Arvostelu: Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985)

HÄIVÄHDYS PURPPURAA

THE COLOR PURPLE

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Whoopi Goldberg, Danny Glover, Oprah Winfrey, Margaret Avery, Willard Pugh, Akosua Busia, Desreta Jackson, Howard Starr, Adolph Caesar, Laurence Fishburne, Leonard Jackson, Carl Anderson, Dana Ivey, Phillip Strong, Peto Kinsaka ja Lelo Masamba

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu Alice Walkerin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1982. Walker ei aluksi halunnut myydä kirjan oikeuksia elokuvaa varten, sillä hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka afroamerikkalaisia ja naisia kohdeltiin Hollywoodissa. Hän kuitenkin suostui lopulta tuottajakaksikko Jon Petersin ja Peter Guberin tarjoukseen sillä ehdolla, että ainakin 50 prosenttia työryhmän jäsenistä olisi afroamerikkalaisia tai naisia ja että hänellä olisi päätösvalta lopullisesta käsikirjoituksesta. Elokuvan säveltäjäksi palkattu Quincy Jones ehdotti Steven Spielbergiä ohjaajaksi, mistä aluksi niin Walker kuin Spielberg olivat epäileväisiä, kummatkin siksi, että Spielberg on valkoinen mies. Lopulta Walker kuitenkin innostui ajatuksesta, nähtyään Spielbergin E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ja Spielberg suostui hommaan, saatuaan Walkerin siunauksen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa joulukuussa 1985. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai runsaasti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä jopa yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Elokuva sai kuitenkin myös kritiikkiä sen kuvauksesta tummaihoisista miehistä ja siitä, että elokuvaa ei ohjannut tummaihoinen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häivähdystä purppuraa, vaikka olenkin jopa omistanut elokuvan Blu-rayna muutaman vuoden. Nyt kun Walkerin kirjan pohjalta on tehty uusi elokuvasovitus, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella Spielbergin elokuvan.

Vuonna 1909 isänsä hyväksikäyttämä teini-ikäinen Celie-tyttö naitetaan leskeksi jääneelle Albert Johnsonille. Varttuessaan Celie yrittää löytää paikkansa maailmassa ja päästä takaisin siskonsa ja heti syntyessään Celieltä pois vietyjen lastensa luokse.

Ennen Häivähdys purppuraa -elokuvan ilmestymistä Whoopi Goldberg oli tunnettu lavakoomikkona. Hän oli ollut mukana vain yhdessä elokuvassa aiemmin, pienelle huomiolle jääneessä Citizen: I'm Not Losing My Mind, I'm Giving It Awayssa (1982). Häivähdys purppuraa nosti Goldbergin maailmankuuluksi ja toi hänelle niin Golden Globe -palkinnon kuin Oscar-ehdokkuuden, kummatkin täysin ansaitusti. Goldberg näyttelee Celie Harrisia, joka on joutunut kestämään lapsuutensa väkivaltaisuutta ja seksuaalista pahoinpitelyä isältään (Leonard Jackson), jonka seurauksena hän on jopa synnyttänyt kaksi lasta, Adamin ja Olivian, jotka kuitenkin kummatkin vietiin häneltä heti syntymisen jälkeen. Rankka elämä jatkuu, kun Celie naitetaan leskeksi jääneelle ja väkivaltaan taipuvalle Albert Johnsonille (Danny Glover). Goldberg (sekä Celietä lapsena esittävä Desreta Jackson) on loistava roolissaan, tehden kertaheitolla kenties koko uransa vakuuttavinta työtä. Hän tulkitsee moniulotteista hahmoaan erinomaisesti ja tunteikkaasti. Glover tekee myös väkevän roolisuorituksen, joskin hänen hahmonsa on mitä inhottavin paskiainen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Akosua Busia Celien siskona Nettienä, Willard Pugh Albertin poikana Harpona, Oprah Winfrey ensimmäisessä leffaroolissaan Harpon tyttöystävänä Sofiana, Margaret Avery Albertin show-esiintyjärakkaana Shug Averyna, Adolph Caesar Albertin isänä, sekä nuori Laurence Fishburne yhdessä ensimmäisistä leffarooleistaan Harpon muusikkokaverina Swainina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, etenkin huikeaa työtä tekevä Oprah sanavalmiina Sofiana.

Jo ennen elokuvan ilmestymistä on väitelty siitä, oliko Steven Spielberg oikea tyyppi Häivähdys purppuraa -elokuvan ohjaksiin? Pohdintaa puolesta ja vastaan tapahtui tosiaan myös Spielbergin itsensä toimesta. Oli sitten mitä mieltä tahansa siitä, että valkoinen mies on ohjannut elokuvan tummaihoisen naisen vaikeista kokemuksista, ei voi kuin myöntää, että Spielberg on saanut aikaiseksi helkkarin hyvän filmin. Tuohon aikaan vielä pääasiassa viihteellisistä leffoista, kuten Tappajahaista (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialista tunnettu ohjaaja näytti ensi kertaa kykyjään vaativien draamateosten puolella ja osoitti, miksi Spielbergiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista ja moniosaavimmista elokuvaohjaajista.

Häivähdys purppuraa on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Kyseessä ei todellakaan ole helppo katselukokemus, se käy selväksi jo ensiminuuteilla, kun isänsä raiskaama, teini-ikäinen Celie synnyttää jo toisen lapsensa, joka napataan heti äitinsä sylistä ja viedään ties minne. Elokuva on ajoittain todella rankka, kun siinä on mukana lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, kotiväkivaltaa ja naisten ala-arvoista kohtelua monin eri tavoin. Monet kohtaukset ovat todella ahdistavia ja iljettäviä. Niiden vastapainona elokuvassa kuitenkin vallitsee toivon tunne, mikä antaa lohtua aina, kun kaikki näyttää synkältä. En etukäteen tiennyt, mihin olin ryhtymässä ja rankan aloituksen jälkeen yllätyinkin, kuinka hauska elokuva välillä on. Ikävyyksineenkin siitä löytyy suurta elämän riemua, joka nostaa tunteet pintaan. Silmät kostuvat leffan aikana useasti, välillä surusta, välillä ilosta. Välillä ei välttämättä edes osaa täysin sanoa, että miksi. Siitä yleensä tunnistaa vaikuttavan elokuvan.

Tunteikkuuteen vaikuttaa myös todella vahva tarina. Alice Walkerin kirjan pohjalta Menno Meyjesin käsikirjoitus on väkevä ja se pitää mielenkiinnon tiukasti yllä, vaikka kestoa on kaksi ja puoli tuntia. Katsojana jää täysin koukkuun Celien elämäntarinaan ja on erittäin mielenkiintoista seurata, kun teini-ikäinen, hyväksikäytetty ja lukutaidoton tyttö kasvaa läpi leffan ja löytää paikkaansa maailmasta. Sivuhahmojen tuomat sivujuonet ovat myös toimivat, etenkin Sofian, osittain juuri Oprah Winfreyn upean roolityön ansiosta. 

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas. Se on hienosti kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa niin kuvasommittelu kuin kameraliikkeet ovat tarkoin suunniteltuja. Leikkauskin on sulavaa ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu ytimekkäältä. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet vakuuttavaa työtä, kuljettaessaan tarinaa visuaalisesti vuodesta 1909 1930-luvun lopulle. Maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikäviä ruhjeita hahmoille. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Quincy Jonesin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla läpi leffan. Ei ihme, että Jonesin työ sai useita palkintoehdokkuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Color Purple, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Guber-Peters Company

Arvostelu: Saw (2004)

SAW

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Cary Elwes, Leigh Whannell, Danny Glover, Monica Potter, Michael Emerson, Ken Leung, Dina Meyer, Makenzie Vega, Shawnee Smith ja Tobin Bell
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 18

Saw on James Wanin ohjaama kauhuelokuva, joka aloitti suureen suosioon nousseen kauhuleffasarjan. Kun Wan ja hänen käsikirjoittajaystävänsä Leigh Whannell olivat valmistuneet elokuvakoulusta, he halusivat heti päästä tekemään omaa leffaansa. Kaksikko kuitenkin tiesi, ettei heillä olisi rahaa käytettävissään, eikä heidän projektinsa voinut olla kovin iso. The Blair Witch Project (1999) kuitenkin antoi heille inspiraatiota tehdä jotain todella tehokasta ja suosittua pienellä rahalla ja työtiimillä. Wan keksi idean kahdesta miehestä lukittuina huoneeseen ja esitteli sen Whannellille. Kaksikko alkoi työstämään sitä, mutta he tajusivat, että heidän olisi pakko saada rahallista tukea jostain. Vakuuttaakseen studiopomot, Wan ja Whannell tekivät yhdestä elokuvan kohtauksesta lyhytleffan, jolle annettiin nimeksi "Saw" (2003). He saivat Evolution Entertainmentin tuottaja Gregg Hoffmanin innostumaan siitä ja yhtiö tarjoutuikin rahoittamaan kaksikon täyspitkän elokuvan. Wan ja Whannell saivat tarjouksia myös isommilta yhtiöiltä, kuten DreamWorksilta, mutta yhtiöt eivät olisi antaneet Wanin toimia ohjaajana ja Whannellin näyttelijänä, joten he hylkäsivät tarjoukset. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2003 ja lopulta Saw sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2004 (Suomeen filmi saapui vasta joulukuussa). Kriitikoiden reaktiot olivat ristiriitaisia, mutta yleisö tuntui rakastavan leffaa ja se tuottikin yhden miljoonan budjettinsa satakertaisesti takaisin. Itse näin Sawin vasta muutama vuosi sitten ja pidin sitä kelpo jännärinä. Nyt kun sarja on saamassa uuden lisäyksen, Spiral: From the Legacy of Saw'n (Spiral: From the Book of Saw - 2020) Chris Rockin toimesta, päätin katsoa koko sarjan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kaksi miestä heräävät saastaisessa huoneessa, eikä heillä ole mitään käsitystä, miten he ovat sinne joutuneet. Pian heille käy ilmi, että he ovat joutuneet sadistiseen peliin elämästä ja kuolemasta...

Päärooleissa kammottavaan peliin joutuneina miehinä nähdään elokuvan käsikirjoittaja Leigh Whannell ja Prinsessan ryöstöstä (The Princess Bride - 1987) tuttu Cary Elwes. Whannell näyttelee heikkohermoista Adamia, kun taas Elwes esittää tohtori Lawrence Gordonia ja molemmat näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä läpi leffan. He vakuuttavat tilanteen aiheuttamalla pakokauhulla ja on todella koukuttavaa seurata, kuinka he yrittävät selvitä pelistä elävinä. Leffan aikana heistä alkaa vähitellen selviämään uusia puolia ja katsoja alkaa samalla ymmärtämään, miksi heidät on valittu tähän peliin.
     Adam ja tohtori Gordon eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka ovat joutuneet tällaiseen peliin ja samalla kun he yrittävät selvitä tilanteestaan, Danny Gloverin näyttelemä etsivä Tapp yrittää etsivä Singin (Ken Leung) ja etsivä Kerryn (Dina Meyer) kanssa saada selville, kuka on kaiken takana? Glover on selvästi filmin karismaattisin näyttelijä ja onkin uskottava iäkkään poliisin roolissa. Myös Leung ja Meyer ovat kelpo valinnat rooleihinsa, mutta heistä ei löydy Gloverin vakuuttavuutta.

Nykyään Saw-elokuvat tunnetaan niiden hirvittävistä ansoista, mitkä yleensä aiheuttavat todella brutaaleja kuolemia, joissa veri ja sisuskalut roiskuvat. Leffasarjasta puhutaan usein kidutuspornona, sillä monista tuntuu siltä, että niistä tehdään yhä vain kuvottavampia sen takia, että ne tyydyttävät tekijät ja katsojat. Alkuperäinen Saw-leffa ei kuitenkaan ole vielä tällaista kidutuspornoa. Vaikka tästäkin löytyy ällöttävät hetkensä ja sairas peli, ei elokuvan kauhu perustu vain siihen, kuinka inhottavia tappoja tekijät onnistuvat tarjoamaan. Ei, leffa on enemmän psykologista kauhua ja pelin kauheus syntyy siitä, kuinka kauhea ajatus on, että joku tekisi sinulle näin. Elokuvassa pohditaan, kuinka pitkälle hahmot ovat valmiita menemään selvitäkseen pelistä hengissä. Samalla katsoja pistetään miettimään, mitä itse olisi valmis tekemään näissä tilanteissa. Olisitko valmis riistämään toisen hengen pelastaaksesi omasi? Olisitko valmis tuntemaan hirveää kipua, jotta pysyt hengissä?

Saw todella on vangitseva filmi ja sitä on äärimmäisen kiinnostavaa seurata. Elokuvasta löytyy vahva mysteerinen tunnelma, kun etsivät yrittävät selvittää, kuka on pelien takana? Leffa hyppii taidokkaasti Adamista ja Lawrencesta etsiviin ja takaisin, pitäen jännitystason kaiken aikaa yllä. Myöhemmin kauhuleffoja, kuten Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013) tekevä ohjaaja James Wan osoittaa jo tässä taitonsa rakentaa tunnelmaa. Filmin pieni budjetti ja nopea kuvausaikataulu ovat pistäneet Wanin luovuuden äärimmäisyyksiin ja onkin hienoa nähdä, kuinka hän pyörittelee tätä simppeliä ideaa todella kekseliäästi. Elokuva ei halua hellittää katsojaa otteestaan edes siinäkään kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Sitä ennen kuitenkin nähdään sellaisia käänteitä, että ensimmäisellä katselukerralla suuni loksahti auki. Alkuperäinen Saw ei todellakaan ole pelkkää typerää kidutuspornoa. Se on ihmisten synkkää puolta tutkiva psykologinen kauhutarina ja erittäin hyvä sellainen.

Leigh Whannell on näyttelemisen lisäksi tehnyt kelpo työtä käsikirjoittajanakin. Hänen ja Wanin työstämä tarina on kiero, mutta samalla siitä löytyy pohdiskeltavaa. Saw on pääasiassa hyvin kuvattu, mutta mukana on myös kehnompiakin otoksia. Joillakin vinksahtaneilla kuvilla luodaan toimivasti epämiellyttävää henkeä ja paikoitellen filmi käyttää nopeutusta erittäin hyvin tyylikikkailuna. Sitten taas mukana on todella surkuhupaisasti toteutettu autotakaa-ajo. Leikkaus on myös oivallista ja siinä todella nähdäänkin Wanin luovuus. Leikkausvaiheessa Wan nimittäin hoksasi, etteivät hänen kuvaamansa kohtaukset yhdisty toisiinsa, kuten hän oli suunnitellut, joten hän on hyödyntänyt valokuvia ja muita niksejä siirtymissä. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja huone, josta Adam ja Lawrence heräävät, on suorastaan kuvottava kaikessa saastaisuudessaan. Katsojalla saattaakin helposti tulla huono olo ja alkaa puistattamaan, kun vähänkin miettii, millainen haju huoneessa vallitsee. Myös maskeeraukset ovat hyvin tehtyjä ja niistäkin löytyy ällöttävyyttä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjä Charlie Clouser tuo mainion lisän musiikeillaan. Elokuvan aavemainen tunnusmusiikki on yllättävänkin hyvä ja se jää helposti soimaan päässä.

Yhteenveto: Saw on erittäin hyvä mainio kauhuelokuva, joka sisältää kuvottavia tilanteita, mutta ei syyllisty samanlaiseen kidutuspornoon kuin jatko-osansa, vaan pohjautuu enemmän psykologiseen kauhuun. Ahdistava henki on jatkuvasti läsnä ja niin hahmot kuin katsojatkin pistetään pohtimaan, mitä tällaisessa tilanteessa itse tekisi? Elokuvasta löytyy kiehtovaa ja kieroa ihmismielen tutkailua. Brutaalejakin tilanteita on luvassa, eikä filmi missään nimessä sovi heikkohermoisille. Lavasteet ovat ällöttävät ja maskeeraajat pistävät parastaan kuvottavuuksien kanssa. James Wan rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää pakettia hyvin kasassa. Leigh Whannellin kirjoittama tarina on käänteineen kaikkineen oivallinen ja Whannell pärjää myös kameran edessä. Cary Elweskin on hyvä, mutta näyttelijöistä parasta työtä tekee Danny Glover. Saw on todella hyvä kauhuelokuva, minkä kaikkien genren fanien kuuluu nähdä. Indie-kauhutekijöille se on erittäin inspiroiva, sillä se todella näytti, kuinka vähällä voi saada aikaan paljon - kuten satoja miljoonia tienaavan elokuvasarjan, mikä jatkuu yhä yli 15 vuotta sarjan alkamisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw, 2004, Saw Productions Inc., Twisted Pictures, Evolution Entertainment

Arvostelu: Jumanji: The Next Level (2019)

JUMANJI: THE NEXT LEVEL

Ohjaus: Jake Kasdan
Pääosissa: Dwayne Johnson, Karen Gillan, Jack Black, Kevin Hart, Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain, Madison Iseman, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina, Nick Jonas, Rory McCann, Rhys Darby ja Colin Hanks
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Chris Van Allsburgin "Jumanji"-kirjaan perustuva samanniminen elokuva (1995) oli iso menestys, joka on pysynyt monien ysärillä varttuneiden lapsuudensuosikkien joukossa. Jatkoa leffalle suunniteltiin vuosien ajan ja sen ensi-illaksi oli ehditty asettamaan ties mitä ajankohtia vuodesta 1999 lähtien, kunnes vasta vuonna 2017 ilmestyi Jumanji: Welcome to the Jungle. Se vasta jättihitti olikin, tuottaen lähes miljardi dollaria, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt Jumanji: The Next Level saa ensi-iltansa. Itse näin alkuperäisestä Jumanjista ensiksi vain osia, kanavasurffatessani eräänä kesänä mökillä. Leffan idea oli kiehtova ja olinkin iloinen, kun vihdoin pääsin katsomaan sen kokonaan. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen kerran uudestaan, ennen Welcome to the Junglen näkemistä. Toinen osa oli mielestäni kelpo seikkailuleffa, mutta ei se saanut minua innostumaan kolmannesta elokuvasta. Kolmososan trailerikaan eivät vakuuttaneet minua ja unohtelin jatkuvasti elokuvan edes olevan tulossa. Kävin kuitenkin katsomassa Jumanji: The Next Levelin sen lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Spencer, Martha, Fridge ja Bethany luulivat tuhonneensa Jumanjin, kunnes he vuotta myöhemmin imeytyvät takaisin peliin. Tällä kertaa peli on kuitenkin muuttunut, eivätkä he voi luottaa siihen, että homma hoituu samalla lailla kuin viimeksi.

Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain ja Madison Iseman palaavat rooleihinsa Spencerina, Marthana, Fridgenä ja Bethanyna Jumanji: Welcome to the Junglesta. On mukava nähdä, kuinka heidän hurja seikkailunsa muutti heitä ja teki heistä tiiviit ystävät. Näyttelijänelikko ei kuitenkaan pääse paljoa näyttämään taitojaan, sillä edellisen filmin tavoin suuri osa elokuvasta vietetään itse Jumanjissa, jolloin seikkailu nähdään heidän pelihahmojensa kautta.

Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart ja Jack Black palaavat osiinsa tohtori Bravestonena, sankaritar Ruby Roundhousena, zoologi Mouse Finbarina ja kartanlukija Shellyna. Nuoret eivät kuitenkaan päädy samoiksi pelihahmoiksi kuin viimeksi, mikä antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä hahmoillaan eri tavalla. Ainoastaan Martha päätyy toistamiseen Ruby Roundhouseksi, mutta miesstarat näyttelevät eri hahmoja näinä pelin hahmoina. Johnsonilta tämä ei harmillisesti oikein luonnistu ja hän oli itselleni selvästi porukan heikoin lenkki. Sen sijaan Hart pitää niin paljon lystiä hahmollaan, että se sama ilo tarttuu katsojaan. Black on myös veikeä ja Gillan sopii yhä toimintarooliin, mutta olin yllättynyt, että pidin Hartista eniten. Welcome to the Junglessa hän nimittäin paikoitellen ärsytti minua.
     Elokuvassa nähdään pari muutakin vanhaa tuttua, sekä uusi hahmoja, kuten Spencerin isoisä Eddie (Danny DeVito) ja tämän vanha ystävä Milo (Danny Glover), pelihahmo Ming (Awkwafina), sekä paha Jürgen Julma (Rory McCann). DeVito ja Glover ovat mainio lisä, ja Awkwafinakin suoriutuu kelvollisesti osastaan, mutta on harmi, kuinka alikäytetty Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Hurttaa esittänyt McCann on.

Jumanji: Welcome to the Jungle oli kiehtova jatko-osa siinä mielessä, että kun ensimmäisessä Jumanjissa pelin vaarat saapuivat todelliseen maailmaan, Welcome to the Junglessa hahmot imaistiinkin peliin. Jo ensimmäisessä osassa Robin Williamsin näyttelemä Alan joutui jumiin pelin sisälle vuosikausiksi, mutta katsojat eivät päässeet koskaan näkemään, mitä hän koki siellä. Vaikkei Welcome to the Jungle ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, sen tapa jatkaa tarinaa tuntui raikkaalta ja todella kiinnostavalta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Jumanji: The Next Levelistä. Tämä on vain laiska kopio edellisestä elokuvasta, minkä on todella vaikea keksiä mitään muuta syytä olemassaololleen kuin että edellinen tuotti lähes miljardin, joten jatkoa oli pakko tehdä. Syy hahmojen paluulle Jumanjiin on hätäinen, eikä itse pelissä tapahdu paljoa sellaista, mitä ei olisi jo viimeksi tehty.

Elokuvassa on yksittäisiä todella hauskoja hetkiä, joissa varsinkin Kevin Hart pääsee loistamaan, sekä eräs oikein viihdyttävä toimintakohtaus apinoihin liittyen, mutta muuten filmille tuotti suuria vaikeuksia saada minut napattua mukaansa. Elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan se laahaa paikoitellen. Jopa jotkut hauskat hetket voisi napata pois, sillä vaikka naurahdin, täytyy myöntää, että ne lähinnä keskeyttivät tarinan kulun. The Next Levelistä ei tunnu löytyvän seikkailuhenkeä, eikä se saa jännittämään sankareiden onnistumisen puolesta. Toimintakohtaukset eivät tee vaikutusta ja loppurymistelyn aikana katsoja vilkaisee kelloaan, että milloin tämä päättyy? Ei Jumanji: The Next Level huono ole, muttei se hyväkään ole. Sen vilkaisee kerran ihan sujuvasti, mutta eipä sitä olisi tarvittu tehdä lainkaan. Noh, lopussahan tietysti vihjataan vahvasti neljännestä osasta...

Jumanji: Welcome to the Junglen ohjaaja Jake Kasdan palaa samaan hommaan, muttei löydä samaa tunnelmaa kuin viimeksi. Ohjauksesta puuttuu Kasdanin into edellisestä leffasta. Kasdan on toiminut tällä kertaa myös käsikirjoittajana, yhdessä Jeff Pinknerin ja Scott Rosenbergin kanssa, mutta kolmikon luovuus on pysynyt aika nollassa, kun he vain lähinnä kierrättävät juttuja viime elokuvasta. Jatko on pitänyt tehdä kiireellä ja sen huomaa. Kuvaukseltaan leffa on tarpeeksi tyylikäs, minkä lisäksi lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehdyt. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kovin kummoiset. Digiefektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa ja jotkut hetket näyttävät huomattavasti heikommilta kuin toiset. Äänipuoli on kunnossa ja säveltäjä Henry Jackman tekee parhaansa tuodakseen mukaan seikkailuhenkeä musiikeilla, kun Kasdan ei siihen kykene.

Yhteenveto: Jumanji: The Next Level on harmillisen keskinkertainen seikkailuraina ja väkisin väännetty jatko-osa. Syy hahmojen paluulle peliin on kömpelösti kirjoitettu ja lopulta vain Kevin Hart onnistuu viihdyttämään läpi leffan sillä, että hänen esittämää pelihahmoa pelaa eri henkilö kuin viime kerralla. Karen Gillan on mainio toimintasankarittarena ja Jack Black on hauska, mutta Dwayne Johnson on lähinnä tylsä elokuvassa. Danny Gloverin ja Danny DeViton lisäys on veikeä idea, mutta sitten taas harmittaa, kuinka heikosti Rory McCannia hyödynnetään. Elokuvasta puuttuu seikkailuhenki ja se on paikoitellen oudon pitkäveteinen. Mukana on yksittäisiä hauskoja hetkiä, sekä yksi oikein mainio toimintakohtaus, mutta eipä leffasta paljoa jää käteen. Siitä haiskahtaa voimakkaasti, että se on tehty täysin rahan takia. Leffalla on tietty pokkaa vielä pohjustaa seuraavaa jatko-osaa, mutta eipä tämä herätä kiinnostusta katsoa sitä. Kun tämä on lähinnä laiska kopio Jumanji: Welcome to the Junglesta, voiko seuraavalta odottaa sen enempää? Jos pidit edellisestä osasta kovasti ja haluat palata takaisin peliin, kannattaa Jumanji: The Next Level vilkaista. Jos taas Welcome to the Jungle ei vakuuttanut, tuskinpa tämäkään pystyy siihen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji: The Next Level, 2019, Sony Pictures Entertainment, Hartbeat Productions, Matt Tolmach Productions, Seven Bucks Productions

Arvostelu: The Dead Don't Die (2019)

THE DEAD DON'T DIE

Ohjaus: Jim Jarmusch
Pääosissa: Bill Murray, Adam Driver, Tilda Swinton, Chloë Sevigny, Steve Buscemi, Danny Glover, Caleb Landry Jones, Tom Waits, Selena Gomez, RZA, Austin Butler, Luka Sabbat, Larry Fessenden, Maya Delmont, Taliyah Whitaker, Jahi Winston, Eszter Balint, Rosal Colon, Rosie Perez, Iggy Pop ja Sara Driver
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

The Dead Don't Die on Jim Jarmuschin käsikirjoittama ja ohjaama zombikomedia. Elokuva lähti liikkeelle, kun Jarmusch teki vampyyrielokuvaa Only Lovers Left Alive (2013) ja sen päätähti Tilda Swinton ehdotti, että tämä tekisi seuraavaksi zombileffan. Jarmusch kiinnostui ideasta ja alkoi työstämään tarinaa. Alunperin James Bond -näyttelijä Daniel Craigin oli tarkoitus esiintyä elokuvassa, mutta aikataulusyistä hän ei ehtinyt kuvauksiin. Kuvaukset lähtivät liikkeelle kesällä 2018 ja lopulta The Dead Don't Die sai ensiesityksensä tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja ketkä siinä näyttelevät. Traileri vain lisäsi mielenkiintoani ja toivoin leffan kuuluvan vuoden parhaimpien joukkoon. Meninkin innoissani katsomaan The Dead Don't Dien heti sen ensi-iltapäivänä yhdessä muiden viikonlopun uutuuksien, kauhukomedia Ready or Notin (2019) ja toimintaleffa Angel Has Fallenin (2019) kanssa.

Pienessä Centervillen kaupungissa alkaa tapahtua kummia, kun aurinko ei tunnu millään laskevan ja kun yö vihdoin koittaa, kuolleet nousevat haudoistaan...

The Dead Don't Die sisältää tosiaan todella hyvän näyttelijäkaartin, joista suurimman osan Jarmusch on pestannut aiemmista leffoistaan. Elokuvan idean äiti, Tilda Swinton näyttelee kummallista hautaustoimistolla työskentelevää Zelda Winstonia, joka on kaikissa toiminnoissaan todella outo. Swinton onkin mitä parhain valinta tällaisen erikoisen persoonan esittäjäksi ja tarjoaakin useat naurut tarkasti mietityillä ilmeillään, eleillään ja aksentillaan.
     Jarmuschin leffoissa Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes - 2003), Broken Flowers (2005) ja The Limits of Control (2009) esiintynyt Bill Murray ja Patersonia (2016) tähdittänyt Adam Driver näyttelevät poliisikaksikkoa, joka alkaa tutkimaan mystisiä tapahtumia. Murrayn ja Driverin kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän väliset huvittavat keskustelut nostavat jatkuvasti hymyn huulille. Broken Flowersissa näytellyt Chloë Sevigny esittää myös poliisia, joka ottaa zombiuutiset raskaasti.

Muita Centervillen asukkaita ovat mm. äkäinen maajussi-Miller (Steve Buscemi - Mystery Train, 1989 ja Kahvia ja tupakkaa), metsissä vaelteleva erakko-Bob (Tom Waits - Down by Law, 1986 ja Kahvia ja tupakkaa), rautakaupan omistava Hank (Danny Glover), leffahullu Bobby (Caleb Landry Jones), lähetyksiä kuljettava Dean (Wu-Tang Clanin perustaja RZA - Ghost Dog: The Way of the Samurai, 1999 ja Kahvia ja tupakkaa), motellinomistaja Danny (Larry Fessenden), kuppilaa pyörittävä Fern (Eszter Balint - Stranger Than Paradise, 1984) ja häntä auttava Lily (Rosal Colon), sekä nuorisovankilan lapset Stella (Maya Delmont), Liv (Taliyah Whitaker) ja Geronimo (Jahi Winston). Vielä lisäksi leffassa nähdään myös laulajatähti Selena Gomez, Austin Butler ja Luka Sabbat Centervillessä yöpyvinä matkalaisina, joiden auto saa monet zombileffojen fanit innostumaan. Jarmuschin leffasta Night on Earth (1991) - mitä muuten kuvattiin Suomessa - tuttu Rosie Perez nähdään uutisankkurina.
     Zombeja taas esittävät mm. Jarmuschin leffoissa Dead Man (1995) ja Kahvia ja tupakkaa esiintynyt laulaja Iggy Pop, Jarmuschin vaimo Sara Driver, sekä koomikko Carol Kane. Kaikki näyttelijät tekevät oikein mainiota työtä ja sopivat rooleihinsa erittäin hyvin. Etenkin Waits on nappivalinta tapahtumia kauempaa tarkkailevaksi erakoksi.

The Dead Don't Die aiheutti itsessäni harmillisen ristiriitaisia tunteita ja minun täytyikin sulatella pidempään, mitä tuli juuri katsottua. Elokuvan traileri oli ollut aivan mahtava ja toivoinkin itse filmin olevan myös erinomainen. Itse pidän zombeista eniten juurikin komedioissa, sillä zombit ovat mielestäni jokseenkin huvittavia mörköjä. Ehdottomat suosikkileffani zombifilmien isosta massasta ovatkin komediat Shaun of the Dead (2004) ja Zombieland (2009) ja toivoin, että The Dead Don't Die voisi liittyä niiden joukkoon. Valitettavasti tämä jää niistä kauas jälkeen. En kuitenkaan sano, että tämä olisi huono elokuva; tässä olisi vain ollut potentiaalia olla paljon enemmän. Minua oli jo etukäteen varoitettu, ettei itse leffa olisi todellakaan yhtä vauhdikas kuin sen traileri. Elokuva kulkeekin eteenpäin yhtä hitaasti kuin sen laahustavat zombit, mutta leffan ensimmäisen tunnin ajan tämä ei haitannut minua yhtään. Jarmuschin tuoma vanhanaikainen tyyli onnistui lumoamaan ja pitkät kohtaukset hahmojen kesken lisäsivät kiinnostustani, sillä oli hienoa nähdä nämä näyttelijät yhdessä valkokankaalla. Elokuvan alkupuolisko osoittautuikin paremmaksi kuin sen loppupää.

Ensimmäisen tunnin ajan tunnelma oli niin hyvin luotu, että vain seurasin hahmojen tarinaa typerä virne kasvoillani. Jarmuschin kuiva huumori upposi itseeni todella hyvin ja tunnin ajan tuumin, että tämähän on erittäin hyvä filmi. Kenties suosikkihetkeni on, kun poliisit käyvät yksi kerrallaan löytämässä ensimmäiset zombiuhrit. Noin puolen välin paikkeilla leffan teho alkaa kuitenkin hiipua ja virneenikin haihtui. Rauhallinen rytmitys alkaa tuntua raskassoutuiselta ja leffan vahva kritiikki esimerkiksi särötyksestä menee jo saarnaamisen puolelle. Loppupäässä huumori ei ole enää yhtä vahvaa ja alkaa tuntua, ettei Jarmusch miettinytkään elokuvaa loppuun saakka. Alkupäässä esitellään hahmoja ja heidän juonikuvioita, ja vaikka joistain niistä revitään kunnon vitsit irti, jotkut niistä unohtuvat matkan varrella ja joidenkin hahmojen tarina tuntuu jäävän täysin kesken. Elokuvan yritykset rikkoa neljättä seinää toimivat välillä lystikkäästi, mutta paikoitellen ne ovat laiska tapa lisätä huumoria. Lopussa on myös yksi vitsi, joka tuntuu outoilulta outoilun vuoksi ja itse lähinnä pyörittelin silmiä tälle hetkelle. The Dead Don't Diessa oli paljon asioita, mistä pidin (lähinnä leffan alkupuolisko oli erittäin hyvä), mutta siitä löytyi myös paljon juttuja, mitkä jättivät toivomisen varaa.

Jarmusch on siis rakentanut hyvän pohjan ja ohjaa näyttelijöitään taidokkaasti, sekä rakentaa tunnelmaa pääasiassa sujuvasti, mutta hänen käsikirjoituksensa vaatisi lopulta viilaamista, minkä lisäksi leikkauspöydällä olisi pitänyt vielä käydä läpi, mitä leffa tarvitsee ja mitä siitä voi tiputtaa pois. Pientä tiivistämistä lukuunottamatta elokuvan tekninen puoli on kunnossa. Efektit eivät ole päätähuimaavan hienoja, mutta niiden heikompi taso sopii leffaan paljon paremmin kuin monien miljoonien tehosteet. Elokuvan kuvauksessa on usein jotain vanhanaikaista, mistä pidin kovasti. Lavastus on taiturimaista ja zombimaskeeraukset oivallisesti toteutettuja. Äänimaailma on rakennettu hyvin. Laskekaapa, kuinka monta kertaa Sturgill Simpsonin "The Dead Don't Die" -kappale kuullaan leffan aikana. Eipä elokuvasta muuta musiikkia jääkään mieleen.

Yhteenveto: The Dead Don't Die on kelpo zombikomedia, josta löytyy kuitenkin potentiaalia olla paljon enemmän. Filmin ensimmäinen puolisko on erittäin mainio. Jarmuschin kuiva huumori nostaa hölmön virneen katsojan huulille ja on yllättävänkin lumoavaa seurata näitä hahmoja ja heidän hidasta elämäänsä. Elokuva on täynnä kaikenlaisia persoonia ja heidän näyttelijänsä ovat todella hyviä rooleissaan - varsinkin Tilda Swinton. Alkupäässä on hauskasti venytettyjä vitsejä ja paikoitellen neljännen seinän rikkominen toimii hyvin. Harmillisesti puolen välin jälkeen taso alkaa laskea. Rauhallinen tempo alkaa tuntua liiankin hitaalta, eivätkä vitsit naurata samalla lailla. Elokuva myös aloittaa paljon erilaisia juonikuvioita, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä loppuun tai pitää niitä kasassa. Lopusta myös löytyy tarpeetonta outoilua ihan vain outoilun vuoksi ja kritiikki särötystä kohtaan käy jopa liian päällekäyväksi. The Dead Don't Die on siis hieman epätasainen paketti ja olisin halunnut pitää siitä huomattavasti enemmän. Hyviä puolia on kuitenkin paljon ja lopulta kokonaisuus jää plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dead Don't Die, 2019, Animal Kingdom, Film i Väst

Arvostelu: Sorry to Bother You (2018)

SORRY TO BOTHER YOU

Ohjaus: Boots Riley
Pääosissa: Lakeith Stanfield, Tessa Thompson, Jermaine Fowler, Steven Yeun, Omari Hardwick, Armie Hammer, Terry Crews, Danny Glover, Michael X. Sommers, Robert Longstreet, Kate Berlant, David Cross, Patton Oswalt, Lily James ja Forest Whitaker
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Sorry to Bother You on rap-artisti Boots Rileyn esikoiselokuva. Riley sai inspiraation elokuvan tarinaan omasta menneisyydestään puhelinmyyjänä ja kirjoitti ideastaan käsikirjoituksen. Hän ei kuitenkaan ajatellut vaihtaa uraansa artistista elokuvantekijästä, joten hän muokkasi tarinan kappaleiden muotoon, jotka hän julkaisi albumillaan "Sorry to Bother You" hiphop-yhtye The Coupin kanssa vuonna 2012. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tarinan pariin ja päätti lopulta tuoda visionsa valkokankaille. Hän sai leffalleen rahoittajia ja tuottajia, sekä kasasi työryhmän ja näyttelijät, joiden kanssa kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Sorry to Bother You sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018, minkä jälkeen sitä on esitetty useissa eri tapahtumissa. Suomessa leffa nähtiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta muuten leffa ei saanut täällä lainkaan teatterilevitystä. Itse kuulin elokuvasta viime syksynä ja aloin odottamaan sen julkaisua, sillä kuulin siitä pelkkää ylistystä. Näin elokuvan monilla "vuoden 2018 parhaat elokuvat" -listoilla ja harmittelin, kun tajusin, ettei filmiä luultavasti nähtäisi Suomen teattereissa. Kuitenkin maaliskuun alussa huomasin, että Sorry to Bother You oli saapunut vuokrauspalvelu Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen sieltä heti.

Tyttöystävänsä kanssa autotallissa asuva Cassius "Cash" Green on kipeästi rahan tarpeessa, joten hän hankkii työn puhelinmyyjänä. Tajutessaan, että hän myy paremmin puhuessaan kuin valkoiset, aukeaa hänelle tie menestykseen.

Pääroolissa Cash Greeninä nähdään Lakeith Stanfield, joka sopii erinomaisesti epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Stanfield onnistuu tuomaan paljon tunteita esille pelkillä ilmeillään, mutta tietyissä tilanteissa hän myös heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin. Hahmona Cash on välittömästi pidettävä ja samaistuttava. Vaikkei asuisikaan autotallissa kuten hän, voi kuka tahansa nähdä itsensä hahmossa, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja pärjätä elämässä. Puhelinmyyjän ammatti ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta juuri siinä hommassa Cash huomaa olevansa paras ja alkaa löytämään itsevarmuutensa. Hahmon kehityskaari on mahtavasti kirjoitettu ja on hienoa, kuinka Cash pistetään jatkuvasti vaikeiden päätösten eteen. Cashin valkoisena äänenä kuullaan David Cross.
     Cashin tyttöystävää, Detroitia näyttelee Tessa Thompson, jota nähdään yhä vain useammin elokuvissa ja joka todistaa jatkuvasti kuuluvansa kameran eteen. Thompsonkin on nappivalinta osaansa ja hän tulkitsee hienosti monisävyistä hahmoaan. Detroitista löytyy vähän väliä uusia kerroksia, jotka tekevät hänestä yhä vain mysteerisemmän hahmon. Jo hänelle keksityt veikeät korvakorut osoittavat, että hän on kiinnostava tapaus ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cashin puhelinmyyjäkaverit Salvador (Jermaine Flower), Squeeze (The Walking Dead -sarjasta, 2010-, tuttu Steven Yeun) ja Langston (legendaarinen Danny Glover), sekä firmalla työskentelevät herra Anderson (Robert Longstreet), Johnny (Michael X. Sommers), Diana (Kate Berlant) ja huippupuhelinmyyjä eli tehosoittaja herra ______ (Omari Hardwick, valkoisena äänenä Patton Oswalt), Cashin setä Serge (Terry Crews) ja WorryFree-yrityksen pomo Steve Lift (rooliinsa yllättävänkin täydellisesti sopiva Armie Hammer). Kaikin puolin näyttelijät tekevät loistotyötä ja suurimmaksi osaksi filmin hahmot ovat kiinnostavia tai pidettäviä. Joku teistä varmasti huomasi, että Omari Hardwickin hahmon nimen kohdalla on pelkkä viiva. Se johtuu siitä, että hahmon nimi sensuroidaan piippauksella joka kerta kun se mainitaan. Tässä on vain yksi esimerkki elokuvan tarjoamista outouksista.

Sorry to Bother You on nimittäin outo elokuva. Siis todella outo. Leffa sisältää mitä kummallisimpia ideoita ja ratkaisuja, jotka saivat leukani loksahtamaan useaan otteeseen auki. Jo elokuvan alkupää vaikuttaa oudolta puhelinmyyjätarinansa kanssa; kuinka puhelut esitetään ruudulla, kuinka Cash puhuu valkoisen äänellä ja kuinka työntekijät haaveilevat pääsystä tehosoittajaksi. Elokuva ottaa yhden tylsimmistä kuulostavista ammateista ja tekee siitä äärettömän kiehtovan. Mutta tämä ei todellakaan ole oudointa, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Ei ei. Väärissä käsissä filmin outous muuttuisi täysin kaoottiseksi ja typeräksi sekamelskaksi. Todella suurella todennäköisyydellä elokuva olisi kauhea epäonnistuminen, etenkin kun ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii henkilö, jolla ei ole lähestulkoon mitään kokemusta elokuva-alalta. Mutta ai että Boots Riley pääsee yllättämään totaalisesti. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja käsikirjoituksensa yksi luovimmista ja kekseliäimmistä, mitä on pitkään aikaan tullut vastaan. Silti en voi olla pohtimatta... mitä helvettiä Riley on poltellut, kun hän kirjoitti tätä elokuvaa?! En millään usko, että näin trippaava teos syntyisi selvinpäin.

En todellakaan halua avata, mitä kaikkea outoutta elokuva sisältää. En vain siksi, että se spoilaisi leffasta paljon, vaan koska selittämällä leffan outous muuttuisi luultavasti luotaantyöntäväksi. Olenkin samaa mieltä elokuvan trailerin kanssa, että Sorry to Bother You täytyy vain nähdä omin silmin, jotta tietää sen olevan totta. Mielestäni tämä elokuva on vain pakko katsoa ja suosittelen sitä jo nyt kaikille, jos löydätte sen jostain katsottavaksi. Tämä leffa ei kuitenkaan ole kaikille, ei todellakaan. Jotkut tulevat luultavasti vihaamaan elokuvaa sen erikoisuuden ja tyylikikkailun vuoksi, ja tavallaan ymmärrän, jos niin käy. Itse lumouduin elokuvaan täysin ja suorastaan antauduin Rileyn taidokkuuden armoille. Sorry to Bother You jaksaa yllättää alusta loppuun saakka ja joka kerta, kun pelkäsin, että uusi yllätys laskisi tasoa hurjasti, se tuntuikin vain tekevän elokuvasta yhä vain paremman ja paremman. Lisäksi elokuva on aivan törkeän hauska! Minä nauroin vähän väliä leffan aikana ja kokonaisuudessaan filmi nosti jatkuvasti hymyn huulilleni mahtavuudellaan. Leffa ottaa myös nokkelasti kantaa poliittisiin asioihin ja tekee hauskasti pilkkaa tietyistä tahoista. Sorry to Bother You todella oli tajunnanräjäyttävä kokemus - niinkin tajunnanräjäyttävä, että minun täytyi pohdiskella filmiä muutaman päivän ajan, ennen kuin edes pystyin kirjoittamaan siitä arvostelua. En pysty oikein vieläkään käsittämään, mitä olin nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa!

Filmi on myös teknisesti upeasti toteutettu. Se on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu todella taidokkaasti. Mukana on paljon veikeää teknistä kikkailua, mitä itse ihailin suuresti. Lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä puhelinfirman tilojen ja Steve Liftin kodin kanssa, puvustajat ovat saaneet aikaiseksi hienoja asuja, minkä lisäksi maskeeraajat ja efektitiimi ovat päässeet parissa kohtaa vauhtiin. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi The Coupin ja Tune-Yardsin musiikit luovat mielenkiintoista lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Sorry to Bother You on aivan mielettömän erinomainen teos ja huikea taidonnäyte ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Boots Rileyltä! Rileyn visio on todella vahva läpi elokuvan ja hän kikkailee hauskasti monin eri tavoin. Olen hyvin varma, ettei Riley ole suunnitellut elokuvaa selvinpäin, mutta oli asia miten tahansa, on pakko myöntää, että hänellä on aikamoinen mielikuvitus. Rileyn ohjaus on mestarillista ja hänen käsikirjoituksensa jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen aina elokuvan loppuun saakka. Hän myös hallitsee filmin outouden täydellisesti ja tietää mitä tehdä, jottei kummallisuus hajoa käsiin. Elokuvasta on saatu todella mystinen ja kiehtova, ja sen tarinaan jää nopeasti koukkuun. Lisäksi elokuva sisältää paljon poliittista sanomaa ja mikä parasta, leffa on hulvattoman hauska! Näyttelijät tekevät loistotyötä - etenkin LaKeith Stanfield, Tessa Thompson ja Armie Hammer. Sorry to Bother You on ehdottomasti yksi oudoimmista ja omaperäisimmistä filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt ja suorastaan rakastuin tähän teokseen. Suosittelen tätä leffaa aivan kaikille, mutta sillä varoituksella, ettei tämä todellakaan toimi kaikille. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä leffa saattaa todella yllättää ja tehdä pysyvän vaikutuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sorry to Bother You, 2018, Cinereach, MACRO, MNM Creative, Forest Whitaker's Significant Productions, The Space Program

Yhteistyössä

Arvostelu: Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990)

PREDATOR 2 - SAALISTAJA

PREDATOR 2

Ohjaus: Stephen Hopkins
Pääosissa: Danny Glover, Bill Paxton, Maria Conchita Alonso, Rubén Blades, Gary Busey, Morton Downey Jr., Calvin Lockhart ja Kevin Peter Hall
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 18

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli menestys, jota jotkut pitävät jopa kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Jatko-osan suunnittelu lähtikin nopeasti käyntiin. Schwarzeneggerin oli tarkoitus palata tuttuun rooliinsa, mutta hän kieltäytyi siitä, jolloin tekijöiden täytyi miettiä erilaista tarinaa. Leffan juoneen otettiin paljon ideoita "Predator: Concrete Jungle" -sarjakuvista (1989-1990) ja pääosaan valittiin Tappava ase -leffasarjan (Lethal Weapon - 1987-1998) tähti Danny Glover. Predator 2 - Saalistaja ilmestyi loppuvuodesta 1990 (Suomessa vasta alkuvuodesta 1991) ja se menestyi hyvin, muttei päässyt lähellekään edellisen osan tuottoja. Elokuva sai myös selvästi negatiivisemman vastaanoton, sillä se jätti monet katsojat kylmäksi, minkä lisäksi useat kriitikot kutsuivat sitä huonoksi. Vuosien varrella leffalle on kuitenkin muodostunut kulttimaine ja jotkut sarjan fanit suorastaan rakastavat sitä. Itse näin Predator 2 - Saalistajan noin vuosi tai pari ensimmäisen osan jälkeen ja pidin sitä viihdyttävänä. Olen nähnyt sen pariin kertaan uudestaan, viimeksi nelisen vuotta sitten. Kun päätin arvostella kaikki kolme sarjan leffaa valmistautumiseksi tulevaan The Predatoriin (2018), oli jälleen aika katsoa Predator 2 uudestaan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Predator - saalistaja!

Los Angelesin poliisien taistelu kolumbialaisia ja jamaikalaisia huumejengejä vastaan saa yllättävän käänteen, kun jokaiselta osapuolelta alkaa mystisesti kuolla ihmisiä. Luutnantti Mike Harrigan alkaa tutkia asiaa, johon liittyy vaarallinen ulkoavaruuden saalistaja.

Pääosassa luutnantti Mike Harriganina nähdään tosiaan Danny Glover, joka on mainio valinta rooliin. Glover on vuosien varrella osoittanut sopivansa poliisin osaan ja tekee saman myös tässä. Mike on todella erilainen hahmo verrattuna edellisen osan majuri Dutchiin, jota Schwarzenegger esitti, mikä on erinomainen ratkaisu. Mike on toisenlainen toimintasankari ja hänen täytyy selvitä pelkällä älykkyydellään, sillä nyrkkitappelussa hänestä ei olisi vastusta kookkaalle Predatorille. Hän on tietty niitä poliisihahmoja, joiden on pakko saada itse selville, mistä on kyse, vaikka muita poliiseja ei kiinnostaisi tapaus tai vaikka häntä kiellettäisiin tekemästä niin.
     Miken lisäksi muita poliiseja ovat kova mimmi Leona (Maria Conchita Alonso), josta on pyritty saamaan aikaiseksi mahdollisimman maskuliininen naissankari; etsivä Jerry (Bill Paxton), joka kuvittelee olevansa tyylikäs naistenmies, jota naiset kuitenkin katsovat hieman inhoten; sekä Danny (Ruben Blades), joka on Miken hyvä ystävä. Jokaiseen hahmoon on saatu jokin kiinnostava juttu mukaan, mutta he eivät kuitenkaan jää mieleen leffan päätyttyä. Näyttelijät suoriutuvat osistaan ihan toimivasti, eikä Paxton ärsytä tuttuun tapaansa... paitsi ehkä pari kertaa.
     Elokuvassa nähdään myös Gary Busey erikoisagentti Keyesinä, Morton Downey Jr. tunkeilevana reportteri Popena ja Calvin Lockhart jamaikalaisen huumejengin johtaja King Willienä. Erikoisagentti Keyesin rooli on todella ennalta-arvattava ja Pope on aika rasittava tapaus, mutta King Willieä näkisi mielellään hieman lisääkin, sillä hänen roolinsa jää todella pieneksi.
     Itse leffan nimikkohahmona, eli Predatorina nähdään jälleen Kevin Peter Hall. Hahmo ei ole kuitenkaan sama, vaikka näyttelijää ei ole vaihdettu. Tämän elokuvan Predatorissa on paljon samaa kuin edellisen osan olennossa, mutta hirviöistä on tehty tyylikkäästi erilaiset. Tämä myös tarjoaa katsojille hienon vilkaisun Predatorien kulttuuriin. Leffassa esitellään uusia puolia hahmosta ja myös syvennetään hieman aiemmin näytettyjä asioita, kuten se että kunnia on Predatoreille äärimmäisen tärkeä asia. Tällaiset yksityiskohdat tuovat lisäsisältöä olentoon, jolloin se on muutakin kuin pelkkä siisti tappajamonsteri avaruudesta.

Predator 2 - Saalistajan lähtökohdat ovat hyvin mielenkiintoiset. Viidakko on vaihtunut Los Angelesiksi, joka tuo heti alusta asti erinomaisen raikkaan tunnelman. Se luo myös samalla lisäuhkaavuutta, sillä suurkaupungissa on paljon enemmän potentiaalisia uhreja saalistajalle - varsinkin kun kaduilla vallitsee sota huumejengejä vastaan. Heti alussa päästään näkemään tulitaistelu, joka herättää katsojan huomion. Samalla tapahtuu jotain kummallista, joka saa Miken aavistelemaan, että kaupunkiin on saapunut jotain todella erikoista. Salapoliisityötä on mielenkiintoista seurata ja kun aluksi Predator pysyy aika pitkälti piilossa, on mukaan saatu pienesti jännittävääkin tunnelmaa. Vaikka tapahtumapaikka on eri, on mukana tietty pieniä viittauksia edelliseen osaan, jolloin kaksi leffaa kuuluvat selvästi samaan sarjaan. Viittauksia on yllättäen myös Alien-sarjaan (1979-), sillä yhdessä kohtaa elokuvaa on näkyvissä Xenomorphin pääkallo, minkä lisäksi yksi kohtaus muistuttaa todella paljon Aliens - paluusta (Aliens - 1986) tuttua kohtaa, jossa sotilaat tutkivat ensimmäistä kertaa Xenomorphien pesää. Viittaukset ovat hauskoja, etenkin kun miettii, ettei vuonna 1990 ollut vielä tietoakaan Alienin ja Predatorin yhteisfilmeistä.

Valitettavasti Predator 2 - Saalistajasta tuntuu lähes koko leffan ajan puuttuvan "se jokin". Vaikka kyseessä on viihdyttävä teos, ei elokuva koskaan nappaa mukaansa ja saa kannustamaan hahmoja, kun nämä yrittävät päihittää näkymättömän uhan. Leffassa itse asiassa kannustaa enemmän Predatoria ja toivoisi näkevänsä häntä enemmän, sillä Mikea lukuunottamatta ihmishahmot ovat hieman tylsiä (minkä lisäksi muutamat kohtauksetkin ovat vähän pitkäveteisiä). Edellisessäkin elokuvassa oli ongelmana, että Dutchin lisäksi muiden hahmojen kohtalot eivät olleet kiinnostavia, mutta siinä kuitenkin kannusti sotilaita selviämään. Tämä filmi ei jostain syystä tuota samaa reaktiota katsojassa. Toimintakohtauksia on tietysti mukana ja ne kyllä viihdyttävät, mutta niiden toteutus ei ole erityisen hyvä, jolloin nekään eivät saa tarrattua katsojastaan kiinni. Muutamia vitsejäkin on mukana, mutta ne tarjoavat vain pari hekottelua. Loppuhuipennus on onneksi toimiva, mutta sekin kestää liian kauan, jolloin ihan viimeisessä kohtaamisessa katsoja alkaa jo odotella lopputekstien alkua. Verta Predator 2 kyllä tarjoaa, sekä tietty nyljettyjä ihmisiä ja pääkalloja kuten edeltäjäkin, mutta tunnelman puolesta filmi voisi olla selvästi laadukkaampi ja kiinnostavampi.

Sarjan ohjaus on vaihtunut John McTiernanilta Stephen Hopkinsille, joka ei ole täysin tiennyt, mitä tehdä elokuvan kanssa. Jännityksen luominen ei ole Hopkinsin vahvuus, eikä häneltä löydy oikeaa visiota toimintakohtauksille. Käsikirjoittajat ovat kuitenkin pysyneet samoina, ja John ja Jim Thomas ovat jälleen kirjoittaneet toimivan tarinan. Jotkut repliikit ovat kuitenkin kehnoja ja niitä olisi voinut miettiä uudelleen. Kuvaus ei ole mitä parasta ja paikoitellen leikkauskin on heikkoa, etenkin toimintakohtauksissa. Niiden kohtien hidastuksetkin ovat aika kömpelöitä. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet mahtavaa työtä Predator-asun kanssa, minkä lisäksi ne ovat onnistuneet muutenkin, kuten myös lavastustiimi. Visuaaliset efektit eivät ole kummoiset ja varsinkin kökösti toteutettua näkymättömyystehostetta on käytetty ihan liian paljon. Ääniefektit ovat kuitenkin mainiot - etenkin Predatorin äänet - ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt ihan hyvää työtä musiikkien parissa. Edellisestä osasta tuttuja melodioita on mukana, mutta mukaan on saatu myös uusia tunnelmointeja.

Yhteenveto: Predator 2 - Saalistaja on ihan kiva leffa, joka ei kuitenkaan yllä edeltäjänsä tasolle. Todella erilainen lähtöasetelma on loistava keksintö, mutta tunnelma ei ole kovin hyvin toteutettu. Elokuva on viihdyttävä ja verta janoavat katsojat saavat sitä mitä tilaavat, mutta siitä jää uupumaan paljon. Jännittävyyttä ei esiinny alun jälkeen ja toimintakohtaukset eivät ole kovin hyvin toteutettuja. Visuaaliset efektit ovat eläneet parhaat päivänsä ja hidastukset ovat jopa tökeröitä. Danny Glover onnistuu kuitenkin pääosassa ja vaikka yleisesti näytteleminen onkin pienesti yliampuvaa läpi leffan, ovat näyttelijät ihan toimivia rooleissaan. Predator on tietty siisti ja on hienoa tietää lajista enemmän. Jos pidit edellisestä osasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei kyseessä ole yhtä mainio pätkä. Mukana on joitakin tylsiä kohtia, mutta Predator 2 - Saalistaja jaksaa viihdyttää tarpeeksi, jotta sen voi katsoa toistamiseenkin. Leffan ikäraja on K18 ja muutamien kohtien aikana huomaa miksi, joten lasten silmille tämä ei todellakaan sovi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.avp.wikia.com
Predator 2, 1990, Twentieth Century Fox Film Corporation, Davis Entertainment, Lawrence Gordon Productions, Silver Pictures