The Bride! (2026) - elokuva-arvostelu

THE BRIDE!

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Näyttelijät: Jessie Buckley, Christian Bale, Annette Bening, Peter Sarsgaard, Penélope Cruz, John Magaro, Matthew Maher, Zlatko Burić, Jeannie Berlin, Jake Gyllenhaal, Julianne Hough ja Louis Cancelmi

Genre: draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

The Bride! perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on tehty jo lukemattomia elokuvasovituksia, joista eräästä, Frankensteinin morsiamesta (The Bride of Frankenstein - 1935) Maggie Gyllenhaal piti paljon. Vuonna 2023 uutisoitiin, että Gyllenhaal tekisi elokuvasta uudelleenfilmatisoinnin Netflixille, mutta erimielisyyksien takia Netflix jätti projektin ja Warner Bros. Pictures tarttui siihen tammikuussa 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden maaliskuussa ja alun perin The Briden oli tarkoitus saapua teattereihin jo syyskuussa 2025, mutta vasta nyt se on saanut ensi-iltansa puolen vuoden viivästyksen jälkeen. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä positiivisin fiiliksin lupaavien trailereiden ja näyttelijöiden vuoksi. Muiden kiireiden takia minulta kesti kuitenkin muutama päivä, ennen kuin ehdin vihdoin katsoa The Briden.

Vuonna 1936 mafiapiireissä pyörivä Ida kuolee ja hänet haudataan. Kuolema ei ole kuitenkaan lopullinen, kun hänen ruumiinsa herätetään takaisin eloon, morsiameksi yksinäisyyteensä kyllästyneelle Frankensteinin hirviölle.

Parhaillaan käynnissä olevan palkintokauden ykkösnaisnimi Jessie Buckley näyttelee Idaa, joka on joutunut huonoon seuraan, nimittäin chicagolaisten mafiosojen matkaan. Kun erään ravintolaillallisen aikana itse Mary Shelleyn henki riivaa Idan ja saa tämän vuotamaan kaikkien kuullen mafiapomo Lupinon (Zlatko Burić) likaisia salaisuuksia, naisesta päätetään hankkiutua eroon. Ida kuolee, muttei kauaksi aikaa, kun hänet herätetään henkiin morsiameksi Frankenstenin hirviölle, tai ihan vain "Frankille" (Christian Bale), joka on lopen kyllästynyt yli satavuotiseen yksinäisyyteensä. Nainen, joka on nyt sekoitus Idaa, Mary Shelleytä ja morsianta, ei kuitenkaan noin vain taivu kenenkään rakkaaksi, vaan aloittaa oman itsensälöytämisprosessin. Morsian on onnistuneesti nykyaikaistettu hahmo ja Buckleyn heittäytymistä rooliin on vaikea olla ihailematta. Hän vetää jokaisen kohtauksen täysillä ja tulkitsee hyvin hahmonsa pirstaloitunutta mieltä. Bale on myös tuttuun tapaansa mainio Frankina, jota käy nopeasti sääliksi, kun hän avautuu tuskastaan. Kaikki näkevät hänessä vain hurjan hirviön ja ainoa lämmin ihmiskontakti tähän mennessä on ollut kättely.

     Elokuvassa nähdään myös Annette Bening Frankia auttavana tohtori Euphroniouksena ja Jeannie Berlin tämän assistenttina Gretana, John Magaro ja Matthew Maher Lupinon kätyreinä Clydenä ja Jamesina, ohjaaja Gyllenhaalin mies Peter Sarsgaard ja Penélope Cruz rikosetsivinä Wilesina ja Malloyna, sekä ohjaajan veli Jake Gyllenhaal Frankin fanittamana näyttelijänä Ronnie Reedinä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, mutta he jäävät auttamatta villien Buckleyn ja Balen varjoon.

Vaikka olinkin odottanut The Bride! -elokuvan näkemistä, olin silti aika varautunut, kun vihdoin kävin katsomassa sen, sillä reaktiot leffaa kohtaan ovat olleet niin voimakkaan jakautuneet. Toiset haukkuvat elokuvaa lyttyyn ja kutsuvat sitä karmeaksi fiaskoksi, toiset taas ylistävät leffaa väärinymmärrettynä mestariteoksena. No, kuten usein käy leffojen kohdalla, jotka polarisoivat katsojiaan näin vahvasti, minä jäin The Briden kohdalla johonkin siihen puolitiehen. Ei elokuva mielestäni mikään kaamea pohjanoteeraus ollut, mutten myöskään nähnyt siinä mitään ällistyttävän erinomaista. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi jotkut ihastuvat näkemäänsä ja miksi jotkut muut taas saattavat lähteä kävelemään ulos salista kesken leffan.

The Bride! on nimittäin anteeksipyytelemättömästi omanlaisensa teos, josta löytyy voimakasta feminististä "haista paska patriarkaatti!" -asennetta, vähät muiden mielipiteistä välittävää punk-henkeä, sekä räiskyviä tanssinumeroita. Mikään leffassa ei ole hienovaraista ja tiettyjä puolia oikein hierotaan katsojan naamaan. Elokuvassa on kuitenkin vinksahtanutta vetovoimaa ja olin kiinnostunut näkemään, mihin suuntaan tämä tarina lähtee kulkemaan. Toisinaan leffa on hauska, toisinaan hieman jännittävä, toisinaan herkkä ja toisinaan jopa brutaali. Morsiamen ja Frankin matka on mainiota seurattavaa, mutta sitten taas etsivien ja gangstereiden osiot jäävät hieman puolitiehen ja saavat leffan ajoittain jopa laahaamaan. Tiettyjen vahvuuksiensa ja heikkouksiensa yhteentörmäyksestä syntyy mielenkiintoinen, joskin epätasainen tulkinta Shelleyn tutun tarinan pohjalta.

Maggie Gyllenhaal näyttää kykynsä ohjaajana ja hän saa aikaiseksi sopivan roihuavia kohtauksia ja näyttelijäsuorituksia. Gyllenhaalin teksti jättää kuitenkin ajoittain toivomisen varaa. Hän pohtii hyvin oman minuuden löytämistä naisen näkökulmasta, mutta kerronta ja sivujuonikuviot ajoittain töksähtelevät. Itse myös kyllästyin jossain kohtaa Mary Shelleyn riivaaman morsiamen tapaan hokea synonyymeja eri sanoista. Se alkoi nopeasti tuntua teennäisen muka-nokkelalta. On kuitenkin ihan vekkulia, että leffa ei koskaan selitä, kuinka siinä voi samaan aikaan esiintyä sekä Frankensteinin kirjoittaja Mary Shelley, että itse Frankensteinin hirviö.

Teknisesti The Bride! on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, asut mainiot ja olen yllättynyt, jos maskeeraustiimi ei saa ehdokkuutta ensi vuoden Oscar-gaalassa, sillä etenkin Frankin pärstä on huikeasti toteutettu. Tehosteet näyttävät vakuuttavilta ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Hildur Guðnadóttirin säveltämiä musiikkeja myöten. Parasta musiikillisesti on kuitenkin lopputekstien aikana soiva Bobby "Boris" Pickettin Monster Mash.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Bride!, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros., First Love Films, In The Current Company

Arvostelu: The Fabelmans (2022)

THE FABELMANS

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Gabriel LaBelle, Michelle Williams, Paul Dano, Seth Rogen, Keeley Karsten, Julia Butters, Sophia Kopera, Mateo Zoryon Francis-DeFord, Robin Bartlett, Jeannie Berlin, Judd Hirsch, Sam Rechner, Oakes Fegley, Chloe East, Isabelle Kusman ja David Lynch

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fabelmans on ohjaaja Steven Spielbergin uusi elokuva, joka pohjautuu löyhästi Spielbergin omaan nuoruuteen ja elokuvauran alkuun. Jo 1990-luvun lopulla Spielberg suunnitteli "I'll Be Home" -nimellä kulkevaa elokuvaa elämästään, yhdessä siskonsa Annen kanssa. Työstäessään Münchenia (Munich - 2005) käsikirjoittaja Tony Kusherin kanssa, Spielberg kertoi elämästään ja Kusher kannusti Spielbergiä tekemään aiheesta filmin. Hän kuitenkin epäröi, pelätessään vanhempiensa reaktiota leffalle, joka kertoisi intiimisti vaikeasta perhesuhteesta. Kun Spielbergin vanhemmat menehtyivät ja koronasulut alkoivat vuonna 2020, Spielberg ja Kusher alkoivat yhdessä käsikirjoittamaan leffaa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja nyt The Fabelmans saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Koska Spielberg on yksi ehdottomista suosikkiohjaajistani, innostuin heti, kun kuulin hänen työstävän uutta elokuvaa, joka vieläpä perustuisi hänen omaan nuoruuteensa. Meninkin siis positiivisin mielin katsomaan The Fabelmansia sen lehdistönäytökseen noin puolitoista kuukautta ennen ensi-iltaa.

Kun Mitzi ja Burt Fabelman vievät poikansa Sammyn ensimmäistä kertaa elokuvateatteriin tammikuisena iltana vuonna 1952, pojan maailma mullistuu ja pian elokuvista ja niiden teosta muodostuu Sammylle kaikki kaikessa.

Pääroolissa elokuviin ihastuvana Steven Spiel... ei kun siis Sammy Fabelmanina nähdään lapsena Mateo Zoryon Francis-DeFord ja teini-ikäisenä erittäin lupaava tulokas Gabriel LaBelle, jolla voi olla potentiaalinen ura edessään. Niin LaBelle kuin vielä nuorempi Francis-DeFord tulkitsevat täydellisesti roolihahmonsa ihastumista liikkuvaan kuvaan ja yhä vain suurempaa paloa selvittää elokuvien salat ja tehdä niitä itse. Moni katsoja voi varmasti tunnistaa itsensä, kun pieni Sammy näkee ensimmäistä kertaa filmin pyörähtävän käyntiin valkokankaalle heijastettuna ja suurisilmäisen pojan suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Itsekin koin sillä hetkellä olevani vajaa parisen kymmentä vuotta nuorempi, aivan kuin elokuvat olisivat minulle täysin uusi juttu. Sammyn matkaa pienestä intoilijasta ihan oikeasti jalkaansa Hollywoodin studioiden ovien väliin tökkiväksi nuorukaiseksi on koukuttavaa seurata.

     Sammyn vanhempina, Mitzi ja Burt Fabelmanina nähdään Michelle Williams ja Paul Dano, jotka ovat myös mahtavia rooleissaan. Williams sai sekä Oscar-, että Golden Globe -ehdokkuudet suorituksellaan ja täysin ansaitusti, sillä niin mainio Williams on monisävyisen äidin osassa. Mitzi-äiti on irrottelevampi taiteilijasielu, joka ymmärtää ja kannustaa poikansa uutta elokuvaintoa. Burt-isä taas on jämäkämpi käytännön mies ja vasta aluillaan olevassa tietokonebisneksessä työskentelevä herra näkee leffat vain turhakkeena ja toivoo Sammyn pian luopuvan tästä "harrastuksestaan". Elokuvassa nähdään lisäksi myös mm. Keeley Karsten, Julia Butters ja Sophia Kopera pariskunnan tyttärinä Nataliena, Reggienä ja Lisana, sekä Seth Rogen yllättävänkin vakuuttavassa draamaroolissa Burtin kaverina Bennienä.

Kuten ounastelinkin, The Fabelmans oli aivan kuin minulle tehty elokuva. Kaksi- ja puolituntinen filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta muuten kyseessä on loistoleffa, joka puhutteli minua todella vahvasti. Se on ihana ja taianomainen rakkauskirje elokuville, joka muistuttaa, miksi rakastan tätä taiteenlajia niin palavasti. Lähtien heti avauskohtauksesta, jossa Sammy katsoo elokuvaa lumoutuneena ensimmäistä kertaa elämässään ja joka tuo helposti mieleen ihastuttavan italialaisklassikon Cinema Paradiso (Nuovo Cinema Paradiso - 1988), The Fabelmans huokuu palavaa rakkautta kaikkea elokuviin liitännäistä kohtaan. Elokuvaharrastajat eivät siis saa jättää tätä väliin. Minua onkin harmittanut, että filmi on osoittautunut maailmalla isoksi taloudelliseksi flopiksi. Toki rahat kiikutetaan teattereihin mieluiten niitä isoja blockbustereita varten, jotka näyttävät siisteimmiltä isoilla valkokankailla, eikä tällaisiin pienemmän luokan draamoihin, joita voi sujuvasti katsoa kotisohvalta, mutta kannustan erittäin lämpimästi käyttämään rahanne Spielbergiin. Hänhän kun periaatteessa synnytti koko blockbuster-konseptin.

Sen lisäksi, että on suorastaan maagista seurata Sammyn ihastumista elokuviin ja hänen yhä vain onnistuneempia yrityksiä tehdä niitä itse, The Fabelmans tarjoaa myös vahvaa perhedraamaa. Spielberg oli tosiaan epäröivä elokuvan teon suhteen, sillä hän tiesi, ettei voisi esittää perhettään täysin mairittelevassa valossa. Hän on kuitenkin onnistunut kuvaamaan hyvin ylä- ja alamäet, eikä esitä mitään mustavalkoisesti. Konfliktit ovat eheitä ja vaikeita puolia rakennellaan tehokkaasti, mutta myös onnelliset jutut ovat mukana ja elokuvan aikana pääsee nauramaankin. Perheen ulkopuoleltakin syntyy vaikeuksia, juutalaisperheen muuttaessa antisemitistiseen ympäristöön isän uuden työn perässä. Asioita käsitellään taidokkaasti usein pelkän väkevän kuvakerronnan kautta ja tuntuu siltä, että Sammyn varttuessa myös elokuva itsessään kypsenee aikuisemmaksi.

On varmaan turha edes sanoa, että The Fabelmans tuntuu Spielbergin henkilökohtaisimmalta työltä. Spielberg onkin kertonut herkistyneensä vähän väliä kyyneliin leffaa tehdessään. Herkistymistä voi tapahtua myös katsomon puolella, sillä niin vahvasti filmi vie mennessään. Spielbergin tunnelmallinen ohjaus ja yhdessä Tony Kusherin kanssa myös käsikirjoitus ovat erinomaiset. Mukana on paljon väkevää dialogia, mutta myös onnistuneita sanattomia tilanteita, joissa ohjaaja luottaa näyttelijöidensä kykyyn viestiä pelkillä katseillaankin. Spielberg välttää tyylikkäästi liiallisiin omakehuihin sortumisen, vaikka Sammy kuvataankin nuorena ja lahjakkaana visionäärin alkuna. Vaikka Sammyn tekemät lyhytelokuvat kavereiden kanssa perustuvatkin täysin Spielbergin omiin nuoruudentöihin, ei maestro täytä elokuvaa päälle-liimatuilla viittauksilla omaan legendaariseen filmografiaansa.

Kyseessä on tietty myös teknisesti taiturimaisesti kasattu teos. The Fabelmans kaipaisi hieman tiivistämistä leikkauspuolella, mutta samalla on hienoa, kuinka elokuva kulkee omalla rauhallisella painollaan eteenpäin, eikä pikakelaa tekijälleen tärkeitä juttuja pois. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia. Kuva, jossa lapsi-Sammy käyttää käsiään valkokankaan korvikkeena, on aivan fantastinen. Oivalla lavastuksella ja puvustuksella 1950- ja 1960-luvut herätetään upeasti henkiin. Erikoistehosteissa luotetaan kekseliäisiin käytännön efekteihin ja äänimaailma on osaavasti kasattu. Musiikeista vastaa totta kai Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tunnelmoi kauniisti melodioillaan.

Yhteenveto: The Fabelmans on mahtava rakkauskirje elokuvataiteelle ja Steven Spielbergin uran henkilökohtaisimmalta tuntuva teos. Kaksi- ja puolituntinen elokuva kaipaisi hieman tiivistämistä, mutta pääasiassa filmi vie täysin mennessään lumoavista ensiminuuteistaan lähtien. Minkä tahansa ikäinen katsoja voi kokea olevansa jälleen pieni lapsi, joka rakastuu elokuviin uudelleen ensimmäistä kertaa. On mukaansatempaavaa seurata Sammyn kehittymistä yhä vain varteenotettavammaksi elokuvantekijäksi. Fabelmanien perheen välinen draama on väkevästi rakennettua, mutta sekaan mahtuu myös ilahduttavat ja hauskatkin hetkensä. Spielberg on saanut aikaan jotain todella intiimiltä ja herkältä tuntuvaa ja elokuvaa katsoessa niin ohjaaja kuin katsojakin joutuvat pidättelemään kyyneliä. Hän luottaa tehokkaasti kuvakerrontaan ja sanattomaan viestintään. Niin Spielbergin ohjaus kuin hänen käsikirjoituksensa ovat taiturimaiset. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan hieno. The Fabelmans on suoranaista pakkokatsottavaa kaikille leffaharrastajille ja elokuvia rakastaville, sekä niitä tekeville ja niiden teosta haaveileville. Minuun filmi iski lujaa ja aionkin käydä katsomassa sen uudestaan, kun se saapuu kunnon teatterikierrokselle. Tähän mennessä elokuva onnistui voittamaan parhaan draamaelokuvan Golden Globen, enkä pistäisi pahakseni, vaikka myös parhaan elokuvan Oscar-pysti menisi samaan osoitteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fabelmans, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Amblin Partners, Reliance Entertainment

Arvostelu: Café Society (2016)

CAFÉ SOCIETY

Ohjaus: Woody Allen
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Steve Carell, Jeannie Berlin, Ken Stott, Corey Stoll, Sari Lennick, Stephen Kunken ja Blake Lively
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiennyt paljoa Café Societysta, kun menin katsomaan sen. Tiesin vain, että sen pääosissa nähtäisiin kolmatta kertaa yhdessä olevat Jesse Eisenberg ja Kristen Stewart, ja että ohjauksesta vastaa Woody Allen, mutten tiennyt yhtään, mistä itse elokuva kertoisi. Silti jostain syystä halusin nähdä elokuvan, ehkä jopa puhtaasta mielenkiinnosta, että mistä koko jutussa olisi kyse. Hirveästi minua ei houkuttanut nähdä Stewartia ruudulla, mutta Steve Carellin mukanaolo sai minut lopulta katsomaan elokuvan.

1930-luvun Hollywoodiin saapuu Bobby Dorfman paremman elämän perässä. Agenttienonsa avustuksella hän pääsee nauttimaan seurapiirielämästä ja tapaa uskomattomalta vaikuttavan tytön, Vonnien.

Bobby Dorfmania esittää Jesse Eisenberg, joka joissain leffoissa ärsyttää, mutta usein hän on oikein mainio. Tässä Eisenberg on onneksi hyvä ja häntä katsoo mielellään koko elokuvan läpi. Hänen tuttu, nopea puherytminsä ja takeltelunsa sopivat hahmolle täydellisesti. Bobby on etenkin alussa erittäin epävarma henkilö, mutta osaa silti tehdä jämäkästi päätöksiä, kun tarve vaatii. Elokuvan aikana hahmo muuttuu yhä vain itsevarmemmaksi, mikä ei välttämättä olekaan enää niin hyvä juttu.
     Bobbyn rakkauden kohteena Veronicana, eli Vonniena nähdään The Twilight Sagasta (2008-2012) tuttu Kristen Stewart, josta en näyttelijänä pidä lähes yhtään. Hän vaikuttaa ruudulla aina todella apaattiselta, minkä takia ihmettelen, miksi hän edes saa rooleja. Stewartin näytteleminen on yleensä todella tönkköä, epäluontevaa ja vaikeaa katsottavaa, eikä hän tunnu saavan katseeseensa eloa tai suutaan kiinni, kun ei puhu. Tässä hän onneksi tekee poikkeuksen. Olin jopa yllättynyt, ettei Stewart ärsyttänyt minua lähes ollenkaan. Ehkä oikeassa ohjauksessa hänestä onkin johonkin. Loppua kohden itse hahmo muuttuu hieman ärsyttäväksi, jolloin Stewart voi olla enemmän oma itsensä.
     Bobbyn agenttienoa Phil Sterniä näyttelee Steve Carell, joka on mielestäni hyvä näyttelijä. Hän toimii sekä komediassa että draamassa, mikä on hieno merkki näyttelijälle. Monilla komedianäyttelijöillä, kuten Jim Carreylla, on ongelmana, ettei heitä voi ottaa tosissaan vakavissa rooleissa. Carellin suoritus ei ole tässä mitenkään ihmeellinen, mutta hyvä silti.
     Bobbyn vanhempia esittävät Jeannie Berlin ja Ken Stott. Sekä Rose-äiti että Marty-isä ovat omilla tavoillaan hieman erikoisia - Rose hössöttää paljon, kun taas Marty jumittaa sängynpohjalla. Berlin ja Stott ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja suoriutuvat osistaan tyylillä. Aluksi Rose ei erityisemmin vakuuta, mutta hahmosta tulee hauskempi, kun tarina menee eteenpäin.
     Bobbyn veli Ben (Corey Stoll) on gangsteri, minkä muut perheestä tietävät, mutta minkä vakavuutta eivät täysin ymmärrä. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä pätkiä, joissa näytetään, kun Ben käy teloittamassa jonkun tai jotain muuta hieman jopa koomista tapahtuu hänelle. Stoll tuli minulle tutuksi Ant-Manin (2015) pahiksena, missä hän ei erityisemmin vakuuttanut, mutta tässä hän on hyvä. Bobbyn sisko Evelyn (Sari Lennick) on aika tavallinen, eikä kovin ihmeellinen hahmo, mutta hänen filosofimiehensä Leonard (Stephen Kunken) on paikoitellen pienesti myötähäpeää aiheuttava heppu. Elokuvassa nähdään myös Blake Lively ja Woody Allen kuullaan kertojaäänenä.

Kiireinen Hollywood-agentti Stern saa puhelun siskoltaan, joka kertoo, että hänen poikansa on tulossa Los Angelesiin ja tarvitsisi töitä. Bobby saapuu Hollywoodiin ja lopulta pääseekin tekemään töitä enolleen. Hän tapaa isoja leffatähtiä, sekä rikkaita alan henkilöitä. Bobby ihastuu Sternin sihteeriin, Vonnieen ja heidän välilleen alkaakin kehkeytyä jotain juttua. Harmi vain, että Vonniella on jo poikaystävä. Eipä siinä tosin hirveästi ongelmaa ole, sillä näköjään pettäminen on suosittu asia Hollywoodissa. Tai oli aikoinaan, eikä toivottavasti ole enää samalla lailla kuin tämän mukaan 1930-luvulla. Se, että ukkomiehet pettävät vaimojaan nuorempien tyttöjen kanssa, tuntuu olevan tuttu juttu monille hahmoille. Ympäri Yhdysvaltoja nuoret naiset matkaavat Hollywoodiin, unelmanaan nousta seuraavaksi tähtöseksi, jotta pääsisi hienoihin seurapiireihin ja upeisiin ensi-iltoihin kävelemään punaisella matolla. Elokuvatuotantojen pomoja tuntuu kiinnostavan lähestulkoon vain mammona ja Bobby saa kokea, että kyseinen bisnes voi olla julmaa. Läpi elokuvan kertojaääni kertoo hahmojen taustoista ja miten aika kuluu, sekä millainen meininki oli Hollywoodissa kahdeksankymmentä vuotta sitten.

1930-luvun henki on tuotu erinomaisesti esille. Eikä pelkästään hienojen lavasteiden ja taidokkaasti toteutetun puvustuksen kautta tai että hahmot ajelevat vanhoilla autoilla. Alkutekstit on toteutettu muistuttamaan sen ajan elokuvia, kuten myös kuvaus, leikkaus, valaisu, värimäärittely ja äänimaailma. Kuvakulmat on aseteltu useasti hyvin eri lailla kuin nykyään ja ah kuinka tasaisia kuvat ovatkaan! Jopa pidemmät kuvat, jotka liikkuvat ympäri asuntoa, on kuvattu todella tasaisella liikkeellä. Heiluvaa käsivarakuvaa en huomannut yhtään ja voi olla, että tässä on tämän vuoden parhaiten kuvattu elokuva omasta mielestäni. Leikkauksessa on käytetty erilaisia siirtymiä, joissa uusi kuva liukuu edellisen päälle tai kuva kääntyy ympäri ja vaihtuu toiseksi. Tässä siirtymät toimivat erinomaisesti, sillä sopivat täydellisesti elokuvan tyyliin. Valaisu on monessa kohtaa todella selkeästi toteutettu ja värimäärittelyllä on tuotu joitain värejä voimakkaammin esille ja muutamat kohtaukset tehty lämpimämmän näköisiksi. Ei toimisi kaikissa elokuvissa, mutta tässä toteutus on aivan nappisuoritus... tai ainakin melkein. Kun tyyliksi on niin vaivalla haettu 1930-lukua, niin miksei elokuvaa voitu kuvata vanhemmalle filmille, jolloin kuva ei olisi yhtä terävä ja siinä olisi enemmän vilahtavia pikkuhäiriöitä, joita vanhoista elokuvista löytyy? Tämä on ehkä ensimmäinen kerta, kun valitan siitä, että kuva olisi liian tarkka, mutta tähän ei kuulu mielestäni pienintäkään tunnetta visuaalisesti siitä, että tämä olisi tehty 2000-luvulla. Mielestäni myös kuvasuhteen olisi pitänyt olla tiiviimpi ja äänityksenkin tason olisi pitänyt olla ihan hieman heikompi. Näillä muutoksilla tyyli olisi saatu täydelliseksi. En tosin elänyt siihen aikaan, joten mitä minä siitä oikeastaan tiedän? Musiikki on kyllä valittu todella hyvin.

Elokuvan on ohjannut Woody Allen, joka jakaa mielipiteitä töillään. Joidenkin mielestä hän on nero ja joidenkin mielestä hänen tuotoksensa ovat täyttä kuraa. Minä (aika epäsivistyneenä) olen nähnyt häneltä vain Radio Daysin (1987) ennen tätä, joten erityisen voimakasta mielipidettä minulla ei Allenista ole. Café Society on mielestäni oikein mainio elokuva ja olinkin yllättynyt, että se oli minun mielestäni oikeasti hyvä pätkä. Jälleen huomaa sen, että pitäisi vain mennä katsomaan kaikki, mitä elokuviin tulee. Allen on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt käsikirjoituksen kanssa hyvää työtä. Etenkin dialogi on useassa kohtaa erittäin loistavasti kirjoitettua. Komediaksi tätä ei mielestäni voi kutsua, mutta hauskoja tilanteita ja repliikkejä löytyy silti. Puolitoista tuntia on juuri sopiva pituus elokuvalle ja se saa kerrottua toimivasti tarinansa kiirehtimättä, eikä se myöskään tunnu liian hitaalta.

Yhteenveto: Café Society on yllättävän hyvä elokuva. Se on juuri niitä elokuvia, joiden jälkeen ihmettelen, että mitä ihmettä minulle on tapahtumassa, kun olen alkanut pitää tällaisista pätkistä. Jesse Eisenberg on hyvä, kuten on myös - yllättävää kyllä - Kristen Stewart. Kun pari näyttelee jo kolmatta kertaa yhdessä, niin kemia toimii sujuvasti kameran edessä. Elokuva on kuvattu aivan täydellisesti ja siihen on löydetty lähes täydellinen tunnelma tyylillisesti. Ajankuvaan ja tyyliin nähden kuva on kuitenkin liian terävä, äänityksen taso liian hyvä ja kuvasuhde väärä, mutta muuten homma toimii. Woody Allenin käsikirjoitus on mainio ja hän tuntuu tietävän, mitä tekee. Isoin miinukseni elokuvalle on, etten tiedä jaksaisinko katsoa sitä kovin montaa kertaa uudestaan. Aion kyllä ehdottomasti katsoa sen joskus toisen kerran. Tämä elokuva ei varmasti toimi kaikille, mutta jos elokuva kiinnostaa, niin kannattaa se katsoa. Voisin jossain kohtaa sivistää itseäni ja katsoa lisää Woody Allenin elokuvia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Café Society, 2016, FilmNation Entertainment, Gravier Productions, Perdido Productions