Pääosissa: Blake Lively, Justin Baldoni, Brandon Sklenar, Jenny Slate, Hasan Minhaj, Isabela Ferrer, Alex Neustaedter, Amy Morton ja Kevin McKidd
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12
It Ends with Us, eli suomalaisittain Se päättyy meihin perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2019 Justin Baldoni hankki kirjan elokuvaoikeudet tuotantoyhtiönsä Wayfarer Studiosin kautta, mutta tuotanto junnasi pari vuotta paikoillaan koronaviruspandemian takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2023, mutta puolessa välissä kuvauksia tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lopulta leffa saatiin tehtyä loppuun ja nyt usean viivästyksen jälkeen Se päättyy meihin on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Hooverin kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa. En juuri piitannut siitä, eikä odotuksiani nostattanut se, kun työkaverini haukkuivat kirjan lyttyyn. Kävin silti katsomassa Se päättyy meihin -leffan sen ensi-iltapäivänä.
Lily Bloom yrittää käsitellä väkivaltaisen isänsä kuolemaa, kun hän kohtaa neurokirurgi Rylen. Lily rakastuu Ryleen, mutta alkaa vähitellen huomata tämän käytöksessä samanlaisia aspekteja kuin vanhempiensa vaikeassa suhteessa. Pakkaa sekoittaa Lilyn nuoruudenrakkaus Atlas, joka saapuu yllättäen takaisin kuvioihin.
Gossip Girl -televisiosarjasta (2007-2012) tuttu Blake Lively näyttelee kukkakaupan avaamisesta haaveilevaa Lily Blossom Bloomia... aivan kuin naisen kukkaintoilu olisi salakavalasti manipuloitu hänen alitajuntaansa nimen kautta. Lily käsittelee vaikeaa lapsuuttaan väkivaltaisen isänsä (Kevin McKidd) ja tälle jatkuvasti anteeksiantaneen äitinsä (Amy Morton) kanssa ja aikuistuessaan Lilyn välit vanhempiinsa ovat muuttuneet lähes olemattomiksi. Naisen elämä mullistuu, kun hän kohtaa lyhyen ajan sisällä kaksi miestä, teiniaikansa suuren rakkauden ja uuden hurmurin. Lively on roolissaan erittäin mainio, kanavoiden hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia pitkin leffaa. Takaumissa nuorta Lilyä näyttelevä Isabela Ferrer on aikamoinen löytö, sillä tyttö menee täysillä läpi nuoresta Livelystä.
Lilyn kohtaamat miehet ovat ohjaaja Justin Baldonin näyttelemä Ryle, karismaattinen ja itsevarma neurokirurgi ja Brandon Sklenarin näyttelemä Atlas, Lilyn teini-iän rakkaus, jonka perään nainen edelleen huomaa haikailevansa silloin tällöin. Baldoni hoitaa tonttinsa niin kameran takana kuin edessä pääasiassa pätevästi ja Livelyn tavoin hänkin tulkitsee monimutkikasta hahmoaan hyvin. Sklenar on sen sijaan hitusen tylsä pönöttäjä, jolla on hetkensä, mutta joka jää näyttelijänä elokuvan heikoimmaksi anniksi. Oiva on myös Rylen siskoa ja Lilyn yhteistyökumppani Allysaa näyttelevä Jenny Slate, joskin hänen hahmonsa tasapainottelee hienoisella rajalla, muuttuuko energinen hölösuu ärsyttäväksi.
Trailerin perusteella kammosin, että Se päättyy meihin olisi seuraava After(2019), toksisia suhteita romantisoiva roska, joka antaa täysin vääränlaisia viestejä kohdeyleisölleen, nuorille naisille. Ilokseni elokuva onkin huomattavasti odottamaani laadukkaampi teos, jonka tapa käsitellä toksisia suhteita tuntuu kypsältä ja moniulotteiselta, eikä lapselliselta tai mustavalkoisen yksiulotteiselta. Luin, että kirjaa on nimenomaan haukuttu parisuhdeväkivaltaa romantisoivaksi. Voi olla, että kirjassa juttuja hoidetaan eri tavalla, mutta itse nimenomaan pidin elokuvan käsittelyä vaikeasta aiheesta onnistuneena.
Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin leffaa lähinnä ihan kivana romanttisena hömppänä, joka kulkee varsin kliseisiä polkuja, etenkin siinä kohtaa, kun myös Atlas tuodaan takaisin Lilyn elämään ja homma muuttuu kolmiodraamaksi. Onneksi elokuvan jännite ei rakennu niinkään sen varaan, että kumman miehen Lily lopulta valitsee, vaan toisella puoliskolla tarinan synkemmät pilvet alkavat varjostaa hahmoja. Toisella puoliskollaan leffa imaisee paremmin mukaansa ja pidin erityisesti siitä, että leikkausvalinnoilla jotkut ensimmäisen tunnin hetket saavat uuden näkökulman toisen tunnin aikana. Fifty Shades -trilogian (2015-2018), After-leffojen (2019-2023), 365 päivää -rainojen (365 dni - 2020-2022) sun muun kuran jälkeen Se päättyy meihin pitää sisällään fiksumman viestin katsojakunnalleen ja olen iloinen, että kerrankin tällainen toksisia suhteita vastustava tarina nousee suosituksi pahoja poikia idolisoivien kertomusten sijaan, enkä pistäisi vastaan, jos Hooverin jatkokirja Se alkaa meistä (It Starts with Us - 2022) kääntyisi jonain päivänä elokuvamuotoon.
Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Ryleä näyttelevä Baldoni, jonka työ on suurimmaksi osaksi oivallista, joskin joissain vakavammissa hetkissä hän äityy muovaamaan ilmapiirin turhan melodramaattiseksi. Esimerkiksi elokuvassa tietty sataa vain silloin, kun Lily on surullinen. Christy Hallin käsikirjoitus on pääasiassa menevä, vaikka osa dialogista onkin aavistuksen kömpelöä. Se päättyy meihin on joitain häiritsevän heiluvia käsivaraotoksia lukuun ottamatta kelvollisesti kuvattu. Lavastus on mainiota, mutta puvustajat tekevät kyseenalaisia valintoja Lilyn asujen suhteen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rob Simonsenin ja Duncan Blickenstaffin säveltämät musiikit eivät koskaan erotu leffassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden seasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
It Ends with Us, 2024, Sony Pictures Television, Wayfarer Studios, Saks Picture Company
Ohjaus: Martin Campbell Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong, Geoffrey Rush, Taika Waititi, Tim Robbins, Angela Bassett, Michael Clarke Duncan, Temuera Morrison ja Clancy Brown Genre: toiminta, scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 54 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
"In brightest day, in blackest night, No evil shall escape my sight. Let those who worship evil's might, Beware my power, Green Lantern's light!"
Green Lantern perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmo Vihreään Lyhtyyn. Hahmon ensimmäinen versio oli nimeltään Alan Scott, jonka loi Martin Nodell vuonna 1940. Elokuva kuitenkin pohjautuu Vihreän Lyhdyn toiseen versioon, John Broomen ja Gil Kanen luomaan Hal Jordaniin vuodelta 1959. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvulla, kun Warner Bros. pyysi Kevin Smithiä työstämään leffan käsikirjoituksen. Smith kuitenkin torjui tarjouksen, uskoen, että maailmassa on monia häntä parempia tekijöitä kirjoittamaan ison luokan tehoste-elokuvaa. 2000-luvun alussa yhtiö pohti tekevänsä elokuvasta komedian, mitä olisi tähdittänyt Jack Black, mutta kun tieto tästä levisi ja fanit raivostuivat, Warner Bros. luopui ideasta. Vuonna 2007 näyttelijä Corey Reynolds ehdotti yhtiölle, että se voisi tehdä elokuvan vuonna 1971 luodusta Vihreä Lyhty -hahmosta, John Stewartista, mitä Reynolds voisi itse tähdittää. Hän jopa kirjoitti käsikirjoituksen "Green Lantern: Birth of a Hero", jonka hän esitteli Warner Brosille. Yhtiö piti siitä, mutta projekti ei kuitenkaan edennyt. Yhtiö päättikin tehdä leffan Hal Jordanista ja uusiksi käsikirjoittajiksi palkattiin Michael Green, Marc Guggenheim ja Greg Berlanti, joista jälkimmäisen oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Alkuvuodesta 2009 Berlanti kuitenkin vaihdettiin Casino Royalen (2006) ohjaaja Martin Campbelliin ja kun näyttelijäkaarti ja muu työryhmä oli saatu palkattua, kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin tammikuussa 2010. Lopulta Green Lantern sai maailmanensi-iltansa 15. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys, mikä sai hädintuskin tienattua budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät leffalle lämmenneet ja monet fanit olivat raivoissaan. Itse en käynyt katsomassa Green Lanternia, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta vuokralta joulukuussa 2011. Leffa oli silloin mielestäni tarpeeksi viihdyttävää hömppää ja olenkin katsonut sen vuosien varrella pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin Green Lanternin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rämäpää hävittäjälentäjä Hal Jordan saa haltuunsa sormuksen, mikä tarjoaa hänelle valtavat voimat ja liittää hänet universumia suojelevan Vihreän Lyhdyn joukkoihin. Joukkojen suurin vihollinen Parallax on paennut vankilastaan ja Hal ottaakin tehtäväkseen pysäyttää tämän pahan, pelolla itseään ruokkivan olennon.
Corey Reynolds ei kenties päässyt tähdittämään leffaa Vihreästä Lyhdystä, mutta Hal Jordanina kyllä nähdään eräs Reynolds, nimittäin Ryan Reynolds. Ja tuttuun tapaansa tämä Reynolds on täysin oma itsensä leffassa, heittäen hölmöjä vitsejä, mutta osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Hal on ylimielinen pilotti, jonka täytyy alkaa ottaa vastuuta, kun hän saa haltuunsa Vihreän Lyhdyn sormuksen ja voimat. Reynolds tekee kelvollista työtä roolissa ja vitsikkyyden lisäksi hänessä on ripaus sankarillisuutta, mutta on pakko sanoa, että hän sopii paljon paremmin toisen supersankarin, törkysuu Deadpoolin osaan. Intergalaktisiin Vihreän Lyhdyn rauhanturvaajajoukkoihin kuuluvat mm. johtohahmo Sinestro (Mark Strong), kalaa muistuttava Tomar-Re (Geoffrey Rush), jättimäinen Kilowog (Michael Clarke Duncan) ja purppurainen Abin Sur (Temuera Morrison), jolta Hal saa Vihreän Lyhdyn sormuksen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä sopivat erittäin hyvin rooleihinsa (Strongista löytyy auktoriteettiä, Rushin pehmeähkö ääni sopii opettamiseen ja Duncan oli oikeastikin suuri ja lihaksikas), joten onkin sääli, kuinka vähän heitä oikeasti näytetään. Sinestro saa oman juonikuvionsa, mutta se on aika töksähtelevästi kirjoitettu. Vastaansa Hal ja muut Vihreät Lyhdyt saavat pelolla itseään ruokkivan Pennywisen... ei kun siis Parallaxin (äänenä Clancy Brown), joka on yksi surkeimmista supersankarileffojen pahiksista koskaan. Hahmo voi olla sarjakuvissa vaikuttava tapaus, mutta leffassa Parallax on pelkkä avaruuspilvi, jolla on kasvot. Olennosta tulee mieleen Fantastic Four: Hopeasurffarin (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007) säälittävä versio Galactuksesta. On outoa, että Galactuksen herättämän faniraivon jälkeen Green Lanternin tekijät päättivät kokeilla samaa. Parallax ei ole millään lailla uhkaava, vaan lähinnä vain tylsä ja mitäänsanomaton avaruuspieru.
Vielä säälittävämpi on leffan toinen pahis, Peter Sarsgaardin näyttelemä tohtori Hector Hammond, joka altistuu Parallaxin voimalle. Tekijät ovat luultavasti yrittäneet saada Hectorin paisuneen pään näyttämään siltä kuin hänellä olisi valtavat aivot, mutta lopputulos näyttää siltä kuin Hectorilla olisi jättimäiset kivekset otsan paikalla. Hahmo on ällöttävä, mutta täysin vääristä syistä. Rikollisneron sijaan Sarsgaard saa Hectorin tuntumaan limaiselta äijältä, joka metsästää nuoria tyttöjä internetissä valeprofiilien avulla. Sarsgaard ylinäyttelee minkä ehtii ja aiheuttaa suurta myötähäpeää ja epämiellyttävyyttä koko ajan. Hectorkin on yksi huonoimmista pahishahmoista. Hectorin ja Halin lisäksi muita ihmishahmoja ovat sankarin pakollinen ihastus Carol Ferris (Ryan Reynoldsin nykyinen vaimo Blake Lively; pari tapasi tämän leffan kuvauksissa ja nyt heillä on kolme lasta), Hectorin isä senaattori Hammond (Tim Robbins), tekniikkanero Thomas (Taika Waititi) ja avaruuden olentoja etsivä Amanda Waller (Angela Bassett). Carol on todella mitäänsanomaton tapaus ja Lively joutuu tyytymään osaansa neitona pulassa. Mestariteoksesta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) tuttua Robbinsia harvemmin näkee enää missään ja onkin mukavaa, että hän on tässä edes hetken. Waititi sopii erittäin hyvin nörtiksi, muttei pääse päästämään valloilleen komediallista nerouttaan, minkä hän on viime vuosien aikana osoittanut. Bassett taas jää täysin tylsäksi osassaan.
Kuluneen vuosikymmenen aikana olen pitänyt Green Lanternia ns. "guilty pleasure" -elokuvana. Olen tiedostanut sen kökköyden, mutta samalla se on viihdyttänyt minua. Joka katselukerran jälkeen olen kuitenkin pitänyt filmistä yhä vain vähemmän ja kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen voin vain todeta, että onhan tämä huono leffa. Jos Green Lantern olisi ilmestynyt 2000-luvun alussa X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen(Spider-Man - 2002) yhteydessä, voisi se toimia modernin supersankarielokuvien aikakauden prototyyppinä. Siinä on samanlaista itsensä etsimistä ja tiettyä yksinkertaisuutta tarinankerronnassa. Tehosteetkin näyttävät siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta palataan niihin myöhemmin kunnolla. Kuitenkin kun elokuva tehtiin useampi vuosi myöhemmin, jolloin Marvelin elokuvauniversumi oli alkanutIron Manin (2008) myötä ja maailmaa järisyttänyt Yön ritarikin(The Dark Knight - 2008) oli ilmestynyt, tuntuu Green Lantern todella alkeelliselta rainalta. Elokuvasta paistaa läpi se, kuinka vaikea sen työprosessi oli ja lopputulos onkin hätäisesti tehty.
Vihreän Lyhdyn joukkojen lisäksi elokuva tuntuu myös haaskaavan paljon tämän intergalaktisen maailman kiehtovuudesta. Joukkoihin kuuluvat sankarit saavat käyttöönsä tahdonvoiman, minkä avulla he voivat luoda mitä tahansa he keksivätkään. Tätä kykyä käytetään harmillisen mielikuvituksettomiin ratkaisuihin ja siinä, missä filmin pitäisi revitellä oikein antaumuksella, se pidättelee itseään ja tarjoaa todella tylsiä juttuja. Toimintakohtaukset ovat pliisuja kaikin puolin ja esimerkiksi eräs helikopterikohtaus on lähinnä naurettava. Surkeat pahikset tekevät taisteluista entistä kehnompia, etenkin kun loppuhuipennuksena taistellaan jättimäistä avaruuspilveä vastaan. Vau. Komediapuoli on vaisua ja draamapuoli tylsistyttää. Dramaattiset keskustelut ovat puisia ja varsinkin niistä huomaa, kuinka vähän leffa saa välittämään hahmoistaan. Ehdoton suosikkihetkeni filmistä on harjoittelukohtaus, missä Sinestro treenaa Halia. Kohtauksessa on erityisen toimivaa, kuinka Sinestro hyödyntää Halin luomuksia Halia vastaan. Harmi vain, että tämäkin huippuhetki loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.
Yksi suurimmista pettymyksistäni itselle elokuvassa on se, että sen on ohjannut Martin Campbell. Vain viisi vuotta aiemmin Campbell oli tehnyt Casino Royalen, mielestäni kirkkaasti parhaimman James Bond -elokuvan, mikä on mielestäni myös yksi parhaista toimintaelokuvista koskaan. Campbell oli tehnyt myös 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995), mikä on sekin mahtava Bond-filmi. Miten helvetissä hän voi niiden jälkeen tehdä jotain näin huonoa? Campbell ei tunnu tietävän yhtään mitä tehdä filmin kanssa ja veikkaankin Warner Brosilla olleen näppinsä pelissä, kuten yhtiö on tunnetusti kontrolloinut monia tämän jälkeen ilmestyneitä DC:n sarjakuviin perustuvia filmejä. Campbellin työhön on myös vaikuttanut Berlantin, Greenin, Guggenheimin ja Michael Goldenbergin kömpelö ja hutiloiden tehty käsikirjoitus. Sentään Green Lantern on kelvollisesti kuvattu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat... ja siihen ne tekniset kehut sitten jäävätkin.
Kuten jo totesin, elokuvan tehosteet näyttävät siltä kuin filmi olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, 2000-luvun alussa. Taustat ovat kuin Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiasta, eivätkä avaruuden olennotkaan vakuuta. Erikoistehosteet näyttävät todella videopelimäisiltä ja on vaikea ymmärtää, minne elokuvan suuri 200 miljoonan dollarin budjetti on tuhlattu. Ei ainakaan efekteihin. Yksi typerimmistä päätöksistä on ollut tehdä Halin Vihreä Lyhty -asu kokonaan digitaalisesti. Sen huomaa kaiken aikaa ja hölmösti tehty digipuku ja etenkin todella huonosti toteutettu diginaamio häiritsevät suuresti. Miksei Reynoldsia vain puettu vihermustaan kokovartaloasuun ja tehostettu sitä tietokoneella, jotta asu näyttäisi loistavan ja olevan täynnä energiaa? Miksi tekijät päättivät tehdä kaula-aukosta niin omituisen? Ja miksi Hectorilla on kivespussi otsan tilalla?!
Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi Extended Cut, minkä suurin ero teatteriversioon on pitkä takaumakohtaus elokuvan alussa Halista lapsena. Kohtaus tavallaan tuo oman lisänsä hahmoon, mutta se ei istu mukaan lainkaan ja on täysin ymmärrettävää, miksi se leikattiin teatteriversiosta pois. Lisäksi Hal käy pidemmän keskustelun Jim-veljensä (Nick Jandl) kanssa - mikä on jälleen jotain, mikä kannattikin poistaa leffasta.
Yhteenveto:Green Lantern on harmillisen kehno supersankariraina, joka haaskaa potentiaalisen sankarinsa ja kiehtovan ideansa. Ryan Reynolds sopii kelvollisesti päärooliin Hal Jordaniksi, mutta sekin riemu loppuu, kun Reynolds nähdään jatkuvasti kökösti tehdyssä digitaalisessa sankariasussa. Elokuvan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa ja erityisesti pääpahis Parallax on surkuhupaisa ilmestys. Ihmisvihollinen tohtori Hammond on kyllä karmiva, mutta kaikista vääristä syistä. Hahmon maskeeraukset ovat kamalat ja Peter Sarsgaardin roolityö herättää lähinnä mielikuvia limaisista perversseistä. Toimintakohtaukset näitä surkeita pahiksia vastaan ovat mitäänsanomattoman tylsiä. Romanttinen puoli Blake Livelyn esittämän Carolin kanssa ei toimi, eikä Livelyn ja Reynoldsin väliltä oikein löydy kemiaa - siitäkin huolimatta, että he päätyivät oikeasti seurustelemaan filmin myötä, joten todellista säpinää oli ilmassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja filmistä huokuu samanlaista alkeellisuutta kuin noin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneistä supersankarileffoista, jotka vasta alkoivat kokeilemaan, kuinka siirtää nämä sarjakuvahahmot valkokankaille. Green Lanternista puuttuu kuitenkin täysin kahden ensimmäisen X-Menin ja Spider-Manin vetovoima ja viehätys. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa hahmo (ainakin joku versio hahmosta) saisi ansaitsemansa filmatisoinnin...
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa, mitä emme luultavasti koskaan tule näkemään. Ehkä ihan hyvä niin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Green Lantern, 2011, Warner Bros., DC Entertainment, DC Comics, De Line Pictures, Envy Studios
Ohjaus: Ben Affleck Pääosissa: Ben Affleck, Rebecca Hall, Jeremy Renner, Jon Hamm, Blake Lively, Chris Cooper, Pete Postlethwaite ja Titus Welliver Genre: trilleri, draama Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 33 minuuttia Ikäraja: 16
The Town pohjautuu Chuck Hoganin kirjaan Prince of Thieves vuodelta 2004. Vuonna 2006 ohjaaja Adrian Lyne esitteli kirjan tuottaja Graham Kingille, joka taas vei sen Warner Bros. -yhtiön luettavaksi. Yhtiö kiinnostui tekemään filmatisoinnin kirjan pohjalta ja Lyne valittiin sen ohjaajaksi. Leffan käsikirjoittaminen osoittautui kuitenkin haasteeksi ja Lyne jätti projektin. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ben Affleck, joka oli vakuuttanut Warner Brosin Gone Baby Gone -elokuvallaan (2007). Affleck halusi itse olla mukana käsikirjoituksen työstössä ja kirjoitusprosessi alkoikin lähes alusta. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta The Town sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä keräsi paljon kehuja kriitikoiltakin. Itse näin The Townin pari vuotta myöhemmin isäni kanssa ja pidin leffasta. Vaikka olen ostanutkin elokuvan itselleni Blu-raylla, en ole katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.
Bostonissa pankkirosvot ottavat panttivangikseen varajohtaja Clairen paetessaan rikospaikalta. Myöhemmin yksi rosvoista nimeltään Doug tapaa Clairen uudestaan ja vastoin kaikkea järkeä Doug rakastuu häneen. Dougin täytyy päättää, pysyykö hän rikollisena, vai aloittaako uuden elämän Clairen kanssa - kertomatta kuitenkaan olleensa pankkiryöstön ja sieppauksen takana.
Ben Affleck oli 2000-luvun aikana alkanut menettämään staravoimaansa haukuttujen elokuvien, kuten Daredevilin(2003) ja Giglin (2003) vuoksi. Affleck oli vuonna 1998 voittanut Oscarin käsikirjoituksestaan leffalle Will Hunting (Good Will Hunting - 1997) ja jatkoi lahjojensa osoittamista kameran takana ohjaamalla Gone Baby Gonen (2007), mutta näyttelijänä hän ei silti ollut enää arvostettu. Ei siis ihme, että hän halusi The Townissa ohjaamisen lisäksi myös näytellä pääosaa. Affleck esittää pankkirosvo Dougia, joka tekee rikollisia puuhia, mutta jolla on silti tarpeeksi hyvä sydän. Affleck tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista ja tuo hienosti esille Dougin kokeman konfliktin läpi elokuvan. Filmin kulkiessa eteenpäin katsoja saa tietää enemmän Dougin hahmosta ja voi ymmärtää paremmin, miksi hän kulkee rikollisia polkuja.
Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall kidnappauksen uhrina ja Dougin ihastuksena Clairena, Jeremy Renner Dougin lähimpänä ystävänä ja rikoskumppanina Jeminä, Blake Lively tämän narkomaanisiskona, Jon Hamm pankkirosvoja jahtaavana FBI-agentti Frawleyna, sekä Pete Postlethwaite toiseksi viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa tammikuussa 2011, kukkakauppiaana, joka antaa rosvoille uusia keikkoja. Hall on mainio Clairen roolissa ja tekee hyvää työtä näyttäessään Clairen kokemaa traumatisoitumista. Hamm sopii erinomaisesti päättäväisen FBI-agentin rooliin. Lively on myös oiva omassa osassaan, mutta jää hyvin pienelle ruutuajalle. Renner sai roolityöstään mm. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän on erittäin hyvä osassaan, kummastuttavat ehdokkuudet hieman, sillä ei hän mielestäni niin mahtava ole.
Itse elokuva kyllä on mahtava!The Town alkaa heti vangitsevalla pankkiryöstöllä, mikä nostaa välittömästi jännitteen korkealle ja pistää samalla katsojan moraalin koetukselle. Vaikka elokuvan mittaan katsoja saa selville, miksi Doug on päätynyt näihin hommiin, hänen puolellaan on alusta alkaen - vaikka tietääkin hänen toimivan lainvastaisesti. Katsojana toivoo, että rosvot pääsisivät karkuun ja juhlimaan saaliillaan. Vaikka tyylikkään alkunsa jälkeen elokuva kulkee aika hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin yhä todella mielenkiintoinen. Etenkin Dougin pohdinta siitä, mitä tehdä Clairen kanssa, kiinnostaa. Clairelta kun pitäisi pitää salassa, että Doug alunperin sieppasi tämän ja Jemiltä taas pitäisi pitää salassa, että Doug alkaa tapailla Clairea. Samalla paetaan virkavaltaa, joka hiillostaa yhä vain enemmän elokuvan kulkiessa eteenpäin.
Leffassa onnistutaan rakentamaan jännitettä hienosti hiljaa mutta varmalla otteella. Jokaisesta ryöstöstä on tehty voimakas ja koukuttava osio. Kun leffa on muuten hiljainen, ravistelevat vauhdikkaat ja vaaralliset tulitaistelut kadulla ja takaa-ajot isommin katsojaansa. Genren fanit huomaavat varmasti selvät lainaukset Heat - ajojahdista (Heat - 1995), mitä usein pidetään pankkiryöstöelokuvien huipputeoksena. Esimerkiksi juuri nämä ammuskelut keskellä autotietä muistuttavat Heatista, kuten myös Dougin ja Jemin käyttämät maskit yhdessä kohtauksessa. Rosvojen maskit ovat todella vakuuttavat ja uhkaavat luomukset karmivista pääkallonaamareista aidosti pelottaviin nunnamaskeihin. Jännitystä kasvatetaan yhä vain enemmän loppua kohti, tilanne kiristyy entisestään, eikä katsojakaan enää usko, että pakotietä löytyisi. Elokuvan loppuhuipennus pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Tapahtumia tuijottaa hievahtamatta. Kun hahmojen täytyy olla hiljaa, katsojakin yrittää pidättää hengitystään.
Vaikka Affleck onkin tässä tavallista parempi kameran edessä, on hän sitäkin parempi kameran takana. Affleck näyttää uudestaan lahjansa ohjaajana, rakentaen jännitystä taidokkaasti. Hän ei halua tehdä nopeatempoista ja massayleisöä viihdyttävää toimintarymistelyä, vaan hillitsee hyvin ja päästää toiminnan valloilleen vain, kun tarina sitä välttämättä vaatii. Elokuva on myös teknisesti pätevä teos. Kuvaus on sujuvaa ja heiluvaa käsivarakameraa hyödynnetään hyvin tietyissä hetkissä näyttämään tilanteen ja hahmojen sekavuutta. Leikkaus on oivallista ja hitaasta temmosta huolimatta etenkin ensimmäinen tunti on nopeasti ohi. Ääniefektit ovat erinomaiset ja lopun tykityksessä aseet laulavat oikein kunnolla. Harry Gregson-Williamsin ja David Buckleyn säveltämät musiikit säestävät onnistuneesti tapahtumia ja tuovat mukaan tietynlaista herkkyyttä.
Elokuvasta on olemassa noin puoli tuntia pidempi versio, mitä Affleck itse suosii. Teatterikierrokselle Warner Bros. oli pakottanut elokuvan leikattavaksi vain hieman yli kahden tunnin mittaan, mutta myyntijulkaisuilta voi löytää kaksi ja puolituntisen pidennetyn version. Versio sisältää niin pidennettyjä kuin kokonaan uusia kohtauksia. Blake Lively saa enemmän ruutuaikaa, väkivaltaa näytetään roisimmin, mukana on enemmän keskusteluja ja lopetus on hieman erilainen.
Yhteenveto:The Town on mahtava pankkiryöstöelokuva, mikä hitaasta rytmistään huolimatta pitää jännityksen kaiken aikaa yllä. Elokuva nappaa heti mukaansa iskevän pankkiryöstökohtauksen kautta ja saa katsojat välittömästi rosvojen puolelle. Niin katsojalle kuin päähahmo Dougille syntyvät moraaliset dilemmat ovat mielenkiintoisia. Erilaisten paljastumisten riski on vahvasti läsnä ja tunnelma tiivistyy kaiken aikaa. Kun elokuva perustuu pitkälti hitaaseen tunnelman rakentamiseen, ovat vauhdikkaat pankkiryöstökohtaukset entistäkin spektaakkelimaisia. Loppuhuipennuksessa jännitys nostetaan huippuunsa. Kaikin puolin The Town on hieno filmi, missä Ben Affleck pääsee loistamaan niin kameran edessä kuin sen takana. Jos Heat - ajojahti ja muut pankkiryöstöleffat ovat lähellä sydäntä, suosittelen erittäin lämpimästi The Townin katsomista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Town, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, GK Films, Thunder Road Pictures
Ohjaus: Paul Feig Pääosissa: Anna Kendrick, Blake Lively, Henry Golding, Joshua Satine, Ian Ho, Rupert Friend, Kelly McKormack, Andrew Rannells ja Gia Sandhu Genre: trilleri, draama, komedia Kesto: 1 tunti 57 minuuttia Ikäraja: 12
A Simple Favor, eli suomalaisittain Missä on Emily? perustuu Darcey Bellin samannimiseen esikoisromaaniin vuodelta 2017. Jo ennen kirjan julkaisua 20th Century Fox -yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Missä on Emily? saa viimein ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta samantien, kun kuulin siitä. Hyviä mysteerielokuvia on aina kiehtovaa katsella, joten toivoin filmin tarjoavan mielenkiintoisen ja jännittävän kokemuksen. Traileri ei valitettavasti erityisemmin vakuuttanut minua ja laski hieman odotuksiani, mutta menin silti aika posiitivisin mielin katsomaan Missä on Emily? -elokuvan sen lehdistönäytökseen.
Vloggaajaäiti Stephanien paras ystävä Emily katoaa salaperäisesti ja kun poliisit eivät tunnu tekevän tarpeeksi löytääkseen Emilyn, Stephanie alkaa tutkimaan tapausta itse, mikä johtaa hyvinkin hämäriin paljastuksiin...
Elokuvan pääroolissa Stephaniena nähdään Pitch Perfect -elokuvista (2012-2017) tuttu Anna Kendrick, joka tekee hyvin epätasaisen roolisuorituksen. Hän sopii täydellisesti innokkaaksi äidiksi, joka osallistuu Miles-poikansa (Joshua Satine) koulun aktiviteetteihin ja pitää omaa mammavlogiaan, missä hän antaa äitiyteen ja lapsiin liittyviä neuvoja. Mutta kun Stephanie alkaa omaksumaan salapoliisin roolia, Kendrick lakkaa vakuuttamasta, eikä hän toimi osassaan. Itseäni myös häiritsi paljon, kuinka jännittynyt Kendrick on koko leffan ajan. Hänen hymynsä tuntuivat pakotetuilta ja kireiltä, mikä loi itselleni hieman epämukavan olon. En tiedä, oliko tämä tarkoituksellista, vai vain kehnoa näyttelemistä. Leffan suomenkielisessä nimikkoroolissa Emilynä taas nähdään Blake Lively, joka on myös oudon epätasainen läpi leffan. Lively sopii erittäin hyvin tyylikkäästi pukeutuvaksi naiseksi, joka kuitenkin puhuu törkeyksiä. Hänestä löytyy myös tarvittavaa mysteerisyyttä, mitä rooli vaatii, mutta joissain kohtauksissa hän on vain huono. Oudon heittelevistä suorituksistaan huolimatta sekä Lively että Kendrick ovat kuitenkin paljon parempia kuin Henry Golding, joka näyttelee Emilyn miestä Seania. Golding on todella puinen läpi elokuvan, eikä hän todellakaan istu rooliinsa miehenä, jonka pitäisi olla elokuvan naisten intohimon kohde. Seanille yritetään luoda taustaa sillä, että hän on mitä kliseisin kirjailija, joka ei löydä inspiraatiota uuteen teokseensa, mutta tämä unohdetaan hahmon esittelemisen jälkeen lähes täysin, eikä piirre tuo hahmoon mitään lisäystä. Emilyllä ja Seanilla on lapsi nimeltä Nicky, jota esittää Ian Ho. Elokuvassa nähdään myös mm. Rupert Friend Emilyn töykeänä muotipomona, sekä Kelly McKormack, Andrew Rannells ja Gia Sandhu yksinhuoltajakolmikkona, jotka tuomitsevat Stephanieta tämän selän takana.
Valitettavasti täytyy todeta, ettei Missä on Emily? todellakaan ollut sellainen kiehtova jännäri kuin mitä silti voisi odottaa. Se ei koskaan tarjoa sellaista jännitettä, mitä monilta samanlaisilta elokuvilta löytyy, eikä se tuo mitään uutta pöytään käänteidensä kanssa. En sano, että leffa olisi ennalta-arvattava, mutta kun siitä alkaa paljastumaan isoja asioita, ovat ne harmillisesti sieltä tylsimmästä päästä, mitä on tullut nähtyä jo vuosien ajan. Tämä tuotti ison pettymyksen, sillä elokuvalla olisi ollut potentiaalia tarjota paljon shokeeraavampiakin twistejä. Ensimmäisen puoliskon ajan olin kiinnostunut filmin tarinasta, sillä Emily pohjustetaan hyvin salaperäiseksi tapaukseksi ja hänen menneisyytensä avaaminen on kiehtovaa. Tästä huolimatta (tai juurikin tästä syystä) elokuva ei pääse pakoon sitä tosiasiaa, että se kertoo tylsästä päähenkilöstä, joka yrittää koko leffan ajan löytää paljon kiinnostavamman sivuhenkilön. Stephanielle yritetään luoda synkkää taustaa kaiken pirteyden keskelle, mutta tämä toteutetaan osittain niin kömpelösti, ettei se saa katsojaa välittämään tai kiinnostumaan hahmosta yhtään sen enempää.
Noin puoleen väliin asti pidin elokuvaa ihan kivana, mutta aika keskinkertaisena tekeleenä, mutta sen jälkeen kävi vain selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että kaikki Emilyn taustojen selvittämisen ympärillä tapahtuva ei vain kiinnosta. Leffa on ihan liian pitkä omaksi edukseen ja se käy paikoitellen jopa pitkäveteiseksi. Läpi elokuvan taso laskee ja laskee pikkuhiljaa, kunnes se päättää ihan viime hetkillä syöksyä suoraan pohjaan viimeisen varttinsa aikana. Olen yhä hämmästynyt siitä, kuinka kaikki elokuvaa työstäneet tuntuivat suorastaan luovuttaneen lopussa ja tarjoavat mitä typerimmän ja surkeimman finaalin, mitä on tullut pitkään aikaan katsottua! Vielä Kendrickin ja Livelyn roolitöitä epätasaisempaa on kuitenkin elokuvan ohjaus. Ohjaajana toimii komedioistaan tuttu Paul Feig, jonka ura itsessään on mennyt aika epätasaisesti. Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011) ja Spy - vakoojan asussa(Spy - 2015) olivat todella hyviä ja hauskoja, kun taas The Heat (2013) ja uusi Ghostbusters(2016) olivat hyvinkin keskinkertaisia rainoja. Nekin ovat kuitenkin paremmin ohjattuja kuin Missä on Emily?. Minä en vieläkään tiedä, onko elokuvan tarkoitus olla vakavasti otettava trilleri, vai jopa komedia? Jotkut kohtaukset ja yksinhuoltajakolmikko ovat nimittäin mukana pelkän huumorin takia, mutta ne ovat niin tönkösti lisätty mukaan, etteivät ne todellakaan tuntuneet kuuluvan ympärillä olevaan leffaan. Vitsit eivät myöskään olleet hauskoja, mistä olin todella häkeltynyt, kun ottaa huomioon Feigin komediataustan. Feig yrittää yhdistellä eri tunnelmia leffaansa (välillä filmi yrittää olla jopa eroottinen), mutta epäonnistuu siinä pahasti, minkä takia lopputulos jättää hyvin keskeneräisen ja inhottavan maun suuhun.
Sentään Missä on Emily? on mainiosti kuvattu. Mukana on useita tyylikkäitä kuvia, minkä lisäksi myös lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat taidokkaasti toteutettuja. Lively pääsee elokuvan aikana esittelemään useita eri vaatemallistoja ja jopa mainostamaan miehensä Ryan Reynoldsin osittain omistamaa ginimerkkiä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Theodore Shapiro on tehnyt ihan menevää työtä musiikkien parissa. Harmi vain, että Shapiron työ jää täysin unohduksiin, kun leffassa on käytetty niin paljon jo olemassa olevia kappaleita.
Yhteenveto:Missä on Emily? on harmillisen epätasainen ja suoraan sanottuna huono trillerin ja komedian sekoitus. Filmi ei tunnu tietävän, onko se vakavasti otettava jännäri, vai vitsimielessä tehty hömppä, jolloin se suorastaan työntää katsojaa pois luotaan olemalla kahden genren kummallinen sekasikiö. Elokuva ei naurata eikä jännitä, mutta tarjoaa mitä laiskimpia ja typerimpiä käänteitä. Toki Emilyn katoamista on aluksi kiinnostavaa seurata, mutta jossain kohtaa alkaa huomaamaan, ettei leffasta löydy mitään muuta mielenkiintoista. Elokuvan käsikirjoitus on kehno ja samoin on myös ohjaus. Mitä ihmettä Feig mietti elokuvaa tehdessään? Anna Kendrick ja Blake Lively ovat välillä hyviä rooleissaan, mutta välillä myös surkeita. Kaikista huonoin on kuitenkin kammottavan puinen Henry Golding, joka jo itsessään pilaa lähes kaikki kohtaukset, joissa hän esiintyy. Tekniseltä puolelta löytyy hyviä juttuja, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten huonoa tekelettä. Jos olette lukeneet Darcey Bellin kirjan, voihan tämän filmatisoinnin käydä vilkaisemassa. Parhaiten elokuva sopii varhaisteinitytöille, jotka pitävät leffan päänäyttelijöistä, mutteivät muuten katso trillereitä, jolloin käänteet saattavat jopa toimia. Muita suosittelen pysymään kaukana Missä on Emily? -filmistä. Jos on ihan välttämätön pakko tietää, missä Emily on, kannattaa silti odottaa vuokraamismahdollisuutta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Simple Favor, 2018, BRON Studios, Feigco Entertainment
Ohjaus: Jaume Collet-Serra Pääosissa: Blake Lively, Óscar Jaenada, Angelo Josue Lozano Corzo, Jose Manuel Trujillo Salas, Brett Cullen ja Sedona Legge Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 26 minuuttia Ikäraja: 12 Steven Spielbergin Jaws (1975), eli suomeksi Tappajahai aiheutti minulle inhottavan haikammon, kun näin sen jo ennen ala-astetta. Tämä aiheutti myös kammon kaikenlaisia vedessä tapahtuvia filmejä kohtaan, sillä minua ällötti ajatus siitä, mitä kaikkea syvyyksissä voi lymyillä, eikä sieltä pääse mitenkään pakoon, jos on veden varaan joutunut. Sen takia jopa Pixarin animaatio Finding Nemo (2003) jäi minulta katsomatta moneksi vuodeksi, minkä lisäksi Harry Potter and the Goblet of Firen (2005) järvikohtaus aiheutti minulle tukalan olotilan monta vuotta peräkkäin. Se on kuitenkin onneksi hellittänyt ja muutama vuosi sitten uskalsin vihdoin katsoa Finding Nemon ja nyt se löytyy minulta jopa hyllystä. Aiemmin tänä vuonna kohtasin pelkoni ja katsoin Jawsin uudestaan. Vaikka se olikin paikoitellen karmiva, pystyin katsomaan sen paljon sujuvammin kuin luulin ja nyt omistan senkin Blu-rayna! Kuitenkin viime vuonna kun ensi-iltansa sai haielokuva The Shallows, en olisi voinut kuvitellakaan sen näkemistä, varsinkaan valkokankaalta. Trailerit näyttivät jo niin ahdistavilta, etten ajatellut koskaan katsovani sitä. Noh, toisin kuitenkin kävi, kuten voi päätellä siitä, että tämä on arvosteluni kyseiselle elokuvalle. Nähtyäni Jawsin, tuumin voivani sittenkin katsoa haileffoja ja kun huomasin The Shallowsin kuuluvan Viaplayn valikoimaan, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Nancy Adamsin surffausreissu saa ikävän käänteen, kun hänen kimppuunsa hyökkää suuri valkohai. 180 metrin päässä rannasta olevalla kivellä Nancyn täytyy keksiä, miten hän pääsisi turvaan joutumatta hain kitaan. Pääosassa Nancyna nähdään Blake Lively, joka ei ole koskaan vakuuttanut minua missään roolissa. Hän on esiintynyt muutamissa leffoissa, jotka olen nähnyt, mutta hän ei ole ollut missään tarpeeksi ihmeellinen, jotta edes tunnistaisin häntä koskaan. Tässä Lively kuitenkin sai herätettyä mielenkiintoni. Ei sen takia, että hän on bikineissä lähes koko elokuvan ajan, vaan koska hän suoriutuu vaativasta roolista todella mainiosti. Lively on nimittäin lähes kaiken aikaa ainoa ihminen ruudulla ja sellainen rooli vaatii tietty hieman enemmän, koska ei voi turvautua muihin vastanäyttelijöihin. Hän toimiikin hienosti yksinään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten ihmeessä Nancy voisi mitenkään päästä takaisin rantaan? Hahmolle on luotu hieman taustatarinaa, mikä ei valitettavasti ole erityisen mielenkiintoinen, mutta toisaalta hänen koulutusselityksillään saadaan katsoja uskomaan, miten hän voi selvitä tietyistä tilanteista. Elokuvassa nähdään myös todella pienissä rooleissa Óscar Jaenada Nancyn kuskina, Angelo Josue Lozano Corzo ja Jose Manuel Trujillo Salas surffaajina, sekä Brett Cullen Nancyn isänä ja Sedona Legge Nancyn siskona.
Leffan ensimmäinen kolmasosa on todella erilainen kuin kaksi seuraavaa. Siinä Nancy nähdään surffaamassa kahden miehen kanssa kuin jossain musiikkivideossa. Värit ovat lämpimät ja tyylikkäät kohdat näytetään hidastettuina, samalla kun taustalla jumputtaa musiikki. Yhdessä välissä Nancy käy rannalla soittaakseen videopuhelun perheelleen, jotta katsojat saavat lisätietoa Nancysta ja sitten mennään taas veteen. Tätä ei olisi kuitenkaan kannattanut tehdä, sillä viimeisen aallon aikana Nancyn lautaan osuu valkohai, joka lähtee jahtaamaan häntä ja kiva tunnelma katkeaa kuin seinään. The Shallows muuttuu karmivaksi selviytymistarinaksi, jossa katsojaa onnistutaan pelottelemaan muutenkin kuin tylsillä äkkisäikäytyksillä. Niitä on tietty lipsahtanut mukaan muutama, mutta ne on saatu tehtyä onnistuneesti. Pelottava tunnelma välittyy hienosti katsojaan, joka alkaa heti kannustamaan päähenkilöä tekemään kaikkensa selvitäkseen. Jawsia lukuunottamatta haielokuvat tuppaavat olemaan Ö-luokan filmejä, jotka katsoo ehkä juuri ja juuri kerran, mutta ne eivät pääasiassa tarjoa mitään hyvää. Näihin kuuluvat mm. Sharknado-sarja (2013-), sekä teokset 2-Headed Shark Attack (2012) ja Mega Shark Versus Giant Octopus (2009). Niitä tehdessä ei ole kukaan edes miettinyt tekevänsä laatua, joten ne jäävät vain typeriksi hirviöpätkiksi. The Shallows ei onneksi kuitenkaan kuulu niiden joukkoon, vaan se on ihan kunnon elokuva, joka voi helposti saada monet katsojat yllättymään siitä, että filmiin on ihan oikeasti panostettu. Tunnelmasta on saatu erinomaisen jännittävä; paikoitellen jopa piinaava. Tarina on kyllä todella simppeli ja leffa on lyhyt, muttei sen tarvitsekaan olla mitään enemmän. Elokuva alkaa veden äärestä ja myös päättyy sinne, joten kovin paljoa ylimääräistä ei ole tungettu mukaan. Jotkut saattavat pettyä siihen, ettei verta ole kovin paljoa mukana ja elokuva on vain K12, mutta itse pidin ratkaisusta, sillä siten teos tuntui jopa paremmalta, eikä vajonnut kömpelöksi verimässäilyksi. Ihmisiä ei montaa kuole, mutta jokainen kuolema on toteutettu erittäin oivallisesti. Pidän erityisesti siitä, että hai tuntuu oikealta eläimeltä eikä hirviöltä, sekä siitä että haita näytetään vain silloin, kun Nancy näkee sen, jolloin elokuva kertoo tarinaa taitavasti Nancyn näkökulmasta.
Valitettavasti elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia. Kuten jo sanoin, hain hyökätessä kiva tunnelma muuttuu todella nopeasti, eikä tämä muutos ole kovin sulava. Jos intron lyhyt katsaus tulevaan jännitysnäytelmään ja muutamat vaanimiskuvat poistettaisiin alusta, yllättävä muutos toimisi tyylikkäästi, sillä haitarina tulisi ihan puskista ja elokuva saisi aluksi huijattua katsojaansa ajattelemaan olevansa täysin muuta kuin todellisuudessa onkaan. Repliikkejä on myös mukana liikaa. Monet Nancyn sanomat asiat ovat pelkkää selittämistä katsojille siitä, mitä hän aikoo tehdä ja olisi paljon kiinnostavampaa vain näyttää selitys pelkillä kuvilla. Välillä tämä ei haittaa, kun hän puhuu selvästi haavoittuneelle lokille, mutta muuten toivoisi, että teos haastaisi katsojaansa hieman enemmän. Huonointa filmissä on kuitenkin sen viimeinen kohtaus, josta on harmillisesti tehty äärimmäisen laimea ja juustoinen, joka tuntuu hätäisesti toteutetulta. Muuten kyseessä on kuitenkin onnistunut kauhuelokuva, joka kannattaa vilkaista, jos se osuu kohdalle.
Ohjaaja Jaume Collet-Serralla on ollut todella hyvä visio, jonka hän on toteuttanut oivallisesti. The Shallowsissa hän on onnistunut mielestäni selvästi paremmin kuin edellisessä kauhuelokuvassaan Orphan (2009). Hän on onnistunut luomaan Ö-luokan monsterifilmeiksi muuttuneesta aiheesta jopa jokseenkin taiteellisen teoksen. Kuvaus on nimittäin todella mainiota läpi elokuvan, eikä kehnoa käsivarakuvaa ole lähes lainkaan mukana. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja valaisu on erinomaista etenkin vedenalaisissa kohtauksissa. Leikkaus on myös sujuvaa, minkä lisäksi visuaaliset efektit ovat yllättävän mainiot. Tyylikkään näköisen digihain lisäksi myös tietokoneella toteutettu ympäristö näyttää uskottavalta. Elokuva on nimittäin toteutettu lähes kokonaan suuressa altaassa. Visuaalisesta ilmeestä miinusta tuovat kuitenkin alkupäässä ruudun täyttävät Instagram-kuvat, joita Nancy selailee, sekä videopuhelun näytöt, jotka saavat leffan tuntumaan teinihömpältä. Ääniefektit ovat loistavat ja Marco Betramin musiikki säestää tiivistunnelmaista henkeä toimivasti. Yhteenveto:The Shallows on lyhyt ja ytimekäs kauhuelokuva. Filmi saa katsojan jännittämään ja kannustamaan Nancyn puolesta, jota Blake Lively esittää todella hyvin. Hai esitetään hienosti eläimenä, eikä epäuskottavana hirviönä ja on myös upeaa, ettei leffa luota verimässäilyyn ja äkkisäikäytyksiin, vaan osaa luoda pelkoa muilla tavoilla. Teoksesta löytyy kuitenkin ongelmia, kuten tunnelman yhtäkkinen muuttuminen, sekä kökkö loppukohtaus, mutta muuten ohjaaja Jaume Collet-Serra on onnistunut saamaan aikaiseksi kunnon elokuvan aiheesta ja hän osoittaa, että haileffoista voi löytyä sydäntä ja sielua, eivätkä ne ole pelkkää kuraa. Tekninen toteutus on pääasiassa loistava, mutta ruudun täyttävät Instagram-kuvat ja videopuhelu eivät toimi. Suosittelen katsomaan The Shallowsin, jos olette oikeasti hyvän kauhuelokuvan tarpeessa tai jos Jaws on lähellä sydäntänne. Yhtä hyvä ei The Shallows ole, mutta mainio se on kuitenkin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shallows, 2016, Columbia Pictures, Weimaraner Republic Pictures, Ombra Films
Ohjaus: Woody Allen Pääosissa: Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Steve Carell, Jeannie Berlin, Ken Stott, Corey Stoll, Sari Lennick, Stephen Kunken ja Blake Lively Genre: draama, romantiikka Kesto: 1 tunti 36 minuuttia Ikäraja: 12
En tiennyt paljoa Café Societysta, kun menin katsomaan sen. Tiesin vain, että sen pääosissa nähtäisiin kolmatta kertaa yhdessä olevat Jesse Eisenberg ja Kristen Stewart, ja että ohjauksesta vastaa Woody Allen, mutten tiennyt yhtään, mistä itse elokuva kertoisi. Silti jostain syystä halusin nähdä elokuvan, ehkä jopa puhtaasta mielenkiinnosta, että mistä koko jutussa olisi kyse. Hirveästi minua ei houkuttanut nähdä Stewartia ruudulla, mutta Steve Carellin mukanaolo sai minut lopulta katsomaan elokuvan.
1930-luvun Hollywoodiin saapuu Bobby Dorfman paremman elämän perässä. Agenttienonsa avustuksella hän pääsee nauttimaan seurapiirielämästä ja tapaa uskomattomalta vaikuttavan tytön, Vonnien. Bobby Dorfmania esittää Jesse Eisenberg, joka joissain leffoissa ärsyttää, mutta usein hän on oikein mainio. Tässä Eisenberg on onneksi hyvä ja häntä katsoo mielellään koko elokuvan läpi. Hänen tuttu, nopea puherytminsä ja takeltelunsa sopivat hahmolle täydellisesti. Bobby on etenkin alussa erittäin epävarma henkilö, mutta osaa silti tehdä jämäkästi päätöksiä, kun tarve vaatii. Elokuvan aikana hahmo muuttuu yhä vain itsevarmemmaksi, mikä ei välttämättä olekaan enää niin hyvä juttu. Bobbyn rakkauden kohteena Veronicana, eli Vonniena nähdään The Twilight Sagasta (2008-2012) tuttu Kristen Stewart, josta en näyttelijänä pidä lähes yhtään. Hän vaikuttaa ruudulla aina todella apaattiselta, minkä takia ihmettelen, miksi hän edes saa rooleja. Stewartin näytteleminen on yleensä todella tönkköä, epäluontevaa ja vaikeaa katsottavaa, eikä hän tunnu saavan katseeseensa eloa tai suutaan kiinni, kun ei puhu. Tässä hän onneksi tekee poikkeuksen. Olin jopa yllättynyt, ettei Stewart ärsyttänyt minua lähes ollenkaan. Ehkä oikeassa ohjauksessa hänestä onkin johonkin. Loppua kohden itse hahmo muuttuu hieman ärsyttäväksi, jolloin Stewart voi olla enemmän oma itsensä. Bobbyn agenttienoa Phil Sterniä näyttelee Steve Carell, joka on mielestäni hyvä näyttelijä. Hän toimii sekä komediassa että draamassa, mikä on hieno merkki näyttelijälle. Monilla komedianäyttelijöillä, kuten Jim Carreylla, on ongelmana, ettei heitä voi ottaa tosissaan vakavissa rooleissa. Carellin suoritus ei ole tässä mitenkään ihmeellinen, mutta hyvä silti. Bobbyn vanhempia esittävät Jeannie Berlin ja Ken Stott. Sekä Rose-äiti että Marty-isä ovat omilla tavoillaan hieman erikoisia - Rose hössöttää paljon, kun taas Marty jumittaa sängynpohjalla. Berlin ja Stott ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja suoriutuvat osistaan tyylillä. Aluksi Rose ei erityisemmin vakuuta, mutta hahmosta tulee hauskempi, kun tarina menee eteenpäin. Bobbyn veli Ben (Corey Stoll) on gangsteri, minkä muut perheestä tietävät, mutta minkä vakavuutta eivät täysin ymmärrä. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä pätkiä, joissa näytetään, kun Ben käy teloittamassa jonkun tai jotain muuta hieman jopa koomista tapahtuu hänelle. Stoll tuli minulle tutuksi Ant-Manin (2015) pahiksena, missä hän ei erityisemmin vakuuttanut, mutta tässä hän on hyvä. Bobbyn sisko Evelyn (Sari Lennick) on aika tavallinen, eikä kovin ihmeellinen hahmo, mutta hänen filosofimiehensä Leonard (Stephen Kunken) on paikoitellen pienesti myötähäpeää aiheuttava heppu. Elokuvassa nähdään myös Blake Lively ja Woody Allen kuullaan kertojaäänenä.
Kiireinen Hollywood-agentti Stern saa puhelun siskoltaan, joka kertoo, että hänen poikansa on tulossa Los Angelesiin ja tarvitsisi töitä. Bobby saapuu Hollywoodiin ja lopulta pääseekin tekemään töitä enolleen. Hän tapaa isoja leffatähtiä, sekä rikkaita alan henkilöitä. Bobby ihastuu Sternin sihteeriin, Vonnieen ja heidän välilleen alkaakin kehkeytyä jotain juttua. Harmi vain, että Vonniella on jo poikaystävä. Eipä siinä tosin hirveästi ongelmaa ole, sillä näköjään pettäminen on suosittu asia Hollywoodissa. Tai oli aikoinaan, eikä toivottavasti ole enää samalla lailla kuin tämän mukaan 1930-luvulla. Se, että ukkomiehet pettävät vaimojaan nuorempien tyttöjen kanssa, tuntuu olevan tuttu juttu monille hahmoille. Ympäri Yhdysvaltoja nuoret naiset matkaavat Hollywoodiin, unelmanaan nousta seuraavaksi tähtöseksi, jotta pääsisi hienoihin seurapiireihin ja upeisiin ensi-iltoihin kävelemään punaisella matolla. Elokuvatuotantojen pomoja tuntuu kiinnostavan lähestulkoon vain mammona ja Bobby saa kokea, että kyseinen bisnes voi olla julmaa. Läpi elokuvan kertojaääni kertoo hahmojen taustoista ja miten aika kuluu, sekä millainen meininki oli Hollywoodissa kahdeksankymmentä vuotta sitten.
1930-luvun henki on tuotu erinomaisesti esille. Eikä pelkästään hienojen lavasteiden ja taidokkaasti toteutetun puvustuksen kautta tai että hahmot ajelevat vanhoilla autoilla. Alkutekstit on toteutettu muistuttamaan sen ajan elokuvia, kuten myös kuvaus, leikkaus, valaisu, värimäärittely ja äänimaailma. Kuvakulmat on aseteltu useasti hyvin eri lailla kuin nykyään ja ah kuinka tasaisia kuvat ovatkaan! Jopa pidemmät kuvat, jotka liikkuvat ympäri asuntoa, on kuvattu todella tasaisella liikkeellä. Heiluvaa käsivarakuvaa en huomannut yhtään ja voi olla, että tässä on tämän vuoden parhaiten kuvattu elokuva omasta mielestäni. Leikkauksessa on käytetty erilaisia siirtymiä, joissa uusi kuva liukuu edellisen päälle tai kuva kääntyy ympäri ja vaihtuu toiseksi. Tässä siirtymät toimivat erinomaisesti, sillä sopivat täydellisesti elokuvan tyyliin. Valaisu on monessa kohtaa todella selkeästi toteutettu ja värimäärittelyllä on tuotu joitain värejä voimakkaammin esille ja muutamat kohtaukset tehty lämpimämmän näköisiksi. Ei toimisi kaikissa elokuvissa, mutta tässä toteutus on aivan nappisuoritus... tai ainakin melkein. Kun tyyliksi on niin vaivalla haettu 1930-lukua, niin miksei elokuvaa voitu kuvata vanhemmalle filmille, jolloin kuva ei olisi yhtä terävä ja siinä olisi enemmän vilahtavia pikkuhäiriöitä, joita vanhoista elokuvista löytyy? Tämä on ehkä ensimmäinen kerta, kun valitan siitä, että kuva olisi liian tarkka, mutta tähän ei kuulu mielestäni pienintäkään tunnetta visuaalisesti siitä, että tämä olisi tehty 2000-luvulla. Mielestäni myös kuvasuhteen olisi pitänyt olla tiiviimpi ja äänityksenkin tason olisi pitänyt olla ihan hieman heikompi. Näillä muutoksilla tyyli olisi saatu täydelliseksi. En tosin elänyt siihen aikaan, joten mitä minä siitä oikeastaan tiedän? Musiikki on kyllä valittu todella hyvin.
Elokuvan on ohjannut Woody Allen, joka jakaa mielipiteitä töillään. Joidenkin mielestä hän on nero ja joidenkin mielestä hänen tuotoksensa ovat täyttä kuraa. Minä (aika epäsivistyneenä) olen nähnyt häneltä vain Radio Daysin (1987) ennen tätä, joten erityisen voimakasta mielipidettä minulla ei Allenista ole. Café Society on mielestäni oikein mainio elokuva ja olinkin yllättynyt, että se oli minun mielestäni oikeasti hyvä pätkä. Jälleen huomaa sen, että pitäisi vain mennä katsomaan kaikki, mitä elokuviin tulee. Allen on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt käsikirjoituksen kanssa hyvää työtä. Etenkin dialogi on useassa kohtaa erittäin loistavasti kirjoitettua. Komediaksi tätä ei mielestäni voi kutsua, mutta hauskoja tilanteita ja repliikkejä löytyy silti. Puolitoista tuntia on juuri sopiva pituus elokuvalle ja se saa kerrottua toimivasti tarinansa kiirehtimättä, eikä se myöskään tunnu liian hitaalta.
Yhteenveto:Café Society on yllättävän hyvä elokuva. Se on juuri niitä elokuvia, joiden jälkeen ihmettelen, että mitä ihmettä minulle on tapahtumassa, kun olen alkanut pitää tällaisista pätkistä. Jesse Eisenberg on hyvä, kuten on myös - yllättävää kyllä - Kristen Stewart. Kun pari näyttelee jo kolmatta kertaa yhdessä, niin kemia toimii sujuvasti kameran edessä. Elokuva on kuvattu aivan täydellisesti ja siihen on löydetty lähes täydellinen tunnelma tyylillisesti. Ajankuvaan ja tyyliin nähden kuva on kuitenkin liian terävä, äänityksen taso liian hyvä ja kuvasuhde väärä, mutta muuten homma toimii. Woody Allenin käsikirjoitus on mainio ja hän tuntuu tietävän, mitä tekee. Isoin miinukseni elokuvalle on, etten tiedä jaksaisinko katsoa sitä kovin montaa kertaa uudestaan. Aion kyllä ehdottomasti katsoa sen joskus toisen kerran. Tämä elokuva ei varmasti toimi kaikille, mutta jos elokuva kiinnostaa, niin kannattaa se katsoa. Voisin jossain kohtaa sivistää itseäni ja katsoa lisää Woody Allenin elokuvia...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Café Society, 2016, FilmNation Entertainment, Gravier Productions, Perdido Productions
