Arvostelu: The Revenant (2015)

THE REVENANT

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Domhnall Gleeson, Will Poulter, Forrest Goodluck, Paul Anderson, Kristoffer Joner, Duane Howard, Melaw Nakehk'o, Arthur Redcloud, Lukas Haas, Brendan Fletcher ja Grace Dove

Genre: seikkailu, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia minuuttia

Ikäraja: 16

The Revenant perustuu Michael Punken samannimiseen kirjaan vuodelta 2002, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Hugh Glassin kohtaamisesta harmaakarhun kanssa vuonna 1823. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2001, kun tuottaja Akiva Goldsman sai Punken kirjan käsiinsä ennen sen julkaisua ja innostui tarinasta niin paljon, että hankki heti sen filmatisointioikeudet. David Rabe ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Park Chan-wook pestattiin ohjaajaksi ja Samuel L. Jacksonin oli tarkoitus tähdittää elokuvaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan. Vuonna 2010 Mark L. Smith kirjoitti uuden käsikirjoituksen, John Hillcoat valittiin ohjaajaksi ja Christian Balea kaavailtiin päärooliin. Vuotta myöhemmin Alejandro G. Iñárritu korvasi Hillcoatin ohjaajana ja tämä valitsi Leonardo DiCaprion päätähdeksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2014 ja niiden aikana koettiin useita takaiskuja, kun monet työryhmän jäsenet lähtivät kävelemään vaativien työolosuhteiden takia, minkä takia budjetti paisui lopulta yli kaksinkertaiseksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Revenant sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, miespääosan ja kuvauksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Itse kävin katsomassa The Revenantin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016. Pidin elokuvasta paljon ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Jouduttuaan harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja todistettuaan poikansa murhan, kuolemaan jätetty Hugh Glass taistelee tiensä erämaan halki, vannoen kostoa.

Monien vuosien hartaan odotuksen jälkeen Leonardo DiCaprio voitti vihdoin ja viimein parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Revenantista - ja täysin ansaitusti. DiCaprio näyttelee Hugh Glassia, tosielämän turkisansastajaa, joka joutui erään työkeikan aikana harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja päätti kostaa niille, jotka jättivät hänet kuolemaan. Elokuvassa tähän on vielä lisätty se, että Hugh'n poika, puoliksi pawnee-intiaani Hawk (Forrest Goodluck) tapettiin, koska tämä aikoi kertoa tapahtuneesta viranomaisille, mikä toki vain lisää Hugh'n vimmaa entisestään. DiCaprio tulkitsee hahmonsa selviytymistaistelua erinomaisesti ja ihailtavalla antaumuksella. Hänen valmistautumisensa rooliin ei ollut suinkaan helppo prosessi. DiCaprion täytyi opetella arikaran kieltä ja totutella uimaan hyytävässä vedessä, minkä lisäksi hän kokeili itse selviytymistä erämaassa syömällä vain raakaa biisonia ja nukkumalla eläimen ruhon sisällä. Katsoja voi tuntea Hugh'n tuskan ja vannoutuneisuuden, ja katsojana on täysillä mukana, kun mies aloittaa selviytymistaistelunsa ja kostoretkensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Domhnall Gleeson joukkoa johtaneena kapteeni Andrew Henrynä, Tom Hardy Hugh'ta inhoavana John Fitzgeraldina, sekä Will Poulter nuorena Jim Bridgerinä, joka joutuu ikävässä tilanteessa välikäteen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin Hardy, joka sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden, ansaitusti. Hardy on mahtavan kiero roolissaan, toimien täydellisenä vastakappaleena rehdille, mutta petettynä julmaksi äityvälle Hugh'lle.

The Revenant oli yhä kolmannellakin katselukerrallaan, kymmenisen vuotta myöhemmin todella vangitseva kostotarina, jonka säväyttävyyteen vaikuttaa toki paljon se, kun tietää, että monilta osin elokuva perustuu tositarinaan. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka meinaavat loksauttaa katsojan suun auki, sillä niin upeita ne ovat - lähtien harmaakarhun hyökkäyksestä, joka pistää tämän piinaavan selviytymiskamppailun aluilleen. Muistan selvästi, kuinka pirun jännittävä kohtaus oli ensi kertaa katseltuna ja vielä nytkin tekee pahaa seurata sivusta, kun suuri karhuemo käsittelee Hugh'ta kuin ylienerginen lapsi räsynukkea. Kohtaus on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka ikävän rujoja hetkiä mahtuu tämän vaikean taipaleen varrelle.

Vaikka elokuva kulkee eteenpäin hitaammanpuoleisesti ja kestoa on hieman yli kaksi ja puoli tuntia, ei The Revenantin parissa juuri missään kohtaa ehdi tylsistyä. Puolenvälin paikkeille Hugh'n matka alkaa hieman tuntua venytetyltä, mutta toisaalta tosielämässä mies raahasi itseään läpi erämaan jopa kuusi viikkoa. Loppua kohti leffa saa kuitenkin taas uutta puhtia ja onkin todella mielenkiintoista nähdä, miten tämä intensiivinen kertomus saa loppunsa. Sen lisäksi, että elokuva on varsinainen jännitysnäytelmä, on siitä myös muuhunkin. Selviytymistaistelunsa lisäksi Hugh käy myös mielensä sisäistä kamppailua ja leffan unenomaiset kohtaukset tuovat tiettyä mystiikkaa mukaan. Seassa on myös joitain todella kauniita hetkiä ja näkyjä, kaiken karuuden keskellä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro G. Iñárritu teki aikamoisen tempun 2010-luvun puolessavälissä. Ensin hän nappasi parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-pystit Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorancella) (2014) ja sitten heti vuotta myöhemmin hän voitti uudelleen parhaan ohjauksen palkinnon The Revenantilla. Hienoa myös on, että Birdman ja The Revenant ovat kuin yö ja päivä, täysin erilaiset teokset toisistaan. Niitä kuitenkin yhdistää Iñárritun väkevä näyttelijäohjaus, taiturimainen tunnelmanluonti ja tarkka silmä tyylikkäälle tekniselle toteutuksella. Siis pyhä jysäys, The Revenant on visuaalisesti järisyttävän hieno. Se on henkeäsalpaavan komeasti kuvattu. Kamera liikkuu pitkät ajat täysin sulavasti näyttelijöiden ympärillä, todella heittäen katsojan näiden tapahtumien keskelle. Leffa on myös fantastisesti valaistu, etenkin kun ottaa huomioon, ettei siinä käytetty lainkaan studiolamppuja, vaan pelkästään luonnonvaloa ja tulta. Lavastus on oivaa, puvustus mainiota ja maskeeraajat ovat tehneet todella rujoa työtä karhun aiheuttamien vammojen kanssa. Itse karhu on yllättävänkin vakuuttava digiluomus, näyttävämpi ilmestys kuin monissa nykypäivän Hollywood-efektispektaakkeleissa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Ryuichi Sakamoton ja Alva Noton säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Revenant, 2015, New Regency Productions, RatPac Entertainment, Anonymous Content, M Productions, Appian Way, Alpha Pictures, CatchPlay, Taiwanese Revenant

Arvostelu: One Battle After Another (2025)

ONE BATTLE AFTER ANOTHER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Teyana Taylor, Chase Infiniti, Benicio del Toro, Regina Hall, Alana Haim, Tony Goldwyn, Wood Harris, Shayna McHayle, D. W. Moffett ja Paul Grimstad

Genre: jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

One Battle After Another perustuu löyhästi Thomas Pynchonin kirjaan Vineland vuodelta 1990. Paul Thomas Anderson ihastui kirjaan jo vuosia sitten ja suunnitteli tekevänsä siitä elokuvasovituksen. Hän ei kuitenkaan lopulta halunnut tehdä suoraa adaptaatiota, vaan ryhtyi kirjoittamaan omaa tarinaansa, joka otti paljon inspiraatiota Pynchonin kirjasta. Vuonna 2023 Anderson ilmoitti elokuvan olevan tekeillä ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 työnimillä "BC Project" ja The Battle of Baktan Cross". Nyt One Battle After Another saapuu elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin siitä heti, kun kuulin Andersonin työstävän uutta leffaa. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun vanha vihollinen palaa kuvioihin kuudentoista vuoden jälkeen, entiset vallankumoukselliset yrittävät selviytyä hengissä jahdista.

Leonardo DiCaprio näyttelee Bob "Rocketman" Fergusonia, joka oli aikoinaan räjähde-ekspertti vallankumoukselliselle French 75 -ryhmälle. Hän rakastui ryhmää johtavaan Perfidia Beverly Hillsiin (Teyana Taylor) ja yhdessä he saivat tyttären, Willan (Chase Infiniti). Kuusitoista vuotta myöhemmin Bob on jäänyt yksinhuoltajaisäksi tytölle. Aiemmin takaa-ajetusta miehestä on tullut vainoharhainen ja hän on vajonnut alkoholismin kierteeseen. Kun menneisyydes sitten palaa kummittelemaan, Bobin täytyy muistaa vanhat metkunsa, pitääkseen tyttärensä turvassa. Tuttuun tapaansa DiCaprio heittäytyy vaikuttavasti roolinsa vietäväksi. Mies on loistavassa vedossa, etenkin ikääntyneempänä Bobina, joka on vuosien varrella unohtanut koodisanat sun muut, mitkä olisivat tärkeitä tässä tilanteessa. Mainiot ovat myös Taylor vallankumouksellisena johtajana Perfidiana ja Infiniti heidän tyttärenään Willana, joka on vuodet pitänyt isäänsä vain outona, kunnes kaikki tämän kertoma realisoituu.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Regina Hall, Alana Haim, Paul Grimstad ja Shayna McHayle French 75:een myöskin kuuluvina Deandrana, Maena, Sommervillena ja Junglepussyna, Sean Penn ryhmää jahtaavana eversti Steven J. Lockjaw'na, sekä Benicio del Toro Willan senseinä Sergiona, jolla on omat syynsä vältellä virkavaltaa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja Penn on erinomainen todellisena ihmishirviönä. Hän muovautuu täysin vastenmieliseksi vallan väärinkäyttäjäksi, joka on samalla kuitenkin omalla tavallaan aika pieni mies.

One Battle After Another on taattua laatua Paul Thomas Andersonilta ja mielestäni miehen paras työ ainakin vuosikymmeneen. Uskaltaisin jopa ennustaa, että ensi vuoden Oscar-gaalassa elokuva tulee nappaamaan ehdokkuuksia ainakin ohjauksesta, miespääosasta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta, sekä tavoittelemaan itse pääpystiä, parhaan elokuvan Oscaria. Vielä elokuvan ensimmäinen puolituntinen tuntuu hieman hakevalta. Se on kuitenkin pakollinen prologi ja esittely kaikille, jotta kun elokuva hyppää kuusitoista vuotta tulevaisuuteen ja tapaamme aiemmin niin vimmaisen vastarintaliikkeen keski-ikäistyneet rippeet, katsojana ymmärtää, mistä on tultu ja miten tähän on päädytty.

Kun eversti Lockjaw saa sitten vihiä French 75:n jäsenten olinpaikoista ja aloittaa suuren jahtinsa, elokuva muuttuu suorastaan vangitsevaksi jännitysnäytelmäksi, jossa hahmot yrittävät pysyä vastustajansa edellä tai sitten jahtaavat jahtaajaansa omien motiiviensa perässä. Elokuvalla on aikamoinen meno päällä ja sen lisäksi, että tapahtumaketju on tiivistunnelmainen, on se myös yllättävän hauska. Mukana on loistavaa sanailua ja hulvatonta fyysistä koheltamista. Kaiken kruunaa fantastinen finaali maantiellä, joka saa katsojan siirtymään penkkinsä reunalle ja puristamaan käsinojia rystyset valkoisina. Tämä ajojahti vie niin hyvin mukanaan, että varttia vaille kolmen tunnin kesto kulkee lopulta kuin hujauksessa. Sen lisäksi, että elokuva on valloittavan viihdyttävä, on sillä myös hyvää sanottavaa Yhdysvaltojen poliittisten ääripuolueiden yhteentörmäyksestä ja maan yleisesti pöyristyttävästä tilasta. Elokuva onnistuu käsittelemään ajankohtaisia teemoja hyvän satiirin kautta, muuttumatta kuitenkaan saarnaavaksi. Toisin sanoen One Battle After Another on se elokuva, joka Eddington (2025) yritti kovasti olla, mutta epäonnistui.

Paul Thomas Andersonin työ on läpikotaisin vakuuttavaa, oli kyse sitten ohjauksesta tai käsikirjoituksesta. Hänen ohjaksissaan leffa on myös teknisesti onnistunut. One Battle After Another on todella hyvin kuvattu, etenkin loppusuoran aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset paikoin häijyn rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Jonny Greenwoodin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Battle After Another, 2025, Warner Bros., Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)

THE WOLF OF WALL STREET

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski, Cristin Milioti, Matthew McConaughey, Jon Bernthal, Kyle Chandler, Rob Reiner, Christine Ebersole, Joanna Lumley, Jon Favreau, Jean Dujardin, Jake Hoffman ja Shea Whigham

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 16

The Wolf of Wall Street perustuu entisen pörssimeklari Jordan Belfortin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2007. Välittömästi kirjan ilmestyttyä Leonardo DiCaprio ja Warner Bros. hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia. Ohjaaja Martin Scorsese hyppäsi projektiin mukaan, mutta kun Warner Bros. ei edennytkään elokuvan kanssa, Scorsese päätti keskittyä muihin elokuviin. Indie-yhtiö Red Granite Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet itselleen ja houkutteli Scorsesen takaisin projektin pariin sillä ehdolla, että ohjaaja saisi vapaat kädet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2012 ja lopulta The Wolf of Wall Street sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, vaikka se sai myös kritiikkiä esimerkiksi eläinten käytöstä, sekä kirosanojensa määrästä (elokuva pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan, sisältäessään enemmän kiroilua kuin mikään leffa aiemmin). Elokuva sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus), neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti jälkimmäisen. Itse katsoin The Wolf of Wall Streetin vasta vuotta myöhemmin, kun sain sen isältäni lainaan DVD:llä. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Huomatessani leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

1980-luvun lopulla rahanahne Jordan Belfort saapuu Wall Streetille suurien toiveiden kera. Jordan huomaa nopeasti istuvan pörssimaailmaan kuin nenä päähän ja ryhtyy tahkoamaan hurjia summia rahaa - eikä aina ihan laillisin keinoin.

Viidettä kertaa ohjaaja Martin Scorsesen kanssa työskentelevä Leonardo DiCaprio näyttelee Jordan Belfortia, joka vuonna 1987 saapui New Yorkiin, Wall Streetille dollarin logot silmissään. Aluksi hieman ujosta ja sinisilmäisestä nuorukaisesta kasvaa nopeasti kivenkova pörssihai ja sitäkin enemmän pahemman luokan mulkvisti. Kun Jordanin tili alkaa täyttyä kahisevasta, sitä aletaan tuhlaamaan yhä vain villimmin juhlimiseen vaikkapa kalliilla luksusjahdilla huumeiden ja vähäpukeisten naisten kera. Lasta hoitava vaimokin (Cristin Milioti) unohtuu nopeasti. Jordan on todella niitä hahmoja, joita suorastaan rakastaa vihata. Kyseessä on aivan käsittämätön paskiainen, mutta hänen elämäänsä ei voi olla seuraamatta. Iso osa tästä johtuu DiCaprion aivan fantastisesta roolisuorituksesta. DiCaprio revittelee nauttien menemään isommin kuin koskaan ennen urallaan, uppoutuen täysin Jordanin yhä vain sekopäisemmäksi käyvään elämään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew McConaughey hetkellisesti Jordanin mentorina toimivana pörssimeklari Mark Hannana, Jonah Hill Jordanin yhteistyökumppanina Donnia Azoffina, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski ja Jon Bernthal Jordanille töihin hakeutuvina Nickynä, Minginä, Robbiena, Aldenina ja Bradina, elokuvan myötä kuuluisuuteen noussut Margot Robbie Jordanin uutena kiinnostuksenkohteena Naomina, Jon Favreau Jordanin asianajajana Mannyna, Rob Reiner ja Christine Ebersole Jordanin vanhempina, sekä Kyle Chandler Jordanin toimia tutkimaan alkavana FBI-agentti Denhamina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vakuuttavasti - etenkin Hill, Robbie ja Bernthal, jotka antavat vimmaisesti kaikkensa elokuvalle.

Vaikka pidin The Wolf of Wall Streetistä jo ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten, nyt uusintakierroksella se iski minuun todella lujaa. Kyseessä on todella erinomainen teos, joka on pelkkää lahjakkaiden elokuvantekijöiden juhlaa kameran molemmin puolin. Sen lisäksi, että DiCaprio tarjoaa yhden uransa räjähtävämmistä roolitöistä Jordan Belfortina, ohjaaja Martin Scorsese tekee kenties sekopäisintä työtään. Moni itseään rohkeana elokuvantekijänä pitävä nuorukaisohjaaja joutuu vain kumartelemaan Scorsesen mahdin edessä, kun tuohon aikaan lähes 70-vuotias herra pisti haisemaan oikein tosissaan. Ei mikään ihme, että osa katsojista pahoitti mielensä The Wolf of Wall Streetiä katsoessa. Sen lisäksi, että elokuva kyllä ansaitsi paikkansa Guinnessin ennätysten kirjasta kiroilunsa takia (pelkkä "fuck" -sana kuullaan filmissä yli 500 kertaa), on siinä niin paljon muita hävyttömyyksiä, että vähemmästäkin herkemmät saavat slaagin. Näyttelijät vetivät nenäänsä niin paljon feikki-kokaiinia, että Jonah Hill jouduttiin kyyditsemään sairaalaan!

Elokuvalla on kestoa jopa kolme tuntia, joka voi ennakkoon tuntua uhkaavalta mitalta - erityisesti jos pörssiaihe ei pahemmin kiinnosta. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olen nähnyt alle kahden tunnin leffoja, jotka ovat tuntuneet pidemmiltä kuin The Wolf of Wall Street. Scorsese ohjaa elokuvaa sellaisella energialla, että pitkä kesto kulkee kuin hujauksessa. Oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun leffa rauhoittuu hieman keskittymään Jordanin ja kumppaneiden tekojen seuraamuksiin, kesto alkaa jo vähän tuntua. Ensimmäiset kaksi tuntia menevät kuitenkin vauhdikkaasti. Jordanin kertomus on kaikessa törkeydessään todella herkullinen ja sen pohjalta Terence Winter on kynäillyt loistokkaan käsikirjoituksen. Sen lisäksi, että Winter kuljettaa tarinaa todella jouhevasti eteenpäin, on hän täyttänyt kohtaukset ensiluokkaisen hyvällä, usein jopa hulvattoman hauskalla dialogilla. Pitkiin keskusteluihin uppoutuu aivan täysin, varsinkin kun näyttelijät tulkitsevat repliikkejään näin intohimoisesti.

Leffa haastaa ovelasti katsojaansa, sillä katsojana tietää alusta asti, että Jordan joukkoineen koostuu suorastaan aikamoisista ihmishirviöistä, jotka leikkivät täysin muiden kustannuksella ja pitävät itseään korkeammassa asemassa kuin muut. He tekevät törkeitä temppuja muille (esimerkkinä juhlakohtaus, jossa pörssimeklarit heittelevät lyhytkasvuisia ihmisiä maalitauluun) ja uskovat pääsevänsä pälkähästä, koska rahaa löytyy. Mitä tökerömmiksi ja ennen kaikkea laittomammiksi hahmojen toimet muuttuvat, sitä enemmän takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että Jordan ja muut ansaitsisivat joutua telkien taakse. Samalla heidän haluaisi pääsevän pälkähästä.

The Wolf of Wall Street on kaiken tämän päälle vielä teknisiltä puoliltaan lahjakkaasti toteutettu. Kuvaus on taiturimaista ja pitkien otosten aikana näyttelijät pääsevät todella esittelemään lahjojaan. Leikkauksessa kolmen tunnin filmiin on saatu paljon sähäkkyyttä ja editointi on pääasiassa todella sulavaa. Yksittäisten hetkien aikana voi huomata selviä klaffivirheitä, joissa esimerkiksi talon eteen parkkeerattu limusiini on eri kuvissa joko paikoillaan, kadonnut kuvasta tai lähtemässä vasta liikkeelle. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäät. Toisin kuin voisi olettaa, monet The Wolf of Wall Streetin kohtauksista on kuvattu vihreän taustakankaan edessä ja monet taustat ovat joko muualta otettuja kuvia tai täysin tietokoneella luotuja. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja elokuvaan valitut kappaleet tehostavat usein tunnelmaa onnistuneesti.

Yhteenveto: The Wolf of Wall Street on erinomainen ja hulvaton tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jossa niin ohjaaja Martin Scorsese kuin päätähti Leonardo DiCaprio tekevät energisintä ja hävyttömintä työtään. Tuohon aikaan jo 70-vuotias Scorsese pisti monet nuoret ja puhtia täynnä olevat elokuvantekijät nurkkaan häpeämään, sillä niin räävittömällä ja iskevällä menolla hän on leffan täyttänyt. Tarina nappaa täysillä mukaansa ja Jordan Belfortin ronskia elämää ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla, vaikkei pörssiasioista tietäisi hölkäsen pöläystä. Elokuva on niin pirun viihdyttävä, että kolmen tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Leffa vain kasvattelee kierroksiaan ja tarjoaa toinen toistaan parempia kohtauksia, jotka ovat mahtavasti kirjoitettuja niin tapahtumiltaan kuin dialogeiltaan, sekä usein törkeän hauskoja. Kaikki hoitavat tonttinsa fantastisesti kameran edessä ja takana. Tietokone-efektejä hyödynnetään leffassa mittavin määrin, mutta niin sulavasti, ettei sitä edes tajua. Kaikin puolin The Wolf of Wall Street on aivan mahtava teos, jota suosittelen todella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wolf of Wall Street, 2013, Red Granite Pictures, Appian Way, Sikelia Productions, EMJAG Productions

Arvostelu: Killers of the Flower Moon (2023)

KILLERS OF THE FLOWER MOON

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Robert De Niro, Lily Gladstone, Scott Shepherd, Cara Jade Myers, Jason Isbell, JaNae Collins, Jillian Dion, William Belleau, Ty Mitchell, Tommy Schultz, Sturgill Simpson, Jesse Plemons, Tantoo Cardinal, Gary Basaraba, Louis Cancelmi, John Lithgow, Brendan Fraser ja Martin Scorsese

Genre: draama, rikos

Kesto: 3 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Killers of the Flower Moon perustuu David Grannin samannimiseen kirjaan vuodelta 2017, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin. Jo ennen kirjan julkaisua Imperative Entertainment -yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja pestasi Eric Roth käsikirjoittajaksi. Martin Scorsese hyppäsi mukaan ohjaajaksi ja kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo alkuvuodesta 2018, mutta kun Scorsese päättikin tehdä ensin The Irishman -elokuvan (2019), tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvausten alkua täytyi siirtää myös koronaviruspandemian alkamisen takia keväällä 2020 ja lopulta tuotanto pyörähti käyntiin vasta huhtikuussa 2021. Nyt Killers of the Flower Moon on saapunut elokuvateattereihin ja itselleni kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani leffoista. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä Finnkinon mukavassa Lounge-salissa.

Kun 1900-luvun alussa osage-heimon mailta löytyy öljyä, heistä muodostuu välittömästi yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista ihmisryhmistä. Rikkaudet eivät kuitenkaan tule yksin ja pian osageja alkaa löytyä mysteerisesti kuolleina, samalla kun alueen valkoiset keräävät rahoja omiin taskuihinsa.

Jos vartin mittaista The Audition -lyhäriä (2015) ei lasketa mukaan, Killers of the Flower Moon on Martin Scorsesen ensimmäinen elokuva, jossa nähdään hänen luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprio ja Robert De Niro yhdessä. Viittä aiempaa Scorsese-leffaa tähdittänyt DiCaprio näyttelee Ernest Burkhartia, sotaveteraania, joka saapuu Oklahomaan, osage-heimon maille, tapaamaan varakasta enoaan William King Halea, jota näyttelee Robert De Niro, joka tekee tässä jo kymmenennen yhteistyöelokuvansa Scorsesen kanssa. Kuten odottaa saattaa, DiCaprio on erinomainen pääroolissa, tulkiten hyvin hahmonsa monimutkikasta matkaa leffan edetessä. Mahtava on myös De Niro, joka tekee elokuvassa parhaan roolityönsä kenties koko 2000-luvun aikana. Äksyjen vanhojen ukkojen rooleihin jämähtänyt De Niro tuo huomattavasti enemmän puolia esille Halesta kuin monista muista hahmoistaan viime vuosien varrelta.

     Elokuvassa nähdään myös Scott Shepherd Ernestin veljenä Byronina, Lily Gladstone rikkaana osage-naisena Molliena, Cara Jade Myers, JaNae Collins ja Jillian Dion Mollien siskoina Annana, Retana ja Minnienä, sekä Tantoo Cardinal heidän äitinään Lizzie Q:na, Jason Isbell Minnien miehenä Billinä, William Belleau osage-mies Henry Roanina, Ty Mitchell, Tommy Schultz ja Louis Cancelmi hämärähommia puuhailevina Johnina, Blackiena ja Kelsienä, Gary Basaraba yksityisetsivä Burnsina, Jesse Plemons osage-heimolaisten kuolemia tutkivana liittovaltion agenttina Tom Whitena, John Lithgow syyttäjä Leawardina ja Brendan Fraser asianajaja Hamiltonina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Whalesta (2022) voittanut Fraser ylinäyttelee läpi todella minimaalisen ruutuaikansa. Oscareista puheenollen, olen varma, että Gladstone tulee saamaan vähintään naispääosaehdokkuuden vahvasta roolityöstään Molliena.

Killers of the Flower Moon ei onneksi tuottanut pettymystä, vaan kyseessä on juuri niin lahjakkaasti tehty tositarinaan perustuva rikosdraama kuin siltä voikin odottaa tällä tekijäpoppoolla. Kuten moni onkin jo ennakkoon kauhistellut, elokuvalla on tosiaan kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme ja puoli tuntia. Tänä vuonna on nähty jo useampi kolmen tunnin leffa, mutta ne tuntuivat lopulta pelkiltä harjoitusistunnoilta ja rakonkestävyystreeneiltä Killers of the Flower Mooniin verrattuna. En sano tätä kuitenkaan negatiivisessa mielessä; leffa kulkee nimittäin ajoittain kuin siivillä. Toisinaan herää tunne, että tästä olisi voitu tiivistää, leikata jotain kokonaan pois tai siirtyä nopeammin seuraavaan merkittävään hetkeen, mutta pääasiassa elokuva kyllä perustelee mammuttimaista kestoaan.

Elokuvan tarina on vahva ja mielenkiintoinen, sekä harmillisen ajankohtainen edelleen, vaikka näistä tapahtumista on vierähtänyt jo sata vuotta. Valkoinen mies on ahne, eikä todellakaan kestä sitä, kun joku muunlainen rikastuu. On välillä suorastaan järkyttävää seurata, kun osage toisensa perään kuolee, usein huonosti itsemurhaksi lavastettuna, eikä pääasiassa valkoisista koostuvaa virkavaltaa juuri kiinnosta ryhtyä tutkimaan asiaa. Alueen korruptio käy nopeasti selväksi ja kolmen ja puolen tunnin kestoon mahtuukin monenlaista katalaa juonittelua suuntaan jos toiseenkin. Toisinaan tragedioistakin löydetään huumoria, mutta pääasiassa filmi kulkee varsin tosikkona eteenpäin.

Väärissä käsissä elokuva saattaisi tukahtua oman painonsa alla tai ajautua vellomaan kurjuuksissa, mutta taituri Martin Scorsese osaa käsitellä raskaita aiheitaan mukaansatempaavasti. Hän on myös ollut tiiviisti yhteyksissä osage-heimolaisiin elokuvaa tehdessään, jolloin kansan itsensä ääni tulee kuulluksi, eikä leffa tunnu vain muutaman valkoisen, yli keski-ikäisen miehen kerronnalta tapahtuneesta. Scorsesen ohjaus on jälleen kerran lahjakasta ja hän on rakentanut useita koukuttavia kohtauksia ja tapahtumaketjuja, jotka eskaloituvat erinomaisesti. Yleisestikin elokuva rakentuu onnistuneesti kohti finaaliaan. Erittäin usein tositapahtumiin perustuvien elokuvien lopussa kerrotaan tekstein, mitä henkilöille tapahtui leffassa nähdyn jälkeen, mutta Killers of the Flower Moonilla on oma vekkuli tapansa tuoda tämän puolen katsojille.

On varmaan sanomattakin selvää, että teknisiltä ansioiltaan Killers of the Flower Moon on aika lailla kaikilla osa-alueillaan briljantti. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Niin jylhät maisemaotokset kuin pitkät, tapahtumia seuraavat kameraliikkeet näyttävät hienoilta. Visuaalinen anti on ajoittain niin näyttävää, että olen todella iloinen, että elokuvan pääsee kokemaan ihan elokuvateatterissa, sen sijaan, että se olisi julkaistu heti Apple TV+ -suoratoistopalvelussa. Lavasteet ovat komeat, asut mainiot ja maskeerauksetkin oivalliset. Erikoistehosteita hyödynnetään säästeliäästi ja onnistuneesti, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Robbie Robertson tunnelmoi kelvollisesti taustalla, mutta leffaa katsoessa herää usein tunne siitä kuin Robertson kierrättäisi samaa tahtia ja pientä melodiaa kohtauksesta toiseen.

Yhteenveto: Killers of the Flower Moon on hieno, joskin hieman ylipitkä eeposelokuva ja katsaus hirviömäiseen toimintaan sata vuotta sitten vähemmistön elämien kustannuksella. Martin Scorsese näyttää jälleen lahjansa ja rakentaakin kertomusta, sekä tunnelmaa taidokkaasti. Hän on työstänyt useita erittäin väkeviä tapahtumaketjuja, sekä yksittäisiä kohtauksia, joita jumittaa tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Scorsese luo vahvaa draamaa, muuttamatta leffaa kurjuuksissa vellomiseksi. Tragedioineenkin leffasta löytyy myös kelpo huumoria. Leonardo DiCaprio on mahtava pääroolissa ja Robert De Niro tekee kenties parhaan roolityönsä koko 2000-luvulla. Lily Gladstone on myös uuden maininnan arvoinen ja toivonkin, että hänestä kuullaan lisää tulevaisuudessa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on tietty erittäin laadukas, oli kyse sitten hienoista miljöistä tai taitavasta kameratyöskentelystä. Jos hitaat rikoseepokset, modernimmat länkkärit ja rankat tositarinat ovat juttusi tai jos ihan vain fanitat Scorsesea, DiCapriota, De Niroa tai kaikkia kolmea heistä, etkä kammoksu leffan mammuttimaista kestoa, suosittelen lämpimästi katsomaan Killers of the Flower Moonin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Killers of the Flower Moon, 2023, Apple Studios, Apple TV+, Imperative Entertainment, Appian Way, Sikelia Productions

Arvostelu: The Great Gatsby - Kultahattu (The Great Gatsby - 2013)

THE GREAT GATSBY - KULTAHATTU

THE GREAT GATSBY

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Joel Edgerton, Elizabeth Debicki, Jason Clarke, Isla Fisher, Jack Thompson, Adelaine Clements ja Amitabh Bachchan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Great Gatsby - Kultahattu perustuu F. Scott Fitzgeraldin kirjaan Kultahattu (The Great Gatsby) vuodelta 1925. Kirjan pohjalta oli tehty useita näytelmäsovituksia, sekä filmatisointeja, vuoden 1926 kadonnut elokuva The Great Gatsby, vuoden 1949 Kohtalokasta valtaa (The Great Gatsby) ja vuoden 1974 Kultahattu (The Great Gatsby). Vuonna 2008 ohjaaja Baz Luhrmann ilmoitti tekevänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta The Great Gatsby - Kultahattu sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen menestys. Lisäksi leffa voitti parhaan lavastuksen ja puvustuksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Itse katsoin The Great Gatsby - Kultahatun pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1922 Nick Carroway muuttaa New Yorkiin, aloittaakseen uudenlaisen elämän. Siellä hän tapaa mysteerisen naapurinsa Gatsbyn, jonka menneisyys kiehtoo Nickiä suuresti.

Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) parhaiten tunnettu Tobey Maguire nähdään Nick Carrowayna, entisenä kirjailijana, joka muuttaa 1920-luvun alussa New Yorkiin työskennelläkseen Wall Streetilla. Nickin elämä alkaa kokemaan mullistuksia, kun hän kohtaa naapurinsa, ökyrikkaan ja hulppeita juhlia järjestävän Jay Gatsbyn, jota näyttelee Spider-Manin rooliin lapsuudenystävänsä Maguiren kanssa ehdolla ollut Leonardo DiCaprio. On kiinnostavaa seurata Nickiä, kun tämä saapuu suurkaupunkiin aloittaakseen uuden elämän, mutta pian katsojan mielenkiinto siirtyy täysin menneisyyttään salailevaan Gatsbyyn. Nick jääkin suurimmaksi osaksi harmillisesti taka-alalle pelkäksi sivustakatsojaksi ja kertojaääneksi. Maguire suoriutuu hyvin osastaan, mutta jää lopulta täysin DiCaprion varjoon, joka tulkitsee erinomaisesti rikasta Gatsbya.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Nickin serkkuna Daisy Buchananina, Joel Edgerton tämän miehenä Tomina, Elizabeth Debicki Daisyn ystävänä Jordanina, Jason Clarke ja Isla Fisher huoltoasemaa pyörittävänä Wilsonin pariskuntana, sekä Jack Thompson psykiatrina, jolle Nick kertoo tarinaansa kohtaamisestaan Gatsbyn kanssa. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, istuen hyvin rooleihinsa niin rikkaina kuin köyhinä. Varsinkin Edgerton vakuuttaa itsevarmana Tomina, joka haluaa repiä Nickiä kaikenlaisiin tempauksiinsa mukaan.

Minulle F. Scott Fitzgeraldin alkuperäiskirja Kultahattu ei ole tuttu, enkä ole nähnyt muita sovituksia kirjan pohjalta, joten tästä arviosta ei tule löytymään minkäänlaista pohdiskelua, kuinka onnistunut adaptaatio Baz Luhrmannin The Great Gatsby - Kultahattu on. Tämä on ihan vain arvio siitä, kuinka onnistunut elokuva kyseessä on. Harmillisesti The Great Gatsby - Kultahattu ei ollut mielestäni toisellakaan katselukerralla kelvollista parempi. Se lähtee varsin nasevasti liikkeelle, heittäen katsojan 1920-luvun pyörteeseen. Tai siihen, mitä eksentrisestä tyylistään tunnettu Baz Luhrmann tulkitsee 1920-luvuksi. Moulin Rouge! -musikaalin (2001) ja viimeisimpänä Elviksen (2022) ohjaaja esittelee jälleen vahvaa visuaalista jälkeään, sekä voimakasta anakronistista leikittelyään musiikkien kanssa. Moderneja hittikappaleita on muovattu svengaamaan jazz-tyylillä, mikä joko toimii iskevästi tai särähtelee ikävästi korvaan.

Ei olekaan ihme, että The Great Gatsby - Kultahattu jakoi vahvasti mielipiteitä ilmestyessään ja sitä periaatteessa kehuttiin että haukuttiin täysin samoilla perusteilla. Elokuvan ensimmäinen tunti on tekijälleen ominaista audiovisuaalista tykitystä, jossa riepotellaan niin Maguiren hahmoa kuin katsojaa menemään. Itseeni tämä ärhäkkäämpi meno toimi mainiosti ja pisteeni olisivat luultavasti korkeammat, jos Luhrmann onnistuisi pitämään saman energian ja sähäkkyyden loppuun asti. Elokuva kuitenkin lässähtää hieman, kun se muuttuu toisen puoliskonsa aikana enemmän draamapainotteiseksi. Siinä Luhrmann ei ole yhtä vahvoilla ja tuntuu kuin juosten matkaan lähtenyt The Great Gatsby - Kultahattu olisi kompastunut matkan varrella ja ontuisi sitten loppuajan. Leffa kyllä pääsee lopulta maaliinsa ja taso nousee hieman viime minuuteilla, mutta kokonaisuutena elokuva jättää toivomisen varaa.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja varsinkin elokuvan alkupäässä juhlat Gatsbyn kartanossa ovat todella komeaa katseltavaa kameratyöskentelynsä ja väriloisteensa kera. Monista ulkokuvista kuitenkin huomaa, että elokuva on kuvattu studiossa vihreän taustakankaan edessä, sillä monista rakennuksista paistaa digitaalisuus. Upeiden autojen kanssa toteutetut kaahailukohtaukset menettävät tehoaan, kun on päivänselvää, että kaikki auton ympärillä on epäaitoa. Efektit ovat siis parhaat päivänsä nähneet. Aidot lavasteet ja asut ovat kuitenkin upeat. Äänitehosteet toimivat, mutta elokuvan musiikkimaailma on paikoitellen kummallinen eri aikakausia yhdistelevien kappaleidensa kanssa.

Yhteenveto: The Great Gatsby - Kultahattu on kelvollinen, mutta harmillisen epätasainen elokuva. Sen ensimmäinen puolisko on onnistuneen energinen ja sähäkkä, mutta tämä energia hiipuu leffan edetessä. Ohjaaja Baz Luhrmann on huomattavasti taidokkaampi värikkäässä tykittelyssä kuin rauhallisemmassa ihmisdraamassa, jolloin jälkimmäiseen rakentuva toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Filmin lopetus on mainio, mutta sitä ennen taso on ehtinyt tipahdella alkupään loistosta. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja etenkin Leonardo DiCaprio suoriutuu mallikkaasti itse Jay Gatsbyn osasta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Monesta kohtauksesta paistaa läpi, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten ja että taustat ovat digitaalisesti luotuja. The Great Gatsby - Kultahattua voi suositella Luhrmannin ja DiCaprion faneille, mutta jos ohjaajan räväkkä tyyli ja eri aikakausien musiikeilla leikittely tuntuu luotaantyöntävältä, leffa tuskin voittaa puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Gatsby, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, A+E Networks, Bazmark Films, Red Wagon Entertainment, Spectrum Films

Arvostelu: Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can - 2002)

OTA KIINNI JOS SAAT

CATCH ME IF YOU CAN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hanks, Christopher Walken, Nathalie Baye, Amy Adams, Martin Sheen, Nancy Lenehan, James Brolin, Thomas Kopache, Candice Azzara, Jennifer Garner ja Elizabeth Banks
Genre: draama, komedia, rikos
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 7

Catch Me If You Can, eli suomalaisittain Ota kiinni jos saat perustuu tositapahtumiin yhden Yhdysvaltojen nokkelimman huijarin, Frank William Abagnale Jr:n elämästä 1960-luvulla. Abagnale kirjoitti teoistaan omaelämäkerran Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) vuonna 1980 ja alkoi kaupittelemaan sitä elokuvastudioille. Tuottajat Norman Lear ja Bud Yorkin nappasivat kirjan elokuvaoikeudet ja myivät ne Columbia Picturesille, joka taas puolestaan myi ne tuottaja Hall Bartlettille. Bartlett oli jo alkanut tekemään elokuvaa, kun hän menehtyi ja projekti siirtyi Hollywood Picturesille. Sieltä projekti siirtyi TriStar Picturesin kautta DreamWorks-yhtiölle, jossa ohjaaja Steven Spielberg sai Abagnalen omaelämäkerran käsiinsä. Spielberg alkoi työstämään filmiä tuottajan roolissa ja ohjaajaksi pohdittiin aluksi mm. David Fincheriä, Gore Verbinskiä ja Lasse Hallströmiä, kunnes Spielberg päätti itse hoitaa ohjaamisen. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002, samalla kun Spielbergin toinen elokuva, Minority Report (2002) oli jälkituotannossa ja lopulta Ota kiinni jos saat sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva sai parhaan miessivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden, sekä parhaan käsikirjoituksen, musiikin, puvustuksen ja miessivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Ota kiinni jos saat muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten ole nähnyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen suunnilleen 15 vuoden jälkeen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1964 nuori Frank Abagnale Jr. saa tietää, että hänen vanhempansa ovat eroamassa ja päättää karata kotoaan. Karkumatkallaan Frank hoksaa nopeasti olevansa äärimmäisen lahjakas huijaamaan muita ja kun hän alkaa tahkoamaan rahaa väärennetyillä shekeillä, työskennellessään muka lentäjänä, lastenlääkärinä ja apulaisoikeusministerinä, hän saa FBI:n peräänsä.

Pääroolissa Frank Abagnale Jr:nä nähdään Leonardo DiCaprio, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin noussut todelliseksi tähdeksi Titanicin (1997) megamenestyksen myötä. Tästä muodostunut into elokuvia kohtaan paistaa kirkkaana DiCaprion silmillä Frankin roolissa ja hän tekeekin loistotyötä läpi leffan. Vaikka hahmo ryhtyy rikollisiin puuhiin, katsojana on silti täysin Frankin puolella ja haluaa nähdä tämän pääsevän pälkähästä. Suuri osa tästä johtuu DiCaprion tuomasta vekkulimaisesta karismasta ja kuinka hän tekee Frankista huijaustilanteissa täysin yli-itsevarman, vaikkei tämä tietäisi lainkaan, mihin on itsensä pistänyt.

     Kun eri pankit ympäri Yhdysvaltoja alkavat huomaamaan samanlaisia shekkipetoksia, FBI:n agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) ryhtyy selvittämään tapausta ja jahtaamaan Frankia. Agentti Hanratty perustuu todelliseen agentti Joseph Sheaan, joka ei leffan teon aikaan halunnut, että hänen nimeään käytetään filmissä. Hanks on tuttuun tapaansa mahtava roolissaan, mutta jää silti auttamatta DiCaprion varjoon.

Roolistaan parhaan miessivuosan BAFTA:n voittanut Christopher Walken ja Nathalie Baye nähdään Frankin vanhempina, Frank Abagnale vanhempana ja Paula Abagnalena, joiden vaikea parisuhde ja ero johtavat Frankin karkaamiseen. Walken tekee erittäin hyvää työtä osassaan, mutta Baye jää selkeämmin sivuosaan. Naisnäyttelijöistä Baye on kuitenkin parhaiten esillä, sillä muut naisnäyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään näyttelemään neitoja, joita Frank vietellen huijaa karkumatkallaan. Näissä rooleissa nähdään mm. Jennifer Garner, sekä nykyään huomattavasti isommat tähdet Amy Adams ja Elizabeth Banks.

Ota kiinni jos saat lähtee liikkeelle vuodesta 1967, kun Frank Abagnale on jo saatu kiinni ja häntä viedään FBI:n voimin takaisin Yhdysvaltoihin. Siitä sitten pitkien takaumien kautta kuljetaan ajassa taaksepäin, näyttäen Frankin elämää. Mistä nämä huijausideat ovat peräisin, mikä ajoi hänet karkuteille ja minkä takia hän lopulta jäi kiinni. Siitä huolimatta, että elokuva näyttää tavallaan heti alussa lopputuloksen, on kyseessä silti todella mukaansatempaava ja jännittävä FBI:n ja Frankin kissa-hiiri-leikki. Mistään synkistelevästä trilleristä ei ole kyse, vaan enemmän veijarimaisesta draamakomediasta, mikä levittää virneen vähän väliä katsojan huulille. Heti alussa elokuva esittelee Frankin mestarilliset huijarinlahjat, kun tämä aloittaa uudessa koulussa ja päättää esittää ranskanluokan sijaisopettajaa - ja vieläpä onnistuen siinä usean päivän ajan!

On todella hilpeää seurata, kuinka Frank päätyy mukaan erilaisiin hommiin ja kuinka hän ajan kanssa tehostaa taitojaan erilaisissa huijauksissa. Monet kohtaukset uhkuvat nerokkuutta, kun Frank väärentää hauskoin tavoin esimerkiksi shekkejä, lentäjäkorttia tai lääkärinpapereita. Rohkean persoonallisuutensa ansiosta Frank tekee yhä vain hävyttömämpiä rikoksia ja hänen elämänsä muuttuu päivä päivältä absurdimmaksi. Kiinnijäämisen riski on jatkuvaa ja pitää jännitettä yllä kaiken aikaa - etenkin kun FBI lähtee mystisen shekkiväärentäjän jäljille. Sen lisäksi, että elokuva on täynnä monia läheltä-piti-tilanteita, mitkä pistävät katsojan sydämen lyömään lujempaa, on myös kiehtovaa seurata Frankin suhtautumista FBI:hin. Välillä jännite kiinnijäämisestä vain innostaa Frankia lisää, kun taas toisinaan jatkuva pakoilu muuttuu uuvuttavaksi. Henkilökuvauksena Ota kiinni jos saat on todella mainio teos ja viihdyttävänä rikoskertomuksena vielä sitäkin parempi.

On Spielberg kyllä aikamoinen äijä. Hän ohjasi vuoden sisään kaksi lähes kahden ja puolen tunnin elokuvaa, joista ensimmäinen oli vielä ison budjetin tehostetuotanto Minority Report ja onnistui molemmissa erittäin hyvin. Ota kiinni jos saat ei todellakaan ole Spielbergin ensimmäinen elokuva, minkä hän ohjasi, odotellessaan toisen elokuvansa tehosteiden viimeistelyä. Vuonna 1993 hän julkaisi niin Jurassic Parkin kuin Schindlerin listan (Schindler's List), mikä on saavutus, mitä aika lailla kaikki muut ohjaajat voivat vain katsoa sivusta kadehtien. Vaikka Minority Report ja Ota kiinni jos saat eivät olekaan kaksikkona läheskään yhtä väkevä kuin Jurassic Park ja Schindlerin lista, ovat ne silti molemmat loistoviihdettä, eikä voi muuta kuin ihailla ohjaajan lahjakkuutta. Ota kiinni jos saat on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku herätetään tyylikkäästi takaisin henkiin. Kuvaus on oivallista ja sitä tukee hyvä leikkaus (joskin elokuvan ei tarvitsisi olla ihan kahden tunnin ja 20 minuutin mittainen). Äänimaailmakin on mainio tehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin, jotka tuovat oman vahvan lisänsä vekkulimaiseen henkeen.

Yhteenveto: Ota kiinni jos saat on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Filmi nostaa vähän väliä virneen katsojan kasvoille, sillä sitä on niin viihdyttävää ja hilpeää seurata. Frank Abagnale Jr:n veijarimaiset huijauspuuhat ovat erittäin koukuttavia ja onnistunutta jännitettä tuodaan mukaan, kun FBI astuu kuvioihin. Jahti pitää niin päähahmon kuin katsojan varpaillaan, vaikka lopputulos paljastetaan heti elokuvan alussa. Steven Spielbergin ohjaus on herralle tyypillisesti todella taidokasta ja hän pitää ovelaa pakettia hyvin kasassa. Leonardo DiCaprio on nappivalinta huijarin osaan ja Tom Hanks suoriutuu erittäin passelisti tätä jahtaavan FBI-agentin roolista. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevästi työstetty. Ota kiinni jos saat tuntuu usein unohtuvan, kun käydään läpi Spielbergin elokuvia. Ohjaajan filmografiaan mahtuu toki monia tätä parempia huipputeoksia, mutta 2000-luvun leffoista puhuttaessa Ota kiinni jos saat edustaa mielestäni Spielbergin tuotannon parempaa päätyä. Suosittelenkin elokuvaa kaikille kevytmielisempien rikostarinoiden, sekä tämän ohjaajan ja näiden näyttelijöiden faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Catch Me If You Can, 2002, DreamWorks, Kemp Company, Splendid Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, Muse Entertainment Enterprises

Arvostelu: Django Unchained (2012)

DJANGO UNCHAINED

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson, Don Johnson, Dennis Christopher, Walton Goggins, James Remar, David Steen, Dana Gourrier, Nichole Galicia, Laura Cayouette, Ato Essandoh, Bruce Dern, Jonah Hill ja Quentin Tarantino
Genre: western
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Django Unchained on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva - tai seitsemäs, jos Kill Bill: Volume 1:n (2003) ja Kill Bill: Volume 2:n (2004) haluaa laskea yhdeksi elokuvaksi. Tarantino alkoi 2000-luvun alussa pohdiskelemaan lännenelokuvan tekoa ja vuonna 2011 hän esittelikin käsikirjoituksensa The Weinstein Companylle. Hetken aikaa suunnitelmana oli linkittää leffa RZA:n ohjaamaan The Man with the Iron Fists -elokuvaan (2012), mutta se idea kaatui. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2011 ja lopulta Django Unchained sai maailmanensi-iltansa 11. joulukuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus ja äänitys), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti myös parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Itse sain Django Unchainedin nimipäivälahjaksi tädiltäni, joka oli alun perin esitellyt minulle Tarantinon elokuvat Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds - 2009) ja aiemmin tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettäneen Reservoir Dogsin (1992) kautta. Pidin filmistä ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Django Unchainedin pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1858 saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa orjan nimeltä Django ja kouluttaa tästä apulaisen hommiinsa. Samaan aikaan Django haluaa löytää orjana myydyn vaimonsa Broomhildan ja kostaa kaikille, jotka ovat tehneet heille pahaa.

Jamie Foxx näyttelee Djangoa (the "D" is silent), orjaa, jonka hammaslääkäriksi tekeytyvä palkkionmetsästäjä King Schultz (toistamiseen Tarantinon leffasta parhaan miessivuosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTA:n voittanut Christoph Waltz) vapauttaa ja koulii Djangosta apurin itselleen. Foxx on nappivalinta päärooliin ja hän tekee todella paljon jo pelkillä ilmeillä ja eleillä, muiden ollessa pääasiassa äänessä. Djangon hahmokaarta läpi elokuvan on mielenkiintoista seurata ja Foxx vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee ja mitä itsevarmemmaksi Django muuttuu. Vaikka Foxx onkin todella mainio osassaan, jää hän silti Waltzin varjoon. Waltz huokuu vahvaa karismaa ja hänen roolihahmonsa on todella kiehtova. Pääasiassa Schultz on lempeästi puhuva ja äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta hän voi halutessaan äityä kovinkin hurjaksi. Djangon tavoin katsojakin pohtii pitkään leffan aikana, onko arvaamaton ja hieman mysteerinen Schultz luottamisen arvoinen?

     Foxxin ja Waltzin lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Kerry Washington Djangon vaimona Broomhildana, jonka hän haluaa vapauttaa, Leonardo DiCaprio orjaplantaasiomistaja monsieur Calvin J. Candiena, Samuel L. Jackson tämän palvelijana Stepheninä, Dennis Christopher Candien asianajajana Moguyna, Laura Cayouette Candien siskona Lara Leenä ja Don Johnson orjaomistaja Big Daddy Bennettinä, minkä lisäksi Jonah Hill, Walton Goggins, ohjaaja Quentin Tarantino ja vanhan Django-elokuvan (1966) tähti Franco Nero tekevät pienet roolit leffassa. Waltzin tavoin myös DiCaprio ja Jackson jättävät päätähti Foxxin usein varjoonsa. Yleensä hyviksiä esittävä DiCaprio suorastaan herkuttelee häijyllä roolillaan, tehden yhden parhaista roolitöistään vuosiin. DiCaprio eläytyi niinkin vahvasti, että hajotettuaan vahingossa lasin ja samalla haavoitettuaan kättään sirpaleisiin oikeasti, hän vain jatkoi näyttelemistä. Candien kädessä näkyvä veri on siis DiCaprion omaa verta. Jackson on myös aivan fantastinen ja jopa kierolla tavalla hauska Candien iäkkäänä palvelijana. Myös Washington tekee hyvää työtä ja hänestä löytyy oikeaa herkkyyttä ja hentoutta rooliinsa.

Muutaman vuoden tauko taisi tehdä hyvää, sillä taisin pitää Django Unchainedista enemmän kuin koskaan ennen - ja jo aiemmin pidin sitä loistoleffana. Kyseessä on jälleen yksi erinomainen teos Quentin Tarantinolta, joka hyödyntää taas kerran kaikkia tuttuja keinojaan ja maneereitaan tarjotakseen huippuluokan viihdettä. Tarantinon inspiraationlähteet ovat täysin selvät ja vaikutteita mm. Sergio Leonen spagettiwesterneistä voi huomata pitkin leffaa. Aiheeltaan elokuva ottaa kuitenkin paljon esikuviaan voimakkaammin kantaa orjuuteen ja rasismiin, eikä yhtään kaunistele sen hirveyksiä. Joidenkin kohtauksien aikana voi jopa tehdä pahaa katsoa ruudulla tapahtuvaa. Samalla teos on kuitenkin jopa inspiroiva ja voimakas kostotarina. Djangon todella haluaa onnistuvan tavoitteissaan ja hahmon puolesta jännittää yhä vain isommin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

Elokuvan noin puolen välin paikkeilla se jännite nostetaan huippuunsa äärimmäisen intensiivisen ruokailukohtauksen aikana. Siinä kaikki ohjauksesta näyttelemiseen, käsikirjoittamiseen ja tekniseen toteuttamiseen ovat huippuunsa hiottuja ja katsoja seuraa hievahtamatta ja sydän pamppaillen, missä kohtaa homma räjähtää käsiin. Periaatteessa kohtaus on pelkkää dialogia, mutta juuri sen Tarantino osaa parhaiten. Ei ole ihme, että Tarantino nappasi parhaan käsikirjoituksen Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot Django Unchainedilla. Siitä huolimatta, että kahden tunnin ja 45 minuutin kestossa leffaa olisi voinut jo kirjoitusvaiheessa tiivistää ihan pienesti, teksti on fantastista. Hahmot ovat mahtavasti kirjoitettuja, samoin käydyt keskustelut heidän välillään. Ilmestyessään filmi sai hieman kritiikkiä siitä, kuinka paljon siinä käytetään rasistisia ilmaisuja, mutta olen samaa mieltä Tarantinon puolustuksen kanssa, että 1800-luvulla erityisesti Yhdysvaltojen eteläosissa tiettyä n-sanaa käytettiin kaiken aikaa, joten miksi leffan pitäisi esittää tapahtumia toisin. Ja kun kyseessä on Tarantinon leffa, on toki selvää, että hän vie kaiken äärimmilleen ja tekee rasistihahmoistaan oikein paisuteltuja sikoja, joita katsoja vihaa tosissaan.

Äärimmilleen viemisestä puheenollen... nasevan dialogin lisäksi Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluva yliampuva väkivallan kuvaus tekee myös paluun Django Unchainedissa. Ohjaajan tyypilliseen tapaan väkivallan purskahdukset ovat äkillisiä ja äärimmäisen verisiä. Tekoverta ei todellakaan säästellä ja ihmisistä roiskuu sellaiset määrät hurmetta, että yhdessä kohtauksessa talon seinät ovat nopeasti punaiset. Toimintakohtauksia on ripoteltu hyvissä määrin ja ne iskevät joka kerta täysin uutta asennetta peliin. Vaikka leffasta löytyykin pari kohtaa, jotka kaipaisivat pientä lyhennystä, pääasiassa elokuva on vakuuttavasti rytmitetty. Liki kolmen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä kuin se on, kun westerntyylinen seikkailu, raju väkivalta, kiinnostavat keskustelut, jännite, hahmokehitys, romantiikka, vakavien aiheiden draama ja kierosti lystikäs huumori kulkevat näin hyvin käsi kädessä.

Teknisiltäkin ansioiltaan Django Unchained on todella laadukkaasti tehty elokuva. 1800-luvun puoliväli herätetään vakuuttavasti henkiin upein lavastein ja asuin. Maskeeraajat tekevät aika inhottavaakin jälkeä ruoskaniskujen kanssa. Tehostetiimi pääsee toden teolla läträilemään tekoverellä, minkä lisäksi mukaan mahtuu muutama muu hieno efekti. Kuvaus on erittäin tyylikästä laajoista maisemakuvista tiukempiin lähikuviin. Tarantino hyödyntää pitkin elokuvaa todella äkillisiä zoomeja, joissa kuva kiitää vauhdilla laajasta kuvasta lähiotokseen. Zoomausta vielä tuetaan veikeällä äänitehosteella. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu villille lännelle perinteisistä efekteistä aina monipuoliseen musiikkitarjontaan. Tunnuskappale Django jää herkästi soimaan päässä.

Yhteenveto: Django Unchained on erinomainen länkkäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa. Quentin Tarantino hyödyntää kaikkia kikkojaan tehokkaasti pitkin elokuvaa ja elokuva pitääkin sisällään toinen toistaan väkevämpiä kohtauksia, joissa dialogit ovat loppuun asti hiottuja ja näyttelijät täydessä iskussa. Jamie Foxx on erittäin hyvä nimikkoroolissa Djangona, jonka kostotarinaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Foxx jää kuitenkin hieman sivutähtien Christoph Waltzin, Leonardo DiCaprion ja Samuel L. Jacksonin varjoon, jotka hoitavat hommansa ihailtavalla vimmalla. Erityisesti DiCaprio pitää lystiä niljakkaan hahmonsa kanssa. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti, etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä tiivistunnelmaisessa ruokailukohtauksessa. Tarantinon tuttuun tapaan elokuvan väkivalta on yliampuvaa ja tekoverellä mässäilevää, mutta silti tyylikästä. Tarina pitää hyvin otteessaan mahtavaan finaaliin asti. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi tekee vaikutuksen upeaa kuvausta ja näyttäviä puitteitaan myöten. Django Unchained on jälleen fantastinen elokuva ja lähes täysosuma Tarantinolta, jota voi suositella erittäin lämpimästi niin ohjaajan kuin western-genren faneille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Django Unchained, 2012, Columbia Pictures, The Weinstein Company