Arvostelu: One Battle After Another (2025)

ONE BATTLE AFTER ANOTHER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Teyana Taylor, Chase Infiniti, Benicio del Toro, Regina Hall, Alana Haim, Tony Goldwyn, Wood Harris, Shayna McHayle, D. W. Moffett ja Paul Grimstad

Genre: jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

One Battle After Another perustuu löyhästi Thomas Pynchonin kirjaan Vineland vuodelta 1990. Paul Thomas Anderson ihastui kirjaan jo vuosia sitten ja suunnitteli tekevänsä siitä elokuvasovituksen. Hän ei kuitenkaan lopulta halunnut tehdä suoraa adaptaatiota, vaan ryhtyi kirjoittamaan omaa tarinaansa, joka otti paljon inspiraatiota Pynchonin kirjasta. Vuonna 2023 Anderson ilmoitti elokuvan olevan tekeillä ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 työnimillä "BC Project" ja The Battle of Baktan Cross". Nyt One Battle After Another saapuu elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin siitä heti, kun kuulin Andersonin työstävän uutta leffaa. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun vanha vihollinen palaa kuvioihin kuudentoista vuoden jälkeen, entiset vallankumoukselliset yrittävät selviytyä hengissä jahdista.

Leonardo DiCaprio näyttelee Bob "Rocketman" Fergusonia, joka oli aikoinaan räjähde-ekspertti vallankumoukselliselle French 75 -ryhmälle. Hän rakastui ryhmää johtavaan Perfidia Beverly Hillsiin (Teyana Taylor) ja yhdessä he saivat tyttären, Willan (Chase Infiniti). Kuusitoista vuotta myöhemmin Bob on jäänyt yksinhuoltajaisäksi tytölle. Aiemmin takaa-ajetusta miehestä on tullut vainoharhainen ja hän on vajonnut alkoholismin kierteeseen. Kun menneisyydes sitten palaa kummittelemaan, Bobin täytyy muistaa vanhat metkunsa, pitääkseen tyttärensä turvassa. Tuttuun tapaansa DiCaprio heittäytyy vaikuttavasti roolinsa vietäväksi. Mies on loistavassa vedossa, etenkin ikääntyneempänä Bobina, joka on vuosien varrella unohtanut koodisanat sun muut, mitkä olisivat tärkeitä tässä tilanteessa. Mainiot ovat myös Taylor vallankumouksellisena johtajana Perfidiana ja Infiniti heidän tyttärenään Willana, joka on vuodet pitänyt isäänsä vain outona, kunnes kaikki tämän kertoma realisoituu.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Regina Hall, Alana Haim, Paul Grimstad ja Shayna McHayle French 75:een myöskin kuuluvina Deandrana, Maena, Sommervillena ja Junglepussyna, Sean Penn ryhmää jahtaavana eversti Steven J. Lockjaw'na, sekä Benicio del Toro Willan senseinä Sergiona, jolla on omat syynsä vältellä virkavaltaa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja Penn on erinomainen todellisena ihmishirviönä. Hän muovautuu täysin vastenmieliseksi vallan väärinkäyttäjäksi, joka on samalla kuitenkin omalla tavallaan aika pieni mies.

One Battle After Another on taattua laatua Paul Thomas Andersonilta ja mielestäni miehen paras työ ainakin vuosikymmeneen. Uskaltaisin jopa ennustaa, että ensi vuoden Oscar-gaalassa elokuva tulee nappaamaan ehdokkuuksia ainakin ohjauksesta, miespääosasta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta, sekä tavoittelemaan itse pääpystiä, parhaan elokuvan Oscaria. Vielä elokuvan ensimmäinen puolituntinen tuntuu hieman hakevalta. Se on kuitenkin pakollinen prologi ja esittely kaikille, jotta kun elokuva hyppää kuusitoista vuotta tulevaisuuteen ja tapaamme aiemmin niin vimmaisen vastarintaliikkeen keski-ikäistyneet rippeet, katsojana ymmärtää, mistä on tultu ja miten tähän on päädytty.

Kun eversti Lockjaw saa sitten vihiä French 75:n jäsenten olinpaikoista ja aloittaa suuren jahtinsa, elokuva muuttuu suorastaan vangitsevaksi jännitysnäytelmäksi, jossa hahmot yrittävät pysyä vastustajansa edellä tai sitten jahtaavat jahtaajaansa omien motiiviensa perässä. Elokuvalla on aikamoinen meno päällä ja sen lisäksi, että tapahtumaketju on tiivistunnelmainen, on se myös yllättävän hauska. Mukana on loistavaa sanailua ja hulvatonta fyysistä koheltamista. Kaiken kruunaa fantastinen finaali maantiellä, joka saa katsojan siirtymään penkkinsä reunalle ja puristamaan käsinojia rystyset valkoisina. Tämä ajojahti vie niin hyvin mukanaan, että varttia vaille kolmen tunnin kesto kulkee lopulta kuin hujauksessa. Sen lisäksi, että elokuva on valloittavan viihdyttävä, on sillä myös hyvää sanottavaa Yhdysvaltojen poliittisten ääripuolueiden yhteentörmäyksestä ja maan yleisesti pöyristyttävästä tilasta. Elokuva onnistuu käsittelemään ajankohtaisia teemoja hyvän satiirin kautta, muuttumatta kuitenkaan saarnaavaksi. Toisin sanoen One Battle After Another on se elokuva, joka Eddington (2025) yritti kovasti olla, mutta epäonnistui.

Paul Thomas Andersonin työ on läpikotaisin vakuuttavaa, oli kyse sitten ohjauksesta tai käsikirjoituksesta. Hänen ohjaksissaan leffa on myös teknisesti onnistunut. One Battle After Another on todella hyvin kuvattu, etenkin loppusuoran aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset paikoin häijyn rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Jonny Greenwoodin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Battle After Another, 2025, Warner Bros., Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Foinikialainen juoni (The Phoenician Scheme - 2025)

FOINIKIALAINEN JUONI

THE PHOENICIAN SCHEME

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.

Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.

Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.

     Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.

Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.

Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.

Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg

Arvostelu: Sin City (2005)

SIN CITY

Ohjaus: Robert Rodriguez ja Frank Miller

Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Clive Owen, Jessica Alba, Rosario Dawson, Brittany Murphy, Josh Hartnett, Devon Aoki, Marley Shelton, Alexis Bledel, Nick Stahl, Benicio del Toro, Jaime King, Michael Clarke Duncan, Michael Madsen, Powers Boothe, Carla Gugino, Elijah Wood, Rutger Hauer, Nick Offerman ja Tommy Flanagan

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Sin City perustuu Frank Millerin samannimisiin sarjakuviin, jota julkaistiin vuosien 1991 ja 2000 välillä. Robert Rodriguez innostui Millerin sarjakuvista ja halusi kääntää ne elokuvamuotoon. Hän sai Millerin mukaan projektiin ja yhdessä he ryhtyivät kirjoittamaan leffaa. Vaativasta luonteestaan tunnetun ja vain tietyllä tavalla elokuviaan tekevän Rodriguezin oli vaikea saada studioita tarttumaan projektiin, kunnes Miramax nappasi filmin itselleen. Koska Rodriguez koki, että elokuvan visuaalisuus oli niin suoraan otettu sarjakuvista, Miller ansaitsi hänen mielestään myös kunnian elokuvan ohjaajana. Director's Guild of America ei suostunut Rodriguezin toiveeseen, mikä johti siihen, että hän erosi killasta ja sai tahtonsa läpi. Vaikka elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö, Rodriguez koki elokuvan olevan niin suora tulkinta Millerin sarjakuvista, että hän ei halunnut kirjoittajien saavan tunnustusta alku- tai lopputeksteissä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2004, vaikka suurta osaa näyttelijöistä ei oltu edes valittu vielä. Elokuva kuvattiin pääasiassa vihreiden taustakankaiden edessä, jolloin eri näyttelijöiden yksittäin kuvatut suoritukset pystyttiin yhdistämään samoihin kuviin. Työlään prosessin jälkeen Sin City sai lopulta maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Itse katsoin Sin Cityn ensi kertaa jo varsin nuorena ja olin täysin myyty sen omalaatuiselle visuaalisuudelle. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo vuosia. Kun huomasin Sin Cityn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

Sin City on antologiaelokuva, johon on yhdistetty kolme Frank Millerin sarjakuvaa: alkuperäinen Sin City (1991-1992), kolmas numero Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill - 1995) ja neljäs numero Keltainen äpärä (That Yellow Bastard - 1996). Vaikka periaatteessa nämä kolme tarinaa vain esitetään peräkkäin, eivätkä niiden tarinat juuri linkity toisiinsa, löytyy niistä muutamia samoja hahmoja, kuten Jessica Alban näyttelemä strippari. Kaikki tarinat tapahtuvat toki itse Sin Cityssä, joka nimensä mukaisesti on täynnä syntisiä ihmisiä, murhaajia, huoria, korruptoituneita poliitikkoja, likaisia kyttiä, raiskaajia, kannibaaleja ja muuta saastaa. Sin City on iloton ja ruma paikka, jossa vain vahvimmat selviytyvät ja jossa kuolema saattaa odottaa joka nurkan takana.

Sin City -tarinassa (tunnetaan myös nimellä The Hard Goodbye) rujo äijä Marv (Mickey Rourke) ryhtyy selvittämään rakastamansa Goldien (Jaime King) murhaa ja päätyy arvostetun kardinaalin (Rutger Hauer) hirviömäisen pojan (Elijah Wood) jäljille. Kohtalokkaassa tapossa yksinäinen pyssysankari Dwight (Clive Owen) jahtaa tyttöystävänsä (Brittany Murphy) mukiloinutta Jackie-Boyta (Benicio del Toro) prostituoitujen (mm. Rosario Dawson, Devon Aoki ja Alexis Bledel) johtamaan Vanhaankaupunkiin, mikä äityy sotatantereeksi. Kahteen osaan jaettu Keltainen äpärä taas kertoo etsivä Hartiganista (Bruce Willis), joka yrittää pysäyttää lapsia raiskaavan ja murhaavan pedofiilipaskiaisen (Nick Stahl). Varsin hilpeää kamaa, eikö.

Ei ole mikään ihme, että Sin Cityä pidetään yleensä yhtenä kaikkien aikojen uskollisimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Sin City, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä on siirretty lähes täysin yks yhteen sarjakuvien sivuilta valkokankaille ja leffa tuntuu muutenkin siltä kuin sarjakuva heräisi eloon. Robert Rodriguezin työ on todella häikäisevää pitkin elokuvan ja lopputuloksesta näkyy hänen palava rakkautensa Frank Millerin teoksia kohtaan. Rodriguez ei ole halunnut kaunistella Millerin luomaa maailmaa, vaan tarjoaa sen yhtä karuna ja lohduttomana paikkana. Hän ei muovaa hahmoista puhtoisempia, vaan kaikki ovat jollain tavalla epämiellyttäviä tai katalia persoonia ja mulkvisteja, joihin ei haluaisi tosielämässä törmätä. Väkivaltaa ei ole siistitty, vaan elokuva on yhtä verinen ja tyly kuin lähdemateriaalinsa. Jokaista tarinaa säestää päähenkilönsä kertojaääni, aivan kuin sarjakuvista tutut ajatuskuplat. Ne myös luovat elokuvalle toimivan modernia film noiria muistuttavan ilmapiirin.

Sen lisäksi, että elokuvan rikostarinat ovat kaikki mukaansatempaavia, pitää Sin City lumoissaan jo vaikuttavan teknisen toteutuksensa ansiosta. Toki digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja nykypäivänä etenkin autokaahailut näyttävät lähinnä videopeleiltä, mutta toisaalta tämä vain vahvistaa leffan sarjakuvamaisuuden tunnetta. Kuten sarjakuvat, myös elokuva on pääasiassa mustavalkoinen, sisältäen vain yksittäisiä värejä siellä täällä, kuten prologin naisen punainen mekko tai Keltaisen äpärän nimikkohahmo. Elokuva tosiaan kuvattiin vihreää taustakangasta vasten, jotta yleisilmeestä voitaisiin digitaalisesti tehdä sarjakuville uskollinen ja lopputulos kyllä toimii. Mukana on useita pirun komeita otoksia, joista monet ovat suoraan sarjakuvien sivuilta kopioituja. Jo pelkkä visuaalinen tyylittely tekee Sin Citystä ihailtavan omalaatuisen teoksensa, jollaista ei toista taida löytyä. Paitsi noh, tehtiinpä elokuvalle kymmenen vuotta myöhemmin jatko-osa, mutta puhutaan Sin City: A Dame to Kill Forista (2014) joskus toiste.

Eikä pidä unohtaa elokuvan väkevää näyttelijäkaartia. Mickey Rourke, Clive Owen ja Bruce Willis ovat kaikki nappivalintoja tarinoidensa keulakuviksi, mutta myös sivunäyttelijät ovat hyvin roolitettuja. Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Elijah Wood osaa olla aidosti hyytävä Kevininä, kun taas Benicio del Toro ja Nick Stahl revittelevät menemään eksentrisinä roistoina. Vaikka kaikissa kolmessa tarinassa päähenkilö on mies, joka haluaa suojella avuttomilta vaikuttavia neitokaisia, Rosario Dawson ja Devon Aoki ovat karismaattisia Vanhaakaupunkia johtavina seksityöläisinä Gailina ja Mihona, jotka eivät anna kenenkään hyppiä heidän nenilleen ilman ikäviä seuraamuksia. Kaiken kaikkiaan Sin City on siis väkevä pakkaus ja loistava sarjakuvaleffa, joka toimii erittäin hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sin City, 2005, Dimension Films, Troublemaker Studios

Arvostelu: Epäillyt (The Usual Suspects - 1995)

EPÄILLYT

THE USUAL SUSPECTS

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Chazz Palminteri, Stephen Baldwin, Benicio del Toro, Kevin Pollak, Pete Postlethwaite, Giancarlo Esposito, Suzy Amis, Dan Hedaya ja Cástulo Guerra

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Usual Suspects, eli suomalaisittain Epäillyt on Bryan Singerin ohjaama rikoselokuva. Elokuvan idea syntyi Singerin pitämästä Spy-lehden artikkelinimestä "The Usual Suspects" ja hänen ja käsikirjoittaja Christopher McQuarrien visioimasta julisteesta, jossa viisi rikollista seisovat vierekkäin tunnistusrivissä. Miehet alkoivat pohtia, miksi nämä rikolliset olivat ajautuneet tilanteeseen ja McQuarrie kynäili ideoiden pohjalta käsikirjoituksen. Hollywood-studiot eivät kuitenkaan tarttuneet projektiin, joten heidän piti kaupustella leffaansa Euroopassa, missä sille annettiin rahoitus. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1994 ja lopulta Epäillyt sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta kriitikoilta ja joka voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan Oscar-palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista rikosleffoista. Itse katsoin Epäillyt yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa, mutta tuolloin se meni minulta yli hilseen, enkä paljoa piitannut siitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Epäillyt sen juhlavuoden kunniaksi.

Satamassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ja räjähdyksen jälkeen poliisi ottaa kuulusteluun paikalla olleen rikollisen Roger Kintin, joka immuniteetin toivossa selittää, mistä koko hommassa on ollut kyse.

Epäillyt kertoo viidestä rikollisesta, jotka kohtaavat poliisien tunnistusrivissä ja jotka päättävät ryhtyä keikkailemaan yhdessä, näpäyttääkseen lainvalvojia. On rampa huijari Roger Kint (Oscar-palkinnon roolityöllään napannut Kevin Spacey), rikolliset hommat taakseen jättänyt Dean Keaton (Gabriel Byrne), räjähteisiin erikoistunut Todd Hockney (Kevin Pollak), sekä pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Michael McManus (Stephen Baldwin) ja Fred Fenster (Benicio del Toro). Hahmot ovat kiinnostavat ja onnistuneen erilaiset persoonat, jolloin heidän tarinaansa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun he päättävät tehdä yhteistyötä seuraavien rikoshommiensa kanssa. Näyttelijäviisikko suoriutuu rooleistaan mallikkaasti. Oli Spaceysta ihmisenä mitä mieltä tahansa, tähän kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia, ei käy kieltäminen, etteikö hän olisi lahjakas näyttelijä ja tarjoaisi Epäillyissä väkevän roolityön.

     Elokuvassa nähdään myös Chazz Palminteri Rogeria kuulustelevana agentti Kujanina, Giancarlo Esposito tapausta tutkivana FBI-agentti Baerina, Dan Hedaya poliisi Rabinina, Suzy Amis Keatonin asianajajatyttöystävä Edie Finneranina, Peter Greene rikollispomo Redfootina, sekä Pete Postlethwaite mysteeriselle Keyser Sözelle työskentelevänä Kobayashina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, erityisesti Palminteri sinnikkäänä ja vastauksia vaativana agenttina. Nykyään huomattavasti kuuluisampi Esposito on hauska nähdä nuorempana miehenä sivuroolissa, ennen kuin hän alkoi esittää joka toisessa elokuvassa tai televisiosarjassa pääroistoa.

Joskus kannattaa antaa uusia mahdollisuuksia, se kävi hyvinkin selväksi Epäiltyjen kohdalla. Kyseessä on aivan mahtava rikoselokuva, joka on täysin ansaitusti saanut paikkansa lajityyppinsä arvostetuimpien teosten joukosta. Ansaittu oli myös Christopher McQuarrien - joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan usean Mission: Impossible -toimintaleffan ohjaajana - ovela käsikirjoitus, joka onnistuu tehokkaasti huiputtamaan katsojaansa. Teksti on todella nokkela, sen hyödyntäessä ihailtavasti niin epälineaarista kerrontaa kuin myös epäluotettavaa kertojaa. Epäillyt onkin niitä leffoja, jotka kannattaa katsoa toisen kerran jo siksi, että kun loppukäänteet saa selville, uusintakatselu menee pitkälti uusin silmin vihjeitä bongaillessa. Kun leffa on vielä näin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, en ihmettele, vaikka Epäillyt pistäisi pyörimään heti paikalla uusiksi.

Varttia vaille parin tunnin mitta käytetään napakasti hyödyksi ja katsojan kannattaakin olla tarkkana kuin porkkana koko keston ajan. Ajassa edestakaisin hyppivä tarina voi hämmentää pitkään, mutta kun palaset alkavat hissuksiin loksahtelemaan paikoilleen, on tunne sitä tyydyttävämpi tarkkaavaisella katsojalla. Vahvan käsikirjoituksen lisäksi myös Brian Singerin työ ohjaajana on mainiota. Tunnelma on hyvin rakennettu. Tietty jännite leijailee ilmassa vähän väliä, mutta samalla elokuvasta löytyy oivaa pilkettä silmäkulmasta. Hurjimmillaan kohtaukset saattavat jopa olla yllättävänkin julmia. Epäillyistä on moneksi, mutta paketti pysyy ihailtavalla tavalla kasassa, eikä sitä voi kuin suositella laadukkaiden rikostarinoiden ystäville.

Lahjakkaan ohjauksen ja ansiokkaan käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen puoli on erittäin tasokasta. Epäillyt on hyvin kuvattu ja lavastettu. John Ottmanin napakka leikkaus tukee täydellisesti McQuarrien tekstiä ja Ottman onnistuu myös musiikkien puolella säveltäjänä hyvin. Puvustus ja maskeeraus ovat taitavasti toteutetut ja niin parit erikoistehosteet kuin äänimaailmakin ovat onnistuneesti laaditut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Usual Suspects, 1995, PolyGram Filmed Entertainment, Spelling Films International, Blue Parrot, Bad Hat Harry Productions, Rosco Film GmbH

Arvostelu: The French Dispatch (2021)

THE FRENCH DISPATCH

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Bill Murray, Owen Wilson, Benicio del Toro, Léa Seydoux, Tilda Swinton, Adrien Brody, Frances McDormand, Timothée Chalamet, Jeffrey Wright, Liev Schreiber, Mathieu Amalric, Edward Norton, Lois Smith, Henry Winkler, Bob Balaban, Tony Revolori, Lyna Khoudri, Elisabeth Moss, Jason Schwartzman, Anjelica Huston, Christoph Waltz, Stephen Park, Willem Dafoe, Saoirse Ronan ja Rupert Friend

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

The French Dispatch on ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Andersonin uusi elokuva. Elokuussa 2018 ilmoitettiin, että Anderson oli työstämässä musikaalielokuvaa, joka sijoittuisi toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Kuvausten käynnistyessä marraskuussa 2018, tuottaja Jeremy Dawson kuitenkin kumosi huhut. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. The French Dispatch saikin maailmanensi-iltansa tämän vuoden Cannesissa ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse olen pitänyt paljon näkemistäni Andersonin töistä, joten odotin innolla uuden filmin näkemistä. Ilokseni pääsin katsomaan The French Dispatchin lähes kuukautta ennakkoon ja sain näytöksestä mukaani tyylikkään elokuvasta kertovan lehtisen!

Kansasilaisen sanomalehden, The French Dispatchin viimeinen numero kertoo ranskalaisen kaupungin, Ennui-sur-Blasén kulttuurista, taiteesta, politiikasta ja ruoasta.

The French Dispatch pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin, jotka esittävät niin sanomalehden toimittajia ja muita työntekijöitä kuin myös erilaisia ihmisiä, joista reportterit tekevät juttuja lehteensä. Bill Murray näyttelee The French Dispatch -lehden perustajaa, Arthur Howitzer Jr:a ja lehden muina työntekijöinä nähdään mm. Owen Wilson, Frances McDormand, Elisabeth Moss, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Jeffrey Wright. Wilsonin, McDormandin, Swintonin ja Wrightin hahmot pääsevät jokainen tekemään oman artikkelinsa sanomalehden viimeiseen numeroon, jotka esitetään katsojille lyhytelokuvien muodossa. 

     Swintonin Berensen-hahmon teksti kertoo eriskummallisesta taiteilijasta, vankilassa murhasta viruvasta Moses Rosenthalerista (Benicio del Toro), joka maalaa abstrakteja tauluja vartijastaan (Léa Seydoux). Adrien Brody esittää taidetta kaupittelevaa Cadaziota, joka ihastuu Rosenthalerin töihin. McDormandin hahmo Krementz kirjoittaa vallankumouksellisesta opiskelijasta Zeffirellistä (Timothée Chalamet), kun taas Wrightin esittämä Roebuck on laatimassa artikkelia poliisikokki Nescaffierista (Stephen Park), kun komisarion (Mathieu Amalric) poika kidnapataan Edward Nortonin hahmon toimesta. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Christoph Waltz, Liev Schreiber, Tony Revolori, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Henry Winkler ja Anjelica Huston. Näyttelijäkaarti todella on hulppea ja jokainen hoitaa hommansa veikeästi. Andersonin ohjauksen mukaisesti kaikki joko lausuvat repliikkejään hillityn "puisesti" tai heittäytyvät yliampuvasti rooliensa vietäväksi.

The French Dispatch on taattua Wes Andersonia aivan kaikessa merkityksessä. Se on täysin erilainen siitä, mitä kaikki muut elokuvantekijät tekevät ja viehättää varmasti pienempien taideleffojen ystäviä valtavien tehostespektaakkelien tulvassa. Näyttelijäohjauksen lisäksi Anderson pitää muutkin tuntomerkkinsä esillä vekkulimaisesta kerronnasta tarkasti harkittuun visuaaliseen antiin. Kuvaus on täynnä andersonimaisia kikkailuja sommittelusta (jossa kuvattava kohde on joko täysin keskellä kuvaa tai jossain sen laidassa, lähellä kameraa, usein tuijottaen suoraan katsojaa) väreillä ja kuvasuhteella leikittelyyn (värit ovat korostettuja silloin, kun niitä on ja suurimman osan ajasta filmi on mustavalkoinen). Kun näyttelijöiden kuvaaminen käy tylsäksi, Anderson vaihtaa animaatioon. Käsikirjoitus on pullollaan ovelaa ja hilpeää sanailua, josta irtoaa vähintään huvittuneita hymähdyksiä katsomosta.

Vaikka elokuvasta löytyvätkin kaikki Andersonille ominaiset niksit ja ne onnistuvat jälleen kerran ilahduttamaan, vaikka mitään uutta ohjaaja ei enää keksi tarjota, jokin leffassa jää hieman vaisuksi. Siitä huolimatta, että replikointi on varsin näppärää, käsikirjoitus on muuten aika ailahteleva tasoltaan. On ihan hassu idea, että elokuva on kuin valkokankaalle eloon herännyt sanomalehti, mutta toteutus ei täysin toimi. Elokuvassa nähdyt eri uutisartikkelit ovat hyvin eritasoiset toisistaan. Wilsonin hahmon Sazeracin pyöräily ympäri kaupungin on huvittava ja Berensenin kirjoittama juttu taiteilijavanki Rosenthalerista on erittäin vahva ja vangitseva. Krementzin juttu vallankumouksellisesta Zeffirellistä on hyvienkin puoliensa kanssa hieman pitkäveteinen ja elokuvan taso tipahtaa sen aikana selvästi. Roebuckin teksti kidnapatusta komisarion lapsesta nappaa jälleen paremmin mukaansa. Älkää käsittäkö väärin, The French Dispatch on oikein mainio filmi, mutta silti lopputekstien alkaessa mieleeni juolahti ensimmäisenä ajatus: "tässäkö tämä nyt oli?" Elokuva tuntuu hieman välityöltä Andersonin katalogissa. Andersonille välityökin tosin meinaa astetta laadukkaampaa elokuvaa, mutta itse olisin kaivannut herralta hieman enemmän.

Kuten jo ehdin sanoa, Andersonin perinteiseen tapaan elokuvan tekninen toteutus on voimakkaasti tyylitelty. Vekkulimaista kuvausta on miellyttävää katsoa ja monet otoksista ovat kuin taideteoksia. Kaikki on tarkasti mietittyä napakasta leikkauksesta hienoon, lähes satumaiseen lavastukseen ja taidokkaaseen puvustukseen. Maskeeraukset ovat oivalliset ja väreillä leikittely niin miellyttävää, että on jopa sääli, kuinka iso osa elokuvasta on mustavalkoisena. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu Alexandre Desplatin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The French Dispatch on erittäin mainio filmi, joka sisältää kaikki Wes Andersonin tutut niksit, mutta jää herralta silti hieman epätasaisemmaksi välityöksi. On hauska idea, että elokuva on kuin filmin muotoon kääntynyt sanomalehti kannesta kanteen, mutta toteutus ontuu hieman. Artikkelit eivät ole tasaisen laadukkaita, vaan esimerkiksi Frances McDormandin hahmon artikkeli Timothée Chalametin esittämästä vallankumousopiskelijasta saa leffan hetkittäisesti laahaamaan. Tilda Swintonin hahmon teksti Benicio del Toron taiteilijavangista taas on oikein lystikäs. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja hoitavat hommansa Andersonille hyvin tyypillisessä, todella huolitellussa ja tarkassa ohjauksessa. Tekninen puoli on täynnä ohjaajalle ominaisia kikkailuja, jotka jaksavat ilahduttaa yhä, vaikkei herra ole niihin mitään uutta tuonutkaan pitkään aikaan. Väreillä leikittely on niinkin tyylikästä, että on harmi, että suuren osan ajasta elokuva on mustavalkoinen. Andersonin käsikirjoitus ei nokkelasta dialogistaan huolimatta ole yhtä vahva kuin kaikki muu elokuvassa ja sen takia The French Dispatch ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Heikkouksistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin oivallinen teos, joka kannattaa katsoa, jos Andersonin aiemmat työt tai muutenkin hieman erikoisemmat indie-elokuvat ovat lähellä sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The French Dispatch, 2021, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg

Arvostelu: Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000)

SNATCH - HÄVYTTÖMÄT

SNATCH

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Jason Statham, Stephen Graham, Brad Pitt, Alan Ford, Robbie Gee, Lennie James, Ade, Rade Šerbedžija, Vinnie Jones, Dennis Farina, Benicio del Toro, Mike Reid, Adam Fogerty, Sorcha Cusack ja Ewen Bremner
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Snatch - hävyttömät on ohjaaja Guy Ritchien toinen koko illan elokuva, esikoisteos Puuta, heinää ja muutaman vesiperän (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) jälkeen. Ritchie itse suunnitteli leffan tarinan ja alkoi intohimoisesti kirjoittamaan sitä. Näyttelijä Brad Pitt oli innostunut Ritchien esikoisteoksesta ja vaati päästä mukaan uuteen leffaan niin kovasti, että Ritchie lopulta kirjoitti yhden merkittävimmistä hahmoista täysin Pittiä varten. Toiseen rooliin taas kaavailtiin Sean Connerya ja vaikka tämä oli kiinnostunut osasta, hän koki, ettei tekijöillä olisi varaa palkata häntä ja osaan valittiin Alan Ford. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Snatch - hävyttömät sai maailmanensi-iltansa 23. elokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mitä kriitikotkin kehuivat ja vuosien varrella leffa on keränyt oman uskollisen fanikuntansa. Itse en valitettavasti ollut koskaan ennen nähnyt filmiä, mutta se on kiinnostanut minua jo muutaman vuoden ajan. Kun huomasin Snatchin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi.

Samaan aikaan, kun rikollinen Nelisormi-Franky saapuu Lontooseen myymään varastamaansa 84:n karaatin timanttia, nyrkkeilypromoottori Turkish yrittää keksiä, kenet saisi tappelemaan nyrkkeilyottelussa, joka on järjestetty etukäteen niin, että Turkishin ottelijan pitäisi hävitä. Kun kaikki tämä yhdistyy, on luvassa aikamoinen soppa.

Snatch - hävyttömät on täynnä veikeitä ja vekkulimaisia hahmoja, joiden näyttelijät tekevät kaikki loistotyötä. Ritchien esikoisleffassa Puuta, heinää ja muutama vesiperä näytellyt Jason Statham esiintyy tässäkin, tällä kertaa Turkishina, joka yrittää pelastaa oman nahkansa, etsiessään ottelijaa rikolliseen nyrkkeilyotteluun. Stathamille on viime vuosikymmenen aikana jäänyt vahvasti tietty rooli päälle, joten onkin äärimmäisen mukavaa nähdä hänet erilaisessa roolissa. Tässäkin Statham yrmyilee, mutta selvästi humoristisemmin. Stephen Graham taas näyttelee Tommya, joka avustaa Turkishia ja joka ei välttämättä ole fiksuimmasta päästä. Alan Ford pääsee olemaan uhkaava nyrkkeilyottelua järjestävänä Brick Topina, jota ei todellakaan kannata suututtaa.

Timantin varastaneena Nelisormi-Frankyna nähdään Benicio del Toro, joka jää harmillisen pieneen osaan. Hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti, eikä Del Toro pääse kunnolla näyttämään lahjojaan. Dennis Farina esittää serkku-Avia, jolle Nelisormi-Franky aikoo myydä timantin ja Rade Šerbedžija näyttelee Puukko-Borista, joka haluaa varastaa timantin itselleen. Avukseen Boris on palkannut kolme roistoa, Vinnyn (Robbie Gee), Solin (Lennie James) ja Tyronen (Ade), jotka ovat mahtava kolmikko kaikessa epäpätevyydessään. Mahtava on myös kolmikon haltuun päätyvä koira, joka on hyvin kirjoitettu roolihahmo ihmisten joukossa.
     Leffan todellinen tähti tuntuu kuitenkin olevan Brad Pitt, joka osoittaa suuren halunsa esiintyä Ritchien elokuvassa. Pitt nähdään mustalais-Mickeynä, jonka Turkish yrittää saada nyrkkeilemään ottelussa, mutta ongelmana on, ettei Mickeyä kiinnosta sääntöjen noudattaminen. Suomalaiset saavat olla iloisia, kun voivat katsoa elokuvaa tekstityksen kera, sillä Pittin puhe Mickeynä on niin epämääräistä mongerrusta, ettei ihme, että elokuvan fanit ovat luoneet juomapelin sen pohjalta. Pitt on fantastinen virnuilevassa roolissaan.

Hahmojensa tavoin itse elokuvakin on hilpeän veijarimainen. Guy Ritchie onnistuu koukuttamaan katsojan välittömästi ja pitää tiukasti mukanaan lopputeksteihin asti. Elokuva on äärimmäisen mukaansatempaava ja viihdyttävä reippaalla tahdituksellaan ja tapahtumarikkaudellaan. Leffa ei hidastele ja siitä on turhat karsittu pois, jotta kaikki jäljelle jäävä voi olla pelkkää asiaa. Monikerroksinen tarina on nokkelasti kirjoitettu ja Ritchie leikittelee kerronnalla minkä kerkeää. Leffa vaatii vahvaa keskittymiskykyä katsojalta, jotta toistensa päälle nivoutuvissa juonikuvioissa pysyy perässä, mutta tämä ei edes vaadi katsojalta ponnistelua, sillä Snatch - hävyttömät todella on niin vangitseva. Tunnelma on kaikin puolin vahvasti rakennettu, eikä tylsiä hetkiä löydy lainkaan. Leffassa riittää paljon energiaa ja se jaksaa jatkuvasti ilahduttaa uusilla kekseliäisyyksillään ja mahtavilla kohtauksillaan.

1990-luvulla rikosleffoilla pinnalle nousseen Quentin Tarantinon tavoin Guy Ritchiekin tykkää monikerroksisen tarinankerronnan lisäksi pitää hauskaa myös hahmojen välisten keskustelujen kanssa. Dialogit ovat loistokkaita monipuolisen sanailun ja tykitettävien vitsien ja kettuilujen ansiosta. Katsojana saattaakin haluta välillä kelata taaksepäin, jottei varmasti menetä ainuttakaan nerokasta repliikkiä. Mickeylle kirjoitetun tekstin lisäksi etenkin Vinnyn, Solin ja Tyronen väliset keskustelut jaksavat naurattaa läpi leffan, kun he yrittävät päällekäin pähkäillä, miten hoitaa homma ja korjata mahdolliset virheet. Ja juuri nämä jatkuvat mokailut ja yritykset korjata niitä pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä ja solmivat erilaisia lankoja lisää toisiinsa. Väärissä käsissä Snatch - hävyttömät voisi muuttua noloksi sekasotkuksi, mutta kun puikoissa toimii Ritchie, on lopputulos tyylikäs, hilpeä ja nokkela taidonnäyte, minkä voisi katsoa pian uudestaankin.

Teknisestikin kyseessä on taidokkaasti toteutettu teos. Kuvauksella kikkaillaan erittäin mainiosti ja erilaiset kuvakulmat ja kameran liikeradat lisäävät veikeyttä ja energiaa. Leikkauksessa paketti on kasattu ja hiottu erinomaiseen malliin. Ritchie hyödyntää nopeutuksia, hidastuksia ja pysäytyskuvia lahjakkaasti ja eritoten pidän kohtauksesta, missä useampi juonikuvio vihdoin kohtaavat toisensa ja tämä osio näytetään väärässä järjestyksessä. On mahtava tunne kokea ahaa-elämys tyylillä: "Ahaa, niin nyt tämä siis tulee johtamaan tuohon ja tämän takia tuo meni noin". Lavasteet ja asutkin ovat onnistuneet, eivätkä tekijät ole pelänneet tuoda mukaan iljettävää rähjäisyyttä. Äänimaailma on mahtavasti rakennettu ja musiikeilla sekä ääniefekteillä leikitellään hauskoin tavoin.

Yhteenveto: Snatch - hävyttömät on mahtava rikoskomedia, missä ohjaaja-käsikirjoittaja Guy Ritchie pääsee leikittelemään niin vekkulimaisella tarinankerronnalla kuin nokkelalla dialogilla. Filmi nappaa välittömästi mukaansa, eikä suostu päästämään irti ennen lopputekstejä. Turha on leikattu pois, eikä tylsää hetkeä löydy. Hahmot ovat loistokkaita ja heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä - varsinkin hauskasti hölisevä Brad Pitt. On vain harmi, kuinka vähän tekemistä Benicio del Toro lopulta saa. Hahmojen erilaiset juonikuviot ovat kaikki koukuttavia ja parasta on, kun ne alkavat sotkeutua toisiinsa. Pakkaa sekoitetaan erinomaisesti ja kaikki eskaloituu erittäin onnistuneesti. Myös teknisesti filmi on mainiosti tehty. Snatch - hävyttömät tarjoaa paljon riemua pitkin kestoaan. Ritchien mahtava tyylitaju vetää vahvasti puoleensa ja leffan voisi katsoa uudestaan vaikka heti. Vuosia myöhemmin elokuvan pohjalta tehtiin myös televisiosarja Snatch (2017-2018), jota tähditti Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Rupert Grint.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snatch, 2000, Columbia Pictures Corporation, SKA Films

Arvostelu: 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989)

007 JA LUPA TAPPAA

LICENCE TO KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Carey Lowell, Robert Davi, Talisa Soto, Anthony Zerbe, Benicio del Toro, Everett McGill, Frank McRae, Pedro Armendáriz Jr., Desmond Llewelyn, David Hedison, Priscilla Barnes, Robert Brown ja Caroline Bliss
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja lupa tappaa on 16. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvasarjan edellinen osa, Timothy Daltonin ensimmäinen Bond-filmi 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987) oli osoittautunut isommaksi menestykseksi kuin sitä edeltänyt, Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985), minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä huomattavasti enemmän. Tekijät kokivat, että katsojat innostuisivat nyt Daltonin tuimemmasta Bondista ja halusivat tehdä seuraavasta elokuvasta vielä synkemmän. Käsikirjoittajat Michael G. Wilson ja Richard Maibaum alkoivat pohtimaan uutta tarinaa ja he päättivät, etteivät tekisi yhtäkään Flemingin kirjoista suoraan leffaksi. Kaksikko halusi aluksi leffan tapahtuvan Kiinassa, mutta siellä kuvaamiseen oli muodostunut niin isoja rajoituksia, että he hylkäsivät idean. Lopulta he kuitenkin saivat tarinansa kasaan ja kuvaukset alkoivat kesällä 1988. Iso-Britanniassa oli kuitenkin mennyt läpi uusi verojärjestely koskien leffojen tekoa, minkä vuoksi uutta elokuvaa ei voitu kuvata siellä lainkaan. Vaikka vaikeuksia syntyi myös siitä, että sekä Briteissä että Yhdysvalloissa elokuvaa pidettiin liian raakana ja siitä pakotettiin leikkaamaan joitain pätkiä pois, 007 ja lupa tappaa sai vihdoin ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva sai kriitikoilta hieman ristiriitaista palautetta leffan synkkyydestä ja vaikka se oli hitti, ei se tuottanut läheskään yhtä paljon rahaa kuin 007 vaaran vyöhykkeellä. Itse näin leffan eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle vanhat 20 Bond-elokuvaa. Tämän kohdalla tapahtui pientä epäröintiä ja muistankin pitäneeni elokuvaa todella hurjana aiempiin osiin verrattuna. En muista, olenko koskaan nähnyt elokuvaa uudestaan, mutta nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa uudestaan ja arvostella vanhat Bond-elokuvat. Katsoinkin 007 ja lupa tappaa noin viikko 007 vaaran vyöhykkeellä jälkeen.

MI6-agentti James Bond ja CIA-agentti Felix Leiter saavat kiinni vaarallisen huumeparoni Franz Sanchezin. Kun Sanchez pääseekin pakoon ja hyökkää Felixin ja tämän vaimon kimppuun, Bond päättää kostaa.

Timothy Dalton palaa toista ja samalla viimeistä kertaa salaisen agentti 007:n, James Bondin rooliin. Dalton osoitti jo ensimmäisessä Bondissaan olevansa huomattavasti tylympi tapaus kuin edeltäjänsä Roger Moore ja vain vahvistaa käsitystä tässä. Daltonin Bond tappaa vastuksena julmemmilla tavoilla kuin hahmo on koskaan aiemmin tehnyt ja leffan aikana hahmo horjuukin rajalla, milloin hän muuttuu itse sankarista roistoksi. Tämä tekee välittömästi kiehtovan asetelman. Dalton on toistamiseen erittäin hyvä roolissaan ja onkin harmi, ettei hän pysynyt roolissa kauemmin. Pidän eritoten hetkestä, jossa mainitaan, että Bondin vaimo on kuollut vuosia aiemmin ja vaikkei Dalton näytellyt kyseisessä Bondissa, missä tämä tapahtui, hänen ilmeensä vakuuttaa siitä kuin hän olisi ollut kokemassa kyseisen tapahtuman. Bondin annetaan muutenkin näyttää enemmän tunteita, mikä tekee hänestä heti inhimillisemmän.

Tällä kertaa Bond saa vastaansa Robert Davin näyttelemän Franz Sanchezin, häikäilemättömän huumeparonin. Davi istuu rooliinsa täydellisesti ja hänessä on samanaikaisesti jotain hienostunutta ja uhkaavaa. Sanchezin kätyreitä ovat mm. rikas ja lipevä Krest (Anthony Zerbe), tappaja Dario (Benicio del Toro uransa toisessa elokuvaroolissa), korruptoitunut DEA-agentti Killifer (Everett McGill), sekä Sanchezin vastahakoinen tyttöystävä Lupe (Talisa Soto), johon Bond iskee tietty silmänsä. On hauska nähdä mahtava Del Toro yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Hänhän ei suinkaan ole ainoa, joka on uransa alkuvaiheilla esittänyt Bond-pahiksen kätyriä, vaan häntä ovat edeltäneet mm. Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) Tywin Lannisteria upeasti näytellyt Charles Dance Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only - 1981) ja kasarin lopulla suosioon noussut toimintastara Dolph Lundgren 007 ja kuoleman katseessa.
     Lupen lisäksi James Bond tapaa myös toisen neidon, Carey Lowellin näyttelemän ex-pilotti Pam Bouvierin, joka haluaa kaiken aikaa todistaa kykynsä. On aina hienoa nähdä, kun Bond-tytöstä ei tehdä avutonta naikkosta, joka Bondin täytyy kaiken aikaa pelastaa ja tässä Bond tarvitseekin välillä Pamia päästäkseen pois pinteestä. Lowell on mainio roolissaan ja hänellä on toimivaa kemiaa Daltonin kanssa, vaikkakin heidän hahmonsa päätyvät "tositoimiin" hieman liiankin nopeasti.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Caroline Bliss tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn vempaintehtailija Q:na. Bondin CIA-kaveri Felix Leiter on tosiaan mukana, mutta jostain syystä häntä ei näyttele 007 vaaran vyöhykkeellä -filmissä hahmoa juuri näytellyt John Terry, vaan Roger Mooren ensimmäisessä Bond-elokuvassa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) hahmoa tulkinnut David Hedison. Täten Hedisonista tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti hahmoa toistamiseen. On vain hassua, etteivät tekijät käyttäneet samaa näyttelijää edellisestä Bond-leffasta, vaan hahmon näyttelijää yli 15 vuoden takaa. Hedison hoitaa kyllä hommansa hyvin, mutta ratkaisu on silti kummallinen.

Timothy Dalton ja hänen ensimmäinen Bond-elokuvansa 007 vaaran vyöhykkeellä veivät hahmon ja sarjan tosiaan synkempään suuntaan, kevyempien, hieman camp-henkisten Roger Mooren Bond-seikkailujen jälkeen. 007 ja lupa tappaa vie synkentämisen vielä pidemmälle ja tämä onkin kenties synkin osa koko sarjasta. Heti alussa muunneltu musiikki perinteisen aseenpiippukuvan aikana viestii katsojalle, että tästä tarinasta on leikki kaukana ja tätä vain vahvistetaan tulevissa kohtauksissa. Elokuvassa tehdään julmempia asioita ihmisille ja pari rajumpaa tappoa ovat ymmärrettävästi kauhistuttaneet Mooren leffoihin tottuneet Bond-fanit. Itse pidän tästä karummasta ja totisemmasta lähestymistavasta todella paljon. Vaikka pidin myös Mooren kevyemmästä tyylistä, on hienoa nähdä, kuinka sarjaa viedään takaisin juurilleen ja lähemmäs Flemingin kirjoja.

Lisäksi pidän erittäin paljon siitä, että tällä kertaa MI6 ei lähetä James Bondia suorittamaan tehtävää, vaan hän lähtee omalle kostoretkelleen, jolloin salainen palvelu ei enää tue häntä ja jopa ottaa hänen 00-statuksena, eli luvan tappaa pois! Tämä tekee Bondin tylymmästä seikkailusta entistä mielenkiintoisemman, sillä hän on niin sanotusti lainsuojaton, eikä voi kiperissä tilanteissa vedota agenttiuteensa. Tylympi ja ns. realistisempi lähestymistapa hahmoon ja elokuvaan ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi lennokkaita toimintakohtauksiakin, joista monista ei tosielämässä selviäisi millään hengissä. Toimintakohtaukset ovat koukuttavia ja paikoitellen jännittäviä. Harmillisesti elokuva alkaa hieman laahaamaan puolen välin paikkeilla ja sen tapahtumat käyvät kohtaus kohtaukselta vähemmän kiinnostaviksi. Loppuhuipennus on kuitenkin jälleen oikein mainio.

John Glen palaa Bond-ohjaajaksi viidettä ja viimeistä kertaa. Vaikka Glenin ohjaamat Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katse olivatkin sarjan heikommasta päästä, onnistui hän erittäin hyvin Erittäin salaisessa, 007 vaaran vyöhykkeellä ja tässä. Jos vuonna 1983 ilmestynyttä epävirallista James Bond -elokuvaa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again) ei lasketa mukaan, Glen ohjasi kaikki kasari-Bondit, mistä täytyy jo itsessään nostaa herralle hattua. Glen hallitsee selvästi Bondin synkemmän puolen paremmin kuin kevyen ja häneltä löytyy yhä silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Wilsonin ja Maibaumin käsikirjoitus sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, mutta monin tavoin he lähtivät kirjoittamaan hyvin erilaista kertomusta. Lisäksi leffa on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa hyvin leikattu. Parissa kohtaa voi huomata taustakankaan käytön, mutta muuten efektit ja etenkin stuntit ovat vaikuttavia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Michael Kamenin säveltämät synkät tunnelmointimusiikit istuvat elokuvaan. Gladys Knightin laulama tunnuskappale "Licence to Kill" on ihan kiva biisi, mutta Bond-tunnareiden listalla se on yksi unohdettavimmista.

Yhteenveto: 007 ja lupa tappaa on erittäin hyvä ja mieleenpainuva James Bond -elokuva kaikessa synkkyydessään. Tilanteet muuttuvat koko ajan vain tylymmiksi, eikä Bondkaan ole yhtä sankarillinen kuin yleensä tällä kostoreissulla. Tuttuja Bond-juttuja on kuitenkin mukana paljon ja huumoriakin löytyy passelisti. Toimintakohtaukset nappaavat mukaansa ja jännittääkin saa. Tämänkertainen pahis Franz Sanchez pääsee Bondin pahisgalleriassa korkealle, hyvin kirjoitettuna ja erinomaisesti näyteltynä hahmona. Timothy Dalton jatkaa iskevästi itse 007:n roolissa ja onkin suuri harmi, että hänen matkansa Bondin parissa loppui näin lyhyeen. Sarjan seuraava osa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ilmestyi vasta kuusi vuotta tämän jälkeen, joten hän olisi ihan hyvin ehtinyt tekemään vielä kolmannen leffan siinä välissä. Ohjaaja John Glen sai Daltonin tähdittämillä leffoilla hienosti pelastettua kasvonsa kahden keskinkertaisen tekeleen jälkeen. Harmi, ettei Gladys Knightin laulama tunnuskappale oli mikään kovin ihmeellinen. Jos Daltonin synkempi ote Bondista toimi, kannattaa ehdottomasti katsoa 007 ja lupa tappaa. Ensi viikolla sitten siirrytään Pierce Brosnanin filmeihin, alkaen juurikin 007 ja kultaisella silmällä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Licence to Kill, 1989, Eon Productions, United Artists, Danjaq

Arvostelu: The Wolfman (2010)

THE WOLFMAN

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Benicio del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt, Hugo Weaving, Art Malik, Geraldine Chaplin ja Anthony Sher
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wolfman on uudelleenfilmatisointi vuoden 1941 hirviöklassikosta Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2006 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä uuden version klassikosta ja päärooliin valittiin alkuperäistä elokuvaa fanittava ja ihmissusi-oheistuotteita keräilevä Benicio del Toro. Ohjaajaksi taas valittiin Mark Romanek, mutta kun hänen ideansa eivät olleet Universalin mieleen, hänet vaihdettiin Joe Johnstoniin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja vaikka jälkituotannossa syntyi ongelmia mm. efektien ja musiikkien kanssa, The Wolfman sai lopulta maailmanensi-iltansa 27. tammikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi, eikä se tienannut edes budjettiaan takaisin. Lisäksi monet kriitikoista antoivat filmille negatiivisen arvion. Tästä huolimatta leffa onnistui sentään nappaamaan Oscar-palkinnon maskeerauksistaan. Itse näin The Wolfmanin varmaankin kuusi vuotta sitten, kun se esitettiin televisiossa. Leffa jätti hieman ristiriitaiset tunteet, enkä katsonut sitä enää uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan ystäväni kanssa.

Vuonna 1891 Lawrence Talbot saa tietää, että hänen veljensä on raa'asti murhattu ja hän matkaa kotiseudulleen Mustanummelle, missä liikkuu huhuja ihmissudesta. Pian Lawrence saa tietää, ettei kyseessä ole pelkkä huhu...

Benicio del Toro nähdään Lawrence Talbotina, perheestään eristäytyneenä näyttelijänä, joka palaa kotiseudulleen kohtaamaan sekä psyykkiset että ihmisiä raatelevat, karvaiset hirviöt. Hyvin nopeasti käy selväksi, miksi Lawrence on aikoinaan lähtenyt kotoaan ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka hän suhtautuu paluunsa. Del Toro on tuttuun tapaansa mainio ja hän viestii hahmon erilaiset tuntemukset lahjakkaasti.
     Anthony Hopkins esittää Lawrencen isää, rikasta sir John Talbotia, joka asuu isossa kartanossaan. Valitettavasti siinä, missä Del Toron roolityön kautta käy hyvin selväksi, miksi Talbotien perhe on rikkinäinen, Hopkins ei outoa kyllä kykene samaan. Hopkins tarjoaa yllättävän epätasaisen suorituksen. Välillä hän on nappivalinta osaansa ja välillä hän pistää katsojan pohtimaan, kiinnostiko häntä edes lopulta olla mukana filmissä?
     Emily Blunt taas näyttelee Lawrencen tapetun veljen kihlattua, Gwen Conliffea. Valitettavasti Gwenistä ei saada paljoa irti hahmona, eivätkä Bluntin lahjat pääse oikeuksiinsa. Myös Hugo Weaving on mukana leffassa Scotland Yardin poliisi Abberlinena, joka saapuu tutkimaan kuolleen veljen tapausta, mutta hänkin jää harmillisen alikäytetyksi. Sekä Gwen että Abberline saavat paljon ruutuaikaa, mutta heille keksitään harvoin mitään merkittävää tai kiinnostavaa tekemistä.
     Lisäksi leffassa nähdään mm. Art Malik sir John Talbotin palvelijana, legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine mustalaisrouva Malevana, sekä Anthony Sher mielisairaalan johtajana.

The Wolfman ei onnistu tavoittamaan alkuperäisen Ihmissuden psykologista kauhupuolta kirouksen pelottavuudesta, mikä tekee hirviöklassikosta yhä erittäin tehokkaan, mutta muuten se on oikein kelpo uudelleenfilmatisointi. Elokuva onnistuu luomaan maagisen ja mystisen vanhanaikaista henkeä ja sen goottimaailma tekee siitä jo itsessään todella kiehtovan filmin, mihin uppoutuu erittäin mielellään, vaikka siellä hiippailevaa ihmissutta ei haluaisi kohdata. Usvaiset nummet, 1800-luvun lopun kolkot talot ja hidas kuljeskelu yöllä pelkässä kynttilänvalossa ovat jo ihanan karmivaa ja leffasta löytyykin toimivaa jännitystä. Usein elokuva syyllistyy kuitenkin hyödyntämään 2000-luvun kauhuleffojen suurinta syntiä, eli äkkisäikäytystä, eikä filmi niinkään onnistu pelottamaan, vaikka kovasti sitä yrittääkin. Silti muiden 2000-luvun kauhuleffojen rinnalla The Wolfman tuntuu jotenkin omalaatuiselta teokselta, mikä erottuu edukseen. Ehdottomasti parasta leffassa on ihmissuden maskeeraus, joka on suunniteltu alkuperäisen klassikon pohjalta ja muokattu entistä hyytävämmäksi ilmestykseksi. Ihmissuteen on todella vangittu hirviömäinen peto, minkä näkeminen herättää välittömästi ajatuksen, että nyt lähti muuten henki. Moni poloinen ei ehdi edes tajuta, mikä heihin iski, sillä tämä susimies raatelee kynsillään ja hampaillaan salamannopeasti ja niin että veri roiskuu. Tämä kuuluu ehdottomasti suosikki-ihmissusieni joukkoon.

Vaikka elokuva sisältääkin upeasti maskeeratun ihmissuden, vaikuttavasti toteutetun ajankuvan, oivallista wanhan ajan henkeä ja hyviä näyttelijöitä, on filmi silti hieman epätasainen - kuten Anthony Hopkinsin roolisuoritus. Siinä on useita todella hyviä puolia, joista pidän, mutta sitten taas siinä on selkeitä puolia, joista en pidä. Osittain pidän monista ratkaisuista, jotka käsikirjoittajat Andrew Kevin Walker ja David Self ovat tehneet, ottaessaan alkuperäisen filmin ja muokatessaan sen tarinaa. Käsikirjoituksesta löytyy kuitenkin rytmitysongelmia, sillä jotta ihmissutta voitaisiin näyttää mahdollisimman usein, on sen pakko tehdä useita aikahyppyjä seuraavaan täysikuuhun. Lisäksi mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä heikommin Talbotien perheongelmat ovat kirjoitettuja. Ohjaaja Joe Johnston ei välttämättä ollut lopulta täysin oikea mies hommaan. Leffassa on potentiaalia olla erittäin hyvä hirviöpelottelu, mutta kuten jo totesin, elokuva ei ole erityisen pelottava. Muutenkin se tuntuu joillain tavoilla hillitsevän itseään, kun sen pitäisi ulvoa mahtipontisesti. Silti minun täytyy sanoa, että ongelmistaan huolimatta pidän The Wolfmanista. Jokin sen maailmassa ja etenkin sen ihmissudessa viehättää minua kovasti. Jokaista heikkoutta kohden tuntuu olevan jotain mainiota.

Vaikka elokuvan lavasteet ovat todella näyttävät ja niin ovat myös hahmojen asut, eli ajankuva on upeasti toteutettu, minkä lisäksi itse ihmissusi on huikea ilmestys, löytyy minulta vahvaa kritiikkiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jostain syystä tekijät ovat halunneet värimääritellä elokuvan kellertäväksi, mikä herättää lähinnä tunteen kuin päälle olisi vain nopeasti läimäisty seepia-kuvafiltteri. Upeat lavasteet ja asut menevät hieman hukkaan, kun ne peitetään paikoitellen jopa rumalla värillä. Seepiafiltterin lisäksi useisiin yökohtauksiin on taidettu lisätä vinjetointi-tehoste, mikä tummentaa ruudun kulmat. Leffan digiefektit eivät ole kestäneet aikaa lainkaan. Jopa joitain vuosia sitten, kun näin filmin ensimmäisen kerran, pidin tietokonetehosteita todella surkeina. Itse ihmissusi näyttää täydelliseltä, mutta ihmissudeksi muuttuminen digiefektein on aika järkyttävää katseltavaa - lähinnä siksi, että katsoja näkee heti, kun muuttuva ihminen vaihtuu näyttelijästä digihahmoksi. Asiaa ei auta yhtään, kuinka pitkään muodonmuutos kestää ja kuinka lähelle kamera viedään tätä täysin ilmiselvää diginaamaa. Jälkikäteen tehdyt kuvankäsittelyt ovat leffan heikointa antia ja vievät tehoa filmin parhaimmista puolista. Äänimaailma on onneksi rakennettu hyvin ihmissuden murinoista ja ulvomisista Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi versio, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Etenkin leffan alku on huomattavasti pidempi. Lawrence ja Gwen esitellään eri tavalla ja Lawrencen matkalla Mustanummelle hän tapaa Max von Sydow'n esittämän vanhan herran. Pidennetyssä versiossa ihmissusihyökkäykset ovat myös hieman verisempiä. Universalin logo on myös vaihdettu, muistuttamaan yhtiön alkuaikojen logosta. Itse katsoin arviota varten tämän pidennetyn version ja suosittelen sitä ylitse teatteriversion.

Yhteenveto: The Wolfman on kelpo uudelleenfilmatisointi hirviöklassikosta. Leffan ajankuva ja goottimaisemat ovat upeasti luotuja hienojen lavasteiden ja asujen kautta. On aivan mahtavaa, että tekijät ovat hyödyntäneet vanhaa ihmissusi-maskeerausta ja muokanneet siitä entistäkin häijymmän. On myös miellyttävän karmivaa hiippailla yöllä sumuisessa metsässä pelkässä kynttilänvalossa, odottaen suden hyökkäystä. Elokuva sortuu kuitenkin usein käyttämään äkkisäikäytyksiä, eikä se tiettyä kutkuttavaa karmivuutta pelottavampi onnistu olemaan. Benicio del Toro on mainio pääroolissa ja hyviä ovat myös Emily Blunt ja Hugo Weaving, jotka saavat kuitenkin harmillisen vähän tekemistä. Anthony Hopkinsin suoritus on yllättävän epätasainen, kuten on myös itse elokuvakin paikoitellen. Tarinankerronta loikkii ja juoksee välillä todella tönkösti, minkä lisäksi jotkut ratkaisut aiheuttavat lähinnä kulmankohotuksia kuin aplodeja. Tekniseltä puolelta löytyy paljon hyvää, mutta jälkitöissä sitä on pilattu kököillä digitehosteilla ja rumilla värisäädöillä. Ongelmistaan huolimatta The Wolfman on tarpeeksi onnistunut tulkinta klassisesta hirviökertomuksesta. Ihmissusifanien kannattaakin vilkaista leffa, jos niin ei ole vielä tehnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wolfman, 2010, Universal Pictures, Relativity Media, Bluegrass Films

Arvostelu: Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018)

SICARIO 2: SOLDADO

SICARIO: DAY OF THE SOLDADO

Ohjaus: Stefano Sollima
Pääosissa: Benicio del Toro, Josh Brolin, Isabela Moner, Elijah Rodriguez, David Castañeda, Catherine Keener ja Matthew Modine
Genre: toiminta, draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Denis Villeneuven ohjaama synkkä huumesodan kuvaus Sicario (2015) ei ollut kovin suuri hitti, mutta se oli tarpeeksi menestynyt, jotta sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osasta ilmoitettiin jo loppuvuodesta 2015 ja alunperin tuotantotiimin oli tarkoitus pysyä samana. Villeneuve ei kuitenkaan halunnut ohjata jatko-osaa, jolloin tilalle palkattiin italialainen Stefano Sollima. Myös edellisen osan päätähti Emily Blunt jätti projektin, mutta silti filmi päätettiin toteuttaa ja sen kuvaukset alkoivat marraskuussa 2016. Nyt Sicario: Day of the Soldado tai kuten se saapui Suomeen tylsällä nimellä Sicario 2: Soldado on vihdoin saamassa ensi-iltansa. Itse ihmettelin suuresti, kun elokuvasta ilmoitettiin, sillä en nähnyt syytä tehdä jatkoa Sicariolle. Päätin kuitenkin mennä katsomaan leffan, mitä ennen vilkaisin alkuperäisen osan uudestaan. Vaikka pidin ensimmäisestä Sicariosta nyt enemmän kuin vuonna 2015, kummastelin yhä, miksi ihmeessä tarinaa täytyi jatkaa ilman Villeneuvea ja Bluntia? Kävinkin katsomassa Sicario 2: Soldadon lähinnä löytääkseni vastauksen kysymykseeni.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sicario!

Matt Graver ja Alejandro päättävät pistää lopun sodalle Meksikon huumekartelleja vastaan, kun kartellit alkavat salakuljettamaan terroristeja rajan yli. Kaksikko kuitenkin tietää, ettei sotaa voi noin vain voittaa, joten he keksivät keinon kääntää kartellit toisiaan vastaan.

Josh Brolinilla kulkee lujaa tänä vuonna! Ensin hän näytteli kaikkien aikojen parasta Marvel-pahista, Thanosta Avengers: Infinity Warissa (2018) ja alle kuukausi sen jälkeen hän vakuutti tylyllä suorituksellaan Cablena Deadpool 2:ssa (2018) ja nyt hän palaa Matt Graverin rooliin. Vaikka kyseessä on miellyttävämpi ja rennompi heppu kuin hänen kaksi muuta hahmoaan tänä vuonna, ei Matt todellakaan ole mikään sankari - sen osoitti jo edellinen Sicario. Vaikka crocseissa kävelevä Matt vaikuttaakin siltä, että hänen kanssaan voisi pitää kunnon äijien illan, on hänen sydämensä hyvin kylmä ja Brolin pääseekin esittelemään hahmon synkempää puolta. Tuttuun tapaansa Brolin on loistava roolissaan.
     Palkkatappaja Alejandron rooliin palaava Benicio del Toro on myös huikea, mutta hänen hahmoonsa ei tekisi mieli törmätä koskaan. Sen verran tunteettomasti Alejandro tappaa ihmisiä, että siitä olisi mukava illanvietto kaukana. Leffassa syvennytään hahmoon paremmin ja jatketaan siitä, mihin hänen kanssaan jäätiin viime leffan lopussa. Hauskasti Sicario 2: Soldado on toinen elokuva tänä vuonna, jossa Brolin ja Del Toro näyttelevät yhdessä, Avengers: Infinity Warin ollessa ensimmäinen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mattin ja Alejandron tiimiä taustalla komenteleva Cynthia (todella tylsän roolityön tekevä Catherine Keener), kauheaan tapahtumaketjuun päätyvä nuori Isabela (yllättävän hyvän suorituksen tekevä Isabela Moner), rikollisiin puuhiin Meksikossa sotkeutuva Miguel (häiritsevän paljon rap-tähti Mikael Gabrielia muistuttava Elijah Rodriguez), sekä Yhdysvaltain puolustusministeri (lyhyeen osaansa sopiva Matthew Modine).

Alkuperäinen Sicario on tosiaan täysin omillaan toimiva erinomainen teos, joten sille ei olisi tarvinnut tehdä jatkoa. Mutta nyt kun olen nähnyt Sicario 2: Soldadon, voin vain sanoa, että on hyvä, että jatkoa kuitenkin tehtiin. Edeltäjänsä tavoin kyseessä on nimittäin erinomainen elokuva, joka yllätti minut aivan totaalisesti. Filmi pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun, eikä koskaan päästä katsojaansa helpolla. Matt ja Alejandro sopivat, etteivät aio antaa armoa kartelleille, eikä myöskään leffa anna armoa katsojille. Elokuva imaisee heti alussa mukaansa edellisestä osasta tuttuun realistisen karuun maailmaansa. Matto vetäistään katsojan jalkojen alta hyvin nopeasti todella shokeeraavan terroristi-iskun kuvauksen ansiosta, mikä jää varmasti kummittelemaan monien mieleen. En ole koskaan nähnyt yhtä rohkeasti kuvattua terrori-iskua elokuvassa. Kohtaus on kauheaa katseltavaa, mutta samalla se on hyvin vangitseva ja on hienoa, miten isku on kuvattu yhdellä ainoalla otoksella, jotta se varmasti näyttäisi tapahtuman kaikessa kauheudessaan. Eikä meininki siitä helpotu. Tunnelma on läpikotaisin ahdistavan painostava. Huumoria ei leffasta löydy, muttei se toisaalta sitä tarvitsekaan. Kaikessa ilottomuudessaankaan Sicario 2: Soldadon katselua ei halua keskeyttää. Se on erittäin vaikuttava kokemus ja voin jo nyt sanoa leffan löytyvän omalta listaltani vuoden parhaiden elokuvien joukosta!

Sicario 2: Soldadon karuutta korostaa se, ettei tällä kertaa ole mukana Emily Bluntin samaistuttavaa Kate-hahmoa, joka katsojan lailla joutuu vähän väliä näkemään yhä vain kamalampia asioita. Edellisessä leffassa oli paljon helpompi päästä mukaan leffan maailmaan Katen kautta ja siksi alkupäässä jäin kaipaamaan hänen läsnäoloaan. Kuitenkin kun itse tarina starttaa kunnolla, ehdin kokonaan unohtamaan hahmon, sillä leffa onnistui viemään mennessään. Elokuva on täynnä jännittäviä tilanteita, enkä voinut olla ihailematta teoksen julmuutta. Nostan tekijöille hattua siitä, että he ovat uskaltaneet ottaa näinkin tylyjä juttuja mukaan. Hatunnosto ei ole kuitenkaan mitä suurieleisin, sillä minulta löytyy myös pientä miinusta tekijöille.

Ohjaajana ei tosiaan enää toimi Denis Villeneuve, vaan Stefano Sollima. Ja vaikka Sollima tekee loistotyön, paistaa leffasta usein läpi, että hän on yrittänyt kopioida Villeneuven henkeä edellisestä osasta. Elokuvasta löytyy muutenkin kopiointia. Kuvaaja Dariusz Wolski yrittää parhaansa luodakseen yhtä näyttäviä ja vaikuttavia otoksia kuin edeltäjänsä Roger Deakins, ja paikoitellen jopa onnistuu huijaamaan, että visuaalisesta ilmeestä vastaisi yhä sama henkilö. Säveltäjänä ei enää toimi Jóhann Jóhannsson (joka valitettavasti menehtyi helmikuussa ja elokuva onkin omistettu hänen muistolleen), vaan Hildur Guðnadóttir, joka on säveltänyt täysin samanlaiset musiikit kuin Jóhannsson edelliseen filmiin. Tämän tosin voi katsoa sormien läpi pelkkänä kunnianosoituksena. Kopiointia tapahtuu myös käsikirjoituksen puolella, vaikka sen on tässäkin hoitanut Taylor Sheridan. Elokuvassa nähdään usein hyvin samanlaisia ja -henkisiä hetkiä kuin edellisessä osassa. Selkein samanlaisuus on, kuinka molemmissa osissa seurataan vähän väliä jotain hahmoa, jonka merkitystä ei ymmärrä ennen loppuhuipennusta. Isabelan kautta leffaan onnistutaan kuitenkin tuomaan tarvittavaa raikkautta. Nämä muutamat negatiivisuudet eivät kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi pelkkää vanhan kopioimista, ehei. Lainailuista huolimatta Sicario 2: Soldado onnistuu hienosti nousemaan omille jaloilleen, enkä voi painottaa tarpeeksi, kuinka iloinen olin ollessani väärässä siitä, että tämä olisi tarpeeton jatko-osa.

Yhteenveto: Sicario 2: Soldado on yllättävän erinomainen jatko-osa, mikä todisti ainakin itseni vääräksi siitä, ettei leffalle olisi tarvetta. Vaikka ensimmäinen Sicario olisikin toiminut omillaan, jatkaa Sicario 2: Soldado loistokkaasti siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Realistisen karua tunnelmaa on haluttu korostaa entistäkin enemmän, eikä tällä kertaa ole mukana Bluntin hahmoa helpottamassa tilanteita. Alun terroristi-iskusta lähtien filmin henki on hyvin synkkä ja painostava, eikä huumoria löydy lainkaan. Silti elokuvaa on hyvin kiehtovaa ja ennen kaikkea jännittävää seurata. Elokuva onnistui tekemään itseeni useassa kohtaa suuren vaikutuksen tylyllä materiaalillaan, minkä lisäksi Benicio del Toro ja Josh Brolin tarjoavat parastaan pääkaksikkona ja Isabela Moner on yllättävän mainio lapsinäyttelijäksi. Hieman leffaa kuitenkin latistaa se, että välillä se tuntuu edellisen osan kopioimiselta, oli sitten kyse samanlaisesta hengestä, kuvaustyylistä, musiikeista tai juonikuvioista. Tulokastekijät jatkavat kuitenkin taidokkaasti edeltäjiensä jalanjäljissä ja jos heiltä löytyy edes lähes yhtä hyvä tarina kerrottavakseen, katsoisin mielelläni "Sicario 3":n! Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka pitivät edellisestä osasta. Monille Sicario 2: Soldadon karu maailma on liikaa, mutta tiedän, että on monia kuten minä, joille elokuvan rankkuus tarjoaa useita vau! -hetkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Sicario: Day of the Soldado, 2018, Black Label Media, Rai Cinema, Thunder Road Pictures