Angel's Egg (天使のたまご - 1985) - elokuva-arvostelu

ANGEL'S EGG

天使のたまご

Ohjaus: Mamoru Oshii

Näyttelijät: Mako Hyōdō ja Jinpachi Nezu

Genre: anime, jännitys

Kesto: 1 tunti 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Angel's Egg on Mamoru Oshiin ohjaama anime-elokuva. Oshiin oli tarkoitus tehdä uusi elokuva Lupin III -mangan (ルパン三世 - 1967-1969) pohjalta, mutta hän päättikin lopulta hyödyntää ideoitaan täysin omassa elokuvassaan, joka ei olisi adaptaatio mistään. Kristinuskosta kiehtoutunut Oshii työsti "Aquatic City" -nimellä kulkeneen tarinan omien uskonpohdintojensa pohjalta ja animointiprosessi käynnistyi. Angel's Egg julkaistiin suoraan VHS:llä joulukuussa 1985. Elokuva sai Japanissa positiivisen vastaanoton, mutta Yhdysvalloissa reaktio oli ailahtelevampi. Vuosien varrella leffasta on muodostunut klassikko lajityypissään ja nyt Cinema Mondo on kulttuuritekona tuonut Angel's Eggin Suomen elokuvateattereihin uutena 4K-restauroituna versiona. Itse en ollut kuullutkaan leffasta aiemmin, mutta se kiinnitti heti huomioni, kun selasin tulevien elokuvien listaa. Pidin paljon Oshiin anime-elokuvasta Ghost in the Shell - aaveääni (攻殻機動隊 - 1995) ja halusin nähdä, mitä muuta hän on saanut aikaan. Kävinkin katsomassa Angel's Eggin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kolkossa maailmassa munaa suojeleva tyttö ja ristiä kantava mies kohtaavat ja kyseenalaistavat uskonsa.

Angel's Eggissä on kaksi hahmoa, jotka jäävät molemmat nimettömiksi. On tyttö (äänenä Mako Hyōdō), joka löytää erikoisen munan, jota hän alkaa suojella ja kantaa kaikkialle, tietämättä kuitenkaan, mitä muna sisältää. Ja on nuori mies (äänenä Jinpachi Nezu), joka kulkee sotakoneistolta vaikuttavien masiinojen mukana ja kantaa olallaan futuristista asetta muistuttavaa ristiä. Näiden kahden hahmon kautta peilaillaan uskoa, sen menetystä ja kaikkea siltä väliltä. Tyttö uskoo varmasti munan sisällön tärkeyteen, kun taas joskus ennen myyttiseltä vaikuttavasta linnusta unia nähnyt nuorimies puolestaan ei. Hahmoista löytyy kerroksia, jotka avautuvat katsojasta riippuen eri tavoin.

On myös katsojasta riippuvaa, miten Angel's Egg ylipäätään avautuu. Elokuvasta ja sen teemoista on käyty neljän vuosikymmenen ajan runsaasti keskustelua. Erityisesti leffa nähdään pohdintana uskonnosta ja uskovista. Ohjaaja-käsikirjoittaja Mamoru Oshii oli todella kiehtoutunut kristinuskosta ja hän heijasteleekin näkemyksiään aiheesta elokuvassaan symbolistisin, abstraktein ja omalaatuisin keinoin. Angel's Egg on selvästi niitä elokuvia, jotka vaativat muutamankin katselukerran avautuakseen kunnolla. Ensimmäisellä katselukerralla katsoja todennäköisesti kummastelee läpi elokuvan, että mistä tässä kaikessa on oikein kyse. Näytökseni päätyttyä ja valojen sytyttyä, ympäri salin kuului hämmentynyttä kuiskintaa, että mitäköhän sitä tuli juuri katsottua? Lopulta katsojana todennäköisesti viettää pidemmän aikaa syventyessään keskusteluihin leffan teemoista kuin itse vähän päälle tunnin mittainen elokuva edes kestää.

Vaikeaselkoisuus ei kuitenkaan, outoa kyllä, tule elokuvasta nauttimisen esteeksi. Tämä johtuu eritoten Angel's Eggin uskomattomasta teknisestä toteutuksesta. Elokuva näyttää aivan mielettömän hyvältä. Piirrosjälki on kertakaikkisen hienoa läpi leffan, oli kyse sitten ankeasta hylätystä kaupungista goottimaisine yksityiskohtineen tai ihan vain tytön hulmuavasta valkoisesta tukasta. Elokuva on paria poikkeusta lukuun ottamatta lähes väritön ja sen tiettyä alakuloisuutta vain korostaa kaiken harmaus ja synkkyys. Visuaalisessa ilmeessä on samanaikaisesti jotain selkäpiitä karmivaa kuin myös omituisella tavalla kaunistakin.

Visuaalien lisäksi tunnelmakin on kohdallaan. Kuten sen yleisilme, myös tunnelma sekoittaa lumoavasti ahdistavuutta ja nättiä haikeutta. Elokuvan esittelemä kyberpunkia, goottiestetiikkaa ja uskonnollisuutta yhdistelevä maailma on niin luotaantyöntävä kuin jotenkin jopa viettelevä. Toisaalta sinne ei haluaisi astua jalallakaan, mutta samalla sen saloja haluaisi päästä tutkimaan lisää, jännityksestä huolimatta. Meno on ajoittain kuin kuumehoureisesta painajaisesta, joka ei millään meinaa lähteä kummittelemasta jostain mielen perukoilta.

Angel's Egg ei siis todellakaan ole anime-elokuva sieltä helpoimmasta päästä. Siitä ei välttämättä tajua kovinkaan paljoa ensimmäisellä katselulla, mutta eipä se tosiaan toisaalta haittaa, sillä tämä maailma ja sen mystisen harmaa tyylittely lumoavat niin onnistuneesti. Tämä kaikki, sekä napakan lyhyt kesto saavat aikaan sen, että suuren hämmästyksen ja pitkän tutkimusoperaation jälkeen elokuva tekisi mieli pistää heti uudelleen pyörimään. Vielä tällä ensimmäisellä katselulla pidin Angel's Eggiä kiehtovana ja mainiona, sekä visuaalisesti mykistävänä, mutta odotan kyllä suurella mielenkiinnolla sen uudelleenkatselua ja kuinka elokuva avautuu lisää jatkossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

天使のたまご, Japani, 1985, Studio DEEN, Tokuma Shoten

Arvostelu: Minun Afrikkani (Out of Africa - 1985)

MINUN AFRIKKANI

OUT OF AFRICA

Ohjaus: Sydney Pollack

Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer, Michael Kitchen, Shane Rimmer, Malick Bowens, Joseph Thiaka, Stephen Kinyanjui, Michael Gough, Suzanne Hamilton, Rachel Kempson ja Graham Crowden

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Out of Africa, eli suomalaisittain Minun Afrikkani perustuu Isak Dinesenin, eli Karen Blixenin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 1937, Judith Thurmanin kirjaan Karen Blixen - tarinankertojan elämä (Isak Dinesen: The Life of a Story Teller) vuodelta 1983 ja Errol Trzebinskin kirjaan Silence Will Speak: A Study of the Life of Denys Finch Hatton and His Relationship With Karen Blixen vuodelta 1977, jotka kaikki pohjautuvat tositapahtumiin Karen Blixenin elämästä. Mirage Enterprises hankki oikeudet kirjoihin ja ryhtyi työstämään niiden pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Minun Afrikkani sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naispääosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Minun Afrikkani -elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa Blu-rayna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa Minun Afrikkani ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1913 rikas tanskalainen Karen Blixen muuttaa Keniaan, naidakseen ruotsalaisen paronin ja asuakseen tämän kanssa maitofarmilla. Keniassa Karen kuitenkin tapaa metsästäjä Denys Finch Hattonin, johon hän rakastuu.

Alun perin päärooliin Karen Blixeniksi oli ehdolla Audrey Hepburn, mutta pestin nappasi Meryl Streep, joka sai roolityöllään uransa jo kuudennen Oscar-ehdokkuuden. Kuten odottaa saattaakin, Streep on osassaan erinomainen. Kaikki eleitä, ilmeitä ja puhetapaa myöten on huolellisesti suunniteltu ja sulavasti tarjottu kameran edessä. Streepistä löytyy eleganssia rikkaaksi tanskalaisnaiseksi, joka haluaa vahvistaa asemaansa hyvillä naimakaupoilla. Hänellä on myös taito lumota katsoja kuuntelemaan tarkkaan, mitä hänellä on sanottavanaan, mikä on tärkeää, kun hänen hahmonsa Karen kehuskelee läpi leffan tarinankertojan taidoillaan.

     Elokuvassa nähdään myös parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon voittanut Klaus Maria Brandauer Karenin miehenä, paroni Bror von Blixeninä, Robert Redford suurriistan metsästäjänä Denys Finch Hattonina, Michael Kitchen tämän ystävänä Berkeley Colena, Malick Bowens Karenin avustajana Farahina, Stephen Kinyanjui paikallisen kikuju-heimon päällikkö Kinanjuina, sekä myöhemmin hovimestari Alfredin roolista Batman-elokuvista (1989-1997) tunnetuksi tullut Michael Gough lordi Cholmondeleynä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Brandauer on oiva fiininä, mutta silti lipevänä paronina ja Redfordissa on tiettyä vetovoimaa, ettei ihme, että Karen ei pysty vastustaa tämän metsästäjähahmoa. Redfordin ja Streepin väliltä löytyykin kiistämätöntä kemiaa.

Nyt pitääkin todeta, että Minun Afrikkani ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, vaan tuotti minulle jopa jonkinmoisen pettymyksen. Ei kyseessä huono elokuva ole, mutta kun miettii, ketä on työskennellyt kameran edessä ja takana, sekä että elokuva voitti useita palkintoja, odotin siltä kyllä enemmän. Elokuva ei onnistunut erityisemmin imaisemaan mukaansa, eikä sen liikuttavaksi tarkoitettu lopetus juuri osunut tunteisiini toivotulla tavalla. Elokuva hyötyykin runsaasti siitä, kuinka lahjakkaita näyttelijöitä siinä on mukana ja kuinka teknisesti taidokkaasti se on tehty (palataan tähän kohta), sillä Sydney Pollackin ohjaus ja Kurt Luedtken käsikirjoitus jättivät mielestäni toivomisen varaa.

Vielä elokuvan ensimmäinen puolikas oli mielestäni oikein toimiva. On kiinnostavaa seurata, kun varakas Karen matkustaa Afrikkaan ja asettuu aloilleen Keniassa. Kulttuurilliset erot ovat huomattavia ja sen lisäksi, että on mielenkiintoista nähdä, kuinka Karen tutustuu Keniaan, on myös ajoittain huvittavaa, kun paikalliset kummaksuvat hänen tapojaan. Hymy nousee väkisinkin huulille, kun lapset ihmettelevät monipäisellä joukolla Karenin käkikelloa, odottaen milloin lintu ilmestyy esiin laulamaan. Parit kohtaukset saalistavien leijonien kanssa ovat onnistuneen jännittävät. Karenin ja Denysin romanssi lähtee rakentumaan mainiosti, mutta sitten meno jotenkin tyssähtää puolen välin tietämillä. Toisen puoliskon aikana kahden tunnin ja kolmen vartin kesto alkaa tosissaan tuntua ja elokuva muuttuu yllättävänkin raskassoutuiseksi. Hyvin alustettu rakkaustarina vajoaa latteaksi melodraamaksi ja näin nykypäivänä katsottuna Karenin "valkoinen pelastaja" -rooli alkaa muuttua vaivaannuttavaksi. Kokonaisuus on kelvollinen, mutta parhaan elokuvan Oscar-pysti olisi mielestäni tuona vuonna kuulunut Steven Spielbergin filmille Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985).

Näyttelijätöiden lisäksi kehut ansaitsee myös työryhmä kameran takana. Lukuun ottamatta alkupäässä nähtävää kohtausta lumisessa Tanskassa, joka on kiusallisen selvästi kuvattu taustakankaan edessä studiossa, Minun Afrikkani tarjoaa varsinaista teknistä taituruutta. Se on parhaimmillaan upeasti kuvattu teos, jonka isoja maisemakuvia kelpaa kyllä katsella. Lavastus on hienoa, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja John Barryn säveltämät musiikit maalailevat erittäin kauniisti läpi elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Out of Africa, 1985, Mirage Enterprises

Arvostelu: Commando (1985)

COMMANDO

Ohjaus: Mark L. Lester

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Rae Dawn Chong, Vernon Wells, Dan Hedaya, Alyssa Milano, James Olson, David Patrick Kelly, Charles Meshack, Bill Duke, Drew Snyder, Michael Delano ja Bill Paxton

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Commando on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva. Jeph Loeb työsti elokuvan alkuperäisen tarinan, joka kertoi väkivallasta luopuneesta israelilaissotilaasta ja jonka päärooliin kaavailtiin Kiss-yhtyeen basistia Gene Simmonsia. Simmons kuitenkin torjui elokuvan ja tilalle valikoitui lopulta Schwarzenegger. Steven E. de Souza kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen uusiksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1985. Lopulta Commando sai maailmanensi-iltansa 4. lokakuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta se oli taloudellinen hitti. Leffalle on myös vuosien varrella kehkeytynyt maine yhtenä kaikkien aikojen kovimmista toimintaelokuvista. Itse näin Commandon ensimmäistä kertaa yli kymmenen vuotta sitten, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. En ole katsonut leffaa uudestaan, mutta nyt kun huomasin sen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pistää Commandon vihdoin pyörimään ja samalla arvostella elokuvan.

Eläköitynyt armeijan eversti John Matrix pakotetaan takaisin toimintaan, kun hänen entinen tiimiläisensä sieppaa hänen tyttärensä ja kiristää häntä salamurhaamaan eteläamerikkalaisen valtion presidentin.

Gene Simmonsin kieltäydyttyä elokuvasta, Commandon päärooliin John Matrixiksi valittiin Arnold Schwarzenegger, joka oli tuohon aikaan tekemässä kovaa kiitoa Hollywoodin isoimmaksi toimintastaraksi leffojen Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982) ja Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) myötä. Vaikkei Schwarzenegger ole mikään Oscar-tason luonnenäyttelijä, hän istuu tällaiseen rooliin enemmän kuin täydellisesti. John Matrix on eläköitynyt armeijan eversti, joka on jättänyt sotimiset taakseen kasvattaakseen tytärtään Jennyä (Alyssa Milano), joka on hänelle kaikki kaikessa. Joten kun Jenny siepataan, Matrix päättää tehdä kaikkensa tytön pelastamiseksi. Schwarzenegger uhkuu karismaa varsinaisena supersotilaana, joka tappaa pahiksia minkä ehtii, haistaa väijyvän vihollisen ja repii vaikka puhelinkopin irti maasta paljain käsin, toki vekkuleita repliikkejä samalla laukoen. Matrixina Schwarzenegger sementoi asemaansa kaikkien aikojen toimintastarana, eikä tälle äijälle kehtaisi missään nimessä ryttyillä.

     Elokuvassa nähdään myös James Olson Matrixin vanhana kenraalina Kirbynä, Vernon Wells Matrixin entisenä tiimiläisenä Bennettinä, Dan Hedaya Bennettin palkanneena Ariuksena, joka haluaa hyödyntää Matrixia syrjäyttämään fiktiivisen Val Verden valtion presidentin vallasta, Charles Meshack ja David Patrick Kelly Ariuksen kätyreinä Henriquesina ja Sullynä, sekä Rae Dawn Chong matkaan tarttuvana lentoemäntä Cindynä. Näyttelijätyö on läpi leffan ailahtelevaa, mutta kaikki periaatteessa ajavat asiansa. Mad Max 2 - asfalttisoturista (Mad Max 2 - 1981) tuttu Wells on oivan tärähtänyt Matrixia vihaavana Bennettinä.

On helppoa ymmärtää, miksi Commando on niin suosittu toimintaelokuvafanien keskuudessa, etenkin niiden, jotka olivat nuoria elokuvan ilmestymisen aikaan 1980-luvulla. Kyseessä on ehta toimintaspektaakkeli, johon kiteytyy aika lailla kaikki genren kliseet ja kasarijuusto, niin hyvässä kuin varmasti jonkun muun mielestä myös pahassa. Elokuva tihkuu testosteronia ja se on täynnä nasevia heittoja. Puolentoista tunnin kesto myös takaa tiiviin napakan paketin, josta ei turhaa tyhjäkäyntiä löydy. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa, eikä irrota otettaan ennen kuin lopputekstit rullaavat. Jännite pidetään kaiken aikaa yllä, vaikkei juuri kenestäkään ole pahemmin vastusta Matrixille. Arius voisi palkata parempia sotilaita, sillä nämä heput eivät osu juuri mihinkään.

Commando myös tarjoaa aivan perhanan komeaa ja viihdyttävää toimintamäiskettä, jota seuratessa ei aika käy pitkäksi. Elokuva kasvattelee onnistuneesti menoaan pitkin kestoaan, tarjoten niin vauhdikasta takaa-ajoa, intiimimpiä lähitappeluita kuin lopulta todellista konetuliaseiden ja räjähdysten juhlaa. Massiiviseksi paisuva finaali ei aiheuta ähkyä, sillä siinä keksitään niin luovia tapoja pistää ihmisiä päiviltä, minkä lisäksi menossa on juuri sopivasti kieli poskessa. Yksi isoimmista syistä, miksi pidin Commandosta niin paljon, on nimenomaan sen huumori. Mistään puhtaasta toimintakomediasta ei ole kyse, mutta kyllä leffa hyvät naurut tarjoaa useampaan otteeseen. Ei elokuva missään nimessä ole mikään korkeakulttuurinen klassikko, mutta omassa lajityypissään se edustaa parhaimmistoa ja leffa löytyy ihan syystä toimintafanien suosikkielokuvien joukosta.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Mark L. Lester ja Commando jäikin miehen tunnetuimmaksi työksi. Lester on selvästi halunnut pitää hauskaa elokuvan kanssa, mutta tarjoten silti päheää meininkiä. Steven E. de Souzan työstämä käsikirjoitus on äärimmäisen yksinkertainen, mutta osittain juuri siksi niin toimiva. Commando on myös hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, mutta puvustus on vaihtelevaa. Lopussa Matrixin sotasopa on vaikuttava, mutta sen sijaan Bennettin asuvalinta on lievästi sanottuna erikoinen. Käytännön tehosteet ovat todella näyttävät ja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma, joka jylisee ja rymisee. James Hornerin säveltämät musiikit ovat mahtavat ja pitävät tunnelmaa korkealla alusta loppuun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Commando, 1985, Twentieth Century Fox, Silver Pictures, SLM Production Group

Arvostelu: Arkajalat (The Goonies - 1985)

ARKAJALAT

THE GOONIES

Ohjaus: Richard Donner

Pääosissa: Sean Astin, Jeff Cohen, Corey Feldman, Ke Huy Quan, Josh Brolin, Kerri Green, Martha Plimpton, Anne Ramsey, Robert Davi, Joe Pantoliano, John Matuszak, Mary Ellen Trainor, Keith Walker, Lupe Ontiveros, Curt Hanson, Steve Antin ja Paul Tuerpe

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Goonies never say die!"

The Goonies, eli suomalaisittain Arkajalat on Richard Donnerin ohjaama seikkailuelokuva. Steven Spielberg kynäili elokuvan tarinan, jonka pohjalta hän pestasi Riiviöt-elokuvan (Gremlins - 1984) kirjoittaneen Chris Columbusin työstämään käsikirjoituksen. Donner pestattiin ohjaajaksi, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1984 ja lopulta Arkajalat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta myös kriitikoilta. Vuosien varrella siitä on muodostunut klassikko seikkailuelokuvien keskuudessa ja elokuva on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä, minkä lisäksi sille on usean vuosikymmenen ajan yritetty tehdä jatkoa, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet kerta toisensa perään. Itse katsoin Arkajalat vasta noin kymmenen vuotta sitten, mutten tuolloin pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja katsoa sen uudestaan, sekä samalla arvostella sen.

Kun pienen Astoria-kaupungin rikkaat aikovat purkaa asuintalot uuden golf-kenttänsä tieltä, neljä nuorukaista päättävät etsiä kaupungin myyttinä pidetyn merirosvo Silmäpuoli-Willyn aarteen ja pelastaa sillä kotinsa.

Arkajalkojen keskiössä on itseään Arkajaloiksi kutsuva kaverinelikko. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä, mutta myöhemmin Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) parhaiten tuttu Sean Astin näyttelee Mikeytä, jonka perheen talo on purku-uhan alla, mikä johtaisi siihen, että Mikeyn perhe joutuisi muuttamaan pois Astoriasta, Mikeyn ystävien luota. Friday the 13th: The Final Chapterissa (1984) ja Riiviöissä näytellyt kasarin isoin lapsitähti Corey Feldman esittää Mouthia, joka on saanut nimensä moottoriturvastaan, jonka takia hän joutuu usein ongelmiin. Vuotta aiemmin Indiana Jones ja tuomion temppelissä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) nähty ja nykyään Oscar-voittaja Ke Huy Quan näyttelee Dataa, joka keksii jos jonkinlaisia vekkuleita keksintöjä. Näyttelijänuransa myöhemmin jättänyt ja lakipuolelle siirtynyt Jeff Cohen taas esittää Chunkia, joka oikeastaan määräytyy vain ylipainoisuutensa ja jatkuvan ruokahalunsa kautta. Yhdessä Mikey, Mouth, Data ja Chunk muodostavat mahtavan nelikon, joka kuitenkin kieltämättä käy toisinaan hermoille. Lapset ovat jatkuvasti äänessä, usein huutamassa toistensa päälle, mikä rasittaa silloin tällöin. Ensimmäisellä katselukerralla olin erityisen ärsyyntynyt tästä, mutta nyt kenties eri mielentilassa pidin nelikkoa riemastuttavana. Astin, Feldman, Quan ja Cohen tuntuvat todellisilta kaveruksilta ja sellaisilla on etenkin lapsena tapana puhua kaiken aikaa toistensa päälle. Kaverusten välinen dialogi tuntuukin usein loistavalta improvisaatiolta, eikä käsikirjoitetulta tekstiltä.

Seikkailuun päätyvät vahingossa myös Mikeyn isoveli Brand, jota näyttelee elokuvadebyyttinsä tekevä Josh Brolin, jonka näyttelijäura lähti kunnolla käyntiin vasta 2000-luvulla muun muassa Oscar-palkitun Menetetyn maan (No Country for Old Men - 2007) ja Marvelin Avengers-elokuvien Thanos-pahisroolin myötä, sekä Brandin ihastuksenkohde Andy (Kerri Green) ja tämän kaveri Stef (Martha Plimpton). Brolin on hupaisa isoveljenä, joka esittää kovaa äijää, mutta joka joutuu kerta toisensa perään nöyrtymään hieman. Green ja Plimpton ovat myös hyvät valinnat osiinsa.

     Aarrejahdissa on lisäksi pahamaineinen Fratellin rikollisperhe, johon kuuluvat vain pari vuotta Arkajalkojen ilmestymisen jälkeen menehtyneen Anne Ramseyn näyttelemä perheen häijy äiti ja tämän pojat, myöhemmin muun muassa James Bond -leffasta 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) tutun Robert Davin näyttelemä Jake, myöhemmin muun muassa The Matrixista (1999) tutun Joe Pantolianon näyttelemä Francis, sekä myöskin muutamaa vuotta leffan ilmestymisen jälkeen menehtyneen, amerikkalaista jalkapalloa pelanneen John Matuszakin esittämä epämuodostunut Sloth, joka taatusti tunkeutui yhden jos toisenkin lapsen painajaisiin. Fratellit ovat mainiot pahikset, jotka vaikeuttavat Arkajalkojen seikkailua entisestään. Roistot ovat tarpeeksi toheloita istuakseen koko perheen elokuvaan, mutta samalla myös tarpeeksi uhkaavia, jotta elokuvasta löytyy myös ehtaa jännitettä, kun he saavuttavat lapsia.

En tiedä, katsoinko Arkajalkoja kymmenisen vuotta sitten vain väärässä mielentilassa, vai mistä oli kyse, mutta pidin elokuvasta nyt uusintakatselulla huomattavasti enemmän. Kyseessä on aivan mahtava koko perheen aarrejahtielokuva, josta löytyy ehtaa seikkailun riemua. Se tuntuu kuin Indiana Jonesilta lapsille, eikä ihme, että tästä muodostuikin kasarin penskoille yksi ehdottomista suosikeista. Ensin Arkajalkoja leikittiin koulun pihalla ja kun jotkut näistä lapsista aikuisina päätyivät itse Hollywoodiin, on Arkajalkoja lainattu muun muassa Stephen Kingin kauhukirjaan perustuvaan Se-elokuvaan (It - 2017), sekä näkyvimmin Netflixin jättisuosiota nauttivaan Stranger Things -sarjaan (2016-), johon saatiin jopa Sean Astin mukaan kakkoskaudella. Voiko tästä edes moittia? Lapsena Arkajalkoja katsoessa halusi itse olla yksi tästä nelikosta, aikuisena taas haikailee paluuta omaan lapsuuteen, jolloin kavereiden kanssa seikkailut olivat parasta mitä tiesi.

Elokuva nappaa heti mukaansa, esitellessään ensin Fratellin perheen ja siirtyessään sitten itse Arkajalkoihin. Kun päänelikko on tehty tutuksi ja katsojalle on saatu selväksi, miksi äkillinen rahantarve on pakkojuttu, seikkailu pääsee käyntiin. Indiana Jones -elokuvien tapaan myös tämä seikkailu pitää sisällään vauhtia ja vaaratilanteita, säkenöiviä aarteita ja hurjia ansoja. Elokuva pitää niin tehokkaasti otteessaan ja viihdyttää niin mainiosti, että vajaan parin tunnin kesto on vauhdilla ohi. Seasta löytyy omat vikansa ja kuten jo kävi ilmi, lasten jatkuva metelöinti voi herkästi käydä hermoille. Vaikka elokuvan parissa saa nauraa makeasti ja itseäni hauskuutti erityisesti alun kohtaus, jossa Mouthin käännökset espanjaa puhuvalle taloudenhoitajalle (Lupe Ontiveros) koskevat aiheita, joita nykypäivän lastenleffoihin ei ikinä uskallettaisi laittaa, lihavaan Chunkiin kohdistuva jatkuva pilkka on pikemminkin vaivaannuttavaa.

Tuottajana toimivan Steven Spielbergin tarinaidean pohjalta Chris Columbus on kirjoittanut pääasiassa mahtavan käsikirjoituksen. Columbusinkin ura lähti käyntiin vasta hieman myöhemmin ja nykyään mies tunnetaan pääasiassa kahden ensimmäisen Yksin kotona -elokuvan (Home Alone - 1990-1992) ja kahden ensimmäisen Harry Potter -elokuvan (2001-2002) ohjaajana. Columbusin tekstin pohjalta Richard Donner rakentaa riemastuttavaa seikkailun tunnetta, josta löytyy niin lapsenmielisyyttä kuin hieman karmiviakin vivahteita. Donner olisi kuitenkin voinut jättää pois loppuhuipennuksen kiusallisen viittauksen kenties tunnetuimpaan elokuvaansa, Teräsmieheen (Superman - 1978). Arkajalat on teknisiltä ansioiltaan myös onnistunut ja kestänyt pääasiassa hyvin aikaa. Kuvaus on sujuvaa, samoin leikkaus. Puvustus on oivallista, samoin maskeeraukset ja lavasteet ovat suorastaan upeat. Tekijätiimi oli niin ylpeä valtavasta merirosvolaiva-lavasteestaan, että he halusivat piilotella sitä lapsinäyttelijöiltä ja saada elokuvaan taltioitua heidän aidon ensireaktionsa. Hyvä idea meni mönkään, kun paljastuksen tapahtuessa äimistynyt Josh Brolin huusi spontaanisti "fuck" ja pilasi otoksen. Erikoistehosteet ovat pääasiassa hienot, joskin mukana on pari varsin selvää kuvaa, joissa näyttelijät on jälkikäteen liitetty taustaa vasten. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Dave Grusinin säveltämät reippaat musiikit vain vahvistavat ilahduttavaa seikkailun tuntua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Goonies, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: The Breakfast Club (1985)

THE BREAKFAST CLUB

Ohjaus: John Hughes

Pääosissa: Judd Nelson, Emilio Estevez, Molly Ringwald, Anthony Michael Hall, Ally Sheedy, Paul Gleason ja John Kapelos

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

The Breakfast Club (esitetty Suomen televisiossa myös nimellä "Brekkariklubi") on John Hughesin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama draamakomedia. Hughes työsti elokuvan käsikirjoituksen työnimellä "The Lunch Bunch", mutta vaihtoi nimen kuultuaan ystävänsä koulussa järjestettävästä jälki-istuntotunnista nimeltä "The Breakfast Club". Hän aikoi tehdä elokuvan ohjausdebyyttinään, mutta päätyikin ensin tekemään komedian Synttärit (Sixteen Candles - 1984). Hughes koki vaikeuksia saada jälki-istuntoleffalleen rahoitusta, koska hän oli vielä varsin kokematon elokuva-alalla. Hän minimoikin taloudelliset riskit sijoittamalla koko elokuvan kouluun ja typistämällä hahmogallerian minimiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1984 ja lopulta The Breakfast Club sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli iso hitti, mutta sillä kesti aikaa voittaa kriitikot puolelleen. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista. Itse katsoin The Breakfast Clubin ensimmäisen kerran aika lailla kymmenen vuotta sitten. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen.

24. maaliskuuta 1984 viisi toisilleen tuntematonta nuorta viettävät lauantaita jälki-istunnossa, joka muuttaa heistä jokaisen elämät.

Breakfast Club muodostuu viidestä päällepäin varsin stereotyyppisestä teinistä. On "neropatti" Brian (Anthony Michael Hall), "urheilija" Andrew (Emilio Estevez) "sekopää" Allison (Ally Sheedy), "prinsessa" Claire (Molly Ringwald) ja "rikollinen" Bender (Judd Nelson). Nuoret käyvät samaa koulua, mutta he ovat niin kiinni omissa samanhenkisissä kaveriporukoissaan, että muut neljä ovat jokaiselle lähinnä tutut kasvot luokasta, käytävältä tai ruokalasta. Jokainen heistä on tehnyt jotain väärää ja siksi jokainen heistä joutuu viettämään erään maaliskuisen lauantain jälki-istunnossa. Kaikki viisi hahmoa ovat onnistuneita, eikä yksikään heistä jää lopulta yksiulotteiseksi kliseeksi. Jokaista viisikosta ryhdytään vähitellen avaamaan ja samalla katsoja tykästyy ja kiintyy hahmoihin voimakkaasti. Jokaisesta löytyy jotain samaistumispintaa ja eri katsojille nousee takuulla esiin eri suosikki viisikosta. Hall, Estevez, Sheedy, Ringwald ja Nelson ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa - Nelson niinkin hyvä valinta, että hän jatkoi kaikille paskat haistattavan Benderin esittämistä silloinkin, kun kamerat eivät pyörineet. Nuorten näyttelijöiden kemiat osuvat täydellisesti yksiin ja oli kyse sitten hahmojen välisistä riidoista tai hauskanpidosta, heidän puuhiaan seuraa mielellään.

     Merkittävä hahmo on myös Paul Gleasonin näyttelemä Richard Vernon, koulun vararehtori, jonka tehtävänä on valvoa näitä oppilaita jälki-istunnon ajan. Nopeasti käy selväksi, ettei Vernon ole kovinkaan mukava heppu, mutta hänestäkin löytyy useampia puolia elokuvan edetessä. Välillä voi ymmärtää vararehtorin äkäistä luonnetta ja häpeilemättömiä lausahduksia, mutta toisinaan taas hän ampuu pahasti yli, eikä hänen välttämättä kuuluisi olla tällaisissa työtehtävissä. Gleasonista löytyy oikeaa karismaa auktoriteettiseen rooliin.

Kun katsoin The Breakfast Clubin ensimmäistä kertaa, pidin sitä oikein kelpo kasarikomediana, mutta se ei juuri sen enempää resonoinut. Kuitenkin nyt, katsoessani elokuvaa uudestaan, se onnistui iskemään häkellyttävän lujaa. Kyseessä on erinomainen teos ja yksi kaikkien aikojen parhaista nuorisokuvauksista. Elokuva leikittelee fantastisesti teinihahmokliseillä, nostamalla pöydälle ne kaikista tyypillisimmät stereotypiat. Kuitenkin toisin kuin muut teinirainat ennen The Breakfast Clubia ja The Breakfast Clubin jälkeen, tämä elokuva haluaa kaivaa huomattavasti pintaa syvemmälle. Yksi kerrallaan nämä nuoret laskevat roolejaan, naamioitaan ja suojamuurejaan toistensa edessä ja avaavat, miksi he ovat sellaisia kuin he ovat. Tästä saadaan aikaiseksi aivan mielettömän hyvä ja tunteikas keskustelu viisikon välillä, jossa yksi kerrallaan jokainen heistä murtuu ja tuo esiin todellisen itsensä. Viisikon tehtävänä jälki-istunnossa olisi kirjoittaa esseet siitä, keitä he ovat ja mitä he haluaisivat olla ja vaikka nuo tekstit jäävät tekemättä, katsojalle kyllä selviää vastaukset kysymyksiin.

The Breakfast Club on myös upea yhdistelmä hersyvää huumoria ja sydämellistä draamaa. Siitä löytyy useita hupaisia repliikkejä ja koomisia tilanteita, mutta myös syvälle pureutuvia henkilökuvauksia, jotka eivät jätä kylmäksi. Katsojalla on itselläänkin tippa linssissä loppupäässä, kun nuoret pohtivat, että jatkuuko heidän tuore ystävyytensä, kun koulu taas jatkuu seuraavalla viikolla, vai palaavatko he takaisin näihin rooleihinsa ja kaveriporukoihinsa? Aivan mahtavia hetkiä täynnä oleva teos huipentuu yhteen elokuvahistorian ikonisimmista finaaliotoksista, joiden myötä niin hahmot kuin katsojakin tuntevat käyneensä läpi varsinaisen matkan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen. Teinileffojen mestariteos, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!

Rahoittajat olivat täysin turhaan huolissaan ohjaaja-käsikirjoittaja John Hughesin kokemattomuudesta. Hughes hoitaa tonttinsa kunnialla kotiin molemmissa hommissa. Hänen ohjauksensa on väkevää, niin näyttelijöiden kohdalla kuin ilmapiirin rakentamisessa. Myös Hughesin teksti on ensiluokkainen oivaltavuudessaan. Kesto on pidetty napakassa vain vähän päälle puolentoista tunnin mitassa, johon ei tyhjäkäyntiä kuulu ja joka on pullollaan loistavaa dialogia. The Breakfast Club on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Kirjastotilan lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on pätevästi työstetty kasaan ja musiikkia hyödynnetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Elokuvan päätteeksi päähän jää takuulla soimaan Simple Mindsin esittämä Don't You (Forget About Me) -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Breakfast Club, 1985, Universal Pictures, A&M Films, Channel Productions

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 2 - FREDDYN KOSTO

A NIGHTMARE ON ELM STREET 2: FREDDY'S REVENGE

Ohjaus: Jack Sholder

Pääosissa: Mark Patton, Kim Myers, Clu Gulager, Hope Lange, Robert Englund, Robert Rusler, Christie Clark, Marshall Beli, Melinda O. Fee, Tom McFadden ja Sydney Walsh

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Leslie Bohem esitteli idean, jossa unimurhaaja Freddy Krueger riivaisi raskaana olevan äidin, mutta New Line Cineman tuottaja Sara Risher oli parhaillaan itse raskaana ja torjui idean, pitäen sitä liian kaameana. Sen sijaan yhtiö tarttui David Chaskinin esittelemään jatkotarinaan. Cravenille tarjottiin ohjausmahdollisuutta, mutta hän piti käsikirjoitusta niin kehnona, ettei suostunut palaamaan hommaan, joten hänet korvattiin Jack Sholderilla. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin kesäkuussa 1985 ja lopulta Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto saapui elokuvateattereihin jo neljä kuukautta myöhemmin, marraskuussa 1985. Elokuva ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se saanut erityisen lämmintä vastaanottoa kriitikoilta, joskin vuosien saatossa leffasta on muodostunut kulttiklassikko, erityisesti sen homoeroottisten teemojen takia. Itse olen katsonut Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston pariinkin otteeseen ja kun huomasin alkuperäisen elokuvan täyttäneen viime syksynä 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Vajaa kuukausi ensimmäisen osan jälkeen katsoin Freddyn koston.

Walshin perhe muuttaa uuteen kotiin Elm Streetillä ja pian perheen teinipoika Jesse alkaa kärsiä kammottavista painajaisista, joissa häntä piinaa palanut, punavihreää raitapaitaa ja veitsihanskaa käyttävä Freddy Krueger.

Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto ei kerro enää samoista nuorista, jotka joutuivat tappavien painajaisten uhreiksi ensimmäisessä leffassa, vaan se nostaa keskiöön Mark Pattonin näyttelemän Jesse Walshin, joka muuttaa perheineen asumaan Elm Streetillä - ja vieläpä juuri samaan taloon, missä ykkösleffan Nancy (Heather Langenkamp) asui. Ei kestäkään kauaa, kun Jesse alkaa jo nähdä samanlaisia painajaisia kaameasta Freddy Kruegerista, jota esittää toistamiseen mahtava Robert Englund. Freddy kuitenkin haluaa käyttää Jesseä eri tavalla, mikä on johtanut useiden kriitikoiden ja katsojien tulkintaan, että Freddyn kostossa on kyse Jessen tukahdutetusta homoseksuaalisuudesta, joka pyrkii paljastamaan itsensä. Tämä tekee hahmosta toimivan erilaisen ykkösleffan hahmoihin, mutta samalla myös pistää kummastelemaan Freddyn uusia voimia, jotka eivät tunnu pelaavan viimeksi nähdyn säännöillä. Elokuvan teon aikaan itse kaapissa ollut homoseksuaali Patton suoriutuu osastaan pääasiassa hyvin ja hänet onkin vuosien varrella tituleerattu ensimmäiseksi "scream kingiksi". Englund taas vetää jälleen täysillä vekkulin Freddyn roolissa.

     Elokuvassa nähdään myös Clu Gulager ja Hope Lange Jessen vanhempina ja Christie Clark Jessen pikkusiskona Angelana, Kim Myers ja Robert Rusler Jessen luokkatovereina Lisana ja Ronina, sekä Marshall Bell äksynä valmentaja Schneiderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa ailahtelevasti ja erityisesti Myers joko ali- tai ylinäyttelee kiusallisesti läpi ruutuaikansa Lisana.

Vähemmän yllättäen Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto ei ole edeltäjänsä veroinen kauhugenren merkkiteos ja klassikko, mutta on kyseessä ihan katsottava kauhuraina. Sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy pätevästi rakennettua tunnelmointia ja muutama onnistuneen karmiva kohtaus, kun Jesse kohtaa Freddyn ensimmäisiä kertoja. Karmivuus kuitenkin hiipuu hiljalleen leffan edetessä, lähinnä kun käsikirjoittaja David Chaskin luo uusia kykyjä Freddylle, jotka tuntuvat sotivan ykkösosassa nähtyä vastaan. En siis ihmettele, että Wes Craven torjui tarjouksen ohjata elokuvan, luettuaan Chaskinin tekstin. On toisaalta kiinnostavaa seurata, kuinka Freddy hiljalleen riivaa Jesseä toimimaan tahtonsa mukaan, mutta se ei saavuta samaa epämiellyttävyyttä kuin ajatus siitä, että jos nukahdat, joku odottaa sinua unissasi ja jahtaa sinut kuoliaaksi. Elokuvassa on myös yritetty herättää samanlaista epätietoisuutta ja vainoharhaisuutta siitä, ovatko hahmot hereillä vai unessa, mutta ajoittain kömpelöin tuloksin. Loppuhuipennus on harmillisen lattea kaiken kasvattelun jälkeen, vaikka siitä löytyy joitain tehokkaan ällöttäviä erikoistehosteita.

Elokuvan mielenkiintoisin puoli on sen homoeroottinen puoli, josta on kovasti kohistu viimeisten neljän vuosikymmenen ajan. Ilman tätä puolta Freddyn kosto olisi kokonaisuutena varsin lattea tapaus, mutta nämä vivahteet tuovat siihen kiinnostavaa lisäsisältöä. Vuosien varrella tämä puoli on joidenkin katsojien toimesta tulkittu homofoobiseksi, kun homous esitetään kieron Freddyn kautta, joka houkuttelee Jesseä syntiselle tielle. Toiset katsojat taas katsovat tätä positiivisimpien linssien kautta ja nimenomaan intoilevat juuri tästä vivahteesta, kannustaen homouden metaforana toimivaa Freddyä nousemaan pintaan.

Cravenin torjuttua ohjausmahdollisuuden, tilalle valittiin Jack Sholder, joka oli tehnyt aiemmin vain yhden leffan, Armottoman yön (Alone in the Dark - 1982). Sholderin työ ei ole läheskään yhtä vakuuttavaa kuin Cravenin, vaikka hän saakin luotua muutaman kelpo kauhukohtauksen. David Chaskinin työstämä käsikirjoitus sisältää kiintoisia metaforia, mutta kompastelee, kun mies ei tunnu lainkaan ymmärtävän, mikä Freddyssä niin toimi ykkösleffassa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto on pääasiassa hyvin kuvattu. Valaisu on suurimmaksi osaksi oivallista ja leikkaus tarpeeksi sujuvaa. Lavasteet ja asut toimivat ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan erittäin mainiot. Seasta löytyy edelleen vakuuttavia käytännöntehosteita, erityisesti kun Freddy purkautuu loppusuoralla vihdoin esiin. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Christopher Youngin musiikit eivät aiheuta samanlaisia kylmiä väreitä kuin ensimmäisen elokuvan musiikeista vastanneen Charles Bernsteinin työt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge, 1985, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, Second Elm Street Venture, Media Home Entertainment

Arvostelu: Mad Max - ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome - 1985)

MAD MAX - UKKOSMYRSKY

MAD MAX BEYOND THUNDERDOME

Ohjaus: George Miller ja George Ogilvie

Pääosissa: Mel Gibson, Tina Turner, Angelo Rossitto, Paul Larsson, Bruce Spence, Frank Thring, Robert Grupp, Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner, Adam Scougall, Adam Cockburn, Angry Anderson ja Tom Jennings

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin ohjaama ja Mel Gibsonin tähdittämä toimintaelokuva Mad Max (1979) oli menestys, jolle päätettiin tehdä jatkoa. Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981) ei ollut ilmestyessään yhtä iso hitti, mutta se voitti heti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen ja on vuosien varrella noussut kehuttuun asemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Kolmannen elokuvan suunnittelu käynnistyi pian, mutta suunnitelmat katkesivat, kun edellisosat tuottanut Millerin ystävä Byron Kennedy menehtyi helikopterionnettomuudessa vuonna 1983. Miller päätti lopulta tehdä elokuvan Kennedyn muistolle. Suruissaan hän kuitenkin koki homman olevan liian suuri taakka kantaa yksin ja hän pyysikin kaverinsa George Ogilvien ohjaamaan leffan hänen kanssaan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mad Max Beyond Thunderdome, eli suomalaisittain Mad Max - ukkosmyrsky sai ensi-iltansa heinäkuussa 1985. Elokuva ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Itse katsoin alkuperäisen Mad Max -trilogian läpi vuonna 2015, Mad Max: Fury Roadia (2015) odotellessani. Tuolloin en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskystä juuri yhtään, enkä olekaan katsonut sitä toiste. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Pidin todella paljon kahdesta ensimmäisestä elokuvasta, mutta minulta kesti pidempi aika, kunnes vihdoin koin olevani valmis antamaan Mad Max - ukkosmyrskylle uuden mahdollisuuden.

Aavikoituneessa maailmassa kulkeva Max Rockatansky päätyy Vaihtokaupunkiin, missä hän joutuu tekemään diilin kaupunkia johtavan Auntyn kanssa. Hänen täytyy taistella kaupungin energiasta vastaavaa Master Blasteria vastaan Ukkoskupolissa.

Mel Gibson nähdään kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa Max Rockatanskyn roolissa. Menetettyään ensin perheensä ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa ja autettuaan sitten pientä kylää pääsemään irti lordi Humungusin hirmuvallan alta Mad Max 2 - asfalttisoturissa, Max jatkaa kulkuaan halki kuolleen erämaan ja ajautuu jälleen uudenlaisiin vaikeuksiin. Gibson pitää edelleen kutinsa vähäsanaisena Maxina, joka haluaisi vain elää rauhassa omissa oloissaan ja jolla on jo mitta täynnä kaikkia muita ihmisiä erilaisine ongelmineen. Silti jostain syystä Max päätyy taas kerran auttamaan vasta tapaamiaan tyyppejä.

     Elokuvassa nähdään myös Tina Turner Vaihtokaupunkia johtavana Auntyna, Angelo Rossitto pienikokoisena Masterina ja Paul Larsson tätä kanniskelevana Blasterina, jotka vastaavat Vaihtokaupungin energiantuotosta Master Blaster -kaksikkona, josta Aunty haluaa päästä eroon, Mad Max 2 - asfalttisoturissa helikopteripilottia esittänyt Bruce Spence uutena hahmona, lentokonepilottina, Robert Grupp vangittuna siantappajana, sekä muun muassa Helen Buday, Mark Spain, Mark Kounnas, Rod Zuanic, Shane Tickner ja Adam Scougall aavikolla elelevinä lapsina, joihin Max törmää matkallaan. Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Turner toimii Auntyn osassa ja Rossitto on mainio häijynä Masterina. On hämmentävää, että Bruce Spence on käytetty elokuvasarjassa uudestaan näin samanlaisessa roolissa. Luulinkin läpi leffan kyseessä olevan sama pilotti ja kummastelin, miksei Max tunnista tätä. Muut näyttelijät lapsia myöten ovat ihan kelvollisia osissaan.

Uusintakatselulla en pitänyt Mad Max - ukkosmyrskyä läheskään niin kehnoa kuin liki kymmenen vuotta sitten, katsottuani elokuvan ensimmäistä kertaa. Kyseessä ei todellakaan ole yhtä hyvä leffa kuin Mad Max ja Asfalttisoturi (tai myöhemmin ilmestynyt Fury Road) ja pitkään ihmettelinkin, että miksi ihmeessä olin tälle kolmosleffalle aikoinaan niin tyly? Suunnilleen 45 minuutin paikkeilla muistin. Ne lapset. Ne perhanan lapset. Vaikka näyttelijöissä ei ole sinänsä vikaa, nämä kakarat latistavat leffaa roimasti kertaheitolla. Erilaisen toteutuksen kanssa lasten mukanaolo elokuvassa voisi toimia, toimihan Asfalttisoturissakin se eräs villiintynyt penska. Nämä lapset kuitenkin muuttavat elokuvan ilmapiiriä niin voimakkaasti, että katsojasta tuntuu herkästi siltä kuin olisi yllättäen alkanut katsomaan täysin eri leffaa. Varsin synkkänä käynnistyvä Mad Max - ukkosmyrsky tuntuu yhtäkkiä koko perheen seikkailuelokuvalta.

Onneksi perinteikkäämmäksi Mad Max -rymistelyksi muuttuvaa finaalia kohti leffa petraa hieman ja ne ensimmäiset 45 minuuttia ovat tosiaan varsin onnistuneet. Max Rockatanskyn kyytiin hyppää mielellään jälleen kerran ja Vaihtokaupunki on kiinnostava paikka tutkia. Elokuvan huippuhetki on gladiaattoritaistelua muistuttava matsi Ukkoskupolissa Maxin ja Blasterin välillä. Ottelu on aivan mahtava, varsin kekseliäs ja jopa aika jännittäväkin. Tiettyä rujoutta taisto tosin kaipaisi, kuten muukin leffa siinä ympärillä. Vaikka toisaalta filmi onkin samaa linjaa edellisosien kanssa visuaalisessa karuudessaan, se tuntuu silti huomattavasti lapsiystävällisemmältä kuin kaksi aiempaa osaa. Kenties George Miller halusi miellyttää potentiaalisesti laajempaa yleisöä, mutta saikin aikaan harmillisen keskinkertaisen lopputuloksen, joka jakaa mielipiteitä rajusti yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Oli kyse sitten Millerin tuottajaystävän kuolemasta syntyneestä surusta tai toisena ohjaajana toimineesta Ogilviestä, elokuva on turhauttavan epätasainen tapaus. Siitä huomaa kahden tekijän kädenjäljet, jotka eivät onnistu kulkemaan sulavasti käsi kädessä. Millerin ja Terry Hayesin käsikirjoitus toimii ja siitä olisi vahvemman ohjauksen kanssa voinut saada rakennettua tehokkaamman paketin. Teknisiltä ansioiltaan tämäkin Mad Max on mainio. Budjettia on jälleen saatu kasvatettua ja se myös näkyy. Puitteet ovat mojovammat ja lavastetiimiä täytyykin kehua Vaihtokaupungin ja kenties todella löyhistä turvatarkastuksista päässeiden kulkuneuvojen luomisesta. Tehostepoppoo tykittelee loppupäässä hyvin menemään. Puvustajat ovat luoneet villejä asuja hahmoille ja maskeeraajat korostavat hahmojen tärähtäneisyyttä. Kuvaus on tasokasta, paikoin todella tyylikästä. Ääniefektit rymistelevät pätevästi menemään, mutta Maurice Jarren säveltämät musiikit eivät täysin toimi. Tina Turnerin on tietty ollut pakko tuoda mukaan myös laulajapuoltaan. Alkutekstien aikana soiva One of the Living ei ole järin muistettava, mutta lopputeksteissä kuultava We Don't Need Another Hero on toimiva rallatus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max Beyond Thunderdome, 1985, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985)

HÄIVÄHDYS PURPPURAA

THE COLOR PURPLE

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Whoopi Goldberg, Danny Glover, Oprah Winfrey, Margaret Avery, Willard Pugh, Akosua Busia, Desreta Jackson, Howard Starr, Adolph Caesar, Laurence Fishburne, Leonard Jackson, Carl Anderson, Dana Ivey, Phillip Strong, Peto Kinsaka ja Lelo Masamba

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu Alice Walkerin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1982. Walker ei aluksi halunnut myydä kirjan oikeuksia elokuvaa varten, sillä hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka afroamerikkalaisia ja naisia kohdeltiin Hollywoodissa. Hän kuitenkin suostui lopulta tuottajakaksikko Jon Petersin ja Peter Guberin tarjoukseen sillä ehdolla, että ainakin 50 prosenttia työryhmän jäsenistä olisi afroamerikkalaisia tai naisia ja että hänellä olisi päätösvalta lopullisesta käsikirjoituksesta. Elokuvan säveltäjäksi palkattu Quincy Jones ehdotti Steven Spielbergiä ohjaajaksi, mistä aluksi niin Walker kuin Spielberg olivat epäileväisiä, kummatkin siksi, että Spielberg on valkoinen mies. Lopulta Walker kuitenkin innostui ajatuksesta, nähtyään Spielbergin E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ja Spielberg suostui hommaan, saatuaan Walkerin siunauksen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa joulukuussa 1985. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai runsaasti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä jopa yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Elokuva sai kuitenkin myös kritiikkiä sen kuvauksesta tummaihoisista miehistä ja siitä, että elokuvaa ei ohjannut tummaihoinen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häivähdystä purppuraa, vaikka olenkin jopa omistanut elokuvan Blu-rayna muutaman vuoden. Nyt kun Walkerin kirjan pohjalta on tehty uusi elokuvasovitus, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella Spielbergin elokuvan.

Vuonna 1909 isänsä hyväksikäyttämä teini-ikäinen Celie-tyttö naitetaan leskeksi jääneelle Albert Johnsonille. Varttuessaan Celie yrittää löytää paikkansa maailmassa ja päästä takaisin siskonsa ja heti syntyessään Celieltä pois vietyjen lastensa luokse.

Ennen Häivähdys purppuraa -elokuvan ilmestymistä Whoopi Goldberg oli tunnettu lavakoomikkona. Hän oli ollut mukana vain yhdessä elokuvassa aiemmin, pienelle huomiolle jääneessä Citizen: I'm Not Losing My Mind, I'm Giving It Awayssa (1982). Häivähdys purppuraa nosti Goldbergin maailmankuuluksi ja toi hänelle niin Golden Globe -palkinnon kuin Oscar-ehdokkuuden, kummatkin täysin ansaitusti. Goldberg näyttelee Celie Harrisia, joka on joutunut kestämään lapsuutensa väkivaltaisuutta ja seksuaalista pahoinpitelyä isältään (Leonard Jackson), jonka seurauksena hän on jopa synnyttänyt kaksi lasta, Adamin ja Olivian, jotka kuitenkin kummatkin vietiin häneltä heti syntymisen jälkeen. Rankka elämä jatkuu, kun Celie naitetaan leskeksi jääneelle ja väkivaltaan taipuvalle Albert Johnsonille (Danny Glover). Goldberg (sekä Celietä lapsena esittävä Desreta Jackson) on loistava roolissaan, tehden kertaheitolla kenties koko uransa vakuuttavinta työtä. Hän tulkitsee moniulotteista hahmoaan erinomaisesti ja tunteikkaasti. Glover tekee myös väkevän roolisuorituksen, joskin hänen hahmonsa on mitä inhottavin paskiainen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Akosua Busia Celien siskona Nettienä, Willard Pugh Albertin poikana Harpona, Oprah Winfrey ensimmäisessä leffaroolissaan Harpon tyttöystävänä Sofiana, Margaret Avery Albertin show-esiintyjärakkaana Shug Averyna, Adolph Caesar Albertin isänä, sekä nuori Laurence Fishburne yhdessä ensimmäisistä leffarooleistaan Harpon muusikkokaverina Swainina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, etenkin huikeaa työtä tekevä Oprah sanavalmiina Sofiana.

Jo ennen elokuvan ilmestymistä on väitelty siitä, oliko Steven Spielberg oikea tyyppi Häivähdys purppuraa -elokuvan ohjaksiin? Pohdintaa puolesta ja vastaan tapahtui tosiaan myös Spielbergin itsensä toimesta. Oli sitten mitä mieltä tahansa siitä, että valkoinen mies on ohjannut elokuvan tummaihoisen naisen vaikeista kokemuksista, ei voi kuin myöntää, että Spielberg on saanut aikaiseksi helkkarin hyvän filmin. Tuohon aikaan vielä pääasiassa viihteellisistä leffoista, kuten Tappajahaista (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialista tunnettu ohjaaja näytti ensi kertaa kykyjään vaativien draamateosten puolella ja osoitti, miksi Spielbergiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista ja moniosaavimmista elokuvaohjaajista.

Häivähdys purppuraa on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Kyseessä ei todellakaan ole helppo katselukokemus, se käy selväksi jo ensiminuuteilla, kun isänsä raiskaama, teini-ikäinen Celie synnyttää jo toisen lapsensa, joka napataan heti äitinsä sylistä ja viedään ties minne. Elokuva on ajoittain todella rankka, kun siinä on mukana lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, kotiväkivaltaa ja naisten ala-arvoista kohtelua monin eri tavoin. Monet kohtaukset ovat todella ahdistavia ja iljettäviä. Niiden vastapainona elokuvassa kuitenkin vallitsee toivon tunne, mikä antaa lohtua aina, kun kaikki näyttää synkältä. En etukäteen tiennyt, mihin olin ryhtymässä ja rankan aloituksen jälkeen yllätyinkin, kuinka hauska elokuva välillä on. Ikävyyksineenkin siitä löytyy suurta elämän riemua, joka nostaa tunteet pintaan. Silmät kostuvat leffan aikana useasti, välillä surusta, välillä ilosta. Välillä ei välttämättä edes osaa täysin sanoa, että miksi. Siitä yleensä tunnistaa vaikuttavan elokuvan.

Tunteikkuuteen vaikuttaa myös todella vahva tarina. Alice Walkerin kirjan pohjalta Menno Meyjesin käsikirjoitus on väkevä ja se pitää mielenkiinnon tiukasti yllä, vaikka kestoa on kaksi ja puoli tuntia. Katsojana jää täysin koukkuun Celien elämäntarinaan ja on erittäin mielenkiintoista seurata, kun teini-ikäinen, hyväksikäytetty ja lukutaidoton tyttö kasvaa läpi leffan ja löytää paikkaansa maailmasta. Sivuhahmojen tuomat sivujuonet ovat myös toimivat, etenkin Sofian, osittain juuri Oprah Winfreyn upean roolityön ansiosta. 

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas. Se on hienosti kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa niin kuvasommittelu kuin kameraliikkeet ovat tarkoin suunniteltuja. Leikkauskin on sulavaa ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu ytimekkäältä. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet vakuuttavaa työtä, kuljettaessaan tarinaa visuaalisesti vuodesta 1909 1930-luvun lopulle. Maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikäviä ruhjeita hahmoille. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Quincy Jonesin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla läpi leffan. Ei ihme, että Jonesin työ sai useita palkintoehdokkuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Color Purple, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Guber-Peters Company

Arvostelu: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985)

007 JA KUOLEMAN KATSE

A VIEW TO A KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Walken, Tanya Roberts, Grace Jones, Patrick Macnee, Willoughby Gray, David Yip, Fiona Fullerton, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Geoffrey Keen ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kuoleman katse on neljästoista James Bond -elokuva. Vaikka sen englanninkielinen nimi "A View to a Kill" on otettu Ian Flemingin lyhyttarinasta "From a View to a Kill", on sen tarina täysin elokuvantekijöiden keksimä. Tuottaja Michael G Wilson ja käsikirjoittaja Richard Maibaum alkoivat työstämään tarinaa jo, kun edellinen leffa Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) oli vielä tuotannossa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1984 ja lopulta 007 ja kuoleman katse saapui teattereihin keväällä 1985. Elokuva oli iso hitti, mutta monet kriitikot pitivät sitä siihen asti huonoimpana Bond-filminä. Leffan naispäätähti Tanya Roberts sai huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden, muttei kuitenkaan "voittanut". Itse näin 007 ja kuoleman katseen eräänä kesänä yli 10 vuotta sitten, kun katsoimme isäni kanssa vanhat, Daniel Craigin aikakautta edeltäneet 20 Bond-filmiä läpi. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoin 007 ja kuoleman katseen noin kuukausi Octopussy - mustekalan jälkeen.

Salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan Zorin Industries -yhtiötä, jonka epäillään tekevän yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.

Roger Moore nähdään tässä elokuvassa viimeistä kertaa salaisena agenttina 007:nä, eli James Bondina ja ihan hyvä niin. Moore on selvästi alkanut väsähtyä rooliin, eikä hänestä tunnu löytyvän minkäänlaista intoa näytellä leffassa. Ikää Moorella on tässä kohtaa ollut jo lähemmäs 60 vuotta, joten ei ole edes ihme, miksi agenttiroolin esittäminen ei enää luonnistu. On myös hieman outoa katsoa, kun Bond liehittelee naisia, jotka voisivat ikänsä puolesta olla hänen tyttäriään. Moore on käynyt kasvoleikkauksessa nuorentaakseen itseään, mutta lopputulos iskee muutamassa kohtaa oudosti silmään.
     Tarinan roistona, Zorin Industriesin johtajana, Max Zorinina nähdään Christopher Walken, joka sopii oikein passelisti rooliinsa. Walkenista löytyy arvokkuutta, mutta myös tiettyä hulluutta, minkä hän päästää välillä valloilleen. Nämä mielenvikaisuuden pilkahdukset tekevät Maxista jollain tapaa kiinnostavan, mutta muuten hahmo jää aika tylsäksi. Huomattavasti muistettavampi hahmo on Maxin avustaja, Grace Jonesin esittämä May Day, joka saisi jotkut sarjassa aiemmin nähdyt korstot pinkomaan karkuun. Toimintatähti Dolph Lundgren tekee muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa tässä leffassa. Lundgren seurusteli tuohon aikaan Jonesin kanssa ja kun hän oli vierailemassa kuvauksissa hänet pistettiin erään kohtauksen taustalle esittämään KGB-agenttia.
     Tämänkertainen Bond-tyttö on Tanya Robertsin esittämä Stacey Sutton, geologi, joka liittyy Zorinin suunnitelmiin. Valitettavasti Stacey on todella mitäänsanomaton ja hieman jopa ärsyttävä tapaus, mitä ei yhtään auta, kuinka kehno Roberts on roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteeri Moneypennynä, Desmond Llewelyn vekottimia kyhäävänä Q:na, Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä, Patrick Macnee Bondia auttavana sir Godfrey Tibbettinä, David Yip CIA-agentti Chuck Leenä, sekä Willoughby Gray tohtori Carl Mortnerina. Macneen esittämä sir Tibbett on oiva lisä, mutta jää harmillisen alikäytetyksi.

007 ja kuoleman katse on Roger Mooren Bond-elokuvista kehnoin ja muutenkin yksi 007-sarjan heikoimmista osista. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono leffa - mutta ei tämä kovin hyväkään ole. Mukaan mahtuu joitain hyviä puolia, mitkä nostavat kokonaisuutta hieman korkeammalle, mutta pääasiassa tämä on laimea tuotos. Hyviin puoliin kuuluvat esimerkiksi hilpeä takaa-ajokohtaus Pariisissa, minkä aikana Bondin auto ottaa jatkuvasti aikamoista osumaa. Siitäkin kohtauksesta voi tosin löytää ongelmia, kuten sen että kohtauksen aikana voi vähän väliä huomata, ettei Moore itse ole ratin takana, minkä lisäksi katsoja voi jäädä ihmettelemään, miten autolla voi ajaa vielä noinkin pitkän matkan ilman takapuolikasta ja bensiinitankkia? Jotkut Bondin uusista hilavitkuttimista ovat kekseliäitä lisäyksiä. Kekseliäisyyttä löytyy myös ratsastuskohtauksesta. Lopputaistelu on myös toimiva.

Yksittäiset hyvät kohtaukset ja ideat eivät kuitenkaan tee koko elokuvasta hyvää. Mooren väsymyksen lisäksi mukana on muitakin isoja ongelmia, mitkä laskevat filmin tasoa. Elokuvan tarina ei ole kovin kiinnostava, eikä filmi nappaa mukaansa. Aina kun elokuva onnistuu herättämään mielenkiinnon, se tarjoaa seuraavaksi jotain, mikä laskee katsojan tunteet aiemmalle tasolle. Leffa saattaa myös olla tähän mennessä pitkäveteisin Bond-teos. Sen kahden tunnin ja 11 minuutin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Lisäksi Zorinin suunnitelmat ovat jopa jokseenkin typeriä. Aluksi vaikuttaisi siltä, että Zorin tekee jonkinlaisia geenimanipulaatiokokeita hevosille, mutta se vain unohdetaan jossain kohtaa ja yhtäkkiä Zorin yrittää jotain täysin muuta. Katsoja saattaa pyöritellä silmiään, kun pähkähullu idea paljastetaan.

Voi John Glen, mitä sinulle kävi? Ensin Glen teki kenties Mooren parhaimman Bondin, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) ja sitten hän on joka filmin myötä laskenut tasoa, kunnes hän on nyt saavuttanut paikan yhden sarjan kehnoimman osan tekijänä. Glen ei saa Mooresta oikein mitään irti, eikä iske pöytään yhtä vaikuttavia toimintakohtauksia kuin Erittäin salaisessa. Hänen työtään ei tosin auta, kuinka kömpelön tarinan Wilson ja Maibaum ovat kynäilleet. Sentään filmi on kuvattu kelvollisesti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää noin kymmenellä minuutilla, jotta laahaavuutta olisi saatu karsittua. Lavasteet ovat oivalliset, mutta efektien taso heittelee läpi leffan. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja säveltäjä John Barry tekee taas kerran hyvää työtä musiikkien kanssa. 007 ja kuoleman katse kuuluu niihin Bond-filmeihin, missä tunnuslaulu on parempi kuin itse elokuva. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on tarttuva, svengaava ja viihdyttävä, minkä lisäksi sen pistää mielellään uudestaan pyörimään. Eli se on kaikkea, mitä itse leffa ei ole.

Yhteenveto: 007 ja kuoleman katse on todella keskinkertainen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan. Päätähti Roger Moore alkaa osoittamaan vahvoja väsymyksen merkkejä, eikä hoida hommaansa samalla innolla kuin ennen. Väsynyt on itse elokuvakin, juonen ollessa aika mitäänsanomaton. Elokuva ei oikeastaan koskaan nappaa mukaansa ja se on usein jopa pitkäveteinen. Mukaan mahtuu pari viihdyttävää toimintakohtausta, mutta eivät nekään paljoa pelasta. Christopher Walken on mainio pääpahis Max Zorinina, mutta hahmon suunnitelmat ovat aika epäloogiset ja hölmöt. Mielenkiintoisempi tapaus onkin hänen kätyrinsä May Day. Ohjaaja John Glen on menettänyt otettaan huomattavasti ja tätä katsoessa on vaikea uskoa hänen tehneen yhden sarjan parhaista teoksista. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on oikein mainio - etenkin esimerkkinä, kun puhutaan Bond-tunnuslauluista, mitkä ovat parempia kuin itse elokuva. 007 ja kuoleman katseen voi vilkaista osana sarjaa, jos katsoo kaikki leffat läpi, mutta en usko, että muuten pistäisin tätä ikinä pyörimään yksinään. Omalla listallani tämä on ehdottomasti viiden, kenties jopa kolmen heikoimman Bond-elokuvan joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A View to a Kill, 1985, Eon Productions