Arvostelu: The Wolfman (2010)

THE WOLFMAN

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Benicio del Toro, Anthony Hopkins, Emily Blunt, Hugo Weaving, Art Malik, Geraldine Chaplin ja Anthony Sher
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Wolfman on uudelleenfilmatisointi vuoden 1941 hirviöklassikosta Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2006 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä uuden version klassikosta ja päärooliin valittiin alkuperäistä elokuvaa fanittava ja ihmissusi-oheistuotteita keräilevä Benicio del Toro. Ohjaajaksi taas valittiin Mark Romanek, mutta kun hänen ideansa eivät olleet Universalin mieleen, hänet vaihdettiin Joe Johnstoniin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2008 ja vaikka jälkituotannossa syntyi ongelmia mm. efektien ja musiikkien kanssa, The Wolfman sai lopulta maailmanensi-iltansa 27. tammikuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi, eikä se tienannut edes budjettiaan takaisin. Lisäksi monet kriitikoista antoivat filmille negatiivisen arvion. Tästä huolimatta leffa onnistui sentään nappaamaan Oscar-palkinnon maskeerauksistaan. Itse näin The Wolfmanin varmaankin kuusi vuotta sitten, kun se esitettiin televisiossa. Leffa jätti hieman ristiriitaiset tunteet, enkä katsonut sitä enää uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan ystäväni kanssa.

Vuonna 1891 Lawrence Talbot saa tietää, että hänen veljensä on raa'asti murhattu ja hän matkaa kotiseudulleen Mustanummelle, missä liikkuu huhuja ihmissudesta. Pian Lawrence saa tietää, ettei kyseessä ole pelkkä huhu...

Benicio del Toro nähdään Lawrence Talbotina, perheestään eristäytyneenä näyttelijänä, joka palaa kotiseudulleen kohtaamaan sekä psyykkiset että ihmisiä raatelevat, karvaiset hirviöt. Hyvin nopeasti käy selväksi, miksi Lawrence on aikoinaan lähtenyt kotoaan ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka hän suhtautuu paluunsa. Del Toro on tuttuun tapaansa mainio ja hän viestii hahmon erilaiset tuntemukset lahjakkaasti.
     Anthony Hopkins esittää Lawrencen isää, rikasta sir John Talbotia, joka asuu isossa kartanossaan. Valitettavasti siinä, missä Del Toron roolityön kautta käy hyvin selväksi, miksi Talbotien perhe on rikkinäinen, Hopkins ei outoa kyllä kykene samaan. Hopkins tarjoaa yllättävän epätasaisen suorituksen. Välillä hän on nappivalinta osaansa ja välillä hän pistää katsojan pohtimaan, kiinnostiko häntä edes lopulta olla mukana filmissä?
     Emily Blunt taas näyttelee Lawrencen tapetun veljen kihlattua, Gwen Conliffea. Valitettavasti Gwenistä ei saada paljoa irti hahmona, eivätkä Bluntin lahjat pääse oikeuksiinsa. Myös Hugo Weaving on mukana leffassa Scotland Yardin poliisi Abberlinena, joka saapuu tutkimaan kuolleen veljen tapausta, mutta hänkin jää harmillisen alikäytetyksi. Sekä Gwen että Abberline saavat paljon ruutuaikaa, mutta heille keksitään harvoin mitään merkittävää tai kiinnostavaa tekemistä.
     Lisäksi leffassa nähdään mm. Art Malik sir John Talbotin palvelijana, legendaarisen Charlie Chaplinin tytär Geraldine mustalaisrouva Malevana, sekä Anthony Sher mielisairaalan johtajana.

The Wolfman ei onnistu tavoittamaan alkuperäisen Ihmissuden psykologista kauhupuolta kirouksen pelottavuudesta, mikä tekee hirviöklassikosta yhä erittäin tehokkaan, mutta muuten se on oikein kelpo uudelleenfilmatisointi. Elokuva onnistuu luomaan maagisen ja mystisen vanhanaikaista henkeä ja sen goottimaailma tekee siitä jo itsessään todella kiehtovan filmin, mihin uppoutuu erittäin mielellään, vaikka siellä hiippailevaa ihmissutta ei haluaisi kohdata. Usvaiset nummet, 1800-luvun lopun kolkot talot ja hidas kuljeskelu yöllä pelkässä kynttilänvalossa ovat jo ihanan karmivaa ja leffasta löytyykin toimivaa jännitystä. Usein elokuva syyllistyy kuitenkin hyödyntämään 2000-luvun kauhuleffojen suurinta syntiä, eli äkkisäikäytystä, eikä filmi niinkään onnistu pelottamaan, vaikka kovasti sitä yrittääkin. Silti muiden 2000-luvun kauhuleffojen rinnalla The Wolfman tuntuu jotenkin omalaatuiselta teokselta, mikä erottuu edukseen. Ehdottomasti parasta leffassa on ihmissuden maskeeraus, joka on suunniteltu alkuperäisen klassikon pohjalta ja muokattu entistä hyytävämmäksi ilmestykseksi. Ihmissuteen on todella vangittu hirviömäinen peto, minkä näkeminen herättää välittömästi ajatuksen, että nyt lähti muuten henki. Moni poloinen ei ehdi edes tajuta, mikä heihin iski, sillä tämä susimies raatelee kynsillään ja hampaillaan salamannopeasti ja niin että veri roiskuu. Tämä kuuluu ehdottomasti suosikki-ihmissusieni joukkoon.

Vaikka elokuva sisältääkin upeasti maskeeratun ihmissuden, vaikuttavasti toteutetun ajankuvan, oivallista wanhan ajan henkeä ja hyviä näyttelijöitä, on filmi silti hieman epätasainen - kuten Anthony Hopkinsin roolisuoritus. Siinä on useita todella hyviä puolia, joista pidän, mutta sitten taas siinä on selkeitä puolia, joista en pidä. Osittain pidän monista ratkaisuista, jotka käsikirjoittajat Andrew Kevin Walker ja David Self ovat tehneet, ottaessaan alkuperäisen filmin ja muokatessaan sen tarinaa. Käsikirjoituksesta löytyy kuitenkin rytmitysongelmia, sillä jotta ihmissutta voitaisiin näyttää mahdollisimman usein, on sen pakko tehdä useita aikahyppyjä seuraavaan täysikuuhun. Lisäksi mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä heikommin Talbotien perheongelmat ovat kirjoitettuja. Ohjaaja Joe Johnston ei välttämättä ollut lopulta täysin oikea mies hommaan. Leffassa on potentiaalia olla erittäin hyvä hirviöpelottelu, mutta kuten jo totesin, elokuva ei ole erityisen pelottava. Muutenkin se tuntuu joillain tavoilla hillitsevän itseään, kun sen pitäisi ulvoa mahtipontisesti. Silti minun täytyy sanoa, että ongelmistaan huolimatta pidän The Wolfmanista. Jokin sen maailmassa ja etenkin sen ihmissudessa viehättää minua kovasti. Jokaista heikkoutta kohden tuntuu olevan jotain mainiota.

Vaikka elokuvan lavasteet ovat todella näyttävät ja niin ovat myös hahmojen asut, eli ajankuva on upeasti toteutettu, minkä lisäksi itse ihmissusi on huikea ilmestys, löytyy minulta vahvaa kritiikkiä elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jostain syystä tekijät ovat halunneet värimääritellä elokuvan kellertäväksi, mikä herättää lähinnä tunteen kuin päälle olisi vain nopeasti läimäisty seepia-kuvafiltteri. Upeat lavasteet ja asut menevät hieman hukkaan, kun ne peitetään paikoitellen jopa rumalla värillä. Seepiafiltterin lisäksi useisiin yökohtauksiin on taidettu lisätä vinjetointi-tehoste, mikä tummentaa ruudun kulmat. Leffan digiefektit eivät ole kestäneet aikaa lainkaan. Jopa joitain vuosia sitten, kun näin filmin ensimmäisen kerran, pidin tietokonetehosteita todella surkeina. Itse ihmissusi näyttää täydelliseltä, mutta ihmissudeksi muuttuminen digiefektein on aika järkyttävää katseltavaa - lähinnä siksi, että katsoja näkee heti, kun muuttuva ihminen vaihtuu näyttelijästä digihahmoksi. Asiaa ei auta yhtään, kuinka pitkään muodonmuutos kestää ja kuinka lähelle kamera viedään tätä täysin ilmiselvää diginaamaa. Jälkikäteen tehdyt kuvankäsittelyt ovat leffan heikointa antia ja vievät tehoa filmin parhaimmista puolista. Äänimaailma on onneksi rakennettu hyvin ihmissuden murinoista ja ulvomisista Danny Elfmanin säveltämiin musiikkeihin.

Elokuvasta on olemassa noin vartin pidempi versio, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Etenkin leffan alku on huomattavasti pidempi. Lawrence ja Gwen esitellään eri tavalla ja Lawrencen matkalla Mustanummelle hän tapaa Max von Sydow'n esittämän vanhan herran. Pidennetyssä versiossa ihmissusihyökkäykset ovat myös hieman verisempiä. Universalin logo on myös vaihdettu, muistuttamaan yhtiön alkuaikojen logosta. Itse katsoin arviota varten tämän pidennetyn version ja suosittelen sitä ylitse teatteriversion.

Yhteenveto: The Wolfman on kelpo uudelleenfilmatisointi hirviöklassikosta. Leffan ajankuva ja goottimaisemat ovat upeasti luotuja hienojen lavasteiden ja asujen kautta. On aivan mahtavaa, että tekijät ovat hyödyntäneet vanhaa ihmissusi-maskeerausta ja muokanneet siitä entistäkin häijymmän. On myös miellyttävän karmivaa hiippailla yöllä sumuisessa metsässä pelkässä kynttilänvalossa, odottaen suden hyökkäystä. Elokuva sortuu kuitenkin usein käyttämään äkkisäikäytyksiä, eikä se tiettyä kutkuttavaa karmivuutta pelottavampi onnistu olemaan. Benicio del Toro on mainio pääroolissa ja hyviä ovat myös Emily Blunt ja Hugo Weaving, jotka saavat kuitenkin harmillisen vähän tekemistä. Anthony Hopkinsin suoritus on yllättävän epätasainen, kuten on myös itse elokuvakin paikoitellen. Tarinankerronta loikkii ja juoksee välillä todella tönkösti, minkä lisäksi jotkut ratkaisut aiheuttavat lähinnä kulmankohotuksia kuin aplodeja. Tekniseltä puolelta löytyy paljon hyvää, mutta jälkitöissä sitä on pilattu kököillä digitehosteilla ja rumilla värisäädöillä. Ongelmistaan huolimatta The Wolfman on tarpeeksi onnistunut tulkinta klassisesta hirviökertomuksesta. Ihmissusifanien kannattaakin vilkaista leffa, jos niin ei ole vielä tehnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Wolfman, 2010, Universal Pictures, Relativity Media, Bluegrass Films

Arvostelu: Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018)

PÄHKINÄNSÄRKIJÄ JA NELJÄ VALTAKUNTAA

THE NUTCRACKER AND THE FOUR REALMS

Ohjaus: Lasse Hallström ja Joe Johnston
Pääsosissa: Mackenzie Foy, Jayden Fowora-Knight, Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Helen Mirren, Morgan Freeman, Eugenio Derbez, Richard E. Grant, Tom Sweet, Ellie Bamber, Misty Copeland ja Miranda Hart
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa perustuu E. T. A. Hoffmanin satuun "Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas" ("Nussknacker und Mausekönig" - 1816). Satu nousi suureen suosioon, kun Pjotr Tšaikovski sävelsi sen pohjalta "Pähkinänsärkijä"-baletin ("Štšelkuntšik" - 1892), jonka musiikki on jäänyt elämään klassikkona. Hoffmanin sadun pohjalta on tehty vuosien varrella muitakin adaptaatioita ja alkuvuodesta 2016 Walt Disney -yhtiö ilmoitti tekevänsä oman versionsa. Kuvaukset alkoivat samaisena syksynä ja nyt Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on saanut ensi-iltansa. Itse riemastuin heti, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä Tšaikovskin musiikit ovat niin mielettömän hienot ja uskoin Disneyn olevan paras mahdollinen yhtiö tekemään uuden version sadusta. Trailerit näyttivät hyviltä ja aloin odottamaan pienellä innolla, kunnes arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat pääasiassa negatiivisia. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltapäivänä ja poistuin sekavin tuntein.

Nuori Clara Stahlbaum saa edesmenneeltä äidiltään joululahjaksi munan, jonka lukkoon ei löydy avainta. Avaimen etsintä vie Claran täysin toiseen maailmaan, neljään valtakuntaan missä keijut ja pähkinänsärkijät käyvät taistoa pahaa Äiti Gingeriä ja Hiirikuningasta vastaan.

Pääroolissa nuorena Clara-tyttönä nähdään mm. Interstellarista (2014) tuttu Mackenzie Foy, joka pääsee vihdoin kunnolla isoon rooliin. Olen pitänyt Foyta lupaavana näyttelijänalkuna ja hänen roolityönsä tässä leffassa vain vahvistaa käsitystäni, sillä hän suoriutuu pääosasta oikein mainiosti. Hän tekee jatkuvasti parastaan, vaikkei käsikirjoitus olisikaan parhaimmasta päästä. Hahmona Clara on helposti pidettävä heti alusta alkaen. Hän suree äitinsä kuolemaa ja yrittää puskea ikävät ajatukset päästään rakentelemalla asioita, nokkela kun on.
     Neljässä valtakunnassa Clara tapaa joukon eriskummallisia tapauksia. Ensimmäisen kunnon elokuvaroolinsa tekevä Jayden Fowora-Knight näyttelee nimikkohahmo pähkinänsärkijää, eli kapteeni Philip Hoffmania, joka vartioi vaaralliseen paikkaan johtavaa siltaa. Fowora-Knight on kelpo valinta kokemattomuudestaan huolimatta, ja hän ja Foy muodostavat hyvän parivaljakon, jonka seikkailua on kiinnostava seurata. Keira Knightley, Eugenio Derbez ja Richard E. Grant taas esittävät kolmea hyvää valtakuntaa johtavia olentoja; Knightley Makeisvaltakunnan Sugar Plumia, Derbez Kukkaismaan Hawthornea ja Grant Lumihiutaleiden maan Shiveriä. Harmillisesti kolmikko ei oikein toimi, ei näyttelijöiden eikä heidän hahmojensa puolesta. Näyttelijät vetävät roolinsa pahasti yli, etenkin Knightley, joka korkealla kimityksellään ja teennäisyydellään tekee yhden vuoden surkeimmista roolitöistä. Asiaa ei yhtään helpota se, että Knightleyn hahmo saa eniten ruutuaikaa kolmikosta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen Claran isänä, sekä Ellie Bamber ja Tom Sweet hänen sisaruksinaan, Misty Copeland ballerinana, sekä konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren Claran keksijä-kummisetänä ja pahana Äiti Gingerinä. Valitettavasti Freeman ja Mirren vaikuttavat koko leffan ajan näyttelevän laiskoilla perusrutiineilla ja on hyvin selvää, että molemmat tekivät elokuvan rahan takia.

Aluksi Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa vaikuttaa oikein oivalliselta koko perheen satuelokuvalta. Kaunis aloituskuva saa helposti iloiselle joulumielelle ja tarina nappaa nopeasti mukaansa. Hahmojen kokema suru äidin menetyksen takia tuntuu aidolta, eikä aikaakaan, kun Clara jo löytää itsensä fantasiamaailmasta. Elokuvan tunnelma on mainiosti luotu ja mukana on ihanaa satuhenkeä, jollaista leffoista ei tunnu enää tänä päivänä löytyvän. Tarinasta löytyy mystisyyttä ja neljää valtakuntaa haluaisi mielellään lähteä tutkimaan... Ja sitten tekijöiden yritys alkaa loppua. Sen sijaan, että elokuva todella rakentaisi fantasiamaailmaansa tai vielä tärkeämmin hahmojaan, se alkaa vain kulkea liiankin tuttuja ja turvallisia polkuja. Tapahtumiin ei käytetä tarpeeksi aikaa, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan todella nopeasti, aivan kuin elokuvalla olisi kiire jonnekin. Hurjemmista kohtauksista ei millään löydy jännitystä, vaan kaikki ratkeaa liian helposti. Kliseitä viljellään niin tarinallisesti kuin päähenkilön hahmokaaren osalta. Jos Mirrenin ja Freemanin roolityöt vaikuttavat siltä, että he olivat mukana vain saadakseen helpot rahat, vielä vahvemmin näin tuntuu Ashleigh Powellin käsikirjoituksen kanssa. Powell ei edes viitsi keksiä mitään luovaa tai uutta, vaan lainailee kaiken muualta. Jossain kohtaa Powell yrittää tuoda mukaan isoa käännettä, mutta senkin arvaa jo aiemmin, sillä samanlaisia "yllätyksiä" on nähty satoja kertoja. Loppuhuipennuksessa taso lässähtää, enkä voinut muuta kuin ihmetellä, mihin se alun lupaava fantasiaseikkailu oikein hävisi?

On kuitenkin todella vaikeaa olla vihainen elokuvalle, joka näyttää näin käsittämättömän hyvältä. Powell ei nähnyt lainkaan vaivaa käsikirjoituksen eteen, mutta onneksi Disneyllä riittää osaavia tekijöitä muilla osa-alueilla. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat pistävät kaikkensa peliin luodessaan tätä uskomattoman hienolta näyttävää satumaailmaa. Lavasteet ovat huolellisesti ja tarkasti toteutetut niin neljässä valtakunnassa kuin todellisessakin maailmassa. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan mitä häikäisevimpiä asuja ja maskeeraajat saavat leikkiä joidenkin hahmojen kanssa. Myös tietokonetehosteet ovat hyvin vaikuttavat. Pieni Mouserinks-hiiri on toteutettu täysin aidon näköiseksi ja aivan mielettömän suloiseksi. Minulta löytyy sydämestä paikka elokuvien suloisille hahmoille ja olennoille, joten ei ihme, että Mouserinks nousi suosikikseni ja olisin voinut katsoa leffan hänestä. Elokuva on myös kuvattu todella taidokkaasti ja kuten satuleffan kuuluukin, on filmi kunnon väripläjäys. Alusta loppuun Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on visuaalisesti niin kiehtovaa katseltavaa, että käsikirjoituksen kompastelusta huolimatta tapahtumia oli mukava seurata. Onkin sääli, ettei muiden tekijöiden vahva työpanos pääse oikeuksiinsa muuten laimeassa tekeleessä.

Tarinaongelmiin vaikuttaa vahvasti myös se, että elokuvalle tehtiin jopa kuukauden kestäneet lisäkuvaukset, joissa toimi eri ohjaaja. Alunperin ohjaajaksi oli kiinnitetty vain ruotsalainen Lasse Hallström, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä uusintakuvauksia, joten tunnetumpi tekijä Joe Johnston valittiin hoitamaan ne. Yhdessä Hallström ja Johnston tekivät elokuvan loppuun. Olisi kiinnostavaa nähdä, onko alkuperäinen versio filmistä parempi, vai jopa heikompi. Leikkauksessa leffa voisi hengittää hieman enemmän ja etenkin jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset toimisivat paremmin, jos niissä rakennettaisiin tunnelmaa, eikä hypättäisi heti asiaan. Itselleni isoimman pettymyksen leffa kuitenkin tuotti siinä, että elokuva kierrättää loppujen lopuksi liian vähän Tšaikovskin klassisia sävelmiä. Upeat melodiat ovat kyllä mukana, mutta ne loppuvat liian lyhyeen. Parissa kohtaa ne on tosin onnistuttu pistämään kohdalleen aivan täydellisesti.

Yhteenveto: Lupaavasta alustaan huolimatta Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on erittäin keskinkertainen fantasiasatu. Käsikirjoittaja Ashleigh Powellia ei selkeästi ole kiinnostanut projekti, vaan hän menee tarinan kanssa jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, lisäämällä mukaan kliseitä kliseen perään. Käänteet arvaa helposti ennakkoon, eikä mistään tunnu löytyvän jännitystä. Myös konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren vaikuttavat olevan mukana pelkän palkan takia, eikä heistä näy minkäänlaista mielenkiintoa leffaa kohtaan. Enkä voi edes käsittää, mitä Keira Knightleyn päässä on pyörinyt, kun hän on näytellyt hahmoaan. Aivan kamalan surkea roolisuoritus! Nämä heikkoudet ovat todella surullista katsottavaa, kun voi huomata, miten päätähti Mackenzie Foy oikeasti yrittää täysillä ja millaisen mielettömän huikean työpanoksen lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja animaattorit ovat tehneet. Visuaalisesti Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on aivan fantastisen upea teos, mutta sisällöllisesti se on todella köyhä ja kömpelö, mikä on suuri sääli. Elokuva toimii varmasti paremmin lapsille, mutta muita suosittelen säästämään rahanne ja odottamaan sitä, että leffa tulee joskus televisiosta. En voi ymmärtää, miten laadukkaita ja nokkelia animaatioelokuvia tuottava Disney voi möhliä tällä lailla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Nutcracker and the Four Realms, 2018, Walt Disney Pictures, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Jurassic Park III (2001)

JURASSIC PARK III

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Sam Neill, Alessandro Nivola, William H. Macy, Téa Leoni, Trevor Morgan, Michael Jeter, Bruce A. Young, John Diehl ja Laura Dern
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan perustuva Jurassic Park (1993) oli jättimäinen menestyselokuva, joka sai kriitikoiltakin ylistystä. Jatkoa tietysti siis seurasi. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut erityisen pidetty teos, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Rahaa tuli silti tarpeeksi, jotta sarja jatkuisi. Kolmannen osan suunnittelu alkoi heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Joe Johnston, joka halusi jo pari vuotta aiemmin ohjata The Lost Worldin, ilmoitettiin ohjaajaksi ja julkistettiin, että Sam Neill palaisi rooliinsa tohtori Alan Grantina. Tuotannossa oli kuitenkin ongelmia, sillä tekijät päättivät muuttaa koko käsikirjoituksen vain pari viikkoa ennen kuvauksia, mikä johti siihen, että juonikuvioita luotiin sitä mukaa, kun leffaa kuvattiin. Lopulta koko homma saatiin kuitenkin kasaan ja Jurassic Park III ilmestyi kesällä 2001. Leffa menestyi jälleen heikommin kuin edeltäjänsä, mutta tienasi kyllä omansa takaisin. Kriitikot eivät pitäneet elokuvasta ja monet fanit inhosivat sitä. Vuosien varrella leffalle on noussut aika kehno maine. Ala-asteella sain isältäni Jurassic Park -trilogian, johon kolmas osa tietysti kuului, mutta kahden ensimmäisen teoksen ollessa mielestäni karmivia, en halunnut katsoa kolmatta. Näinkin Jurassic Park III:n vasta vuotta myöhemmin, kun olin sukulaisillani kylässä ja he päättivät näyttää sen minulle. Elokuva ei ollut mielestäni pelottava ja uskalsin katsoa kaksi edellistäkin uudestaan, mikä johti siihen, että aloin todella pitää niistä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Jurassic Park III:sta... Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin teokset ilmestyivät mieleeni, Jurassic Parkit heti ensimmäisinä. Vaikka tämä osa ei ole Spielbergin ohjaama, niin se kuuluu silti sarjaan, minkä lisäksi arvostelu toimii valmistautumisena sarjan viidenteen osaan, Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018). Katsoin Jurassic Park III:n kahden edeltäjänsä tapaan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, syöden paljon herkkuja.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park ja Kadonnut maailma - Jurassic Park!

Jurassic Parkin onnettomuudesta selvinnyt tohtori Alan Grant palkataan esittelemään dinosaurussaarta pariskunnalle. Kuitenkin kun saarelle päästään, käy selväksi, että pariskunta saapuikin oikeasti etsimään poikaansa Ericiä, joka katosi saarelle viikkoja aiemmin.

On hienoa nähdä Sam Neill jälleen esittämässä tohtori Alan Grantia, mutta valitettavasti hän näyttää muutamissa kohdissa siltä, ettei haluaisi olla mukana leffassa. Alan on palannut tutkimaan fossiileita ja yrittänyt unohtaa koko onnettomuuden. Hänellä ei kuitenkaan tunnu sujuvan hyvin, sillä tutkimuksiin ei ole rahaa, eivätkä fossiilit enää kiinnosta ketään. Leffan alkupäässä Alan vaikuttaisi näkevän painajaisia koskien aiempia tapahtumia, mutta tämä kuvio katoaa, kun tarina vie saarelle.
     Alanin mukana kulkee nuori Billy, jota näyttelee Alessandro Nivola. Billy on paljon innostuneempi elävistä dinoista kuin Alan, mutta selkeästi ihailee ja kunnioittaa Alania, tehdessään työtä fossiilien parissa. Billy tuntuu onneksi tietävän dinosauruksista, eikä vain roiku mukana, mutta hänelle ei koskaan anneta taustatarinaa, jolloin Billy jää ontoksi hahmoksi. Nivolalla on hetkensä, mutta siihen se jää.
     Alanin palkkanut pariskunta ovat Paul ja Amanda Kirby, joita näyttelevät William H. Macy ja Téa Leoni. Kirbyt ovat varakkaita henkilöitä, jotka välittävät suuresti pojastaan ja haluavat saada hänet takaisin. Hahmoille on saatu oivallisesti lisäsisältöä ja heidän huolensa sekä tekonsa selittyvät erinomaisesti. Dinosaurusten keskellä pariskunta ei kuitenkaan toimi kaikkein fiksuiten, jolloin he ovat jatkuvasti vaarassa - etenkin Amanda, joka ei tunnu osaavan mitään. Hän toimii vähän väliä typerästi ja hän on muutenkin usein todella rasittava, jolloin katsojana haluaisi nähdä hänet dinon kidassa. Paul sen sijaan on muutamaan otteeseen huvittava heppu ja haluaisi nähdä lisää hänen tekemisiään. Téa Leoni ei ole hyvä roolissaan, mutta William H. Macy on toimiva valinta.
     Kirbyjen poikaa, Ericiä esittää Trevor Morgan, joka muistuttaa hieman ensimmäisen osan Timiä (Joseph Mazzello) dinosaurusinnostuksensa takia, muttei ole yhtä ärsyttävä tapaus. Eric osaa toimia paljon paremmin saarella kuin vanhempansa ja olisi mielenkiintoista saada tietää lisää hänen viikoistaan yksin dinomaailmassa. Morgan suoriutuu osastaan kelvollisesti, muttei ole kovin ihmeellinen.
     Alanin, Billyn ja Kirbyjen mukana saarelle lähtevät myös Michael Jeterin esittämä Udesky, John Diehlin näyttelemä Cooper ja Bruce A. Youngin esittämä Nash. Hyvin nopeasti tajuaa, että kun hahmoille ei vaivauduta luomaan persoonaa, ei kolmikosta voi kaikki selvitä saarelta pois elävinä. Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa ensimmäisestä osasta tuttu Ellie Sattler (Laura Dern), joka on aloittanut uuden elämän aiemmin nähtyjen tapahtumien jälkeen.

Jos todella hölmöä, b-luokan hirviöleffalta vaikuttavan Jurassic Park III -logon ilmestymistä ei lasketa, elokuvan alku on vielä ihan lupaava. Lyhyesti näytetään, millä lailla vuodet ovat vaikuttaneet Alaniin, esitellään uudet hahmot ja yhtäkkiä ollaankin taas dinosaurusten keskellä. Kuitenkin siinä kohtaa, kun dinot nähdään ensimmäisen kerran, lentokoneen kierrellessä saaren yllä, elokuvaan alkaa syntyä ongelmia. Kahdessa edellisessä osassa dinosaurukset olivat vaikuttavia olentoja, joita pääsi todella hämmästelemään, mutta tässä filmissä ne eivät tunnu oikein miltään. Pieni vaikuttuminen syntyy kuitenkin, kun esitellään uusi hirmulisko: pitkäkuonoinen Spinosaurus, jolla on suuri purje selässään. Vanha tuttu Tyrannosaurus Rex on kyllä mukana, muttei kauaa, sillä uusi tuttavuus tappaa sen lähes välittömästi. Näin Spinosauruksesta saadaan todella uhkaava peto ja se onkin parasta koko elokuvassa. Toisena uutuutena nähdään lentävät Pteranodonit, joita nähtiin aiemmin vain nopeasti juuri ennen Kadonnut maailma - Jurassic Parkin lopputekstejä. Lentoliskot ovat myös mainio lisäys ja niitä monet ovatkin odottaneet, mutta valitettavasti pitkä kohtaus, johon ne liittyvät, ei oikein tunnu miltään, eikä siinä ole kunnon jännitettä mukana.

Jurassic Park III:n suurin ongelma onkin se, ettei se monessa kohtaa tunnu miltään; hieman tylsältä vain. Elokuvasta löytyy välillä samaa b-luokan hirviöleffahenkeä kuin alkulogosta, minkä lisäksi se tuntuu usein vain fanitekeleeltä, johon on onnistuttu saamaan pari alkuperäistä näyttelijää mukaan. Kuolemat eivät kosketa katsojaa, sillä kuoleviin hahmoihin ei ole panostettu yhtään, jolloin heidän kohtalonsa arvaa heti. Ja kun elokuva on puhdas selviytymistarina, katsojia kuuluisi kiinnostaa henkilöt, jotka yrittävät selviytyä. Perheen iloinen jälleennäkeminenkään ei aiheuta katsojassa toivottua reaktiota. Elokuva kulkee eteenpäin pääasiassa toimintakohtausten kautta, jolloin tärkeille henkilökohtauksilla ei jää aikaa. Muutamia todella hyviä hetkiä on onneksi mukana, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Teos tuntuu siltä, että tekijöiden oli pakko saada aikaiseksi kolmas Jurassic Park -elokuva, eikä siihen ehditty panostaa. Kuten jo alussa sanoin, leffan suunnittelussa oli ongelmia ja sen huomaa myös siitä, että tämä on puoli tuntia lyhyempi pätkä kuin edeltäjänsä. Tarinaa ei siis ole ollut tarpeeksi ja mukaan on pitänyt lisätä Velociraptoreita koskeva sivujuoni (koska nehän pitää tietenkin saada mukaan), jotta pituutta saataisiin hieman lisää. Leffan lopetus on aika mitäänsanomaton ja lopputekstien alkaessa jää hieman tyhjä olo. Se mikä oli ennen todella huikeaa, on nyt jokseenkin unohdettavaa. Varsinkin jos teokset katsoo peräkkäin, tämä lyttää loistavan tunnelman helposti alhaiseksi. On Jurassic Park III ihan katsottava, mutta siihen se sitten jää.

Ohjaajan titteli vaihtui tosiaan Steven Spielbergiltä Joe Johnstonille, joka on yrittänyt parhaansa olla kuin Spielberg. Johnston on kopioinut paljon edellisten osien tyyliä, jolloin hänen työnsä saa filmin vaikuttamaan normaalia kalliimmalta fanileffalta. Myös käsikirjoittajat ovat vaihtuneet, eikä uusi kolmikko ole saanut aikaiseksi kovin kummoista tarinaa. Kuvaus on sentään toimivaa ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole parhaasta päästä, kun niitä vertaa edeltäjiin. Ensimmäinen Jurassic Park ilmestyi kahdeksan vuotta aiemmin ja siinä dinot näyttivät uskottavammilta kuin tässä. Mukana on kyllä monia kuvia, joissa hirmuliskot näyttävät hienoilta, mutta useassa kohtaa huomaa kehnot tietokone-efektit. Digiefektit ovat jopa niin selkeät, että katsojana huomaa, milloin kuvassa on digidino ja milloin robotti. Äänitehosteet ovat jälleen toimivat ja maskeeraus on mainiota. Säveltäjäkin on vaihtunut, mutta sitä ei erityisemmin huomaa, sillä Don Davis on aika hyvä John Williams -kopio.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat "The Making of Jurassic Park III" ja "Return to Jurassic Park: The Third Adventure", dinosauruksista kertovat "The Dinosaurs of Jurassic Park III" ja kaksitoistaosainen "Dinosaur Turntables", sekä useita leffan tehosteista kertovia pätkiä. Mukana on myös pätkät elokuvan äänitehosteille ja esituotantopiirroksille, Stan Winston Studion lyhyt esittely, kuvakäsikirjoituksia, valokuvia kuvauksista, trailer, sekä pätkiä, jotka näyttävät eri kohtauksien kuvaamista. Katsottavaa on yhteensä kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Jurassic Park III on aika mitäänsanomaton pätkä, joka on yksinään ihan viihdyttävä seikkailuleffa, mutta kahteen aiempaan teokseen verrattuna se tuntuu lähinnä fanileffalta tai b-luokan monsterifilmiltä. Elokuvasta ei löydy kunnolla tunnetta ja se on paikoitellen jopa tylsä, mikä on erikoista, kun teos kestää vain puolitoista tuntia. On hienoa nähdä Sam Neill ja Laura Dern jälleen tutuissa rooleissaan, mutta kun heistä ensimmäinen ei näytä haluavan olla mukana, eikä jälkimmäinen esiinny kuin hetken, ei tämä hienous nosta tasoa. Uusi hirmulisko Spinosaurus on parasta elokuvassa, minkä lisäksi lentoliskot ovat hyvä lisäys. Velociraptoreihin liittyvä juonikuvio ei oikein kiinnosta, vaikka niiden kuuluukin olla mukana leffassa. Visuaalisesti teos ei ole yhtä huikea kuin edeltäjänsä. Don Davis on säveltänyt aika menevää John Williams -musiikkia, jotta tämä todella tuntuisi kuuluvan sarjaan. Pettymykseksi leffa kuitenkin jää, varsinkin kun ohjaaja Joe Johnston ei ole ollut oikein perillä siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä, eivätkä käsikirjoittajat olleet kovin luovia tarinan kanssa. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin pitäähän tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei tämä ole erityisen hyvä. Lapsille tämä tarjoaa jännitystä, mutta muut tämä jättää helposti kylmäksi. Onneksi neljätoista vuotta myöhemmin ilmestynyt Jurassic World (2015) palautti sarjan jälleen todella oivalliseksi. Sen (aika kehno) arvostelu on jo olemassa, joten sitä ei ole ensi viikolla tiedossa, vaan seuraavan kerran palaamme dinojen pariin, kun Jurassic World: Kaatunut valtakunta ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic Park III, 2001, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Arvostelu: Jumanji (1995)

JUMANJI (1995)

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Robin Williams, Kirsten Dunst, Bradley Pierce, Bonnie Hunt, Jonathan Hyde, David Alan Grier, Bebe Nauwirth, Patricia Clarkson, Adam Hann-Byrd ja Laura Bell Bundy
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Jumanji perustuu Chris Van Allsburgin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Elokuva ilmestyi vuonna 1995 ja se oli suuri menestys. Filmi ei ollut kuitenkaan täysin kriitikoiden mieleen ja se sai heiltä aika ristiriitaisen vastaanoton. Kuitenkin niiden ansiosta, jotka olivat 1990-luvulla lapsia ja nykyään aikuisia, elokuva on muuttunut pidetymmäksi. Itse en kuitenkaan nähnyt Jumanjia lapsena, ainakaan kokonaan. Kesällä 2012 olin mökillä ja katsoin eräänä iltana televisiota, kun Jumanji pyöri jollain kanavalla. Sitä oli kuitenkin mennyt jo puoli tuntia ja samaan aikaan toisella kanavalla pyöri Dragon Wars: D-War (2007), joka oli mielestäni kiinnostava, joten katsoin molempia vuorotellen noin puolen tunnin ajan, kunnes minun täytyi mennä nuotiolle. Kesti muutama vuosi kunnes katsoin Jumanjin vihdoin kokonaan Netflixistä. Se oli mielestäni ihan viihdyttävä seikkailu, mutten ajattelut, että minun tarvitsisi katsoa sitä toista kertaa. Kuitenkin tapahtui yllätys aika lailla kaikille ja ilmoitettiin, että leffa saa jatkoa. Kun Jumanji: Welcome to the Junglen (2017) lehdistönäytös alkoi lähestyä, katsoin Jumanjin uudestaan arvostellakseni sen ennen jatko-osaa.

Sisarukset Judy ja Peter löytävät Jumanji-lautapelin ja päättävät kokeilla sitä. Jokaisella siirtovuorolla pelistä ilmestyy erilaisia viidakon kauhuja, sekä mies nimeltä Alan Parrish, joka on ollut jumissa pelin sisällä 26 vuotta. Heidän täytyy pelata Jumanji loppuun, jotta kauheudet katoavat.

Judy (Kirsten Dunst) ja Peter (Bradley Pierce) ovat sopivasti erilaiset, mutta tarpeeksi samanlaiset ollakseen selkeät sisko ja veli. Judy on aika turhautunut ja keksii valheita muiden päänmenoksi, kun taas Peter on paljon hiljaisempi tapaus. Silti se, miten he esiintyvät yhdessä, viestii siitä, että he ovat todella tärkeitä toisilleen. He ovat aika ovelia ja fiksuja lapsia, jolloin heidän seikkailuaan on kiinnostava seurata. Dunst ja Pierce ovat toimivat rooleissaan, vaikka molemmilta löytyy heikommatkin hetkensä. He eivät kuitenkaan ärsytä koskaan, mikä tekee heistä tarpeeksi hyviä lapsinäyttelijöitä.
     Jumanjissa vangittuna ollutta Alan Parrishia näyttelee Robin Williams, joka on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissaan. Tässä Williams ei kuitenkaan tee mitään erityisen hienoa roolityötä, mutta toimii silti oivallisesti. Koska Alan jäi jumiin pelin sisälle jo lapsena, ei hän ole täysin aikuistunut henkisesti. Harmillisesti tämä puoli hahmosta unohtuu välillä, minkä lisäksi hän ei ole mitä uskottavimmin traumatisoitunut Jumanjiin joutumisesta. Silti on kiehtovaa miettiä, millaista olisi joutua pelin sisälle pariksi vuosikymmeneksi.
     Elokuvassa nähdään myös Bonnie Hunt naisena nimeltä Sarah, joka päätyy myös pelaamaan Jumanjia; David Alan Grier poliisimies Carlina, joka on kelpo lisäys tapahtumiin; Bebe Neuwirth Judyn ja Peterin Nora-tätinä, jota ei paljoa nähdä; Patricia Clarkson Alanin äitinä, sekä Jonathan Hyde tuplaroolissa Alanin isänä ja pelistä ilmestyvänä pahana metsästäjä Van Peltinä.

Jumanjin aloitus ei ole vielä erityisen onnistunut. Siinä nähdään kaksi prologia, joista ensimmäinen pohjustaa jännittävästi, että pelilauta on hyvin vaarallinen, mutta joista toinen ei ole kovin hyvin kerrottu. Toinen prologi kertoo Alanista lapsena (Adam Hann-Byrd), kun hän löytää Jumanjin ja pelaa sitä lapsi-Sarahin (Laura Bell Bundy) kanssa. Sekin on kiinnostava, mutta kun katsoja tajuaa, ettei se ollutkaan itse seikkailun alku, tuntuu se jokseenkin oudolta lisäykseltä. Filmi nappaa kunnolla mukaansa vasta kun Peter ja Judy löytävät laudan ja alkavat pelaamaan, vaikka silloinkin katsojana hieman varautuneena odottaa, onko tässäkin kyseessä prologi, vai alkoiko tarina vihdoin oikeasti? Se tunne alkaa kuitenkin pikkuhiljaa muuttua huojentuneisuudeksi, sillä Dunst ja Pierce ovat selvästi paremmat lapsinäyttelijät kuin Hann-Byrd ja Bundy. Kun leffaan on vihdoin päässyt mukaan, tuntuu sen mystisyys erittäin oivalliselta ja katsojana alkaa jännittämään, mitä kauheuksia pelilaudasta voi ilmestyä seuraavaksi? Jumanji hyödyntää pääasiassa viidakkoteemaa, joten vaaratilanteita aiheuttavat mm. myrkylliset kasvit ja köynnökset, vauhkoontunut eläinlauma, nälkäinen leijona, riehuvat apinat ja vaaralliset krokotiilit. Erilaiset uhat tarjoavat paljon erilaisia seikkailuita, ja tietty mitä enemmän erilaisia asioita pääsee vapaaksi todelliseen maailmaan, sitä vaikeammaksi pelin päättäminen muuttuu.

Elokuvan isoin ongelma on se, ettei siitä löydy kunnon syytä sille, miksi Jumanji on aivan pakko pelata loppuun asti? Parin kauheuden leviämisen jälkeen lapset olisivat vain voineet lopettaa pelaamisen, jolloin pelistä ilmestyneet vaarallisuudet olisi voinut tappaa tai vangita ja siinä se. Mitä enemmän lapset pelaavat, sitä enemmän kauheuksia alkaa tapahtumaan. Leffan aikana miettiikin usein, että pelaaminen vain aiheuttaa pahoja asioita ja kaikelta tuholta voisi säästyä helposti sillä, ettei jatka peliä. On olemassa toinen hyvin samanlainen elokuva nimeltä Zathura: A Space Adventure (2005), joka perustuu myös Chris Van Allsburgin kirjaan ("Zathura" - 2002). Siinä pelin voittamiselle on annettu erinomainen syy, sillä sen pelaajat päätyvät avaruuteen ja vain voitolla voi palata takaisin kotiin. Jumanjissa taas täytyy voittaa, jotta sen aikana voisi tapahtua viihdyttävä seikkailu. Eipä siinä, elokuva on hyvin viihdyttävä. Sen seikkailuhenki on hyvin luotu, minkä lisäksi sen aikana pääsee nauramaan ja jännittämään muutamaan otteeseen. Tarina on kiehtova, vaikka leffaa katsoessa ei ole täysin varma, kertooko elokuva Alanista, vai Judysta ja Peteristä? Varmaankin Alanista alun ja lopun perusteella, en ole täysin varma. Joka tapauksessa Jumanji on oiva seikkailuteos, jota koko perhe voi katsoa erittäin mielellään. Kyseessä ei ole ihmeellinen filmi, muttei sen toisaalta tarvitsekaan olla.

Ohjauksesta vastaa Joe Johnston, joka oli tätä ennen tehnyt seikkailuelokuvat Honey, I Shrunk the Kids (1989), The Rocketeer (1991) ja The Pagemaster (1994), joten tyyli on hänelle hyvin tuttu. Johnston onnistuukin taitavasti tunnelman luomisessa. Käsikirjoittajakolmikko Greg Taylor, Jonathan Hensleigh ja Jim Strain olisivat voineet kuitenkin miettiä perusteluja pelaamiselle paremmin, minkä lisäksi heidän olisi pitänyt rakentaa alku järkevämmäksi. Jumanji on hyvin kuvattu ja leikkaus on myös sujuvaa. Maskeeraus on oivasti toteutettu, minkä lisäksi monet nukeilla toteutetut asiat kuten köynnökset ja leijona ovat ihan hienoja. Valitettavasti digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Etenkin tietokoneapinat näyttävät todella kehnoilta nykyään ja onkin harmi, että niitä nähdään säännöllisin väliajoin. Ääniefektit ovat kuitenkin mainiot ja James Horner on säveltänyt toimivaa musiikkia mukaan. Jumanji-pelistä kuuluva rummutus on erinomainen lisä.

Yhteenveto: Jumanji on oikein kelpo seikkailuelokuva. Valitettavasti filmillä kestää lähteä käyntiin kahden prologin takia, joista toista olisi pitänyt muokata järkevämmäksi. Leffan isoin ongelma on kuitenkin se, ettei Jumanji-pelin voittamiselle löydy erityisen hyvää syytä. Ensimmäisistä kauheuksista pääsisi eroon, vaikkei Jumanjia voita, joten pelin voisi ihan hyvin jättää kesken. Silti seikkailua on viihdyttävä seurata ja uudet kauheudet tarjoavat hieman jännittäviä hetkiä, sekä oivallisesti vaikeuttavat pelaamista. Filmistä löytyy myös hauskoja juttuja, vaikka mukaan on lipsahtanut heikompiakin vitsejä. Kirsten Dunst ja Bradley Pierce ovat oivat valinnat lapsinäyttelijöiksi, ja Robin Williams on tuttuun tapaansa oikein mainio roolissa kuin roolissa. Tietokone-efektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta nukeilla toteutetut asiat näyttävät yhä tarpeeksi toimivilta. Ohjaaja Joe Johnston on tehnyt hyvää työtä seikkailuhengen luomisessa, mutta käsikirjoittajatrio olisi voinut miettiä muutamia asioita uudestaan. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta jo ala-asteikäisten lasten kanssa vietettävään elokuvailtaan Jumanji sopii oikein hyvin - etenkin jos elokuva oli vanhemmille iso juttu omassa nuoruudessa. Vaikkei elokuva ole itselleni iso juttu, niin pidän silti tulevaa Jumanji: Welcome to the Junglea jonkinlaisena häpäisynä. Sen trailerit eivät ole näyttäneet hyviltä ja sen idea kuulostaa typerältä yhdistettynä tähän elokuvaan, mutta yritän silti toivoa, että se edes viihdyttäisi ja naurattaisi pariin otteeseen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji, 1995, TriStar Pictures, Interscope Communications, Teitler Film

Arvostelu: Captain America: The First Avenger (2011)

CAPTAIN AMERICA: THE FIRST AVENGER

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Chris Evans, Hayley Atwell, Sebastian Stan, Tommy Lee Jones, Hugo Weaving, Dominic Cooper, Stanley Tucci, Toby Jones ja Samuel L. Jackson
Genre: supersankarielokuva, toiminta, sotaelokuva
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Olin erittäin innoissani Captain America: The First Avengerista, kun se ilmestyi loppukesästä 2011. Hahmo oli minulle kyllä tuttu, mutten tiennyt kunnolla hänen alkuperäänsä, joten siksi elokuva vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Mainoksetkin näyttivät hyviltä. Se olisi myös viimeinen Marvel Cinematic Universen (2008-) elokuva ennen The Avengersia (2012). Nyt kun MCU:n uusi tuotos, Doctor Strange (2016), on saamassa ensi-iltansa, oli hyvä palata taaksepäin ja katsoa MCU:n aiemmat osat ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien elokuvia Iron Man 2 (2010) ja Thor (2011)!

Toisen maailmansodan aikaan ruipelo Steve Rogers herättää rohkeudellaan Yhdysvaltojen armeijan huomion ja hän päätyy mukaan supersotilaskokeeseen, jossa hänestä tehdään Captain America -niminen soturi taistelemaan natseja ja pahaa HYDRA-järjestöä vastaan.

Pääosassa Steve Rogersina, eli Captain Americana nähdään Chris Evans. Evansille tämä ei ole ensimmäinen supersankarielokuva, jossa hän on mukana, sillä hän esitti Human Torchia elokuvissa Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer (2007). Niissä hän ei erityisemmin vakuuttanut. On siis onni, että hänet lopulta valittiin Captain American rooliin, sillä siihen hän sopii paljon paremmin. Alkupuolella Steve on pelokkaampi hahmo, mutta jaksaa silti uhmata isokokoisempiaan, jos nämä ovat haitaksi muille. Muuttuessaan supersotilaaksi, hän alkaa myös muuttua yhä vain enemmän johtajahahmoksi. Pidän todella paljon Captain American puvusta tässä, sillä se on saatu pysymään uskollisena sarjakuville, mutta se ei tunnu liian erikoiselta, jolloin se sopii elokuvan ajankuvaan mainiosti.
     Steven ystävää, kersantti James "Bucky" Barnesia näyttelee Sebastian Stan. Bucky esitetään alkupuolella kuin isoveljenä Stevelle, mutta alun jälkeen hahmo katoaa lähes täysin, kunnes tulee takaisin noin elokuvan puolessa välissä. Stanin suoritus on hyvä, etenkin alkupuolella.

Armeijassa Steve tapaa agentti Peggy Carterin, jona nähdään Hayley Atwell. Ei ole kovin yllättävää, että Stevellä ja Peggyllä alkaa olla jotain säpinää elokuvan aikana. Atwellin suoritus on erittäin hyvä ja hän on tähän mennessä MCU:n päättäväisin ja sankarillisin naishahmo.
     Armeijassa Steve tapaa myös eversti Phillipsin, jota esittää Tommy Lee Jones. Vaikka Captain America onkin siisti jne, niin kaikissa kohtauksissa, joissa Lee Jones esiintyy, hän myös varastaa shown. Tommy Lee Jonesille kirjoitetut repliikit ovat aivan mahtavia ja myös hänen asenteensa tekee hahmosta niin hauskan.
     Elokuvassa nähdään vihdoin kunnolla Iron Manin isä, Howard Stark, jota näyttelee Dominic Cooper. Cooper ei ole vakuuttanut minua missään muussa roolissa, mutta Howard Starkina hän on hyvä. Hahmosta näkyy nerokkuus, mutta hahmossa on myös selkeästi samanlaista löysempää meininkiä, kuten pojassaan - ei kuitenkaan ihan yhtä löysää.
     Kokeeseen Steven saa mukaan Stanley Tuccin esittämä tohtori Abraham Erskine. Tucci on mielestäni oiva näyttelijä ja suoriutuu tästäkin osasta hyvin, vaikka paikoitellen hahmon aksentti kuulostaa hieman hölmöltä. Harmi, ettei Erskineä nähdä kovin paljoa elokuvassa.
     Captain America: The First Avengerin pahis on Hugo Weavingin näyttelemä HYDRA-järjestön johtaja Johann Schmidt, eli Red Skull. Schmidt kuvittelee olevansa yli-ihminen, jonka eteen kaikkien kuuluisi polvistua ja vaikka olen alkanut olla enemmän pahishahmoja vastaan, jotka vain haluavat vallata maailman, niin tässä hahmo toimii yllättävän hyvin... siihen asti että Schmidt ottaa naamionsa pois ja paljastaa todelliset kasvonsa. Red Skull näyttää todella koomiselta, eikä hahmoa kykene ottamaan tosissaan enää loppuelokuvan ajan.
     Schmidtin avustajaa, tohtori Zolaa, näyttelee esimerkiksi Harry Potter and the Chamber of Secretsista (2002) Dobbyn äänenä tuttu Toby Jones. Jones on mielestäni hyvä näyttelijä ja toimii tässäkin, vaikkei kovin monipuolisessa roolissa olekaan. Elokuvassa nähdään myös The Hobbit -trilogiasta (2012-2014) tuttu Richard Armitage, sekä Samuel L. Jackson tutussa roolissaan MCU:n elokuvista.

Elokuvan tekijät ovat ottaneet riskin aloituksella. Siinä nimittäin paljastetaan, miten elokuva lopulta päättyy. Huonosti tehtynä tällainen aloitus veisi katsojan mielenkiinnon, kun tietää etukäteen, mihin tapahtumat vääjäämättä johtavat. Fanit tietysti tietäisivät muutenkin, mutta pitää ottaa huomioon myös henkilöt, joille Captain America on uusi tuttavuus. Tämä elokuva hoitaa aloituksen kuitenkin niin mallikkaasti, että katsojana odottaa innostuneena, miten loppuratkaisuun päästään. Thorin lopputekstien jälkeisessä kohtauksessa näytettiin pikaisesti Tesserakti-kuutio, joka on tässä elokuvassa erittäin tärkeässä roolissa. Alussa Johann Schmidt löytää Tesseraktin ja hyödyntää tätä aseisiinsa. Samaan aikaan Steve Rogers yrittää päästä armeijaan eri keinoin, mutta häntä ei onnista. Tohtori Erskine huomaa Steven ja saa hänet mukaansa kokeeseen, jossa Steveä parannettaisiin kaikin puolin tehokkaammaksi. Kokeen onnistuttua Steve luulee muuttuneensa kansallissankariksi, mutta totuus onkin toinen... Onneksi myös sankarin rooli on luvassa ajan kanssa.

Tämä on hyvin erilainen supersankarielokuva kuin yleensä, sillä se on samaan aikaan sotaelokuva. Captain America: The First Avenger tapahtuu 1940-luvun alussa ja mielestäni ajankuva on hyvin tuotu esille elokuvassa. Ei pelkästään puvustuksen avulla, vaan siinä on todella erilainen tunnelma kuin nykyelokuvissa. Vaikka elokuvasta löytyy värikäs musikaalinumero, joka on yksi parhaista kohtauksista elokuvassa, se on yleisesti todella ankean harmaa, mikä kuvaa sodan läsnäoloa tyylikkäästi. Ei edes koko supersotilasseerumi-juttu vie ajankuvaa erityisemmin pois, mutta paikoitellen HYDRA:n käyttämät laseraseet tuntuvat liian futuristisilta. Läpi elokuvan kulkee hyvä tunnelma ja siinä on sekä onnistuneita toimintakohtauksia, että hauskoja hetkiä. Heikko asia elokuvassa mielestäni on, että kun Steve saa vihdoin käyttöönsä kunnon Captain America -puvun, ei nähdä jotain yksittäistä, tyylikästä toimintakohtausta, vaan lyhyt montaasi, jossa hänen johdollaan Yhdysvaltain joukot hyökkäilevät HYDRA:n kimppuun ympäri Eurooppaa. Asu nähdään kunnolla vain parissa kohtauksessa, mikä on harmi, sillä asun näkemistä odottaa koko elokuvan ajan. Siitä huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään loppuun asti.

Elokuvan on ohjannut Joe Johnston ja hänellä on ollut selkeä visio siitä, miten Captain American alkutarina täytyy kertoa. Siihen on saatu hyvin ujutettua mukaan pohjustusta tulevaa The Avengersia varten. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Visuaaliset tehosteet ovat pääosin tyylikkäitä, vaikka muutamia heikompiakin efektejä on nähtävissä. Paras tehoste on kuitenkin tapa, jolla Chris Evans on saatu näyttämään elokuvan alussa todella pienikokoiselta. Sen toteutukseen on käytetty useampaa tekniikkaa ja lopputulos on erittäin hieno. Musiikin sävellyksestä vastaa Alan Silvestri ja useat sävellykset on saatu kuulostamaan hyvin "isänmaallisilta" Yhdysvaltoja kohtaan.

Elokuvassa nähdään "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, asioihin jne. Captain America: The First Avengerista voivat tarkkasilmäisimmät katsojat bongata mm. alkuperäisen Human Torchin asun, alkuperäisen Captain America -sarjakuvan, Stan Leen cameon ja legendaarisen Wilhelm-kiljaisun.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, mainoksia, lyhytelokuva "A Funny Thing Happened on the Way to Thor's Hammer", sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Outfitting a Hero", "Howling Commandos", "Heightened Technology", "The Transformation", "Behind the Skull", "Captain America's Origin" ja "The Assembly Begins". Katsottavaa riittää noin tunniksi.

Yhteenveto: Captain America: The First Avenger yhdistää hienosti supersankarielokuvat sotaelokuviin ja tekee erinomaisen paketin. Chris Evans on loistava valinta pääosaan, mutta shown varastaa jatkuvasti Tommy Lee Jones, jolle kirjoitetut repliikit ovat puhdasta kultaa. Pääpahis Johann Schmidt/Red Skull toimii ihan hyvin, mutta heikkenee loppua kohti. Minua häiritsee myös hieman, että kun Captain America saa vihdoin oikean pukunsa, elokuva alkaa kiirehtiä loppua kohti. Ajankuva on toteutettu upeasti ja ainoat, mitkä erityisemmin rikkovat sitä, ovat HYDRAn laseraseet. Suosittelen elokuvaa kaikille hahmon ja sarjakuvien faneille, sekä toimintaelokuvien ystäville. Jos sotaelokuvat toimivat myös, niin kannattaa vilkaista tämä, sillä Captain America: The First Avenger on hyvin erilainen kuin mikään muu sotaelokuva. Tällä kertaa lopputekstien jälkeen ei tule kohtausta, vaan mainos The Avengersille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016 - Muokattu 30.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comicvine.com
Captain America: The First Avenger, 2011, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Paramount Pictures