Scarpetta, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SCARPETTA - KAUSI 1

Luoja: Liz Sarnoff

Näyttelijät: Nicole Kidman, Bobby Cannavale, Jamie Lee Curtis, Simon Baker, Ariana DeBose, Rosy McEwen, Jacob Lumet Cannavale, Amanda Righetti, Hunter Parrish, Savannah Lumar, Tiya Sircar, Janet Montgomery, Sosie Bacon, Stephanie Faracy, Mike Vogel, Anson Mount ja Anna Diop

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia

Ikäraja: 16

Scarpetta perustuu Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 1990 kirjalla Postmortem ja joka jatkuu yhä tänä päivänä. Jo 1990-luvulla suunniteltiin elokuva-adaptaatiota kirjojen pohjalta ja nimikkohahmoa oli tarkoitus näytellä Demi Moore. Vuonna 2009 taas Angelina Jolie oli hetkellisesti kiinnitetty elokuvasovitukseen, mutta kumpikaan projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Jamie Lee Curtisin Comet Pictures -yhtiö ja Blumhouse-studio hankkivat kirjojen filmatisointioikeudet ja ilmoittivat työstävänsä televisiosarjasovituksen kirjojen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Scarpettan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itselleni Cornwellin kirjat eivät olleet ollenkaan tuttuja, mutta kiinnostuin sarjasta, kun näin siitä mainoksia. Ryhdyinkin katsomaan Scarpettaa pian sen ilmestymisen jälkeen.

Rikostekninen patologi Kay Scarpetta on juuri nimitetty Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun hän päätyy tutkimaan murhaa, joka muistuttaa pelottavan paljon aiempaa tapausta hänen nuoruudestaan.

Kun Demi Mooren ja Angelina Jolien elokuva-adaptaatioyritykset eivät johtaneetkaan mihinkään, ensimmäiseksi oikeaksi Kay Scarpettan näyttelijäksi valikoitui Nicole Kidman. Kay Scarpetta on arvostettu rikostekninen patologi, joka sarjan alussa saa juuri ylennyksen Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun vanha tapaus nostelee päätään Scarpettaa kauhistuttavalla tavalla. Kidman on oiva valinta rooliinsa ja hänestä löytyy oikeanlaista karismaa, mitä osa vaatii. Mainio on myös takaumissa nuorempaa Scarpettaa esittävä Rosy McEwen, joka tulkitsee hyvin vielä hieman kokemattomampaa versiota hahmosta.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Scarpettan aviomies, FBI-profiloija Benton Wesley (Simon Baker, nuorempana Hunter Parrish), Scarpettan sisko, lastenkirjailija Dorothy Scarpetta (Jamie Lee Curtis, nuorempana Amanda Righetti), hänen tyttärensä Lucy (Ariana DeBose, lapsena Savannah Lumar), sekä Dorothyn nykyinen aviomies ja Scarpettan entinen työpari Pete Marino (Bobby Cannavale, nuorempana Cannavalen poika Jacob Lumet Cannavale). Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata kirjailija Patricia Cornwellin cameon sarjan avausjaksosta. Sivunäyttelijät ovat huomattavasti ailahtelevampia rooleissaan. Cannavale on pätevä, Baker ja DeBose ajavat asiansa, mutta yleensä hyvä Curtis on vaivaannuttavan huono osassaan. Hänen hahmonsa Dorothy on varsin eksentrinen tapaus, mutta Curtisin villi heittäytyminen tuntuu vain siltä kuin hän luulisi olevan ihan eri sarjassa kuin hänen kollegansa.

En tosiaan ole lukenut Cornwellin Kay Scarpetta -kirjoja, joten en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kuinka hyvä adaptaatio tämä Amazonin sarja on. Voin vain kertoa, onko Scarpetta mielestäni hyvä rikostutkimussarja ja valitettavasti joudun pettyneenä toteamaan, että eipä se ole kovin kaksinen. Lähtökohdat ovat vielä lupaavat. Kidman on tosiaan hyvä osassaan ja on kiinnostava (joskaan ei mikään täysin omaperäinen) idea, että hahmo alkaa tutkia murhaa, joka tuo voimakkaasti mieleen tapauksen vuosien takaa. Varsinainen kahdella aikajanalla kulkeva murhatutkimus on vielä pääasiassa mielenkiintoista seurattavaa, joskin harmillisesti tietyt käänteet ja lopun paljastukset olivat mielestäni pienoisia lässähdyksiä.

Scarpettan varsinainen kompastuskivi on kuitenkin sarjan onneton perhedraama, joka alkaa jakso jaksolta käydä pahemmin hermoille. Erilaiset riidat Scarpettan ja aviomies Bentonin välillä, Scarpettan ja Dorothy-siskon välillä, Dorothyn ja aviomies Peten välillä ja Dorothyn ja Lucy-tyttären välillä ovat lähinnä rasittavaa kuunneltavaa, katkaisten niin tutkimuksen jouhevuuden kuin jännitteen. Asiaa ei auta Curtisin roolityö, joka tuntuu siltä kuin nainen luulisi olevansa komediasarjassa. Kun tähän lyödään vielä päälle Lucyn outo ja scifimäinen rakkaustarina hänen kuolleen tyttöystävänsä pohjalta tehdyn tekoälyn kanssa, Scarpetta on lopulta kummallisesti sinne ja tänne rönsyilevä tapaus. Amazonin luotto ohjelmaan on kuitenkin ollut korkea, sillä toisen kauden teko käynnistyi jo ennen ensimmäisen julkaisua. Toivon, että jatkokausi olisi koherentimpi ja muutenkin parempi paketti.

Sentään teknisesti Scarpetta on mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja tyylikkäästi valaistu öisten kohtausten aikana. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit pääsevät leikittelemään kahdella eri aikakaudella ja hoitavat tonttinsa pätevästi. Tehosteet ajavat passelisti asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Russon ja Perrine Virgilen kivasti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Scarpetta season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Scarpetta, Yhdysvallat, 2026-, Amazon Studios, Blossom Films, Blumhouse Television, Comet Pictures, P&S Projects

Arvostelu: Kraven the Hunter (2024)

KRAVEN THE HUNTER

Ohjaus: J. C. Chandor

Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Fred Hechinger, Ariana DeBose, Alessandro Nivola, Russell Crowe, Christopher Abbott ja Levi Miller

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Kraven the Hunter perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1964. Kravenia oli tarkoitus hyödyntää elokuvien puolella jo vuosia sitten. Sam Raimi kaavaili tästä pahista "Spider-Man 4" -elokuvaan, joka ei kuitenkaan toteutunut ja myöhemmin hahmon oli tarkoitus esiintyä "The Amazing Spider-Man 3" -elokuvassa, mutta sekin jäi tekemättä. Kun Sony ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin vastustajista, yhtiö suunnitteli tekevänsä elokuvan Kravenista heti Venomin (2018) jälkeen. Richard Wenk ryhtyi työstämään käsikirjoitusta jo vuonna 2018, mutta pitkään projekti ei meinannut ottaa tuulta siipiensä alle. Kravenia pohdittiin pääpahikseksi Tom Hollandin kolmanteen Spider-Man -elokuvaan, mutta suunnitelmat muuttuivatkin multiversumitarinaksi, jossa nähtiin vanhoja tuttuja pahiksia aiemmista leffoista, jolloin Sony palasi takaisin aiempaan ideaansa hahmon soololeffasta. Art Marcum ja Matt Holloway ryhtyivät työstämään käsikirjoitusta uusiksi ja J. C. Chandor palkattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja alun perin Kraven the Hunterin oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2023, mutta erinäisistä syistä ensi-iltaa on puskettu yhä vain pidemmälle ja vasta nyt, lähes kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu teattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet lähes nollassa. Sonyn Spider-Man -pahiksista kertovat leffat, Venomit, Morbius (2022) ja Madame Web (2024) ovat olleet niin kehnoja, etten uskonut studion saavan mitään hyvää aikaiseksi Kravenistakaan. Ennakkoluuloni vain kasvoivat, kun ensi-iltaa siirrettiin kerta toisensa perään. Kävinkin skeptisin odotuksin katsomassa Kraven the Hunterin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Yli-inhimillisillä kyvyillä varustettu ja pahimpia rikollisia saalistava Kraven kohtaa vaativimman vastustajansa, Sarvikuonon.

Vuosien varrella Sergei Kravinoffiksi, eli Kraven-saalistajaksi on ollut ehdolla muun muassa Brad Pitt, Keanu Reeves, John David Washington ja Adam Driver, mutta rooli meni lopulta Aaron Taylor-Johnsonille, jolle Marvel-elokuvat eivät ole uusi juttu - nähtiinhän hänet jo supernopeana Quicksilverinä Avengers: Age of Ultronissa (2015). Taylor-Johnsonista on vuosien varrella muovautunut erittäin varteenotettava näyttelijä ja jos Kraven the Hunter -elokuvassa on jotain kehuttavaa, niin hän. Taylor-Johnson omistautuu roolilleen ihailtavasti. Itse hahmo onkin sitten eri tapaus. Monelle fanille tulee varmasti pettymyksenä, että sen sijaan, että kyseessä olisi kaikista mahtavimpia petoja paljain käsin muiluttava metsästäjistä paras, on Kraven pahiksia jahtaava antisankari, jonka elimistössä kiertää leijonan veri, minkä avulla hän pystyy kommunikoimaan eläinten kanssa. Jälleen herää kysymys, miksi Sony ryhtyi tehtailemaan leffoja Spider-Manin pahiksista, jos yhtiö ei uskalla pitää hahmoja pahiksina?

     Elokuvassa nähdään myös Russell Crowe Kravenin gangsteri-isänä Nikolai Kravinoffina ja vastikään julkaistusta Gladiator II:sta (2024) tutuksi tullut Fred Hechinger Kravenin veljenä Dmitrinä, eli Kameleonttina, Ariana DeBose voodoopappi-asianajaja-tarkka-ampuja Calypsona, Alessandro Nivola pahana Aleksei Sytsevichinä, eli Sarvikuonona, sekä Christopher Abbott Kravenia metsästävänä Ulkomaalaisena, joka jää lopulta niin pintaraapaisuksi ja turhaksi hahmoksi, että miksi hänet piti väkisin tunkea mukaan? Crowe on toisaalta karismaattinen äijä Nikolaiksi, mutta hänen gangsteri-isäroolinsa muuttuu vähän väliä karikatyyriksi. Hechinger ja DeBose ovat kelvolliset osissaan, joskin DeBose joutuu kamppailemaan kehnon roolihahmon kanssa, jolle keksitään uusia puolia riippuen sitä, mihin juoni häntä milloinkin tarvitsee. Kaikista pahinta on kuitenkin Nivolan tulkinta Sarvikuonosta, joka on enemmän surkuhupaisan koominen kuin uhkaava. Ja kun Sarvikuono vihdoin nähdään kunnon olomuodossaan, näyttää lopputulos lähinnä joltain PlayStation 3 -pelin päävastukselta.

Sony on kyllä ansainnut taputtaa itseään olkapäälle, sillä sellaisen saavutuksen yhtiö on kyllä saanut aikaiseksi. Yhtiön kuudesta Spider-Manin pahiksiin keskittyvästä elokuvasta - Venom, Venom: Let There Be Carnage (2021), Morbius, Madame Web, Venom: The Last Dance (2024) ja nyt Kraven the Hunter - kaikki ovat olleet huonoja. Yhtiö on kerta toisensa perään näyttänyt, että heillä ei ole minkäänlaista kunnioitusta näitä hahmoja ja lähdemateriaalia tai sen kummemmin niiden faneja kohtaan ja että yhtiö puskee näitä elokuvantapaisia pihalle vain pitääkseen hahmojen oikeudet poissa Marvel Studiosin käsistä.

Kraven the Hunter on sarjakuvafilmatisointi, joka ei saa innostumaan, jännittämään tai pahemmin edes kiinnostumaan siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Aaron Taylor-Johnson yrittää parhaansa, mutta edes hän ei yksin onnistu pelastamaan elokuvaa, kun juuri mikään hänen ympärillään ei toimi. Tarina laahaa eteenpäin, eikä pahisten juonittelussa ole lopulta juuri järkeä. Ulkomaalaisen olisi voinut poistaa leffasta kokonaan, kun häneen ei ole jaksettu panostaa edes sitäkään vähää. Calypso taas tuntuu useammalta hahmolta, jotka pakon edessä pakotettiin yhdeksi, sillä hahmon funktio muuttuu niin reippaasti kohtauksesta toiseen. Toimintakohtaukset eivät säväytä oikeastaan millään lailla, eikä niistä löydy jännitettä, sillä Kraven on heti elokuvan alkukohtauksesta lähtien ylivertainen tappokone. Sentään elokuvasta on uskallettu tehdä verinen, kun jo ensimmäisen Venomin kohdalla fanit valittivat, että ihmisiä ahmivasta avaruusloisesta kertovasta leffasta on tehty liian lapsiystävällinen. Raakuudetkaan eivät paljoa pelasta, kun leffan synkistely äityy toisinaan tahattoman koomiseksi patsasteluksi. Loppupää käyttää paljon aikaa pohjustaakseen jatko-osaa, mikä tuntuu turhalta, kun Sony on jo ennen elokuvan julkaisua ilmaissut, että Kraven the Hunter jää toistaiseksi yhtiön viimeiseksi leffaksi Spider-Manin vihollisista. Se onkin paras päätös, minkä yhtiö on tämän kuusiosaisen leffasarjan kanssa tehnyt.

Elokuvan on ohjannut J. C. Chandor, jonka kädenjälki on aika mitäänsanomatonta ja ponnetonta. Hän ei saa leffasta sähäkkää tai mukaansatempaavaa, eivätkä saa myöskään käsikirjoittajatrio Richard Wenk, Art Marcum ja Matt Holloway, joista kaksi jälkimmäistä auttoivat Morbiuksen käsikirjoituksen viimeistelyssä. Edes visuaalisesti Kraven the Hunter ei toimi. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet oivat ja puvustus menevää, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain pöyristyttävän huonot. Elokuva maksoi 130 miljoonaa dollaria, mutta rahat taisivat mennä nimekkäimpien näyttelijöiden taskuun, sillä efekteihin rahaa ei ainakaan ole palanut, niin kököiltä Sarvikuono ja varsinaiset eläimet näyttävät. Äänimaailma ajaa asiansa, joskin Benjamin Wallfischin ja Galperinen veljesten Evguenin ja Sachan musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kraven the Hunter, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Avi Arad Productions, Matt Tolmach Productions

Arvostelu: Argylle (2024)

ARGYLLE

Ohjaus: Matthew Vaughn

Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Sam Rockwell, Bryan Cranston, Catherine O'Hara, Henry Cavill, John Cena, Ariana DeBose, Samuel L. Jackson, Dua Lipa, Sofia Boutella, Rob Delaney, Richard E. Grant ja Louis Partridge

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 12

Argylle on Matthew Vaughnin uusi agenttielokuva, joka väitetysti perustuu Elly Conwayn samannimiseen kirjasarjaan. Vaughn oli suunnitellut elokuvaa jo pidemmän aikaa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2021 ja nyt Argylle on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, olinhan pitänyt valtavasti Vaughnin aiemmasta agenttileffasta Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014). Odotuksiani latisti hieman kriitikoiden nuiva vastaanotto, mutta kävin silti positiivisin mielin katsomassa Argyllen heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Huippusuosittujen Argylle-agenttiromaanien kirjailija Elly Conway päätyy keskelle todellisten vakoojien selkkausta, kun hänen uusin kirjansa liippaa hämmästyttävän läheltä todellisia tapahtumia ja itse kukin haluaa saada Ellyn käsiinsä.

Bryce Dallas Howard näyttelee Elly Conwayta, josta on muodostunut menestyskirjailija suursuosiota nauttivien Argylle-agenttikirjojensa ansiosta. Ellyn elämä kääntyy päälaelleen, kun hän joutuu ihka aitojen agenttien kohteeksi, jotka haluavat tietää, miksi Ellyn kirjat liippaavat niin läheltä todellisuutta. Jotkut jopa puhuvat Ellystä kuin tämä osaisi ennustaa tulevaa. Howard on pitkään mainio roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa paniikkia, kun tämä ajautuu keskelle vakoojaselkkausta. Kun Elly alkaa hiljalleen saada otetta vakoojaseikkailusta, Howardin roolityö alkaa ailahdella.

     Elokuvassa nähdään Howardin ohella aikamoinen näyttelijäkaarti, kuten Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttu Catherine O'Hara Ellyn äitinä, Sam Rockwell tosielämän vakoojana Aidanina, Bryan Cranston pahaa Divisioona-järjestöä johtavana Ritterinä, Samuel L. Jackson ex-CIA-agentti Solomonina, sekä Henry Cavill, John Cena ja Ariana DeBose Ellyn kirjoissa seikkailevina agentti Argyllenä ja tämän tiimikavereina. Laulaja Dua Lipa ja vastikään Netflixin Rebel Moon - Part One: A Child of Fire -scifimekastusta (2023) tähdittänyt Sofia Boutella tekevät pikaiset roolit, eikä pidä tietenkään unohtaa Chipiä, eli Ellyn suloista Alfie-kissaa. Näyttelijäkaartista parasta työtä tekee Rockwell energisenä ja vekkulina agenttina, joka nappaa Ellyn mukaansa. Cavillilta löytyy hyvää pilkettä silmäkulmasta fiktiivisenä Argylle-agenttina - hieman samaahan mies näytti jo liki kymmenen vuoden takaisessa Koodinimi U.N.C.L.E. -leffassa (The Man from U.N.C.L.E. - 2015). Monelle saattaa tulla pettymyksenä, kuinka pieni rooli Cavillilla lopulta onkaan, hänen oltua markkinoinnissa hyvin keskeisessä roolissa. Breaking Badista (2008-2013) ansaitusti palkintoja kahminut Cranston on sen sijaan hämmentävän heikossa vedossa pahisroolissa.

Argylle osoittautui pettymykseksi, mutten suhtautunut siihen yhtä negatiivisesti kuin monet kriitikot. Vastassani oli epätasainen ja ylipitkä, mutta silti plussan puolelle pääsevä vakoojaleffa, joka käynnistyy erittäin mainiosti. Vaikkei lähtökohta olekaan täysin omaperäinen ja hieman samanlaista kirjailijan ja tämän kirjojen aiheuttamaa sekaannusta nähtiin parin vuoden takaisessa The Lost Cityssä (2022). Tarina on kuitenkin agenttigenrelle vekkuli twisti. Alussa kirjahommalla kikkaillaan veikeästi, kun Elly ei meinaa keksiä, kuinka viedä uutta kirjaansa eteenpäin. Näemme Cavillin näyttelemän Argyllen kautta, kuinka kohtausta kirjoitetaan uudestaan ja kuinka lopulta Cavill jämähtää vain paikoilleen, osaamatta sanoa tai tehdä mitään, koska Elly ei tiedä, millä tavalla jatkaa tarinaa.

Elokuvan ensimmäinen tunti on erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta sitten ongelmat alkavat nostella päätään. Leffa käyttää parhaita paukkujaan liian aikaisin ja sen toimintakohtaukset ovat heti niin lennokkaita, että kun päästään ylipitkään loppuhuipennukseen, menee homma jo älyvapaaksi koheltamiseksi. Agenttileffalle perinteikkääseen tapaan Argyllessa matkataan maasta toiseen ja samalla menoon mahtuu mukaan jos jonkinlaista yllättävää käännettä - jopa ähkyyn asti. Toisen puoliskonsa aikana leffa pyrkii liiankin usein vetelemään mattoa katsojan jalkojen alta. Merkittävin käänne oli mielestäni tehokas ja hyvä yllätys, mutta monet sen jälkeisistä jäävät vaisuiksi. Viime minuuttien jatkoa pohjustava käänne ei edes enää tunnu käyvän järkeen. Sen sijaan tarinan ulkopuolinen käänne julkaista tosielämässä Argylle-kirjoja elokuvan rinnalle on veijarimainen markkinointikikka ja hyvä yritys luoda illuusiota kuin leffan tapahtumat olisivat todellisia. Vielä ei ole tietoa, kuka kirjailijanimi Elly Conwayta käyttävä kirjoittaja todellisuudessa on. Jotkut ovat veikanneet jopa laulaja Taylor Swiftiä.

Matthew Vaughn näyttää jälleen osaavansa tarjota sähäkkää ja räiskyvää toimintaa. Junatappelu, jonka aikana Elly tapaa Aidanin ensi kertaa, on elokuvan selkeitä huippuhetkiä. Vaughn kuitenkin ampuu yli leffan loppupäässä ja täysin naurettavaa menoa katsellessa alkaa jo toivoa, että elokuva osaisi päättyä. Vaughn toistelee samoja temppuja kuin jo kymmenen vuoden takaisessa ensimmäisessä Kingsman-leffassa. Argylle ei kuitenkaan yllä lähellekään sen loistokkuutta. En tiedä, kenen päätöksen myötä Argyllestä päätettiin tehdä huomattavasti perheystävällisempi kuin Vaughnin aiemmista vakoojaleffoista. Verta on tuskin lainkaan, eikä Kingsmanien rohkeasta häröilystä ole tietoakaan. Argylle ei ole niin hauska kuin trailerit antoivat ymmärtää, mutta kyllä sen pöhköys muutamat huvittuneet hörähdykset ja hymähdykset saa aikaiseksi.

Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvut tyylikkäät ja äänitehosteet rymistelevät oivallisesti. Lorne Balfen säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, mutta sen sijaan suuri osa eri artisteilta lainatuista kappalevalinnoista ovat kömpelösti istutettuja mukaan. Leikkaus kaipaisi tiivistämistä etenkin loppupäässä, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto alkaa tuntua. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa kiusallisen kehnot. Kulkuneuvoista paistaa digitaalisuus, näyttelijöiden äärirajoista huomaa taustakankaan käytön ja räjähdykset näyttävät epäaidoilta. Elokuvan budjetiksi on ilmoitettu 200 miljoonaa dollaria, mutta se on tainnut mennä kovapalkkaisille näyttelijöille. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Argylle, 2024, Apple Studios, Apple Original Films, Marv Films, Cloudy Productions

Arvostelu: Toive (Wish - 2023)

TOIVE

WISH

Ohjaus: Chris Buck ja Fawn Veerasunthorn

Pääosissa: Ariana DeBose, Chris Pine, Alan Tudyk, Jennifer Kumiyama, Angelique Cabral, Victor Garber, Natasha Rothwell, Harvey Guillén, Niko Vargas, Evan Peters, Ramy Youssef, Jon Rudnitsky ja Della Saba

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Wish, eli suomalaisittain Toive on Disneyn uusi animaatioelokuva. Leffan kehittely käynnistyi vuonna 2018 käsikirjoittaja Jennifer Leen toimesta ja projektista päätettiin tehdä väline juhlistamaan Disney-yhtiön satavuotisjuhlaa. Tekijät ottivat runsaasti inspiraatiota yhtiön vanhoista piirrosklassikoista, kuvasuhteesta, alkutekstien fontista ja satukirja-aloituksesta lähtien. Alun perin elokuva haluttiin animoida perinteisesti käsin piirrettynä, mutta tekijät tulivat pian siihen tulokseen, että jotkut kohtaukset olisivat liian monimutkikkaita vanhaan tyyliin, joten tietokonetta päätettiin hyödyntää tehostamaan animaatiota. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toive saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa innoissani. Minua on harmittanut, kuinka Disney on viime vuosina keskittynyt lähinnä vanhojen klassikoidensa uudelleenfilmatisointeihin ja tarpeettomiin jatko-osiin, joten sydäntäni lämmitti ajatus siitä, että yhtiöltä oli tulossa jotain uutta. Kävinkin toiveikkaana (heh heh) katsomassa Toiveen sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

Rosasin valtakunnassa asuva nuori Asha-tyttö saa selville toiveita taikavoimillaan toteuttavan kuningas Magnificon petoksen ja päättää paljastaa tämän muillekin kansalaisille, saaden apua itse toivomustähdeltä.

Toive sijoittuu Välimerellä sijaitsevan saaren Rosasin valtakuntaan, jota hallitsee kuningas Magnifico (äänenä Chris Pine), joka pystyy taikavoimillaan suomaan jokaiselle kansalaiselle heidän kaikista suurimman ja merkittävimmän toiveensa. Jokainen esittää toiveensa täytettyään 18 vuotta, mutta koukkuna on, että toiveen unohtaa heti sen esittämisen jälkeen, eikä se välttämättä toteudu. Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Asha-tyttö (Ariana DeBose), joka odottaa innolla täysi-ikäisyyttään ja toiveensa esittämistä. Kuitenkin kun hänelle selviää kuninkaan katalat aikomukset toiveiden kanssa, Asha päättää paljastaa tämän toiminnan rosasilaisille. Asha on oiva päähahmo, hyvin perinteikäs Disneyn sankarityttö ja katsojana lähteekin mielellään hänen mukaansa paljastamaan valtakunnan suurinta huijausta. Kuningas Magnifico on toimiva pahis tarinalle, joskin leffalla kestää oma aikansa perustella hahmon motiivit ja oikeasti näyttää, mikä hänen toiminnassaan niin kauhistuttaa Ashaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Ashan äiti Sakina (Natasha Rothwell) ja isoisä Sabino (Victor Garber), linnassa työskentelevät viisas Dahlia (Jennifer Kumiyama), jörö Gabo (Harvey Guillén), unelias Simon (Evan Peters), lystikäs Hal (Niko Vargas), ujo Bazeema (Della Saba), nuhanenä Safi (Ramy Youssef) ja vilkas Dario (Jon Rudnitsky), sekä kuningatar Amaya (Angelique Cabral), taianomainen toivomustähti ja Ashan perheen vuohi Valentino (Alan Tudyk), jolle Tähti suo puhekyvyn. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, vekkulin ja suloisen Valentinon noustessa helposti monien suosikiksi.

Toive on selvästi tehty Disneyn satavuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on haluttu tehdä kunnioittaen studion alkuperäisiä piirrosklassikoita, mutta omaksuen myös mukaan muita puolia studion rikkaan historian varrelta. Siitä löytyy paljon tuttuja Disney-juttuja isänsä menettäneestä päähenkilöstä vihreitä taikavoimia käyttävään pahikseen ja puhuvista eläimistä musikaalinumeroihin. Elokuva on myös pakattu täyteen viittauksia aiempiin leffoihin. Kuten jo ehkä hoksasit, linnan työntekijöiltä löytyy samat piirteet kuin Disneyn ensimmäisen täyspitkän animaation, Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarf - 1937) kääpiöiltä. Osa näistä silmäniskuista ovat veikeitä, kuten Lumikissa nähty myrkkyomena ja erään hahmon päästämä Tarzan-kiekaus, mutta toiset taas ovat kiusallisen väkinäisiä. Yksi hahmoista sanoo suoraan "Kerro, kerro kuvastin..." ja kaurista kutsutaan pikaisesti Bambiksi.

Jennifer Leen ja Allison Mooren rustaama käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja tietyillä viilauksilla siitä olisi saanut vahvemman paketin. Erityisesti konfliktin käynnistyminen Ashan ja kuningas Magnificon välille on hieman kömpelösti rustattu. Meno paranee onneksi elokuvan edetessä ja loppupää onkin jo varsin pätevä, sekä jopa hieman tunteikas. Toive hyötyy siitä, kuinka vaisua Disneyn tarjonta on muuten ollut viime vuosina. Parasta elokuvassa on sen tuottama tunne. Elokuva onnistuu jäljittelemään vanhojen satuleffojen fiilistä, millaista yhtiö ei ole hetkeen tarjonnut. Taianomainen henki, hauskat jutut, seikkailun tunne ja lapsille ajoittain jännittävät hetket toimivat oivallisesti. Turhat rakkausjutut on jätetty pois, eikä Asha tarvitse urheaa prinssiä pelastamaan päivää. Tarinasta löytyy syvempää teemaa valinnanvapaudesta ja unelmien jahtaamisesta. Toiveesta ei tule mitään modernia Disney-klassikkoa, kuten Frozen - huurteisesta seikkailusta (Frozen - 2013), mutta se näyttää, mihin studio yhä pystyy, kun se vain viitsii ja valaa toivoa, etteivät Disneyn seuraavat sata vuotta koostuisi vain sieluttomista uudelleenfilmatisoinneista ja rahastusjatko-osista.

Visuaalisesti Toive on tietty varsinaista silmäkarkkia. Sen perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernimpaa tietokonetoteutusta yhdistelevä animaatiotyyli on nättiä. Hahmoista näkyy selvät ääriviivat, mutta samalla he ovat kolmiulotteiset. Yksityiskohtaiset taustat taas mukailevat upeasti satukirjojen maalauksellisuutta. Elokuva on miellyttävän värikäs ja valojen ja varjojen käyttö on komeaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tehosteet toimivat ja Dave Metzgerin säveltämät musiikit säestävät kertomusta mukavasti. Julia Michaelsin ja Benjamin Ricen työstämät laulut ovat tasoltaan vaihtelevia. Esittelybiisi Welcome to Rosas, duetto At All Costs ja eläinten laulama I'm A Star ovat hieman unohdettavat, mutta kuningas Magnificon laulama This Is The Thanks I Get?! ja kapinallinen Knowing What I Know Now ovat toimivat rallatukset. Parasta antia lauluista on kuitenkin trailerissakin soinut This Wish, jonka kasvattelu loppupäässä meinaa nostaa ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Toive ei ole käsikirjoituksensa puolesta erityisen vahva, mutta se tarjoaa pitkästä aikaa klassista Disney-fiilistä ja jättää erittäin hyvän mielen. Elokuvan merkittävän konfliktin rakentaminen tapahtuu hieman kömpelösti, mutta meno onneksi paranee leffan edetessä ja tarinan kehittyessä. Asha on hyvä päähenkilö, jonka matkaan hyppää mielellään ja kuningas Magnificosta muovautuu hiljalleen kelpo pahis. Seikkailun henki on hyvin läsnä, huumori on pääasiassa hupaisaa ja jotkut kohtaukset ovat takuulla jännittäviä lapsikatsojille. Loppuhuipennuksesta on jopa saatu hieman tunteikas. Jatkuvat viittaukset Disneyn aiempiin leffoihin ailahtelevat voimakkaasti kekseliäiden ja kiusallisten välillä. Musikaalinumerot taas ailahtelevat menevien rallatusten ja välittömästi unohdettavien laulujen välillä. Elokuvan miltei parasta antia on sen lumoava visuaalisuus. Perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernia tietokoneanimaatiota yhdistelevä toteutus näyttää henkiin heränneeltä satukirjalta. Toiveesta löytyy selvät vikansa, mutta heikkouksineenkin se on oikein mainio uusi satuanimaatio Disneyltä ja osoitus siitä, että studio osaisi vielä tehdä muutakin kuin sieluttomia uudelleenfilmatisointeja ja rahastusjatko-osia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wish, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: West Side Story (2021)

WEST SIDE STORY

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Ansel Elgort, Rachel Zegler, Mike Faist, Ariana DeBose, David Alvarez, Rita Moreno, Brian d'Arcy James, Corey Stoll, Josh Andrés Rivera ja Iris Menas

Genre: musikaali, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 12

West Side Story on uudelleenfilmatisointi vuoden 1961 musikaaliklassikosta West Side Story, joka perustuu samannimiseen Broadway-esitykseen vuodelta 1957. Vuonna 2014 ohjaaja Steven Spielberg ilmaisi halukkuutta tehdä oman versionsa elokuvasta ja sai 20th Century Foxin kautta hankittua oikeudet. Alun perin Spielberg aikoi tehdä ensin viidennen Indiana Jones -elokuvan, mutta sen tuotannon viivästyessä hän päättikin ottaa West Side Storyn käsittelyyn. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Nyt West Side Story saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja itse olin todella skeptinen elokuvaa kohtaan. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä ja koin täysin tarpeettomaksi, että siitä tehdään uusi versio. Trailerit eivät saaneet minua vakuutettua ja meninkin vähäisin odotuksin katsomaan West Side Storya sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

New Yorkin länsipuolella kaksi katujengiä, Jets ja Sharks tappelevat alueensa hallinnasta. Kiista äityy sodaksi, kun jetsiläinen Tony rakastuu sharksilaiseen Maríaan.

Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuvasta (The Fault in Our Stars - 2014) tuttu Ansel Elgort nähdään Tonyna, joka toimi ennen Jets-jengin johtajana, mutta joka on vankilareissun jälkeen päättänyt parantaa tapansa. Hän päätyy kuitenkin takaisin keskelle jengikiistaa, rakastuessaan palavasti puertoricolaiseen Sharks-jengiin kuuluvan Bernardon (David Alvarez) siskoon, Maríaan (Rachel Zegler). Jo alkuperäisen elokuvan kohdalla kritisoin hieman, kuinka äkkinäisesti tämä rakkauskuvio kehittyy, mutta tällä kertaa homma tuntuu jopa väkinäiseltä. Elgortin ja ensimmäistä kertaa elokuvassa näyttelevän Zeglerin väliltä löytyy lopulta kemiaa, muttei aluksi tarpeeksi, jotta katsojana pääsisi kunnolla mukaan tähän "kiellettyyn suhteeseen". Omillaan Elgort ja Zegler toimivat kelvollisesti ja Alvarez on oiva valinta Sharks-jengiä johtavaksi Bernardoksi, joka näkee punaista aina jetsiläisen kohdatessaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Mike Faist Jets-jengiä johtavana Riffinä, Ariana DeBose Bernardon vaimona Anitana, Josh Andrés Rivera Maríasta kiinnostuneena Chinona, Brian d'Arcy James konstaapeli Krupkena, Corey Stoll luutnantti Schrankina, sekä alkuperäisen elokuvan Anitaa näytellyt Rita Moreno Valentinana, jolla on korvattu jetsien kantapaikan omistaja Doc. Vaikka on kiva nähdä Moreno tässäkin filmissä, on hänen hahmonsa hieman tarpeeton uudistus. DeBose on hyvä valinta Anitaksi, Rivera on ihan sympaattinen Chinona ja James sopii hieman epävarmaksi poliisiksi. Stoll ei saa tarpeeksi ruutuaikaa tehdäkseen Schrank-hahmostaan aidosti epämiellyttävää, eikä Faist onnistu täysin vakuuttamaan kapinahenkisenä Riffinä.

West Side Story vuosimallia 2021 oli juuri sitä, mitä siltä ennakkoon odotinkin. Aika hajuton ja mauton kopio musikaalielokuvien suurklassikosta, joka ei onnistu millään perustelemaan olemassaoloaan. Docin muuttaminen Valentinaksi on yksi harvoja muutoksia, joita elokuvaversioiden väliltä löytyy ja loput muutokset ovatkin lähinnä muutamien kohtausten ja musikaalinumeroiden paikkojen vaihtamista hieman. Riemastuttava America-kappale esitetään päiväsaikaan keskellä katua, eikä yöllä talon katolla. I Feel Pretty -laulussa "gay"-sana on vaihdettu sanaksi "bright". Muutokset ovat lähinnä todella pieniä ja jatkuvasti tuntuukin siltä, että käsikirjoituksena on toiminut alkuperäinen teksti 60 vuoden takaa, johon on vain rustattu päälle muutamia vaihtoehtoisia toteutusideoita. Elokuva ei kuitenkaan onnistu kertomaan mitään uutta tai päivittämään tarinan sanomaa 2020-luvulle. Siinä, missä alkuperäinen elokuva (ja toki Broadway-esitys ennen sitä) edusti William Shakespearen Romeo ja Julia -tarinan (Romeo and Juliet - 1597) päivittämistä sukukiistasta jengitappeluksi, tämä uusi leffasovitus ei tuo mitään uutta twistiä pakkaan. 

Samalla elokuva on myös täysin harmiton turhake. Se tekee aika lailla kaiken heikommin kuin alkuperäinen (joskin pidin kovasti, kuinka Gee, Officer Krupke -kappale esitetään tällä kertaa), mutta samalla se on silti osaavasti tehty filmi. Vaikka leffa auttamattomasti vajoaa Spielbergin filmografian heikompaan päätyyn, ohjaaja osoittaa silti lahjansa eri tavoin. Spielberg on onnistunut tekemään elokuvan oikealla tavalla vanhanaikaisesti, eikä se erityisemmin tunnu 2000-luvulla tehdyltä. Musikaalinumerot ovat tyylikkäitä ja energisiä, ja kappaleet ovat mainiosti laulettuja. Kaikki on kuitenkin töksähtelevän laskelmoitua. Laulut eivät lähde käyntiin luontevasti, vaan pikemminkin niin kuin näyttelijät yhtäkkiä tajuaisivat, että "ai niin, nyt tulee tämä biisi". Tunnepuoli on hakusessa ja sielu uupuu kokonaan. Jostain syystä en silti kykene olemaan erityisen vihainen elokuvalle - kenties siksi, että se oli juuri niin tylsä kopio kuin ennakkoon odotinkin. Se ei ollut huonompi kuin pelkäsin, muttei myöskään päässyt yllättämään positiivisesti. West Side Story 2021 nyt vain on. Ja monen, monen muun uudelleenfilmatisoinnin tavoin se jää kastiin "tulipahan mulkaistua, mutta eipä tarvitse mulkaista toistamiseen".

Jos jotain elokuvasta on vaikea kritisoida, niin sen teknisiä ansioita. Spielberg osaa tehdä visuaalisesti hienoja filmejä, eikä uusi West Side Story ole poikkeus. Kuvaus on todella tyylikästä ja kameraa pyöritellään sulavasti tanssijoiden ympärillä, sekä kuljetellaan hienosti pitkin erilaisia lokaatioita. Lavasteet ovat upeat, asut myös. Valaisua ja värejä hyödynnetään joissain kohtauksissa erittäin tehokkaasti. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin ikoniset kappaleet toimivat edelleen todella hyvin. Hyviä musiikkeja ja lauluja ei tosin voi laskea tämän elokuvan onnistumisiksi.

Yhteenveto: West Side Story 2021 on pätevästi tehty turhake. Elokuva on pääasiassa tylsä ja sieluton kopio alkuperäisestä suurklassikosta, mutta samalla siitä löytyy ammattitaitoa taustalta. Steven Spielberg ohjaa elokuvaa onnistuneen vanhanaikaisella tyylillä ja häneltä todella löytyy silmää visuaalisesti näyttävälle toteutukselle. Teknisiltä ansioiltaan leffa on laadukas, mutta se ei vielä riitä, kun tunnepuoli on lattea ja kokonaisuus tuntuu liian laskelmoidulta. Luontevuus ja sulavuus uupuvat, etenkin kun musikaalinumerot pitäisi aloittaa. America ja varsinkin Gee, Officer Kripke ovat kyllä lopulta hienosti esitettyjä kappaleita, mutta hyvinäkin hetkinä en voinut olla pohtimatta, kuinka tarpeeton ja ennen kaikkea tylsä kierrätys elokuva on. Tehdyt muutokset ovat vähäisiä, eivätkä vie hommaa parempaan suuntaan. Näyttelijät suoriutuvat osistaan suurimmaksi osaksi kelvollisesti, mutta eipä kukaan erotu edukseen tai jää mieleen. Veikkaisin koko filmin katoavan pian mielestäni. West Side Story 2021 toimii luultavasti, jos 1960-luvun elokuvaa ei ole nähnyt tai jos haluaa nähdä paljon erilaisia sovituksia Broadway-esityksen pohjalta. Muuten se on tyhjänpäiväinen rahastus ja yksi mitäänsanomattomimmista uudelleenfilmatisoinneista, jonka olen hetkeen nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

West Side Story, 2021, 20th Century Studios, Amblin Entertainment