wharton, Danny McCarthy ja Gary Kraus
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12
The Lost Bus perustuu Lizzie Johnsonin kirjaan Paradise: One Town's Struggle to Survive an American Wildfire vuodelta 2021, joka puolestaan kertoo Pohjois-Kalifornian tuhoisasta metsäpalosta vuonna 2018. Vuonna 2022 Blumhousen Jason Blum ja näyttelijä Jamie Lee Curtis hankkivat kirjan elokuvaoikeudet, tehdäkseen siitä filmatisoinnin ja Apple Studios hyppäsi mukaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt The Lost Bus on saapunut Apple TV+ -palvelun valikoimaan. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin Applen mainoksia siitä. Katsoinkin The Lost Busin heti sen julkaisupäivänä.
8. marraskuuta 2018. Pohjois-Kaliforniassa pienen Paradisen kaupungin viereinen metsä syttyy palamaan ja voimakkaat tuulet levittävät liekkejä nopeasti. Bussikuski Kevin McKay saa tehtäväkseen evakuoida paikallisen koulun lapset turvapaikkaan.
The Lost Busin pääroolissa Kevin McKayna nähdään Matthew McConaughey, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio hommassaan. McConaughey tulkitsee vakuuttavasti rikkinäistä miestä, joka yrittää toipua ikävästä erostaan, pitää välit kunnossa poikansa (McConaugheyn oikea poika Levi) kanssa, huolehtia sairaasta äidistään (McConaugheyn oikea äiti Kay McGabe) ja tuoda leivän pöytään. Jälkimmäiseen hän on löytänyt ratkaisuksi toimia Paradisen kaupungin koulubussin kuljettajana. Hänelle tulee tosissaan käyttöä, kun Paradisen viereinen metsä roihahtaa liekkeihin ja tulipalon lähestyessä kaupunkia kovaa vauhtia, paikallisen koulun lapset pitäisi nopeasti evakuoida turvaan. Opettajien autoihin ei mahdu tarpeeksi porukkaa, joten paikalle saapuu Kevin. McConaughey loistaa yhä enemmän, mitä pidemmälle tämä tapahtumaketju eskaloituu, Kevinin yrittäessä pitää itsensä kasassa, auttaakseen muita.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ashlie Atkinson Kevinin pomona Rubynä, Yul Vasquez paikallisen palolaitoksen päällikkönä Martinezina, sekä America Ferrera opettaja Mary Ludwigina, joka hyppää lasten kanssa Kevinin bussin kyytiin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin, tulkiten pätevästi kasvavaa pelkoaan - erityisesti bussissa matkaavat lapset. Ferrera on oiva valinta opettajaksi, joka yrittää parhaansa mukaan pysyä rauhallisena, jottei hän aiheuta pakokauhua bussissa täynnä lapsia.
The Lost Bus osoittautui yhdeksi vuoden isoimmista yllättäjistä, sekä stressaavimmaksi elokuvaksi, jonka olen hetkeen nähnyt. Ei ole ihme, että Kevinin urotekoon on päätetty tarttua, onhan se juuri sellainen vaikuttava tosielämän sankaritarina, josta etenkin Yhdysvalloissa kovasti tykätään. Näin Euroopassa sen tietty jenkkisiirappi voi ajoittain tökkiä, mutta muuten pidin näkemästäni todella paljon. Elokuvalla kestää hetki päästä kunnolla vauhtiin, kun siinä keskitytään Kevinin perhedraamaan. Samalla kuitenkin tulipalo saa alkunsa ja alkaa leviämään hurjaa vauhtia kovan tuulen mukana. Palokunta huomaa nopeasti jäävänsä alakynteen ja käynnistyykin valtava paniikki, jonka keskellä Kevin yrittää saada tilanteeseen nähden kokonsa puolesta turhan ison kulkuneuvonsa pujoteltua pois kaupungista.
Ja kun sanoin, että kyseessä on stressaava elokuva, niin todella myös tarkoitan sitä. The Lost Bus naulaa katsojansa penkkiin ja pistää kotisohvallakin sydämen hakkaamaan ja hikipisarat ohimoille. Parituntinen elokuva tarjoaa pirun tiivistunnelmaisen matkan ja tilanteen eskaloituessa jännitys sen kuin tiivistyy. Tulipalo tuo jo itsessään monet ongelmansa savusta ja kuumuudesta lähtien, mutta ongelmia aiheuttavat myös muut ihmiset, niin panikoiden sinne tänne säntäilevät poloiset kuin myös ne tyypit, jotka kokevat tilanteen oivaksi tilaisuudeksi ryhtyä ryöstelemään. Iso bussi muodostuukin nopeasti silmätikuksi.
Tämän onnistuneen ahdistavan bussimatkan lisäksi elokuva näyttää tasaisin väliajoin myös palokunnan yhä vain epätoivoisemmiksi käyviä yrityksiä pysäyttää tulipalo, sekä muiden sivullisten yritystä paeta. Tämä Camp Fire -nimen saanut maastopalo on Kalifornian historian tuhoisin ja tätä tuhoisuutta on haluttu painottaa. Hieman on mukaan ujutettu myös sanaa ilmastonmuutoksesta ja kuinka ihmisen oma käytös mahdollistaa samanlaisten tuhojen tapahtumisen tulevaisuudessakin ja aina vain isommassa mittakaavassa kuin ennen.
Elokuvan on ohjannut Paul Greengrass, joka tunnetaan muutamasta Bourne-leffasta ja Captain Phillipsistä (2013). The Lost Bus on jälleen osoitus miehen taidoista ja hän onnistuukin pitämään jännittävää ilmapiiriä ansiokkaasti yllä läpi keston. Greengrassille ominainen käsivarakuva jakaa mielipiteitä, mutta omasta mielestäni tähän kameran tietty heiluvuus sopi täydellisesti. Se on omiaan lisäämään paniikin tuntua ja pitämään stressitasot koko ajan korkealla. Itse tulipalo on pääasiassa vakuuttavasti luotu digitehostein, joskin sekaan mahtuu myös muutamia otoksia, jotka rakentuvat tietokoneanimaation varaan niin paljon, että ne näyttävät lähes videopeliltä. Valaisu on onnistunutta ja paikoitellen on suorastaan aavemaista nähdä pelkät bussin ajovalot savun keskellä. Äänimaailma on väkevästi rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Lost Bus, 2025, Apple Original Films, Blumhouse Productions, Comet Pictures
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski, Cristin Milioti, Matthew McConaughey, Jon Bernthal, Kyle Chandler, Rob Reiner, Christine Ebersole, Joanna Lumley, Jon Favreau, Jean Dujardin, Jake Hoffman ja Shea Whigham
Genre: rikos, draama, komedia
Kesto: 3 tuntia
Ikäraja: 16
The Wolf of Wall Street perustuu entisen pörssimeklari Jordan Belfortin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2007. Välittömästi kirjan ilmestyttyä Leonardo DiCaprio ja Warner Bros. hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia. Ohjaaja Martin Scorsese hyppäsi projektiin mukaan, mutta kun Warner Bros. ei edennytkään elokuvan kanssa, Scorsese päätti keskittyä muihin elokuviin. Indie-yhtiö Red Granite Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet itselleen ja houkutteli Scorsesen takaisin projektin pariin sillä ehdolla, että ohjaaja saisi vapaat kädet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2012 ja lopulta The Wolf of Wall Street sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, vaikka se sai myös kritiikkiä esimerkiksi eläinten käytöstä, sekä kirosanojensa määrästä (elokuva pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan, sisältäessään enemmän kiroilua kuin mikään leffa aiemmin). Elokuva sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus), neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti jälkimmäisen. Itse katsoin The Wolf of Wall Streetin vasta vuotta myöhemmin, kun sain sen isältäni lainaan DVD:llä. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Huomatessani leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
1980-luvun lopulla rahanahne Jordan Belfort saapuu Wall Streetille suurien toiveiden kera. Jordan huomaa nopeasti istuvan pörssimaailmaan kuin nenä päähän ja ryhtyy tahkoamaan hurjia summia rahaa - eikä aina ihan laillisin keinoin.
Viidettä kertaa ohjaaja Martin Scorsesen kanssa työskentelevä Leonardo DiCaprio näyttelee Jordan Belfortia, joka vuonna 1987 saapui New Yorkiin, Wall Streetille dollarin logot silmissään. Aluksi hieman ujosta ja sinisilmäisestä nuorukaisesta kasvaa nopeasti kivenkova pörssihai ja sitäkin enemmän pahemman luokan mulkvisti. Kun Jordanin tili alkaa täyttyä kahisevasta, sitä aletaan tuhlaamaan yhä vain villimmin juhlimiseen vaikkapa kalliilla luksusjahdilla huumeiden ja vähäpukeisten naisten kera. Lasta hoitava vaimokin (Cristin Milioti) unohtuu nopeasti. Jordan on todella niitä hahmoja, joita suorastaan rakastaa vihata. Kyseessä on aivan käsittämätön paskiainen, mutta hänen elämäänsä ei voi olla seuraamatta. Iso osa tästä johtuu DiCaprion aivan fantastisesta roolisuorituksesta. DiCaprio revittelee nauttien menemään isommin kuin koskaan ennen urallaan, uppoutuen täysin Jordanin yhä vain sekopäisemmäksi käyvään elämään.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew McConaughey hetkellisesti Jordanin mentorina toimivana pörssimeklari Mark Hannana, Jonah Hill Jordanin yhteistyökumppanina Donnia Azoffina, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski ja Jon Bernthal Jordanille töihin hakeutuvina Nickynä, Minginä, Robbiena, Aldenina ja Bradina, elokuvan myötä kuuluisuuteen noussut Margot Robbie Jordanin uutena kiinnostuksenkohteena Naomina, Jon Favreau Jordanin asianajajana Mannyna, Rob Reiner ja Christine Ebersole Jordanin vanhempina, sekä Kyle Chandler Jordanin toimia tutkimaan alkavana FBI-agentti Denhamina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vakuuttavasti - etenkin Hill, Robbie ja Bernthal, jotka antavat vimmaisesti kaikkensa elokuvalle.
Vaikka pidin The Wolf of Wall Streetistä jo ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten, nyt uusintakierroksella se iski minuun todella lujaa. Kyseessä on todella erinomainen teos, joka on pelkkää lahjakkaiden elokuvantekijöiden juhlaa kameran molemmin puolin. Sen lisäksi, että DiCaprio tarjoaa yhden uransa räjähtävämmistä roolitöistä Jordan Belfortina, ohjaaja Martin Scorsese tekee kenties sekopäisintä työtään. Moni itseään rohkeana elokuvantekijänä pitävä nuorukaisohjaaja joutuu vain kumartelemaan Scorsesen mahdin edessä, kun tuohon aikaan lähes 70-vuotias herra pisti haisemaan oikein tosissaan. Ei mikään ihme, että osa katsojista pahoitti mielensä The Wolf of Wall Streetiä katsoessa. Sen lisäksi, että elokuva kyllä ansaitsi paikkansa Guinnessin ennätysten kirjasta kiroilunsa takia (pelkkä "fuck" -sana kuullaan filmissä yli 500 kertaa), on siinä niin paljon muita hävyttömyyksiä, että vähemmästäkin herkemmät saavat slaagin. Näyttelijät vetivät nenäänsä niin paljon feikki-kokaiinia, että Jonah Hill jouduttiin kyyditsemään sairaalaan!
Elokuvalla on kestoa jopa kolme tuntia, joka voi ennakkoon tuntua uhkaavalta mitalta - erityisesti jos pörssiaihe ei pahemmin kiinnosta. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olen nähnyt alle kahden tunnin leffoja, jotka ovat tuntuneet pidemmiltä kuin The Wolf of Wall Street. Scorsese ohjaa elokuvaa sellaisella energialla, että pitkä kesto kulkee kuin hujauksessa. Oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun leffa rauhoittuu hieman keskittymään Jordanin ja kumppaneiden tekojen seuraamuksiin, kesto alkaa jo vähän tuntua. Ensimmäiset kaksi tuntia menevät kuitenkin vauhdikkaasti. Jordanin kertomus on kaikessa törkeydessään todella herkullinen ja sen pohjalta Terence Winter on kynäillyt loistokkaan käsikirjoituksen. Sen lisäksi, että Winter kuljettaa tarinaa todella jouhevasti eteenpäin, on hän täyttänyt kohtaukset ensiluokkaisen hyvällä, usein jopa hulvattoman hauskalla dialogilla. Pitkiin keskusteluihin uppoutuu aivan täysin, varsinkin kun näyttelijät tulkitsevat repliikkejään näin intohimoisesti.
Leffa haastaa ovelasti katsojaansa, sillä katsojana tietää alusta asti, että Jordan joukkoineen koostuu suorastaan aikamoisista ihmishirviöistä, jotka leikkivät täysin muiden kustannuksella ja pitävät itseään korkeammassa asemassa kuin muut. He tekevät törkeitä temppuja muille (esimerkkinä juhlakohtaus, jossa pörssimeklarit heittelevät lyhytkasvuisia ihmisiä maalitauluun) ja uskovat pääsevänsä pälkähästä, koska rahaa löytyy. Mitä tökerömmiksi ja ennen kaikkea laittomammiksi hahmojen toimet muuttuvat, sitä enemmän takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että Jordan ja muut ansaitsisivat joutua telkien taakse. Samalla heidän haluaisi pääsevän pälkähästä.
The Wolf of Wall Street on kaiken tämän päälle vielä teknisiltä puoliltaan lahjakkaasti toteutettu. Kuvaus on taiturimaista ja pitkien otosten aikana näyttelijät pääsevät todella esittelemään lahjojaan. Leikkauksessa kolmen tunnin filmiin on saatu paljon sähäkkyyttä ja editointi on pääasiassa todella sulavaa. Yksittäisten hetkien aikana voi huomata selviä klaffivirheitä, joissa esimerkiksi talon eteen parkkeerattu limusiini on eri kuvissa joko paikoillaan, kadonnut kuvasta tai lähtemässä vasta liikkeelle. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäät. Toisin kuin voisi olettaa, monet The Wolf of Wall Streetin kohtauksista on kuvattu vihreän taustakankaan edessä ja monet taustat ovat joko muualta otettuja kuvia tai täysin tietokoneella luotuja. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja elokuvaan valitut kappaleet tehostavat usein tunnelmaa onnistuneesti.
Yhteenveto:The Wolf of Wall Street on erinomainen ja hulvaton tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jossa niin ohjaaja Martin Scorsese kuin päätähti Leonardo DiCaprio tekevät energisintä ja hävyttömintä työtään. Tuohon aikaan jo 70-vuotias Scorsese pisti monet nuoret ja puhtia täynnä olevat elokuvantekijät nurkkaan häpeämään, sillä niin räävittömällä ja iskevällä menolla hän on leffan täyttänyt. Tarina nappaa täysillä mukaansa ja Jordan Belfortin ronskia elämää ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla, vaikkei pörssiasioista tietäisi hölkäsen pöläystä. Elokuva on niin pirun viihdyttävä, että kolmen tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Leffa vain kasvattelee kierroksiaan ja tarjoaa toinen toistaan parempia kohtauksia, jotka ovat mahtavasti kirjoitettuja niin tapahtumiltaan kuin dialogeiltaan, sekä usein törkeän hauskoja. Kaikki hoitavat tonttinsa fantastisesti kameran edessä ja takana. Tietokone-efektejä hyödynnetään leffassa mittavin määrin, mutta niin sulavasti, ettei sitä edes tajua. Kaikin puolin The Wolf of Wall Street on aivan mahtava teos, jota suosittelen todella lämpimästi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wolf of Wall Street, 2013, Red Granite Pictures, Appian Way, Sikelia Productions, EMJAG Productions
Pääosissa: Matthew McConaughey, Jennifer Garner, Jared Leto, Denis O'Hare, Steve Zahn, Michael O'Neill, Dallas Roberts, Griffin Dunne, Kevin Rankin ja Scott Takeda
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16
Dallas Buyers Club perustuu tositapahtumiin AIDSia sairastaneesta Ron Woodroofista ja hänen perustamastaan klubista, jolla hän yritti auttaa muita sairastuneita. Syksyllä 1992 Woodroofin elämästä kiinnostunut käsikirjoittaja Craig Borten haastatteli häntä, työstääkseen hänen elämänsä ja tekojensa pohjalta elokuvan. Alun perin Columbia Picturesin oli tarkoitus hankkia leffa itselleen, mutta diili peruuntui ja Borten päätyi 2000-luvun alussa Universal Picturesille kaupittelemaan elokuvaa. Tuottaja Robbie Brenner tarttui leffaan, mutta jätti projektin jonkin ajan jälkeen. Käsikirjoitusta työstivät uusiksi Chase Palmer, sekä Guillermo Arriaga ja Stephen Belber, mutta kun Brenner palasi elokuvan tuottajaksi, hän hylkäsi uudet tekstit, suosien Bortenin alkuperäistä käsikirjoitusta. Projekti siirtyi Universalilta Voltage Picturesille ja Truth Entertainmentille ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2012. Lopulta noin 20 vuoden suunnittelun ja työstön jälkeen Dallas Buyers Club sai maailmanensi-iltansa 7. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa sai lisäksi kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan, miessivuosan ja maskeerauksen palkinnot, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja miessivuosa), joista se voitti molemmat. Itse katsoin Dallas Buyers Clubin muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen Netflixistä ja pidin leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1985 rodeoratsastaja Ron Woodroofilla todetaan HIV-tartunta. Aluksi epäuskoinen Ron alkaa etsiä hoitokeinoa, vain huomatakseen, että lainmukaiset lääkkeet eivät auta HIV-potilaita. Ronin täytyy keksiä keino hankkia laittomia lääkkeitä ja keksii luoda siitä bisneksen auttaakseen muita samassa tilanteessa olevia.
Päärooliin HIV-tartunnan saaneeksi rodeoratsastaja Ron Woodroofiksi oli vuosien varrella ehdolla esimerkiksi Woody Harrelson, Brad Pitt ja Ryan Gosling, ennen kuin osan sai Matthew McConaughey. Vaikka etenkin Harrelson olisi ehdokkaista varmasti hoitanut homman kunniakkaasti, McConaughey on nappivalinta osaan ja voitti ansaitusti parhaan miespääosan Oscarin ja Golden Globen roolityöllään. Hän tulkitsee erinomaisesti kovaa äijää esittävää Ronia, joka alkaa vähitellen murtua sairauden voimasta. Henkilönä Ron ei ole aluksi erityisen pidettävä, hänen edustaessa toksista maskuliinisuutta pahimmillaan. Hahmo on homofobinen, seksisti ja väkivaltaan taipuvainen. Kun hän alkaa etsiä hoitokeinoa itselleen, hän tapaa muita samassa tilanteessa olevia, joista monet ovat homoseksuaaleja ja pikkuhiljaa hänen asenteensa ja mielenmaisemansa alkavat muuttua. McConaughey laihdutti roolia varten parikymmentä kiloa ja hänet on maskeerattu todella huonovointisen näköiseksi. Usein jopa unohtaa, että kyse on näyttelemisestä, sillä McConaughey on niin hienosti uppoutunut osaansa.
Elokuvassa nähdään myös Kevin Rankin Ronin kaverina T. J.:nä, Jennifer Garner ja Denis O'Hare tohtoreina Evenä ja Sevardina, jotka diagnosoivat Ronin HIV-tartunnan, Jared Leto HIV:iä sairastavana transnaisena Rayonina, Steve Zahn poliisi Tuckerina, sekä Michael O'Neill Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston, FDA:n agentti Barkleyna, joka ryhtyy tutkimaan Ronin laittomia lääkityksiä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti, erityisesti Leto, joka nappasi myös Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa palkinnot, parhaasta miessivuosasta. Letokin laihdutti yli kymmenen kiloa osaa varten ja esitti hahmoaan koko kuvausten ajan.
Pidin Dallas Buyers Clubista jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla se iski vieläkin lujempaa. Sen lisäksi, että McConaughey tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen ja muutkin näyttelijät vakuuttavat hänen ympärillään, mikä jo itsessään pitää katsojan silmiä lukittuneina tapahtumaketjuun, on elokuvan tarina erittäin kiinnostava ja onnistuneesti kerrottu. On todella mielenkiintoista seurata tätä miestä, jonka koko arvomaailma mullistuu, hänen sairastuessa. Ron yrittää tiukasti pitää kiinni statuksestaan machona heteromiehenä ja hän on heti uhkailemassa väkivallalla, kun hänen kerrotaan sairastavan tautia, jonka hän mieltää vain homojen sairaudeksi ja kokee, että tällä yritetään nyt rikkoa kaikki, mitä hän pyrkii niin kovasti olemaan. Hahmon matka niin kamppailussa HIV-infektiota vastaan kuin myös henkinen matka arvomaailman muuttuessa ovat hyvin toteutettuja.
Elokuva onnistuu pistämään vihaksi, kun alkaa käydä selväksi, ettei lääketiede ole valmis auttamaan Ronia ja muita HIV-potilaita - ainakaan laillisesti. 1980-luvulla HIV ja AIDS olivat uusia ja pelottavia sairauksia Yhdysvalloissa. Niistä tiedettiin yhä aika vähän, eikä niihin oltu keksitty oikein mitään hoitokeinoa. Avonex Industries oli tuomassa AZT-lääkettä markkinoille, vaikka sen oli todistettu olevan omin tavoin haitallinen käyttäjälleen. Se oli kuitenkin ainoa laillinen lääke tuolloin Yhdysvalloissa. Kun Ron ei saa käsiinsä edes tätä potentiaalisesti sairautta pahentavaa tavaraa, on hänen pakko turvautua laittomuuksiin. Elokuvassa onkin oivallisesti moraalinen harmaa alue meneillään. Toisaalta katsoja hyväksyy Ronin toimet, kun niiden hyödyt alkavat näkyä. Kun Ron luo klubinsa, jonka mukaan leffa on nimetty, on turhauttavaa, kun FDA yrittää kaataa hänen yrityksensä, vaikka Ronilla on todisteita, että hän pystyy auttamaan sairastuneita tehokkaammin kuin lain mukaan toimivissa sairaaloissa pystyttäisiin.
Elokuvan on ohjannut Jean-Marc Vallée, joka suoriutuu hommastaan taidokkaasti. Vallée rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa osaavasti. Ronin kertomukseen uppoutuu niin hyvin mukaan, että kun sairauden tuomat traagiset puolet kohottelevat päätään, elokuva iskee katsojansa tunteisiin lujaa. Craig Bortenin ja Melisa Wallackin työstämä käsikirjoitus on todella mainio dialogia myöten. Dallas Buyers Club on myös hyvin kuvattu. Lavasteet ja asut herättävät 1980-lukua takaisin henkiin. McConaugheyn ja Leton maskeeraukset ovat erinomaiset. McConaughey on saatu näyttämään aidosti sairaalta, kun taas Leto katoaa täysin meikkiensä taakse.
Yhteenveto:Dallas Buyers Club on vaikuttava elokuva ja kiinnostava kuvaus miehestä, jonka koko arvomaailma muuttuu pysäyttävän uutisen vuoksi. Matthew McConaughey tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Ron Woodroofina, jonka maailmankuva mullistuu täysin, kun hän saa tietää HIV-tartunnastaan. On kiinnostavaa seurata, kun Ron yrittää löytää hoitokeinoa ja homma muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun Ron tajuaa, että ainoa laillinen lääke saattaa jopa pahentaa tilannetta ja kunnon lääke pitäisi saada laittomin keinoin. Leffa esittelee kiehtovan moraalisesti harmaan alueen, jossa katsoja ei voi muuta kuin hyväksyä Ronin tekemät laittomuudet. Vajaan parin tunnin kesto kulkee vauhdilla sulavan ja koukuttavan kerronnan ansiosta ja kun tarinaan uppoutuu, sen tunnepuoli iskee lopulta tehokkaan lujaa. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio ja McConaugheyn rinnalla sivunäyttelijät suoriutuvat pätevästi työstään, etenkin upean roolin tekevä Jared Leto. Dallas Buyers Club on hieno filmi mielenkiintoisesta tositarinasta, jota voikin suositella tositapahtumiin perustuvien henkilödraamojen ja vahvojen näyttelijäsuoritusten ystäville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dallas Buyers Club, 2013, Voltage Pictures, Truth Entertainment, r2 films, CE, RainMaker Films, Evolution Independent
Ohjaus: Steven Soderbergh Pääosissa: Channing Tatum, Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey, Olivia Munn, Joe Manganiello, Matt Bomer, Gabriel Iglesias, Adam Rodriguez, Kevin Nash, Mircea Monroe ja Betsy Brandt Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
Magic Mike perustuu löyhästi elokuvan päätähti Channing Tatumin kokemuksiin miesstripparina Tampassa, Floridassa, kun Tatum oli vasta 18-vuotias. Tatum oli pitkään halunnut kertoa kokemuksistaan elokuvan muodossa ja Reid Carolin ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Aluksi Tatum halusi ohjaajaksi Nicolas Winding Refnin, jonka Bronson-elokuva (2008) oli vakuuttanut Tatumin. Alun perin Refn suostui, mutta projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti ja hän jätti elokuvan. Tehdessään elokuvaa Haywire (2011), Tatum innostui elokuvan ohjaajasta Steven Soderberghistä ja tarjosi ideaansa hänelle. Soderbergh kiinnostui projektista ja kuvaukset käynnistyivät lopulta syyskuussa 2011. Magic Mike ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2012. Elokuva oli suuri menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen. Itse en ole koskaan aiemmin katsonut Magic Mikea, eikä leffa ole minua ikinä pahemmin kiinnostanut. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jo kolmannen osan, Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin antaa leffoille mahdollisuuden. Hieman ennen joulua katsoinkin ensimmäisen Magic Miken.
Michael Lanella on unelmana tehdä mittatilaushuonekaluja rannoilta löytämistään esineistä, mutta bisnesidea ei tuota tulosta ja niinpä hän maksaa laskujaan esiintymällä miesstripparina, Magic Mikena floridalaisklubilla. Mike kohtaa nuoren Adamin, joka innostuu tämän ammatista ja Mikesta muodostuu Adamin stripparimentori.
Ennen näyttelijänuraansa Channing Tatum teki tosiaan töitä miesstripparina floridalaisessa yökerhossa ja Hollywoodiin päästyään hän paloi halusta kertoa tarinaansa tuolta ajalta. Tatum nähdäänkin elokuvan pääroolissa Michael Lanena, eli miesstrippari Magic Mikena. Strippaaminen ei kuitenkaan ole Mikelle mikään suuri elämäntehtävä ja intohimo, vaan pikemminkin omanlaisensa tapa maksaa laskut, samalla kun hän yrittää saada rakennettua omaa yritystään rannoilta keräämiensä tavaroiden muovaamisesta mittatilaushuonekaluiksi. Tatum istuu hyvin rooliinsa ja pääsee esittelemään niin kelpo näyttelijäntaitojaan draaman saralla kuin yhä takaraivoon iskostuneita tanssilahjojaan lavaesiintymisissä.
Miken ohessa merkittävässä roolissa on myös Adam, jota näyttelee Alex Pettyfer ja joka kiinnostuu stripparihommista. Pettyfer suoriutuu mainiosti roolistaan aluksi epävarmana nuorena miehenä, joka kerää rohkeutta ja intoa lavaesiintymisillään. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Adamin sisko Brooke (Cody Hern), Miken on-off -rakastaja Joanna (Olivia Munn), sekä strippiklubilla työskentelevät omistaja Dallas (Matthew McConaughey), DJ Tobias (Gabriel Iglesias), sekä tanssijat Big Dick Richie (Joe Manganiello), Ken (Matt Bomer), Tito (Adam Rodriguez) ja Tarzan (Kevin Nash). Myös sivunäyttelijät suoriutuvat passelisti osistaan, karismaattisen McConaugheyn tarjotessa elokuvan parhaan roolityön. Veijarimainen näyttelijä varastaa show'n aina ollessaan ruudulla ja jättää muut selvästi varjoonsa. Roolityöstä saa myös hyvän juomapelin aikaiseksi, missä täytyy ottaa huikka aina, kun McConaughey alkaa toistella sanaa "Alright".
Alright, alright, alright, mistäs sitä sitten lähtisi purkamaan Magic Mikea... Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että olin erittäin yllättynyt, että kyseessä onkin enemmänkin indiedraamaa muistuttava filmi kuin puhdas lihaksikkaita miesvartaloita esittävä musiikkivideomainen räpellys. Toki, kun minulle selvisi, että kameran takana häärää Steven Soderbergh, mm. Ocean's -trilogian (2001-2007) ohjaaja, arvelin, ettei mies olisi lähtenyt mukaan projektiin, jos se olisi ollut täysin sisällötön tekstiltään. Ilokseni olin tässä oikeassa. Siis älkää käsittäkö väärin, kyllä Magic Mike tarjoaa kosolti paljasta miespintaa kaikille sen tapittamista haluaville, mutta elokuva on paljon enemmänkin kuin pelkkiä tanssinumeroita vähäpukeisten esiintyjien kera.
On oiva ratkaisu, että elokuva kertoo samanaikaisesti Mikesta, joka pyrkii jättämään strippausbisneksen ja Adamista, joka taas päätyy mukaan alalle. Työtä tutkiskellaan toimivasti eri vinkkeleistä läpi leffan ja pohditaan myös kuinka erilainen "scene" miesstrippaaminen on naisstrippaamiseen verrattuna, jo lähtien yleisön erilaisesta mukanaolosta ja taustalla hyörivistä rahantakojista. Oman lisäyksensä tuo Adamin sisko Brooke, joka ei innostu veljensä uudesta ammatinvalinnasta. Elokuva onkin enemmän henkilökuvausta ja draamaa, ripauksella huumoriakin. Pääosin draamapuoli toimii, mutta mihinkään erityisen syvälle ei päästä kaivelemaan ja osittain elokuva tuntuu jäävän hieman pinnalliseksi. Kun kyse on Tatumin henkilökohtaisten taustojen kuvaamisesta, leffan voisi odottaa olevan intiimimpi. Tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi vajaan parin tunnin keston, mutta lopputekstien lähtiessä rullaamaan, päällimmäinen ajatukseni oli "täh, tuohonko tuo nyt jo loppui?"
Soderberghin ohjaus on herralle tuttuun tapaan oivallista, mutta erityistä säväytystä hän ei tällä kertaa tarjoa. Soderbergh toimii ominaiseen tapaansa myös kuvaajana ja leikkaajana, hoitaen ne tontit tällä kertaa paremmin. Rauhallinen kameratyöskentely toimii ja on hienoa, kuinka jotkut kohtaukset on saatu purkkiin yhdellä pitkällä otoksella. Tanssikohtauksissa villi meno syntyy yleisöä esittävistä naisista ja hyvistä koreografioista, eikä hektisestä kameraoperoinnista tai silppuleikkauksesta. Lavasteet ovat oivalliset ja strippaajien asut veikeät. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tanssinumeroista jämähtää herkästi yksi jos toinenkin kappale jumputtamaan päässä leffan päätyttyä.
Yhteenveto:Magic Mike on kelpo draamaelokuva miesstrippauksella höystettynä. Lihaksikkaita miesvartaloita odottavat katsojat saavat kyllä, mitä tilaavat, mutta on hienoa, ettei leffa ole pelkkää paljasta pintaa ja siinä on ihan oikea tarinakin taustalla. Miesstrippausmaailmaa pohdiskellaan kiinnostavasti eri kanteilta, yhden hahmon pyrkiessä pois alalta ja toisen taas löydettyä koko bisneksen. Elokuvassa myös vertaillaan mies- ja naisstrippareiden alojen erilaisuuksia. Ihmisdraama on oivallisesti rakennettua, mutta homma jää lopulta hieman liian pinnalliseksi, kun ottaa huomioon, kuinka henkilökohtainen teos tämä on päätähti Channing Tatumille. Tanssikoreografiat ovat taidokkaasti toteutettuja ja niiden aikana soivista biiseistä jää luultavasti yksi jos toinenkin jumputtamaan päässä. Steven Soderberghin ohjaus on pätevää, muttei erityisen säväyttävää. Soderbergh suoriutuukin paremmin kuvaajana ja filmi on visuaalisesti tyylikkäästi tehty. Vaikka Magic Mike jäi loppupeleissä aika pinnalliseksi, elokuva onnistui yllättämään minut positiivisesti. Se on oikein kelpo leffa ja nyt odotan ihan mielenkiinnolla, onnistuuko jatko-osa Magic Mike XXL (2015) pitämään tasoa yllä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike, 2012, Iron Horse Entertainment, Extension 765, St. Petersburg Clearwater Film Commission
Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Taron Egerton, Tori Kelly, Nick Kroll, Bobby Cannavale, Halsey, Letitia Wright, Nick Offerman, Pharrell Williams, Chelsea Peretti, Eric André, Garth Jennings, Adam Buxton, Jennifer Saunders ja Bono
Genre: animaatio, musikaali
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7
Illumination Entertainmentin animaatiomusikaali Sing(2016) oli iso menestys, joten elokuvalle ryhdyttiin pian suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin juuri, kun elokuvan työstäminen oli tarkoitus aloittaa oikein tosissaan, tuotanto pistettiin jäihin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kesti useampi kuukausi, kunnes projektia pystyttiin jatkamaan ja silloinkin etätyönä. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa 2020, mutta ensi-iltaa jouduttiin siirtämään jopa vuodella eteenpäin. Nyt Sing 2 saapuu leffateattereihin ja itse odotin filmiä positiivisin mielin. Mielestäni ensimmäinen Sing on Illumination-studion paras elokuva ja ilahduin, kun kuulin sen saavan jatkoa. Kävinkin katsomassa Sing 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.
Buster Moon tovereineen saa huiputettua ison luokan show-mogulia, Jimmy Crystalia ottamaan heidän avaruusmusikaalinsa uudeksi suuresityksekseen. Herra Crystal ei kuitenkaan tiedä, ettei Busterilta löydy lonkalta heitettyä ideaa enempää, eikä Busterilla todellakaan ole yhteyksiä erakoituneeseen laulajaan, jonka hän on luvannut tähdittävän esitystä.
Lukuun ottamatta Seth MacFarlanen ääninäyttelemää Mike-hiirtä tutut eläinhahmot ensimmäisestä Sing-elokuvasta tekevät paluun uuden esityksensä kera. Koala Buster Moon (Matthew McConaughey) on jälleen esittämässä jos jonkinlaista valhetta puskeakseen itsensä läpi kunnon show-bisnekseen, miettien vasta jälkikäteen tekojensa seurauksia. Busteria seuraavat toiveikkaina usean lapsen porsasäiti Rosita (Reese Witherspoon), punk-rockaava Ash-siili (Scarlett Johansson), herkkäsieluinen gorilla Johnny (Taron Egerton), ujo elefantti Meena (Nick Kroll), sekä yliampuva Gunter-possu (Nick Kroll) - eikä pidä unohtaa Busterin hupsua assistentti-iguanaa Crawlya (elokuvan ohjaaja Garth Jennings). Hahmot ovat edelleen varsin mainioita, mutta harmillisesti leffa ei tee ensimmäisen Singin veroista työtä tasapainotellessaan näiden monien taiteilijasielujen välillä. Jokainen saa omat hetkensä loistaa, mutta heille ei ole kirjoitettu yhtä vahvoja juonikuvioita ja kehityskaaria kuin viimeksi.
Uusina hahmoina leffassa esitellään tympeä show-moguli Jimmy Crystal (Bobby Cannavale), tämän tytär Porsha (Halsey), kykyjenmetsästäjä Suki (Chelsea Peretti), katutanssija Nooshy (Letitia Wright), tanssiopettaja Kickenklober (Adam Buxton), sekä viisitoista vuotta sitten kuuluisuudesta kadonnut ja erakoitunut laulajatähti Clay Calloway (Bono). Crystal ja Clay ovat uusista hahmoista kiinnostavimmat tapaukset, etenkin kun heistä alkaa paljastua uusia puolia. Muut uudet tuttavuudet ajavat pätevästi asiansa, vaikka samalla he myös lisäävät juonikuvioita, joiden kanssa käsikirjoittajille koituu vaikeuksia tasapainotella. Ääninäyttelijät suoriutuvat läpikotaisin onnistuneesti rooleistaan.
Sing 2 ei onnistu nousemaan ensimmäisen elokuvan tasolle, mutta on se silti varsin pätevä jatko-osa, joka jättää hyvän mielen leffateatterilta poistumisenkin jälkeen. Elokuvalla on tosiaan hieman vaikeuksia pitää sisällään näin monia hahmoja ja tasapainotella kaikkien heidän juonikuvioidensa kanssa (osa kiirehditään, osaan käytetään hieman liikaa aikaa), mutta homma pitää silti mainiosti mukanaan. Tarina kulkee kaikin puolin reippaalla tahdilla eteenpäin. Välillä toivoisi, että jotain pääsisi näkemään enemmän ja esimerkiksi Las Vegasia muistuttava tapahtumakaupunki ihaillaan läpi turhankin vauhdikkaasti. Show pistetään pian aluilleen ja suuri osa ajasta kuluukin sitä harjoitellessa.
Kertomus on äärimmäisen ennalta-arvattava, eikä yllätyksiä mahdu joukkoon, mutta jotenkin kummasti filmi sai minut silti hieman jännittämään, onnistuvatko hahmot yrityksissään. Busterin huijauksen kautta sekaan mahtuu jos jonkinlaista kommellusta ja konfliktia, joita pitää olla selvittelemässä. Pienen jännitteen lisäksi tämä tarjoaa hauskaa huumoria ja muutamaan otteeseen naureskelin oikein makeasti leffan vitseille. Parissa kohtaa elokuva äityy turhankin irrottelevaksi sekoiluksi, mutta onneksi se todellinen loppushow on aidosti vaikuttava. Voi kunpa musikaaliesitykset olisivat todellisuudessakin yhtä hulppeita.
Visuaalisesti Sing 2:a ei millään voi kritisoida. Animaatiojälki on läpikotaisin upeaa ja siitä tekee entistä vaikuttavamman se, että animaattorit hoitivat hommansa pääasiassa kodeistaan käsin etätyönä. Hahmojen turkeista voi erottaa yksittäiset karvat ja taustatkin ovat pullollaan mielettömiä yksityiskohtia. Kaiken kruunaa näyttävä värien ja valojen loiste. Jo ihan vain visuaalisen puolensa vuoksi elokuvaa on ilo katsoa. Tähän kun lisää vielä päälle koko perhettä riemastuttavat kappaleet, niin Sing 2:sta voi nauttia kuka vain. Kappaleiden seasta löytyy biisejä niin nykynuorison idoleilta, kuten mm. Billie Eilishiltä, Ed Sheeranilta, Adelelta ja Shawn Mendesiltä, kun taas vanhempaa yleisöä kosiskellaan esimerkiksi U2:lla, Elton Johnilla ja System of a Downilla.
Yhteenveto:Sing 2 on oikein mainio musiikillinen animaatiokomedia, joka ilahduttaa kaikenikäisiä katsojia. Sen tarina on aika ennalta-arvattava ja käsikirjoittajilla on vaikeuksia tasapainotella monien hahmojen ja heidän juonikuvioidensa kanssa, mutta silti lopputulos viihdyttää pätevästi läpi kestonsa. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta hahmojen onnistumisen puolesta jännittää. Elokuva kulkee reippaasti eteenpäin, eikä tylsiä hetkiä oikeastaan löydy. Sitä jopa toivoo parissa kohtaa, että leffa hiljentäisi vauhtia ja rauhoittuisi esittelemään joitain juttuja enemmän. Hahmot ovat edelleen erittäin hilpeitä tapauksia, joiden haluaa nähdä toteuttavan unelmansa. Itse suuresitys on odotuksen arvoinen spektaakkeli, jota katsoo aidosti ihmeissään. Elokuvan animaatiojälki on erinomaista ja valitut kappaleet varsin oivallisia. Heikkouksistaan huolimatta Sing 2 on riemastuttavaa viihdettä koko perheelle ja näin joulun alla mitä parhain tapa viettää yhteistä aikaa leffateatterissa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sing 2, 2021, Universal Pictures, Illumination Entertainment
Ohjaus: Guy Ritchie, Pääosissa: Matthew McConaughey, Charlie Hunnam, Hugh Grant, Henry Golding, Michelle Dockery, Colin Farrell, Jeremy Strong, Eddie Marsan ja Jason Wong Genre: rikos, komedia Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: 16
The Gentlemen on Guy Ritchien uusi rikoskomediaelokuva. Ritchie oli parina viime elokuvanaan tehnyt isomman luokan seikkailuja, kuten King Arthur: Legend of the Swordin (2017) ja Aladdinin(2019) ja halusikin nyt palata takaisin samanhenkisiin teoksiin, mitä hän teki aloittaessaan elokuva-alalla. Ritchie ilmoitti filmistä Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2018 ja kuvaukset alkoivat samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva sai erityisnäytöksiä jo viime vuoden puolella, mutta kunnon teatterikierroksensa se on saanut vasta tänä vuonna ja nyt The Gentlemen saapuu myös Suomeen. Itse olin innoissani filmistä, sillä pidän Ritchien tyylistä ja olin iloinen, kun kahden heikohkon seikkailurainan jälkeen hän on päättänyt siirtyä takaisin siihen, missä hän on parhaimmillaan. Minua ärsyttikin, kun minulla ei ollut aikaa päästä elokuvan lehdistönäytökseen, eikä edes Finnkinon järjestämään mysteerinäytökseen - jotka olivat vieläpä samana päivänä. Meninkin katsomaan The Gentlemenin heti ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessa näytöksessä.
Lontoossa marihuanaimperiumia pyörittävä Mickey Pearson päättää myydä bisneksensä eteenpäin, mikä johtaa juonittelevien alamaailman tahojen yrityksiin kaapata hänen omaisuutensa.
Pääroolissa Mickey Pearsonina nähdään Matthew McConaughey, joka istuu täydellisesti hienosti pukeutuvan ja muutenkin tyylikkään bisnesmiehen rooliin. Mickeyn bisnekset vain ovat rikollisia - mikä varmaan saakin hänet käyttäytymään entistä hienostuneemmin. Tuttuun tapaansa McConaughey hoitaa hommansa karismaattisesti. Mickeyn vaimoa, harmillisen pienelle huomiolle jäävää Rosalindia esittää Downton Abbey -menestyssarjasta (2010-2015) tunnettu Michelle Dockery. Dockerysta löytyy eleganssia, minkä takia onkin sääli, ettei hän pääse tosissaan näyttämään lahjojaan.
Elokuvassa nähdään myös mm. Charlie Hunnam Mickeytä auttavana Raymondina, Henry Golding Mickeyn bisneksistä kiinnostuneena Kuivasilmänä, Jeremy Strong Mickeyn kilpailijana herra Bergerinä, Colin Farrell rikollisten Valmentajana, Eddie Marsan uutislehden johtajana, sekä Hugh Grant mehukkaan veijarimaisessa roolissa Fletcherinä, joka kertoo elokuvan tarinan. Grantilla on vahva pilke silmäkulmassa läpi leffan ja hän todella pitää hauskaa roolillaan. Myös Farrell on veikeä omassa osassaan, heittäytyen täysillä mukaan. Strongista löytyy myös hienostuneisuutta ja Golding on kelpo valinta pyrkyririkolliseksi. Yleensä hieman puinen Hunnam rentoutuu Raymondina ja onnistuu tekemään yhden parhaista suorituksistaan, mitä olen häneltä nähnyt.
Suurella riemulla on aivan mahtavaa päästä sanomaan, että Guy Ritchie on todella tehnyt paluun! Kahden enemmän tai vähemmän mitäänsanomattoman seikkailuelokuvan jälkeen Ritchie on tajunnut, että rikoskomediat todella ovat hänen erikoisuutensa ja onkin fantastista nähdä hänet tekemässä sitä, missä hän on mestari. Mitään erityisen uutta Ritchie ei tuo pöytään, vaan hän kikkailee paljon samoilla keinoilla kuin yleensäkin. Mutta noh, if it ain't broke... Alusta asti katsojan kasvoille leviää innostunut virne, kun Ritchie alkaa revittelemään oikein tosissaan pienen esileikin jälkeen. Dialogi on tottakai napakkaa, nokkelaa ja usein todella lystikästä. Tyylikkäästi pukeutuvat rikolliset sivaltavat toisiaan loistavilla repliikeillä ja harvoin kukaan jää sanattomaksi. Tiettyä vekkulimaisuutta löytyy aivan kaikesta. Tunnelma onkin kaikin puolin erinomaisesti rakennettu. Osuvan huumorin lisäksi leffa tarjoaa myös toimivaa jännitettä.
Ritchie osoittaa myös jälleen kerran olevansa erittäin pätevä tarinankertoja. Läpi The Gentlemenin katsojan on vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä tarina kehkeytyy yhä absurdimmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään. Ritchie ei tietenkään tyydy kertomaan tarinaa perinteisessä järjestyksessä, vaan tapahtumat kulkevat parissa kohtaa väärin päin ja jossain kohtaa palataan johonkin aiemmin nähtyyn ja täsmennetään sitä, jotta siinä olisi enemmän järkeä. Kerronta on läpi leffan myös koukuttavaa, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Lisätwistin Ritchie tuo tarinaan sillä, että kun kyseessä on Fletcherin kertomus, ei katsojana välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei? Fletcher vaikuttaa persoonalta, joka sepustaisi täysin omiaan, joten on hyvinkin mahdollista, että monet asiat eivät koskaan tapahtuneet. Samapa tuo, sillä hänen kertomuksensa on niin kovin viihdyttävä.
Tekniseltä toteutukseltaankin kyseessä on todella laadukas teos. Kuvaus on tyyliteltyä ja mukana on useita kekseliäitä sommitteluja. Leikkaus on napakkaa ja jälkitöissä kuvasuhteilla ja erilaisilla teksteillä leikitellään hauskasti. Lavasteet ja asut ovat oikein näyttävät ja vaikka elokuva tapahtuu nykypäivänä, on mukaan saatu tiettyä vanhanaikaisuutta. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin ääniefektejä, kuten aseiden laukauksia ja säveltäjä Christopher Bensteadin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Gentlemen on Guy Ritchien mahtava paluu rikoskomedioiden pariin. Ritchie kikkailee paljon tutuilla tyyleillään. Hahmojen keskustelut ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja lystikkäitä. Hahmot itsessään ovat veijareita, joiden tarinaa seuraa enemmän kuin mielellään. Itse tarinaa Ritchie kääntää ja vääntää taidokkaasti, tuoden mukaan lisäkäänteen sillä, ettei katsoja voi olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei. Tarina onkin todella koukuttava, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Läpi elokuvan lisätään vekkulimaisia kierroksia, jotta kaikilla osa-alueilla päästään pitämään hauskaa enemmän. Elokuvan aikana saakin nauraa, mutta mukaan mahtuu hyvää jännitystäkin. Näyttelijät pistävät parastaan ja varsinkin Hugh Grant eläytyy omaan rooliinsa huikeasti. Tekniseltä puoleltakin löytyy vallan mainiota kikkailua ja kaikki tuntuu täysin ritchiemäiseltä. Jos olet siis pitänyt leffoista Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998), Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) ja Sherlock Holmes (2009), kannattaa ehdottomasti katsoa The Gentlemen. Ritchie on tehnyt vahvan paluun ja toivon, että hän jatkaa samalla linjalla, eikä lähde taas harhailemaan suuntaan, minne hän ei yksinkertaisesti sovi. Jäänkin innolla odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi - vaikka se ei valitettavasti tulekaan olemaan jo lähes kymmenen vuotta odotettu "Sherlock Holmes 3".
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Gentlemen, 2019, Miramax
Ohjaus: Christopher Nolan Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, David Gyasi, Wes Bentley, Michael Caine, John Lithgow, Casey Affleck, Timothée Chalamet, Bill Irwin, Josh Stewart, Topher Grace, Matt Damon ja Ellen Burstyn Genre: scifi Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 12
Interstellarin teko lähti käyntiin, kun elokuvatuottaja Lynda Obst ja teoreettinen fyysikko Kip Thorne keksivät tarinan avaruusmatkasta, joka pohjautuisi mahdollisimman paljon tieteeseen. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Steven Spielberg ja kaksikon idean pohjalta käsikirjoituksen työsti Jonathan Nolan. Spielberg kuitenkin jätti projektin, jolloin filmille tarvittiin uusi ohjaaja ja Jonathan ehdotti veljeään, Christopher Nolania. Christopher ja Jonathan työstivät käsikirjoituksen uudestaan, ja alkoivat kunnolla tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat kesän lopussa 2013 ja päättyivät joulukuussa. Interstellar ilmestyi loppuvuodesta 2014 ja se oli suuri menestys. Kriitikot ihailivat elokuvaa ja se sai nopeasti "uuden 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968)" maineen. Monet fyysikot kehuivat, kuinka hyvin leffan tapahtumat perustuivat todelliseen tieteeseen. Elokuva pääsi useilla listoilla ilmestymisvuotensa parhaiden elokuvien joukkoon, minkä lisäksi se oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti vain yhden eli Parhaat erikoistehosteet. Itse näin Interstellarin heti ensi-illassa. Olin äärimmäisen innoissani leffasta, sillä Christopher Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani. Hänen neljä edellistä elokuvaansa (The Prestige, 2006, The Dark Knight, 2008, Inception, 2010 ja The Dark Knight Rises, 2012) olivat mielestäni kaikki täyskymppejä, eikä Batman Begins (2005) jäänyt niistä kauas. Odotukseni olivat siis todella suuret ja olin todella huojentunut, sillä en pettynyt lainkaan. Interstellar oli ja on edelleen mielestäni vuoden 2014 paras teos, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kun vuoden 2016 lopussa päätin, että Inception on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelen vuodelle 2017, päätin samalla Interstellarin olevan viimeinen. Niinpä joulun ja uuden vuoden lähestyessä katsoin elokuvan uudestaan, enkä voinut olla ihastelematta sen mestarillisuutta jälleen kerran.
Kun ihmiskunta on vaarassa kuolla kuivuneelle maapallolle, ryhmä tutkijoita lähtee etsimään uutta planeettaa, jonka ihmiset voisivat asuttaa.
Elokuvan päähenkilö on entinen lentäjä, nykyinen maanviljelijä Cooper, jota näyttelee Matthew McConaughey. Ja kuinka upeasti näytteleekään! McConaughey on aivan täydellinen valinta Cooperin rooliin, josta katsoja kiinnostuu heti alussa. Cooperin vaimo on kuollut, joten hän joutuu hoitamaan kahta lastaan yksin (tai no, lasten isoisän kanssa), eikä hän ole mitä parhain hommassa. Maanviljely ei erityisemmin kiinnosta häntä, vaan hän unelmoi jatkuvasti Maan ulkopuolisesta maailmasta. Avaruusmatka onkin samalla sekä parasta että huonointa, mitä Cooperille koskaan tapahtuu. McConaughey tuo hienosti esille hahmon ihailun maailmankaikkeutta kohtaan, mutta samalla katsojana voi kaiken aikaa nähdä, kuinka häntä sattuu jättää lapsensa kotiin, tietämättä milloin hän näkee heidät seuraavan kerran... tai näkeekö hän heitä koskaan. Parhaiten McConaughey onnistuu Cooperin traagisessa puolessa, sillä katsojana voi täydellisesti tuntea hänen surunsa. Uutta kotia lähtevät etsimään myös Anne Hathawayn näyttelemä tohtori Brand, David Gyasin esittämä tohtori Romilly ja Wes Bentleyn näyttelemä tohtori Doyle. Kolmikosta parhaiten esille pääsee tohtori Brand, joka joutuu myös jättämään jotain taakseen Maahan. Toisin kuin muilla, häneltä kuitenkin löytyy jotain henkilökohtaisesti tärkeää odotettavaa määränpäässään. Hathaway on erittäin mainio osassaan ja McConaugheyn tavoin hän taitaa traagisimmat hetken parhaiten. Gyasin ja Bentleyn esittämät hahmot ovat toimivat lisäykset, mutta hahmot jäävät aika ontoiksi. Tohtori Romilly pääsee esille lähinnä sen takia, että nelikon aluksen huojuminen aiheuttaa hänelle heikon olon. Nelikon mukana liikkuvat myös robotit TARS (äänenä Bill Irwin) ja CASE (äänenä Josh Stewart). Roboteista on saatu aikaan yllättävän aidot, minkä lisäksi heistä on tehty erinomaisesti erilaiset. TARS on enemmän äänessä ja heittää vitsiä, kun taas CASE on paljon hiljaisempi ja asiallisempi. Cooperin lapsia ovat Murphy ja Tom, joita näyttelevät lapsina Mackenzie Foy ja Timothée Chalamet, ja aikuisina Jessica Chastain ja Casey Affleck. Lapsista Murphy pääsee paljon selkeämmin esille, sillä tuntuu täysin siltä, että hän on Cooperin suosikki. Minun ainoa ongelmani elokuvassa onkin se, ettei Cooper vaikuta välillä piittavan lainkaan pojastaan. Avaruusmatkan aikana hän puhuu lähinnä Murphysta, mikä tuntuu paikoitellen ikävältä, kun näytetään Maan tapahtumia ja Tomia. Paikoitellen siihen löytyy syitä, mutta muutamassa kohdassa tuntuu siltä kuin Tom olisi unohtunut käsikirjoitusvaiheessa kokonaan. Hahmojen kehitys on kuitenkin onnistunutta molempien lasten osalta, kuten on myös näyttelijöiden työ. Näyttelijät ovat täydellisesti valitut, sillä Chastain ja Affleck näyttävät ja tuntuvat siltä, että he todella olisivat aikuisiksi kasvaneet Foy ja Chalamet. Jopa ulkonäöstä löytyy hämmästyttävän samanlaisia piirteitä. Elokuvassa nähdään myös Christopher Nolanin vakionäyttelijä Michael Caine tohtori Brandin isänä professori Brandina, joka lähettää Cooperin avaruuteen; John Lithgow Cooperin kuolleen vaimon isänä, eli Murphyn ja Tomin ukkina; sekä Topher Grace lääkärinä, jonka osuus jää harmillisen mitättömäksi. Mukana on myös eräs näyttelijä, jonka esiintyminen elokuvassa taisi tulla ihan kaikille yllätyksenä.
Mikä Interstellarissa on sitten niin täydellistä mielestäni? Itse asiassa lähestulkoon kaikki. Elokuvan maailma, sen hahmot, niiden näyttelijät ja heidän kokema tarinansa, mahtavasti luodut tunnelmat, sekä filmin teemat ja pohdinnat, kuten myös sen rytmitys, outous ja fantastinen tekninen toteutus. Interstellar on erittäin pysäyttävä teos. Se on todellinen kokemus, joka pitää vain yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan. Heti alussa elokuva nappaa mukaansa dokumentin kaltaisten videoiden avulla, minkä lisäksi on äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Maapallo ei ole nimittäin kovin hilpeä paikka elää. Maanviljelijöiden sadot kuivuvat, jolloin joka vuosi ruokaa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kuivuus aiheuttaa hiekkamyrskyjä, jotka jättävät kaiken tomun peittoon, mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä. Elokuvan maailmanlopussa ei ole kyse mistään asteroidista, joka kiitää kohti Maata tai Maan sisuksen räjähtämisestä. Filmissä viedään ilmastonmuutos hyvin pitkälle ja näytetään, kuinka ihmisten maailma tekee hidasta ja tuskallista kuolemaa. Kuten elokuvassa sanotaan, suurin ongelma ei ole ruoan puute, vaan se, että lopulta ihmiset tukehtuvat, kun ilma ei ole enää hengitettävää. Uuden kotiplaneetan löytymisen tarve on selvä katsojille heti alussa, sillä ilmastonmuutoksen takia jotain tällaista voisi hyvinkin olla tiedossa monien vuosien päästä.
Realistisen maailmanlopun lisäksi myös filmin tiedepuoli on saatu erittäin uskottavaksi. Monet asiat saattavat aluksi tuntua pelkältä höpöhöpöltä, mutta silloin kannattaa katsoa elokuvan lisämateriaaleja, joissa oikeat tutkijat kertovat, miten paljon leffan avaruusihmeistä pohjautuu oikeaan tieteeseen. Interstellarissa nähdään esimerkiksi tutkijoiden mukaan elokuvahistorian realistisin musta aukko, minkä lisäksi siinä käsitellään aikaa tavalla, mitä en ole aiemmin nähnyt filmeissä. Monien katsojien kannattaakin heti aluksi ymmärtää, että monet asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät meillä Maassa. Se, miten aika toimii elokuvassa, on täyttä totta. Joissain paikoissa aika kulkee paljon nopeammin kuin toisissa paikoissa, mitä on hyödynnetty aivan täydellisesti. Ajan kuluminen luo yhden filmin surullisimmista hetkistä, jota on hieman sydäntäsärkevää katsoa. Elokuva ei siis paikoitellen edes ole tieteisfiktiota, vaan ihka oikeaa tiedettä. Mitään avaruusolentoja laserpyssyjen kanssa on siis turha odottaa näkevän. Fiktiota löytyy tietysti leffasta, mutta sitä on käytetty lähinnä avaruuden asioissa, joita tiede ei vielä ymmärrä. Ne ovat kuitenkin katsojille ymmärrettävissä, kunhan leffaa seuraa tarkkaan ja pitää mielessä, että aika ei ole sitä, miten me ajattelemme sitä joka kerta katsoessamme kelloa.
Niin ja ajasta puheen ollen...Interstellar kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä aika on käytetty niin mestarillisesti hyödyksi ja se on rytmitetty niin taidokkaasti, ettei kesto tunnu missään. Olen nähnyt puolentoista tunnin filmejä, jotka tuntuvat tätä pidemmiltä. Mukana ei ole ainuttakaan tylsää kohtaa, sillä silloin kun elokuva ei saa katsojaa lumoutumaan maailmankaikkeudesta ja sen outouksista, leffa osuu tunteillaan suoraan maalitauluun. Minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, mutta Interstellar sisältää kolme niin koskettavaa kohtausta, että minullakin tuli tippa linssiin! Ja jos kaksi jälkimmäistä niistä ovat liikuttavia, niin se hetki alkupäässä, kun Cooper hyvästelee tyttärensä ja poikansa, ja jättää maatilansa lähteäkseen avaruuteen pelastamaan ihmiskunnan, on kaikessa sydämenhajottavuudessaan ja traagisuudessaan aivan käsittämättömän upea. Sillä hetkellä elokuva nousee täyskympin tasolle, kun katsojana on täysin mukana Cooperin tunteissa. Samalla haluaisi lähteä huikealle avaruusmatkalle, mutta samalla ei voi olla miettimättä, että Cooperin pitäisi kääntää autonsa ja palata takaisin perheensä luokse. Se on sekä Interstellarin paras kohtaus, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista kohtauksista! Filmiä vallitsee yleisestikin lohduton tunnelma, jolloin pienet ilon hetket saavat katsojan taidokkaasti onnelliseksi.
Traagisuuden lisäksi leffaan on myös luotu todella voimakas eeppisyys. Kyseessä on erittäin mahtipontinen elokuva, joka on kuitenkin niin nappiin työstetty, ettei se kertaakaan huku massiivisuuteensa. On upeaa, kuinka elokuvassa näytetään pieniä asioita isolla taustalla, oli se sitten visuaalisesti tai teemallisesti toteutettu. Sen lisäksi, että avaruusalus näyttää planeettojen vieressä todella pieneltä, leffa tuo asian esille myös siten, että melkein mitättömän pieni ihmismäärä lähtee pelastamaan koko suurta ihmiskuntaa. Eeppisyys tuodaan huikeasti esille teknisessä toteutuksessakin, mutta siitä lisää kohta. Ensin on kuitenkin pakko puhua hieman loppuhuipennuksesta, muttei kuitenkaan juonta paljastavasti. Monille leffan finaali on nimittäin todella vaikea kynnys ylittää. Jotkut eivät ymmärrä loppua, kun taas jotkut eivät vain pidä siitä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin lopetusta todella kummallisena, enkä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin toisella ja tällä katselukerralla huomasin yhä enemmän vihjeitä läpi leffan siihen, että huipennuksesta tulee järkevä. Tai no, järkevä ja järkevä... Interstellar osoittaa usein, ettei maailmankaikkeudessa ole järkevää selitystä kaikelle. On paljon asioita, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään ja joita he ovat valmis paikkaamaan omilla uskomuksillaan. Tämän loppuhuipennus tuo hienosti esille. Sitä ei selitetä, vaikka sille pohditaankin syitä. Mitä useammin filmin katson, sitä enemmän pidän sen huipennuksesta. Se on outo, mutta niin on meitä ympäröivä maailmakin. Ja siitähän Interstellar kertoo.
Oi Christopher Nolan, älä ikinä lopeta elokuvien tekoa! Sinun kaltaistasi ei ole toista tässä maailmassa! Pitipä hänen filmeistään tai ei, se on selvää, että Nolan tullaan muistamaan yhtenä merkittävimpänä ohjaajana koko maailmassa. Hänen tarinankerrontatapansa, tunnelmanluomisensa ja muutenkin elokuvantekotyylinsä on vain niin mieletöntä, ettei kukaan mielestäni pysty samaan. Nolan osaa käsitellä tunnelmaa niin hienosti, etteivät hänen pitkät filminsä tunnu pitkiltä. Hän saa mukaan niin paljon maagisuutta, ettei katselua edes haluaisi lopettaa. Nolan tuo näyttelijöistä parhaat puolet esille, minkä lisäksi hän on kirjoittanut veljensä kanssa loistokkaan tarinan, eikä käsikirjoituksen dialogista heikkoja repliikkejä oikeastaan löydy. Visuaalisesti ja audiollisesti Interstellar on pelkkää upeutta. Filmi on aivan mahtavasti kuvattu ja leikattu. Etenkin jäisellä planeetalla leikkaus eri tilanteista toiseen on erinomaisesti toteutettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet upeaa työtä avaruusalusten ja hahmojen avaruusasujen kanssa. Visuaaliset efektit ovat puhdasta silmäkarkkia. Pienoismallit ja digitehosteet on yhdistetty toisiinsa täydellisesti. Äänitehosteet ovat myös mahtavat ja on hienoa, että niissä on otettu huomioon se, ettei avaruudessa kuulu ääntä. Nolanin monen aiemman leffan tavoin myös Interstellarin musiikit on säveltänyt Hans Zimmer. Tässä Zimmer tekee aivan mielettömän hyvää työtä. Hänen musiikkinsa lisäävät elokuvan traagisuuden, eeppisyyden ja koskettavuuden tunteita. Etenkin leffateatterissa katsottuna Zimmerin pauhaava musiikki sai ihoni nousemaan kananlihalle useita kertoja.
Yhteenveto: Interstellar on mielettömän upea ja äärimmäisen koskettava tarina ihmiskunnan pelastamisesta ja rakkaudesta. Heti alussa elokuva näyttää maailmanlopun uskottavasti, jolloin katsoja kokee suurempaa halua nähdä nelikon avaruusmatkan onnistuvan. Matkasta ei mahtipontisuutta ja outouksia puutu, ja monet saattavat kokea jotkut tiedejutut liian kummallisina. Elokuva kuitenkin näyttää, että maailmankaikkeus todella on kummallinen paikka, eikä kaikelle voi löytää selitystä. Filmin teemat ovat upeasti luodut, minkä lisäksi se sisältää kolme erittäin liikuttavaa hetkeä. Kohtaus, jossa Cooper jättää lapsensa Maahan ja lähtee kohti tuntematonta, on aivan mielettömän täydellinen. Myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Matthew McConaughey suoriutuu varsinkin traagisista hetkistä loistavasti. Myös Anne Hathaway tekee loistotyötä, minkä lisäksi on pakko kehua sitä, että Murphin ja Tomin lapsinäyttelijöiksi löydettiin aika samannäköiset henkilöt kuin heidän aikuisvastineensa. Ja tietenkin sitä, että Mackenzie Foy on paras mahdollinen valinta Murphiksi. Tekninen toteutus filmissä on aivan mestarillinen. Efektit, äänet, kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat huikeasti toteutetut. Myös puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet taidokasta työtä. Isoin kunnia kuuluu kuitenkin ohjaaja Christopher Nolanille, joka on luonut suoraan sanottuna mestariteoksen. Hän on jälleen kerran pistänyt kaikkensa peliin ja saanut aikaiseksi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ainoa asia, mikä minua häiritsee elokuvassa, on se ettei Cooper vaikuta välittävän pojastaan. Muuten suosittelen Interstellarin näkemistä todella lämpimästi scifielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät pohdiskelevista, koskettavista, eeppisistä ja yksinkertaisesti erinomaisista elokuvista. Interstellar on todella pitkä, mutta sen katsoo helposti ilman taukoja, sillä se on niin koukuttava. Monet eivät ymmärrä leffan juttuja kunnolla, joten siihen kannattaa todella keskittyä. Kyseessä ei nimittäin ole kovin helppo avaruusleffa. Ja pitäähän se sanoa, että onhan tämä päivänselvästi uusi 2001: Avaruusseikkailu. Se filmi ei ollut kuitenkaan mielestäni mitä ihmeellisin, vaan paikoitellen todella pitkäveteinen. Samankaltaisuuksia on kuitenkin useita, eivätkä ne jää siihen, että molemmat tapahtuvat avaruudessa. Kumpikin kertoo ihmiskunnasta, minkä lisäksi molemmat päättyvät todella kummallisesti. Lisäksi TARS ja CASE -robotit muistuttavat ulkoisesti hyvin paljon outoja mustia palikoita, joita 2001:ssä esiintyy.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interstellar, 2014, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, Lynda Obst Productions, Government of Alberta, Alberta Media Fund
Ohjaus: Nikolaj Arcel Pääosissa: Tom Taylor, Idris Elba, Matthew McConaughey, Katheryn Winnick, Nicholas Pauling, Claudia Kim ja Jackie Earle Haley Genre: fantasia, toiminta Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 12
The Dark Tower, eli suomalaisittain Musta torni perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjasarjaan (1982-2012). "The Dark Tower" -kirjat ovat hyvinkin suosittuja, joten niistä on jo kauan mietitty tehdä leffa. Jo helmikuussa 2007 IGN-yhtiö ilmoitti, että olisivat tekemässä niistä filmiä, jonka ohjaisi mm. uudesta Star Trekistä (2009) ja sen jatko-osasta Star Trek Into Darkness (2013) tuttu J. J. Abrams. Elokuvan suunnittelu kuitenkin junnasi paikoillaan, kunnes lopulta vuonna 2009 Abrams ilmoitti, ettei aio jatkaa projektin parissa. Alle puoli vuotta myöhemmin uudeksi ohjaajaksi valittiin Ron Howard, joka on tehnyt esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Apollo 13 (1995) ja The Da Vinci Code (2006). Kirjoista aiottiin tehdä hänen työstämänään kolme filmiä ja kaksi kautta televisiosarjaa. Niiden suunnittelut jatkuivat kesään 2011 asti, kunnes uutena tuotantoyhtiönä toimiva Universal Pictures päätti lopettaa projektin. The Dark Toweria yritettiin myydä muille yhtiöille, mutta ne eivät kiinnostuneet ideasta, mikä johti siihen, että Howard lähti pois ohjaajan hommista vuonna 2015. Samana vuonna Sony alkoi kuitenkin työstämään projektia ja uudeksi ohjaajaksi valittiin tanskalainen Nikolaj Arcel, joka oli aiemmin tehnyt leffoja vain Tanskassa, kuten Mads Mikkelsenin tähdittämän En kongelig affære (A Royal Affair - 2012). Leffan teko lähti kunnolla liikkeelle ja vaikka kehnojen testinäytösten jälkeen Sony ajatteli vaihtaa Arcelin johonkin tunnetumpaan ohjaajaan, hän sai kuitenkin pysyä pestissä, kunhan hän teki useita uusintakuvauksia. The Dark Towerin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tämän vuoden tammikuussa, mutta se vain viivästyi ja viivästyi, kunnes se on nyt ilmestymässä elokuussa. Kun elokuva käy tällaisen tuotantohelvetin läpi, ei lopputulos voi olla hyvä. Monet kirjasarjan fanit ovat olleet todella ärsyyntyneitä siihen, miltä leffan mainokset näyttävät, minkä lisäksi leffan lyhyt pituus on hämmästyttänyt monia ja herättänyt lisää negatiivista palautetta. Kun on lukenut ihmisten kommentteja internetistä, ei kukaan tunnu odottavan The Dark Toweria positiivisin mielin. Itse en ole lukenut "Musta torni" -kirjoja, joten minulla ei oikeastaan ole edes mitään käsitystä koko hommasta. Trailerit ja julisteet eivät saaneet mielenkiintoani heräämään ja kaikki negatiivinen puhe leffaa kohtaan on saanut minun pienetkin toiveet viihdyttävästä toimintapätkästä katoamaan. Menin katsomaan The Dark Towerin siis todella pienin odotuksin ja toivoin lähinnä, ettei se olisi totaalinen katastrofi.
Paha mustiin pukeutunut mies yrittää tuhota universumia kasassa pitävän mustan tornin, kun taas yksinäinen revolverimies Roland yrittää suojella sitä. Tämä taisto on jatkunut jo ikuisuuden, mutta erikoisia voimia osaava nuori poika Jake Chambers voi tuoda päätöksen sodalle.
Pääosassa nuorena Jake Chambersina nähdään Tom Taylor, joka ei ole kovin hyvä näyttelijä. Taylor toimii muutamassa kohtaa, mutta pääasiassa hän ei ole vakuuttava roolissaan. Hahmona Jake on kuitenkin mielenkiintoinen. Hän näkee outoja unia eri maailmoista ja sen kaiken tuhosta, minkä takia hän päättää selvittää, mistä koko jutussa on kyse. Katsojana seuraa mielenkiinnolla Jaken matkaa - tosin lähinnä vain sen takia, kun pääsee näkemään erilaisia paikkoja (joita ei kuitenkaan nähdä kovin monta). Revolverimies Rolandia näyttelee erinomainen Idris Elba, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio. Elbasta löytyy oikeanlaista karskeutta ja sankaruutta, jota rooli vaikuttaa tarvitsevan. Valitettavasti Rolandin hahmo jää paikoitellen hieman auki, eikä hänen taustojaan esitellä lähes yhtään. Kahden pyssynsä ja nahkatakkinsa kanssa hän on kuitenkin niin tyylikäs tyyppi, että katsojana kannustaa häntä alusta alkaen. Elban suoritus tuo vielä lisäsiisteyttä, jolloin toivoisi, että hän olisi filmin päähenkilö eikä Jake. Matthew McConaughey esittää leffan pahista, eli mustiin pukeutunutta miestä, joka osaa erilaisia taikavoimia, joilla hän voi esimerkiksi laittaa ihmiset tekemään mitä ikinä häntä huvittaa. Mustiin pukeutunut mies voisi helposti olla uhkaava vastus, mutta harmillisesti hänenkään taustoja ei sen ihmeellisemmin esitellä, eikä McConaughey täysin sovi rooliinsa. Hänellä on oivallisen karhea ääni, mutta muuten hänen tapansa näytellä hahmoa ei välillä vakuuta lainkaan. Tarpeeksi toimivan antagonistin hän on kuitenkin saanut aikaan ja on hyvä, että hahmoa pääsee näkemään paljon leffan aikana. Elokuvassa nähdään myös Katheryn Winnick Jaken äitinä, Nicholas Pauling Jaken isäpuolena, Claudia Kim näkijänä, Michael Barbieri Jaken kaveri Timmynä ja Watchmenista (2009) tuttu Jackie Earle Haley roolissa, jonka tarkoitus jää todella epäselväksi katsojalle.
Vaikka pelkäsinkin niin ennakkoon, ei The Dark Tower ole hirveä elokuva. Ei se sinänsä ole edes huono, muttei se hyväkään ole. Leffa yhdistelee hauskasti länkkäreiden yksinäisiä ratsastajia fantasialeffojen demoneihin ja toimintafilmien taisteluihin, jolloin sitä on itse asiassa aika viihdyttävää seurata. Elokuva saa alussa herätettyä katsojan mielenkiinnon ja saa pidettyä sen jokseenkin koko leffan alusta loppuun (mikä ei tosin ole ihme, sillä puolentoista tunnin kestollaan kyseessä on yllättävän lyhyt elokuva). Vaikkei Rolandin ja mustiin pukeutuvan miehen taustoja selitetä tarpeeksi, ei leffa onneksi luota täysillä siihen, että katsoja olisi lukenut myös kirjat, jolloin tarinassa pysyy kaiken aikaa mukana. Vain pari kertaa mainittua Purppurakuningasta ei selitetä ollenkaan. Leffan juoni on todella simppeli, mutta silti ihan tarpeeksi toimiva, jotta se kiinnostaa - ja tosiaan ennen kaikkea viihdyttää - katsojaa. Viihdyttävintä ovat tietty toimintakohtaukset, Rolandin päästessä esittelemään revolveritaitojaan. Koko elokuvan parasta antia on nähdä, kuinka hahmo lataa aseensa erilaisilla, todella kekseliäillä tavoilla. Hieman koomisia ne tavat tietysti ovat, mutta se niistä tekeekin niin mahtavaa seurattavaa. Huumoria on muutenkin lisätty pienesti mukaan ja pari kertaa leffa onnistuu jopa tarjoamaan pienet naurut. The Dark Towerin yksinkertaisuus on valitettavasti pahasta, vaikka se tarjoaakin myös hyvät puolensa. Elokuva on täynnä kliseitä ja monet jutut on nähty monissa muissakin filmeissä, jolloin mitään uutta tai ihmeellistä ei ole tarjolla. Pohjaidea on kyllä huvittavan kiehtova, mutta koska teos kestää vain puolitoista tuntia, ei siinä hirveästi ehdi tapahtua ja tarina kulkee todella nopeasti eteenpäin. Outoa tosin on, että parissa kohtaa leffalla on aikaa todella tarpeettomiin toimintakohtauksiin, joissa ei ole mitään jännitystä mukana, sillä heti arvaa, ettei hahmoille käy mitään. Jännitettä ei tosin muutenkaan tunnu löytyvän - varsinkaan lopputaistelusta, joka vie viihdyttävyysarvoa kehnoudellaan. Loppuhuipennus on todella hätäisesti tehty ja vaikka siitä löytyykin suuri sankarihetki, ei se kertaakaan liikuta katsojaa. Elokuvassa oli kuulemma alunperin erilainen loppu, mutta kun testiyleisö ei pitänyt siitä, kuvattiin se kokonaan uudestaan, minkä myös huomaa. Leffan laimea lopetuskohtaus on selvästi kirjoitettu minuutissa tai kahdessa ja se on varmaankin hyväksytty yhtiöllä ilman sen kummempia mietintöjä. Kun lopputekstit alkavat, katsojana toteaa "jaahas" ja kävelee ulos salista jo uudet asiat mielessä. Hyvä jos illalla nukkumaan mennessä enää edes muistaa mitään koko pätkästä. Kyllähän The Dark Towerin kerran katsoi, muttei sitä tarvitse uudestaan nähdä. Eniten leffan jälkeen jäi harmittamaan, että itse mustaa tornia ei nähdä kuin muutaman kuvan verran, eikä siellä koskaan käydä.
Leffan ohjaaja Nikolaj Arcel ei selvästi tiedä, miten suuria kokonaisuuksia käsitellään. Useasti elokuvan aikana toivoin, että joko J. J. Abrams tai Ron Howard olisi sittenkin tehnyt tämän. Arcel on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana, joita on hänen lisäkseen kolme muutakin, mm. Akiva Goldsman, joka on aiemmin kirjoittanut sellaisia... öh "mestariteoksia" kuin Batman & Robin (1997) ja hieman yli kuukausi sitten ilmestynyt Transformers: The Last Knight (2017). Käsikirjoitus ei tietenkään ole kovin hyvä ja mukana on useita kehnoja repliikkejä. On The Dark Tower sentään kuvattu ja valaistu hyvin. Myös puvustus ja maskeeraus ovat toimivasti toteutetut. Leikkaus on kuitenkin paikoitellen huonoa, minkä lisäksi visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat. Äänitehosteet ovat sen sijaan mainiot ja Junkie XL:n säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, vaikkeivät jääkään mieleen.
Yhteenveto:The Dark Tower on parempi leffa kuin pelkäsin, muttei se silti hyvä ole. Se menee ihan viihdyttävänä toimintafantasiana, mutta vaikea kuvitella, että se todella aloittaisi jonkinlaisen elokuvauniversumin. Tarina on todella simppeli, mutta se ei välillä haittaa, sillä westernin, fantasian ja toiminnan yhdisteleminen on niin toimiva idea, että kiinnostaa tietää, mitä kaikkea pääsee näkemään (valitettavasti ei kuitenkaan kovin paljoa). Usein yksinkertaisuus aiheuttaa kuitenkin ongelmia, kun elokuva ei kykene tarjoamaan mitään erityistä, uutta tai ihmeellistä, vaikka Rolandin revolvereiden latailut ovatkin hauskan kekseliäitä. Roland on muutenkin mainio hahmo ja Idris Elba sopii osaan todella hyvin. Matthew McConaughey ei kuitenkaan täysin vakuuta filmin pahiksena ja pääpoika Tom Taylor ei ole kovin hyvä näyttelijä. Lopputaistelu on valitettavan hätäisesti tehty ja viimeinen kohtaus on todella laimea. Eniten leffan jälkeen jää harmittamaan kuitenkin se, ettei itse mustaa tornia nähdä kuin yhteensä noin kymmenen sekunnin ajan. Tietysti jos on kirjojen iso fani, niin tätä harmittelee suuresti, kuten eräs ystäväni Episodila taitaa tehdä. Elokuvan tarina ei kuulemma perustu kirjoihin kunnolla, joten monet fanit luultavasti pettyvät, mutta jos kirjat eivät ole tuttuja, niin The Dark Tower menee kevyenä hömppänä kerran. Jatkoa pohjustavaa lopputekstikohtausta ei mukana ole, mutta noin puolessa välissä elokuvaa on hauska viittaus Stephen Kingin kauhukirjaan "It" (1986), josta on tulossa filmatisointi ensi kuussa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
The Dark Tower, 2017, Sony Pictures Entertainment, Media Rights Capital, Imagine Entertainment, Weed Road Pictures
