Arvostelu: Lilo & Stitch (2025)

LILO & STITCH

Ohjaus: Dean Fleischer Camp

Pääosissa: Maia Kealoha, Chris Sanders, Sydney Elizebeth Agudong, Zach Galifianakis, Billy Magnussen, Kaipo Dudoit, Amy Hill, Courtney B. Vance, Hannah Waddingham ja Tia Carrere

Genre: seikkailu, komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Lilo & Stitch on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch) vuodelta 2002. Vuonna 2018 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä animaatiosta näyteltyä versiota. Aluksi Mike Van Waes kirjoitti käsikirjoituksen ja Jon M. Chu valittiin ohjaajaksi, mutta molemmat jättivät projektin. Chris Kekaniokalani Bright ryhtyi muokkaamaan Van Waesin tekstiä ja Dean Fleischer Camp korvasi Chun ohjaajana. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2023, mutta kun asuja sisältänyt vaunu poltettiin, tuotantoa täytyi viivästyttää kuukaudella. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa, mutta heinäkuussa ne keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Disney+ -palvelussa, mutta leffa päätettiinkin siirtää teattereihin. Nyt Lilo & Stitch on saanut ensi-iltansa ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Olen kyllästynyt Disneyn uudelleenfilmatisointivillitykseen, minkä lisäksi koin, että Lilo ja Stitch oli liian tuore elokuva, eikä kaivannut uutta versiota. Epäilystäni huolimatta kävin katsomassa uuden Lilo & Stitchin heti ensi-iltapäivänä.

Pienellä Havaijin saarella asustavan Lilo-tytön elämä mullistuu, kun hänen uusi koiransa Stitch paljastuu avaruusolennoksi, jota jahtaa Galaktinen Federaatio.

Lukuisat tytöt hakivat Lilon rooliin, kunnes pestin nappasi alle kouluikäinen Maia Kealoha. Kealoha onkin nappivalinta rooliin. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa rasavilliä luonnetta, mutta samalla myös tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta, kun Lilon ikätoverit katsovat häntä nenänvartta pitkin. Kealoha tekee Lilosta sympaattisen, minkä lisäksi on ihailtavaa, kuinka luontevasti hän esiintyy, ottaen huomioon että kyseessä on hänen debyyttiroolinsa ja että pitkät pätkät hänen vastanäyttelijänään on ollut nukke tai muu vastaava, mikä on jälkikäteen korvattu tietokoneanimoidulla Stitchillä. Stitch on karkuteillä oleva avaruusolento, joka on suunniteltu tuhoamaan kaiken tieltään. Stitchin äänenä kuullaan alkuperäisleffan tapaan Chris Sanders, jonka luoma ääni onkin jo varsin ikoninen, puhumattakaan Stitchin pahantahtoisesta naurusta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lilon isosisko Nani (Sydney Elizebeth Agudong), joka on huolehtinut Lilosta heidän vanhempiensa menehdyttyä, heidän naapurinsa David (Kaipo Dudoit) ja tämän isoäiti Tūtū (Amy Hill), avaruusolioihin erikoistunut CIA-agentti Cobra Bubbles (Courtney B. Vance), sosiaalityöntekijä Kekoa (alkuperäisleffassa Nania ääninäytellyt Tia Carrere), sekä Galaktisen Federaation johtaja (Hannah Waddingham), sekä Stitchin luoja Jumba (Zach Galifianakis) ja tieteilijä Pleakley (Billy Magnussen), jotka lähtevät jahtaamaan Stitchiä. Kealohan tapaan myös Agudong on hyvä valinta osaansa ja he muodostavat oivan siskoskaksikon. Cobra Bubblesin jakaminen kahdeksi hahmoksi on ihan toimiva veto, mutta sen sijaan on harmi, että alkuperäisleffan pahis, Stitchiä jahtaava kapteeni Gantu on jätetty pois ja hänen häijyt piirteensä on siirretty Jumballe, joka oli alkuperäisessä vain vinksahtanut tiedemies. Nanin ja Davidin välisestä romanssista on lähes täysin luovuttu, mikä pistääkin paikoin pohtimaan, mikä virka nuorella miehellä edes on leffassa?

Uusi näytelty Lilo & Stitch -elokuva sisältää joitain muutoksia alkuperäiseen elokuvaan nähden, osa toimivia, toiset taas turhauttavia. En pitänyt siitä, että Jumbasta on tehty pahis, minkä lisäksi minua harmitti, että sen sijaan, että Jumba ja Pleakley olisivat yrittäneet soluttautua ihmisten joukkoon naurettavan kehnoilla valeasuilla, he muuttavatkin itsensä ihmisiksi. Paras muutos on se, kuinka Nani saa enemmän sisältöä ja elokuvassa näytetään, mitä unelmia Nani on joutunut uhraamaan, kun hänestä tuli yhtäkkiä Lilon huoltaja. Lilon ja Nanin sisaruussuhde, sekä Lilon ja Stitchin välille muodostuva ystävyys ovat elokuvan kantava voima, jolloin lopputulos ei tunnu vain laiskalta rahastukselta. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että kun Disneyllä selvästi osataan kertoa tarinaa näistä siskoista ja heidän "koirastaan" kunnon sydämellä, miksei studio olisi voinut rohkaistua kertoa kokonaan uutta tarinaa heistä? Lilossa ja Stitchissä kun olisi potentiaalia monenlaisiin seikkailuihin.

Siinä, missä parin kuukauden takainen Lumikki-uudelleenfilmatisointi (Snow White - 2025) aiheutti lähinnä silmienpyörittelyä vaivaannuttavilla ratkaisuillaan, muutoksillaan ja korjausliikeyrityksillään, Lilo & Stitch on varsin harmiton ja kelvollinen uusi versio elokuvasta, joka ei olisi uutta versiota kaivannut. Alkuperäinen elokuva on edelleen yhtä riemastuttava, ihana, hauska ja jopa hiukan jännittävä, eikä sen ilmestymisestä ole vierähtänyt vielä kuin parisenkymmentä vuotta. Tosin jos tämä uudelleenfilmatisointi tuntuu tulevan turhan pian alkuperäisen jälkeen, niin seuraavaksi Disneyllä on luvassa näytelty versio Vaianasta (Moana - 2016). Jep, animaatiosta, jonka ilmestymisestä tulee kuluneeksi vasta yhdeksän vuotta ja joka viime vuonna osoitti, että senkin elokuvan hahmoissa on potentiaalia uusiin seikkailuihin, eikä vain saman tarinan kierrättämiseen.

Chris Sandersin sijaan uuden Lilo & Stitchin on ohjannut Dean Fleischer Camp, joka onnistuu tärkeimmässä, eli päähenkilöiden tunnesiteen muodostamisessa niin, että myös katsoja tykästyy näihin versioihin Lilosta, Stitchistä ja Nanista. Campista myös näkyy selvä ilo tehdä leffaa, eikä homma tunnu vain tuttujen kohtausten sieluttomalta läpikäynniltä. Chris Kekaniokalani Brightin ja Mike Van Waesin työstämä käsikirjoitus ontuu hieman tarpeettomien muutosten takia. Teknisiltä ansioiltaan uusi Lilo & Stitch on kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota ja äänimaailma hyvin työstetty. Dan Romerin säveltämät musiikit mukailevat Alan Silvestrin työtä alkuperäisleffan parissa ja mahtuupa mukaan muutamat Elviksen biisit. Tietokonetehosteiden taso ailahtelee. Itse Stitch näyttää hyvältä, mutta etenkin ihmisten vierellä Jumba ja Pleakley eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lilo & Stitch, 2025, Walt Disney Pictures, Rideback

Arvostelu: Birdman (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014)

BIRDMAN

BIRDMAN OR (THE UNEXPECTED VIRTUE OF IGNORANCE)

Ohjaus: Alejandro González Iñárritu

Pääosissa: Michael Keaton, Edward Norton, Zach Galifianakis, Andrea Riseborough, Emma Stone, Naomi Watts, Amy Ryan, Lindsay Duncan, Merritt Wever ja Jeremy Shamos

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) tai ihan vain pelkkä Birdman on Michael Keatonin tähdittämä mustan huumorin draamaelokuva. Tehtyään draamapainotteisia elokuvia, ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro González Iñárritu alkoi suunnitella humoristisempaa filmiä, joka sijoittuisi teatterilavalle. Hän halusi kokeilla tehdä yhdestä todella pitkästä kuvasta koostuvan leffan - siitä huolimatta, että lähes koko hänen lähipiirinsä piti ideaa huonona - ja ryhtyikin kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti kirjoitettiin pääasiassa keskellä yötä Skype-puhelujen kautta Iñárritun, Nicolás Giacobonen, Alexander Dinelaris Jr:n ja Armando Bón välillä. Kirjoittaminen oli haastavaa puuhaa, sillä kaikki kohtaukset piti suunnitella todella tarkkaan vaativan teknisen toteutuksen ympärille, tietäen, ettei leikkaamisen varaa juuri jäänyt yhtään. Ennen kuvauksia kohtaukset harjoiteltiin jokaista pientä yksityiskohtaa myöten täydellisyyteen asti. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2013 ja jokainen kohtaus jouduttiin kuvaamaan useita kertoja. Pienimmistäkin virheistä kohtauksen teko aloitettiin alusta ja välillä kaikki oli sujunut putkeen liki kymmenen minuuttia, ennen kuin jokin tapahtui hieman väärin ja homma piti ottaa uudestaan. Lopulta leffa kuitenkin saatiin valmiiksi ja Birdman sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 27. elokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, äänitys ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, alkuperäiskäsikirjoituksen ja kuvauksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon. Itse kävin katsomassa Birdmanin, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, osana vuonna 2019 pitämääni 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta, jolloin pidin elokuvasta vielä enemmän. Kun huomasin Birdmanin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

Entinen supersankarielokuvien tähti Riggan Thomson yrittää todistaa kykynsä varteenotettavana näyttelijänä, tähdittäessään Broadway-näytelmää, jonka hän on vielä itse ohjannut ja käsikirjoittanut. Kaikin tavoin vaativa projekti alkaa kuitenkin käymään Rigganin mielen päälle, tämän pohtiessa omaa asemaansa maailmassa.

Birdmanin pääroolissa Riggan Thomsonina nähdään Michael Keaton, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää, joka istuisi rooliin paremmin. Riggan on entinen supersankarinäyttelijä, joka tähditti 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa suosittuja "Birdman"-elokuvia ja joka yrittää karistaa niiden imagon ja nousta kriitikoiden keskuudessa varteenotettavaksi näyttelijäksi. Hieman samalla lailla Keaton tähditti Batmania (1989) ja sen jatko-osaa Batman - paluu (Batman Returns - 1992), ja kaikki muistavat Keatonin siitä roolista. Vaikkei Keaton (ainakaan julkisesti) ole yhtä tympääntynyt vanhasta supersankari-imagostaan kuin roolihahmonsa Riggan, 2000-luvun aikana myös hänet on nähty kriitikoiden kehumissa filmeissä, kuten vuotta myöhemmin ilmestyneessä Oscar-voittaja Spotlightissa (2015), suorastaan odottaen palkintojen satelemista niskaan. Rooli on kuin kirjoitettu Keatonille, mutta silti hänestä tai hänen urastaan ei tehdä pilkkaa ja Keaton hoitaa tonttinsa vakuuttavasti. Hän tulkitsee monisävyistä Riggania hienosti, hahmon ajautuessa yhä vain enemmän hulluuden partaalle, teatteriprojektin käynnistäessä hänessä eksistentiaalisen kriisin.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Ryan Rigganin ex-vaimona Sylviana ja Emma Stone heidän tyttärenään Samina, Zach Galifianakis Rigganin ystävänä ja näytelmän tuottajana Jakena, Andrea Riseborough Rigganin kanssa seurustelevana näyttelijä Laurana, Naomi Watts myös näytelmässä esiintyvänä Lesleynä, sekä Edward Norton eksentrisenä näyttelijänä Mike Shinerina, joka kutsutaan mukaan, kun alun perin rooliin valittu näyttelijä (Jeremy Shamos) joutuu onnettomuuteen. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään mainiosti rooleistaan. Naissivuosaehdokkuuksia saanut Stone heittäytyy hyvin huumeongelmaisen nuoren osaan, kun taas Norton on Keatonin tavoin kuin luotu rooliinsa. Norton on tunnettu siitä, että hän osaa olla varsin vaikea persoona ja tämä on vedetty äärimmilleen hänen hahmossaan, eikä aikaakaan, kun Riggan ja Mike ovat jo napit vastakkain.

Näyttelijävalintojen lisäksi Birdman kulkee muutenkin vekkuleilla, itsetietoisilla meta-tasoilla. Tarina liittyy näytelmän tekemiseen ja itse elokuvaan on saatu tiettyä teatterimaisuutta mukaan, erityisesti sen vaikuttavan kameratyöskentelynsä ansiosta. Birdman on tehty näyttämään siltä, että lähes koko elokuva olisi kuvattu yhdellä ainoalla, todella pitkällä otoksella ilman leikkauksia. Toki seasta löytyy useita piiloleikkauksia, jotka harjaantuneemmat leffafanit bongaavat helposti, mutta toteutus on silti ällistyttävän saumaton. Elokuva voitti kuvauksellaan täysin ansaitusti useita palkintoja. Kamera liikkuu sulavasti näyttelijöiden ympärillä, hakien jatkuvasti uusia kuvakulmia ja sitten seuratessa näyttelijöitä teatterin käytävillä ja eri huoneissa. Tämä herättää katsojassa vahvan immersion, tunteen kuin olisi itse paikan päällä seuraamassa hahmoja, kun nämä astelevat lavalle ja takaisin kulisseihin. Samalla lailla teatterissa näemme kaiken ilman leikkauksia. Kohtauksia harjoiteltiin päivätolkulla, jotta näyttelijät ja kuvausryhmä muistaisivat ulkoa jokaisen pienen yksityiskohdan, jotka pitäisi saada otoksiin mukaan. Lopputuloksena on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä koskaan.

Sen lisäksi, että kameratyöskentely on teknistä mestaruutta, on Birdman myös sisällöltään todella vahva. Alejandro G. Iñárritu tekee huikeaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Teksti täytyi suunnitella todella tarkkaan, eikä improvisaatiolle tai sen pahemmin leikkauksessa tuunaukselle jäänyt pelivaraa. Käsikirjoitus käsittelee erinomaisesti monia voimakkaita ja syvällisiä teemoja. Elokuvassa pohditaan, mitä jätämme jälkeemme ja onko elämillämme merkitystä, jos meitä ei muisteta vuosien päästä? Keski-iän kriisin lisäksi leffa ottaa napakasti kantaa viihde-elokuvien ja niin sanottujen "taide-elokuvien" väliseen sotaan. Osa hahmoista haukkuu Rigganin "Birdman"-leffat mitäänsanomattomana moskana ja toiset taas haukkuvat "taiteilijat" maanrakoon ylimielisinä elitisteinä, jotka tehdään vain kriitikoita miellyttämään. Elokuva nauraa tälle täysin tarpeettomalle kiistalle, osoittaen, että molemmille on yhtä lailla kysyntää. Samalla Birdman on kuin molemmat tapaukset. Se on toisaalta taiteellinen draama, joka miellytti kriitikoita ja kahmi palkintoja. Samalla se on myös rohkea irtiotto, jota on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn lajityyppiin. Kaiketi se on mustan huumorin komedia. Mutta sitten elokuva sisältää ison tehostekohtauksen, jossa valtava robottifeeniks saapuu kylvämään tuhoa New Yorkissa. Osaamattomissa käsissä filmi voisi olla kaoottinen katastrofi, mutta Iñárritu pitää sen tyylikkäästi aisoissa.

Birdman on tavallaan haastava filmi, joka jättää katsojalle paljon pureskeltavaa. Mitä ihmettä filmin loppukohtauksessa oikeasti tapahtuu? Tapahtuvatko jotkut kohtaukset oikeasti, vai pelkästään Rigganin päässä? Samalla se on kuitenkin pirun viihdyttävä ja helposti lähestyttävä leffa. Filmin omalaatuinen toteutus nappaa jo itsessään mukaansa ja elokuva on täynnä hauskoja kohtauksia, täynnä herkullista dialogia ja absurdeja tilanteita. Rigganin ja Miken käsirysy, kun Mike on pelkissä alushousuissa, on hulvaton. Upeasti kirjoitettuja (ja jälleen palkintonsa ansainneita) keskusteluja jämähtää kuuntelemaan ilomielin. Kuvauksen lisäksi leffa tarjoaa myös muutakin ihailemisen aihetta lavasteista valaisuun ja maskeerauksesta äänimaailmaan, joskin lähes pelkästään rumpuihin turvautuva Antonio Sánchezin musiikki voi myös käydä hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance), 2014, New Regency Productions, M Productions, Le Grisbi Productions, TSG Entertainment, Worldview Entertainment

Arvostelu: Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011)

SAAPASJALKAKISSA

PUSS IN BOOTS

Ohjaus: Chris Miller
Pääosissa: Antonio Banderas, Zach Galifianakis, Salma Hayek, Billy Bob Thornton, Amy Sedaris, Constance Marie, Guillermo del Toro ja Mike Mitchell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Puss in Boots, eli suomalaisittain Saapasjalkakissa perustuu eurooppalaiseen satuun 1600-luvulta ja se on esiosa Shrek-elokuvasarjalle (2001-2010). Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle heti, kun Shrek 2 (2004) ilmestyi ja hahmo nousi fanien suosikiksi. Alunperin leffan oli tarkoitus olla suoraan DVD:llä julkaistu, halvemmalla tehty lisäosa, mutta pian DreamWorks-studio päätti, että hahmo ansaitsee kunnon elokuvateatterijulkaisun. Leffan teko lähti liikkeelle ja tekijät ottivat ohjaaja Guillermo del Toron mukaan antamaan neuvoja ja palautetta. Lopulta Saapasjalkakissa sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2012). Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, vaikka lipputulot eivät nousseetkaan samoihin lukemiin Shrek-elokuvien kanssa. Leffa oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Rangolle (2011). Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä minulla oli silloin hölmö vaihe meneillään, jolloin en katsonut animaatioita lähes lainkaan, kokiessani, että ne on tehty lapsille ja minä saisin katsoa vain näyteltyjä filmejä (onneksi pääsin tästä urpoudesta pian yli). Katsoinkin Saapasjalkakissan vasta myöhemmin vuokralta isäni kanssa ja pidin elokuvasta paljon. Olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Shrekin (2001) täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin arvostella koko leffasarjan läpi. Myös Saapasjalkakissa viettää 10-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna, mikä antoi vielä suuremman syyn katsoa myös tämän leffan.

Lainsuojaton Saapasjalkakissa lyöttäytyy yhteen vanhan ystävänsä Tyyris Tyllerön ja varas Kitty Pehmotassun kanssa kähveltääkseen legendaariset taikapavut, jotta he voisivat toteuttaa vuosia vanhan unelmansa ja löytää jättiläisen linnan rikkaudet.

Ennen kuin Saapasjalkakissa (äänenä Antonio Banderas) tapasi Shrekin, Aasin ja Fionan, hän oli yksinäinen susi... tai siis kissa, lainsuojaton rosvo ja omahyväinen naiskisujen hurmaaja. Enemmän kissa- kuin koiraihmisenä olen fanittanut Saapasjalkakissaa lapsesta asti heti, kun näin Shrek 2:n ensimmäisen kerran. Onkin mahtavaa päästä näkemään hänen alkuperäistarinansa, etenkin kun siitä oikeasti löytyy sisältöä, eikä lopputulos tunnu vain helpon rahan perässä tehdyltä rainalta. Hahmolle on kirjoitettu oiva kehityskaari, kun elokuvan edetessä hän päättää korjata vanhoja virheitään.
     Saapasjalkakissa saa seikkailuunsa mukaan elävän munan, Tyyris Tyllerön (Zach Galifianakis) ja tätä auttavan rosvokissan, Kitty Pehmotassun (Salma Hayek). Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön rikkinäinen ystävyys on yksi elokuvan vahvuuksista ja sitä kehitellään elokuvan aikana mainiosti. Kitty Pehmotassu taas tuo oivan kilpailijan Saapasjalkakissan taidoille, sekä totta kai pakollista romantiikkaa. Hahmolle lyhyesti selitetty taustatarina on mielenkiintoinen ja sitäkin hyödynnetään elokuvan aikana toimivasti.
     Vastaansa kolmikko saa Taavin ja Annin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris), häijyn rosvopariskunnan, jotka eivät anna minkään tulla heidän ja legendaarisen kulta-aarteen väliin. Kaksikko on oivallisen julma ja ilkikurinen, mutta heiltä myös löytyy toisenlaista puolta, kun he ovat kahdestaan, eikä heidän täydy esittää vaarallisia ja karskeja.

Yhä kymmenen vuotta myöhemmin minua ärsyttää, etten mennyt katsomaan Saapasjalkakissaa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi. Kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mikä päihittää kevyesti Shrek kolmannen (Shrek the Third - 2007) ja Shrek ja ikuisen onnen (Shrek Forever After - 2010). Täysin kahden ensimmäisen Shrekin tasolle filmi ei yllä, mutta se ei haittaa. Saapasjalkakissa on onnistunut niin spin-offina sivuhahmosta kuin esiosana Shrekeille, etenkin kun se toimii täysin omana juttunaan. Elokuva ei vaadi sitä, että katsoja on nähnyt Shrekit, sillä niihin ei viitata oikeastaan millään tavalla. Fanipalveluksena toimivia cameorooleja ei nähdä, eikä elokuvan loppuhuipennus yritä linkittyä Shrek 2:n tapahtumiin. Tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huomaa, kuinka paljon tekijätkin fanittavat Saapasjalkakissaa hahmona.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Elokuva ei turhaan jarruttele, vaan se kulkee ripeää vauhtia kohti loppuhuipennustaan. Silti se onnistuu niin avaamaan Saapasjalkakissan alkuperää, alustamaan mukaansatempaavaa tarinaa ja kertoa kaiken kiirehtimättä. Puolentoista tunnin kesto käytetään esimerkillisesti hyödyksi. Rauhallisemmat suvantohetket löytyvät oikeista kohdista, eikä aika käy koskaan pitkäksi - etenkään kun filmi on todella hauska. Shrek-elokuvien tapaan Saapasjalkakissakin naurattaa takuuvarmasti kaikenikäisiä. Aikuiset joutuvat pidättelemään hymähdyksiään heti alussa, kun Saapasjalkakissa yrittää pukea kaikessa hiljaisuudessa ja hiipiä pois, kun vieressä nukkuu suloinen naaraskissa. Muutenkin aikuisvitsejä, kuten Fight Club -viittausta ja Tyyriksen munaläppiä on pitkin leffaa ja nauran yhä monille jutuille railakkaasti ääneen. Jostain syystä parhaat naurut kuitenkin edelleen tarjoaa kissa, joka nolon tilanteen sattuessa korostaa tilannetta nostamalla tassun suunsa eteen ja pyörein silmin päästää "ouu..." -äännähdyksen.

Elokuvan animaatiojälki on tuttua laatua Shrek-leffoista. Niin hahmot kuin maisemat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia. Saapasjalkakissan turkki on huikeasti animoitu, kuten ovat myös rikkaat lokaatiot, joita leffa on täynnä. Väreillä ja valoilla leikitellään niin päivällä kuin yökohtauksissa ja filmi on paikoitellen erittäin tyylitelty. Jakautuvaa kuvaa käytetään taitavasti muutamassa kohdassa. Tom Wheelerin käsikirjoitus on monin tavoin nokkela ja on hienoa, kuinka hahmovetoisesti hän kirjoittaa seikkailua. Ohjauksesta taas vastaa Chris Miller, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Shrek kolmannen parissa, minkä hän myös ohjasi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit rakentavat elokuvaan täysin omanlaisensa hengen, mikä jo itsessään erottaa Saapasjalkakissan satumaisista Shrek-leffoista.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa on erittäin mainio animaatioseikkailu, joka on jopa parempi elokuva kuin Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Leffa ei onneksi koskaan tunnu rahan perässä tehdyltä turhakkeelta, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina kerrottavanaan ja he selvästi fanittavat itse nimikkohahmoa. Saapasjalkakissan omaan seikkailuun hyppääkin riemulla mukaan, erityisesti kun se todella on oma juttunsa, jonka parissa viihtyminen ei vaadi lainkaan Shrek-elokuvien näkemistä ennakkoon. Filmi syventää hyvin nimikkohahmonsa taustaa ja luo oivaa konfliktia Saapasjalkakissan ja uusien esiteltyjen hahmojen välille. Elokuva on todella hauska ja sitä katsoessa voivat nauraa aivan kaikenikäiset. Animaatiojälki on erittäin näyttävää ja jo siksi filmiä on ilo katsoa. Siinä, missä pääsarja Shrek väsähti parin edellisen osansa myötä, Saapasjalkakissa on kipeästi kaivannut jatko-osaa jo noin vuosikymmenen ajan. Toivottavasti pitkään tuotanto-ongelmissa pyörinyt jatkoleffa saataisiin oikeasti tehtyä ja teattereihin vuoden päästä, kuten DreamWorks on jo jonkin aikaa lupaillut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Puss in Boots, 2011, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Huippujengi Himalajalla (Missing Link - 2019)

HUIPPUJENGI HIMALAJALLA

MISSING LINK

Ohjaus: Chris Butler
Pääosissa: Hugh Jackman, Zach Galifianakis, Zoe Saldana, Stephen Fry, Timothy Olyphant, Matt Lucas, Amrita Acharia, Ching Valdez-Aran ja Emma Thompson
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Missing Link, eli suomalaisittain Huippujengi Himalajalla on Laika-yhtiön animaatioelokuva. Laika ilmoitti työstävänsä uutta animaatioleffaa alkuvuodesta 2018. Sitä animoitiin läpi kesän, kymmenien animaattoreiden kera, jotka rakensivat elokuvaan yli sata erilaista lavastetta. Rahaa meni jopa 100 miljoonan dollarin edestä, mikä kostautui, kun Huippujengi Himalajalla saapui teattereihin keväällä 2019 ja onnistui tienaamaan vaivaiset 26 miljoonaa dollaria. Elokuva sai paljon kehuja niin kriitikoilta kuin vähäisiltä katsojiltaan, sekä se voitti parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -palkinnon, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja filmi oli todettava massiiviseksi flopiksi lippuluukuilla. Itse joudun harmikseni toteamaan, että olen osasyyllinen elokuvan heikkoon menestykseen, sillä en käynyt katsomassa Huippujengiä Himalajalla, kun se saapui Suomen teattereihin. Syy tähän oli se, että elokuvasta oli nähtävillä vain suomenkielinen dubbaus, joita suostun katsomaan vain äärimmäisenä hätäratkaisuna. Ja koska elokuvan ääninäyttelijäjoukko sisälsi Hugh Jackmanin, Zach Galifianakiksen, Zoe Saldanan, Stephen Fryn ja Emma Thompsonin kaltaisia tähtiä, päätin odottaa, että saisin leffan katsottavaksi alkuperäisellä englanninkielellä. Leffa kuitenkin julkaistiin myyntiin ja vuokrallekin vain suomidubbauksella ja jonkin aikaa ehdin jo pelätä, että elokuva jää minulta näkemättä, jos en suostu katsomaan sitä dubbauksen kanssa. Onneksi Viaplay saapui luokseni pelastavana enkelinä ja suureksi ilokseni huomasin, että palvelu sisälsi elokuvan englanniksi puhuttuna. Katsoinkin Huippujengin Himalajalla aika lailla heti.

Myyttisiä olentoja etsivä ja tutkiva sir Lionel Frost päätyy auttamaan yksinäistä isojalkaa, joka haluaa päästä Yhdysvalloista Himalajalle, missä hän uskoo lajitoveriensa jetien asustavan.

Sir Lionel Frost (äänenä Hugh Jackman) on hieman veijarimainen tutkimusmatkailija, jota kiehtovat myyttiset olennot. Välillä sir Lionel saattaa vaikuttaa todella itsekeskeiseltä, mutta samalla häntä ymmärtää, sillä tutkimusmatkailijoiden yhdistys pitää häntä pilkkanaan, koska nämä eivät usko olentojen olemassaoloon. Hahmon täytyykin tehdä päätös, auttaako hän isojalkaa, vai viekö tämän yhdistyksen tutkittavaksi, osoittaakseen taitavuutensa. Alusta alkaen katsoja on valmis lähtemään tutkimusmatkalle sir Lionelin kanssa ja hahmo muuttuu yhä vain pidettävämmäksi elokuvan kulkiessa eteenpäin.
     Sir Lionelin löytämä isojalka (äänenä Zach Galifianakis) on mitä sympaattisin karvajätti, jonka sir Lionel nimeää herra Linkiksi, tarkoittaen puuttuvaa linkkiä nykyihmisen ja alkuaikojen ihmisolennon välillä. Herra Link on sympaattisuutensa lisäksi todella huvittava, ottaessaan kaiken aivan liian kirjaimellisesti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat yhdistyksen johtaja, lordi Piggot-Dunceby (Stephen Fry), sir Lionelia ja herra Linkiä jahtavaa palkkionmetsästäjä Willard Stenk (Timothy Olyphant), sekä pääkaksikkoa auttava Adelina (Zoe Saldana), jolla on menneisyys sir Lionelin kanssa. Adelinaan kestää jonkin aikaa tottua, sillä hän tulee mukaan tarinaan vasta noin puolessavälissä. Willard sen sijaan on oivallisen häijy roisto. Lordi Piggot-Duncebykään ei ole erityisen pidettävä tapaus, halveksuessaan sir Lionelia. Ääninäyttelijät sopivat erittäin hyvin rooleihinsa, joskin Fry on lähes tunnistamaton hienostopuheensa kanssa. Galifianakiksen pehmeä ääni on tärkeä osa herra Linkiä.

Minun ei tarvinnut katsoa kauaa Huippujengiä Himalajalla, kun minua alkoi jo tosissaan harmittamaan ja ärsyttämään, että minulta jäi leffan teatterikierros väliin. Vielä enemmän minua alkoi harmittamaan, että elokuva oli niin suuri taloudellinen pettymys. Eivät Laika-yhtiön aiemmatkaan teokset ole mitään megahittejä olleet ja olisikin todella surullista ja suorastaan väärin, jos yhtiö joutuisi konkurssiin - etenkin kun Huippujengi Himalajalla on jälleen yksi oikein mainio animaatioelokuva yhtiön filmografiassa. Jo alun vauhdikas kohtaaminen Loch Nessin hirviön kanssa nappaa mukaansa ja loppuelokuvan parissa viihtyy erittäin hyvin. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja matkan varrella tapahtuu kaikenlaista, mikä tarjoaa niin iloa kuin jännitettä koko perheelle.

Etenkin huumoripuolella elokuva onnistuu. Herra Linkin tapa ottaa kaikki kirjaimellisesti johtaa hulvattomiin hetkiin. Kohellus ei muutu täysin päättömäksi, vaan naurattaa makeasti. Mukana on myös paljon piilotettuja rivoja vitsejä aikuisille. Katsoin elokuvan isäni kanssa ja koko talo taisi kuulla, kun repesimme kovaan nauruun yhdessä kohtaa leffan alkupäässä. Kohtaamiset palkkionmetsästäjän kanssa tuovat mukaan jännitystä etenkin perheen pienemmille katsojille, mutta nekin hetket ovat tehty tavalla tai toisella kieli poskessa, jottei meno äidy liian hurjaksi. Leffan aikana onnistutaan myös tuomaan hieman syvällisyyttä ja liikuttavuuttakin. Elokuvan loppuhuipennus jättää kuitenkin vähän toivomisen varaan ja huipennuksesta löytyy jokseenkin kyseenalainen ratkaisu erään hahmon kohtaloon liittyen. Usein kuitenkin sanotaan, että matka on tärkeämpi kuin määränpää ja se päteekin tässä elokuvassa.

Elokuvan animaatiojäljessä ei kuitenkaan ole mitään moitittavaa. Hyvät hyssykät, kuinka upealta Huippujengi Himalajalla näyttääkään! Hahmojen liikkeet ovat todella sulavat ja taustat sisältävät valtavasti hienoja yksityiskohtia. Kun kyseessä on nukkeanimaatio, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia tajuta, mitä kaikkea elokuvan kulisseissa onkaan tapahtunut. Lopputekstien aikana nähtävä lyhyt pätkä näyttääkin hyvin, kuinka valtavia lavasteita elokuvaan on rakennettu ja kuinka paljon työtä hyvin yksinkertaisiltakin vaikuttavat asiat vaativat. Tiettyjä juttuja on toki tehostettu tietokoneen avulla, mutta se on tehty saumattomasti. Olisikin suuri sääli, jos elokuvan floppaamisen takia Laika joutuisi tosissaan taloudellisiin ongelmiin. Nykyään lähes kaikki yhtiöt suosivat digianimaatioita ja vaikkei minulla ole mitään sitä tyyliä vastaan, olisi sääli, jos muut tekotavat hiipuisivat unholaan. Tämä taiteenlaji on katoamassa maailmasta ja se on todella surullista. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu ja Carter Burwellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Yhteenveto: Huippujengi Himalajalla on oikein mainio animaatioseikkailu koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Leffa tarjoaa paljon hauskoja hetkiä kaikenikäisille ja veikeä seikkailu nappaa heti mukaansa. Pientä jännitystäkin on luvassa, eikä koskettavuudeltakaan vältytä. Itse loppuhuipennus jättää pienesti kylmäksi, mutta sitä ennen nähty matka on viihdyttänyt niin oivallisesti, ettei se ihan hirveästi haittaa. Hahmot ovat lystikkäät ja hupsu herra Link on todella sympaattinen tapaus. Animaatiojälki on kaikin puolin upeaa. Suu loksahtaa kerta toisensa jälkeen auki, sillä animaattorit tarjoavat niin paljon ihailtavaa häikäisevästi toteutetun nukkeanimaationsa kanssa. Todella toivon, ettei Laika joudu liian pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, vaan pystyisi jatkamaan näiden laatuleffojen tekoa. Suosittelenkin lämpimästi katsomaan Huippujengin Himalajalla ja kehotan tutustumaan muihinkin yhtiön töihin. Vaikkei kyseessä ole yhtä mahtava teos kuin Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) tai ParaNorman (2012), on tämäkin erittäin hyvä leffa ja pitää studion linjan korkealla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Missing Link, 2019, Laika Entertainment, Annapurna Pictures

Arvostelu: Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018)

HYPPY AJASSA

A WRINKLE IN TIME

Ohjaus: Ava DuVernay
Pääosissa: Storm Reid, Deric McCabe, Levi Miller, Reese Witherspoon, Oprah Winfrey, Mindy Kaling, Chris Pine, Gugu Mbatha-Raw, Zach Galifianakis, Michael Peña, Andre Holland, Rowan Blanchard ja David Oyelowo
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

A Wrinkle in Time, eli suomalaisittain Hyppy ajassa perustuu Madeleine L'Englen samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan tehnyt Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo aiemmin filmatisoinnin, vuonna 2003 suoraan televisioon ilmestyneen A Wrinkle in Timen, mikä ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa. Vuonna 2010 Disney ilmoittikin kokeilevansa tarinan kääntämistä uudestaan. Elokuvan teko kuitenkin venähti, sillä käsikirjoittajaa jouduttiin vaihtamaan pariinkin otteeseen. Lopulta teksti saatiin kasaan, ja työryhmä ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016. Hyppy ajassa sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018, mutta sen heikon menestyksen ja kriitikoilta saaman täystyrmäyksen vuoksi elokuva ei ilmestynytkään Suomen teattereissa, vaan saapui loppukesästä suoraan vuokrattavaksi eri palveluihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja minua harmitti, kun Suomen ensi-iltaa siirrettiin yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi, kunnes se lopulta katosi kokonaan. Kun Hyppy ajassa viimeinkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, pääsin vihdoin katsomaan sen.

Megin ja Charles Wallacen tiedemies-isä katosi mystisesti neljä vuotta sitten. Eräänä päivänä kolme yliluonnollista olentoa saapuvat sisarusten luo ja kertovat heidän isänsä olevan eksyksissä toisella puolella maailmankaikkeutta, jolloin sisarukset lähtevät etsintäretkelle halki universumin.

Murryn sisaruksia, nuorta Meg-tyttöä ja hänen pikkuveli Charles Wallacea näyttelevät Storm Reid ja Deric McCabe. Tiedemiehen lapsina Meg ja Charles Wallace ovat näköjään automaattisesti kiinnostuneita tieteestä ja he ovat molemmat aika nerokkaita. Älykkyytensä vuoksi Meg ei ole kovin suosittu koulussa ja joutuu isänsä kaipuun lisäksi kärsimään kiusaajista. Hahmo on kiinnostava, mutta valitettavasti hänen kaarensa leffan aikana on hyvin kömpelösti kirjoitettu. Reid kuitenkin tekee parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Megin pikkuveli Charles Wallace taas elää vain täysillä ja poukkoilee innokkaasti sinne sun tänne. Hahmo ei tunnu kyseenalaistavan mitään, vaan lähtee heti seikkailuun, kun siihen tulee mahdollisuus. Ei ole kovin mukavaa kritisoida lapsinäyttelijän suoritusta, sillä lapset eivät ole vielä ehtineet saamaan kokemusta alalta samalla lailla kuin aikuiset vastanäyttelijänsä, mutta nyt minun täytyy ikävä kyllä sanoa, että McCabe on todella huono tässä leffassa. Hän tuo hahmon innokkuuden aika ärsyttävästi esille, minkä lisäksi hän on armottoman kehno elokuvan loppupäässä. Tässä täytyy tosin syyttää lähinnä tekijöitä, jotka nostavat hahmon liian massiiviseen osaan, eivätkä ole älynneet, ettei McCabe vain pärjää niin merkittävässä roolissa.
     Megin ja Charles Wallacen kohtaamat kolme erikoista olentoa ovat olomuotoaan muuttava rouva Whatsit (Reese Witherspoon), kokoaan muuttava ja viisaita puhuva rouva Who (Oprah Winfrey) ja ihmisten lausahduksia lainaillen puhuva rouva Which (Mindy Kaling). Nämä olennot tuodaan mukaan oudon kömpelösti, eivätkä he koskaan ole niin kiehtovia kuin tekijät ovat selvästi luulleet. Tämän lisäksi olen häkeltynyt, kuinka kehnoja näyttelijät tässä ovat. Kalingista ja Winfreystä huomaa, että he tajusivat virheensä vasta, kun olivat sopimuksensa tehneet ja esiintyvät todella väkinäisesti. Witherspoon taas lähtee täysillä mukaan ja ylinäyttelee minkä kerkeää.
     Mukaan seikkailuun lähtee myös nuori poika Calvin (Levi Miller), joka on todella huonosti kirjoitettu hahmo. Calvin vain ilmestyy tarinaan ja heti tavattuaan Megin ja Charles Wallacen, hän on valmis lähtemään retkelle halki universumin pelastaakseen heidän isänsä. Hahmo vain roikkuu mukana, jotta mukaan saataisiin pientä ihastuksentynkää hänen ja Megin välille. Millerkään ei ole kummoinen roolissaan ja vaikuttaisi siltä, että hänkin on ihmetellyt hahmonsa tarkoitusta.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Gugu Mbatha-Raw Megin ja Charles Wallacen äitinä, Zach Galifianakis erikoisena meediona, Michael Peña pahana Redinä, Andre Holland sisarusten koulun rehtorina ja Rowan Blanchard Megin kiusaajana. Äitihahmo saa harmillisen vähän ruutuaikaa, eikä Mbatha-Rawille jää muuta tekemistä kuin harmitella miehensä katoamista. Galifianakis vetää tuttuun tapaansa homman täysin yli ja aiheuttaa suurta myötähäpeää. Yleensä loistava Michael Peña tekee yllättävänkin sieluttoman roolityön. Holland taas kärsii surkeasti kirjoitetusta roolihahmosta. Megin pitäisi tehdä jollekulle valitus rehtorista, sillä tämä sanoo oikeasti inhottavia asioita. Loppujen lopuksi koko elokuvan paras näyttelijä on kadonnutta isää esittävä Chris Pine, joka osoittaa lahjakkuutensa, miksi onkin sääli, että hänen ruutuaikansa on todella minimaalinen.

Nyt kun olen vihdoin nähnyt Hyppy ajassa -elokuvan, minua ei todellakaan enää harmita, ettei se saapunut Suomen teattereihin. Lyttäävien arvostelujen ja kehnon menestyksen takia odotukseni eivät olleet korkeat, mutten silti voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka huono leffa tämä on. Kyseessä on ehdottomasti yksi surkeimmista Disney-filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt - kenties jopa surkein! Miten ihmeessä tämä edes sai studion hyväksynnän? Disneyn kaltaisen megayhtiön luulisi pohtivan tarkkaan, mihin sijoittaa rahaa, mutta tämä tuntuu siltä, että studiopomot ovat vain ajatelleet kääräisevänsä helpot miljoonat taskuun. Hyppy ajassa on yksi sieluttomimmista, innottomimmista ja mitäänsanomattomimmista filmeistä, minkä olen aikoihin katsonut. Tiedän kyllä, että fantasia on todella vaikea genre. Tehtynä oikein se voi johtaa huikeisiin asioihin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), mikä kuuluu ehdottomien suosikkileffojeni joukkoon, sekä J. K. Rowlingin "Harry Potter" -kirjasarjaan (1997-2007) ja sen pohjalta tehtyihin elokuviin (2001-2011), mitkä merkitsevät minulle enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Hyppy ajassa vajoaa kuitenkin aivan käsittämättömän pohjalle ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin.

Elokuva kuvittelee kyllä olevansa kiehtova, eeppinen, nokkela, koskettava, hauska ja jännittävä, mutta se ei oikeastaan ole mitään näistä asioista. Leffan tarina voisi kiinnostaa, jos sen hahmot tekisivät vaikutuksen tai jos se olisi kerrottu hyvin. Tarina vain loikkii eteenpäin ja heittää henkilöitä paikasta toiseen erilaisten maailmojen ja olentojen luokse, joita elokuva pitää mahdottoman erikoisina, mutta mitkä eivät tarjoa katsojalle minkäänlaista vau-efektiä. Leffasta tuntuu puuttuvan täysin Disney-taika, eikä missään ole sellaista ihmettä, mitä yhtiön filmeissä on totuttu näkemään. Huumori ei todellakaan iske, vaan aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eivätkä toiminnalliset kohtaukset ole jännittäviä, sillä ne ratkeavat naurettavan helposti, eikä niissä tunnu oikeasti olevan minkäänlaista vaaraa. Yhdessä kohtauksessa leffa onnistuu hieman koskettamaan, sen voin myöntää. Koko rainassa on siis yksi aidosti hyvä hetki, mutta harmillisesti sekin menee pilalle, kun sen jälkeen nähdään mitä tylsin loppuhuipennus. Elokuvan paha voima, mitä kolme rouvaa kutsuvat nimellä "Se" (kyseessä ei valitettavasti ole se "Se", eli Pennywise-klovni) on käsittämättömän tylsä ja unohdettava vastus.

Leffan on ohjannut Ava DuVernay, joka on aiemmin tehnyt lähinnä realistisempaa draamaa, kuten parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Selman (2014). Hyppy toisiin maailmoihin ja fantasiasatuihin ei ole luonnistunut häneltä lähes lainkaan. DuVernayn draamataidot pääsevät esille elokuvan ainoassa hyvässä kohtauksessa, mutta muuten hän tekee laimeaa työtä, eikä saa edes konkarinäyttelijöitä kiinnostumaan projektista. Jeff Stockwellin ja Jennifer Leen työstämä käsikirjoitus vaatisi myös paljon viilaamista ja he olisivat voineet oikeasti miettiä käytännöllisyyttä kirjoittaessaan Charles Wallacen roolia. Sentään Hyppy ajassa on kuvattu kelvollisesti. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia ja suurimmaksi osaksi efektit näyttävät ihan hyviltä. Jotkut tehosteet, kuten King Kongin kokoinen Oprah ovat kuitenkin aika kehnosti toteutettuja. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet leikittelemään rouvien ja muiden yliluonnollisten hahmojen kanssa. Ääniporukka taas on luonut hyvän audiomaailman filmille. Säveltäjä Ramin Djawadin työ taas tuntuu valuvan täysin hukkaan, kun elokuva käyttää niin paljon jo olemassa olevia kappaleita, jotka yrittävät epätoivoisesti luoda haikeaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Hyppy ajassa on yksi kaikkien aikojen surkeimmista Disney-elokuvista, ellei jopa surkein. Satuelokuvista tunnetun yhtiön taikuus ja ihme eivät ole millään tavalla läsnä tässä rainassa, vaan lopputuloksena on yksi innottomimmista ja sieluttomimmista fantasialeffoista, minkä olen joutunut katsomaan. Elokuva ei koskaan tarjoa minkäänlaista vau-efektiä, eikä sen seikkailu koukuta lainkaan. Jännitystä ei löydy, eivätkä vitsit naurata. Suurimmaksi osaksi filmi on todella myötähäpeällistä katsottavaa, etenkin Winfreyn, Witherspoonin, Kalingin, Peñan ja etenkin nuoren McCaben takia. Käsikirjoittajat ottivat riskin pistäessään McCaben roolihahmon todella tärkeään rooliin ja se kostautuu mitä ikävimmällä tavalla, tekemällä elokuvan loppupäästä tuskastuttavan kiusallisen. Elokuva sisältää yhden ainoan hyvän kohtauksen, joka onnistui pienesti koskettamaan, mutta siinä se. Hyppy ajassa on aivan kauhea pohjanoteeraus Disneyltä, enkä voi käsittää, miten tämä alunperin edes saatiin tehtyä? On varmaan sanomattakin selvää, etten todellakaan suosittele tätä kenellekään. Lapset saattavat löytää tästä jonkinlaista riemua, mutta tuskinpa hekään muistavat tästä mitään enää seuraavana päivänä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Wrinkle in Time, 2018, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment

Yhteistyössä

Arvostelu: Tulip Fever / Tulppaanikuume (2017)

TULIP FEVER (2017)

TULPPAANIKUUME

Ohjaus: Justin Chadwick
Pääosissa: Alicia Vikander, Dane DeHaan, Christoph Waltz, Holliday Grainger, Jack O'Connell, Judi Dench, Zach Galifianakis, Kevin McKidd, Tom Hollander ja Cara Delevingne
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Tulip Fever, eli suomeksi Tulppaanikuume perustuu Deborah Moggachin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjan pohjalta aiottiin tehdä elokuva jo vuonna 2004: siihen ehdittiin palkata näyttelijät ja muu työryhmä, minkä lisäksi leffan lavastetta varten istutettiin 12 tuhatta tulppaania, mutta juuri muutamaa päivää ennen kuvauksia koko tuotanto peruttiin, sillä veromuutosten takia leffojen teon hinta muuttui voimakkaasti Briteissä. Elokuvan teko lähti uudestaan käyntiin vuonna 2013. Uusi työryhmä palkattiin, uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat onnistuneesti kesällä 2014. Tulip Feverin piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin seuraavaan kesään. Jostain syystä ilmestyminen viivästyi vielä pariin otteeseen, mutta nyt se on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden takia. Alicia Vikander oli tehnyt vaikutuksen The Danish Girlissä (2015), josta hän olikin saanut Oscar-palkinnon, minkä lisäksi mukana olisi esimerkiksi Judi Dench, joka varmasti toimii "historiallisessa" draamaleffassa. Ajattelin, että eihän tätä voi jättää väliin, jos filmi olisikin vaikka Oscar-ehdokkaana ensi vuoden gaalassa. No, siitä ei taida olla pelkoa. Ennen Tulip Feverin näkemistä nimittäin luin, että sitä oli haukuttu paljon ja minua alkoi pelottaa, mitä jos kyseessä onkin ihan surkea filmi? Ristiriitaisin tuntein menin katsomaan elokuvaa, mutta toivoin, ettei se olisi yhtä huono kuin olin lukenut.

1630-luvun Amsterdamissa arvokkaan Cornelis Sandvoortin vaimo Sophia rakastuu taiteilijaan, joka maalaa pariskunnasta muotokuvan.

Sophia Sandvoortina nähdään Alicia Vikander, joka on tuttuun tapaansa mainio. Sophia eli aikoinaan orpokodissa, mistä Cornelis hänet löysi ja päätti ottaa vaimokseen. Sophia kokee velvollisuudekseen rakastaa Cornelista, mutta hänestä näkee kaiken aikaa, että hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Hahmoon onkin saatu mukaan erilaisia asioita, joita hän yrittää pitää salassa mieheltään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten hän kykenisi olemaan rakastamansa taiteilijan kanssa, ilman että hänen todellinen miehensä saa tietää?
     Cornelis Sandvoortia esittää Christoph Waltz, minkä toimimista aluksi hieman pohdin, sillä vaikka Waltz osoittikin Inglourious Basterdsissa (2009) näyttelevänsä upeasti, ovat hänen roolisuorituksensa olleet sen jälkeen lähinnä vain ihan kivoja tai kehnoja. Olin kuitenkin huojentunut, sillä Waltz on oiva valinta, vaikka aluksi onkin outoa katsoa pariskuntaa, joista toinen on yli kolmekymmentä vuotta toista vanhempi. Kemia Waltzin ja Vikanderin välillä on onnistuneesti luotu, ja vaikka tavallaan haluaisikin nähdä Sophian ikäisensä kanssa, ei Cornelisissa tunnu olevan oikeasti mitään pahaa, jolloin häntä käy hieman jopa sääliksi.
     Taiteilija Jan Van Loosia näyttelee Dane DeHaan, mikä oli kanssa erikoinen valinta mielestäni, mutta olin positiivisesti yllättynyt, ettei DeHaan ollut samanlainen hämärä heppu kuin yleensä, vaan hänestä oli saatu irti jonkinlaista taiteilijasielua. Jan Van Loosille on myös luotu ihan kiinnostava tausta. Janin juoppona Gerrit-apulaisenaan nähdään Zach Galifianakis, mistä olin todella yllättynyt, sillä hän esiintyy pääasiassa komedioissa. Ohjaaja on tainnut saada ihmeitä aikaan näyttelijöissä, sillä Galifianakis on luonteva roolissaan, eikä vedä hommaa yli, kuten hän välillä päätyy tekemään.
     Erikoisen paljon Gemma Artertonilta kuulostava Holliday Grainger näyttelee Sandvoortien kyökkipiika Mariaa ja Jack O'Connell esittää tämän salarakasta, kalakauppias Willemiä. Maria on oikein hyvä hahmo, Grainger esittää häntä mainiosti ja on ihan hauskaa, että hän toimii leffan kertojaäänenä, eikä Sophia itse, mutta Marian ja Willemin rakkaustarina tuntuu välillä olevan liian suuresti käsitelty asia, jolloin se tuntuu ylimääräiseltä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat erinomaisen Judi Denchin näyttelemä naisluostarin johtajar, eli abbedissa, Tom Hollanderin esittämä pervo tohtori Sorgh, todella pieneen rooliin jäävän Cara Delevingnen esittämä Annetje ja Kevin McKiddin näyttelemä herra De Bye, jotka nähdään pääasiassa tulppaanipörsseissä.

Elokuvan nimen mukaisesti tulppaanit ovat todella iso juttu tarinassa. Aluksi voi tuntua hassulta, että kukat olisivat joskus olleet äärimmäisen tärkeässä asemassa, mutta niin se vain ihan oikeasti oli. Vuonna 1634 tulppaanit tulivat Amsterdamissa markkinoille ja ihmiset menivät ihan hulluiksi niistä. Kaikkien oli pakko niitä saada ja niitä huutokaupattiin kovilla hinnoilla. Mitä harvinaisempi tulppaani oli omistuksessa, sitä arvokkaammalta joku vaikutti. Tulppaanipörssissä käydäänkin aina välillä ja kukista harvinaisimpien omistaminen ratkaisisi tietty monet hahmojen ongelmat. Ongelmia hahmoilla nimittäin riittää. Sen lisäksi, että Sophia miettii, mitä ihmettä hän tekee vanhan miehen kanssa, joka haluaisi saada Sophian kautta itselleen perijän, hän joutuu salasuhteeseen, mikä johtaa vielä uusiin hankaluuksiin. Sen lisäksi Marian ja Willemin rakkautta pitää salailla, ja heillekin tulee toinen suuri salaisuus. Tulip Feverissä on paljon asioita meneillään ja etenkin ensimmäinen puolisko hyppii välillä niin oudosti, että voi olla vaikeaa pysyä kärryillä. Ensimmäisen puoliskon katselukokemusta hankaloittaa myös se, ettei voi olla varma, kuka leffan päähenkilö oikeasti on? Julisteen mukaan filmi kertoisi Sophiasta, mutta kun kertojaääni kuuluu Marialle, jolla on oma tarinansa, kestää todella kauan, ennen kuin katsojana tajuaa, millaista tarinaa elokuva yrittää saada aikaiseksi. Alkupäässä lähinnä ärsyttää, sillä Sophian juonikuvio on itsessään jo tarpeeksi mielenkiintoinen, niin miksi mukaan on pitänyt tunkea iso sivujuoni?

Puolessa välissä palaset alkavat onneksi loksahdella kohdalleen ja kaksi isoa juonikuviota yhdistyvät vihdoin, jolloin elokuvaan alkaa löytyä tolkkua. Teos nappaa paremmin mukaansa ja katsoja haluaa tietää, millaisen sopan Sophia keittää itselleen. Harmillisesti puolen välinkin jälkeen tarina loikkii outoja aikahyppyjä eteenpäin, sillä alle kaksituntinen elokuva kattaa tapahtumat muutaman vuoden ajanjaksolta. Alkuperäisessä Deborah Moggachin kirjassa rytmitys on varmasti rauhallisempaa ja käsikirjoitusta työstettäessä olisi tarinaa voinut muokata hieman. Tulip Feverin huipennus on todella mielenkiintoinen ja tarinan päätös vaikuttaa lupaavalta, mutta harmillisesti lopetuksesta on tehty liian helppo, jolloin se jättää pienen pettymyksen tunteen. On elokuva kuitenkin parempi kuin arvioiden perusteella pelkäsin ja vaikka tarina kulkeekin välillä miten sattuu, on se silti ihan kelpo pätkä, jonka katsoo ainakin kerran. Mukaan on saatu pientä jännitettä salaisuuksien kautta, minkä lisäksi leffaan on livahtanut huumoria, josta osa tosin tuntuu enemmän tahattomalta, kuten Sophian ja Cornelisin seksikohtaukset. Sen lisäksi, että hahmojen (ja näyttelijöiden) ikäero on suuri, oli vaikea pidätellä naurua, kun Cornelis tulee sänkyyn virnuillen, että hänen pieni sotilaansa olisi valmiina. Seksiä ja alastomuutta on muutenkin mukana, joten vaikka ikäraja on vain K12, niin kannattaa miettiä tarkkaan, jos olet aikeissa viedä lapsesi katsomaan filmiä.

Elokuvan on ohjannut Justin Chadwick, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja, mutta hän on ohjannut myös mm. Nelson Mandelasta kertovan Mandela: Long Walk to Freedomin. Tässä hän on tehnyt ihan kivaa työtä pitäessään laajaa kokonaisuutta jollain lailla kasassa ja luodessaan oikean hengen mukaan. Näyttelijäohjauksen hän taitaa mainiosti. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksen ei tarvitsisi olla niin nopeatempoista. Tulip Feverin lavasteet ovat todella tyylikkäät, minkä lisäksi myös puvut ovat erinomaisesti toteutetut. Filmiä katsoo siis mielellään jo pelkän visuaalisuutensa takia. Äänimaailma on toimiva, muttei erityisen ihmeellinen, kuten eivät ole myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Tulip Fever on liian täynnä erilaisia juonikuvioita, jolloin se hyppii paikoitellen minne sattuu. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana on vaikea sanoa, kenestä tarina oikein kertoo, sillä tuntuu kuin päällekäin kulkisi kaksi eri tarinaa. Onneksi puolessa välissä tarinat vihdoin yhdistyvät ja leffa saa napattua paremmin mukaansa, vaikka hyppiikin yhä oudosti eteenpäin. Mukaan on saatu oivaa jännitettä, kun hahmoille syntyy niin paljon salaisuuksia ja aina välillä on tilanteita, jolloin ne voisivat helposti paljastua. Huumoriakin on mukana, joskin osa siitä on tahatonta. Näyttelijät suoriutuvat oikein mainiosti rooleistaan ja filmin visuaalinen ilme on erinomainen puvuista lavasteisiin. Tulip Fever on selvästi parempi elokuva kuin pelkäsin, vaikkei olekaan parempi kuin "ihan hyvä". Suosittelen elokuvaa niille, jotka pitävät vanhaan aikaan sijoittuvista romanttisista draamoista. Tämän takia ei leffateatteriin tarvitse välttämättä raahautua, mutta sen katsoo sujuvasti vaikka televisiosta tai striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.entertainment-today.be
Tulip Fever, 2017, Worldview Entertainment, Paramount Pictures, Ruby Films

Arvostelu: Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017)

LEGO BATMAN ELOKUVA

THE LEGO BATMAN MOVIE

Ohjaus: Chris McKay
Pääosissa: Will Arnett, Michael Cera, Zach Galifianakis, Rosario Dawson, Ralph Fiennes, Jenny Slate, Conan O'Brien, Billy Dee Williams, Zoë Kravitz, Seth Green, Channing Tatum, Jonah Hill ja Adam Devine
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Ennakkoon turhaksi rahastuspätkäksi leimattu Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) yllättikin kriitikot ja katsojat olemalla todella nerokas seikkailuelokuva koko perheelle. Itse näin sen elokuvateatterissa, kun se ilmestyi ja ostin sen saman tien Blu-raylla, kun se saapui kauppoihin. Katsoin elokuvan muutaman kerran uudestaan, toivoen, että se saisi jatkoa. Valitettavasti Lego Elokuva 2 (The LEGO Movie 2: The Second Part) ilmestyy vasta 2019, joten sitä joutuu odottamaan vielä pari vuotta. Onneksi sitä ennen on tiedossa LEGO-leffojen maailmaa laajentavia lisäosia, joista ensimmäisenä ilmestyy Lego Batman Elokuva. Batman on yksi lempihahmoistani ja Yön ritari (The Dark Knight - 2008) on suosikkileffani, joten olin tietysti innoissani, että ensimmäinen lisäosa kertoisi juuri hänestä. Kuitenkin olin hieman huolissani, että mitä jos tämä olisikin sitten sitä rahastusta? Huoleni katosivat, kun maailmalta alkoi sadella lähes pelkkiä positiivisia arvioita, joissa leffaa kehuttiin paljon. Innostukseni kasvoi ja kävin katsomassa elokuvan heti ensi-illassa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Lego Elokuva!

Kun Gotham Cityn pahikset pistetään telkien taakse, ei Batmanille ole enää käyttöä. Vainoharhaisena hän uskoo, että Jokerilla on ilkeä suunnitelma ja hän aikoo ottaa selville, mistä on kyse. Vaikka yleensä Batman toimii yksin, hän joutuu tällä kertaa turvautumaan orpopoika Robinin, poliisikomisario Barbara Gordonin ja uskollisen hovimestari Alfredinsa apuun pelastaakseen maailman.

Batmanin äänenä kuullaan Lego Elokuva tapaan Will Arnett. Vaikka en Arnettista yleisesti oikein pidä, hänen tekemä matala ja rahiseva äänensä sopii viittasankarille täydellisesti. Batman ottaa tunnuslauseensa "työskentelen vain yksin" kirjaimellisesti, eikä suostu ottamaan apua vastaan... tai antamaan kunniaa muille. Gotham Cityn kansalaiset rakastavat Batmania, mutta herralla itsellään tämä maine on noussut hattuun ja hän kuvitteleekin olevansa muiden yläpuolella. Tämä puoli Batmanista oli jo nähty Lego Elokuvassa, mutta tässä hahmoon tuodaan lisäyksiä hienosti. Vaikka hän kuinka väittää haluavansa olla itsekseen, yksinäisyys on hänelle vaikeaa. Batman ei suostu tunnustamaan, että hän kaipaa muita lähelleen, mutta totuus on toinen. Yksinäistä viittasankaria käy välillä yllättävän paljon sääliksi, etenkin Batmanin vaeltaessa valtavassa tyhjässä kartanossaan yksin, jolloin jokainen askel kaikuu ympäri taloa. Hahmo viettää leffassa paljon enemmän aikaa supersankarina kuin alter egonaan miljonääri Bruce Waynena. Batmanin mestarirakentajapuoli tuodaan välillä esiin ja hän kykeneekin rakentamaan ympärillään olevista asioista nopeasti uusia laitteita ja kulkuneuvoja. Hauska fakta on, että Bat-tietokoneen äänenä kuullaan Applen puhetunnistukseen perustuva avustaja Siri.
     Batman päätyy vahingossa adoptoimaan pojan nimeltä Dick Grayson (Michael Cera). Kun Batman ei muuta käyttöä pojalle keksi, hän ottaa Dickin mukaansa sankarihommiin, jolloin pojasta muodostuu Batmanin uskollinen apulainen Robin. Dick on erittäin innoissaan kaikesta, etenkin supersankarihommista. Vaikka usein Robin nähdään turhana sivuhahmona, tässä elokuvassa hän tuo oikeasti mukaan jotain tarinaan. Elokuvassa vitsaillaan useasti siitä, että yleensä sarjakuvissa ja elokuvissa Robin on tarpeeton hahmo. Ceran erikoisen hento ääni sopii hahmolle mainiosti.

Bruce Waynen/Batmanin lojaalina hovimestari Alfredina kuullaan Ralph Fiennes, joka on loistovalinta herrasmiehen rooliin. Alfred yrittää saada Batmanin tekemään muutakin kuin sankarinhommia ja hän haluaisi, että Bruce Waynekin pääsisi välillä esille. Läpi elokuvan Alfred yrittää saada Batmanin ymmärtämään perheen ja ystävien merkityksen, mutta yritykset tuntuvat menevän kuuroille korville.
     Gotham Cityn tuttu poliisikomisario Jim Gordon (Hector Elizondo) jää eläkkeelle, jolloin paikan ottaa hänen tyttärensä Barbara Gordon (Rosario Dawson). Barbara olisi muuten Batmanille rakkautta ensisilmäyksellä, mutta valitettavasti poliisikomisariona Barbara aikoo saada Batmanin toimimaan sääntöjen mukaan ja yhteistyössä poliisien kanssa, mikä ei tietenkään sovi Batmanin kaltaiselle yksinäiselle ratsastajalle. Barbara on järkevä ja pääasiassa hän haluaisi ratkaista asiat puhumalla, mutta tiukan paikan tullen hahmo on valmis hyödyntämään taistelutaitojaan. Barbara on kova mimmi hakatessaan pahiksia kumoon.
     Pahiksia elokuvassa on paljon. Pääpahis on tietysti Batmanin arkkivihollinen, eli Zach Galifianakiksen ääninäyttelemä Jokeri. Hänen lisäksi leffassa nähdään myös monta muutakin tuttua Batmanin vastustajaa, kuten Harley Quinn (Jenny Slate), Scarecrow (Jason Mantzoukas), The Riddler (Conan O'Brien), Bane (Doug Benson), Catwoman (Zoë Kravitz), Poison Ivy (Riki Lindhome), Two-Face (Billy Dee Williams) ja Mr. Freeze, sekä hieman tuntemattomampia hahmoja, kuten mm. Crazy Quilt, Eraser, Pokedot Man, Calendar Man, Tarantula ja Killer Moth. Heidän tapauksessaan pitää oikeasti olla kova fani, jotta tunnistaa jokaisen. Pääasiassa muut pahikset ovat mukana vain näyttämässä naamansa, eivätkä he oikeastaan tee mitään ja Jokeriin keskitytään täysillä. Hymyilevä hullu rikollisnero Jokeri on aika nähty heppu, joten hänellekin on pitänyt luoda jotain uutta. Jokeri on nimittäin surullinen, kun hänelle paljastuu, ettei hän olekaan Batmanin suosikkipahis. Jokerin surullisuus on hauskasti keksitty ja se toimii. Elokuvassa on mukana myös pahiksia, jotka eivät ole Batman- tai ylipäätään DC-sarjakuvien universumista. Jo Lego Elokuvassa yhdisteltiin maailmoja ja tässä sama meno jatkuu. En halua spoilata, ketä kaikkia ja mistä kaikista leffoista ja sarjoista hahmoja on otettu, mutta suu tulee loksahtamaan useasti auki. Sen vain totean, että minua jäi harmittamaan, ettei elokuvassa nähdä yhtä parhaista pahiksista koskaan, eli Tähtien sodan (Star Wars - 1977-) Darth Vader.
     Elokuvassa nähdään myös Justice Leaguen jäseniä, kuten Superman (Channing Tatum), Green Lantern (Jonah Hill), Flash (Adam Devine), Wonder Woman, Aquaman ja Martian Manhunter.

Lego Batman Elokuva lähtee heti toiminnasta liikkeelle. Jokeri on keksinyt monimutkikkaan tavan tuhota Gotham City, mutta suunnitelma menee mönkään Batmanin saapuessa paikalle. Turhautuneena siihen, että Batman voittaa hänet aina, Jokeri keksii uuden nerokkaan suunnitelman. Tarina olisi muuten hyvin perinteinen Batman-seikkailuun, jos se ei sisältäisi niin paljon hahmoja muista tarinoista. Useissa supersankarielokuvissa on ongelmana, jos niissä on liikaa pahiksia. Tämän elokuvan tekijät ovat varmasti tienneet sen ja siksi mukaan onkin tungettu kymmeniä vastustajia. Vaikea sanoa miksi, mutta useat pahikset toimivat loistavasti! Outoa kyllä, että kun tavallisesti jopa kolme pahista tuottaa vaikeuksia katsojille, niin kun pahiksia onkin todella paljon, ei katsojaa enää tunnu haittaavan. Kaikki pahikset eivät tietenkään pääse tekemään paljoa ja hienoa onkin lähinnä se, että useat tutut naamat ovat mukana. Etenkin faneille elokuva on yhtä riemujuhlaa - eikä vain tuttujen hahmojen takia.

Elokuva on nimittäin täynnä viittauksia aiempiin Batman-elokuviin, vaikka ne eivät oikeasti kuulu samoihin universumeihin. Jo heti alussa viitataan sekä Yön ritarin että Tim Burtonin ohjaaman Batmanin (1989) loppukohtauksiin ja sama meininki sen kuin kasvaa. Leffa esittää asian siten, että tämä Batman on käynyt kaikki aiemmat seikkailut läpi aina vuoden 1943 mustavalkoisesta sarjasta Adam Westin tähdittämän hölmöilyn (1966-1968) kautta "Batman: The Animated Seriesiin" (1992-1995) ja Joel Schumacherin elokuvien Bat-nänneistä (1995-1997) "The Batman" -sarjan (2004-2008) kautta uuteen Batman v Superman: Dawn of Justiceen (2016). Viittaukset ovat huikeita - jotkut nokkelampia ja toiset selkeämpiä - ja ne naurattavat todella makeasti. Muutenkin elokuva saa naurattamaan läpi kestonsa, enkä edes muista, milloin olisin viimeksi saanut yhtä hyvät naurut leffan aikana! Tähän tietenkin vaikuttaa itseni kohdalla se, että olen Batman-fani ja tiedän paljon hänen universumistaan. Jotkut viittaukset menivät hieman ohi, mutta pääasiassa ymmärsin kaikki. Myös uusi Suicide Squad (2016) pääsee pienen pilkan kohteeksi. Westin sarjasta tutut lausahdukset "to the Batmobile" ja "Holy something Batman!" ovat tietenkin mukana, sekä nyrkkien iskuista syntyviä tekstejä kuten "POW!" ja "ZING!" ja "SHAZAM!" Myös vanhoja "Lego Batman" -leikkisettejä voi nähdä Bat-luolassa, jos niitä osaa tunnistaa. Batmanin tutut autot ovat näkyvissä, mutta valitettavasti niillä ei koskaan ajeta.

Huumorin lisäksi Lego Batman Elokuva sisältää myös paljon toimintaa. Ei tosin erityisen väkivaltaista sellaista, vaan lapsiystävällisempää mätkintää, jossa Lego-ukot hajoavat palasiksi. Jotkut vanhemmat kokevat tietty senkin liian pahana, mutta kyllä ne muksut kannattaa viedä katsomaan tätä. Elokuva on selkeästi koko perheelle tehty. Siinä missä lapset pääsevät katsomaan vauhdikasta seikkailua ja koheltavia hahmoja, vanhemmat pääsevät nauramaan piilovitseille ja hämmästelemään elokuvan nokkeluutta. Leffa sisältää vain muutaman heikohkon osuuden, mutta ne unohtaa helposti ja loppujen lopulta mieleen jää aivan mahtava kokonaisuus, jonka katsoo erittäin mielellään uudestaan. Yllätyksekseni elokuva on myös paikoitellen koskettava Batmanin yksinäisyyden takia. En olisi koskaan ajatellut etukäteen, että Lego Batman Elokuva voisi koskettaa minua syvältä. Jos elokuva pystyy oikeasti koskettamaan minua, niin jotain on tehty todella oikein!

Elokuvan animointi on Lego Elokuvan tavoin aivan mahtavaa! Ainoa miinukseni on, että vesi on animoitu näyttämään vedeltä, eikä se koostu Lego Elokuvan tapaan pienistä sinisistä ja valkoisista palikoista. Muuten elokuva on upean näköinen - puhdasta silmäkarkkia, eikä voi muuta kuin hämmästellä visuaalista ilmettä. Äänitehosteet ovat myös toimivia ja paras yksityiskohta äänissä on, että hahmot tekevät ampumisäänet itse suullaan. Tämä tuo hieman tunnetta siitä, että kyseessä olisi jälleen jonkun lapsen leikki. Elokuvan on ohjannut Chris McKay, joka on tätä ennen ohjannut lähinnä "Robot Chicken" -sarjaa (2005-). Musiikin on säveltänyt Lorne Balfe, jonka säveltämät musiikit säestävät leffaa toimivasti. Olisin toivonut, että leffassa kuultaisiin vanhoista Batman-leffoista ja sarjoista musiikkeja, mutta onneksi mukana on sentään John Williamsin säveltämä Teräsmiehen (Superman - 1978) teemakappale.

Yhteenveto: Lego Batman Elokuva jää varmasti vuoden 2017 parhaimpien elokuvien joukkoon! Elokuva on täynnä nerokkaita viittauksia aiempiin Batman-seikkailuihin vuosien varrelta ja ivan kohteeksi joutuu kaikki Adam Westin Bat-haikarkotteesta aina uuteen Batman v Superman: Dawn of Justiceen asti. Batmanista on saatu koskettava hahmo, vaikka pintapuolisesti hahmo on yhä sama egopullistelija kuin Lego Elokuvassa. Pahiskattaus on erinomainen - harvoin pääsee näkemään näitä kaikkia roistoja samassa elokuvassa. Ja yhdistelmä toimii huikeasti. Pakko kuitenkin sanoa, että kun suurimpia pahiksia on koottu yhteen, niin tuntuu oudolta, ettei Darth Vader ole päässyt mukaan. Animointi on tässäkin Lego-seikkailussa lähes pelkkää silmäkarkkia ja ainoa ongelmani animaation suhteen oli, että vesi näytti vedeltä, eikä koostunut Lego-palikoista, kuten Lego Elokuvassa, johon olisi voinut olla hieman enemmän viittauksia. Kovimmille Batman-faneille Lego Batman Elokuva on yhtä riemujuhlaa ja kyseessä on Nolanin Yön ritari -trilogian jälkeen paras Batman-leffa - ja kyseessä on animaatio Legoista! Kyseessä on myös varmasti vuoden paras DC-sarjakuviin perustuva elokuva. En malta odottaa, että näen elokuvan uudestaan. Vaikka tuntuukin, että näitä Lego-elokuvia voisi tulla vaikka kuinka, niin hieman pelottaa, että milloin maailmojen yhdisteleminen alkaa tuntua liian nähdyltä. Hieman myös pelottaa, että seuraava sarjan elokuva on Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017), jonka maailma ei ole erityisen tunnettu. Toivon silti, että se toimisi edes ihan kivasti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.batman-news.com
The LEGO Batman Movie, 2017, DC Entertainment, LEGO System A/S, Lin Pictures, Lord Miller, Vertigo Entertainment, Warner Animation Group, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Pictures

Arvostelu: Masterminds (2016)

MASTERMINDS (2016)

Ohjaus: Jared Hess
Pääosissa: Zach Galifianakis, Kristen Wiig, Owen Wilson, Jason Sudeikis, Kate McKinnon ja Leslie Jones
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Mastermindsin oli tarkoitus ilmestyä jo elokuussa 2015, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää yhä vain uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta se päätettiin julkaista vasta syksyllä 2016. Muistan, kun näin ensimmäiset mainokset elokuvasta jo ajat sitten ja luulinkin, että elokuva oli ilmestynyt jo, kunnes elokuvan mainokset alkoivat jälleen pyöriä internetissä ja elokuvateattereissa. Mainokset näyttivät ihan viihdyttäviltä, joten halusin tietenkin nähdä elokuvan. Ennen elokuvan näkemistä tiesin, että kyseessä on tositarina yhdestä isoimmasta ryöstöstä Yhdysvalloissa ja siinä näyttelisi Zach Galifianakiksen lisäksi monta Saturday Night Live -ohjelman (1975-) näyttelijää. Toivoin lähinnä, että saisin leffan aikana monet naurut, vaikka se ei muuten erikoinen olisikaan.

Rikkaaksi haluavat ystävät käyttävät hömelöä panssariautokuskia hyödykseen, jotta voivat tehdä Yhdysvaltain suurimman pankkiryöstön.

Zach Galifianakis tekee ihan kelpo suorituksia ja totaalisia huteja. Tässä hän tekee lähinnä hudin. Galifianakis nähdään pääosassa David Ghanttina, joka toimii Loomis Fargo -pankin panssariautokuskina. David on hieman höhlä ja säälipisteitä keräävä pullukka - eli juuri sellainen, mitä Galifianakis tuntuu yleensäkin esittävän. Loppupuolella hahmo muuttuu yllättävänkin radikaalisti, mikä ei täysin toiminut. Kertoo jo paljon, että elokuva oli mielestäni usein viihdyttävämpi, kun Galifianakis ei ollut ruudulla. Alunperin pääosassa piti olla Jim Carrey ja onkin harmi, että hän lähti pois projektista.
     Davidin työkaveria, Kelly Campbellia, näyttelee Kristen Wiig, joka ei onneksi vedä yli ja toimiikin ihan hyvin. David on rakastunut Campbelliin, mutta tämä ei tunnu täysin ymmärtävän sitä. Yhdessä kohtauksessa Wiig näyttää, että hänellä olisi lahjoja, muttei kykene niitä erityisemmin muuten tuomaan esille.
     En ole koskaan oikeastaan pitänyt Owen Wilsonista. Free Birdsissa (2013) hän toimi, kun ei tarvinnut katsella hänen naamaansa. Tässäkään elokuvassa Wilson ei vakuuta. Hän esittää Steven Chambersia, joka keksii idean ryöstölle ja päättää käyttää Davidia hyödyksi.
     Jason Sudeikis vetää tavallaan ehkä parhaan suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Sudeikis nähdään palkkatappaja Mike McKinneyna ja aluksi kun hahmo tulee mukaan, Sudeikis vaikuttaa jopa hieman uhkaavalta. Harmi vain, että homma hieman lässähtää, muttei onneksi liian pahasti.
     Wiigin lisäksi elokuvassa nähdään myös kaksi muuta uudesta Ghostbusters -elokuvan (2016) jengistä: Kate McKinnon, joka näyttelee Davidin erittäin psykoottista tyttöystävää ja vetää roolinsa ihan överiksi, mitä hieman pelkäsinkin, sekä Leslie Jones, joka esittää FBI:n poliisia ja yllätti minut sillä, että hän jopa osaa näytellä, jos haluaa. Harmi vain, että Jonesin hahmo on mukana tosi vähän. Koska muutkin Haamujengistä olivat mukana, niin jotenkin odotin, että Melissa McCarthykin kävisi piipahtamassa (tiedän kyllä, että tämä on kuvattu ennen Ghostbustersia, mutta olisihan se silti ollut hauska yhteensattuma, että koko poppoo olisi toisessakin elokuvassa kasassa).

Elokuvan alussa Davidin kertojaääni selittää katsojille, kuinka hän otti panssariautokuskin työn, luullessaan sen olevan erittäin jännittävää. Mitään erityisen jännittävää ei kuitenkaan tapahdu, mutta hän ei siltikään halua erota töistä, koska on niin ihastunut työkaveriinsa Kellyyn. David on parisuhteessa ärsyttävän Jandicen kanssa, jolla on selkeästi jotain vikaa päässään, mutta he ovat kuitenkin menossa naimisiin. Eräänä päivänä Kelly saa potkut töistään ja päätyy asumaan Steven Chambersin luo, joka suunnittelee pankkiryöstöä. Kun selviää, että he voisivat helposti käyttää Davidia, päättävät he ryöstää Loomis Fargon. David suostuu hommaan mukaan, sillä siitä voisi löytyä sitä jännitystä, mistä hän on haaveillut ja hän on siinä uskossa, että voisi viettää loppuelämänsä karkumatkalla Kellyn kanssa.

Elokuvan tarina on mielenkiintoinen, kuten mielestäni monien muidenkin ryöstöelokuvien kohdalla. Itseäni juttu kiinnosti vielä enemmän, kun se perustui tositapahtumiin ja on myös komedia. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että minun on pakko selvittää aidot tapahtumat jostain, sillä meno on välillä ihan älyvapaata. Galifianakiksen tohelointia ei jaksa seurata kovin kauaa, ei edes muutamia minuutteja ja hän lähinnä puuduttaa katsojaa, kuten Owen Wilsonkin. Vaikka tarina toimii, niin se on pilattu komiikalla, joka on lähinnä vain myötähäpeällistä nähtävää ja kuultavaa. Kun elokuva yrittää olla hauska, niin se epäonnistuu siinä lähes kokonaan. Muutamat jutut naurattavat, mutta lähinnä siksi, että ne ovat jo aivan käsittämättömän huonoja. Ja elokuvahan tietty yrittää naurattaa lähes kaiken aikaa. Alkupuolella jo ajattelin, että tästä tulee tuskaiset puolitoista tuntia, mutta onneksi toinen puolituntinen on ihan semikivaa katsottavaa. Viimeiset puoli tuntia jälleen lässähtävät, eikä edes toimiva tarina pysty pelastamaan elokuvaa, jolloin se jää erittäin heikoksi tekeleeksi. Yksi hauskimmista asioista oli Davidin autossa yhden oven tilalla oleva puulauta. Se kertoo erittäin paljon vitsien tasosta.

Elokuvan on ohjannut Jared Hess, joka on ohjannut myös esimerkiksi Nacho Libren (2006). Omasta mielestäni Nacho Libre ei toiminut, eikä toimi tämäkään. Onneksi sentään tarina on hyvä, sillä ilman sitä elokuva olisi syvällä pohjamudissa. Huumori on heikompaa kuin Mike and Dave Need Wedding Datesissa (2016), mutta juonensa puolesta Masterminds on sentään parempi. Leffa perustuu tositapahtumiin lähinnä vain alkunsa puolesta ja siihen on keksitty täysin toisenlainen lopetus kuin mitä todellisuudessa kävi. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta yhdessä kohtauksessa nähdään todella kökösti toteutettu digiankerias. Äänitehosteet toimivat ja musiikkina jumputtaa tunnettuja kappaleita.

Yhteenveto: Mastermindsissa on hyvä tarina, mutta kun se yrittää olla hauska, se epäonnistuu lähes totaalisesti. Muutama juttu naurattaa, mutta samalla miettii päässään, että "mitähän vit..." Zach Galifianakis, Owen Wilson ja Kate McKinnon vetävät heikot suoritukset, kun taas Jason Sudeikis ja Leslie Jones yllättävät, näyttäen, että kummassakin olisi potentiaalia parempaan. Kristen Wiig on vain ihan hyvä. En lähtisi tätä erityisesti suosittelemaan kenellekään, mutta jos kaikki huumori uppoaa, niin kai tämäkin toimii. Odottakaa silti, että tämä ilmestyy vaikkapa Netflixiin ja säästäkää rahanne johonkin muuhun. Komedioita tulee kuitenkin koko ajan lisää, niin muutakin katsottavaa löytyy. Lohdutuksena on, ettei Masterminds ole läpimätä ja sen juoni on hyvä, muttei se valitettavasti tarpeeksi lohduta. On se sentään parempi kuin Mike and Dave Need Wedding Dates, mikä ei tosin paljoa vaadi...

Kirjoittanut: Joonatan, 29.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Masterminds, 2016, Broadway Video, Michaels-Goldwyn, Relativity Media