Arvostelu: Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct - 1992)

BASIC INSTINCT - VAISTON VARASSA

BASIC INSTINCT

Ohjaus: Paul Verhoeven
Pääosissa: Michael Douglas, Sharon Stone, George Dzundza, Jeanne Tripplehorn, Denis Arndt, Leilani Sarelle, Bruce A. Young, Chelcie Ross, Dorothy Malone, Wayne Knight, Stephen Tobolowsky ja Bill Cable
Genre: trilleri, erotiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Basic Instinct - vaiston varassa on Michael Douglasin ja Sharon Stonen tähdittämä eroottinen trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Joe Eszterhasin työstämästä käsikirjoituksesta, josta alkoi suuri tappelu studioiden kesken 1980-luvulla. Carolco Pictures onnistui nappaamaan tekstin itselleen ja ohjaajaksi valittiin Paul Verhoeven. Verhoeven halusi Eszterhasin tekstiin useita muutoksia, joihin tämä ei suostunut ja lopulta painostamisen jälkeen Eszterhas poistui projektista ja Verhoeven ryhtyi työstämään käsikirjoitusta uudestaan Gary Goldmanin kanssa. Jonkin ajan jälkeen ohjaaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että muutokset vain heikensivät filmiä ja hän palasi takaisin Eszterhasin alkuperäiseen tekstiin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1991 ja lopulta Basic Instinct - vaiston varassa sai maailmanensi-iltansa 20. maaliskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Siitä huolimatta, että elokuva sai aluksi todella ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, sekä paljon suuttumusta ja jopa mielenosoituksia biseksuaalisen hahmon esittämisestä ja seksin, väkivallan ja tupakoinnin määrästä, leffa oli valtava menestys - jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi isoin hitti. Vuosien varrella elokuvan arvostus on noussut. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Basic Instinct - vaiston varassa, enkä tiennyt siitä mitään muuta kuin maailmankuulun vilautuskohtauksen, jota on viimeisen 30 vuoden aikana kopioitu ja parodioitu kymmeniä kertoja. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa, mistä oikein on kyse?

Entinen rock-tähti Johnny Boz löytyy murhattuna ja tutkija Nick Curran ryhtyy selvittämään, kuka puukotti ex-muusikkoa jääpiikillä monia kertoja? Aluksi kaikki näyttäisi viittaavan Johnnyn rakastajattareen Catherine Tramelliin, mutta Nick alkaa epäillä hänen syyllisyyttään.

Michael Douglas näyttelee murhatutkija Nick Currania, joka ryhtyy selvittämään uutta tapausta, samalla kun hän yrittää toipua menneisyytensä aaveista, jotka saapuvat takaisin kummittelemaan. Douglas tulkitsee hyvin monisävyistä hahmoaan, joka ei todellakaan ole mikään puhtoinen ja rehti poliisimies, kun hänen hahmoaan ryhdytään avaamaan. Hahmo muuttuu kaiken aikaa kiinnostavammaksi ja paikoitellen voikin huomata tuumivansa, että voiko tässä edes olla Nickin puolella?

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sharon Stone, joka näyttelee Johnny Bozin (Bill Cable) murhan pääepäiltyä, ex-rockstaran kirjailija-rakastajatarta Catherine Tramellia. Alunperin rooliin kyseltiin mm. Kim Basingeria, Julia Robertsia, Meg Ryania, Michelle Pfeifferia ja Demi Moorea, mutta jokainen heistä kieltäytyi. Stone halusi kuitenkin innokkaasti roolin ja lopulta saikin sen. Se into paistaa hänen roolityöstään, eikä ihme, että Stone sai Golden Globe -ehdokkuuden suorituksellaan. Hän on täydellinen valinta hahmojen himokkaat katseet itseensä kääntävän naisen osaan, eikä vain sen takia, että hän on erittäin kaunis. Catherinena Stone tuntuu omaavan juuri oikeanlaisen läsnäolon, jossa on jotain äärimmäisen viettelevää, viekasta ja karmivaa samanaikaisesti. Ei ole mikään ihme, että pian Nickiäkin alkaa kiinnostaa Catherine jo ihan muista syistä, vaikka samalla Nickistä näkee, että jokin Catherinessa arveluttaa suuresti. Douglasin ja Stonen kemiat iskevät todella hyvin yhteen.

     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. George Dzundza Nickin työparina Gusina, Jeanne Tripplehorn Nickin terapeuttina ja on-off-rakastajana Beth Garnerina, Leilani Sarelle Catherinen rakastajattarena Roxina, Denis Arndt komisario Walkerina ja Chelcie Ross ylikomisario Talcottina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat kunniakkaasti osistaan.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt ennakkoon mitään muuta Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvasta kuin sen kenties maailman kuuluisimman vilautuskohtauksen, jossa kesken kuulustelun Catherine ristii jalkansa. Siitä on tehty parodiaa ties missä aina Simpsoneista (The Simpsons - 1989-) ja Saturday Night Livestä (1975-) ihan kotimaiseen Marja Hintikka Live -ohjelmaan (2015-) asti. Vaikka huvittuneena odotinkin, missä asiayhteydessä tämä kohuttu ja VHS-julkaisujen myötä kovasti pausetettu kohtaus tulisi, yllätyin siitä, kuinka tiukasti sen ympärillä oleva filmi nappasi minut mukaansa. Kun kohtaus vihdoin tuli, olin jo ehtinyt unohtaa koko homman - erityisesti, koska siinä kohtaa on nähty jo niin paljon paljasta pintaa, että tämä vilautus tuntuu lähinnä pikkutuhmalta silmäniskulta. Jos en jotain todellakaan tiennyt ennakkoon, niin sitä, kuinka erotiikkapainotteinen filmi on kyseessä. On varmaan ihan hyvä, ettei tätä tullut koskaan ehdotettua perheen yhteiseen leffailtaan nuorempana.

Kun kyseessä on Paul Verhoevenin elokuva, saman ohjaajan joka teki mm. RoboCopin (1987) ja Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), ei varmaan pitäisi tulla yllätyksenä, että leffa ei liiemmin jarruttele siinä, millaista materiaalia ruudulle tulee. Seksikohtaukset eivät paljoa peittele harrastajien vartaloita, eikä murhakohtauksissa erityisemmin säästellä raakuuksien näyttämistä. Verhoeven omaa kuitenkin tyyliä ja taitoa, eikä hän vain sorru shokeeraavalla kuvastolla mässäilyyn. Hänen kehittelemänsä tunnelma Basic Instinctissä on todella vangitseva. Stonen roolityön tavoin leffan henkikin on viettelevän vaarallinen. Siinä on jotain jännittävää, mutta samalla erittäin lumoavaa. Murhamysteeritarina rakentuu kutkuttavasti ja yhtä jännittävää on seurata pääparin lämpenemistä toisilleen. Henkilökuvauksena elokuva on myös erittäin mainio, eikä siitä sen kummemmin löydy selkeää hyvistä ja pahista. Paikoitellen tietty yliampuvuus ja teatraalisuus heikentää kokonaisuutta, mutta silti kyseessä on napakka paketti, mikä pitää tiukasti mukanaan läpi muutamia minuutteja päälle kahden tunnin kestonsa.

On hyvä, ettei Verhoeven lopulta lähtenytkään muokkaamaan käsikirjoitusta, sillä Joe Eszterhasin teksti toimii erittäin mainiosti. Tarina kulkee sujuvasti ja hahmoihin uppoudutaan hyvin, eikä Eszterhas lähde tekemään kenestäkään mitään puhdasta pulmusta. Myös teknisiltä ansioiltaan Basic Instinct - vaiston varassa on onnistunut. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita hetkiä, jolloin kamera joko kääntyy todella nopeasti ja sulavasti eri henkilöön tai sitten syväterävyyttä hyödynnetään veikeästi korostamaan puhujaa usean henkilön joukosta. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat pääsevät parissa kohtaa irrottelemaan aika rajujenkin näkyjen kanssa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jerry Goldsmithin musiikit ovat parin kohdan liiallista spektaakkelimaisuutta lukuun ottamatta erinomaiset.

Yhteenveto: Basic Instinct - vaiston varassa on erittäin hyvä trilleri, joka pitää sisällään varsin viettelevän ja jännittävän tunnelman. Murhatutkimus nappaa iskevästi mukaansa ja samalla leffa saa katsojan koukkuun myös erikoiseen romanttiseen ja eroottiseen puoleen. Paul Verhoevenin rakentama henki on pääasiassa onnistunut ja hän kuljettaa Joe Eszterhasin napakasti kirjoittamaa tarinaa taidokkaasti eteenpäin. Verhoeven ei pelkää näyttää hyvinkin ronskia kuvastoa, eikä filmiä todellakaan ole tarkoitettu herkemmille katsojille. Hahmot ovat oivallisen moniulotteisia, eikä tarinassa ole selkeitä hyviä ja pahoja tyyppejä. Michael Douglas ja Sharon Stone ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Elokuva on myös teknisesti mainio ja varsinkin kuvauksesta löytyy paljon tyylikkäitä tehokeinoja. Paikoitellen tietty ylidramaattisuus häiritsee, mutta muuten Basic Instinct - vaiston varassa on todella oivallinen jännäri, jonka katselua suosittelen - enkä ainoastaan sen legendaarisen vilautushetken takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Basic Instinct, 1992, Carolco Pictures, Canal+

Arvostelu: Jurassic Park III (2001)

JURASSIC PARK III

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Sam Neill, Alessandro Nivola, William H. Macy, Téa Leoni, Trevor Morgan, Michael Jeter, Bruce A. Young, John Diehl ja Laura Dern
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin kirjaan perustuva Jurassic Park (1993) oli jättimäinen menestyselokuva, joka sai kriitikoiltakin ylistystä. Jatkoa tietysti siis seurasi. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut erityisen pidetty teos, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Rahaa tuli silti tarpeeksi, jotta sarja jatkuisi. Kolmannen osan suunnittelu alkoi heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Joe Johnston, joka halusi jo pari vuotta aiemmin ohjata The Lost Worldin, ilmoitettiin ohjaajaksi ja julkistettiin, että Sam Neill palaisi rooliinsa tohtori Alan Grantina. Tuotannossa oli kuitenkin ongelmia, sillä tekijät päättivät muuttaa koko käsikirjoituksen vain pari viikkoa ennen kuvauksia, mikä johti siihen, että juonikuvioita luotiin sitä mukaa, kun leffaa kuvattiin. Lopulta koko homma saatiin kuitenkin kasaan ja Jurassic Park III ilmestyi kesällä 2001. Leffa menestyi jälleen heikommin kuin edeltäjänsä, mutta tienasi kyllä omansa takaisin. Kriitikot eivät pitäneet elokuvasta ja monet fanit inhosivat sitä. Vuosien varrella leffalle on noussut aika kehno maine. Ala-asteella sain isältäni Jurassic Park -trilogian, johon kolmas osa tietysti kuului, mutta kahden ensimmäisen teoksen ollessa mielestäni karmivia, en halunnut katsoa kolmatta. Näinkin Jurassic Park III:n vasta vuotta myöhemmin, kun olin sukulaisillani kylässä ja he päättivät näyttää sen minulle. Elokuva ei ollut mielestäni pelottava ja uskalsin katsoa kaksi edellistäkin uudestaan, mikä johti siihen, että aloin todella pitää niistä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Jurassic Park III:sta... Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin teokset ilmestyivät mieleeni, Jurassic Parkit heti ensimmäisinä. Vaikka tämä osa ei ole Spielbergin ohjaama, niin se kuuluu silti sarjaan, minkä lisäksi arvostelu toimii valmistautumisena sarjan viidenteen osaan, Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018). Katsoin Jurassic Park III:n kahden edeltäjänsä tapaan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, syöden paljon herkkuja.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park ja Kadonnut maailma - Jurassic Park!

Jurassic Parkin onnettomuudesta selvinnyt tohtori Alan Grant palkataan esittelemään dinosaurussaarta pariskunnalle. Kuitenkin kun saarelle päästään, käy selväksi, että pariskunta saapuikin oikeasti etsimään poikaansa Ericiä, joka katosi saarelle viikkoja aiemmin.

On hienoa nähdä Sam Neill jälleen esittämässä tohtori Alan Grantia, mutta valitettavasti hän näyttää muutamissa kohdissa siltä, ettei haluaisi olla mukana leffassa. Alan on palannut tutkimaan fossiileita ja yrittänyt unohtaa koko onnettomuuden. Hänellä ei kuitenkaan tunnu sujuvan hyvin, sillä tutkimuksiin ei ole rahaa, eivätkä fossiilit enää kiinnosta ketään. Leffan alkupäässä Alan vaikuttaisi näkevän painajaisia koskien aiempia tapahtumia, mutta tämä kuvio katoaa, kun tarina vie saarelle.
     Alanin mukana kulkee nuori Billy, jota näyttelee Alessandro Nivola. Billy on paljon innostuneempi elävistä dinoista kuin Alan, mutta selkeästi ihailee ja kunnioittaa Alania, tehdessään työtä fossiilien parissa. Billy tuntuu onneksi tietävän dinosauruksista, eikä vain roiku mukana, mutta hänelle ei koskaan anneta taustatarinaa, jolloin Billy jää ontoksi hahmoksi. Nivolalla on hetkensä, mutta siihen se jää.
     Alanin palkkanut pariskunta ovat Paul ja Amanda Kirby, joita näyttelevät William H. Macy ja Téa Leoni. Kirbyt ovat varakkaita henkilöitä, jotka välittävät suuresti pojastaan ja haluavat saada hänet takaisin. Hahmoille on saatu oivallisesti lisäsisältöä ja heidän huolensa sekä tekonsa selittyvät erinomaisesti. Dinosaurusten keskellä pariskunta ei kuitenkaan toimi kaikkein fiksuiten, jolloin he ovat jatkuvasti vaarassa - etenkin Amanda, joka ei tunnu osaavan mitään. Hän toimii vähän väliä typerästi ja hän on muutenkin usein todella rasittava, jolloin katsojana haluaisi nähdä hänet dinon kidassa. Paul sen sijaan on muutamaan otteeseen huvittava heppu ja haluaisi nähdä lisää hänen tekemisiään. Téa Leoni ei ole hyvä roolissaan, mutta William H. Macy on toimiva valinta.
     Kirbyjen poikaa, Ericiä esittää Trevor Morgan, joka muistuttaa hieman ensimmäisen osan Timiä (Joseph Mazzello) dinosaurusinnostuksensa takia, muttei ole yhtä ärsyttävä tapaus. Eric osaa toimia paljon paremmin saarella kuin vanhempansa ja olisi mielenkiintoista saada tietää lisää hänen viikoistaan yksin dinomaailmassa. Morgan suoriutuu osastaan kelvollisesti, muttei ole kovin ihmeellinen.
     Alanin, Billyn ja Kirbyjen mukana saarelle lähtevät myös Michael Jeterin esittämä Udesky, John Diehlin näyttelemä Cooper ja Bruce A. Youngin esittämä Nash. Hyvin nopeasti tajuaa, että kun hahmoille ei vaivauduta luomaan persoonaa, ei kolmikosta voi kaikki selvitä saarelta pois elävinä. Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa ensimmäisestä osasta tuttu Ellie Sattler (Laura Dern), joka on aloittanut uuden elämän aiemmin nähtyjen tapahtumien jälkeen.

Jos todella hölmöä, b-luokan hirviöleffalta vaikuttavan Jurassic Park III -logon ilmestymistä ei lasketa, elokuvan alku on vielä ihan lupaava. Lyhyesti näytetään, millä lailla vuodet ovat vaikuttaneet Alaniin, esitellään uudet hahmot ja yhtäkkiä ollaankin taas dinosaurusten keskellä. Kuitenkin siinä kohtaa, kun dinot nähdään ensimmäisen kerran, lentokoneen kierrellessä saaren yllä, elokuvaan alkaa syntyä ongelmia. Kahdessa edellisessä osassa dinosaurukset olivat vaikuttavia olentoja, joita pääsi todella hämmästelemään, mutta tässä filmissä ne eivät tunnu oikein miltään. Pieni vaikuttuminen syntyy kuitenkin, kun esitellään uusi hirmulisko: pitkäkuonoinen Spinosaurus, jolla on suuri purje selässään. Vanha tuttu Tyrannosaurus Rex on kyllä mukana, muttei kauaa, sillä uusi tuttavuus tappaa sen lähes välittömästi. Näin Spinosauruksesta saadaan todella uhkaava peto ja se onkin parasta koko elokuvassa. Toisena uutuutena nähdään lentävät Pteranodonit, joita nähtiin aiemmin vain nopeasti juuri ennen Kadonnut maailma - Jurassic Parkin lopputekstejä. Lentoliskot ovat myös mainio lisäys ja niitä monet ovatkin odottaneet, mutta valitettavasti pitkä kohtaus, johon ne liittyvät, ei oikein tunnu miltään, eikä siinä ole kunnon jännitettä mukana.

Jurassic Park III:n suurin ongelma onkin se, ettei se monessa kohtaa tunnu miltään; hieman tylsältä vain. Elokuvasta löytyy välillä samaa b-luokan hirviöleffahenkeä kuin alkulogosta, minkä lisäksi se tuntuu usein vain fanitekeleeltä, johon on onnistuttu saamaan pari alkuperäistä näyttelijää mukaan. Kuolemat eivät kosketa katsojaa, sillä kuoleviin hahmoihin ei ole panostettu yhtään, jolloin heidän kohtalonsa arvaa heti. Ja kun elokuva on puhdas selviytymistarina, katsojia kuuluisi kiinnostaa henkilöt, jotka yrittävät selviytyä. Perheen iloinen jälleennäkeminenkään ei aiheuta katsojassa toivottua reaktiota. Elokuva kulkee eteenpäin pääasiassa toimintakohtausten kautta, jolloin tärkeille henkilökohtauksilla ei jää aikaa. Muutamia todella hyviä hetkiä on onneksi mukana, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Teos tuntuu siltä, että tekijöiden oli pakko saada aikaiseksi kolmas Jurassic Park -elokuva, eikä siihen ehditty panostaa. Kuten jo alussa sanoin, leffan suunnittelussa oli ongelmia ja sen huomaa myös siitä, että tämä on puoli tuntia lyhyempi pätkä kuin edeltäjänsä. Tarinaa ei siis ole ollut tarpeeksi ja mukaan on pitänyt lisätä Velociraptoreita koskeva sivujuoni (koska nehän pitää tietenkin saada mukaan), jotta pituutta saataisiin hieman lisää. Leffan lopetus on aika mitäänsanomaton ja lopputekstien alkaessa jää hieman tyhjä olo. Se mikä oli ennen todella huikeaa, on nyt jokseenkin unohdettavaa. Varsinkin jos teokset katsoo peräkkäin, tämä lyttää loistavan tunnelman helposti alhaiseksi. On Jurassic Park III ihan katsottava, mutta siihen se sitten jää.

Ohjaajan titteli vaihtui tosiaan Steven Spielbergiltä Joe Johnstonille, joka on yrittänyt parhaansa olla kuin Spielberg. Johnston on kopioinut paljon edellisten osien tyyliä, jolloin hänen työnsä saa filmin vaikuttamaan normaalia kalliimmalta fanileffalta. Myös käsikirjoittajat ovat vaihtuneet, eikä uusi kolmikko ole saanut aikaiseksi kovin kummoista tarinaa. Kuvaus on sentään toimivaa ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole parhaasta päästä, kun niitä vertaa edeltäjiin. Ensimmäinen Jurassic Park ilmestyi kahdeksan vuotta aiemmin ja siinä dinot näyttivät uskottavammilta kuin tässä. Mukana on kyllä monia kuvia, joissa hirmuliskot näyttävät hienoilta, mutta useassa kohtaa huomaa kehnot tietokone-efektit. Digiefektit ovat jopa niin selkeät, että katsojana huomaa, milloin kuvassa on digidino ja milloin robotti. Äänitehosteet ovat jälleen toimivat ja maskeeraus on mainiota. Säveltäjäkin on vaihtunut, mutta sitä ei erityisemmin huomaa, sillä Don Davis on aika hyvä John Williams -kopio.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat "The Making of Jurassic Park III" ja "Return to Jurassic Park: The Third Adventure", dinosauruksista kertovat "The Dinosaurs of Jurassic Park III" ja kaksitoistaosainen "Dinosaur Turntables", sekä useita leffan tehosteista kertovia pätkiä. Mukana on myös pätkät elokuvan äänitehosteille ja esituotantopiirroksille, Stan Winston Studion lyhyt esittely, kuvakäsikirjoituksia, valokuvia kuvauksista, trailer, sekä pätkiä, jotka näyttävät eri kohtauksien kuvaamista. Katsottavaa on yhteensä kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Jurassic Park III on aika mitäänsanomaton pätkä, joka on yksinään ihan viihdyttävä seikkailuleffa, mutta kahteen aiempaan teokseen verrattuna se tuntuu lähinnä fanileffalta tai b-luokan monsterifilmiltä. Elokuvasta ei löydy kunnolla tunnetta ja se on paikoitellen jopa tylsä, mikä on erikoista, kun teos kestää vain puolitoista tuntia. On hienoa nähdä Sam Neill ja Laura Dern jälleen tutuissa rooleissaan, mutta kun heistä ensimmäinen ei näytä haluavan olla mukana, eikä jälkimmäinen esiinny kuin hetken, ei tämä hienous nosta tasoa. Uusi hirmulisko Spinosaurus on parasta elokuvassa, minkä lisäksi lentoliskot ovat hyvä lisäys. Velociraptoreihin liittyvä juonikuvio ei oikein kiinnosta, vaikka niiden kuuluukin olla mukana leffassa. Visuaalisesti teos ei ole yhtä huikea kuin edeltäjänsä. Don Davis on säveltänyt aika menevää John Williams -musiikkia, jotta tämä todella tuntuisi kuuluvan sarjaan. Pettymykseksi leffa kuitenkin jää, varsinkin kun ohjaaja Joe Johnston ei ole ollut oikein perillä siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä, eivätkä käsikirjoittajat olleet kovin luovia tarinan kanssa. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin pitäähän tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei tämä ole erityisen hyvä. Lapsille tämä tarjoaa jännitystä, mutta muut tämä jättää helposti kylmäksi. Onneksi neljätoista vuotta myöhemmin ilmestynyt Jurassic World (2015) palautti sarjan jälleen todella oivalliseksi. Sen (aika kehno) arvostelu on jo olemassa, joten sitä ei ole ensi viikolla tiedossa, vaan seuraavan kerran palaamme dinojen pariin, kun Jurassic World: Kaatunut valtakunta ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic Park III, 2001, Universal Pictures, Amblin Entertainment