Arvostelu: Wonder Wheel (2017)

WONDER WHEEL (2017)

Ohjaus: Woody Allen
Pääosissa: Kate Winslet, Justin Timberlake, Juno Temple, Jim Belushi ja Jack Gore
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Wonder Wheel on Woody Allenin neljäskymmeneskahdeksas elokuvaohjaus. Leffan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 ja se kuvattiin samaisena syksynä. Elokuva sai ensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty muutamassa muussakin leffatapahtumassa. Suomeen teos saapuu vasta joulukuun lopussa, mutta itse näin sen jo marraskuun alussa. Kiinnostuin elokuvasta heti, kun huomasin sen olevan Woody Allenin teos. Vaikken ole Allenilta nähnyt kuin muutaman leffan, hänen edellinen ohjauksensa, Café Society (2016) oli mielestäni niin mainio, että menin oikein positiivisin mielin katsomaan leffaa. En edes säikähtänyt arvioita, jotka kutsuivat filmiä todella keskinkertaiseksi, sillä samaa sanottiin myös Café Societysta, josta pidin todella paljon. Valitettavasti tällä kertaa olin samaa mieltä muiden kanssa. Kyseessä on aika keskinkertainen leffa.

1950-luvulla Coney Islandille saapuu nuori Carolina, joka palaa hädissään isänsä luo, sillä hänen gangsterimiehensä jahtaa häntä. Samalla Carolinan isän uusi vaimo Ginny on kehittänyt romanssin rantavahti Mickeyn kanssa, johon myös Carolina iskee silmänsä.

Juno Temple näyttelee nuorta Carolinaa, joka meni naimisiin Frankie Adotto -nimisen gangsterin kanssa, mutta jätti tämän ja kertoi FBI:lle rikollisten tietoja, minkä takia Frankie on nyt hänen perässään. Carolina ei kuitenkaan ole rikollinen, vaan hän vain haluaa elää mahdollisimman täysillä, joten vaarallinen elämä kiehtoo häntä. Temple tuo kuitenkin hahmoon erittäin oivallista viattomuutta, jolloin hahmo ei vaikuta lainkaan kapinahenkiseltä teiniltä.
     Jim Belushi esittää Carolinan isää Humptya, joka on töissä Coney Islandin huvipuiston karusellillä. Humptykin yhdistää kaksi todella erilaista maailmaa samaan hahmoon, sillä hän vaikuttaa mukavalta herralta, joka on todella ystävällinen lapsille, mutta hän on myös alkoholisti, joka alkaa uhkailemaan hakkaamisella, jos hän ottaa huikan tai jos häneltä kielletään viina. Belushi saa hahmon kuitenkin tuntumaan pääasiassa miellyttävältä henkilöltä, joka välittää suuresti tyttärestään ja haluaa saada Carolinan menestymään koulun kautta paremmin kuin hän itse. Pistin myös merkille, että Belushi kuulostaa oudon paljon samalta kuin näyttelijä John Goodman. Oliko kyseessä vain minun kuuloharhani, vai onko joku muu huomannut saman?
     Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet näyttelee Ginnyä, Humptyn uutta vaimoa, joka työskentelee siivoojana ravintolassa. Ginnystä oikein huokuu onnettomuus, sillä hän näyttää kaiken aikaa todella tympääntyneeltä, minkä lisäksi hän valittaa jatkuvasti migreenistä. Ei tarvitse kovin fiksu olla, jotta huomaa, ettei Ginny oikeastaan haluaisi olla Humptyn kanssa. Eikä hän todellakaan innostu siitä, että Carolina ilmestyy paikalle. Ginnylle on luotu kiinnostava menneisyys, ja Winslet on erittäin hyvä roolissaan. Ginnyllä on edellisestä suhteesta lapsi, poika nimeltä Richie (Jack Gore), joka pitää elokuvista ja tulesta. Richie ajautuukin usein ongelmiin, sillä hänellä on pakkomielle sytyttää liekkejä sinne sun tänne.
     Rantavahti Mickey Rubinin roolissa nähdään laulaja Justin Timberlake, joka ei ole aiemmin vakuuttanut minua näyttelijäntaidoistaan. Tässä Timberlake onnistuu kuitenkin tavallista paremmin ja hän sopii todella hyvin osaansa. Sen lisäksi, että Mickey vahtii ettei kukaan huku, hän rakastaa runoutta ja haaveilee kirjoittamisesta. Tämän takia hän toimii elokuvan kertojana, mikä voi aiheuttaa pientä hämmennystä, kun hän muuttuu kunnon hahmoksi ja liittyy mukaan tarinaan ennen puolta väliä. Timberlakesta selvästi löytyy tiettyä taiteilijasielua, mitä rooli kaipaa, minkä lisäksi hän onnistuu Ginnyn uuden mielenkiinnon kohteena.

Wonder Wheel tapahtuu tosiaan 1950-luvulla ja samalla tavoin kuin Woody Allen sai Café Societyssa luotua upeasti 1930-luvun hengen, hän onnistuu tässä hienoon 1950-luvun tunnelmaan. Tai noh, mistä minä tiedän, sillä en ollut elossa vielä silloin, mutta ainakin sen perusteella mitä olen vanhempia filmejä katsonut, on ajankuva todella taidokkaasti toteutettu. Ei pelkästään vanhojen autojen, vaatteiden ja talojen puolesta, vaan elokuvasta huomaa pieniä tyylejä, joita nykypäivän leffoissa ei tehdä enää. Wonder Wheel vaikuttaa usein siltä kuin se olisi tehty monia vuosia sitten, niin hienosti ajankuva on toteutettu. Jo alkutekstit ovat täysin erilaiset kuin millaisia 1900-luvun lopusta tähän päivään asti on tehty. Ihmiset puhuvat eri tavalla kuin nykyään ja leffassa on käytetty värejä todella voimakkaasti hyödyksi, mitä ei nykypäivänä näe. 1950-luvun henki onkin filmin parasta antia ja se on kaikista viehättävintä teoksessa.

Harmillisesti tarina ei pääse samalle tasolle kuin leffan tunnelma. Elokuva herättää mielenkiinnon heti alussa, kun saa kuulla siitä, että pahamainen rikollinen on viattomalta vaikuttavan Carolinan perässä, jonka täytyy pysyä piilossa isänsä kotona, jolle hän ei ole puhunut vuosiin. Carolinan kertomus on kiinnostava, kunnes yhtäkkiä hän ei olekaan enää tarinan keskiössä. Yhtäkkiä tarina kertookin Ginnystä, joka ihastuu nuoreen uimavahtiin, ja siitä miten kaksikko yrittää olla yhdessä, ilman että Humpty saa tietää asiasta. Carolinan ongelmat nousevat muutamaan otteeseen esille, mutta jossain kohtaa elokuva ei tunnu kertovan enää samaa tarinaa kuin mitä se pohjusti. Salainen romanssi ei saa napattua katsojaa samalla lailla mukaansa, minkä takia teos käy välillä hieman pitkäveteiseksi. Leffa aloittaa muitakin mielenkiintoisia kuvioita, mutta se ei loppujen lopuksi vie niitä oikeastaan mihinkään, jolloin niiden esittely tuntuu pienesti tarpeettomalta. Eniten minua kuitenkin häiritsi, miten Mickey muuttuu kertojasta kunnon hahmoksi. Aluksi hän aloittaa tarinan kuin kyseessä olisi muutamia vuosia sitten tapahtunut erikoinen tapaus, joka on noussut Coney Islandilla todella tunnetuksi. Tämä vaikuttaa hyvältä ja vielä sekin toimii, kun Mickey kertoo, että hän itse oli mukana tapahtumissa. Mutta siinä vaiheessa, kun Mickey on selittämässä tarinaa ja eräs hahmo saapuu juttelemaan hänelle, jolloin kertomus jatkuu kertomishetkestä eteenpäin, katsojana saattaa kummastella, miksi ihmeessä Mickey aloitti tarinan kertomisen puolesta välistä tapahtumia, kun ei ollut mitään kerrottavaa vielä? Jälleen kerran elokuva aloittaa jotain kiinnostavaa, muttei osaa hyödyntää sitä kunnolla.

Ohjaaja Woody Allen on onnistunut todella hyvin vanhan ajan tunnelman luomisessa, mutta käsikirjoittajana hän ei ole tehnyt kovin kummoista työtä. Välillä tuntuu, ettei hän tiedä, kenen tarinaa hän haluaisi kertoa. Jos Mickey olisi vielä lopussa istunut korokkeellaan ja kertonut tarinaa, voisi ajatella, että kyseessä oli erikoinen tapahtuma, mutta tällä lailla filmi vain vaikuttaa turhan sekavalta. Wonder Wheel on kuitenkin kuvattu erinomaisesti. Mukana on useita pitkiä kuvia, jotka tyylikkäästi seuraavat hahmoja ja joita on todella mukava katsoa. Leikkaus on myös sujuvaa. Vaikka pidänkin siitä, että värejä on hyödynnetty voimakkaasti, parissa kohtaa värien käyttö ampuu yli, jolloin kuva muuttuu aika rumaksi. Lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat onnistuneita ja elokuvassa käytetyt vanhat laulut nostavat 1950-luvun henkeä entisestään.

Yhteenveto: Wonder Wheel on ihan kiva draamaelokuva, jonka paras puoli on sen 1950-luvun tyyli. Ajankuva on tuotu upeasti esille lavasteilla, asuilla, autoilla, puhetavoilla ja musiikilla. Harmillisesti filmi tuntuu hieman siltä, että se on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Leffa alkaa kiinnostavasti, mutta sen tarina vain muuttuu jossain kohtaa rikoskertomuksesta salaromanssiksi, joka ei herätä mielenkiintoa kunnolla. Välillä elokuva on jopa hieman sekava, vaikka se onkin hyvin yksinkertainen. Eniten minua häiritsi filmissä se, kuinka Mickey muuttuu kertojasta yhdeksi hahmoksi. Näyttelijät ovat kuitenkin onnistuneita rooleissaan. Jopa Justin Timberlake sopii osaansa. Leffan tekninen toteutus on tyylikäs, vaikkakin välillä värit ovat ruman korostetut. Ohjaaja Woody Allen on osannut luoda oivallisen hengen, muttei muuten erityisen onnistunutta tunnelmaa. Wonder Wheel on ihan viihdyttävä, mutta aika unohdettava tekele, jonka katsoo kerran, mutta jota ei välttämättä tarvitse uudelleen katsoa. Allenin faneille tämä voi tuottaa riemua, sillä hänen tyylinsä on selkeästi läsnä, mutta muiden kannattaa odottaa, että tämä tulee televisiosta tai johonkin suoratoistopalveluun. Harmi, että vuoden 2017 ensi-illat päättyvät aika laimeasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.woodyallenpages.com
Wonder Wheel, 2017, Amazon Studios, Gravier Productions

Arvostelu: Café Society (2016)

CAFÉ SOCIETY

Ohjaus: Woody Allen
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Steve Carell, Jeannie Berlin, Ken Stott, Corey Stoll, Sari Lennick, Stephen Kunken ja Blake Lively
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiennyt paljoa Café Societysta, kun menin katsomaan sen. Tiesin vain, että sen pääosissa nähtäisiin kolmatta kertaa yhdessä olevat Jesse Eisenberg ja Kristen Stewart, ja että ohjauksesta vastaa Woody Allen, mutten tiennyt yhtään, mistä itse elokuva kertoisi. Silti jostain syystä halusin nähdä elokuvan, ehkä jopa puhtaasta mielenkiinnosta, että mistä koko jutussa olisi kyse. Hirveästi minua ei houkuttanut nähdä Stewartia ruudulla, mutta Steve Carellin mukanaolo sai minut lopulta katsomaan elokuvan.

1930-luvun Hollywoodiin saapuu Bobby Dorfman paremman elämän perässä. Agenttienonsa avustuksella hän pääsee nauttimaan seurapiirielämästä ja tapaa uskomattomalta vaikuttavan tytön, Vonnien.

Bobby Dorfmania esittää Jesse Eisenberg, joka joissain leffoissa ärsyttää, mutta usein hän on oikein mainio. Tässä Eisenberg on onneksi hyvä ja häntä katsoo mielellään koko elokuvan läpi. Hänen tuttu, nopea puherytminsä ja takeltelunsa sopivat hahmolle täydellisesti. Bobby on etenkin alussa erittäin epävarma henkilö, mutta osaa silti tehdä jämäkästi päätöksiä, kun tarve vaatii. Elokuvan aikana hahmo muuttuu yhä vain itsevarmemmaksi, mikä ei välttämättä olekaan enää niin hyvä juttu.
     Bobbyn rakkauden kohteena Veronicana, eli Vonniena nähdään The Twilight Sagasta (2008-2012) tuttu Kristen Stewart, josta en näyttelijänä pidä lähes yhtään. Hän vaikuttaa ruudulla aina todella apaattiselta, minkä takia ihmettelen, miksi hän edes saa rooleja. Stewartin näytteleminen on yleensä todella tönkköä, epäluontevaa ja vaikeaa katsottavaa, eikä hän tunnu saavan katseeseensa eloa tai suutaan kiinni, kun ei puhu. Tässä hän onneksi tekee poikkeuksen. Olin jopa yllättynyt, ettei Stewart ärsyttänyt minua lähes ollenkaan. Ehkä oikeassa ohjauksessa hänestä onkin johonkin. Loppua kohden itse hahmo muuttuu hieman ärsyttäväksi, jolloin Stewart voi olla enemmän oma itsensä.
     Bobbyn agenttienoa Phil Sterniä näyttelee Steve Carell, joka on mielestäni hyvä näyttelijä. Hän toimii sekä komediassa että draamassa, mikä on hieno merkki näyttelijälle. Monilla komedianäyttelijöillä, kuten Jim Carreylla, on ongelmana, ettei heitä voi ottaa tosissaan vakavissa rooleissa. Carellin suoritus ei ole tässä mitenkään ihmeellinen, mutta hyvä silti.
     Bobbyn vanhempia esittävät Jeannie Berlin ja Ken Stott. Sekä Rose-äiti että Marty-isä ovat omilla tavoillaan hieman erikoisia - Rose hössöttää paljon, kun taas Marty jumittaa sängynpohjalla. Berlin ja Stott ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja suoriutuvat osistaan tyylillä. Aluksi Rose ei erityisemmin vakuuta, mutta hahmosta tulee hauskempi, kun tarina menee eteenpäin.
     Bobbyn veli Ben (Corey Stoll) on gangsteri, minkä muut perheestä tietävät, mutta minkä vakavuutta eivät täysin ymmärrä. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä pätkiä, joissa näytetään, kun Ben käy teloittamassa jonkun tai jotain muuta hieman jopa koomista tapahtuu hänelle. Stoll tuli minulle tutuksi Ant-Manin (2015) pahiksena, missä hän ei erityisemmin vakuuttanut, mutta tässä hän on hyvä. Bobbyn sisko Evelyn (Sari Lennick) on aika tavallinen, eikä kovin ihmeellinen hahmo, mutta hänen filosofimiehensä Leonard (Stephen Kunken) on paikoitellen pienesti myötähäpeää aiheuttava heppu. Elokuvassa nähdään myös Blake Lively ja Woody Allen kuullaan kertojaäänenä.

Kiireinen Hollywood-agentti Stern saa puhelun siskoltaan, joka kertoo, että hänen poikansa on tulossa Los Angelesiin ja tarvitsisi töitä. Bobby saapuu Hollywoodiin ja lopulta pääseekin tekemään töitä enolleen. Hän tapaa isoja leffatähtiä, sekä rikkaita alan henkilöitä. Bobby ihastuu Sternin sihteeriin, Vonnieen ja heidän välilleen alkaakin kehkeytyä jotain juttua. Harmi vain, että Vonniella on jo poikaystävä. Eipä siinä tosin hirveästi ongelmaa ole, sillä näköjään pettäminen on suosittu asia Hollywoodissa. Tai oli aikoinaan, eikä toivottavasti ole enää samalla lailla kuin tämän mukaan 1930-luvulla. Se, että ukkomiehet pettävät vaimojaan nuorempien tyttöjen kanssa, tuntuu olevan tuttu juttu monille hahmoille. Ympäri Yhdysvaltoja nuoret naiset matkaavat Hollywoodiin, unelmanaan nousta seuraavaksi tähtöseksi, jotta pääsisi hienoihin seurapiireihin ja upeisiin ensi-iltoihin kävelemään punaisella matolla. Elokuvatuotantojen pomoja tuntuu kiinnostavan lähestulkoon vain mammona ja Bobby saa kokea, että kyseinen bisnes voi olla julmaa. Läpi elokuvan kertojaääni kertoo hahmojen taustoista ja miten aika kuluu, sekä millainen meininki oli Hollywoodissa kahdeksankymmentä vuotta sitten.

1930-luvun henki on tuotu erinomaisesti esille. Eikä pelkästään hienojen lavasteiden ja taidokkaasti toteutetun puvustuksen kautta tai että hahmot ajelevat vanhoilla autoilla. Alkutekstit on toteutettu muistuttamaan sen ajan elokuvia, kuten myös kuvaus, leikkaus, valaisu, värimäärittely ja äänimaailma. Kuvakulmat on aseteltu useasti hyvin eri lailla kuin nykyään ja ah kuinka tasaisia kuvat ovatkaan! Jopa pidemmät kuvat, jotka liikkuvat ympäri asuntoa, on kuvattu todella tasaisella liikkeellä. Heiluvaa käsivarakuvaa en huomannut yhtään ja voi olla, että tässä on tämän vuoden parhaiten kuvattu elokuva omasta mielestäni. Leikkauksessa on käytetty erilaisia siirtymiä, joissa uusi kuva liukuu edellisen päälle tai kuva kääntyy ympäri ja vaihtuu toiseksi. Tässä siirtymät toimivat erinomaisesti, sillä sopivat täydellisesti elokuvan tyyliin. Valaisu on monessa kohtaa todella selkeästi toteutettu ja värimäärittelyllä on tuotu joitain värejä voimakkaammin esille ja muutamat kohtaukset tehty lämpimämmän näköisiksi. Ei toimisi kaikissa elokuvissa, mutta tässä toteutus on aivan nappisuoritus... tai ainakin melkein. Kun tyyliksi on niin vaivalla haettu 1930-lukua, niin miksei elokuvaa voitu kuvata vanhemmalle filmille, jolloin kuva ei olisi yhtä terävä ja siinä olisi enemmän vilahtavia pikkuhäiriöitä, joita vanhoista elokuvista löytyy? Tämä on ehkä ensimmäinen kerta, kun valitan siitä, että kuva olisi liian tarkka, mutta tähän ei kuulu mielestäni pienintäkään tunnetta visuaalisesti siitä, että tämä olisi tehty 2000-luvulla. Mielestäni myös kuvasuhteen olisi pitänyt olla tiiviimpi ja äänityksenkin tason olisi pitänyt olla ihan hieman heikompi. Näillä muutoksilla tyyli olisi saatu täydelliseksi. En tosin elänyt siihen aikaan, joten mitä minä siitä oikeastaan tiedän? Musiikki on kyllä valittu todella hyvin.

Elokuvan on ohjannut Woody Allen, joka jakaa mielipiteitä töillään. Joidenkin mielestä hän on nero ja joidenkin mielestä hänen tuotoksensa ovat täyttä kuraa. Minä (aika epäsivistyneenä) olen nähnyt häneltä vain Radio Daysin (1987) ennen tätä, joten erityisen voimakasta mielipidettä minulla ei Allenista ole. Café Society on mielestäni oikein mainio elokuva ja olinkin yllättynyt, että se oli minun mielestäni oikeasti hyvä pätkä. Jälleen huomaa sen, että pitäisi vain mennä katsomaan kaikki, mitä elokuviin tulee. Allen on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt käsikirjoituksen kanssa hyvää työtä. Etenkin dialogi on useassa kohtaa erittäin loistavasti kirjoitettua. Komediaksi tätä ei mielestäni voi kutsua, mutta hauskoja tilanteita ja repliikkejä löytyy silti. Puolitoista tuntia on juuri sopiva pituus elokuvalle ja se saa kerrottua toimivasti tarinansa kiirehtimättä, eikä se myöskään tunnu liian hitaalta.

Yhteenveto: Café Society on yllättävän hyvä elokuva. Se on juuri niitä elokuvia, joiden jälkeen ihmettelen, että mitä ihmettä minulle on tapahtumassa, kun olen alkanut pitää tällaisista pätkistä. Jesse Eisenberg on hyvä, kuten on myös - yllättävää kyllä - Kristen Stewart. Kun pari näyttelee jo kolmatta kertaa yhdessä, niin kemia toimii sujuvasti kameran edessä. Elokuva on kuvattu aivan täydellisesti ja siihen on löydetty lähes täydellinen tunnelma tyylillisesti. Ajankuvaan ja tyyliin nähden kuva on kuitenkin liian terävä, äänityksen taso liian hyvä ja kuvasuhde väärä, mutta muuten homma toimii. Woody Allenin käsikirjoitus on mainio ja hän tuntuu tietävän, mitä tekee. Isoin miinukseni elokuvalle on, etten tiedä jaksaisinko katsoa sitä kovin montaa kertaa uudestaan. Aion kyllä ehdottomasti katsoa sen joskus toisen kerran. Tämä elokuva ei varmasti toimi kaikille, mutta jos elokuva kiinnostaa, niin kannattaa se katsoa. Voisin jossain kohtaa sivistää itseäni ja katsoa lisää Woody Allenin elokuvia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Café Society, 2016, FilmNation Entertainment, Gravier Productions, Perdido Productions