Näyttelijät: Julian Dennison, Sam Neill, Rima Te Wiata, Rachel House, Oscar Kightley, Tioreore Ngatai-Melbourne, Troy Kingi, Stan Walker, Mike Minogue, Cohen Holloway, Rhys Darby ja Taika Waititi
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12
Hunt for the Wilderpeople perustuu Barry Crumpin kirjaan Wild Pork and Watercress vuodelta 1986. Taika Waititi ihastui kirjaan ja ryhtyi jo vuonna 2005 työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän sai New Zealand Film Commissionilta tukirahaa ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2015. Lopulta Hunt for the Wilderpeople sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 22. tammikuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta lähes pelkkiä kehuja ja se oli pieneen budjettiinsa verrattuna hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hunt for the Wilderpeoplea, mutta olin tiennyt elokuvasta jo vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Ongelmanuori Ricky Baker adoptoidaan uuteen kotiin. Väärinkäsityksen myötä Ricky ja hänen uusi isähahmonsa Hector joutuvat maanlaajuisen etsinnän kohteeksi.
Taika Waititi valitsi elokuvan päärooliin ongelmanuori Ricky Bakeriksi Julian Dennisonin, jonka kanssa Waititi oli aiemmin työskennellyt mainoksessa. Dennison on nappivalinta osaansa. Hänestä löytyy tiettyä uhmakkuutta, mitä kovan ulkokuoren kasvattanut Ricky tarvitsee, mutta myös vakuuttavasti syvyyttä, kun Ricky alkaa hissuksiin laskea suojamuurejaan ja paljastamaan, mitä kaikkea varastelun, sotkemisen ja muun alta löytyykään. Ricky on mainio hahmo, jota kohtaan katsojan sympatiat kasvavat elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Rima Te Wiata ja Sam Neill Rickyn uusina adoptiovanhempina Bella ja Hector Faulknerina, Rachel House lastensuojelun edustajana Paula Hallina, Oscar Kightley poliisi Andyna, Rhys Darby, Tioreore Ngatai-Melbourne, Stan Walker ja Troy Kingi erilaisena tyyppeinä, jotka Ricky ja Hector leffassa kohtaavat, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi pappina. Eikä pidä unohtaa seikkailuun mukaan lähteviä koiria, Zagia ja Tupacia. Faulknerit ovat hyvin erilaisia ihmisiä ja huoltajia. Siinä, missä Bella on rakastava ja uskoo Rickyssä olevan ainesta rehdiksi pojaksi, Hector on jääräpää äijä, joka ei juuri innostu siitä, että nurkkiin saapuu pyörimään joku nuori tyhjäntoimittaja. Te Wiata ja Neill ovat mainiot osissaan ja Neill ja Dennison muodostavat veikeän parivaljakon, kun Ricky ja Hector ajautuvat muutaman mutkan kautta karkumatkalle yhdessä, vaikka he eivät pahemmin toisistaan piittaa.
Miksi en ollut aiemmin älynnyt katsoa Hunt for the Wilderpeoplea? Olen pitänyt kaikista Taika Waititin teoksista tähän mennessä ja tämä elokuva kiilaa ehdottomasti sinne kärkikahinoihin What We Do in the Shadowsin (2014) ja Jojo Rabbitin (2019) kanssa. Kyseessä on loistokas yhdistelmä komediaa ja draamaa, jossa sykkii vieläpä suuri sydän. Hahmot ovat mainioita ja tarina oivallinen, etenkin kun Ricky ja Hector päätyvät metsään ja muu Uusi-Seelanti luulee vanhan ukon siepanneen pojan, mistä muodostuu aikamoinen ajojahti. Näiden kahden piilottelua virkavallalta on lystikästä seurata, väärinkäsityksen vain paisuessa entisestään.
Elokuva saa nauramaan tasaisin väliajoin, mutta sitten taas välillä se kiskaisee maton jalkojen alta yllättävänkin liikuttavilla jutuilla. Tämä matka on aikamoista tunteiden vuoristorataa ja ehdottomasti parasta on aluksi toisiaan nenänvartta pitkin katsovien Rickyn ja Hectorin hiljalleen tapahtuva lämpeneminen toisiaan kohtaan. Tästä epätavallisesta ystävyystä syntyy elokuvan sydän ja sielu, mikä tuo todellisen kiintopisteen katsojalle tähän matkaan. Hauskan lisäyksen tuo jahtia johtava lastensuojelun edustaja Paula, joka on melkein kuin jokin vainukoira. Kun lopputekstit alkavat rullata ruutuun, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin ollut tällä jopa aika kauniilla matkalla mukana.
Taika Waititi rakentaa ilmapiiriä lahjakkaasti, tanssahdellen onnistuneesti draaman ja komedian välillä. Waititin käsikirjoitus on myös erittäin mainio hahmoja, dialogia ja tapahtumia myöten. Hunt for the Wilderpeople on kanssa taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa pätevästi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Lukasz Budan, Samuel Scottin ja Conrad Wedden säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hunt for the Wilderpeople, Uusi-Seelanti, 2016, Piki Films, Defender Films, Curious Film
Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Laura Dern, Sam Neill, Jeff Goldblum, DeWanda Wise, Campbell Scott, Mamoudou Athie, BD Wong, Justice Smith, Omar Sy, Scott Haze ja Dichen Lachman
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12
Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan (Jurassic Park - 1990) perustuva Steven Spielbergin elokuvaJurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Kadonnut maailma - Jurassic Park(The Lost World: Jurassic Park - 1997) ja Jurassic Park III(2001) menestyivät molemmat edeltäjäänsä heikommin ja saivat alhaisemmat arviot kriitikoilta, jolloin alkuperäiset ideat neljännestä elokuvasta kuopattiin. Sen sijaan 2010-luvulla leffasarja päätettiin herättää uudella tavalla henkiin ja vuonna 2015 ilmestyi valtavaksi kassamagneetiksi osoittautunut Jurassic World. Sille tehtiin jatko-osa Jurassic World: Kaatunut valtakunta(Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018), jonka jälkeen alkoi pian kuudennen filmin työstäminen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne täytyi keskeyttää koronaviruspandemian alkamisen takia. Kuvaukset jatkuivat taas heinäkuussa ja alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa kesällä 2021, mutta julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Jurassic World: Dominion saapuu elokuvateattereihin. Jurassic Park III:a lukuun ottamatta olen pitänyt sarjan aiemmista osista ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Jurassic World: Dominionin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa päivää ennen ensi-iltaa.
Neljä vuotta Isla Nublarin tulivuorenpurkauksen jälkeen dinosaurukset elävät nyt ympäri maailmaa ihmisten kanssa. Owen ja Claire päätyvät uuteen seikkailuun, suojellakseen kloonityttö Maisieta ja kohtaavat alkuperäisen Jurassic Park -puiston selviytyjät, Alan Grantin, Ellie Sattlerin ja Ian Malcolmin.
Jurassic-elokuvien vanhat tutut hahmot tekevät paluun - ja näillä näkymin viimeistä kertaa, studion markkinoidessa Dominionia tämän jurakautisen saagan päätösosana. Uusien Jurassic World -elokuvien tähdet Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard palaavat tietty rooleihinsa Owen Gradyna ja Claire Dearingina, jotka toimivat nyt sijaisvanhempina kloonityttö Maisielle (Isabella Sermon). Kun heidän yrityksensä pitää etsityn tytön olinpaikka salassa epäonnistuu, Owen ja Claire tarvitsevat vanhojen kavereidensa Franklinin (Justice Smith) ja Barryn (Omar Sy) apua. Pratt istuu yhä hyvin raptorikouluttajan rooliin, mutta jää tällä kertaa hieman Howardin varjoon, jonka Claire-hahmo pääsee aiempaa enemmän toimintaan. Nuori Sermon suoriutuu osastaan kelvollisesti, joskin joinain hetkinä hänelle tuottaa haasteita välittää uskottavia tunteita tai lausua repliikkejään luontevasti.
Myös alkuperäisen Jurassic Park -trilogian ikoniset hahmot nähdään jälleen. BD Wongin esittämä tohtori Wu nähtiin jo ensimmäisessä Jurassic Worldissa ja Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm teki paluun rooliinsa Kaatuneessa valtakunnassa. Nyt he saavat seuraansa Sam Neillin näyttelemän Alan Grantin ja Laura Dernin esittämän Ellie Sattlerin. Alkuperäisen pääkolmikon paluu tuntuu hienolta ja niin Goldblum kuin Neill ja Dernkin hoitavat hommansa tyylikkäästi. Vähemmän yllättäen Goldblum nousee leffan viihdyttävimmäksi suorittajaksi lystikkään Ian-hahmonsa kanssa. Wongkin toimii yhä tutkijan roolissa.
Tulokkaina elokuvassa nähdään myös DeWanda Wise lentäjä Kaylana, Scott Haze ja Dichen Lachman Maisieta etsivinä Delacourtina ja Santosina, sekä Campbell Scott Biosyn Genetics -firman tohtori Lewis Dodgsonina. Dodgson ei hahmona tosin ole uusi; nähtiinhän hänet pikaisesti jo alkuperäisessä Jurassic Parkissa Cameron Thorin esittämänä. Hahmo on tämänkertainen Jurassic-leffan pakollinen rahanahne ihmispahis, joka tympii katsojaa läpi leffan. Dodgson on elokuvan heikointa antia niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätyönsä puolesta. Wise, Haze ja Lachman ovat kuitenkin toimivia osissaan, joskin kahden jälkimmäisen roistohahmot jäävät todella pahvisiksi.
Koronan takia on kestänyt jopa neljä vuotta Kaatuneesta valtakunnasta, että fanit pääsevät vihdoin palaamaan elokuvasarjan pariin. Odotuksen tuottamaa tuskaa on yritetty lieventää lyhytleffalla Battle at Big Rock (2019), Netflixin animaatiosarjalla Jurassic World: Liitukauden leiri(Jurassic World: Camp Cretaceous - 2020-), sekä julkaisemalla elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia yli puoli vuotta etukäteen YouTubessa. Tai no, jotain jälkituotannossa on tapahtunut, sillä näitä viittä minuuttia ei leffassa lopulta nähdä lainkaan. Nyt pitkä odotus on vihdoin ohi ja Jurassic World: Dominion on nähty, niin mitäpä siitä sanoisi? Kyseessä on ihan kelpo dinosauruselokuva, josta löytyy hyvät juttunsa, mutta myös selvät heikkoutensa.
Jurassic World: Dominion ei näin saagan loppumetreillä enää koe tarpeelliseksi keksiä uusia juttuja, vaan se kierrättää paljon jo aiemmin nähtyä. Ei se välttämättä huono juttu ole; olihan ensimmäinen Jurassic Worldkin monin tavoin lähes kopio alkuperäiselokuvasta ja pidän siitä todella paljon. Silti tavallaan Dominion tuntuu paikoitellen hieman laiskalta. Käsikirjoittajat olisivat voineet revitellä enemmän, sillä nyt kertomus kulkee tuttuja ja turvallisia latuja. Dinosaurusten vapautuminen maailmaan avaa paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei oikein lähdetä tutkimaan. Mukaan mahtuu yksi vauhdikas ja aika jännittäväkin takaa-ajokohtaus raptoreiden kanssa Maltan kaduilla, mutta lähinnä meno keskittyy uuteen laitokseen, jonne löydetyt dinosaurukset viedään.
Tämäkään ei vielä häiritsisi, jos elokuva todella keskittyisi niihin dinoihin. Jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin kokeneet neronleimaukseksi nostaa elokuvan keskiöön jotkut geenimuunnellut heinäsirkat, jotka meinaavat tuhota viljan ympäri maailmaa. Jep, en vitsaile. Hahmot ovat huomattavasti enemmän huolissaan jättiläishyönteisistä, jotka uhkaavat tuhota Maapallon viljavarastot kuin vapaana rellestävistä dinosauruksista, jotka tuhoavat paikkoja ja popsivat ihmisiä menemään. Tämä on vain yksi esimerkki hassuista ratkaisuista, joita Jurassic World: Dominionista aika ajoin löytyy. Turhauttavaa on myös, kuinka kirjoittajat eivät tunnu haluavan viedä joitain kuvioita loppuun asti ja niinpä eheän kokonaisuuden sijaan elokuva leviää paikoitellen vähän sinne sun tänne.
Ei kyseessä silti huono elokuva ole.Dominion nousee juuri ja juuri plussan puolelle ja valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi viihtynyt sen parissa. Liki kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Elokuvasta löytyy muutamia varsin onnistuneita hetkiä ja kun hahmot joutuvat pelkäämään henkensä puolesta, dinosaurusten tallustellessa lähistöllä, myös katsojan sydän alkaa lyömään lujempaa. Oivaa huumoriakin on seassa. Tiettyjen dinojen näkeminen innosti minua kuin pikkupoikana ja onhan se hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Jurassic World -elokuvien uudet hahmot yhdessä vanhojen starojen kanssa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisen Jurassic Worldin tehnyt Colin Trevorrow, joka on myös käsikirjoittanut leffan Emily Carmichaelin kanssa. Trevorrow'n ohjaus on ihan sujuvaa, mutta hänen ja Carmichaelin teksti vaatisi viilaamista. Kaksikko on kuitenkin selvästi kuunnellut fanien kritiikkiä aiemmista osista, sillä elokuvassa tehdään selväksi, että geenimanipuloidut mutanttidinosaurukset on menneisyyteen jäänyt juttu. Lisäksi klooni-Maisien kuvio ärsytti monia ja sitä on yritetty perustella loogisemmaksi. Dominion on oivallisesti kuvattu, joskin Trevorrow'lta ei löydy samaa silmää tyylikkyydelle kuin näyttävän Kaatuneen valtakunnan ohjanneelta J. A. Bayonalta. Lavasteet ovat hulppeat ja asut ja maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat hienot ja parasta on, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu robotteina ja nukkeina pelkkien tietokone-efektien sijaan. Äänimaailma jytisee toki voimakkaasti dinojen karjaisujen voimasta. Michael Giacchinon säveltämät musiikit tuottavat kuitenkin tällä kertaa pettymyksen. Hänen työnsä jää todella unohdettavaksi, eikä hän hyödynnä John Williamsin upeita Jurassic Park -melodioita niin paljon kuin voisi toivoa.
Yhteenveto:Jurassic World: Dominion on ihan kelpo finaali dinosaurussaagalle, vaikka siitä löytyy selvät ongelmansa. Elokuvan keskittyminen näin loppumetreillä sarjaa geenimanipuloituihin heinäsirkkoihin ja kloonattuun ihmistyttöön dinosaurusten sijaan tuntuu hassulta ratkaisulta. Dinosaurukset ovat upeita, kun niitä näkee, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät ne ole enää homman pääjuttu. Elokuvasta löytyy hieman tarpeettomia sivukuvioita, jotka eivät oikein johda mihinkään. On myös harmi, ettei elokuva ota paljoa irti siitä, että dinot rellestävät nyt ympäri maailmaa, vaan iso osa tapahtumista sijoittuu jälleen yhteen puistomaiseen paikkaan. Tämänkertainen ihmispahis Dodgson on lisäksi todella kehno. Ongelmistaan huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti ja liki kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin vauhdilla ohi. Jännittäviä hetkiä on muutama ja oivaa huumoriakin löytyy. Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard jatkavat hyvää työtään päärooleissa, mutta show'n varastaa tietty alkuperäinen pääkolmikko Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja on hienoa, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu käytännön tehostein digiefektien sijaan. Kovan luokan Jurassic-faneille Dominion tarjoaa varmasti riemua koko rahan edestä, mutta jos olet ollut pettynyt lähes jokaiseen sarjan elokuvaan alkuperäisen Jurassic Parkin jälkeen, tämä päätösosa tuskin innostaa.
Tai "päätösosa" ja "päätösosa"... Kaikkihan me tiedämme, että jos ja kun elokuva on hitti, dinosauruspuistot palaavat vielä jossain kohtaa valkokankaille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic World: Dominion, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Latina Pictures, Perfect World Pictures
Ohjaus: Will Gluck Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Rose Byrne, Margot Robbie, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Aimee Horne, Lennie James, David Oyelowo, Sam Neill, Sia, Damon Herriman, Hayley Atwell, Rupert Degas ja Ewen Leslie Genre: komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia Ikäraja: 7
Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuva elokuva Petteri Kaniini(Peter Rabbit - 2018) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo helmikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirrelty moneen otteeseen. Ensi-ilta on siirtynyt alkuvuodesta kesään, sitten jouluun, sitten alkuvuoteen 2021, sitten takaisin jouluun 2020 ja sitten taas keväälle 2021 ja nyt vihdoin ja viimein Petteri Kaniini: Kani karkuteillä saa ensi-iltansa Suomessakin. Itse pidin ensimmäistä Petteri Kaniinia oikein viihdyttävänä koko perheen hömppänä ja ajattelin mielelläni katsovani jatkoa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä paria päivää ennen ensi-iltaa.
Bea ja Tuomas ovat menneet naimisiin ja Bea on kirjoittanut kirjan Petteri Kaniinin seikkailuista. Kun Petterille selviää, että hänet kuvataan kirjassa ilkikurisena ja pahantahtoisena, hän päättää lähteä omille teilleen. Lontoossa hän kohtaa Barnabas-kanin, joka oli Petterin edesmenneen isän hyvä ystävä.
Talkshow-juontaja James Corden palaa Petteri Kaniinin ääneksi ja hän taisi saada edellisen filmin roolityöstään kritiikkiä, sillä nyt Petteri kyselee vähän väliä leffan aikana muilta, kokevatko he hänen äänensä ärsyttäväksi. Juuri niinä hetkinä täytyy myöntää, että kyllä, kyllä koin. Muuten Corden jatkaa vekkulimaista työtään ja jänöjussin uusia seikkailuja ryhtyy katsomaan ihan mielellään. Petteriä tietty seuraavat uskollisesti kanit Penna (Colin Moody), Nykerö (Margot Robbie), Kuhnastelija (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (ääninäyttelijä vaihtunut Daisy Ridleystä Aimee Horneen). Sivuhahmoillekin - tai siis sivupupuille - keksitään tekemistä ja heidän väliltä löytyy ihan hauskoja juttuja.
Tutut ihmishahmotkin edellisestä osasta tekevät paluun. Rose Byrnen näyttelemä Bea ja Domhnall Gleesonin esittämä Tuomas ovat nyt naimisissa ja Beasta on tullut kotikaupunkinsa julkimo kaniensa ja niistä kertovan kirjansa kanssa. David Oyelowo taas tuodaan uutena mukaan esittämään kustantaja Nigel Basil-Jonesia, joka kiinnostuu Bean työstä ja tarjoaa tälle sopimusta laajentaa Petteri Kaniini -kirjat isommaksi franchiseksi. Oyelowo sopii osaansa oivallisesti, kuten myös Gleeson ja Byrne, joskin jälkimmäisen osuus jää hieman vaisuksi, vaikka tarinan kannalta Bea on merkittävä henkilö. Lähinnä Bea joutuu vain olemaan jälleen riitelevien Petterin ja Tuomaksen erottajana.
Uusina hahmoina Nigelin lisäksi elokuvassa nähdään myös Petterin isän vanha ystävä Barnabas-jänis (Lennie James), sekä tämän kaverit, rotta Samuli Viiksinen (Rupert Degas) ja kissat Tomi (Damon Herriman) ja Myssykkä (Hayley Atwell). Hahmot toimivat ja tarjoavat hilpeän lisänsä, joskin aikuiskatsoja voi helposti arvata, mitä heidän kohdalla tehdään leffassa.
Valitettavasti Petteri Kaniini: Kani karkuteillä ei saavuta ensimmäisen elokuvan mainiota tasoa, vaan se jää hyvin keskinkertaiseksi ja lähinnä kerran mulkaistavaksi perherainaksi. Siitä löytyy hyvät puolensa, mutta myös selkeät kehnoutensa, minkä vuoksi jouduin pidemmän aikaa pohtimaan, pidinkö näkemästäni vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että sentään viihdyin hetkittäin tarpeeksi passelisti. Elokuvassa on muutamia hauskoja vitsejä, sekä parissa kohtaa ihan hilpeää fyysistä komediaa. Aika ajoin leffa äityy turhauttavaksi kohellukseksi ja mekastukseksi, mutta uskoisin, että kohdeyleisö, eli lapset tulevat viihtymään elokuvan parissa oikein iloisina. Itse jäin kaipaamaan kaiken sen hölmöilyn keskeltä sitä tiettyä Beatrix Potterin alkuperäistöiden sydäntä, lämpöä ja hurmaavuutta, jota löytyi edes hetkellisesti ensimmäisestä elokuvasta. Jatko-osa on lähinnä puolentoista tunnin ajan vauhdikasta menoa ja meininkiä, joka saa silloin tällöin hymähtämään, mutta hieman useammin lähinnä kiusalliseksi huonoista heitoista.
Minua ei vielä yksinään häiritse se, että näistä elokuvista löytyy paljon enemmän vauhtia ja kommellusta kuin alkuperäisistä saduista. Onhan se ymmärrettävää, että nykylapsille halutaan tehdä erilaista sisältöä kuin Potter kirjoitti noin vuosisata sitten. Lähinnä minua häiritsee se, kuinka leffa tuntuu jopa nauravan sille, kuinka isosti se eroaa Potterin töistä. Minä suorastaan rakastan itseironista huumoria ja meta-tason vitsejä silloin, kun ne ovat onnistuneesti tehtyjä. Tässä pilkka osuu kuitenkin täysin elokuvan omaan nilkkaan. Leffassa Bea (eli siis kirjailija Beatrix Potter) sanoo usein, ettei halua, että hänen kirjoistaan tehtäisiin mitään kapitalistisia kohelluksia, jotta niillä voitaisiin miellyttää isompaa yleisöä. Hän jopa sanoo, että kääntyisi haudassaan, jos hänen kirjoista tehtäisiin aivottomia Hollywood-elokuvia, minkä perään yksi kaneista kääntyy kohti kameraa ja iskee silmää. Tuntuu kuin leffantekijät näyttäisivät keskisormea Potterin töiden faneille, jotka olivat pettyneitä jo ensimmäiseen elokuvaan. Tällaisia vitsejä on enemmänkin leffassa ja läpikotaisin koin ne todella mauttomiksi ja epäkunnioittaviksi.
Ensimmäisen osan tavoin elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka luottaa liikaa koheltamiseen, menettäen jotain tärkeää viime kerrasta. Gluckin ja Patrick Burleighin käsikirjoitus sisältää aidosti ihan menevän tarinan, mutta kaksikon työstämä komedia ampuu itseään usein jalkaan tai kompastelee hauskuuden puutteeseen. Teknisiltä ansioiltaan Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on menevä teos. Se on kelvollisesti kuvattu, joskin liiankin lähelle kameraa tunkevat eläinhahmot ovat välillä häiritsevä kikka - erityisesti, kun filmiä ei ole tarkoitettu 3D:ksi. Edellisen leffan tavoin puput ovat upeat tietokoneluomukset ja muutkin eläimet toimivat sujuvasti. Kahdessa kohtaa nähdään kuitenkin niin selvä tietokoneella tehty ihminen, että nämä kohdat olivat hulvattomia lähinnä kökköjen efektiensä takia. Lavasteista parhaiten toimivat tietty idylliset maalaismaisemat. Äänimaailma on hyvin hektinen, kuten leffa muutenkin ja Dominic Lewisin menevät musiikit hukkuvat usein leffassa käytettyjen hittikappaleiden alle.
Yhteenveto:Petteri Kaniini: Kani karkuteillä on harmillisen keskinkertainen jatko-osa ja muutenkin vaisu perhe-elokuva. Ensimmäisen elokuvan tietty sydän, lämpö ja sielu ovat kadoksissa ja leffa on lähinnä tyhjänpäiväistä mekastusta ja kohellusta. Paikoitellen filmi onnistuu herättämään naurut aikuiskatsojassakin muutaman hyvän vitsin ja parin surkuhupaisan huonon tietokonetehosteen ansiosta. Lapset luultavasti kokevat elokuvasta suurta riemua. Vaikka kirjoittajat ovat keksineet ihan kelpo tarinan uudeksi seikkailuksi, he epäonnistuvat täysin yrityksissään työstää mukaan itseironista huumoria. Lähinnä elokuva tuntuu vain pilkkaavan Beatrix Potteria ja nauravan sen kustannuksella, että Potterin kirjoista tehtiin juuri sellaisia leffoja, joita Potter olisi luultavasti inhonnut. Jos jo ensimmäinen leffa silitti Potterin faneja vastakarvaan, voin vain kuvitella, kuinka suuttuneita he ovat tämän jälkeen. Itse koin nämä vitsit epäkunnioittaviksi ja mauttomiksi. Tiettyjen aidosti hauskojen juttujen, tarpeeksi mielenkiintoisen juonen ja varmaan ennen kaikkea visuaalisesti suloisten pupuhahmojen vuoksi Petteri Kaniini: Kani karkuteillä tuijottaa aikuisena kerran läpi, mutta tuskin sitä enää jaksaa katsoa toistamiseen. Lapsille kyseessä on varmasti hyvin erilainen kokemus ja jos he pitävät leffasta, niin heille on luvassa ilouutisia, sillä Will Gluck on käyttänyt korona-ajan kolmannen Petteri Kaniini -elokuvan kirjoittamiseen!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Peter Rabbit 2: The Runaway, 2020, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic, Animal Logic Entertainment, Olive Bridge Entertainment
Ohjaus: Zack Snyder Pääosissa: Jim Sturgess, Emily Barclay, Ryan Kwanten, David Wenham, Anthony LaPaglia, Helen Mirren, Geoffrey Rush, Hugo Weaving, Joel Edgerton, Adrienne DeFaria, Miriam Margolyes, Sam Neill, Angus Sampson, Leigh Whannell ja Essie Davis Genre: animaatio, seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 12
Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, eli suomalaisittain Legenda suojelijoista perustuu Kathryn Laskyn kirjasarjaan Guardians of Ga'Hoole (2003-2013). Warner Bros. -studio hankki elokuvaoikeudet Laskyn kirjoihin vuonna 2005 ja päätti tehdä elokuvasovituksen, mikä yhdistäisi kirjasarjan kolme ensimmäistä teosta, The Capturen (2003), The Journeyn (2003) ja The Rescuen (2004). Animointi alkoi ja lopulta Legenda suojelijoista sai maailmanensi-iltansa 23. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, eikä se ihan ollut toivottu menestys, vaikka tienasikin 140 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa teattereissa, vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin vuokralta. En pitänyt elokuvasta, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, pohdin ja pähkäilin, kunnes lopulta päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlan kunniaksi.
Pöllöjen maassa nuoret pöllöveljekset Soren ja Kludd siepataan ja viedään vangeiksi Ylväille tornipöllöille. Kun Kludd haluaa liittyä Ylväiden riveihin sotilaana, Soren taas suunnittelee pakoa Ga'Hooleen, löytääkseen legendaariset suojelijat, ainoat pöllöt, jotka voisivat pysäyttää Ylväät.
Pöllöveljekset Soren (äänenä Jim Sturgess) ja Kludd (Ryan Kwanten) ovat hyvin erilaiset persoonat. Soren uskoo hyvyyteen ja siihen, että täytyy tehdä, mikä on oikein, minkä vuoksi hän ihaileekin legendaarisia suojelijapöllöjä, kun taas Kludd synkistellen on sitä mieltä, että jokaisen täytyy tehdä, mitä vaaditaan selviytymiseen, eikä edes usko suojelijoiden olemassaoloon. Soren on kelpo päähenkilö, jollaisia on totuttu näkemään seikkailutarinoissa. Hän lähtee matkalleen normaalina ja pelokkaana, mutta matkan varrella hänestä tehdään kunnon sankari. Kludd voisi olla mielenkiintoinen, valitessaan toisen tien, mutta harmillisesti hahmo on niin kehnosti kirjoitettu, ettei hänen vajoamisesta pahojen tielle jaksa välittää. Sorenin ja Kluddin perheeseen kuuluvat myös isä Noctus (Hugo Weaving), äiti Marella (Essie Davis), sekä sympaattinen pikkusisko Eglantine (Adrienne DaFaria). Lasten hoitajana toimii herttainen käärme, rouva Plithiver (Miriam Margolyes).
Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha ja häijy Rautanokka (Joel Edgerton), tätä uskollisesti seuraava Nyra (Helen Mirren), ilkikuriset pöllöveljekset Jutt ja Jatt (Angus Sampson ja Leigh Whannell), hömelö Tonkija (David Wenham) ja tämän ystävä Yönkajo (Anthony LaPaglia), lentämistä Sorenille opettavat Grimble (Weaving) ja Ezylrub (Geoffrey Rush), sekä pieni pöllötyttö Gylfie (Emily Barclay), joka on myös siepattu ja joka ryhtyy suunnittelemaan Sorenin kanssa pakoa. Hahmogalleria ei erityisemmin onnistu vakuuttamaan ja muutamat mahtinäyttelijät (Weaving, Mirren ja Rush) valuvat täysin hukkaan mitäänsanomattomien hahmojen kanssa. Edgerton sentään onnistuu luomaan jonkinlaista uhkaavuutta Rautanokkaan, joka jää kuitenkin todella yhdentekeväksi roistoksi.
Valitettavasti mielipiteeni Legenda suojelijoista -elokuvasta ei muuttunut parempaan suuntaan, muttei toisaalta huonompaankaan. Kyseessä on sama laimea seikkailuraina, minkä parissa tylsistyin yhtä lailla noin kuusi vuotta sitten. Elokuva kuvittelee olevansa suuri ja upean eeppinen teos, mutta mitäänsanomattomien hahmojen ja monta kertaa nähdyn sankaritarinan (tällä kertaa vain pöllöillä kerrottuna) takia se vajoaa vain pitkäveteiseksi. Seikkailuhenkeä ei löydy, eikä elokuva millään nappaa mukaansa. Itse asiassa huomasin tylsistyväni jo ennen kuin leffaa oli kulunut puoli tuntia. Kestoa elokuvalla on yhteensä vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti pidemmältä. Mahtipontisiksi tarkoitetut kohtaukset ovat äärimmäisen latteita ja huumori on lähinnä kiusallista.
Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on se, että se on aivan liian synkkä lapsille, mutta se on myös liian lapsellinen aikuisille. Lopputulos on kummallinen väliinputoaja, joka jättää suuren osan katsojistaan kylmäksi. Hassuttelevat pöllöt saavat vanhemmat pudistelemaan päätään myötähäpeän takia, mutta sitten taas rajuiksi äityvät taistelut saavat lapset jännittämään ehkä liikaakin. Kenelle tämä elokuva on tehty? Kenties kirjasarjan fanit saavat tästä jotain irti tai suuresti pöllöjä rakastavat. Vaikka pöllöjen lentokohtaukset ovat tyylikkäitä visuaalisesti ja niiden kynsiä käytetään yllättävänkin hurjasti hyödyksi taisteluissa, jäävät linnut silti hieman tylsiksi. Kaikki elokuvassa jää parhaimmillaan puolitiehen. Legenda suojelijoista ei koskaan ota tuulta siipiensä alle, jolloin loppupään surullisiksi tarkoitetut kohdat eivät hetkauta, eikä suuri pöllötaistelu innosta. Lopuksi elokuva jättää tietyt jutut vielä auki mahdollista jatko-osaa varten, mutta kun itse puuduin jo tässä leffassa ennen puolta väliä, on turha odottaa, että minulta löytyisi minkäänlaista kiinnostusta katsoa toista tällaista.
Elokuvan visuaalinen puoli on ehdottomasti sen parasta antia.Legenda suojelijoista näyttää todella hyvältä. Sen animaatiolaatu on paikoitellen niinkin erinomaista, että katsoja jopa unohtaa sen olevan animoitu. Pöllöjen sulat erottuvat selvästi ja maisemat ovat upeat. Kohtaus, missä pöllöt lentävät myrskyssä, on henkeäsalpaavan kaunis. Onkin harmi, etteivät käsikirjoitus ja ohjaus yllä lähellekään animaation tasoa. Kun ohjaaja Zack Snyder onnistuu jossain, hän todella onnistuu. Sen osoitti hänen vuotta aiemmin ilmestynyt sarjakuvafilmatisointinsa Watchmen(2009). Harmi vain, että hänen filmografiansa on kuitenkin täynnä lähinnä keskinkertaisuutta ja Legenda suojelijoista taitaa olla hänen heikoin teoksensa. Snyderilla on vahvaa silmää upealle toteutukselle ja hän kyllä osaa käyttää hidastuksia (kenties liiallisuuksiinkin asti), mutta hänen ohjauksensa tässä on muuten kömpelöä. David Hirschfelderin säveltämät musiikitkaan eivät oikein vakuuta, mutta on äänimaailma muuten tarpeeksi mainio, tukeakseen visuaalisuuksia.
Yhteenveto:Legenda suojelijoista on visuaalisesti erittäin vaikuttava ja upea, mutta muuten täysin laimea ja tylsä tekele. Elokuva ei millään onnistu nappaamaan mukaansa, eikä liiankin tavanomainen kertomus jaksa innostaa. Vähän yli puolentoista tunnin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Vaikka pöllöidea on ajatuksen tasolla mielenkiintoinen, ovat hahmot erittäin mitäänsanomattomia, eikä heidän matkastaan jaksa kiinnostua. Siten myös emotionaalisiksi tarkoitetut hetket lässähtävät kaiken muun ohella. Hienot näyttelijätkin menevät hukkaan. Tunnelmaltaan filmi on äärimmäisen epätasainen ja on vaikea sanoa, kenelle se on tarkoitettu. Aikuisilla elokuva on nolon lapsellinen, mutta lapsille liian synkkä ja raju. Lopulta elokuvasta jää käteen vain näyttäviä otoksia erinomaisen animoinnin kera. Joskus sekin riittää, mutta tämän teoksen kohdalla tuloksena on pelkkä valtava pettymys.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, 2010, Warner Bros. Village Roadshow Pictures, Animal Logic, FortyFour Studios
Ohjaus: John McTiernan Pääosissa: Sean Connery, Alec Baldwin, Scott Glenn, Sam Neill, James Earl Jones, Courtney B. Vance, Richard Jones, Tim Curry, Stellan Skarsgård, Joss Ackland, Boris Lee Krutonog ja Tomas Arana Genre: trilleri Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 12
The Hunt for Red October, eli suomalaisittain Punaisen lokakuun metsästys perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1984, mikä aloitti Clancyn huippusuositun "Jack Ryan" -kirjasarjan (1984-). Vaikka kirjasta tuli nopeasti iso menestys, elokuvayhtiöt eivät kiinnostuneet sen sovittamisesta elokuvaksi. Tuottaja Mace Neufeld kuitenkin ihastui kirjaan ja yritti saada tarjottua sitä eri yhtiöille jopa puolentoista vuoden ajan, kunnes Paramount suostui tekemään elokuvan. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1989 ja lopulta Punaisen lokakuun metsästys sai maailmanensi-iltansa 2. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa voitti Oscar-palkinnon äänitehosteistaan, minkä lisäksi se oli ehdolla myös parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnoista. Itse olen ollut tietoinen filmistä jo vuosia ja jo lapsena sen punamusta juliste on kiehtonut minua. En ollut kuitenkaan aiemmin katsonut leffaa, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla Punaisen lokakuun metsästyksen.
Marraskuussa 1984 Yhdysvaltoja lähestyy Neuvostoliiton uudenlainen sukellusvene nimeltään Punainen lokakuu. Analyytikko Jack Ryan lähetetään selvittämään, onko sukellusveneen komentaja, Marko Ramius aikeissa hyökätä vai loikata Yhdysvaltoihin?
Alec Baldwin pääsee olemaan ensimmäinen näyttelijä, joka herättää Tom Clancyn Jack Ryan -hahmon eloon valkokankailla. Jack ei ole mikään toimintasankari, joka lähtee taisteluun aseet laulaen. Hän uskoo sanojen ja järkeilyn voimaan, ja yrittääkin selvitä tilanteista älynsä ja puhelahjojensa avulla. Jack on huomattavasti samaistuttavampi ja inhimillisempi kuin monet tällaisten filmien päähahmot ja Baldwin suoriutuu roolistaan taidokkaasti. Hän on uskottava CIA:n analyytikkona ja katsojana on välittömästi hänen puolellaan, kun tämä ryhtyy selvityspuuhiin.
Vaikka Jack Ryan onkin yleensä Clancyn tarinoissa päähenkilö, Punaisen lokakuun metsästyksen päähenkilö on oikeastaan neuvostoliittolainen sukellusveneen komentaja Marko Ramius, jota näyttelee entinen James Bond -tähti Sean Connery. Skottiaksentillaan puhuva Connery ei kertaakaan huijaa katsojaa luulemaan, että hän olisi venäläinen, mutta Connery korvaa tämän upealla karismallaan. Hän onnistuu vangitsemaan kohtauksensa ja hänen puhuessa niin katsoja kuin hahmotkin haluavat kuulla kaiken, mitä hänellä on sanottavanaan. Komentaja Ramius on myös kiinnostava persoona ja on kiehtovaa seurata, millä aikomuksilla hän lähestyy Yhdysvaltoja. Elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn lentotukialus USS Dallasin komentajana, James Earl Jones amiraali Greerinä, Courtney B. Vance USS Dallasin ääniluotaimen käyttäjänä Jonesina, Sam Neill Punaisen lokakuun kapteeni Vasilina, Tim Curry tohtori Petrovina, sekä Stellan Skarsgård V.K. Konovalov -sukellusveneen komentajana Tupolevina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mallikkaasti. Glenn, Earl Jones, Neill ja Skarsgård omaavat tiettyä lujuutta, mitä johtajuus vaatii ja jokainen onnistuu näyttämään lahjansa leffan aikana.
Odotin ja toivoin Punaisen lokakuun metsästyksen kolahtavan itsellenikin, mutten uskonut, että pitäisin siitä näin paljon. Kyseessä on aivan mahtava trilleri, missä jännitys vain tiivistyy tiivistymistään. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja sen tunnelma on alusta asti erinomaisesti rakennettu. Leffaan on saatu jotain todella koukuttavaa, ja Punaisen lokakuun mahdollinen uhka pistää katsojan heti jännittämään, miten tässä tulee käymään. Elokuvassa tuodaan esimerkillisesti esille, kuinka aika alkaa loppua ja siten myös jännitettä nostetaan kohti huippuaan. Tilanteesta tekee erityisen jännittävän se, kuinka Jack on ainoa, jonka takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että mitä jos komentaja Ramiuksen aikomus ei olekaan aloittaa kolmatta maailmansotaa ampumalla ydinohjuksia Yhdysvaltoihin. Muut tapahtumaa selvittävät ovat valmiita ampumaan Punaisen lokakuun torpedoilla merenpohjaan, mutta Jackin ajatus kasvaa yhä vain suuremmaksi ja hän kokee, että hänen täytyy selvittää asioiden todellinen laita.
Elokuvan rytmitys on myös fantastista. Leffa kulkee rauhassa eteenpäin ja siinä on paljon pitkiä kohtauksia, joissa lähinnä keskustellaan. Filmi kuitenkin lumoaa niin hyvin, että aika menee todella nopeasti. Jännite ei kertaakaan hellitä, vaan elokuva kiristää otettaan katsojasta yhä vain tiukemmaksi. Leffa myös tarjoaa katsojalle tunteen siitä kuin olisi itsekin jumissa metalliputkilossa veden alla. Sukellusveneestä tehdään ahdistava paikka ja se vain tuo oman hienon lisänsä tunnelmaan. Pidän myös paljon siitä, kuinka Jackille ja komentaja Ramiukselle rakennetaan jonkinlaiset välit, vaikka he kohtaavatkin vasta filmin loppupäässä, eivätkä sitä ennen puhu toisilleen sanaakaan. Toimintaa ei juurikaan ole mukana, mikä on toisaalta hyvä, sillä tummansinistä taustaa vasten torpedoja väistelevien metallipötköjen seuraaminen voisi helposti käydä tylsäksi. Elokuvan vähäiset toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja siksi niin tehokkaita.
Elokuvan on ohjannut John McTiernan, joka oli noussut tätä ennen isoksi tekijäksi ohjattuaan kaksi toimintaklassikkoa Predator - saalistajan(Predator - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988). McTiernan jatkaa Punaisen lokakuun metsästyksellä voittokulkuaan ja osoittaa jälleen kykynsä rakentaa jännitystä monin eri tavoin. Larry Fergusonin ja Donald E. Stewartin työstämä käsikirjoitus on myös erinomainen ja se pitää katsojaa hyvin otteessaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu ja loistavasti leikattu. Valaisua hyödynnetään hienosti sukellusveneen sisällä, minkä lavasteet ovat myös vaikuttavat. Puvustustiimi on myös tehnyt hyvää työtä. Jotkut efekteistä ovat hieman nähneet parhaat päivänsä, kuten veden alla kiitävät torpedot, mutta eivät liikaa, jotta kohtaukset menettäisivät jännitteensä. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu äänitehosteista Basil Poledourisin säveltämiin musiikkeihin. Kuoroilla mukaan saadaan eeppisyyttä, mikä nostaakin herkästi ihon kananlihalle.
Yhteenveto:Punaisen lokakuun metsästys on erinomainen jännityselokuva, mikä vain kasvattaa tunnelmaansa, mitä pidemmälle se etenee. John McTiernan osoittaa lahjakkuutensa jälleen kerran tunnelman kanssa, tehden filmistä paikoitellen jopa piinaavan. Elokuva antaa hädintuskin hengähdystaukoa, vaikka se kulkeekin rauhallisesti eteenpäin. Tarinan mukaansatempaavuus ja koukuttavuus ovat kuitenkin niin korkeat, ettei aika todellakaan käy pitkäksi. Toimintakohtaukset ovat tarkkaan harkittuja ja vaikka ne ovatkin eläneet parhaat päivänsä visuaalisesti, ovat nekin edelleen jännittävää seurattavaa. Basil Poledourisin säveltämät musiikit vielä tuovat mahtipontisen lisäyksensä filmin henkeen. Alec Baldwin on nappivalinta Jack Ryaniksi, joka on tyylikkäällä tavalla hieman erilainen sankarihahmo. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sean Connery, joka uhkuu karismaa komentaja Marko Ramiuksena. Suosittelenkin Punaisen lokakuun metsästystä kaikille hitaasti tarinaa kehittävien ja tunnelmaa rakentavien trillereiden ystäville. Kyseessä on upea teos, minkä hankin heti Blu-rayna hyllyyni!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunt for Red October, 1990, Paramount Pictures, Mace Neufeld Productions, Nina Saxon Film Design
Ohjaus: Will Gluck Pääosissa: James Corden, Domhnall Gleeson, Margot Robbie, Daisy Ridley, Elizabeth Debicki, Colin Moody, Rose Byrne, Ewen Leslie, Sia, Will Reichelt, Marianne Jean-Baptiste, David Wenham ja Sam Neill Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Petteri Kaniini perustuu englantilaisen Beatrix Potterin lastenkirjoihin (1902-1973) maaseudun eläimistä. Kirjojen pohjalta tehtiin useita oheistuotteita, kuten animaatiosarjat Petteri Kaniini ja hänen ystävänsä (The World of Peter Rabbit and Friends - 1992-1995) ja Peter Rabbit (2012-2016), mutta tätä ennen Petteristä ja hänen kavereistaan ei ole vielä tehty elokuvaa. Sony-yhtiö ilmoitti leffasta joulukuussa 2016 ja kuvaukset lähtivät käyntiin tammikuussa 2017. Vaikka leffa tapahtuu Iso-Britanniassa, se kuvattiin Australiassa. Lopulta Petteri Kaniini sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018. Itse en mennyt katsomaan leffaa, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä siitä oli saatavilla vain suomeksi dubattu versio, joita en voi sietää. Päätinkin odottaa elokuvan kanssa sitä mahdollisuutta, että vuokrausversiosta löytyisi alkuperäinen englanninkielinen versio. Ja niin onneksi myös kävi. Katsoin Petteri Kaniinin Viaplaysta helmikuun alussa ja yllätyin positiivisesti näkemästäni, sillä odotukseni olivat aika alhaiset.
Huoleton, kujeileva ja siniseen takkiin pukeutuva kaniini Petteri elää unelmaansa maaseudulla, leikkien ystäviensä kanssa ja kähveltäen ruokaa puutarhasta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun maaseudulle muuttaa herra Vänskä, joka ei voi sietää eläimiä. Näin alkaa taistelu puutarhan herruudesta.
Omaa televisio-ohjelmaansa juontava James Corden kuullaan itse Petteri Kaniinin äänenä. Cordenin roolittamista paheksuttiin alusta alkaen, mutta omasta mielestäni hänen veikeä äänensä sopii tälle Petteri-versiolle erittäin hyvin. Petteri on villi tapaus, joka ei kuuntele järjen ääntä, vaan painelee vain täysillä menemään, pohtimatta sen kummemmin seurauksia. Hän haluaa olla vapaa ja tehdä mitä lystää, missä lystää. Tämä piirre tekee hänestä usein hilpeän, mutta välillä myös rasittavan, kun hän miettii pelkästään itseään. Petterin eläinystäviä ovat mm. hänen kolmossiskonsa Kuhnastelija (Margot Robbie), Nykerönenä (Elizabeth Debicki) ja Töpöhäntä (Daisy Ridley), heidän serkkunsa Penna (Colin Moody), syöpöttelevä possu (Ewen Leslie), pöhkö mäyrä (Sam Neill), ajovaloista turhankin kiinnostunut peura (Christian Gazal), kalastava sammakko (Domhnall Gleeson), aamuja kummasteleva kukko (Will Reichelt) ja hömelö siili (laulaja Sia). Jokaiselle eläinhahmoista on luotu omanlaisensa persoona ja jokainen saa oman hetkensä loistaa. Kolmossiskojen kinastelu on kenties tylsintä huumoripuolella, eikä Pennakaan erityisemmin naurata, mutta etenkin kukon ihmettely siitä, kuinka aurinko nousee joka aamu, vaikka hän oli täysin varma, että auringonlasku merkitsi maailmanloppua, on saatu yllättävänkin hupaisaksi. Leffassa on mukana ihmishahmojakin, joista tärkeimmät ovat Domhnall Gleesonin esittämä herra Vänskä, tarkka ja tärkeilevä nuorimies, joka haluaa avata oman lelukauppaketjunsa, ja Rose Byrnen näyttelemä Bea, erikoisia kuvia maalaava ja eläimiä rakastava taiteilija. Bean nimi on selvä viittaus Petteri Kaniinin luojaan, Beatrix Potteriin, minkä lisäksi leffassa nähdään muitakin viittauksia kirjailijaan. Harmillisesti Bea jää aika yksiulotteiseksi hahmoksi ja hän on lähinnä poikien kinastelun kohde. Herra Vänskä ihastuu Beaan heti ensisilmäyksellä ja Petteri pitää Beaa kuin äitinään ja uskoo Vänskän varastavan hänet Petteriltä. Herra Vänskä on yllättävänkin toimivasti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin tarinan "pahis", yrittäessään jahdata puutarhaansa päätyviä eläimiä, ovat hänen toimensa jollain tavalla jopa ymmärrettäviä. Petteri esitetään usein kiusantekijänä, jolloin ei ole mikään ihme, että Vänskä haluaa päästä eroon hänestä. Elokuva saakin katsojan välillä hämilleen, kun kyseessä ei ole päivänselvä hyvän ja pahan kohtaaminen kuten yleensä, vaan molemmissa hahmossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Gleeson on oiva valinta osaansa ja Byrne tekee parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Elokuvassa nähdään myös Marianne Jean-Baptiste herra Vänskän pomona ja Sam Neill Vänskän isosetänä.
Petteri Kaniini on todella modernisoitu versio Beatrix Potterin klassikkosaduista. Siinä, missä sadut olivat lyhyitä ja opetuspainotteisia, eikä niissä seikkailtu hurjaa vauhtia, elokuva päivittää ne nykypäivän lapsikatsojille, jotka vaikuttavat tarvitsevan yhä villimpää menoa ja meininkiä. Ymmärrän siis oikein hyvin, että Potterin kirjoja rakastaville leffa on pyhäinhäväistys, mutta samalla myös ymmärrän studiota, että he eivät voi vuonna 2018 tehdä lapsille elokuvaa, joka olisi täysi kopio Potterin satavuotiaista kirjoista. Vauhtia siis riittää, mutta onneksi leffaan on myös saatu mukaan sydäntä ja tiettyjä opetuksia, mitkä tuovat elokuvaan omaa syvyyttään. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, eikä Petteri Kaniini millään nouse esimerkiksi lähivuosina ilmestyneiden Paddington-filmien (2014/2017) tasolle, mitkä onnistuivat modernisoimaan klassiset lähtökohtansa, säilyttäen silti lähdemateriaalinsa sydämen. Silti minun täytyy todeta, että minulla oli oikein lystiä viettäessäni tämän puolitoista tuntia Petterin ja kumppaneiden kanssa.
Odotin elokuvan olevan todella keskinkertainen lastenkohellus, mutta yllätyin, kuinka nokkelia juttuja leffaan onkaan istutettu. Huumoria riittää hyvin kaikenikäisille ja mukana on niin koheltamista lapsille kuin hieman aikuismaisempaa vitsailua vanhemmille. Kulmani kohosivat muutamaankin otteeseen hämmästyksestä, millaisia vitsejä elokuvaan on kirjoitettu - enkä tarkoita tätä pahalla. Tasaisin väliajoin tulevat vitsit pitävät aikuiskatsojankin viihdytettynä ja pari kohtaa saattavat tuottaa vanhemmille vaikeuksia olla hykertelemättä, jotta heidän ei tarvitse vielä selittää lapsilleen, mikä jossain lauseessa oli niin hauskaa. Mukana on myös yksi aivan hulvaton sähköön liittyvä pätkä, minkä aikana nauroin niin kovaa, että meinasin tipahtaa sohvalta! Jotkut vitsit eivät osu maaliinsa, mutta elokuva onnistuu tarjoamaan tarpeeksi hupia, jotta se viihdyttää koko kestonsa läpi.
Petteri Kaniinia on kritisoitu vahvasti siitä, kuinka se muka ihannoi väkivaltaisuutta ja ajaa lapset pahoille teille. Onhan elokuvassa useita hetkiä, jolloin itsekin kummastelin, että yrittävätkö nämä puput ja herra Vänskä ihan oikeasti tappaa toisensa, mutta väkivalta on niin yliampuvaa ja sarjakuvamaista, että kritiikki tuntuu enemmän joidenkin katsojien pakottavalta tarpeelta pahoittaa mielensä. Mielestäni on muutenkin hassua, kuinka ne, jotka kasvoivat väkivaltaisten piirrettyjen, kuten Looney Tunesin (1930-) parissa, pelkäävät nykyään lastensa aivojen pilaantuvan ties mistä vähänkin "vaarallisesta". Kritiikkiä on eritoten saanut kohtaus, jossa puput heittelevät karhunvatukoita Vänskää päin, joka on allerginen niille. Jotkut sanovat elokuvan kannustavan kiusaamiseen ja minä veikkaan, että he ovat varmaan lähteneet teatterista heti kohtauksen jälkeen, eivätkä nähneet loppua, missä tietysti tulee kaikki lapsille tärkeät opetukset käyttäytymisestä sun muusta. On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni lapsi lähtisi yrittämään tämän elokuvan asioita, sillä kyllä lapsikin tunnistaa, mikä on vain elokuvahuumoria ja miten pitää käyttäytyä oikeassa elämässä. Ainakin pitäisi tunnistaa. Jos ei, niin sitten kannattaa vain jättää tällaiset filmit näyttämättä. Tai sitten kyse on siitä, ettei aikuinen erota näitä asioita toisistaan... Petteri Kaniinista kyllä löytyy ongelmansa, mutta itselleni ne eivät johtuneet sen "hurjasta väkivaltaisuudesta".
Elokuvan on ohjannut Will Gluck, joka on tehnyt kelpo työtä leffan tunnelman kanssa, vaikka hän olisikin voinut luottaa vähemmän koheltamiseen ja eläinten bailaamiseen. Hänen ja Rob Lieberin työstämä käsikirjoitus sisältää useita kliseitä, mutta ne on korvattu aidosti hauskoilla jutuilla. Teknisesti Petteri Kaniini on taidokkaasti tehty. Filmi on mainiosti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi maalaismaiseman lavasteet ovat kauniit. Häikäisevintä teknisessä puolessa ovat digitehosteet, mitkä näyttävät erinomaisilta. Puhuvat digieläimet koituisivat helposti leffan kohtaloksi, mutta niihin on onneksi panostettu ja eläimet näyttävät tarpeeksi aidoilta - jopa puhuessaan. Ja voi että leffan puput ovatkaan suloisia! Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, mutta säveltäjä Dominic Lewisin työ ei pääse millään lailla esiin, sillä filmin musiikit luottavat ihan liikaa jo olemassa oleviin lauluihin.
Yhteenveto:Petteri Kaniini on kelpo eläinseikkailu koko perheelle. Se nappaa mukaansa heti alussa ja pitää otteessaan veikeän tunnelmansa ja mainioiden päähahmojensa kanssa. Petteri ja herra Vänskä ovat erinomaiset vastukset toisillensa ja heidän taistoistaan kiinnostavinta tekee se, että katsojana voi ymmärtää molempien näkökulmat, eikä leffa selkeästi painota, että herra Vänskä olisi paha, vaan molempien persoonista löytyy hyviä ja huonoja puolia. Paikoitellen nämä taistot tuntuvat muuttuvan jopa tapon yritykseksi, mutta elokuva onnistuu pitämään väkivallan yliampuvan sarjakuvamaisena ja tarjoamaan kunnon röhönaurut muutamaankin otteeseen. Itse tarina on hyvin kliseinen, mutta todella hauskat jutut pitävät filmin jokseenkin raikkaana kokemuksena. Visuaalisesti leffa on myös erittäin hieno kauniiden maalaismaisemiensa ja upeasti toteutettujen digieläintensä kanssa. Ei Petteri Kaniini mikään ihmeellinen elokuva ole, mutta se onnistuu viihdyttämään hyvin läpi kestonsa. Tietyt modernisoinnit ovat elokuvan isoin miinus ja paikoitellen meno muuttuu jopa turhankin villiksi, eikä leffa varmasti sovi alkuperäisten Beatrix Potterin satujen faneille. Muuten leffa sopii kuitenkin oivallisesti koko perheen yhteiseen leffahetkeen... jos siis vanhemmat enää edes uskaltavat näyttää lapsilleen mitään näin "hurjaa". Elokuvalle on lupailtu jatkoa vuonna 2020 ja itse palaan mielelläni Petterin ja kavereiden kommelluksiin. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä kannattaa jäädä katsomaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peter Rabbit, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, 2.0 Entertainment, Animal Logic Entertainment, Animal Logic, Olive Bridge Entertainment, Screen Australia, Screen NSW
Ohjaus: Joe Johnston Pääosissa: Sam Neill, Alessandro Nivola, William H. Macy, Téa Leoni, Trevor Morgan, Michael Jeter, Bruce A. Young, John Diehl ja Laura Dern Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 12
Michael Crichtonin kirjaan perustuva Jurassic Park(1993) oli jättimäinen menestyselokuva, joka sai kriitikoiltakin ylistystä. Jatkoa tietysti siis seurasi. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ei kuitenkaan ollut erityisen pidetty teos, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä. Rahaa tuli silti tarpeeksi, jotta sarja jatkuisi. Kolmannen osan suunnittelu alkoi heti toisen osan ilmestymisen jälkeen. Joe Johnston, joka halusi jo pari vuotta aiemmin ohjata The Lost Worldin, ilmoitettiin ohjaajaksi ja julkistettiin, että Sam Neill palaisi rooliinsa tohtori Alan Grantina. Tuotannossa oli kuitenkin ongelmia, sillä tekijät päättivät muuttaa koko käsikirjoituksen vain pari viikkoa ennen kuvauksia, mikä johti siihen, että juonikuvioita luotiin sitä mukaa, kun leffaa kuvattiin. Lopulta koko homma saatiin kuitenkin kasaan ja Jurassic Park III ilmestyi kesällä 2001. Leffa menestyi jälleen heikommin kuin edeltäjänsä, mutta tienasi kyllä omansa takaisin. Kriitikot eivät pitäneet elokuvasta ja monet fanit inhosivat sitä. Vuosien varrella leffalle on noussut aika kehno maine. Ala-asteella sain isältäni Jurassic Park -trilogian, johon kolmas osa tietysti kuului, mutta kahden ensimmäisen teoksen ollessa mielestäni karmivia, en halunnut katsoa kolmatta. Näinkin Jurassic Park III:n vasta vuotta myöhemmin, kun olin sukulaisillani kylässä ja he päättivät näyttää sen minulle. Elokuva ei ollut mielestäni pelottava ja uskalsin katsoa kaksi edellistäkin uudestaan, mikä johti siihen, että aloin todella pitää niistä. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa Jurassic Park III:sta... Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin teokset ilmestyivät mieleeni, Jurassic Parkit heti ensimmäisinä. Vaikka tämä osa ei ole Spielbergin ohjaama, niin se kuuluu silti sarjaan, minkä lisäksi arvostelu toimii valmistautumisena sarjan viidenteen osaan, Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018). Katsoin Jurassic Park III:n kahden edeltäjänsä tapaan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni kanssa, syöden paljon herkkuja.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Jurassic Park ja Kadonnut maailma - Jurassic Park!
Jurassic Parkin onnettomuudesta selvinnyt tohtori Alan Grant palkataan esittelemään dinosaurussaarta pariskunnalle. Kuitenkin kun saarelle päästään, käy selväksi, että pariskunta saapuikin oikeasti etsimään poikaansa Ericiä, joka katosi saarelle viikkoja aiemmin. On hienoa nähdä Sam Neill jälleen esittämässä tohtori Alan Grantia, mutta valitettavasti hän näyttää muutamissa kohdissa siltä, ettei haluaisi olla mukana leffassa. Alan on palannut tutkimaan fossiileita ja yrittänyt unohtaa koko onnettomuuden. Hänellä ei kuitenkaan tunnu sujuvan hyvin, sillä tutkimuksiin ei ole rahaa, eivätkä fossiilit enää kiinnosta ketään. Leffan alkupäässä Alan vaikuttaisi näkevän painajaisia koskien aiempia tapahtumia, mutta tämä kuvio katoaa, kun tarina vie saarelle. Alanin mukana kulkee nuori Billy, jota näyttelee Alessandro Nivola. Billy on paljon innostuneempi elävistä dinoista kuin Alan, mutta selkeästi ihailee ja kunnioittaa Alania, tehdessään työtä fossiilien parissa. Billy tuntuu onneksi tietävän dinosauruksista, eikä vain roiku mukana, mutta hänelle ei koskaan anneta taustatarinaa, jolloin Billy jää ontoksi hahmoksi. Nivolalla on hetkensä, mutta siihen se jää. Alanin palkkanut pariskunta ovat Paul ja Amanda Kirby, joita näyttelevät William H. Macy ja Téa Leoni. Kirbyt ovat varakkaita henkilöitä, jotka välittävät suuresti pojastaan ja haluavat saada hänet takaisin. Hahmoille on saatu oivallisesti lisäsisältöä ja heidän huolensa sekä tekonsa selittyvät erinomaisesti. Dinosaurusten keskellä pariskunta ei kuitenkaan toimi kaikkein fiksuiten, jolloin he ovat jatkuvasti vaarassa - etenkin Amanda, joka ei tunnu osaavan mitään. Hän toimii vähän väliä typerästi ja hän on muutenkin usein todella rasittava, jolloin katsojana haluaisi nähdä hänet dinon kidassa. Paul sen sijaan on muutamaan otteeseen huvittava heppu ja haluaisi nähdä lisää hänen tekemisiään. Téa Leoni ei ole hyvä roolissaan, mutta William H. Macy on toimiva valinta. Kirbyjen poikaa, Ericiä esittää Trevor Morgan, joka muistuttaa hieman ensimmäisen osan Timiä (Joseph Mazzello) dinosaurusinnostuksensa takia, muttei ole yhtä ärsyttävä tapaus. Eric osaa toimia paljon paremmin saarella kuin vanhempansa ja olisi mielenkiintoista saada tietää lisää hänen viikoistaan yksin dinomaailmassa. Morgan suoriutuu osastaan kelvollisesti, muttei ole kovin ihmeellinen. Alanin, Billyn ja Kirbyjen mukana saarelle lähtevät myös Michael Jeterin esittämä Udesky, John Diehlin näyttelemä Cooper ja Bruce A. Youngin esittämä Nash. Hyvin nopeasti tajuaa, että kun hahmoille ei vaivauduta luomaan persoonaa, ei kolmikosta voi kaikki selvitä saarelta pois elävinä. Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa ensimmäisestä osasta tuttu Ellie Sattler (Laura Dern), joka on aloittanut uuden elämän aiemmin nähtyjen tapahtumien jälkeen.
Jos todella hölmöä, b-luokan hirviöleffalta vaikuttavan Jurassic Park III -logon ilmestymistä ei lasketa, elokuvan alku on vielä ihan lupaava. Lyhyesti näytetään, millä lailla vuodet ovat vaikuttaneet Alaniin, esitellään uudet hahmot ja yhtäkkiä ollaankin taas dinosaurusten keskellä. Kuitenkin siinä kohtaa, kun dinot nähdään ensimmäisen kerran, lentokoneen kierrellessä saaren yllä, elokuvaan alkaa syntyä ongelmia. Kahdessa edellisessä osassa dinosaurukset olivat vaikuttavia olentoja, joita pääsi todella hämmästelemään, mutta tässä filmissä ne eivät tunnu oikein miltään. Pieni vaikuttuminen syntyy kuitenkin, kun esitellään uusi hirmulisko: pitkäkuonoinen Spinosaurus, jolla on suuri purje selässään. Vanha tuttu Tyrannosaurus Rex on kyllä mukana, muttei kauaa, sillä uusi tuttavuus tappaa sen lähes välittömästi. Näin Spinosauruksesta saadaan todella uhkaava peto ja se onkin parasta koko elokuvassa. Toisena uutuutena nähdään lentävät Pteranodonit, joita nähtiin aiemmin vain nopeasti juuri ennen Kadonnut maailma - Jurassic Parkin lopputekstejä. Lentoliskot ovat myös mainio lisäys ja niitä monet ovatkin odottaneet, mutta valitettavasti pitkä kohtaus, johon ne liittyvät, ei oikein tunnu miltään, eikä siinä ole kunnon jännitettä mukana.
Jurassic Park III:n suurin ongelma onkin se, ettei se monessa kohtaa tunnu miltään; hieman tylsältä vain. Elokuvasta löytyy välillä samaa b-luokan hirviöleffahenkeä kuin alkulogosta, minkä lisäksi se tuntuu usein vain fanitekeleeltä, johon on onnistuttu saamaan pari alkuperäistä näyttelijää mukaan. Kuolemat eivät kosketa katsojaa, sillä kuoleviin hahmoihin ei ole panostettu yhtään, jolloin heidän kohtalonsa arvaa heti. Ja kun elokuva on puhdas selviytymistarina, katsojia kuuluisi kiinnostaa henkilöt, jotka yrittävät selviytyä. Perheen iloinen jälleennäkeminenkään ei aiheuta katsojassa toivottua reaktiota. Elokuva kulkee eteenpäin pääasiassa toimintakohtausten kautta, jolloin tärkeille henkilökohtauksilla ei jää aikaa. Muutamia todella hyviä hetkiä on onneksi mukana, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta. Teos tuntuu siltä, että tekijöiden oli pakko saada aikaiseksi kolmas Jurassic Park -elokuva, eikä siihen ehditty panostaa. Kuten jo alussa sanoin, leffan suunnittelussa oli ongelmia ja sen huomaa myös siitä, että tämä on puoli tuntia lyhyempi pätkä kuin edeltäjänsä. Tarinaa ei siis ole ollut tarpeeksi ja mukaan on pitänyt lisätä Velociraptoreita koskeva sivujuoni (koska nehän pitää tietenkin saada mukaan), jotta pituutta saataisiin hieman lisää. Leffan lopetus on aika mitäänsanomaton ja lopputekstien alkaessa jää hieman tyhjä olo. Se mikä oli ennen todella huikeaa, on nyt jokseenkin unohdettavaa. Varsinkin jos teokset katsoo peräkkäin, tämä lyttää loistavan tunnelman helposti alhaiseksi. On Jurassic Park III ihan katsottava, mutta siihen se sitten jää.
Ohjaajan titteli vaihtui tosiaan Steven Spielbergiltä Joe Johnstonille, joka on yrittänyt parhaansa olla kuin Spielberg. Johnston on kopioinut paljon edellisten osien tyyliä, jolloin hänen työnsä saa filmin vaikuttamaan normaalia kalliimmalta fanileffalta. Myös käsikirjoittajat ovat vaihtuneet, eikä uusi kolmikko ole saanut aikaiseksi kovin kummoista tarinaa. Kuvaus on sentään toimivaa ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole parhaasta päästä, kun niitä vertaa edeltäjiin. Ensimmäinen Jurassic Park ilmestyi kahdeksan vuotta aiemmin ja siinä dinot näyttivät uskottavammilta kuin tässä. Mukana on kyllä monia kuvia, joissa hirmuliskot näyttävät hienoilta, mutta useassa kohtaa huomaa kehnot tietokone-efektit. Digiefektit ovat jopa niin selkeät, että katsojana huomaa, milloin kuvassa on digidino ja milloin robotti. Äänitehosteet ovat jälleen toimivat ja maskeeraus on mainiota. Säveltäjäkin on vaihtunut, mutta sitä ei erityisemmin huomaa, sillä Don Davis on aika hyvä John Williams -kopio.
Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat "The Making of Jurassic Park III" ja "Return to Jurassic Park: The Third Adventure", dinosauruksista kertovat "The Dinosaurs of Jurassic Park III" ja kaksitoistaosainen "Dinosaur Turntables", sekä useita leffan tehosteista kertovia pätkiä. Mukana on myös pätkät elokuvan äänitehosteille ja esituotantopiirroksille, Stan Winston Studion lyhyt esittely, kuvakäsikirjoituksia, valokuvia kuvauksista, trailer, sekä pätkiä, jotka näyttävät eri kohtauksien kuvaamista. Katsottavaa on yhteensä kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Jurassic Park III on aika mitäänsanomaton pätkä, joka on yksinään ihan viihdyttävä seikkailuleffa, mutta kahteen aiempaan teokseen verrattuna se tuntuu lähinnä fanileffalta tai b-luokan monsterifilmiltä. Elokuvasta ei löydy kunnolla tunnetta ja se on paikoitellen jopa tylsä, mikä on erikoista, kun teos kestää vain puolitoista tuntia. On hienoa nähdä Sam Neill ja Laura Dern jälleen tutuissa rooleissaan, mutta kun heistä ensimmäinen ei näytä haluavan olla mukana, eikä jälkimmäinen esiinny kuin hetken, ei tämä hienous nosta tasoa. Uusi hirmulisko Spinosaurus on parasta elokuvassa, minkä lisäksi lentoliskot ovat hyvä lisäys. Velociraptoreihin liittyvä juonikuvio ei oikein kiinnosta, vaikka niiden kuuluukin olla mukana leffassa. Visuaalisesti teos ei ole yhtä huikea kuin edeltäjänsä. Don Davis on säveltänyt aika menevää John Williams -musiikkia, jotta tämä todella tuntuisi kuuluvan sarjaan. Pettymykseksi leffa kuitenkin jää, varsinkin kun ohjaaja Joe Johnston ei ole ollut oikein perillä siitä, mitä hänen kuuluisi tehdä, eivätkä käsikirjoittajat olleet kovin luovia tarinan kanssa. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin pitäähän tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei tämä ole erityisen hyvä. Lapsille tämä tarjoaa jännitystä, mutta muut tämä jättää helposti kylmäksi. Onneksi neljätoista vuotta myöhemmin ilmestynyt Jurassic World(2015) palautti sarjan jälleen todella oivalliseksi. Sen (aika kehno) arvostelu on jo olemassa, joten sitä ei ole ensi viikolla tiedossa, vaan seuraavan kerran palaamme dinojen pariin, kun Jurassic World: Kaatunut valtakunta ilmestyy...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic Park III, 2001, Universal Pictures, Amblin Entertainment
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Sam Neill, Laura Dern, Jeff Goldblum, Richard Attenborough, Ariana Richards, Joseph Mazzello, Bob Peck, Martin Ferrero, Samuel L. Jackson, Wayne Knight ja BD Wong Genre: seikkailu, jännitys Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia Ikäraja: 12
Jurassic Park perustuu Michael Crichtonin samannimiseen kirjaan vuodelta 1990. Ohjaaja Steven Spielberg kiinnostui tarinasta jo ennen kirjan julkaisua ja Universal Pictures saikin ostettua kirjan oikeudet, jotta hän voi tehdä siitä elokuvan. Tuotanto lähti samantien käyntiin ja Crichton itse kirjoitti leffalle käsikirjoituksen ensimmäiset versiot. Kuvaukset alkoivat kesän 1992 lopussa ja Jurassic Park ilmestyi teattereihin kesällä 1993. Elokuva oli todella iso hitti, jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva siihen aikaan! Yleisö rakastui elokuvaan ja myös kriitikot pitivät sitä upeana, vaikka muutamia negatiivisiakin arvioita ilmestyi. Leffa voitti kolme Oscar-palkintoa (mm. parhaat tehosteet), kuten myös monia muita palkintoja. Jurassic Park on vuosien varrella äänestetty useaan otteeseen parhaiden leffojen joukkoon ja monille tämä onkin kaikista paras elokuva. Itse näin elokuvan ala-asteella, kun sain isältäni DVD:nä alkuperäisen Jurassic Park -trilogian. Leffa oli mielestäni karmiva ja kesti vuosi tai pari, ennen kuin uskalsin katsoa sen uudestaan. Silloin vasta aloin oikeasti pitämään teoksesta ja olenkin katsonut sen vuosien varrella useasti uudelleen ja muutama vuosi sitten päivitin leffan ja sen jatko-osat Blu-raylle. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, useat Steven Spielbergin leffat ilmestyivät mieleeni, Jurassic Park ensimmäisten joukossa - etenkin kun sarja on jälleen saamassa jatkoa. Katsoin elokuvan yhdessä tyttöystäväni ja ystäväni (jonka mielestä Jurassic Park on kaikkien aikojen paras leffa, minkä takia omistan tämän arvostelun hänelle) kanssa ja söimme samalla ihan tolkuttoman määrän herkkuja. Sen lisäksi näin leffan elokuvateatterissa, kun Finnkino näytti sen kuukauden klassikkona, jolloin rakastuin filmiin entistäkin enemmän.
Joukko tutkijoita kutsutaan kertomaan mielipiteensä varakkaan John Hammondin luoman dinosauruspuisto Jurassic Parkin turvallisuudesta. Aluksi kaikki on hämmästyttävää ja upeaa, mutta ihmetys muuttuu nopeasti kauhuksi, kun puiston sähköt katkeavat ja dinosaurukset pääsevät vapaaksi.
Sam Neill näyttelee tohtori Alan Grantia, joka tutkii dinosaurusten fossiileja. Dinosaurukset kiehtovat Alania ja hän haluaa saada niistä selville mahdollisimman paljon. Kun hän kohtaa eläviä dinosauruksia Jurassic Parkissa, Alanin työ alkaa tuntua tarpeettomalta, sillä puistossa dinosauruksista voi saada selville kaiken. Kun dinot pääsevät riehumaan vapaina, hahmosta alkaa muodostua sankarityyppi, joka yrittää johdattaa muita tutkijoita ja vierailijoita turvaan. Neill on oivallinen valinta ja uskottava sekä tutkijana että pienesti Indiana Jonesia muistuttavana sankarina. Alanin kanssa puistoon lähtee tohtori Ellie Sattler, jota esittää mainio Laura Dern. Ellie tutkii esihistoriallisia kasveja, mutta tietää myös jutun jos toisenkin dinosauruksista ja pääseekin osoittamaan taitojaan sairaan Triceratopsin kanssa. Myös Ellie pääsee sankarihommiin ja on hienoa, että hänkin on valmis kohtaamaan vaaran silmästä silmään, eikä hahmosta ole kirjoitettua kaiken aikaa panikoivaa hienohelmaa. Jeff Goldblum näyttelee matemaatikko Ian Malcolmia, joka tutkii kaaosteoriaa. Ian ei ole täysin vakuuttunut Jurassic Parkin hyvistä puolista ja uskoo, ettei monta kymmentä miljardia vuotta sitten kuollutta lajia kannattaisi palauttaa henkiin nykypäivänä. Vaikka hän onkin usein negatiivinen koskien puistoa, on Ianista pyritty luomaan huumorihahmo, joka ilmeillään, eleillään ja puhetavallaan hauskuuttaisi yleisöä. Goldblum on todella onnistunut roolissaan, eikä Ian ole kertaakaan ärsyttävä, kuten huumoriheppujen kohdalla usein käy.
Itse Jurassic Parkin luojaa, John Hammondia näyttelee Richard Attenborough, joka suoriutuu osastaan erinomaisesti. Hammond on todella rikas mies, joka ei turhia säästele, vaan haluaa jakaa varakkuuttaan ja on pistänyt järkyttävän suuren omaisuuden kiinni puistoonsa. Hahmo kokee Jurassic Parkin ihmeellisyyden huipentumana, eikä näe siinä mitään pahaa tai vaarallista. Attenborough on uskottava tärkeänä, mutta jokseenkin huvittavana vanhana herrana, joka uskoo täysillä siihen, mitä tekee, vaikka kukaan muu ei uskoisi häneen. Tutkijoiden lisäksi puistoon saapuvat vierailemaan Hammondin lapsenlapset Lex (Ariana Richards) ja Tim (Joseph Mazzello), jotka voivat alkupuoliskolla vaikuttaa ärsyttäviltä, toimiessaan vähän väliä typerästi tai ollessaan kovaäänisiä. Etenkin innokas Tim on aluksi rasittava, höpöttäessään Alanille dinosauruksista, jota eivät pojan puheet kiinnosta. Lex ja Tim pitää tietty pelastaa erilaisista vaaroista, mutta onneksi he joutuvat myös jossain kohtaa selviämään itse pelottavasta tilanteesta. Elokuvan aikana lapset muuttuvat pidettävämmiksi, jolloin alkaakin toivoa, että he eivät päätyisi Tyrannosaurus Rexin kitaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat lakimies Gennaro (Martin Ferrero), joka miettii lähinnä puistosta saatavia lipputuloja, vartija Muldoon (Bob Peck), joka on todella tarkka paikan turvallisuudesta, teknisiä puoli hoitavat Ray Arnold (Samuel L. Jackson) ja Dennis Nedry (Wayne Knight), sekä dinosauruksia luova tohtori Wu (BD Wong).
Jurassic Park sieppaa katsojansa välittömästi mukaansa hienosti luodun ja jännittävän avauksen ansiosta. Ei kestä kauaa, kun päähenkilöt jo matkaavat helikopterilla Isla Nublar -saarelle, jolla puisto sijaitsee ja seikkailu lähtee kunnolla käyntiin. Ensimmäisen kerran, kun jättimäinen Brachiosaurus astelee ruudulle, katsojan suu aukeaa hämmästyksestä ja elokuva imaisee vielä voimakkaammin mukaansa. Läpi leffan nähdään useita hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin ihailla hahmojen kanssa dinosaurusten kauneutta ja kuinka hienoa olisi, jos tällainen puisto voisi olla oikeasti mahdollinen. Kuitenkin jossain kohtaa "vau dinosauruksia!" muuttuu ajatukseen "voi ei, dinosauruksia!", sillä myrskyn yllättäessä sähköt katkeavat ja verenhimoiset Velociraptorit sekä dinofanien suursuosikki Tyrannosaurus Rex pääsevät sähköaidoistaan läpi. Hämmästely alkaa muuttua pakokauhuksi, jolloin katsojana jännittää hahmojen puolesta ja uuden dinosauruksen ilmestyessä ruutuun, jännittyy paikoilleen, sillä ei ole varma, onko kyseessä kiva kaveri vai ilkeä hirmulisko? Elokuvassa on erinomaisesti yhdistetty kevyttä seikkailuhenkeä pelottaviin hirviöihin ja leffa tarjoaa yleisölleen täydellisen jännitysnäytelmän, jonka katsomista on todella vaikea keskeyttää. Karmivien kohtausten väliin on saatu mukaan hengähdystaukoja, jolloin voi hetken aikaa helpottua, kunnes uusi toimintakohtaus alkaa; aivan kuten vuoristoradan suuren mutkittelun jälkeen pääsee hetkeksi tasaiselle kohdalle, kunnes uusi ylämäki osuu vastaan ja tietää, että nyt taas mennään. Jurassic Parkin tunnelmaa lisää upeasti se, kuinka hienosti hahmojen tunteet välittyvät kotisohvalle asti. Lapsille monet kohtaukset, kuten T-Rexin ensiesiintyminen ja Velociraptorit keittiössä, voivat aiheuttaa painajaisia, mutta monet kohdat ovat myös niin siistejä, että muksut mitä luultavimmin vaativat dinosaurusleluja, kun seuraavan kerran pääsevät lelukauppaan. Elokuva kulkee mahtavalla temmolla eteenpäin loppuun asti, eikä kertaakaan käy tylsäksi.
Jurassic Park ei kuitenkaan ole virheetön teos kaikessa mestarillisuudessaan. Mukana on nimittäin yksi todella häiritsevä jatkumovirhe, joka saattaa pilata erään jännittävimmistä kohtauksista, jos sitä alkaa pohtimaan liikaa. Kyseessä ei ole mikään yksinkertainen juttu, kuten hahmon käden sijainnin vaihtuminen kuvien välillä, vaan paljon isompi juoneen vaikuttava asia. T-Rexin aitaus on nimittäin selvästi samalla korkeudella kuin aidan toisella puolella kulkeva tie, mutta T-Rexin päästessä vapaaksi, sen aitaus muuttuu täysin ja vaihtaa jopa sijaintia yli kymmenen metriä alemmas kuin viereinen tie. Näin mukaan on saatu uusi jännittävä hetki, mutta kun elokuvaa katsoo tarkkaan, alkaa hetki muuttua oudommaksi, kun tajuaa, ettei niin voisi mitenkään käydä. Kaiken maailman outouksia ei voi tapahtua leffassa, vaikka mukana olisi erikoisella tavalla kloonattuja dinosauruksia. Mutta vaikka itse tiedostankin virheen, en näe sitä liian suurena ongelmana, sillä kyseessä on muuten niin huikeasti luotu seikkailuelokuva, että jatkumovirheen voi helposti antaa anteeksi! Steven Spielberg toimii tosiaan ohjaajana, enkä usko, että kukaan muu olisi saanut Jurassic Parkista niin hienoa kuin hän. Spielberg on useasti aiemmin osoittanut osaavansa luoda pelottavia kohtauksia, jännittävää toimintaa ja upeaa seikkailuhenkeä, ja osoittaa sen jälleen tässä. Spielbergin luoma tunnelma on erinomainen ja on hienoa, ettei hän ole tehnyt tästä tavallista hirviöpätkää, vaan hän on saanut dinosaurukset tuntumaan oikeilta eläimiltä, mitä ne olivatkin miljoonia vuosia sitten. Käsikirjoituksesta vastaa kirjan kirjoittaneen Michael Crichtonin lisäksi David Koepp, jotka ovat tehneet loistavaa työtä. Jurassic Park on kuvattu hyvin, vaikka mukana onkin hieman liikaa dramaattisia lähikuvia hahmojen naamoista. Leikkauksella filmi on rytmitetty aivan täydellisesti. Elokuva on hyvin valaistu, mikä korostaa usein ruudulla leijuvaa usvaa. Lavasteet ovat mainiot, kuten myös maskeeraus. Visuaalisesti Jurassic Park näyttää edelleen upealta, pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. T-Rex, Velociraptorit, Brachiosaurukset, myrkylliset Dilophosaurukset ja sairas Triceratops näyttävät uskomattoman hienoilta, mutta juokseva Gallimimus-lauma näyttää selvästi digitaaliselta. Ääniefektit ovat erinomaisia, etenkin dinosaurusten äänet. John Williamsin säveltämä musiikki on aivan huikeaa! Etenkin leffan tunnusmusiikki on täydellinen ja jää helposti soimaan päässä. Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailer, kuvakäsikirjoituksia, lokaatioiden metsästämistä, videoita esituotantokokouksista, jälkiäänityksistä ja ohjaamisesta, sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "The Making of Jurassic Park", "Original Featurette on the Making of the Film" ja kolmiosainen "Return to Jurassic Park", jossa näyttelijät ja tekijät kertovat vuosia myöhemmin leffan tekemisestä. Mukana on myös "Jurassic Park" -pelistä kertova video, sekä pätkiä, joissa näytetään, miten dinosaurukset toteutettiin nukeilla ja tietokoneella. Katsottavaa on yhteensä hieman yli kolmeksi tunniksi.
Yhteenveto:Jurassic Park on aivan mestarillinen seikkailuelokuva, joka saa katsojan sekä innostumaan dinosauruksista, että pelkäämään niitä. Leffa nappaa välittömästi mukaansa ja pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvassa on paljon jännittäviä ja jopa karmivia kohtia, sekä huikeaa seikkailutunnelmaa, jonka ohjaaja Steven Spielberg todella hallitsee. Hengähdystauot ovat tärkeitä ja niissä pääsee tutustumaan hahmoihin paremmin, sekä naureskelemaan mainioille vitseille. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Visuaalisesti elokuva näyttää todella hienolta; dinosaurukset ovat upeasti toteutetut, vaikka parissa kohtaa ajan hammas onkin efektejä hieman nakertanut. John Williamsin säveltämä musiikki on täydellistä. Jostain syystä mukaan on livahtanut iso jatkumovirhe, mutta siitä huolimatta kohtaus on niin jännittävän pysäyttäväksi luotu, että sen voi helposti katsoa sormien läpi. Suosittelenkin Jurassic Parkia aivan kaikille, etenkin seikkailu- ja jännitysleffojen ystäville. Lapsille tämä toimii varmasti, sillä mukana on siistejä kohtauksia ja dinoja, minkä lisäksi monet kohdat voivat heidän mittarissaan olla kuin kauhua. Kyseessä on yksi hienoimmista elokuvista, eikä mikään ihme, miksi Jurassic Parkin suosio on niin suuri ja sille tulee vielä nykyäänkin jatkoa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2017 - Muokattu 16.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jurassicworlduniverse.com
Jurassic Park, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment
