Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taika Waititi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taika Waititi. Näytä kaikki tekstit

maanantai 24. elokuuta 2026

Avatar Aang: The Last Airbender (2026) - elokuva-arvostelu

AVATAR AANG: THE LAST AIRBENDER



Ohjaus: Lauren Montgomery
Näyttelijät: Eric Nam, Jessica Matten, Román Zaragoza, Dionne Quan, Steven Yeun, Dave Bautista, Geraldine Viswanathan, Ronny Chieng, Ken Jeong, Peta Sergeant, Dee Bradley Baker, Freida Pinto, Ke Huy Quan ja Taika Waititi
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 6

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animaatiosarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) nousi suureen suosioon ja sen maailmaa on laajennettu niin jatkosarjalla The Legend of Korra (2012-2014), näytellyllä elokuvalla The Last Airbender (2010), näytellyllä Netflix-sarjalla Avatar: The Last Airbender (2024-), sekä kirjoilla, sarjakuvilla ja peleillä. Kun alkuperäissarja julkaistiin Netflixissä, sen suosio ampaisi uusiin korkeuksiin ja Nickelodeon ottikin yhteyttä DiMartinoon ja Konietzkoon, toiveenaan, että he voisivat kertoa uuden tarinan tutuista hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin työnimellä "The Legend of Aang: The Last Airbender" kulkeneen animaatioelokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa lokakuussa 2025, mutta sitten julkaisusuunnitelmat muuttuivat. Leffa päätettiin siirtää suoratoistoon ja sen ilmoitettiin ilmestyvän lokakuussa 2026. Huhtikuussa 2026 koko elokuva kuitenkin vuoti internetiin ja paniikkiratkaisuna Nickelodeon päätti aikaistaa virallista julkaisua. Yhdysvalloissa Avatar Aang: The Last Airbender julkaistiin Paramount+ -palvelussa heinäkuussa ja nyt leffa on saapunut Suomeen SkyShowtimen kautta. Alkuperäinen Avatar on yksi suosikkisarjoistani edelleen, mutten ole nähnyt juuri tarvetta sen erilaisille lisäosille ja adaptaatioille. The Legend of Korra -sarja oli kelvollista jatkoa, joka kuitenkin kalpeni alkuperäisen rinnalla. The Last Airbender -elokuva oli täysi pohjanoteeraus ja vaikka Netflixin näytelty sarja ajoi asiansa, ei sekään tavoittanut ripaustakaan alkuperäisestä magiasta. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat matalat, koska se tuntui lähinnä Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää tunnetulla brändillään. Katsoin silti Avatar Aang: The Last Airbenderin heti, kun se saapui viimein Suomeen.

Kolmetoista vuotta sodan loppumisen jälkeen avatar Aang on ystäviensä kanssa perustanut Tasavalta Cityn, kaupungin, jossa kaikkien elementtien taitajat voivat asua harmoniassa. Mutta kun uudet uhkat vaarantavat heidän rakentamansa tulevaisuuden, on Aangin ja kumppaneiden tehtävä jälleen yhteistyötä maailman pelastamiseksi.




Suuri osa Avatar-animaatiosarjan tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse nimikkohahmo avatar Aangista (äänenä Eric Nam), joka onnistui kolmetoista vuotta aiemmin pysäyttämään julman Tulen valtias Ozain ja lopettamaan satavuotisen sodan. Nyt Aang ja hänen rakas vedentaitajansa Katara (Jessica Matten) ovat perustaneet uuden kaupungin eri elementtien taitajille, Tasavalta Cityn - joka on tuttu paikka The Legend of Korran nähneille. Zuko (Steven Yeun) on ottanut paikan uutena Tulen valtiaana, aikomuksenaan hallita täysin eri tavalla kuin katala isänsä. Kataran vitsiniekkaveli Sokka (Román Zaragoza) keksii erilaisia härveleitä, kun taas Toph (Dionne Quan) opettaa muita maantaitajia käyttämään metallia. Hahmot ovat mainioita ja on kiinnostavaa nähdä, mitä heille kuuluu nyt aikuisiällä. On myös hienoa nähdä tuttu tiimi pitkästä aikaa tekemässä tiimityötä. Eikä toki missään nimessä saa unohtaa uskollisia eläintovereita, ratsuna toimivaa lentobiisoni Appaa ja lentolemuri Momoa.
     Uusina hahmoina elokuva esittelee Estetyt, joukon tavallisia ihmisiä, jotka ovat suuttuneet elementtien taitajille ja joihin kuuluvat muun muassa johtaja Jie (Peta Sergeant) ja uskollisuuttaan pohtiva Kallik (Geraldine Viswanathan), sekä tuulentaitaja Tagahin (Dave Bautista), jonka Aang ja kumppanit löytävät samanlaisesta jääpallosta, mistä Katara ja Sokka löysivät aikoinaan Aangin alkuperäissarjan avausjaksossa. Tagah on kiinnostava hahmo, mutta Estetyt muistuttavat turhan paljon The Legend of Korra -sarjan Ekvalisteja, olematta kuitenkaan yhtä mielenkiintoisia vihollisia.




Avatar Aang: The Last Airbender osoittautui aika lailla juuri sellaiseksi elokuvaksi kuin mitä siltä etukäteen odotin. Kyseessä on kelvollinen paluu tähän fantasiamaailmaan ja sen tuttujen hahmojen pariin, mutta leffa tuntuu kuitenkin enemmän Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää ikoniseksi muodostuneella brändillä kuin aidosta halusta ja palosta kertoa uusi tarina näistä tyypeistä. Alkuperäissarjan luojat DiMartino ja Konietzko ovat kyllä kynäilleet kertomuksen rakenteen, mutta jättäneet toteutusvastuun sitten käsikirjoittajakaksikko Tim Hedrickille ja Christopher Yostille, sekä ohjaaja Lauren Montgomerylle, joka työskenteli Avatarissa aikoinaan kuvakäsikirjoittajana.

Lopputuloksena on asiansa ajava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa viihdyttäviä osioita, hauskoja hetkiä, sekä perheen pienemmille katsojille myös hyvää jännitettä, mutta jonka veikkaisin unohtuvan nopeasti mielestä. Tähän vaikuttavat niin aiemmista sarjoista kierrätetyt ideat, turhankin ennalta-arvattavat käänteet joiden vain odottaa paljastuvan myös hahmoille, sekä hieman pintapuoleiseksi jäävä tematiikka. Ei toki voi olettaa, että puolitoistatuntinen elokuva voi tarjota yhtä syvää ja rikasta menoa kuin kuudestakymmenestä jaksosta koostuva alkuperäissarja, mutta jotain huomattavasti enemmän leffa jäi mielestäni kaipaamaan. Ei elokuva missään nimessä huono ole, mutta se jäi lähinnä kelvolliseksi rahastukseksi kuin uudeksi huimaksi kertomukseksi. Avatarin uusi suosio ei tosiaan ole jäänyt Nickelodeonilta huomaamatta ja tämä leffa oli vasta alkusoittoa studion suunnitelmille brändin suhteen. Seuraavaksi on luvassa uusi animaatiosarja Avatar: Seven Havens (2026-), joka kertoo Korran seuraajasta ja joka ainakin Yhdysvalloissa alkaa myöhemmin syksyllä.




Jos jostain minulla ei kuitenkaan ole moitittavaa, niin elokuvan upeasta animaatiojäljestä. Kuluneet vuodet, kertynyt kokemus, pidempi tuotantoprosessi ja eri tavalla hyödynnettävä budjetti varmistavat sen, että Avatar Aang: The Last Airbender on visuaalisesti erittäin komea. Hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti etenkin taisteluiden aikana ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia, oli kyse sitten Tasavalta Cityn kaupunkimiljööstä tai erilaisista luontomaisemista, jotka vaihtelevat vehreistä metsistä lumisiin vuoriin. Värien, varjojen ja valojen käyttö on myös tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja alkuperäissarjankin musiikeista vastannut Jeremy Zuckerman tunnelmoi oivallisesti sävellyksillään.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Avatar Aang: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2026, Paramount+, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Avatar Studios, Ginormous Madman, Nickelodeon Animation Studios


torstai 22. tammikuuta 2026

Hunt for the Wilderpeople (2016) - elokuva-arvostelu

HUNT FOR THE WILDERPEOPLE



Ohjaus: Taika Waititi
Näyttelijät: Julian Dennison, Sam Neill, Rima Te Wiata, Rachel House, Oscar Kightley, Tioreore Ngatai-Melbourne, Troy Kingi, Stan Walker, Mike Minogue, Cohen Holloway, Rhys Darby ja Taika Waititi
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Hunt for the Wilderpeople perustuu Barry Crumpin kirjaan Wild Pork and Watercress vuodelta 1986. Taika Waititi ihastui kirjaan ja ryhtyi jo vuonna 2005 työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän sai New Zealand Film Commissionilta tukirahaa ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2015. Lopulta Hunt for the Wilderpeople sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 22. tammikuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ja katsojilta lähes pelkkiä kehuja ja se oli pieneen budjettiinsa verrattuna hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hunt for the Wilderpeoplea, mutta olin tiennyt elokuvasta jo vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Ongelmanuori Ricky Baker adoptoidaan uuteen kotiin. Väärinkäsityksen myötä Ricky ja hänen uusi isähahmonsa Hector joutuvat maanlaajuisen etsinnän kohteeksi.




Taika Waititi valitsi elokuvan päärooliin ongelmanuori Ricky Bakeriksi Julian Dennisonin, jonka kanssa Waititi oli aiemmin työskennellyt mainoksessa. Dennison on nappivalinta osaansa. Hänestä löytyy tiettyä uhmakkuutta, mitä kovan ulkokuoren kasvattanut Ricky tarvitsee, mutta myös vakuuttavasti syvyyttä, kun Ricky alkaa hissuksiin laskea suojamuurejaan ja paljastamaan, mitä kaikkea varastelun, sotkemisen ja muun alta löytyykään. Ricky on mainio hahmo, jota kohtaan katsojan sympatiat kasvavat elokuvan edetessä.
     Elokuvassa nähdään myös Rima Te Wiata ja Sam Neill Rickyn uusina adoptiovanhempina Bella ja Hector Faulknerina, Rachel House lastensuojelun edustajana Paula Hallina, Oscar Kightley poliisi Andyna, Rhys Darby, Tioreore Ngatai-Melbourne, Stan Walker ja Troy Kingi erilaisena tyyppeinä, jotka Ricky ja Hector leffassa kohtaavat, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi pappina. Eikä pidä unohtaa seikkailuun mukaan lähteviä koiria, Zagia ja Tupacia. Faulknerit ovat hyvin erilaisia ihmisiä ja huoltajia. Siinä, missä Bella on rakastava ja uskoo Rickyssä olevan ainesta rehdiksi pojaksi, Hector on jääräpää äijä, joka ei juuri innostu siitä, että nurkkiin saapuu pyörimään joku nuori tyhjäntoimittaja. Te Wiata ja Neill ovat mainiot osissaan ja Neill ja Dennison muodostavat veikeän parivaljakon, kun Ricky ja Hector ajautuvat muutaman mutkan kautta karkumatkalle yhdessä, vaikka he eivät pahemmin toisistaan piittaa.




Miksi en ollut aiemmin älynnyt katsoa Hunt for the Wilderpeoplea? Olen pitänyt kaikista Taika Waititin teoksista tähän mennessä ja tämä elokuva kiilaa ehdottomasti sinne kärkikahinoihin What We Do in the Shadowsin (2014) ja Jojo Rabbitin (2019) kanssa. Kyseessä on loistokas yhdistelmä komediaa ja draamaa, jossa sykkii vieläpä suuri sydän. Hahmot ovat mainioita ja tarina oivallinen, etenkin kun Ricky ja Hector päätyvät metsään ja muu Uusi-Seelanti luulee vanhan ukon siepanneen pojan, mistä muodostuu aikamoinen ajojahti. Näiden kahden piilottelua virkavallalta on lystikästä seurata, väärinkäsityksen vain paisuessa entisestään.

Elokuva saa nauramaan tasaisin väliajoin, mutta sitten taas välillä se kiskaisee maton jalkojen alta yllättävänkin liikuttavilla jutuilla. Tämä matka on aikamoista tunteiden vuoristorataa ja ehdottomasti parasta on aluksi toisiaan nenänvartta pitkin katsovien Rickyn ja Hectorin hiljalleen tapahtuva lämpeneminen toisiaan kohtaan. Tästä epätavallisesta ystävyystä syntyy elokuvan sydän ja sielu, mikä tuo todellisen kiintopisteen katsojalle tähän matkaan. Hauskan lisäyksen tuo jahtia johtava lastensuojelun edustaja Paula, joka on melkein kuin jokin vainukoira. Kun lopputekstit alkavat rullata ruutuun, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin ollut tällä jopa aika kauniilla matkalla mukana.




Taika Waititi rakentaa ilmapiiriä lahjakkaasti, tanssahdellen onnistuneesti draaman ja komedian välillä. Waititin käsikirjoitus on myös erittäin mainio hahmoja, dialogia ja tapahtumia myöten. Hunt for the Wilderpeople on kanssa taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa pätevästi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Lukasz Budan, Samuel Scottin ja Conrad Wedden säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hunt for the Wilderpeople, Uusi-Seelanti, 2016, Piki Films, Defender Films, Curious Film


tiistai 9. tammikuuta 2024

Arvostelu: Next Goal Wins (2023)

NEXT GOAL WINS



Ohjaus: Taika Waititi
Pääosissa: Michael Fassbender, Oscar Kightley, Kaimana, David Fane, Rachel House, Beulah Koale, Uli Latukefu, Chris Alosio, Semu Filipo, Lehi Makisi Falepapalangi, Ioane Goodhue, Elisabeth Moss, Will Arnett, Rhys Darby, Angus Sampson, Luke Hemsworth ja Taika Waititi
Genre: komedia, urheilu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: S

Next Goal Wins perustuu samannimiseen dokumenttiin vuodelta 2014, joka puolestaan kertoi maailman huonoimpina jalkapalloilijoina pidetyistä amerikansamoalaisista. Taika Waititi kiinnostui tekemään elokuvan aiheesta, sai Searchlight Picturesin tarttumaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Loppuvuodesta 2021 elokuvalle järjestettiin lisäkuvaukset, kun siinä näytellyt Armie Hammer sai potkut elokuvasta raiskaussyytösten takia. Hammerin kohtaukset kuvattiin uudestaan Will Arnettin kanssa. Next Goal Wins sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023 ja vasta nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin Waititin työstävän uutta komedialeffaa. Elokuvan saamista ristiriitaisista arvioista huolimatta kävin positiivisin mielin katsomassa Next Goal Winsin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Jalkapallovalmentaja Thomas Rongen joutuu ottamaan vastuulleen Amerikan Samoan jalkapallojoukkueen, jota pidetään maailman huonoimpana lajissa, välttääkseen potkut äkkipikaisen käytöksensä takia.




Muutaman vuoden tauon jälkeen Michael Fassbender on tehnyt paluun elokuviin, ensin Netflixissä julkaistussa David Fincherin jännärissä Tappaja (The Killer - 2023) ja nyt Next Goal Winsissä. Next Goal Wins tosin kuvattiin alun perin jo loppuvuodesta 2019. Fassbender näyttelee entistä jalkapalloilijaa ja sitten valmentajaa Thomas Rongenia, joka on joutunut epäsuosioon äkkipikaisen luonteensa ja ajoittain väkivaltaiseksi taipuvan käytöksensä takia. Välttääkseen potkut, Thomas ottaa hammasta purren vastaan uuden pestin Amerikan Samoan jalkapallojoukkueen valmentajana - pestin, johon kukaan muu ei enää suostu, sillä kyseistä joukkuetta pidetään koko maailman huonoimpana, amerikansamoalaisten hävittyä Australialle 31-0 vuonna 2001. Fassbenderin paluu on suuri ilo ja mies osoittaa, että häntä pitäisi nähdä elokuvissa enemmänkin. Fassbender suoriutuu erittäin mainiosti osastaan tympeänä jalkapallovalmentajana, joka vähemmän yllättäen alkaa pikkuhiljaa lämpenemään Amerikan Samoan joukkueelle, väestölle ja kulttuurille.
     Elokuvassa nähdään myös Elisabeth Moss Thomasin ex-vaimona Gailina, Will Arnett tämän uutena miehenä Alexina, Oscar Kightley Amerikan Samoan jalkapallojoukkueen puheenjohtaja Tavitana, sekä muun muassa Kaimana, David Fane, Beulah Koale, Uli Latukefu, Semu Filipo, Ioane Goodhue ja Chris Alosio joukkueen jäseninä. Nähdäänpä leffassa myös ohjaaja Taika Waititi itse paikallisena pappina ja kertojaäänenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Sivuhahmoista merkittävimmäksi nousee Kaimanan esittämä Jaiyah Saelua, transnainen, eli samoalaisittain fa'afafine, joka oli ensimmäinen avoimesti trans jalkapalloilija Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuissa.




En voi kuin kummastella Next Goal Winsin saamaa nuivaa vastaanottoa kriitikoiden puolelta. Kyseessä on todella ilahduttava hyvän mielen elokuva, josta tykkääminen ei vaadi sitä, että tietäisi hölkäsen pöläystä jalkapallosta. Elokuva on myös todella hupaisaa katseltavaa - jos siis Taika Waititille ominainen höpsö ja pöljä hassuttelu iskee. Itse naureskelin ja hörähtelin makeasti pitkin leffaa, vähintään hymähtelin tyytyväiseen sävyyn. Parit heikommat ja liian pitkiksi venytetyt vitsit mahtuu sekaan, mutta suurimmaksi osaksi leffa ilahduttaa. Elokuvan loppupään aikana Waititi näyttää myös hieman kykyjään draaman puolella, joskin meno ei todellakaan kouraise yhtä tuntuvasti kuin miehen kenties parhaassa työssä, Jojo Rabbitissa (2019).

Tarinansa puolesta Next Goal Wins on aika peruskauraa altavastaaja-urheiluleffojen osastolla, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sen lisäksi, että leffa viihdyttää ja naurattaa erittäin miellyttävästi, sen hahmot ja maailma ihastuttavat hiljalleen mukaansa. Amerikan Samoan kulttuuri on hyvin erilainen kuin meidän ja se tarjotaankin niin huumorin kuin rakkaudenosoituksen myötä. Waititi kehtaa vitsailla, millaisen kulttuurishokin saarella vierailu voi tarjota, mutta samalla Waititi näyttää suurta ihailua ja ihastusta tätä kaikkea kohtaan. Elokuva välttää olemasta valkoinen pelastaja -tarina ja Thomas toimii pikemminkin apuvälineenä ulkopuoliselle syventyä amerikansamoalaisten kulttuuriin. Näiden ihmisten yhteisöllisyys, hyväksyväisyys ja lämpö voittavat nopeasti puolelleen. Aika kulkee vauhdilla tämän mainion poppoon kanssa, eikä lopulta ole juuri väliä, voittavatko he edes vai eivät.




Teknisiltä ansioiltaankin Next Goal Wins on toimiva leffa. Se on hyvin kuvattu ja Amerikan Samoan kauniita maisemia esitellään useilla laajoilla otoksilla. Leikkaus on sulavaa, eikä aika todellakaan käy pitkäksi elokuvan aikana. Jälkikäteen loppuvuodesta 2021 kuvatut kohtaukset on täysin saumattomasti liitetty kaksi vuotta aiemmin kuvattuun muuhun elokuvaan. Lavastus- ja puvustustiimi suoriutuvat hyvin hommistaan ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Michael Giacchinon säveltämät musiikit lisäävät leffan hyväntuulista ilmapiiriä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Next Goal Wins, 2023, Searchlight Pictures, Imaginarium Productions, Piki Films, Archer's Mark


keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Arvostelu: Thor: Love and Thunder (2022)

THOR: LOVE AND THUNDER



Ohjaus: Taika Waititi
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Taika Waititi, Tessa Thompson, Christian Bale, Chris Pratt, Dave Bautista, Pom Klementieff, Sean Gunn, Bradley Cooper, Vin Diesel, Jaimie Alexander, Russell Crowe, Kat Dennings ja Stellan Skarsgård
Genre: toiminta, seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Thor: Love and Thunder on Marvelin elokuvauniversumin 29. elokuva ja se perustuu skandinaavisen mytologian ukkosenjumalaan pohjautuvaan Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Ensimmäisen oman elokuvansa, Thorin (2011) jälkeen hahmo on esiintynyt niin jatko-osissa Thor: The Dark World (2013) ja Thor: Ragnarok (2017), kuten myös yhdessä muiden supersankarien kanssa elokuvissa The Avengers (2012), Avengers: Age of Ultron (2015), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Thor: Ragnarokin osoittauduttua niin kriitikoiden kuin fanien kehumaksi hitiksi, tekijät ryhtyivät suunnittelemaan hahmon neljättä soololeffaa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja alun perin elokuvan piti ilmestyä jo marraskuussa, mutta leffan ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Thor: Love and Thunder saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin. Thor: Ragnarok oli mielestäni selvästi hahmon elokuvista paras ja toivoin onnistumisen toistuvan, samojen tekijöiden ollessa puikoissa. Kävin katsomassa Thor: Love and Thunderin lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

Guardians of the Galaxyn matkaan päätynyt Thor palaa Maahan, kun uusi paha voima, jumalten tappaja Gorr uhkaa hävittää kaikki jumalat universumista. Thor saa liittolaisikseen uskollisen kiviukko Korgin, uutta Asgårdia johtavan Valkyrien, sekä entisen tyttöystävänsä Jane Fosterin, joka omaa nyt Thorin voimat.




Chris Hemsworth palaa ukkosenjumala Thorin rooliin jo ties kuinka monennetta kertaa, esitettyään hahmoa elokuvien lisäksi myös parissa lyhytleffassa ja What If...? -animaatiosarjassa (2021-). Thor: Love and Thunder jatkaa hahmon tarinaa siitä, mihin Avengers: Endgamessa jäätiin. Itsensä takaisin lihaksikkaaksi kuntoillut Thor hengailee nyt Guardians of the Galaxy -tiimin, eli Peter Quillin (Chris Pratt), Draxin (Dave Bautista), Rocketin (Bradley Cooper), Grootin (Vin Diesel) ja Mantiksen (Pom Klementieff) kanssa. Hemsworth jatkaa roolissa Thor: Ragnarok -leffan kautta hyväksi todetulla hassutteluasenteella, kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, löytäen koomisuutta jumalhahmon sankaripatsastelusta. Näyttelijä on erittäin hyvässä vedossa, eikä onneksi näytä vielä tippaakaan kyllästymistä rooliin, vaikka on esittänyt Thoria jo yli vuosikymmenen ajan.
     Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja, kuten ohjaaja Taika Waititin esittämä kivijätti Korg, joka pyörii Thorin mukana ja Tessa Thompsonin näyttelemä Valkyrie, joka johtaa uutta Asgårdia. Natalie Portman tekee paluun tohtori Jane Fosterin rooliin, loistettuaan poissaolollaan Thor: Ragnarokissa. Hänen myötä myös Kat Denningsin esittämä Darcy ja Stellan Skarsgårdin näyttelemä tieteilijä Selvig käyvät pistäytymässä. Waititi on yhä lystikäs Korgina ja Thompson suoriutuu jälleen mainiosti soturin osasta. Portman tekee aiempaa parempaa työtä Janena, päästen tällä kertaa toimintaan mukaan. Kuten mainoksissakin on jo paljastettu, Jane omaa nyt Thorin voimat ja käyttää aseenaan Thorin entistä vasaraa Mjölniriä.




Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa jumalia vihaavan ja niitä tappavan Gorrin, jota näyttelee Christian Bale. Erinomaisen näyttelijän vuoksi minulla oli isot odotukset pahista kohtaan ja Gorr onnistui jopa ylittämään ne. Hahmolla on harmillisen vähän kohtauksia, mutta kenties hyvä niin, sillä kyseessä on hyytävän karmiva ilmestys, joka onnistuu herättämään aidon epämiellyttävää tunnetta olemuksellaan. Bale on täydellinen valinta rooliin, leikitellen häijyllä hahmollaan hyvin. Parasta kuitenkin on, että katsoja ymmärtää täysin Gorrin vihan jumalia kohtaan, eikä hahmo vajoa Marvelin unohdettavien roistojen valitettavan pitkälle listalle.

Thorin omat elokuvat eivät ole lähteneet samalla lailla lentoon kuin hänen Avengers-kavereidensa Iron Manin ja Captain American. Ensimmäinen Thor on mielestäni Marvelin elokuvauniversumin heikointa osastoa ja oikeastaan vasta Thor: Ragnarokissa, hahmon kolmannessa soololeffassa hahmosta alettiin oikeasti saada jotain irti. Haudanvakava pullistelu riisuttiin pois ja Thorista kuoriutui aidosti hauska vekkuli ja sama jatkuu nyt Thor: Love and Thunderissa. Tiedän kuuluvani tässä vähemmistöön, mutta sanoisin, että Love and Thunder on vielä Ragnarokia parempi leffa. Thor: Ragnarok on todella hauska elokuva, jossa hahmo uudistettiin onnistuneesti, mutta draamaosastoltaan ja pahiksensa puolesta se jäi aika latteaksi. Love and Thunderissa nämäkin puolet toimivat. Siinä, missä Odinin kuolema Ragnarokissa ei oikein onnistunut liikuttamaan suuntaan tai toiseen heikon dramaattisen toteutuksensa kanssa, tässä leffassa dramaattiset puolet ovat mainioita ja onnistuvat iskemään tunteisiin.




Ragnarokista tuttu hyvänmielinen huumori on vahvasti läsnä leffassa ja elokuvan aikana saakin nauraa vähän väliä niin aika nokkelillekin oivalluksille, kuten myös todella pöljille jutuille. Kaiken aikaa rääkyvät avaruusvuohet eivät onneksi missään kohtaa muutu ärsyttäviksi, vaan niiden päästämä meteli jaksaa naurattaa useammankin kerran jälkeen. Hahmojen välinen sanailu on hilpeää ja virne pysyy katsojan kasvoilla... kunnes Gorr saapuu kuvioihin. Mustavalkoinen pahishahmo (siis ulkonäöltään, ei sisällöltään) tuo mukaan ihan kauhuelementtejä. Kauhuvivahteita on tänä vuonna nähty Marvelin tuotannoissa Moon Knight -sarjassa (2022-) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madness -leffassa (2022), mikä on hieno juttu. Toimintakohtaukset ovat oivallisia; erityisesti kaksintaistelut Thorin ja Gorrin välillä, jumaltentappajan tuntuessa oikeasti vaaralliselta.

Ei Thor: Love and Thunder ongelmaton leffa kuitenkaan ole. Sen viat muodostuvat lähinnä ensimmäisen puoliskon hieman kömpelöstä tarinankerronnasta. Varsinkin Janen muutos nais-Thoriksi on hätiköiden toteutettu ja olisi vaatinut enemmän aikaa. Kun hahmo on supervoimissaan, häntä hyödynnetään mainiosti ja yllättävinkin tavoin. Koska Ragnarokissa Thorin ja Janen ero hoidettiin parilla repliikillä ja olankohautuksella, tässä täytyy olla mukana takaumia, jotka hieman rikkovat tarinan soljuvuutta. Leffa kuitenkin löytää tehonsa edetessään ja muuttuu paremmaksi, mitä pidemmälle se pääsee.




Taika Waititi pitää ominaista lystikästä menoaan yllä, mutta uskaltaa tällä kertaa uiskennella huomattavasti synkemmissäkin vesissä. Hänen ja Jennifer Kaytin Robinsonin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hiomista paikoitellen. Vaikka on hauska nähdä Guardians of the Galaxy jälleen, hahmot todella tuntuvat siltä, että Waititi käyttää hahmoja vain, koska hänen on pakko, jotta isompi Marvel-tarina jatkuisi luontevasti Avengers: Endgamesta. Visuaalisesti Thor: Love and Thunder on todella näyttävä, vaikka parissa kohtaa Gorrin loihtimat varjohirviöt ovat niin pimeitä, ettei niistä oikein erota mitään. Leffa on Ragnarokin tapaan todella värikäs, mutta Gorrin ollessa kuvioissa kuvat muuttuvat jopa mustavalkoisiksi. Kuvaus on taidokasta, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet hienot. Äänimaailma jyrisee tehokkaasti ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin. Musiikeista jää kuitenkin lähinnä mieleen parit Guns N' Rosesin kappaleet, joita leffassa soitetaan useasti. Bändille on taidettu maksaa hyvät rahat, kun muiden yhtyeiden biisejä ei taideta kuulla lainkaan.

Yhteenveto: Thor: Love and Thunder on erittäin mainio fantasia- ja scifipainotteinen supersankariseikkailu, josta löytyy paljon hauskaa huumoria kuten myös yllättävänkin oivallisia kauhuelementtejä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-Korg Taika Waititi tykittelee menemään komediaosastolla tuttuun tapaansa ja saa katsojan nauramaan kerta toisensa perään. Waititi uskaltaa tällä kertaa kuitenkin synkentyä ja tarjoaa niin mainiota draamaa kuin myös karmivia juttuja. Jumaltentappaja Gorr on mahtava pahishahmo, jonka roolissa Christian Bale on fantastinen. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta Bale varastaa show'n ollessaan ruudulla. Chris Hemsworth jatkaa mainiota linjaansa Thorina ja Natalie Portman suoriutuu oivallisesti supervoimaisen Janen osasta. Elokuvan tarinankerronta on alkupuoliskolla paikoitellen hieman takkuilevaa etenkin Janen kuvioiden osalta, mutta leffa soljuu sujuvammin, mitä pidemmälle se menee ja paranee edetessään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu ja taistelut ovat tietty näyttävää katseltavaa. Thor: Love and Thunder toimii varmasti, jos piti Thor: Ragnarokin huumoriotteesta ja vielä varmemmin, jos kaipasi Ragnarokiin vahvempaa pahista ja tasokkaampaa draamaosastoa huumorin tasapainoksi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Thor: Love and Thunder, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia


tiistai 14. kesäkuuta 2022

Arvostelu: Lightyear (2022)

LIGHTYEAR



Ohjaus: Angus MacLane
Pääosissa: Chris Evans, Keke Palmer, Peter Sohn, Taika Waititi, Dale Soules, Uzo Aduba, Mary McDonald-Lewis, Isiah Whitlock Jr., Efren Ramirez ja James Brolin
Genre: animaatio, scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

"Kohti ääretöntä... ja sen yli!"

Pixar-animaatioyhtiön esikoiselokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka mullisti animaatioteollisuuden digiteknologiallaan. Jatko-osat Toy Story 2 (1999), Toy Story 3 (2010) ja Toy Story 4 (2019) saivat myös paljon kehuja ja olivat suuria menestyksiä lippuluukuilla. Jo ennen Toy Story 4:n ilmestymistä Angus MacLane ehdotti Pixarille ideansa Buzz Lightyearin omasta elokuvasta ja yhtiö innostui siitä. Animointiprosessi käynnistyi ja nyt Lightyear-nimen saanut elokuva saa ensi-iltansa. Itse olin skeptinen, kun Pixar ilmoitti tekevänsä hahmosta oman filminsä, mutta yritin muistuttaa itseäni siitä, että olin todella skeptinen myös Toy Story 4:n suhteen ja se osoittautui loistoleffaksi. Mitä enemmän kuulin elokuvasta, sitä enemmän innostuin sen erilaisesta lähestymistavasta ja Lightyear nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Lightyearia sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa - mukanani oma Buzz Lightyear -leluni!

Avaruusretkikunta jää jumiin vihamieliselle planeetalle valovuosien päässä Maasta. Avaruusrangeri Buzz Lightyear yrittää keksiä pelastuskeinoa yhdessä robottikissa Soxin ja alokasryhmän kanssa, kun he saavat vastaansa pahan Zurgin ja tämän armeijan.




Siitä asti, kun elokuvan teosta ilmoitettiin, monet ovat kummastelleet, että mistä on oikein kyse ja miksi Buzz Lightyear näyttää ihan erilaiselta kuin Toy Story -leffoissa? Se johtuu siitä, että tämä ei ole se Buzz Lightyear -lelu, johon olemme tottuneet. Tämä on se Buzz Lightyear, jonka pohjalta tunnettu lelu tehtiin. Kuten heti elokuvan alussa kerrotaan: "Vuonna 1995 Andy-poika sai syntymäpäivälahjaksi Buzz Lightyear -lelun, joka perustuu Andyn lempielokuvaan. Tämä on se elokuva." Tästä syystä Tim Allen ei palaa Buzzin ääneksi, vaan roolissa kuullaan Chris Evans. Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Evans sopii toki täydellisesti urhoollisen avaruussankarin osaan, joka aikoo tehdä kaikkensa pelastaakseen muut. Hahmon omaan seikkailuun hyppääkin innoissaan mukaan ja on hauska nähdä todellinen Buzz Lightyear toiminnassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Buzzin avaruusrangerikaveri Alisha (Uzo Aduba), nuori ja innokas kokelassotilas Izzy (Keke Palmer) ja tämän kaverit Mo (Taika Waititi) ja Darby (Dale Soules), Buzzin robottikissa Sox (Peter Sohn), komentaja Burnside (Isiah Whitlock Jr.), sekä Toy Story -elokuvista tuttu avaruusrangerien arkkivihollinen Zurg (James Brolin). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti mukana seikkailussa, joskin yleensä lystikkään Waititin esittämä hahmo on paikoitellen aika ärsyttävä jatkuvan toilailunsa kanssa. Sox-robottikissa on elokuvan hauskinta antia ja Zurgista taas on onnistuttu tekemään varsin uhkaava vastus sankareille.




Tässä kohtaa täytyy sanoa, että onpa aivan mahtavaa päästä pitkästä aikaa näkemään Pixarin leffa valkokankaalta. Yhtiön leffoja levittävä Disney on ollut koronavuosina todella epäreilu Pixaria kohtaan, heivatessaan jopa kolme peräkkäistä elokuvaa, Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020), Lucan (2021) ja Punaisen (Turning Red - 2022) suoraan Disney+ -suoratoistopalveluunsa. Minua jännittikin pitkään, että myös Lightyear tungettaisiin suoraan striimiin, ilman mahdollisuutta nähdä elokuvaa siten kuin se on tarkoitettu. Onneksi Disney hoksasi, että tämä avaruusseikkailu kuuluu katsoa isolta valkokankaalta. Siitä ei välttämättä löydy samoja oivalluksia ja syvyyksiä kuin kolmesta suoratoistoon päätyneestä elokuvasta, mutta se on täysin puhdasveristä ja valloittavaa viihdettä, josta koko perhe voi nauttia.

Elokuvan toimivia juonenkäänteitä sisältävä scifikertomus vie täysin mukanaan ja noin tunnin ja 45 minuutin kesto kulkee vauhdilla. Rytmitys on tehokas, jolloin leffalla on meno hyvin päällä, mutta homma ei koskaan kiirehdi ja tarvittaessa on myös aikaa hengähdystauoille ja draamapainotteisemmille henkilöhetkille. Seikkailun henki on vahvasti läsnä ja vauhdikasta toimintaa on paljon. Huumoria löytyy runsaasti, mutta myös oivallisen jännittäviä hetkiä on saatu mukaan. Ja kun kyseessä on Pixarin leffa, voitte olla varmoja, että nenäliinoille on käyttöä. Lightyearista ei ollut tainnut mennä edes puolta tuntia, kun minulla meinasi tulla tippa linssiin.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Angus MacLane, joka oli aiemmin auttanut mm. Doria etsimässä -leffan (Finding Dory - 2016) teossa. MacLanen ohjauksessa on oivaa sähäkkyyttä ja kyseessä on selvästi ollut intohimoprojekti. Hän toimii myös toisena käsikirjoittajana Jason Headleyn kanssa ja kaksikon teksti on mainio niin tarinankerrontansa kuin hahmokäsittelynsä puolesta. Visuaalisesti Lightyear on täyttä Pixar-laatua. Animointi on henkeäsalpaavan upeaa. Niin karu planeetta ihmisten rakentamine asutuksineen kuin myös avaruuskohtaukset ovat todella näyttäviä. Animaattorit ovat pistäneet parastaan ja täyttäneet joka otoksen yksityiskohdilla. Monet taustat ovat niin vaikuttavia, että ne menisivät läpi näytellyn elokuvan aidoista lavasteista. Hyviä visuaalisuuksia on toki tukemassa mainio äänimaailma, jota tehostaa Michael Giacchinon säveltämät musiikit. Giacchinolla on muuten ollut todella kiireinen vuosi. Hän oli juuri tehnyt musiikit suurelokuviin Spider-Man: No Way Home (2021), The Batman (2022) ja Jurassic World: Dominion (2022) ja myös ensi kuussa ilmestyvässä Thor: Love and Thunderissa (2022) kuullaan Giacchinon sävelmiä. Olen ollut vuosia herran kannattaja ja on hienoa nähdä, että hänestä on muovautunut näin iso luottonimi Hollywoodissa.

Pixarille ominaiseen tapaan Lightyear on toki täynnä monenlaisia viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Sen lisäksi, että studion fanit voivat bongailla tuttuja juttuja piilotettuina kuvien taustoihin, scifielokuvien ystävät voivat riemastua monista viittauksista tunnettuihin tieteisklassikoihin. Tähtien sota -leffat (Star Wars - 1977-) ovat olleet ilmiselvä innoittaja, mutta elokuvassa on kuvastoa, joka tuo mieleen esimerkiksi 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Aliens - paluun (Aliens - 1986). Tarinasta taas herää mielleyhtymiä mm. Interstellariin (2014).




Yhteenveto: Lightyear on loistava avaruusseikkailu, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Tekijöiden lähestymistapa Buzz Lightyearin omaan elokuvaan on veikeä ja vaikka hahmon erilaiseen ulkonäköön tottumiseen menisikin hetki, kertomus vie niin hyvin mukanaan, että tämä tuskin haittaa. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kesto kulkee vauhdilla, mutta elokuva osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa syventämään hahmojaan. Mihinkään erityisiin syvällisyyksiin Pixar ei tässä leffassa mene, mutta silti homma toimii hienosti. Hauskaa huumoria riittää, kuten myös hurjaa toimintaa. Osa kohtauksista voi olla aikuisillekin hieman jännittäviä ja surulliset hetket iskevät ihan jokaisen tunteisiin. Visuaalisesti elokuva on todella vaikuttava. Pixarin animaattorit pistävät parastaan ja on aivan mahtavaa, että tämän leffan pääsee näkemään elokuvateatterissa, missä se on tarkoitettukin katsottavaksi. Lightyear osoittautui itse asiassa niinkin mainioksi leffakokemukseksi, että aion käydä katsomassa sen vielä uudelleen isolta kankaalta - itse asiassa jopa isommalta kankaalta, sillä kyseessä on ensimmäinen IMAX-formaattiin tehty animaatioelokuva!

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä kolme kohtausta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lightyear, 2022, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures


tiistai 10. elokuuta 2021

Arvostelu: Free Guy (2021)

FREE GUY



Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Ryan Reynolds, Jodie Comer, Lil Rel Howery, Joe Keery, Utkarsh Ambudkar, Taika Waititi, Camille Kostek, Matty Cardarople ja Channing Tatum
Genre: komedia, scifi, toiminta, romantiikka
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Free Guy on Ryan Reynoldsin tähdittämä komediaelokuva. 20th Century Fox ryhtyi työstämään elokuvaa muutamia vuosia sitten, mutta esituotanto jäi jumittamaan, kun Fox myytiin Disneyn omistukseen. Disneyllä pidettiin elokuvan ideasta paljon ja sen tuotantoa päästiin pian jatkamaan kauppojen toteuduttua. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja Free Guyn oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisu siirrettiin aluksi joulukuulle ja lopulta tälle kesälle. Nyt Free Guy saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin, vaikka ehdin viimeisen vuoden aikana unohtaa sen olemassaolon useaan otteeseen. Erityisesti riemastuin videosta, missä Reynoldsin esittämä Deadpool katsoo leffan traileria yhdessä Taika Waititin Korg-hahmon kanssa ja meninkin kiinnostuneena katsomaan Free Guyta sen lehdistönäytökseen parisen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Avoimen maailman videopelissä asustaa pankkivirkailija Guy, joka on samaa kaavaa päivästä toiseen toistava bottihahmo. Eräänä päivänä Guy päättää kuitenkin ottaa ohjat omiin käsiinsä, irtautuen koodauksestaan ja päätyen seikkailuun, jossa vaakalaudalla on koko pelin, eli hänen maailmansa kohtalo.




Pääroolissa Guyna nähdään tosiaan Ryan Reynolds, joka toistaa tuttuja maneereitaan pitkin leffaa ja se riippuukin sitten katsojasta, onko se hyvä vai huono juttu. Itse pidän Reynoldsista todella paljon ja hän onkin nappivalinta filmin tähdeksi. Reynolds tekee sympaattisen hömelöstä Guysta välittömästi pidettävän ja hahmoa kannustaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Guy ei hahmona ole todellakaan mitään perinteisintä sankariainesta - hän ei ole edes pelinsä päähahmo. Guy on pelkkä algoritmin kyhäämä sivuhenkilö, jonka tehtävänä on tulla pelaajien riepoteltavaksi. Kun hahmo kyllästyy tähän, alkaa Guyn epätodennäköinen matka kohti pelinsä pelastamista.
     Reynoldsin lisäksi elokuvassa ovat mukana myös koomikko Lil Rel Howery Guyn parhaana kaverina, pankinvartija Buddynä, Killing Eve -sarjasta (2018-2022) tuttu Jodie Comer toiminnallisena Millie-pelaajana, joka vetäisee Guyn mukaan seikkailuunsa, Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Joe Keery ja rap-artisti Utkarsh "UTK the INC" Ambudkar peliä valvovina koodareina Keysinä ja Mouserina, sekä ohjaajana paremmin tunnettu Taika Waititi videopelin omistavan firman johtajana Antwanina. Howery ja Waititi ovat hilpeitä osissaan, kun taas Comer näyttää lahjojaan psykopaattitappajaroolin ulkopuolella. Keery ja Ambudkar ovat myös kelpo valinnat osiinsa, mutta eivät tee mitään erityistä vaikutusta.




Free Guy ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta ja ennennäkemätöntä. Sen videopeliasetelmasta tulee vahvasti mieleen muutaman vuoden takainen Ready Player One (2018), joskin Free Guy ei luota samalla lailla kaikenlaisten viittausten ja easter eggien voimaan. Juoni taas muistuttaa todella voimakkaasti Lego Elokuvaa (The LEGO Movie - 2014). Kummassakin filmissä päähenkilö on tuiki tavallinen mattimeikäläinen täysin arkisissa hommissa, kunnes toiminnallinen naishahmo vetäisee hänet mukaan tehtäväänsä, missä pitää pelastaa kuvitteellinen maailma ilkikuriselta korporaatiojohtajalta. Onneksi Free Guy ei kaadu tuttuihin kuvioihin, vaan se on ilahduttavan mainio komediaseikkailu, minkä aikana on vaikea puskea leveää hymyä pois kasvoilta.

Yksi elokuvan isoimmista onnistujista on sen huolella rakennettu videopelimaailma, mistä varmasti jokainen elokuvaa katsova pelien suurkuluttaja voi innostua. Vaikka itse pelaan harvoin, riemastuin vähän väliä kaikenlaisista kekseliäistä yksityiskohdista, joita taustat ovat pullollaan. Elokuva kuvastaa täydellisesti avoimen maailman videopelin online-kaoottisuutta, kun omat hahmonsa muovanneet pelaajat saapuvat aiheuttamaan tuhoa kaupunkiasetelmaan. Ninjoiksi, avaruustaistelijoiksi, cowboyksi ja ties miksi pukeutuneet pelaajat ammuskelevat hurjan kokoisilla tykeillään toisiaan ja samoja repliikkejä toistavia botteja, suorittavat tehtäviä (kuten Guyn pankin ryöstäminen) ja kaahaavat kaduilla tuunaamillaan kulkuneuvoilla, joita on hevosvaunuista panssarivaunuihin ja urheiluautoihin.




Pystyn sujuvasti katsomaan sormien läpi juonen tiettyä mielikuvituksettomuutta ja kliseisyyttä, kun elokuvan maailma on näin mukaansa imaiseva ja päähenkilö näin pidettävä. Lisäksi leffa on myös erittäin hauska. Naurahtelin vähän väliä ääneen ja on hienoa, etteivät hilpeydet hiivu finaalia kohti, vaan elokuva pysyy loppuun asti hauskana. Alkupäässä on erityisen hauskaa, kun Guy ei tiedä olevansa videopelihahmo ja on niin tottunut elämänsä menoon ja melskeeseen, ettei ole moksiskaan, kun hänen ympärillä tapetaan ja ammutaan ja räjäytellään. Se on hänelle täysin arkista. Muutama hieman hidastelevampi hetki mahtuu mukaan ja parit kohtaukset olisi voinut kirjoittaa uudestaan vähän luontevammiksi, mutta muuten Free Guy toimii todella hyvin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Night at the Museum -filmit (2006-2014) tehnyt Shawn Levy, jonka työ on innokkaan energistä, mikä tarttuu nopeasti katsojaan. Matt Liebermanin ja Zak Pennin liikojakin lainaileva käsikirjoitus hyötyy paljon Levyn ohjauksesta, joka saa katsojan niin tiukasti mukaan, että vaikka lopputuloksen arvaa alkupäässä, sitä silti jännittää, kuinka leffassa käy. Free Guy on myös oivallisesti kuvattu ja siitä löytyy mainioita lavasteita, sekä veikeää puvustusta. Erikoistehosteista näkyy luultavasti tahallisesti digitaalisuus, mistä yleensä tulisi edes pientä kritiikkiä, mutta kun kyseessä on videopelimaailma, se digitaalisuus vain sopii mukaan. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit lisäävät seikkailullisen pelin henkeä.




Yhteenveto: Free Guy on turhankin tutusta juonestaan huolimatta erittäin mainio ja hauska videopeliseikkailu. Sen maailma on huolellisesti luotu ja pelien suurkuluttajat innostuvat varmasti, kuinka filmi esittää videopelinsä kaikessa hilpeässä kaoottisuudessaan. Maailmaan uppoutuu välittömästi ja elokuvan päähenkilöstä, Guysta tykkää saman tien, jolloin elokuva pitää tiukasti mukanaan, vaikka tarinan käänteet arvaakin ennalta. Filmiä katsoessa herää väkisinkin mielikuvia muista teoksista, mutta se ei lopulta hirveästi haittaa, sillä elokuva onnistuu olemaan niin ilahduttava paketti. Sen aikana saa nauraa paljon, kuten myös jännittää ja innostua vekkulimaisissa toimintakohtauksissa. Ryan Reynolds on nappivalinta pääosaan Guyksi ja muutkin näyttelijät Jodie Comerista Taika Waititiin hoitavat tonttinsa hyvin. Reynoldsin ja videopelien faneille Free Guy onkin pakkokatsottavaa, minkä lisäksi sitä voi suositella vauhdikkaiden komediaseikkailujen ystäville.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Free Guy, 2021, Twentieth Century Fox, 21 Laps Entertainment, Berlanti Productions, Maximum Effort, Lit Entertainment Group


tiistai 3. elokuuta 2021

Arvostelu: The Suicide Squad: Suicide Mission (The Suicide Squad - 2021)

THE SUICIDE SQUAD: SUICIDE MISSION

THE SUICIDE SQUAD



Ohjaus: James Gunn
Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.

Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.




Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.
     Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.




Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.

Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.




Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.

Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.




Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment


tiistai 15. kesäkuuta 2021

Arvostelu: Green Lantern (2011)

GREEN LANTERN



Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong, Geoffrey Rush, Taika Waititi, Tim Robbins, Angela Bassett, Michael Clarke Duncan, Temuera Morrison ja Clancy Brown
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

"In brightest day, in blackest night,
No evil shall escape my sight.
Let those who worship evil's might,
Beware my power, Green Lantern's light!"

Green Lantern perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmo Vihreään Lyhtyyn. Hahmon ensimmäinen versio oli nimeltään Alan Scott, jonka loi Martin Nodell vuonna 1940. Elokuva kuitenkin pohjautuu Vihreän Lyhdyn toiseen versioon, John Broomen ja Gil Kanen luomaan Hal Jordaniin vuodelta 1959. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvulla, kun Warner Bros. pyysi Kevin Smithiä työstämään leffan käsikirjoituksen. Smith kuitenkin torjui tarjouksen, uskoen, että maailmassa on monia häntä parempia tekijöitä kirjoittamaan ison luokan tehoste-elokuvaa. 2000-luvun alussa yhtiö pohti tekevänsä elokuvasta komedian, mitä olisi tähdittänyt Jack Black, mutta kun tieto tästä levisi ja fanit raivostuivat, Warner Bros. luopui ideasta. Vuonna 2007 näyttelijä Corey Reynolds ehdotti yhtiölle, että se voisi tehdä elokuvan vuonna 1971 luodusta Vihreä Lyhty -hahmosta, John Stewartista, mitä Reynolds voisi itse tähdittää. Hän jopa kirjoitti käsikirjoituksen "Green Lantern: Birth of a Hero", jonka hän esitteli Warner Brosille. Yhtiö piti siitä, mutta projekti ei kuitenkaan edennyt. Yhtiö päättikin tehdä leffan Hal Jordanista ja uusiksi käsikirjoittajiksi palkattiin Michael Green, Marc Guggenheim ja Greg Berlanti, joista jälkimmäisen oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Alkuvuodesta 2009 Berlanti kuitenkin vaihdettiin Casino Royalen (2006) ohjaaja Martin Campbelliin ja kun näyttelijäkaarti ja muu työryhmä oli saatu palkattua, kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin tammikuussa 2010. Lopulta Green Lantern sai maailmanensi-iltansa 15. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys, mikä sai hädintuskin tienattua budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät leffalle lämmenneet ja monet fanit olivat raivoissaan. Itse en käynyt katsomassa Green Lanternia, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta vuokralta joulukuussa 2011. Leffa oli silloin mielestäni tarpeeksi viihdyttävää hömppää ja olenkin katsonut sen vuosien varrella pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin Green Lanternin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rämäpää hävittäjälentäjä Hal Jordan saa haltuunsa sormuksen, mikä tarjoaa hänelle valtavat voimat ja liittää hänet universumia suojelevan Vihreän Lyhdyn joukkoihin. Joukkojen suurin vihollinen Parallax on paennut vankilastaan ja Hal ottaakin tehtäväkseen pysäyttää tämän pahan, pelolla itseään ruokkivan olennon.




Corey Reynolds ei kenties päässyt tähdittämään leffaa Vihreästä Lyhdystä, mutta Hal Jordanina kyllä nähdään eräs Reynolds, nimittäin Ryan Reynolds. Ja tuttuun tapaansa tämä Reynolds on täysin oma itsensä leffassa, heittäen hölmöjä vitsejä, mutta osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Hal on ylimielinen pilotti, jonka täytyy alkaa ottaa vastuuta, kun hän saa haltuunsa Vihreän Lyhdyn sormuksen ja voimat. Reynolds tekee kelvollista työtä roolissa ja vitsikkyyden lisäksi hänessä on ripaus sankarillisuutta, mutta on pakko sanoa, että hän sopii paljon paremmin toisen supersankarin, törkysuu Deadpoolin osaan.
     Intergalaktisiin Vihreän Lyhdyn rauhanturvaajajoukkoihin kuuluvat mm. johtohahmo Sinestro (Mark Strong), kalaa muistuttava Tomar-Re (Geoffrey Rush), jättimäinen Kilowog (Michael Clarke Duncan) ja purppurainen Abin Sur (Temuera Morrison), jolta Hal saa Vihreän Lyhdyn sormuksen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä sopivat erittäin hyvin rooleihinsa (Strongista löytyy auktoriteettiä, Rushin pehmeähkö ääni sopii opettamiseen ja Duncan oli oikeastikin suuri ja lihaksikas), joten onkin sääli, kuinka vähän heitä oikeasti näytetään. Sinestro saa oman juonikuvionsa, mutta se on aika töksähtelevästi kirjoitettu.
     Vastaansa Hal ja muut Vihreät Lyhdyt saavat pelolla itseään ruokkivan Pennywisen... ei kun siis Parallaxin (äänenä Clancy Brown), joka on yksi surkeimmista supersankarileffojen pahiksista koskaan. Hahmo voi olla sarjakuvissa vaikuttava tapaus, mutta leffassa Parallax on pelkkä avaruuspilvi, jolla on kasvot. Olennosta tulee mieleen Fantastic Four: Hopeasurffarin (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007) säälittävä versio Galactuksesta. On outoa, että Galactuksen herättämän faniraivon jälkeen Green Lanternin tekijät päättivät kokeilla samaa. Parallax ei ole millään lailla uhkaava, vaan lähinnä vain tylsä ja mitäänsanomaton avaruuspieru.




Vielä säälittävämpi on leffan toinen pahis, Peter Sarsgaardin näyttelemä tohtori Hector Hammond, joka altistuu Parallaxin voimalle. Tekijät ovat luultavasti yrittäneet saada Hectorin paisuneen pään näyttämään siltä kuin hänellä olisi valtavat aivot, mutta lopputulos näyttää siltä kuin Hectorilla olisi jättimäiset kivekset otsan paikalla. Hahmo on ällöttävä, mutta täysin vääristä syistä. Rikollisneron sijaan Sarsgaard saa Hectorin tuntumaan limaiselta äijältä, joka metsästää nuoria tyttöjä internetissä valeprofiilien avulla. Sarsgaard ylinäyttelee minkä ehtii ja aiheuttaa suurta myötähäpeää ja epämiellyttävyyttä koko ajan. Hectorkin on yksi huonoimmista pahishahmoista.
     Hectorin ja Halin lisäksi muita ihmishahmoja ovat sankarin pakollinen ihastus Carol Ferris (Ryan Reynoldsin nykyinen vaimo Blake Lively; pari tapasi tämän leffan kuvauksissa ja nyt heillä on kolme lasta), Hectorin isä senaattori Hammond (Tim Robbins), tekniikkanero Thomas (Taika Waititi) ja avaruuden olentoja etsivä Amanda Waller (Angela Bassett). Carol on todella mitäänsanomaton tapaus ja Lively joutuu tyytymään osaansa neitona pulassa. Mestariteoksesta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) tuttua Robbinsia harvemmin näkee enää missään ja onkin mukavaa, että hän on tässä edes hetken. Waititi sopii erittäin hyvin nörtiksi, muttei pääse päästämään valloilleen komediallista nerouttaan, minkä hän on viime vuosien aikana osoittanut. Bassett taas jää täysin tylsäksi osassaan.




Kuluneen vuosikymmenen aikana olen pitänyt Green Lanternia ns. "guilty pleasure" -elokuvana. Olen tiedostanut sen kökköyden, mutta samalla se on viihdyttänyt minua. Joka katselukerran jälkeen olen kuitenkin pitänyt filmistä yhä vain vähemmän ja kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen voin vain todeta, että onhan tämä huono leffa. Jos Green Lantern olisi ilmestynyt 2000-luvun alussa X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen (Spider-Man - 2002) yhteydessä, voisi se toimia modernin supersankarielokuvien aikakauden prototyyppinä. Siinä on samanlaista itsensä etsimistä ja tiettyä yksinkertaisuutta tarinankerronnassa. Tehosteetkin näyttävät siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta palataan niihin myöhemmin kunnolla. Kuitenkin kun elokuva tehtiin useampi vuosi myöhemmin, jolloin Marvelin elokuvauniversumi oli alkanut Iron Manin (2008) myötä ja maailmaa järisyttänyt Yön ritarikin (The Dark Knight - 2008) oli ilmestynyt, tuntuu Green Lantern todella alkeelliselta rainalta. Elokuvasta paistaa läpi se, kuinka vaikea sen työprosessi oli ja lopputulos onkin hätäisesti tehty.

Vihreän Lyhdyn joukkojen lisäksi elokuva tuntuu myös haaskaavan paljon tämän intergalaktisen maailman kiehtovuudesta. Joukkoihin kuuluvat sankarit saavat käyttöönsä tahdonvoiman, minkä avulla he voivat luoda mitä tahansa he keksivätkään. Tätä kykyä käytetään harmillisen mielikuvituksettomiin ratkaisuihin ja siinä, missä filmin pitäisi revitellä oikein antaumuksella, se pidättelee itseään ja tarjoaa todella tylsiä juttuja. Toimintakohtaukset ovat pliisuja kaikin puolin ja esimerkiksi eräs helikopterikohtaus on lähinnä naurettava. Surkeat pahikset tekevät taisteluista entistä kehnompia, etenkin kun loppuhuipennuksena taistellaan jättimäistä avaruuspilveä vastaan. Vau. Komediapuoli on vaisua ja draamapuoli tylsistyttää. Dramaattiset keskustelut ovat puisia ja varsinkin niistä huomaa, kuinka vähän leffa saa välittämään hahmoistaan. Ehdoton suosikkihetkeni filmistä on harjoittelukohtaus, missä Sinestro treenaa Halia. Kohtauksessa on erityisen toimivaa, kuinka Sinestro hyödyntää Halin luomuksia Halia vastaan. Harmi vain, että tämäkin huippuhetki loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.




Yksi suurimmista pettymyksistäni itselle elokuvassa on se, että sen on ohjannut Martin Campbell. Vain viisi vuotta aiemmin Campbell oli tehnyt Casino Royalen, mielestäni kirkkaasti parhaimman James Bond -elokuvan, mikä on mielestäni myös yksi parhaista toimintaelokuvista koskaan. Campbell oli tehnyt myös 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995), mikä on sekin mahtava Bond-filmi. Miten helvetissä hän voi niiden jälkeen tehdä jotain näin huonoa? Campbell ei tunnu tietävän yhtään mitä tehdä filmin kanssa ja veikkaankin Warner Brosilla olleen näppinsä pelissä, kuten yhtiö on tunnetusti kontrolloinut monia tämän jälkeen ilmestyneitä DC:n sarjakuviin perustuvia filmejä. Campbellin työhön on myös vaikuttanut Berlantin, Greenin, Guggenheimin ja Michael Goldenbergin kömpelö ja hutiloiden tehty käsikirjoitus. Sentään Green Lantern on kelvollisesti kuvattu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat... ja siihen ne tekniset kehut sitten jäävätkin.

Kuten jo totesin, elokuvan tehosteet näyttävät siltä kuin filmi olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, 2000-luvun alussa. Taustat ovat kuin Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiasta, eivätkä avaruuden olennotkaan vakuuta. Erikoistehosteet näyttävät todella videopelimäisiltä ja on vaikea ymmärtää, minne elokuvan suuri 200 miljoonan dollarin budjetti on tuhlattu. Ei ainakaan efekteihin. Yksi typerimmistä päätöksistä on ollut tehdä Halin Vihreä Lyhty -asu kokonaan digitaalisesti. Sen huomaa kaiken aikaa ja hölmösti tehty digipuku ja etenkin todella huonosti toteutettu diginaamio häiritsevät suuresti. Miksei Reynoldsia vain puettu vihermustaan kokovartaloasuun ja tehostettu sitä tietokoneella, jotta asu näyttäisi loistavan ja olevan täynnä energiaa? Miksi tekijät päättivät tehdä kaula-aukosta niin omituisen? Ja miksi Hectorilla on kivespussi otsan tilalla?!




Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi Extended Cut, minkä suurin ero teatteriversioon on pitkä takaumakohtaus elokuvan alussa Halista lapsena. Kohtaus tavallaan tuo oman lisänsä hahmoon, mutta se ei istu mukaan lainkaan ja on täysin ymmärrettävää, miksi se leikattiin teatteriversiosta pois. Lisäksi Hal käy pidemmän keskustelun Jim-veljensä (Nick Jandl) kanssa - mikä on jälleen jotain, mikä kannattikin poistaa leffasta.

Yhteenveto: Green Lantern on harmillisen kehno supersankariraina, joka haaskaa potentiaalisen sankarinsa ja kiehtovan ideansa. Ryan Reynolds sopii kelvollisesti päärooliin Hal Jordaniksi, mutta sekin riemu loppuu, kun Reynolds nähdään jatkuvasti kökösti tehdyssä digitaalisessa sankariasussa. Elokuvan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa ja erityisesti pääpahis Parallax on surkuhupaisa ilmestys. Ihmisvihollinen tohtori Hammond on kyllä karmiva, mutta kaikista vääristä syistä. Hahmon maskeeraukset ovat kamalat ja Peter Sarsgaardin roolityö herättää lähinnä mielikuvia limaisista perversseistä. Toimintakohtaukset näitä surkeita pahiksia vastaan ovat mitäänsanomattoman tylsiä. Romanttinen puoli Blake Livelyn esittämän Carolin kanssa ei toimi, eikä Livelyn ja Reynoldsin väliltä oikein löydy kemiaa - siitäkin huolimatta, että he päätyivät oikeasti seurustelemaan filmin myötä, joten todellista säpinää oli ilmassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja filmistä huokuu samanlaista alkeellisuutta kuin noin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneistä supersankarileffoista, jotka vasta alkoivat kokeilemaan, kuinka siirtää nämä sarjakuvahahmot valkokankaille. Green Lanternista puuttuu kuitenkin täysin kahden ensimmäisen X-Menin ja Spider-Manin vetovoima ja viehätys. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa hahmo (ainakin joku versio hahmosta) saisi ansaitsemansa filmatisoinnin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa, mitä emme luultavasti koskaan tule näkemään. Ehkä ihan hyvä niin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Green Lantern, 2011, Warner Bros., DC Entertainment, DC Comics, De Line Pictures, Envy Studios