Näyttelijät: Elisabeth Moss, Kerry Washington, Kate Mara, Joel Kinnaman, Corey Stoll, Leslie Odom Jr., Ana Ortiz, Rome Flynn, Jill Wagner, Jackson Kelly, Audrey Zahn, Keith Carradine ja Wilson Bethel
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 42 minuuttia - 49 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16
Imperfect Women perustuu Araminta Hallin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020. Elisabeth Mossin perustama Love & Squalor Pictures -yhtiö hankki kirjan filmatisointioikeudet ja teki diilin Apple Studiosin ja 20th Televisionin kanssa televisiosarjasovituksesta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2025 ja nyt Imperfect Women on pyörinyt loppuun Apple TV -palvelussa. Kiinnostuin sarjasta sen näyttelijöiden takia, kun näin Apple TV:n mainostavan sitä tulevien ohjelmiensa joukossa. Kun Imperfect Womenista oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin katsomaan sarjaa.
Kun yksi pitkäaikaisista ystävistä löydetään murhattuna, hänen kuolemansa tutkimus tuo ilmi mojovia paljastuksia kaikista murhatun lähipiirissä.
Imperfect Womenin keskiössä on kolme naista: The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-2025) tutun Elisabeth Mossin näyttelemä Mary, Scandal-sarjasta (2012-2018) tutun Kerry Washingtonin esittämä Eleanor ja House of Cards -sarjasta (2013-2018) tutun Kate Maran näyttelemä Nancy, jotka ovat olleet vuosia parhaita ystäviä. Jokaisella heistä on kuitenkin synkempiä salaisuuksia, jotka paljastuvat, kun Nancy löydetään murhattuna. Moss, Washington ja takaumien kautta nähtävä Mara ovat kaikki oivallisia rooleissaan. Eri jaksoissa eri hahmot pääsevät paremmin esille ja onkin kiinnostavaa saada tietää lisää näistä kolmesta naisesta.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Maryn aviomies Howard (Corey Stoll), Maryn ja Howardin poika Marcus (Jackson Kelly), Eleanorin poikaystävä Jordan (Rome Flynn), Eleanorin veli Donovan (Leslie Odom Jr.), sekä Nancyn aviomies Robert (Joel Kinnaman) ja heidän tyttärensä Cora (Audrey Zahn). Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan ja suuri osa heidänkin hahmoistaan salailee jotain enemmän tai vähemmän arkaluontoista.
Imperfect Women osoittautui ihan kelvolliseksi murhamysteeriksi, joka kuitenkin mielestäni menetti otettaan loppusuorallaan, kun Nancyn tappajan henkilöllisyys paljastuu turhankin aikaisessa vaiheessa. Sarjan alkupäässä on kuitenkin tarpeeksi koukuttavaa arvailla ja osoitella syyttävää sormeaan vähän jokaiseen suuntaan, koska mitä enemmän näistä hahmoista käy ilmi, sitä useammalta hahmolta löytyy edes jonkinlainen motiivi tappaa Nancy. Sarjan parasta antia onkin juuri se, kuinka mehukkaita juttuja näistä hahmoista paljastuu jaksojen edetessä.
Sen sijaan mielestäni sarjan kerrontatapa jäi sen heikoimmaksi anniksi. Imperfect Women luottaa epälineaariseen kerrontaan, hyppien ajassa vähän väliä edestakaisin, sekä epäluotettaviin kertojiin, kun jokainen pääsee tuomaan oman näkemyksensä tapahtumista, jotka johtivat lopulta Nancyn kuolemaan. Vaikka usein pidänkin vastaavasta kerrontakikkailusta, tässä sarjassa toteutus töksähteli, eikä aina oikein palvellut kertomusta. Silti mielsin Imperfect Womenin tarpeeksi mielenkiintoiseksi, hetkittäin koukuttavaksi ja ajoittain hitusen jännittäväksikin minisarjaksi.
Käsikirjoittajien hieman ailahtelevien aikaansaannosten pohjalta sarjan ohjaajat tekevät kelvollista työtä tunnelman ja näyttelijöiden kanssa. Imperfect Women on teknisestikin varsin toimiva. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset oivalliset. Äänityöskentely on pätevää ja Siddhartha Khoslan säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Imperfect Women, Yhdysvallat, 2026, 20th Television, Apple Studios, Love & Squalor Pictures, Simpson Street
Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 13
Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva.Tähtien sota-elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.
Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.
Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.
Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.
Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.
Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.
Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300(2006) ja Watchmen(2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.
Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.
Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.
Yhteenveto:Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix
Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12
Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.
Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.
Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi.Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.
Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.
Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.
Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.
Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.
Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.
Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.
Yhteenveto:Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions
Pääosissa: Alessandro Nivola, Michael Gandolfini, Vera Farmiga, Jon Bernthal, Leslie Odom Jr., Corey Stoll, Ray Liotta, Michela De Rossi, Billy Magnussen, John Magaro, Samson Moeakiola, Alexandra Intrator ja Michael Imperioli
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16
David Chasen luomaThe Sopranos (1999-2007) nousi nopeasti suureen suosioon, sekä ylistettyyn asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaana televisiosarjana. Chase jätti tarkoituksella sarjan lopetuksen auki katsojan tulkinnan varaan, eikä halunnut kertoa uutta tarinaa, joka sijoittuisi aikaan sarjan viimeisen kauden jälkeen. Sen sijaan Chase alkoi muovata vanhaa tarinaideaansa, saadakseen siitä aikaan esiosatarinan, joka kertoisi sarjan päähenkilön, Tony Sopranon nuoruudesta. Pitkän suunnitteluprosessin jälkeen kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Lopulta The Many Saints of Newark -nimen saanut elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2021. Itse katsoin The Sopranos -sarjan läpi vasta vuonna 2020, juurikin valmistautuakseni tähän esiosaleffaan. Pidin sarjasta todella paljon, mutta olin silti varautunut filmin suhteen, sillä en ole erityisemmin lämmennyt, kun hienojen sarjojen pohjalta väännetään vuosia myöhemmin elokuvia (köh köh, El Camino: A Breaking Bad Movie, 2019). Katsoin The Many Saints of Newarkin silti heti, kun se oli ilmestynyt HBO Max -palvelun valikoimaan.
Nuori Tony Soprano kasvaa Newarkissa rikollisten perheenjäsentensä vaikutusten alaisena, mikä muovaa hänet gangsteriksi, jona hänet tunnemme The Sopranos -sarjassa.
The Sopranos -sarjan päähenkilöä, Tony Sopranoa näytelleen edesmenneen James Gandolfinin poika, elokuva-alalla vielä aika kokematon Michael Gandolfini nähdään teini-ikäisenä Tony Sopranona, kun tätä vasta alkoi kiinnostamaan rikollisuuden maailma. Etukäteen minua kiinnosti elokuvassa eniten juurikin se, kuinka Gandolfinin poika suoriutuisi saman hahmon esittämisestä ja olen todella positiivisesti yllättynyt. Gandolfini junior on selvästi tehnyt pitkää työtä hallitakseen isänsä maneerit ja puhetavan, ja matkii niitä täysin luontevasti läpi elokuvan. Michael onnistuu todella herättämään tunteen siitä, että kyseessä on sama henkilö. Voin vain kuvitella, millaisen tunnevyöryn nuorimies on kokenut elokuvaa tehdessään, onhan sen pakko olla kova paikka näytellä kuolleen isänsä tunnetuinta roolia - hommana kun ei ole sen enempää tai vähempää kuin toistaa yksi kaikkien aikojen upeimmista roolitöistä televisiohistoriassa!
Elokuvassa nähdään myös moni muukin sarjasta tuttu hahmo nuorempana, sekä joitain hahmoja, jotka vain mainittiin sarjassa. Jon Bernthal ja Vera Farmiga nähdään Tonyn vanhempina, rikollisia hommia puuhailevana Johnny Boyna ja tiukkana Liviana, Corey Stoll tulkitsee isoja silmälaseja käyttävää Junior-setää, Lauren DiMario pistäytyy Tonyn tulevana vaimona Carmelana ja Billy Magnussen, John Magaro ja Samson Moeakiola esittävät Tonyn tulevia rikoskumppaneita, Paulieta, Silviota ja Pussyä. Alessandra Nivola näyttelee Tonyn esikuvaa, sarjasta tutun Christopherin (Michael Imperioli, joka toimii leffassa kertojana) isää Dickie Moltisantia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, mutta heidän hahmonsa jäävät suurimmaksi osaksi etäisiksi. On ymmärrettävää, ettei elokuvan aikana onnistuta syventymään hahmoihin samalla lailla kuin kuusikautisessa televisiosarjassa, mutta leffa jopa yrittää mahduttaa liikaa kahden tunnin kestoonsa. Samalla se myös luottaa täysillä siihen, että katsoja tietää lähes kaikki hahmot entuudestaan, jottei sen tarvitse rakentaa kunnolla ketään.
En ole aina ollut näin kyyninen elokuvien ja televisiosarjojen lisäosia, jatko-osia, esiosia ja ties mitä laajennuksia kohtaan, mutta muutaman viime vuoden aikana olen huomannut kokevani ne yhä vain innottomampina ja tylsempinä. Montaa hienoa filmiä ja sarjaa ei malteta jättää siihen, mihin ne on huipennettu, vaan hommaa on pakko jatkaa pidemmälle - yleensä rahan perässä. Breaking Bad (2008-2013) on suosikkisarjani, upea mestariteos. Better Call Saul (2015-) on kelpo lisäosa sen ohelle, mutta El Camino -leffa oli täysin tarpeeton raina, tehden jopa hieman hallaa sarjan huipennukselle. Game of Thrones (2011-2019) on ristiriitaisesta finaalikaudestaan huolimatta myös yksi suosikeistani, mutta minulta ei löydy yhtään mielenkiintoa ties kuinka montaa lisäosasarjaa kohtaan, mitä siitä on suunnitteilla. Rillit huurussa(The Big Bang Theory - 2007-2019) sai turhan esiosansa Young Sheldonin (2017-), Sinkkuelämää (Sex and the City - 1998-2004) taas kaksi leffaa, esiosan Carrien päiväkirjat (The Carrie Diaries - 2013-2014) ja nyt jatko-osan And Just Like That... (2021-). Eikä edes lähdetä puhumaan siitä, kuinka mammuttimaiseksi The Walking Dead (2010-) on onnistuttu paisuttamaan. Tuntuu, että ainoastaan Downton Abbey -sarjaa (2010-2015) jatkanut elokuva (2019) toimi todella hyvin.
Ja nyt meillä on The Many Saints of Newark. Olen kiitollinen, että elokuva toimii esiosana The Sopranosille, eikä jatko-osana, sillä sellaisena se voisi pilata sarjan mystisesti auki jääneen lopetuksen. Olisinko silti pärjännyt ilman tätä elokuvallista katsausta yhden kaikkien aikojen parhaan televisiohahmon nuoruuteen? Ehdottomasti. Ei The Many Saints of Newark huono ole, mutta eipä se erityisen hyväkään ole. Michael Gandolfini pelastaa paljon vahvalla suorituksellaan nuorena Tonyna, mutta eipä häntäkään lopulta paljoa leffassa nähdä. Elokuvalla on pieniä vaikeuksia päättää, mistä se oikein yrittää kertoa ja niinpä lopputuloksena on hieman juonettomalta tuntuva kuvaus Tonyn nuoruudesta, hänen rikollisesta perheestään ja Newarkissa vuonna 1967 käydystä mellakasta.
Elokuvalla on kestoa kaksi tuntia ja samanaikaisesti tuntuu siltä, että se on liian pitkä kesto, kun elokuvalla ei ole oikein mitään sanottavanaan, sekä siltä, että se on liian lyhyt kesto leffalle, jotta se voisi sanoa mitään. Tästä syystä The Many Saints of Newark on aika pitkäveteinen parituntinen, josta löytyy ajoittain hetkensä. Parit keskustelut nappaavat hyvin mukaansa, välillä on hauskaa, kun hoksaa, kuka tuttu hahmo saapui juuri kuvaan nuorempana versiona ja muutamat kohtaukset ovat vahvasti rakennettuja. Kokonaisuus on kuitenkin epätasainen ja aika ponneton. The Sopranosin suurimmille faneille leffa voi jopa olla unelmien täyttymys, mutta itse näin sen jälleen yhtenä lisäyksenä tarpeettomien jatko-osien, esiosien ja lisäosien tulvaan. Siinä, missä The Sopranos on ansainnut paikkansa kaikkien aikojen parhaiden televisiosarjojen joukossa ja sarjan voi katsoa useastikin elämän aikana läpi, elokuvan taistelee kerran loppuun ja sitten sitä unohtaakin pian sen olemassaolon.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Alan Taylor, joka ohjasi useammankin jakson The Sopranos -sarjasta ja jonka sarjan luoja David Chase henkilökohtaisesti pyysi tekemään leffan. Taylorin ohjauksesta ei kuitenkaan löydy samaa paloa kuin sarjaa tehdessään, eikä hän saa edes tuotua mukaan sarjan tunnelmaa. Enemmän sarja tuntuu monelta muulta gangsteriteokselta ja oikeastaan vasta, kun Alabama 3:n Woke Up This Morning alkaa soida lopputekstien aikana, sitä hoksaa, että "ai niin, tämähän liittyi jotenkin The Sopranosiin". Biisin käyttö ei kuitenkaan tunnu ansaitulta, vaan helpolta kikalta, jolla herättää katsojan nostalgiaa. Ja jos Taylorin ohjaus ei ole kaksista, sitä ei myöskään ole Chasen ja Lawrence Konnerin käsikirjoitus. Tekniseltä puoleltaan The Many Saints of Newark on kieltämättä pätevästi tehty. Se sisältää tyylikästä kuvausta, hienoja lavasteita, taidokkaasti tehtyjä asuja ja maskeerauksia, mutta ei se yksinään riitä. Äänimaailma on muuten kelvollisesti rakennettu, mutta yhdessä sadekohtauksessa voi kuulla mikrofonin nauhoittaman häiriökohinan. Peter Nashelin säveltämät musiikit eivät kertaakaan erotu edukseen.
Yhteenveto:The Many Saints of Newark on harmillisen keskinkertainen esilisäosa yhdelle kaikkien aikojen parhaista televisiosarjoista. Michael Gandolfini tekee upeaa työtä nuorena Tony Sopranona, halliten vakuuttavasti isänsä maneerit ja puhetavan. James-isä olisi varmasti ylpeä nuoresta Michaelista. Harmillisesti muu siinä ympärillä ei yllä Gandolfinin roolityön tasolle. Elokuvan käsikirjoitus on aika lattea, pitäen sisällään löyhästi kyhätyn tarinan ja aika vähän oikeasti mielenkiintoista sisältöä. Lähinnä leffa luottaa nostalgian voimaan. Kahden tunnin kesto tuntuu samanaikaisesti liian pitkältä, kun filmillä ei ole oikein mitään sanottavaa ja se laahustaa, että myös liian lyhyeltä, eikä filmi edes ehdi oikeasti sanoa mitään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty, mutta silti lopputulosta varjostaa turhan rahastuksen haju. Ei The Many Saints of Newark onneksi pilaa The Sopranosin perintöä, mutta eipä se myöskään tuo mitään uutta ja mielenkiintoista pöytään, mikä perustelisi rainan olemassaolon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Many Saints of Newark, 2021, Warner Bros., New Line Cinema, Chase Films
Pääosissa: Ansel Elgort, Rachel Zegler, Mike Faist, Ariana DeBose, David Alvarez, Rita Moreno, Brian d'Arcy James, Corey Stoll, Josh Andrés Rivera ja Iris Menas
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12
West Side Story on uudelleenfilmatisointi vuoden 1961 musikaaliklassikosta West Side Story, joka perustuu samannimiseen Broadway-esitykseen vuodelta 1957. Vuonna 2014 ohjaaja Steven Spielberg ilmaisi halukkuutta tehdä oman versionsa elokuvasta ja sai 20th Century Foxin kautta hankittua oikeudet. Alun perin Spielberg aikoi tehdä ensin viidennen Indiana Jones -elokuvan, mutta sen tuotannon viivästyessä hän päättikin ottaa West Side Storyn käsittelyyn. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt West Side Story saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin todella skeptinen elokuvaa kohtaan. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä ja koin täysin tarpeettomaksi, että siitä tehdään uusi versio. Trailerit eivät saaneet minua vakuutettua ja meninkin vähäisin odotuksin katsomaan West Side Storya sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.
New Yorkin länsipuolella kaksi katujengiä, Jets ja Sharks tappelevat alueensa hallinnasta. Kiista äityy sodaksi, kun jetsiläinen Tony rakastuu sharksilaiseen Maríaan.
Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuvasta (The Fault in Our Stars - 2014) tuttu Ansel Elgort nähdään Tonyna, joka toimi ennen Jets-jengin johtajana, mutta joka on vankilareissun jälkeen päättänyt parantaa tapansa. Hän päätyy kuitenkin takaisin keskelle jengikiistaa, rakastuessaan palavasti puertoricolaiseen Sharks-jengiin kuuluvan Bernardon (David Alvarez) siskoon, Maríaan (Rachel Zegler). Jo alkuperäisen elokuvan kohdalla kritisoin hieman, kuinka äkkinäisesti tämä rakkauskuvio kehittyy, mutta tällä kertaa homma tuntuu jopa väkinäiseltä. Elgortin ja ensimmäistä kertaa elokuvassa näyttelevän Zeglerin väliltä löytyy lopulta kemiaa, muttei aluksi tarpeeksi, jotta katsojana pääsisi kunnolla mukaan tähän "kiellettyyn suhteeseen". Omillaan Elgort ja Zegler toimivat kelvollisesti ja Alvarez on oiva valinta Sharks-jengiä johtavaksi Bernardoksi, joka näkee punaista aina jetsiläisen kohdatessaan.
Lisäksi elokuvassa nähdään Mike Faist Jets-jengiä johtavana Riffinä, Ariana DeBose Bernardon vaimona Anitana, Josh Andrés Rivera Maríasta kiinnostuneena Chinona, Brian d'Arcy James konstaapeli Krupkena, Corey Stoll luutnantti Schrankina, sekä alkuperäisen elokuvan Anitaa näytellyt Rita Moreno Valentinana, jolla on korvattu jetsien kantapaikan omistaja Doc. Vaikka on kiva nähdä Moreno tässäkin filmissä, on hänen hahmonsa hieman tarpeeton uudistus. DeBose on hyvä valinta Anitaksi, Rivera on ihan sympaattinen Chinona ja James sopii hieman epävarmaksi poliisiksi. Stoll ei saa tarpeeksi ruutuaikaa tehdäkseen Schrank-hahmostaan aidosti epämiellyttävää, eikä Faist onnistu täysin vakuuttamaan kapinahenkisenä Riffinä.
West Side Story vuosimallia 2021 oli juuri sitä, mitä siltä ennakkoon odotinkin. Aika hajuton ja mauton kopio musikaalielokuvien suurklassikosta, joka ei onnistu millään perustelemaan olemassaoloaan. Docin muuttaminen Valentinaksi on yksi harvoja muutoksia, joita elokuvaversioiden väliltä löytyy ja loput muutokset ovatkin lähinnä muutamien kohtausten ja musikaalinumeroiden paikkojen vaihtamista hieman. Riemastuttava America-kappale esitetään päiväsaikaan keskellä katua, eikä yöllä talon katolla. I Feel Pretty -laulussa "gay"-sana on vaihdettu sanaksi "bright". Muutokset ovat lähinnä todella pieniä ja jatkuvasti tuntuukin siltä, että käsikirjoituksena on toiminut alkuperäinen teksti 60 vuoden takaa, johon on vain rustattu päälle muutamia vaihtoehtoisia toteutusideoita. Elokuva ei kuitenkaan onnistu kertomaan mitään uutta tai päivittämään tarinan sanomaa 2020-luvulle. Siinä, missä alkuperäinen elokuva (ja toki Broadway-esitys ennen sitä) edusti William Shakespearen Romeo ja Julia -tarinan (Romeo and Juliet - 1597) päivittämistä sukukiistasta jengitappeluksi, tämä uusi leffasovitus ei tuo mitään uutta twistiä pakkaan.
Samalla elokuva on myös täysin harmiton turhake. Se tekee aika lailla kaiken heikommin kuin alkuperäinen (joskin pidin kovasti, kuinka Gee, Officer Krupke -kappale esitetään tällä kertaa), mutta samalla se on silti osaavasti tehty filmi. Vaikka leffa auttamattomasti vajoaa Spielbergin filmografian heikompaan päätyyn, ohjaaja osoittaa silti lahjansa eri tavoin. Spielberg on onnistunut tekemään elokuvan oikealla tavalla vanhanaikaisesti, eikä se erityisemmin tunnu 2000-luvulla tehdyltä. Musikaalinumerot ovat tyylikkäitä ja energisiä, ja kappaleet ovat mainiosti laulettuja. Kaikki on kuitenkin töksähtelevän laskelmoitua. Laulut eivät lähde käyntiin luontevasti, vaan pikemminkin niin kuin näyttelijät yhtäkkiä tajuaisivat, että "ai niin, nyt tulee tämä biisi". Tunnepuoli on hakusessa ja sielu uupuu kokonaan. Jostain syystä en silti kykene olemaan erityisen vihainen elokuvalle - kenties siksi, että se oli juuri niin tylsä kopio kuin ennakkoon odotinkin. Se ei ollut huonompi kuin pelkäsin, muttei myöskään päässyt yllättämään positiivisesti. West Side Story 2021 nyt vain on. Ja monen, monen muun uudelleenfilmatisoinnin tavoin se jää kastiin "tulipahan mulkaistua, mutta eipä tarvitse mulkaista toistamiseen".
Jos jotain elokuvasta on vaikea kritisoida, niin sen teknisiä ansioita. Spielberg osaa tehdä visuaalisesti hienoja filmejä, eikä uusi West Side Story ole poikkeus. Kuvaus on todella tyylikästä ja kameraa pyöritellään sulavasti tanssijoiden ympärillä, sekä kuljetellaan hienosti pitkin erilaisia lokaatioita. Lavasteet ovat upeat, asut myös. Valaisua ja värejä hyödynnetään joissain kohtauksissa erittäin tehokkaasti. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin ikoniset kappaleet toimivat edelleen todella hyvin. Hyviä musiikkeja ja lauluja ei tosin voi laskea tämän elokuvan onnistumisiksi.
Yhteenveto:West Side Story 2021 on pätevästi tehty turhake. Elokuva on pääasiassa tylsä ja sieluton kopio alkuperäisestä suurklassikosta, mutta samalla siitä löytyy ammattitaitoa taustalta. Steven Spielberg ohjaa elokuvaa onnistuneen vanhanaikaisella tyylillä ja häneltä todella löytyy silmää visuaalisesti näyttävälle toteutukselle. Teknisiltä ansioiltaan leffa on laadukas, mutta se ei vielä riitä, kun tunnepuoli on lattea ja kokonaisuus tuntuu liian laskelmoidulta. Luontevuus ja sulavuus uupuvat, etenkin kun musikaalinumerot pitäisi aloittaa. America ja varsinkin Gee, Officer Kripke ovat kyllä lopulta hienosti esitettyjä kappaleita, mutta hyvinäkin hetkinä en voinut olla pohtimatta, kuinka tarpeeton ja ennen kaikkea tylsä kierrätys elokuva on. Tehdyt muutokset ovat vähäisiä, eivätkä vie hommaa parempaan suuntaan. Näyttelijät suoriutuvat osistaan suurimmaksi osaksi kelvollisesti, mutta eipä kukaan erotu edukseen tai jää mieleen. Veikkaisin koko filmin katoavan pian mielestäni. West Side Story 2021 toimii luultavasti, jos 1960-luvun elokuvaa ei ole nähnyt tai jos haluaa nähdä paljon erilaisia sovituksia Broadway-esityksen pohjalta. Muuten se on tyhjänpäiväinen rahastus ja yksi mitäänsanomattomimmista uudelleenfilmatisoinneista, jonka olen hetkeen nähnyt.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
West Side Story, 2021, 20th Century Studios, Amblin Entertainment
Ohjaus: Damien Chazelle Pääosissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Jason Clarke, Kyle Chandler, Corey Stoll, Ciarán Hinds, Olivia Hamilton ja Lukas Haas Genre: draama Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 12
"Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle."
First Man, eli suomalaisittain Ensimmäisenä Kuussa perustuu James R. Hansenin kirjaan "First Man: The Life of Neil A. Armstrong" (2005), mikä taas pohjautuu tositapahtumiin. Jo kaksi vuotta ennen kirjan ilmestymistä näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi suunnittelemaan filmiä. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla, jolloin se päätyi Universal-yhtiön käsiin muutama vuosi sitten. Universal käynnisti leffan työstämisen tosissaan ja palkkasi kehutun Damien Chazellen ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin ja lopulta Ensimmäisenä Kuussa sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa, ja nyt se on saapumassa myös Suomeen. Itse innostuin välittömästi, kun kuulin filmistä. Ensinnäkin sen tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi innostuin myös elokuvan tekijöistä. Chazelle on todella lahjakas nuori tekijä ja olin varma, että hän tekisi huikeaa työtä myös tämän projektin kanssa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.
1960-luvulla NASA pistää kaikkensa peliin saadakseen ihmisen kävelemään Kuun pinnalla. Astronautti Neil Armstrong pyrkii projektiin mukaan, samalla kun hän yrittää pitää perhe-elämäänsä kasassa.
Pääroolissa astronautti Neil Armstrongina nähdään Ryan Gosling, joka tekee jälleen kerran upean roolisuorituksen. Gosling pystyy näyttämään huiman määrän tunteita pelkillä silmillään, mikä on tärkeä taito, kun kyseessä on hahmo, joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Heti leffan alussa käy selväksi, että ennen Kuussa käymistä Armstrongin elämä oli erittäin raskasta ja jopa traagista, minkä takia Goslingin lahja tulee tarpeeseen. Armstrongista alkaa välittämään filmin alusta alkaen ja katsoja pääsee täydellisesti hahmon pään sisälle. Armstrongin vaimoa, Janetia näyttelee Claire Foy, joka on myös aivan huikea roolissaan. Janet näyttää tunteitaan paljon voimakkaammin, mutta yrittää pitää niitä sisällään. Kyseessä on kannustava vaimo, mutta kun hänen miehensä ei vaikuta olevan kiinnostunut perheestään, vaan tähyilee kaiken aikaa avaruuteen, Janet kyllä huomauttaa Neilin toimivan väärin. Foy pääsee useaan otteeseen näyttämään lahjansa ja pitämään pari aivan uskomattoman hienosti näyteltyä puhetta. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. astronautti Ed White (mainio Jason Clarke) ja tämän vaimo Patricia (Olivia Hamilton), Armstrongin kanssa Kuuhun lähtevä Buzz Aldrin (harmillisen unohdettava Corey Stoll), sekä NASA:n avaruusohjelmaa johtavat herra Slayton (Kyle Chandler) ja herra Gilruth (Ciarán Hinds). Sivunäyttelijät eivät tee läheskään yhtä isoa vaikutusta kuin pääpari, eikä heille edes anneta samalla lailla tekemistä. Jokainen kuitenkin suoriutuu menevästi osastaan.
Viime kuukauden aikana Ensimmäisenä Kuussa on saanut paljon kritiikkiä siitä, ettei siinä ole mukana kuvaa, missä Neil Armstrong ja Buzz Aldrin pystyttävät Yhdysvaltain lipun Kuun kamaralle. Tämä on mennyt jopa siihen pisteeseen asti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump totesi elokuvan loukkaavan tätä amerikkalaista saavutusta, eikä hän aio tämän takia katsoa leffaa. Ja tämähän on täysin naurettavaa. Ensinnäkin, jos kritisoijat oikeasti katsoisivat elokuvan, he ymmärtäisivät, ettei se kerro niinkään Kuussa käymisestä, vaan Neil Armstrongin elämästä. Kuussa käynti on toki iso osa leffaa, mutta se on kuvattu Armstrongin näkökulmasta. Toiseksi, elokuvalle kannattaa antaa mahdollisuus jo ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aidosti todella hieno teos. Ohjaaja Damien Chazellen voittoputki jatkuu ja viimeistään tässä vaiheessa hän todistaa olevansa lahjakkuus, jonka jokainen tuleva leffa on tapaus, mikä täytyy kokea. Chazelle on saanut aikaiseksi hyvin vaikuttavan kokonaisuuden ja sanon jo nyt, että on kumma, jos filmille ei laskeudu useita palkintoehdokkuuksia ja voittoja.
Yksi tärkeimmistä asioista, minkä Chazelle on saavuttanut, on tosiaan se, kuinka nerokkaasti elokuva kerrotaan Armstrongin näkökulmasta. Isoimpana esimerkkinä on avaruuslennot, mitkä kuvataan pääasiassa alusten sisäpuolelta, eikä perinteiseen tapaan ulkopuolelta. Tietty mukana on näyttäviä kuvia avaruudesta käsin, missä alus nähdään pienenä täplänä maailmankaikkeuden keskellä, mutta pääasiassa avaruutta joutuu kurkkimaan Armstrongin kanssa aluksen ikkunasta. Tämä on mielettömän nerokas päätös, sillä tämän ansiosta katsojana todella kokee olevansa mukana avaruuslennoilla. Niissä pääse ihastelemaan avaruuden mahtavuutta, mutta samalla ne myös osoittavat, kuinka epämiellyttävä ja ahdistava matkustustapa on kyseessä. Avaruusaluksia ei ole koolla pilattu ja katsojaa puistattaa pelkkä ajatuskin siitä, että sellaiseen metallipurkkiin pitäisi ahtautua päiviksi.
Vaikka avaruusmatkailu on äärimmäisen kiehtovaa ja avaruuskohtauksia jaksaisi katsoa paljon kauemminkin, on hienoa, että leffa keskittyy myös täysillä Neilin ja Janetin suhteeseen. Heidän väliset kohtauksensa eivät onneksi käy tylsiksi, vaan pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä - pääasiassa tietysti erinomaisten roolitöiden ansiosta. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun Janet pakottaa Neilin kertomaan lapsilleen sen faktan, ettei hän välttämättä palaa takaisin kotiin. Kohtaus koskettaa aidosti ja luo hyvää jännitystä operaation onnistumisesta. Toki kaikkien kuuluisi tietää, että kuulento onnistuu - onhan kyseessä yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista - mutta silti katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot ehjin nahoin takaisin. Ja se itse Kuussa käynti... voi pojat, kuinka uskomattoman hienosti se onkaan toteutettu! Kuu-osio on henkeäsalpaavan vaikuttava ja koskettava, sekä kenties ennen kaikkea, häkellyttävän todellisen tuntuinen. Kohtaus tuntuu siltä kuin hahmot ihan oikeasti olisivat Kuussa. Se ei tunnu ja näytä lavasteelta tai studiolta, vaan ihan oikealta paikalta. Kuinka niin eloton paikka voikaan olla niin mielettömän kaunis näky? Kohtaus nostattaa helposti tunteet pintaan jo pelkän vaikuttavuutensa ansiosta. Aivan uskomaton suoritus tekijätiimiltä!
Vielä on kuitenkin pakko todeta, ettei Ensimmäisenä Kuussa mikään ongelmaton elokuva ole, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi erinomainen teos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Filmillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka avaruusosioissa ja pääparin suhteen näyttämisessä pitkäkestoiset kohtaukset ovat mukaansatempaavaa katseltavaa, ovat jotkut tieteeseen painottuvat hetket ja Kuuhun haikailut hieman pitkäveteisempää seurattavaa. Niihin käytettyä aikaa olisi ihan hyvin voinut siirtää avaruuskohtauksiin ja vaikkapa lisätä sen Yhdysvaltain lipun pystyttämisen Kuuhun, jotta presidentti Trumpkin voi hyvillä mielin katsoa leffan. Elokuvasta saisi pilkottua pieniä pätkiä sieltä täältä ja typistää kestoa noin kymmenellä minuutilla. Siten kyseessä olisi entistäkin paremmin otteessaan pitävä kokemus.
Ensimmäisenä Kuussa poikkeaa tyylillisesti todella vahvasti ohjaaja Chazellen aiemmista töistä, Whiplashista (2014) ja La La Landista (2016). Siinä, missä ne pohjautuvat hyvin paljon musiikkiin, tässä on pitkiä pätkiä, joissa ei kuulla melodian melodiaa. Justin Hurwitzin sävellyksiä käytetään erittäin maltillisesti, jolloin kun musiikit pärähtävät käyntiin, ne lisäävät vaikutuksen tuntua. Chazelle tekee loistotyötä tunnelman kanssa ja kyseessä on myös teknisesti upea teos. Elokuva on kuvattu uskomattoman hyvin - etenkin Kuussa tapahtuvan kohtauksen kuvaus on ällistyttävää. Valastuskin on äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Lavasteilla ja puvustuksella on hienosti tuotu esille 1960-luvun ajankuvaa, minkä lisäksi molemmat tiimit ovat onnistuneet avaruusalusten ja -asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutetut, enkä osaa yhtään sanoa, ovatko avaruudessa lentävät alukset pienoismalleja, vai digiefekti. Äänimaailma on myös mahtava ja rakettien noustessa ilmaan teatterin penkit tärisevät ja tuottavat kylmiä väreitä.
Yhteenveto:Ensimmäisenä Kuussa on erinomainen elokuva, mikä osoittaa Damien Chazellen olevan oikeasti lahjakas tekijä. Chazelle on pyrkinyt tekemään täysin erilaisen filmin kuin pari aiempaa teostaan ja onkin saanut aikaiseksi häkellyttävän hienon leffan, mikä tulee varmasti keräämään useita palkintoehdokkuuksia. Chazelle vie katsojan täydellisesti Neil Armstrongin pään sisään, mitä vain vahvistaa Ryan Goslingin huikea roolisuoritus. Avaruuslennot ovat aivan mahtavasti toteutetut ja katsojana tuntuu siltä kuin olisi aluksessa mukana Armstrongin kanssa. Itse Kuussa käynti on myös aivan uskomattomasti luotu ja loi minuun suuren vaikutuksen kauneudellaan. Goslingin lisäksi myös Claire Foy tarjoaa loistokkaan roolityön ja on ihme, jos pari ei saa mies- ja naispääosa-ehdokkuuksia. Muutamassa tiedehöpötyskohtauksessa leffa käy hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten yli kahden tunnin kesto ei haittaa, sillä mukana on niin vangitsevia kohtauksia. Ensimmäisenä Kuussa todella on yksi vuoden parhaista elokuvista ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Joidenkin mielestä se saattaa olla tylsä erittäin rauhallisen temponsa takia, mutta kun siihen keskittyy, leffa vie oikein kunnolla mukanaan. Tämän perään on muuten hauska katsoa Apollo 13 (1995), joka alkaa aika lailla siitä, mihin Ensimmäisenä Kuussa päättyy. Tiedän, koska kokeilin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Man, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, Perfect World Pictures, Temple Hill Entertainment
Ohjaus: Stephen Gaghan Pääosissa: Matthew McConaughey, Edgar Ramírez, Bryce Dallas Howard, Corey Stoll, Joshua Harto, Toby Kebbell ja Bruce Greenwood Genre: draama Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 12
En tiedä miksi, mutta kun kuulin Goldista, luulin kyseessä olevan elokuva jostain tähtilaulajasta. Turha tosiaan kysyä syytä, sillä sellaista en osaa sanoa. Kun kuulin, mistä leffa oikeasti kertoo, niin pysyin kyllä kiinnostuneena, sillä kullanetsintätarinan lisäksi sitä tähdittäisi Matthew McConaughey. Ajattelin, että kyseessä voisi olla viihdyttävä pätkä, mutta tunnelmaani latisti se, ettei elokuva saanut kovin hyviä arvioita. Kävin kuitenkin katsomassa Goldin, enkä ymmärrä, miksi sitä on haukuttu, sillä kyseessä on hyvä elokuva.
1980-luvulla innokas Kenny Wells lähtee yhdessä Michael Acostan kanssa Indonesiaan etsimään kultaa. Kaksikko tekee massiivisen löydön ja heistä tulee tolkuttoman rikkaita. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ilman monia ongelmia... Kenny Wellsina nähdään tosiaan Matthew McConaughey, jonka suorituksessa näkyy tuttuja McConaughey-merkkejä. McConaughey on mielestäni hyvä näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista mainiosti. Hahmo tuntuu aluksi olevan täynnä itseään, mutta vähitellen käy selväksi, että hän on vain niin innoissaan asioista, että muut ihmiset tuntuvat menettävän arvoaan Kennyn silmissä. Kenny ei kuitenkaan ole paha henkilö, lähinnä vain liian rakastunut kultaan. Vaikka elokuva on tehty tositapahtumien pohjalta, Kenny Wells ei ole oikea henkilö, vaan muunnelma eräästä ihmisestä. Edgar Ramírezin näyttelemällä Michael Acostalla on maine suuren kupariesiintymän löytämisestä, jonka takia Kenny kääntyykin hänen puoleensa. Michaelilla on enemmän jalat maassa kuin Kennylla, joka pitää ryyppäämisestä ja juhlimisesta. Ramírez on hyvä roolissaan ja Michael on mielenkiintoinen hahmo. Bryce Dallas Howard esittää Kennyn tyttöystävää Kayta. Aluksi Kay on innoissaan miehensä kaivostoiminnasta ja kun rahaa virtaa, niin tietenkin hymy leviää hänenkin huulilleen. Kuitenkin kun Kennyn kiinnostus kultaa kohtaan tuntuu olevan paljon voimakkaampi kuin Kayta kohtaan, alkaa suhteeseen tulla säröjä. Valitettavasti Kayn rooli on todella pieni, jolloin hänestä on vaikea erityisemmin pitää, vaikka häntä esittääkin Dallas Howard. Corey Stoll näyttelee Brian Woolfia, joka esittää olevansa hyvä yhteistyökumppani Kennylle, mutta onkin vain rahan perässä. Brianin lisäksi monet muut haluavat hyötyä Kennyn kullasta, kuten Bruce Greenwoodin näyttelemä iso kiho Mark Hancock. Elokuvassa nähdään myös Fantastic Fourista (2015) tuttu Toby "Dr. Doom" Kebbell FBI-agentti Jenningsina.
Gold tosiaan pohjautuu tositapahtumiin, mutta hahmoja ja tapahtumia on muuteltu leffaa varten. Elokuvan alussa Kennylla menee vielä hyvin, mutta seitsemän vuotta myöhemmin, kun hänen isänsä on kuollut, rahat alkavat olla vähissä ja Kennyn täytyy miettiä, mitä tekisi. Hän päättää pistää kaikkensa likoon ja lähtee Acostan kanssa Indonesiaan. Siellä vastaan tulee paljon ongelmia - esimerkiksi Kenny sairastaa malariaa - mutta lopulta Acosta ilmoittaa, että kultaa tulee. Hieman tylsän alun jälkeen Indonesia-osuus on mainio, mutta kun kultaa alkaa tulla jo ennen elokuvan puolta väliä ja nousu alkaa, katsojana tietää varmasti, että loppuleffan aikana tulee tapahtumaan jotain pahaa.
Ja niin käykin. Loppuelokuva on lähinnä sitä, että Kenny yrittää pitää kultakaivoksen itsellään ja vältellä rahanahneita ihmisiä. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman liian pitkältä, mutta se ei koskaan ole huono. Mielestäni onkin todella outoa, ettei Gold ole saanut hyviä arvioita, sillä siinä on hyvä tunnelma ja hyviä näyttelijöitä. Etenkin kun kultaa löytyy ja juhliminen alkaa, niin hyvä fiilis leviää katsomoonkin asti. Hymy leviää kasvoille, kun Kenny ja Michael huutavat onnellisina kovaan ääneen, että he löysivät kultaa. Vaikka Kenny onkin hieman erikoinen tapaus, hänestä alkaa pitämään elokuvan aikana ja haluaisi nähdä, että hän pääsisi elämään suureellista elämää. Loppupuoli tuntuu olevan arvattava, mutta Goldista löytyy erinomainen yllätyskin. Heikoin asia elokuvassa on, että se tuntuu hieman siltä, ettei sitä luultavasti muista enää muutaman kuukauden päästä. Vaikka Gold on hyvä, en koe, että minun tarvitsisi välttämättä koskaan katsoa sitä uudelleen. Elokuvan on ohjannut Stephen Gaghan, joka on ohjannut muutaman tuntemattomamman teoksen ennen Goldia. Tässä hän näyttää osaavansa ja toivottavasti Gaghan tekee lisää leffoja tämän jälkeen. Kuvaus on paikoitellen liian heiluvaa ja jotkut tasaisiksi tarkoitetut kuvat sisältävät liikaa liikettä. Lähikuvissa kuva on myös hieman epätarkka. Leikkaus on sujuvaa, etenkin toisella puoliskolla FBI:n tullessa mukaan tarinaan. Valitettavasti Daniel Pembertonin säveltämä musiikki ei pääse esille, mutta onneksi mukana on tunnettuja kipaleita säestämässä tarinaa.
Yhteenveto: Gold on mainio elokuva, jonka ongelmana on tosin se, että se luultavasti vaipuu unholaan jo muutaman kuukauden jälkeen. Matthew McConaughey on tuttuun tyyliinsä hyvä pääroolissa ja muutkin näyttelijät ovat ihan tasokkaita. Tunnelma on pääasiassa toimiva, mutta hieman pitkäveteisiä hetkiä on myös mukana. Vaikka helposti arvaa, ettei Kennylla mene täysillä loppuun asti, niin mukana on myös todella hyvä yllätys. Kuvaus ei ole parhaasta päästä, eivätkä sävellykset jää mieleen. Jos Beauty and the Beast (2017) ei ensi viikonloppuna kiinnosta, niin tässä on hyvä vaihtoehto sen tilalle.
Kirjoittanut: Joonatan, 19.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Gold, 2016, Black Bear Pictures, Hwy61, Living Films
Ohjaus: Peyton Reed Pääosissa: Paul Rudd, Michael Douglas, Evangeline Lilly, Corey Stoll, Michael Peña, Bobby Cannavale, Judy Greer ja Anthony Mackie Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 57 minuuttia Ikäraja: 12
"Mitä ideaa on jossain Muurahaismiehessä? Nimenäkin jo kuulostaa tyhmältä."
"Millä lailla Hämähäkkimies kuulostaa nimenä yhtään fiksummalta?"
"..." Useat kysyivät alkuvuodesta 2015 tuota ensimmäistä kysymystä ja jossain kohtaa aloin vastata toisella kysymyksellä. Nimellisesti hahmojen eroksi tulisi mieleen lähinnä vain, että toisella on kuusi raajaa ja toisella kahdeksan. Silti omastakin mielestäni idea tuntui hieman hassulta, että joku hahmo pystyisi kutistumaan muurahaisen kokoiseksi ja muuttuisi erittäin vahvaksi. En erityisemmin odottanut Ant-Mania, kun sen julkaisu ilmoitettiin - lähinnä sen takia, että samana vuonna ilmestyi myös Avengers: Age of Ultron (2015), jota odotin paljon. Kuitenkin, kun kesäloma alkoi ja viimeisimmät mainokset julkaistiin Ant-Manista, kiinnostukseni kasvoi. Ajattelin, että voisin yllättyä positiivisesti, kuten kävi Guardians of the Galaxyn (2014) kohdalla ja niin siinä tapahtuikin. Nyt kun Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-) - johon monet supersankarielokuvat kuuluvat - uusin tuotos, Doctor Strange (2016), on saamassa ensi-iltansa, täytyi katsoa kaikki sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne.
HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien sarjan aiempia elokuvia Guardians of the Galaxy ja Avengers: Age of Ultron! Scott Lang -niminen varas päätyy keikalle, jossa hänen täytyy varastaa Yellowjacket-asepuku. Langilla on käytössään tohtori Hank Pymin luoma Ant-Man -asu, jonka avulla hän voi kutistua muurahaisen kokoiseksi. Pääosassa Scott Langina/Ant-Manina nähdään lähinnä komedioista tuttu Paul Rudd, joka on nappivalinta hahmoksi. Scott yrittää tehdä parannuksen, eikä halua tehdä rikoksia enää, jotta pääsisi vihdoin viettämään aikaa rakkaan tyttärensä kanssa. Hahmon motiivi Yellowjacket-asun varastamiseen on ymmärrettävä. Rudd on oikein mainio roolissa ja toivon, että hahmo tulee esiintymään jatkossakin paljon. Tohtori Hank Pyminä nähdään Michael Douglas, joka on myös hyvä roolissaan. Tohtori Pym vaikuttaa paikoitellen aika kyyniseltä tapaukselta, mutta sillekin löytyy järkevä perustelu. Douglas ei ole pitkään aikaan ollut missään hittileffassa, joten oli hienoa päästä näkemään hänet valkokankaalla. Evangeline Lilly esittää tohtori Pymin tytärtä Hopea, jolla ei ole kovin lämpimät välit isänsä kanssa. Kuitenkin kun on käytävä pahista vastaan, niin täytyy isän ja tyttären tietenkin sopia välejänsä. Lilly tuli minulle tutuksiHobitti - Smaugin autioittamasta maasta(The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) ja hän on mielestäni ihan hyvä näyttelijä. Tässä hänellä on heikot hetkensä, mutta pääasiassa Lilly suoriutuu roolistaan mallikkaasti. Elokuvan pahista, Darren Crossia/Yellowjacketia näyttelee Corey Stoll, joka on isoista rooleista elokuvan heikoin lenkki. En tiedä onko vika Stollissa, mutta ainakin hänen hahmonsa on jälleen hyvin perinteinen ja unohdettava Marvel-pahis. Onhan Ant-Manin ja Yellowjacketin välinen taistelu viihdyttävää katsottavaa, mutta hahmo on aika kertakäyttöinen heppu. Scottin ex-tyttöystävää, Maggie Langia näyttelee Judy Greer, joka ei paljoa pääse tekemään elokuvassa. Maggien ja Scottin Cassie-tyttärenä nähdään Abby Ryder Fortson, jolle tämä on vasta toinen elokuva, jossa hän näyttelee. Maggien uutta miestä, Paxtonia, esittää Bobby Cannavale. Paxton on poliisi, joten hänellä ja Scottilla eivät ole kovin lämpimät välit. Scottin varasporukkaan kuuluu hölösuu Luis, jota näyttelee erittäin hyvä Michael Peña. Luisin selitykset ovat loistavasti keksittyjä ja mahtavasti toteutettuja osuuksia, joita jaksaisi katsoa paljon enemmän. Toivottavasti Luis nähdään jatkossakin. Porukkaan kuuluvat myös Kurt (David Dastmalchian) ja Dave (Tip "T.I." Harris). Lisäksi elokuvassa nähdään muutama tuttu naama aiemmista MCU-elokuvista...
Tohtori Pym on pyrkinyt pitämään ulkomaailmalta salassa Ant-Man -asunsa ja Pym-partikkelinsa, jonka avulla kutistuminen on mahdollista. Kun hän saa selville, että hänen entinen oppipoikansa Darren Cross on kehittänyt oman versionsa partikkelista, hän etsii käsiinsä Scottin ja yrittää saada tämän varastamaan Crossin luoman Yellowjacket-asun, jota tämä aikoo kaupata sotilaille. Scott yrittää parantaa tapojaan, mutta kokee, että tämä ryöstö olisi moraalisesti oikein ja suostuu. Scott saa itselleen alkuperäisen Ant-Man -puvun, sekä avukseen muurahaisarmeijan, joiden avulla hän voisi murtautua Crossin tutkimuslaitokseen ja varastaa Yellowjacket-asun.
Guardians of the Galaxyssa oli jo päähenkilöinä rikollisia, mutta Ant-Manissa juttu on viety vielä pidemmälle. Elokuva tapahtuu maapallolla, joten siinä on myös hieman enemmän realistisuutta kuin Marvel Studiosin avaruusseikkailussa. Ant-Man ei ole kovin massiivinen elokuva, vaan kirjaimellisesti liikkuu muurahaismitoissa, etenkin taisteluiden aikana. Mammuttimaisen Avengers: Age of Ultronin jälkeen olikin erittäin viisas veto tarjota katsojille jotain "pienempää", eikä katsojalle kertaakaan tule ns. överiä kaikesta tehostemätöstä. Rikosteema on erittäin mainiosti yhdistetty supersankarijuttuihin ja elokuvasta on tehty todella toimiva paketti. Elokuvassa tietty viitataan muihin MCU-elokuviin, mutta suurimmaksi osaksi hyvin hienovaraisesti, eikä siinä yritetä tunkea liikaa mukaan, jolloin elokuva kykenee keskittymään täysillä omaan tarinaansa. Pidän todella paljon siitä, ettei kyseessä ole perinteinen supersankariseikkailu.
Huumoria tietysti löytyy kevennykseksi. Yleensäkin Marvel Studiosin elokuvista löytyy huumoria, mutta tämän voi tavallaan laskea jopa komediaksi. Nauraa saa ja paljon. Toimintapätkät ovat erittäin kekseliäitä, etenkin lopputaistelu. Scottin kouluttautumisosio on mielenkiintoinen myös. Makua elokuvasta vie lähinnä heikko pahis, mutta muuten elokuva toimii hienosti. Onhan se pakko myöntää, että kyseessä on aika hölmö elokuva, mutta siinä onkin se juju, miksi elokuva on niin hyvä. Ant-Man on jälleen osoitus siitä, että halutessaan Marvel Studios voisi saada minkä tahansa homman toimimaan. Voisikohan studio vihdoin saada oikeudet Fantastic Fouriin, jotta saisimme nelikosta vihdoin hyvän elokuvan, jonka se ansaitsisi. Nyt kun Marvel Studiosilla on oikeudet esimerkiksi Spider-Maniin, Daredeviliin ja Ghost Rideriin, niin toivon, että 20th Century Fox suostuisi myös myymään Fantastic Fourin.
Ant-Manin on ohjannut Peyton Reed, joka on saanut mallikkaasti tehtyä aika tuntemattomasta hahmosta erinomaisen elokuvan. Alunperin elokuvan ohjauksen piti hoitaa Edgar Wright, mutta hänellä oli liian erilainen näkemys elokuvasta kuin studiolla, jolloin hän päätti kävellä ulos projektista. Elokuva on kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Äänimaailma on luotu myös erittäin hienoksi. Musiikin sävellyksestä vastaa Christophe Beck, mutta valitettavasti elokuvan musiikki ei jää jälkikäteen mieleen. Visuaalisesti Ant-Man on tietysti erittäin näyttävä; etenkin kohtauksissa, joissa hahmo on muurahaisen kokoinen. Jopa introssa digitaalisesti nuorennettu Michael Douglas toimii. Puvustuksen osalta on tietty pakko sanoa, että Ant-Manin asu on todella tyylikäs.
Muiden MCU-elokuvien tapaan myös Ant-Man sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Elokuvassa on mm. viittaus Al Migrom -nimiseen sarjakuvakirjoittajaan. The Incredible Hulkissa (2008) esiintynytta juomaa mainostetaan julisteilla. Stan Lee tekee tottakai cameonsa. Yllättäen myös Zoolanderiin (2001) viitataan nopealla repliikillä.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella hieno. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, sekä mokailupätkä ja elokuvan tekemisestä kertova "Making of an Ant-Sized Heist", kuten myös pätkä "Let's Go to the Macroverse". Mukana on myös "WHIH NewsFront", jossa on tarinaan liittyviä lyhytjuttuja, jotka ovat ihan viihdyttävä lisäys.
Yhteenveto:Ant-Man on todella hyvä elokuva ja jälleen yksi erittäin positiivinen yllätys Marvel Studiosilta. Tällaisia elokuvia yhtiöltä pitäisi tulla säännöllisin väliajoin ja toivon, että tulevassa Spider-Man: Homecomingissa (2017) olisi samanlaista henkeä. Paul Rudd loistaa pääosassa Ant-Manina ja Michael Douglas on myös oikein mainio. Michael Peña on aivan mahtava roolissaan, mutta Corey Stollin pahis jättää kylmäksi. Evangeline Lilly on myös ihan hyvä. Tehosteet ovat tyylikkäitä ja taistelupätkät kekseliäitä. Tarinaan on saatu hienosti yhdistettyä supersankariteemoja ja rikosjännäriä. Suosittelen tätä kaikille Marvel-faneille, sekä supersankarielokuvien ystäville. Myös toimintakomedioiden fanit voivat helposti nauttia tästä elokuvasta.Ant-Man and the Wasp (2018) on jo ilmoitettu ja toivon, että taso pysyy samana jatko-osassa. Muistakaa, ettei levyä pidä ottaa pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään pohjustusta jatko-osalle ja niiden jälkeen lyhyt pätkä Captain America: Civil Warista (2016). Nyt olen valmis Doctor Strangeen, enkä malta odottaa näkeväni lisäystä Marvel Cinematic Universeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.forbes.com
Ant-Man, 2015, Marvel Studios, Marvel Enterprises
