Arvostelu: Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985)

HÄIVÄHDYS PURPPURAA

THE COLOR PURPLE

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Whoopi Goldberg, Danny Glover, Oprah Winfrey, Margaret Avery, Willard Pugh, Akosua Busia, Desreta Jackson, Howard Starr, Adolph Caesar, Laurence Fishburne, Leonard Jackson, Carl Anderson, Dana Ivey, Phillip Strong, Peto Kinsaka ja Lelo Masamba

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu Alice Walkerin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1982. Walker ei aluksi halunnut myydä kirjan oikeuksia elokuvaa varten, sillä hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka afroamerikkalaisia ja naisia kohdeltiin Hollywoodissa. Hän kuitenkin suostui lopulta tuottajakaksikko Jon Petersin ja Peter Guberin tarjoukseen sillä ehdolla, että ainakin 50 prosenttia työryhmän jäsenistä olisi afroamerikkalaisia tai naisia ja että hänellä olisi päätösvalta lopullisesta käsikirjoituksesta. Elokuvan säveltäjäksi palkattu Quincy Jones ehdotti Steven Spielbergiä ohjaajaksi, mistä aluksi niin Walker kuin Spielberg olivat epäileväisiä, kummatkin siksi, että Spielberg on valkoinen mies. Lopulta Walker kuitenkin innostui ajatuksesta, nähtyään Spielbergin E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ja Spielberg suostui hommaan, saatuaan Walkerin siunauksen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa joulukuussa 1985. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai runsaasti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä jopa yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Elokuva sai kuitenkin myös kritiikkiä sen kuvauksesta tummaihoisista miehistä ja siitä, että elokuvaa ei ohjannut tummaihoinen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häivähdystä purppuraa, vaikka olenkin jopa omistanut elokuvan Blu-rayna muutaman vuoden. Nyt kun Walkerin kirjan pohjalta on tehty uusi elokuvasovitus, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella Spielbergin elokuvan.

Vuonna 1909 isänsä hyväksikäyttämä teini-ikäinen Celie-tyttö naitetaan leskeksi jääneelle Albert Johnsonille. Varttuessaan Celie yrittää löytää paikkansa maailmassa ja päästä takaisin siskonsa ja heti syntyessään Celieltä pois vietyjen lastensa luokse.

Ennen Häivähdys purppuraa -elokuvan ilmestymistä Whoopi Goldberg oli tunnettu lavakoomikkona. Hän oli ollut mukana vain yhdessä elokuvassa aiemmin, pienelle huomiolle jääneessä Citizen: I'm Not Losing My Mind, I'm Giving It Awayssa (1982). Häivähdys purppuraa nosti Goldbergin maailmankuuluksi ja toi hänelle niin Golden Globe -palkinnon kuin Oscar-ehdokkuuden, kummatkin täysin ansaitusti. Goldberg näyttelee Celie Harrisia, joka on joutunut kestämään lapsuutensa väkivaltaisuutta ja seksuaalista pahoinpitelyä isältään (Leonard Jackson), jonka seurauksena hän on jopa synnyttänyt kaksi lasta, Adamin ja Olivian, jotka kuitenkin kummatkin vietiin häneltä heti syntymisen jälkeen. Rankka elämä jatkuu, kun Celie naitetaan leskeksi jääneelle ja väkivaltaan taipuvalle Albert Johnsonille (Danny Glover). Goldberg (sekä Celietä lapsena esittävä Desreta Jackson) on loistava roolissaan, tehden kertaheitolla kenties koko uransa vakuuttavinta työtä. Hän tulkitsee moniulotteista hahmoaan erinomaisesti ja tunteikkaasti. Glover tekee myös väkevän roolisuorituksen, joskin hänen hahmonsa on mitä inhottavin paskiainen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Akosua Busia Celien siskona Nettienä, Willard Pugh Albertin poikana Harpona, Oprah Winfrey ensimmäisessä leffaroolissaan Harpon tyttöystävänä Sofiana, Margaret Avery Albertin show-esiintyjärakkaana Shug Averyna, Adolph Caesar Albertin isänä, sekä nuori Laurence Fishburne yhdessä ensimmäisistä leffarooleistaan Harpon muusikkokaverina Swainina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, etenkin huikeaa työtä tekevä Oprah sanavalmiina Sofiana.

Jo ennen elokuvan ilmestymistä on väitelty siitä, oliko Steven Spielberg oikea tyyppi Häivähdys purppuraa -elokuvan ohjaksiin? Pohdintaa puolesta ja vastaan tapahtui tosiaan myös Spielbergin itsensä toimesta. Oli sitten mitä mieltä tahansa siitä, että valkoinen mies on ohjannut elokuvan tummaihoisen naisen vaikeista kokemuksista, ei voi kuin myöntää, että Spielberg on saanut aikaiseksi helkkarin hyvän filmin. Tuohon aikaan vielä pääasiassa viihteellisistä leffoista, kuten Tappajahaista (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialista tunnettu ohjaaja näytti ensi kertaa kykyjään vaativien draamateosten puolella ja osoitti, miksi Spielbergiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista ja moniosaavimmista elokuvaohjaajista.

Häivähdys purppuraa on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Kyseessä ei todellakaan ole helppo katselukokemus, se käy selväksi jo ensiminuuteilla, kun isänsä raiskaama, teini-ikäinen Celie synnyttää jo toisen lapsensa, joka napataan heti äitinsä sylistä ja viedään ties minne. Elokuva on ajoittain todella rankka, kun siinä on mukana lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, kotiväkivaltaa ja naisten ala-arvoista kohtelua monin eri tavoin. Monet kohtaukset ovat todella ahdistavia ja iljettäviä. Niiden vastapainona elokuvassa kuitenkin vallitsee toivon tunne, mikä antaa lohtua aina, kun kaikki näyttää synkältä. En etukäteen tiennyt, mihin olin ryhtymässä ja rankan aloituksen jälkeen yllätyinkin, kuinka hauska elokuva välillä on. Ikävyyksineenkin siitä löytyy suurta elämän riemua, joka nostaa tunteet pintaan. Silmät kostuvat leffan aikana useasti, välillä surusta, välillä ilosta. Välillä ei välttämättä edes osaa täysin sanoa, että miksi. Siitä yleensä tunnistaa vaikuttavan elokuvan.

Tunteikkuuteen vaikuttaa myös todella vahva tarina. Alice Walkerin kirjan pohjalta Menno Meyjesin käsikirjoitus on väkevä ja se pitää mielenkiinnon tiukasti yllä, vaikka kestoa on kaksi ja puoli tuntia. Katsojana jää täysin koukkuun Celien elämäntarinaan ja on erittäin mielenkiintoista seurata, kun teini-ikäinen, hyväksikäytetty ja lukutaidoton tyttö kasvaa läpi leffan ja löytää paikkaansa maailmasta. Sivuhahmojen tuomat sivujuonet ovat myös toimivat, etenkin Sofian, osittain juuri Oprah Winfreyn upean roolityön ansiosta. 

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas. Se on hienosti kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa niin kuvasommittelu kuin kameraliikkeet ovat tarkoin suunniteltuja. Leikkauskin on sulavaa ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu ytimekkäältä. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet vakuuttavaa työtä, kuljettaessaan tarinaa visuaalisesti vuodesta 1909 1930-luvun lopulle. Maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikäviä ruhjeita hahmoille. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Quincy Jonesin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla läpi leffan. Ei ihme, että Jonesin työ sai useita palkintoehdokkuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Color Purple, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Guber-Peters Company

Arvostelu: Prinsessa ja sammakko (The Princess and the Frog - 2009)

PRINSESSA JA SAMMAKKO

THE PRINCESS AND THE FROG

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Anika Noni Rose, Bruno Campos, Michael-Leon Wooley, Jim Cummings, Keith David, Jennifer Cody, Peter Bartlett, Jenifer Lewis, John Goodman, Oprah Winfrey, Ritchie Montgomery, Don Hall, Paul Briggs ja Terrence Howard
Genre: animaatio, romantiikka, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

The Princess and the Frog, eli suomalaisittain Prinsessa ja sammakko on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 49. osa. Elokuva perustuu E. D. Bakerin lastenkirjaan "The Frog Princess" (2002), joka puolestaan pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Sammakkoprinssi" ("Der Froschkönig oder der eiserne Heinrich"). Sekä Walt Disney -yhtiö, että sen omistuksessa oleva Pixar-yhtiö suunnittelivat samaan aikaan tekevänsä elokuvan sadun pohjalta ja yhtiöt päättivät yhdistää leffat yhdeksi animaatiofilmiksi. Vuoden 2004 Lehmäjengin (Home on the Range) jälkeen Disney ilmoitti, että se jäisi yhtiön viimeiseksi käsin piirretyksi elokuvaksi, mutta kun 2006 Disneyn johtoon nousivat Ed Catmull ja John Lasseter, he päättivät unohtaa tämän päätöksen ja tehdä lisää piirrettyjä. Kaksikko päätti palkata uutta leffaa varten useita animaattoreita, jotka olivat jättäneet työnsä 2004 ja jotka palasivat innoissaan takaisin hommiin. Lopulta Prinsessa ja sammakko sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 2009 - tasan 10 vuotta sitten! Suomeen leffa tosin saapui vasta alkuvuodesta 2010. Elokuva oli pidetty niin kriitikoiden kuin Disney-fanien keskuudessa, mutta sen tuotot eivät olleet kovin kummoiset. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista (kuten mm. kolmesta Oscarista), muttei voittanut kuin muutaman ehdokkuuksistaan. Elokuva aiheutti myös hieman erikoista käyttäytymistä, sillä jotkut lapsikatsojista päättivät pussailla sammakoita ja saivat salmonellan. Itse en käynyt katsomassa Prinsessa ja sammakkoa, kun se ilmestyi teattereihin, vaan näin leffan vasta syksyllä 2014, kun vihdoin vuokrasin sen. Pidin elokuvasta ja ostin sen Blu-rayna hyllyyni, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa täyttää 10 vuotta, tiesin, että oli aika katsoa elokuva toistamiseen ja arvostella se samalla.

1920-luvulla New Orleansissa oman ravintolan avaamisesta haaveileva Tiana kohtaa eräänä iltana sammakon, joka väittää olevansa oikeasti kirottu prinssi ja että suudelmalla hän voisi muuttua takaisin ihmiseksi. Tiana suutelee sammakkoa, mutta muuttuukin itse sammakoksi!

Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko on siinä mielessä harhaanjohtava, ettei leffan päähenkilö Tiana (Anika Noni Rose) ole mikään prinsessa. Tämä itse asiassa aiheuttaakin pääkaksikon dilemman, sillä vain prinsessan suudelma muuttaa kirotun sammakkoprinssin takaisin ihmiseksi. Tavallisen ihmisen suudelma vain lisää kirousta ja Tiana on aivan tavallinen ihminen. Hän on tarjoilija kahdessa eri kuppilassa, yrittäen kerätä rahaa avatakseen oman ravintolansa. Tiana on päättäväinen ja sinnikäs nainen, joka pakottaa itsensä takaisin jaloilleen aina, kun este saa hänet kompastumaan maahan. Hahmo onkin kiinnostava ja pidettävä alusta lähtien, ja katsoja kannustaa häntä leffan läpi, jotta tämä saisi toteutettua haaveensa. Oman ravintolan avaaminen on itse asiassa jo tarpeeksi mielenkiintoinen juonikuvio itsessään ja aluksi saattaa tuntua siltä, ettei leffa edes tarvitsisi mitään sammakkohärdelliä ollakseen veikeä kertomus.
     Leffan nimen toinen osapuoli, eli sammakko kyllä löytyy ja se on tosiaan Maldonian prinssi Naveen (Bruno Campos). Toisin kuin Tiana, katsoja ei ole heti varma, mitä ajatella prinssi Naveenista. Prinssi on aikamoinen tuhlaajapoika, joka vähät välittää vastuustaan, vaan haluaa vain juhlia. Silti hahmo on myös pidettävä, tuodessaan iloa monien elämään ja heittäytyessään hauskanpitoon mukaan. Elokuvan aikana prinssiä syvennetään taidokkaasti ja hahmon todellinen luonne alkaa nousta esiin. Prinssi Naveen ja Tiana ovatkin erinomaiset päähenkilöt ja poikkeavat vahvasti perinteisistä Disneyn kuninkaallisiin liittyvistä hahmoista. Elokuvan nimi Prinsessa ja sammakko herättää katsojassa heti tietyt ennakko-odotukset ja on hauska, että leffa tarjoaakin jotain aivan muuta.

Tarinan pahis on prinssi Naveenin kironnut voodoo-tohtori Facilier (Keith David), joka on myös todella mainio tapaus. Hahmolle on onnistuttu saamaan veikeän kiero luonne ja läpi leffan on hauska seurata, kuinka hän hyödyntää voodoo-taikojaan. Itse pidän etenkin siitä, kuinka tohtori Facilierin varjo elää omaa elämäänsä kuten Peter Panin varjo. Tähänkin hahmoon tuodaan tiettyä lisäsyvyyttä elokuvan aikana, mikä tekee hänestä entistäkin kiinnostavamman.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tianan pinnallinen ja itserakas ystävä Charlotte La Bouff (Jennifer Cody), hänen rikas isänsä Eli (John Goodman), Tianan lempeä äiti Eudora (Oprah Winfrey), prinssi Naveenin kömpelö avustaja Lawrence (Peter Bartlett) ja outo taikaeukko Mama Odie (Jenifer Lewis), sekä eläinhahmot Louis-alligaattori (Michael-Leon Wooley) ja Ray-tulikärpänen (Jim Cummings). Alligaattori Louis on mahtava tapaus, rakastaessaan jazzia ja unelmoidessaan sen soittamisesta isojen yleisöjen edessä. Ongelmana vain on, että kaikki juoksevat aina pakoon Louisin nähdessään. Ray taas on hieman höpsähtänyt heppu, jolla on kuitenkin pienestä koostaan huolimatta isompi sydän kuin leffan muilla hahmoilla. Mama Odie on myös hupsu hahmo ja tarjoaa muutamat hyvät naurut lyhyen ruutuaikansa aikana.
     Hupia tuo myös sammakoita metsästävä kolmikko Reggie (Ritchie Montgomery), Darnell (Don Hall) ja Kaksnäppi (Paul Briggs), jotka olisivat voineet esiintyä elokuvassa hieman kauemminkin.

Prinsessa ja sammakko ottaa klassisen sadun ja tuo siihen hauskan twistin. Vaikkei se olekaan Disneyn keksintö, että prinsessa muuttuukin sammakoksi, ei moni välttämättä ole lukenut Bakerin "The Frog Princessiä", jolloin idea tuntuu tuoreelta. Elokuvaan tuo raikkautta myös muutkin asiat. Mukana on vanhaa satumaisuutta, minkä Disney todella taitaa, mutta samalla leffasta löytyy modernimpaakin otetta. 1910-luvun New Orleans on mahtava tapahtumapaikka ja se luo hienosti oman henkensä mukaan filmiin. Elokuva nappaa heti mukaansa ja pitää hyvin otteessaan koko seikkailun ajan, tarjoten vähän väliä jotain uutta mukaan.

Huumoria elokuvasta löytyy kaikenikäisille ja mukana on niin veikeää fyysistä pöhköilyä kuin ovelaa sanailua. Hahmot kohtaavat välillä jonkinlaisia vaaroja, jotka tuovat mukaan hyvää jännitettä. Perheen pienimmille tohtori Facilierin voodootaiat ja -hirviöt saattavat olla hieman liiankin hurjia, mutta ala-asteikäisille niiden tuoma jännitys luultavasti vain lisää leffan kiehtovuutta. Romantiikkaa Prinsessa ja sammakosta löytyy tietysti, onhan kyseessä rakkaustarina. On kuitenkin hyvä, ettei Tianan ja prinssi Naveenin suhde ole mitään rakkautta ensisilmäyksellä, vaan hahmot eivät aluksi edes pidä toisistaan, Tianan syyttäessä Naveenia tilanteestaan. Koskettavuuttakin on mukana ja herkimmille katsojille parikin kohtausta nostavat kyyneleet pintaan. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis erittäin mainio lisäys Disneyn animaatioelokuvien sarjaan.

Monen muun Disney-leffan tavoin Prinsessa ja sammakkokin on tietty musikaali. Laulut poikkeavat kuitenkin tyyliltään muista Disneyn filmeistä, sillä säveltäjä Randy Newman on halunnut mukaan jazzia ja bluesia. Elokuva alkaa kappaleella "Down in New Orleans", joka antaa katsojalle hyvän käsityksen loppuleffan hengestä. "Almost There" on Tianan haaveilulaulu ravintolastaan, kun taas "Friends on the Other Side" toimii esittelynä tohtori Facilierin voodookyvyistä. "When We're Humanin" aikana alligaattori Louis kuvailee, mitä tekisi, jos olisi ihminen, mihin yhtyvät myös Tiana ja Naveen. "Gonna Take You There" on Rayn reipas rallatus, kun taas "Ma Belle Evangeline" on saman hahmon haikea laulu rakkaansa perään. Mama Odie taas pistää tanssijalalla koreaksi "Dig a Little Deeperin" aikana. Lopputekstien aikana kuultava Ne-Yon kappale "Never Knew I Needed" ei tyyliltään sovi elokuvaan lainkaan ja onkin aika kehno lopetuslaulu. Vaikka kappaleet ovat suurimmaksi osaksi mainioita ja sopivat hyvin mukaan, tulee lauluja yhdessä kohtaa vähän turhankin tiuhaan tahtiin. Lisäksi täytyy myös valitettavasti todeta, että "Friends on the Other Sideä" lukuunottamatta laulut eivät jää itselläni soimaan päässä millään tavalla.

Visuaalisesti Prinsessa ja sammakko on tietysti todella näyttävä teos. Piirrosjälki on upeaa ja kaunista, minkä lisäksi taustoihin käytetyt tietokone-efektit sulautuvat hyvin mukaan. Hahmoissa on selvää Disney-tyyliä ja filmi on yllättävänkin täynnä yksityiskohtia. Tohtori Facilierin voodootemppujen aikana animaattorit pääsevät tosissaan leikkimään erikoisilla visuaalisuuksilla. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ron Clements ja John Musker, jotka ovat aiemmin tehneet Disney-klassikot Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989), Aladdin (1992), Herkules (Hercules - 1997) ja Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002). Kaksikko on siis aikamoinen Disney-parivaljakko ja he ovat tehneet erittäin mainiota työtä myös tämän elokuvan parissa. Clements ja Musker ovat myös käsikirjoittaneet filmin yhdessä Rob Edwardsin kanssa ja kolmikko on keksinyt hauskoja ideoita ja käänteitä, joilla pitää katsoja kiinnostuneena alusta loppuun.

Ja kun kyseessä on Disney-animaatio, mukana on tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, jne. Elokuvan alkupäässä laajassa katukuvassa voi nähdä Aladdinin taikamaton eräällä parvekkeella ja lopun isossa juhlassa on Pienen merenneidon kuningas Tritonia esittävä patsas. Tianan ja prinssi Naveenin sammakkotappelun aikana he ohittavat kirjahyllyn, jossa on Pieni merenneito -kirja, sekä kirja Tähkäpäästä, viittauksena Disneyn seuraavaan elokuvaan Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010). Lisäksi mukana on tietty numerosarja A113, mikä viittaa California Institute of the Arts -koulun animaatioluokkaan, missä monet Disneyn animaattorit ovat opiskelleet. A113 koristaa raitiovaunun keulaa. Elokuvassa myös keskustellaan tähdistä samaan henkeen kuin Leijonakuninkaassa (The Lion King - 1994).

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on neljä poistettua kohtausta, taidegalleria, "What Do You See: Princess Portraits" -peli, sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Magic in the Bayou: The Making of a Princess", "Bringing Life to Animation" ja "The Return to Hand Drawn Animation", filmin hahmoista kertovat "Disney's Newest Princess", "The Princess and the Animator" ja "Conjuring the Villain", sekä musiikeista kertova pätkä "A Return to the Animated Musical". Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi.

Yhteenveto: Prinsessa ja sammakko on veikeän erilainen versio klassikkosadusta ja samalla myös osoitus siitä, että Disneyn pitäisi aina välillä tehdä käsin piirrettyjä animaatioita. Kun piirrokseen on tuotu digiefektejä mukaan, vastaa visuaalinen tyyli hienosti elokuvan tyyliä yhdistellä klassikkosatua hieman modernimpaan otteeseen. New Orleans on kiehtova tapahtumapaikka ja jo se nappaa katsojan hyvin mukaansa. Tiana ja prinssi Naveen ovat kiinnostavat päähenkilöt ja heidän seikkailuunsa lähtee mielellään. Romantiikka on oivasti toteutettu, eikä se muutu ällöimeläksi koskaan. Tohtori Facilier on mainio pahis ja tarjoaa mukavaa jännitettä, kun taas eläinhahmot Louis ja Ray lisäävät hyvää huumoria. Jazzin ja bluesin lisäys musiikkeihin tekee jo itsessään elokuvasta erottuvan Disney-animaatioiden joukosta, mutta harmillisesti laulut eivät ole parhaasta päästä. Kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä piirrosseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Suosittelenkin Prinsessa ja sammakkoa perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä kaikille niille, jotka toivovat, että yhtiöt vaihtaisivat tietokoneanimaatiot takaisin käsin piirrettyihin elokuviin. Vaikka itse pidänkin kovasti digianimaatiosta, toivoisin, että Disney älyäisi edes kerran kymmenessä vuodessa julkaista käsin piirretyn animaation. Harmi vain, ettei Prinsessa ja sammakko ollut toivottu hitti, joten saattaa kestää vielä pitkään, ennen kuin yhtiö uskaltaa koittaa onneaan jälleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Princess and the Frog, 2009, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018)

HYPPY AJASSA

A WRINKLE IN TIME

Ohjaus: Ava DuVernay
Pääosissa: Storm Reid, Deric McCabe, Levi Miller, Reese Witherspoon, Oprah Winfrey, Mindy Kaling, Chris Pine, Gugu Mbatha-Raw, Zach Galifianakis, Michael Peña, Andre Holland, Rowan Blanchard ja David Oyelowo
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

A Wrinkle in Time, eli suomalaisittain Hyppy ajassa perustuu Madeleine L'Englen samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan tehnyt Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo aiemmin filmatisoinnin, vuonna 2003 suoraan televisioon ilmestyneen A Wrinkle in Timen, mikä ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa. Vuonna 2010 Disney ilmoittikin kokeilevansa tarinan kääntämistä uudestaan. Elokuvan teko kuitenkin venähti, sillä käsikirjoittajaa jouduttiin vaihtamaan pariinkin otteeseen. Lopulta teksti saatiin kasaan, ja työryhmä ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016. Hyppy ajassa sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018, mutta sen heikon menestyksen ja kriitikoilta saaman täystyrmäyksen vuoksi elokuva ei ilmestynytkään Suomen teattereissa, vaan saapui loppukesästä suoraan vuokrattavaksi eri palveluihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja minua harmitti, kun Suomen ensi-iltaa siirrettiin yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi, kunnes se lopulta katosi kokonaan. Kun Hyppy ajassa viimeinkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, pääsin vihdoin katsomaan sen.

Megin ja Charles Wallacen tiedemies-isä katosi mystisesti neljä vuotta sitten. Eräänä päivänä kolme yliluonnollista olentoa saapuvat sisarusten luo ja kertovat heidän isänsä olevan eksyksissä toisella puolella maailmankaikkeutta, jolloin sisarukset lähtevät etsintäretkelle halki universumin.

Murryn sisaruksia, nuorta Meg-tyttöä ja hänen pikkuveli Charles Wallacea näyttelevät Storm Reid ja Deric McCabe. Tiedemiehen lapsina Meg ja Charles Wallace ovat näköjään automaattisesti kiinnostuneita tieteestä ja he ovat molemmat aika nerokkaita. Älykkyytensä vuoksi Meg ei ole kovin suosittu koulussa ja joutuu isänsä kaipuun lisäksi kärsimään kiusaajista. Hahmo on kiinnostava, mutta valitettavasti hänen kaarensa leffan aikana on hyvin kömpelösti kirjoitettu. Reid kuitenkin tekee parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Megin pikkuveli Charles Wallace taas elää vain täysillä ja poukkoilee innokkaasti sinne sun tänne. Hahmo ei tunnu kyseenalaistavan mitään, vaan lähtee heti seikkailuun, kun siihen tulee mahdollisuus. Ei ole kovin mukavaa kritisoida lapsinäyttelijän suoritusta, sillä lapset eivät ole vielä ehtineet saamaan kokemusta alalta samalla lailla kuin aikuiset vastanäyttelijänsä, mutta nyt minun täytyy ikävä kyllä sanoa, että McCabe on todella huono tässä leffassa. Hän tuo hahmon innokkuuden aika ärsyttävästi esille, minkä lisäksi hän on armottoman kehno elokuvan loppupäässä. Tässä täytyy tosin syyttää lähinnä tekijöitä, jotka nostavat hahmon liian massiiviseen osaan, eivätkä ole älynneet, ettei McCabe vain pärjää niin merkittävässä roolissa.
     Megin ja Charles Wallacen kohtaamat kolme erikoista olentoa ovat olomuotoaan muuttava rouva Whatsit (Reese Witherspoon), kokoaan muuttava ja viisaita puhuva rouva Who (Oprah Winfrey) ja ihmisten lausahduksia lainaillen puhuva rouva Which (Mindy Kaling). Nämä olennot tuodaan mukaan oudon kömpelösti, eivätkä he koskaan ole niin kiehtovia kuin tekijät ovat selvästi luulleet. Tämän lisäksi olen häkeltynyt, kuinka kehnoja näyttelijät tässä ovat. Kalingista ja Winfreystä huomaa, että he tajusivat virheensä vasta, kun olivat sopimuksensa tehneet ja esiintyvät todella väkinäisesti. Witherspoon taas lähtee täysillä mukaan ja ylinäyttelee minkä kerkeää.
     Mukaan seikkailuun lähtee myös nuori poika Calvin (Levi Miller), joka on todella huonosti kirjoitettu hahmo. Calvin vain ilmestyy tarinaan ja heti tavattuaan Megin ja Charles Wallacen, hän on valmis lähtemään retkelle halki universumin pelastaakseen heidän isänsä. Hahmo vain roikkuu mukana, jotta mukaan saataisiin pientä ihastuksentynkää hänen ja Megin välille. Millerkään ei ole kummoinen roolissaan ja vaikuttaisi siltä, että hänkin on ihmetellyt hahmonsa tarkoitusta.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Gugu Mbatha-Raw Megin ja Charles Wallacen äitinä, Zach Galifianakis erikoisena meediona, Michael Peña pahana Redinä, Andre Holland sisarusten koulun rehtorina ja Rowan Blanchard Megin kiusaajana. Äitihahmo saa harmillisen vähän ruutuaikaa, eikä Mbatha-Rawille jää muuta tekemistä kuin harmitella miehensä katoamista. Galifianakis vetää tuttuun tapaansa homman täysin yli ja aiheuttaa suurta myötähäpeää. Yleensä loistava Michael Peña tekee yllättävänkin sieluttoman roolityön. Holland taas kärsii surkeasti kirjoitetusta roolihahmosta. Megin pitäisi tehdä jollekulle valitus rehtorista, sillä tämä sanoo oikeasti inhottavia asioita. Loppujen lopuksi koko elokuvan paras näyttelijä on kadonnutta isää esittävä Chris Pine, joka osoittaa lahjakkuutensa, miksi onkin sääli, että hänen ruutuaikansa on todella minimaalinen.

Nyt kun olen vihdoin nähnyt Hyppy ajassa -elokuvan, minua ei todellakaan enää harmita, ettei se saapunut Suomen teattereihin. Lyttäävien arvostelujen ja kehnon menestyksen takia odotukseni eivät olleet korkeat, mutten silti voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka huono leffa tämä on. Kyseessä on ehdottomasti yksi surkeimmista Disney-filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt - kenties jopa surkein! Miten ihmeessä tämä edes sai studion hyväksynnän? Disneyn kaltaisen megayhtiön luulisi pohtivan tarkkaan, mihin sijoittaa rahaa, mutta tämä tuntuu siltä, että studiopomot ovat vain ajatelleet kääräisevänsä helpot miljoonat taskuun. Hyppy ajassa on yksi sieluttomimmista, innottomimmista ja mitäänsanomattomimmista filmeistä, minkä olen aikoihin katsonut. Tiedän kyllä, että fantasia on todella vaikea genre. Tehtynä oikein se voi johtaa huikeisiin asioihin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), mikä kuuluu ehdottomien suosikkileffojeni joukkoon, sekä J. K. Rowlingin "Harry Potter" -kirjasarjaan (1997-2007) ja sen pohjalta tehtyihin elokuviin (2001-2011), mitkä merkitsevät minulle enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Hyppy ajassa vajoaa kuitenkin aivan käsittämättömän pohjalle ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin.

Elokuva kuvittelee kyllä olevansa kiehtova, eeppinen, nokkela, koskettava, hauska ja jännittävä, mutta se ei oikeastaan ole mitään näistä asioista. Leffan tarina voisi kiinnostaa, jos sen hahmot tekisivät vaikutuksen tai jos se olisi kerrottu hyvin. Tarina vain loikkii eteenpäin ja heittää henkilöitä paikasta toiseen erilaisten maailmojen ja olentojen luokse, joita elokuva pitää mahdottoman erikoisina, mutta mitkä eivät tarjoa katsojalle minkäänlaista vau-efektiä. Leffasta tuntuu puuttuvan täysin Disney-taika, eikä missään ole sellaista ihmettä, mitä yhtiön filmeissä on totuttu näkemään. Huumori ei todellakaan iske, vaan aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eivätkä toiminnalliset kohtaukset ole jännittäviä, sillä ne ratkeavat naurettavan helposti, eikä niissä tunnu oikeasti olevan minkäänlaista vaaraa. Yhdessä kohtauksessa leffa onnistuu hieman koskettamaan, sen voin myöntää. Koko rainassa on siis yksi aidosti hyvä hetki, mutta harmillisesti sekin menee pilalle, kun sen jälkeen nähdään mitä tylsin loppuhuipennus. Elokuvan paha voima, mitä kolme rouvaa kutsuvat nimellä "Se" (kyseessä ei valitettavasti ole se "Se", eli Pennywise-klovni) on käsittämättömän tylsä ja unohdettava vastus.

Leffan on ohjannut Ava DuVernay, joka on aiemmin tehnyt lähinnä realistisempaa draamaa, kuten parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Selman (2014). Hyppy toisiin maailmoihin ja fantasiasatuihin ei ole luonnistunut häneltä lähes lainkaan. DuVernayn draamataidot pääsevät esille elokuvan ainoassa hyvässä kohtauksessa, mutta muuten hän tekee laimeaa työtä, eikä saa edes konkarinäyttelijöitä kiinnostumaan projektista. Jeff Stockwellin ja Jennifer Leen työstämä käsikirjoitus vaatisi myös paljon viilaamista ja he olisivat voineet oikeasti miettiä käytännöllisyyttä kirjoittaessaan Charles Wallacen roolia. Sentään Hyppy ajassa on kuvattu kelvollisesti. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia ja suurimmaksi osaksi efektit näyttävät ihan hyviltä. Jotkut tehosteet, kuten King Kongin kokoinen Oprah ovat kuitenkin aika kehnosti toteutettuja. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet leikittelemään rouvien ja muiden yliluonnollisten hahmojen kanssa. Ääniporukka taas on luonut hyvän audiomaailman filmille. Säveltäjä Ramin Djawadin työ taas tuntuu valuvan täysin hukkaan, kun elokuva käyttää niin paljon jo olemassa olevia kappaleita, jotka yrittävät epätoivoisesti luoda haikeaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Hyppy ajassa on yksi kaikkien aikojen surkeimmista Disney-elokuvista, ellei jopa surkein. Satuelokuvista tunnetun yhtiön taikuus ja ihme eivät ole millään tavalla läsnä tässä rainassa, vaan lopputuloksena on yksi innottomimmista ja sieluttomimmista fantasialeffoista, minkä olen joutunut katsomaan. Elokuva ei koskaan tarjoa minkäänlaista vau-efektiä, eikä sen seikkailu koukuta lainkaan. Jännitystä ei löydy, eivätkä vitsit naurata. Suurimmaksi osaksi filmi on todella myötähäpeällistä katsottavaa, etenkin Winfreyn, Witherspoonin, Kalingin, Peñan ja etenkin nuoren McCaben takia. Käsikirjoittajat ottivat riskin pistäessään McCaben roolihahmon todella tärkeään rooliin ja se kostautuu mitä ikävimmällä tavalla, tekemällä elokuvan loppupäästä tuskastuttavan kiusallisen. Elokuva sisältää yhden ainoan hyvän kohtauksen, joka onnistui pienesti koskettamaan, mutta siinä se. Hyppy ajassa on aivan kauhea pohjanoteeraus Disneyltä, enkä voi käsittää, miten tämä alunperin edes saatiin tehtyä? On varmaan sanomattakin selvää, etten todellakaan suosittele tätä kenellekään. Lapset saattavat löytää tästä jonkinlaista riemua, mutta tuskinpa hekään muistavat tästä mitään enää seuraavana päivänä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Wrinkle in Time, 2018, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment

Yhteistyössä