Arvostelu: Se päättyy meihin (It Ends with Us - 2024)

SE PÄÄTTYY MEIHIN

IT ENDS WITH US

Ohjaus: Justin Baldoni

Pääosissa: Blake Lively, Justin Baldoni, Brandon Sklenar, Jenny Slate, Hasan Minhaj, Isabela Ferrer, Alex Neustaedter, Amy Morton ja Kevin McKidd

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

It Ends with Us, eli suomalaisittain Se päättyy meihin perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2019 Justin Baldoni hankki kirjan elokuvaoikeudet tuotantoyhtiönsä Wayfarer Studiosin kautta, mutta tuotanto junnasi pari vuotta paikoillaan koronaviruspandemian takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2023, mutta puolessa välissä kuvauksia tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lopulta leffa saatiin tehtyä loppuun ja nyt usean viivästyksen jälkeen Se päättyy meihin on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Hooverin kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa. En juuri piitannut siitä, eikä odotuksiani nostattanut se, kun työkaverini haukkuivat kirjan lyttyyn. Kävin silti katsomassa Se päättyy meihin -leffan sen ensi-iltapäivänä.

Lily Bloom yrittää käsitellä väkivaltaisen isänsä kuolemaa, kun hän kohtaa neurokirurgi Rylen. Lily rakastuu Ryleen, mutta alkaa vähitellen huomata tämän käytöksessä samanlaisia aspekteja kuin vanhempiensa vaikeassa suhteessa. Pakkaa sekoittaa Lilyn nuoruudenrakkaus Atlas, joka saapuu yllättäen takaisin kuvioihin.

Gossip Girl -televisiosarjasta (2007-2012) tuttu Blake Lively näyttelee kukkakaupan avaamisesta haaveilevaa Lily Blossom Bloomia... aivan kuin naisen kukkaintoilu olisi salakavalasti manipuloitu hänen alitajuntaansa nimen kautta. Lily käsittelee vaikeaa lapsuuttaan väkivaltaisen isänsä (Kevin McKidd) ja tälle jatkuvasti anteeksiantaneen äitinsä (Amy Morton) kanssa ja aikuistuessaan Lilyn välit vanhempiinsa ovat muuttuneet lähes olemattomiksi. Naisen elämä mullistuu, kun hän kohtaa lyhyen ajan sisällä kaksi miestä, teiniaikansa suuren rakkauden ja uuden hurmurin. Lively on roolissaan erittäin mainio, kanavoiden hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia pitkin leffaa. Takaumissa nuorta Lilyä näyttelevä Isabela Ferrer on aikamoinen löytö, sillä tyttö menee täysillä läpi nuoresta Livelystä.

     Lilyn kohtaamat miehet ovat ohjaaja Justin Baldonin näyttelemä Ryle, karismaattinen ja itsevarma neurokirurgi ja Brandon Sklenarin näyttelemä Atlas, Lilyn teini-iän rakkaus, jonka perään nainen edelleen huomaa haikailevansa silloin tällöin. Baldoni hoitaa tonttinsa niin kameran takana kuin edessä pääasiassa pätevästi ja Livelyn tavoin hänkin tulkitsee monimutkikasta hahmoaan hyvin. Sklenar on sen sijaan hitusen tylsä pönöttäjä, jolla on hetkensä, mutta joka jää näyttelijänä elokuvan heikoimmaksi anniksi. Oiva on myös Rylen siskoa ja Lilyn yhteistyökumppani Allysaa näyttelevä Jenny Slate, joskin hänen hahmonsa tasapainottelee hienoisella rajalla, muuttuuko energinen hölösuu ärsyttäväksi.

Trailerin perusteella kammosin, että Se päättyy meihin olisi seuraava After (2019), toksisia suhteita romantisoiva roska, joka antaa täysin vääränlaisia viestejä kohdeyleisölleen, nuorille naisille. Ilokseni elokuva onkin huomattavasti odottamaani laadukkaampi teos, jonka tapa käsitellä toksisia suhteita tuntuu kypsältä ja moniulotteiselta, eikä lapselliselta tai mustavalkoisen yksiulotteiselta. Luin, että kirjaa on nimenomaan haukuttu parisuhdeväkivaltaa romantisoivaksi. Voi olla, että kirjassa juttuja hoidetaan eri tavalla, mutta itse nimenomaan pidin elokuvan käsittelyä vaikeasta aiheesta onnistuneena.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin leffaa lähinnä ihan kivana romanttisena hömppänä, joka kulkee varsin kliseisiä polkuja, etenkin siinä kohtaa, kun myös Atlas tuodaan takaisin Lilyn elämään ja homma muuttuu kolmiodraamaksi. Onneksi elokuvan jännite ei rakennu niinkään sen varaan, että kumman miehen Lily lopulta valitsee, vaan toisella puoliskolla tarinan synkemmät pilvet alkavat varjostaa hahmoja. Toisella puoliskollaan leffa imaisee paremmin mukaansa ja pidin erityisesti siitä, että leikkausvalinnoilla jotkut ensimmäisen tunnin hetket saavat uuden näkökulman toisen tunnin aikana. Fifty Shades -trilogian (2015-2018), After-leffojen (2019-2023), 365 päivää -rainojen (365 dni - 2020-2022) sun muun kuran jälkeen Se päättyy meihin pitää sisällään fiksumman viestin katsojakunnalleen ja olen iloinen, että kerrankin tällainen toksisia suhteita vastustava tarina nousee suosituksi pahoja poikia idolisoivien kertomusten sijaan, enkä pistäisi vastaan, jos Hooverin jatkokirja Se alkaa meistä (It Starts with Us - 2022) kääntyisi jonain päivänä elokuvamuotoon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Ryleä näyttelevä Baldoni, jonka työ on suurimmaksi osaksi oivallista, joskin joissain vakavammissa hetkissä hän äityy muovaamaan ilmapiirin turhan melodramaattiseksi. Esimerkiksi elokuvassa tietty sataa vain silloin, kun Lily on surullinen. Christy Hallin käsikirjoitus on pääasiassa menevä, vaikka osa dialogista onkin aavistuksen kömpelöä. Se päättyy meihin on joitain häiritsevän heiluvia käsivaraotoksia lukuun ottamatta kelvollisesti kuvattu. Lavastus on mainiota, mutta puvustajat tekevät kyseenalaisia valintoja Lilyn asujen suhteen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rob Simonsenin ja Duncan Blickenstaffin säveltämät musiikit eivät koskaan erotu leffassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden seasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

It Ends with Us, 2024, Sony Pictures Television, Wayfarer Studios, Saks Picture Company

Arvostelu: Urhea (Brave - 2012)

URHEA

BRAVE

Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman
Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.

Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.

     Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.

Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.

Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin (1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.

Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.

Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.

Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!

Yhteenveto: Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Nuori Hannibal (Hannibal Rising - 2007)

NUORI HANNIBAL

HANNIBAL RISING

Ohjaus: Peter Webber

Pääosissa: Gaspard Ulliel, Gong Li, Rhys Ifans, Dominic West, Richard Brake, Kevin McKidd, Stephen Walters, Ivan Marevich, Helena-Lia Tachovska ja Aaran Thomas

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Thomas Harrisin kirjaan perustuva elokuva Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991) oli valtava hitti, joka voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Kun Harris kirjoitti tarinalle jatkoa, myös elokuvien puolella oli tiedossa jatko-osa. Hannibal-leffa (2001) oli vielä isompi taloudellinen menestys, mutta herätti paljon ristiriitaisia ajatuksia niin katsojissa kuin kriitikoissa. Jo kertaalleen Psykopaatin jäljillä -nimisenä (Manhunter - 1986) filmattu Punainen lohikäärme (Red Dragon - 2002) sai enemmän kehuja, muttei ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä. Tarinan oli tarkoitus jäädä trilogiaksi, mutta lopulta Harris päättikin kirjoittaa vielä yhden kirjan, joka kertoisi Hannibal Lecterin nuoruudesta. Myöhemmin Harris on paljastanut, että päätös kirjan tekoon johtui isosti elokuvatuottaja Dino De Laurentiisin painostamisesta. De Laurentiis uskoi menettävänsä Hannibal Lecter -hahmon, jos ei saisi pian tehtyä uutta filmiä hahmosta ja hän kiristi Harrisia keksimään hahmon syntytarinan. Harris alkoikin kirjoittamaan uutta kirjaa ja samalla työsti sen pohjalta myös elokuvakäsikirjoitusta. Nuori Hannibal -kirja (Hannibal Rising) julkaistiin joulukuussa 2006 ja samanniminen elokuva jo helmikuussa 2007 - vain kaksi kuukautta kirjan julkaisemisen jälkeen. Leffa oli kuitenkin taloudellinen pettymys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Itse katsoin Nuoren Hannibalin vasta muutama vuosi sitten, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olin jo ajatellut, etten katsoisi sitä enää uudestaan - en, vaikka tänä vuonna juhlinkin Uhrilampaiden 30-vuotisjuhlaa katsomalla ja arvostelemalla sen, Hannibalin ja Punaisen lohikäärmeen. Lopulta kuitenkin päätin tuskailla elokuvan läpi toistamiseen, jotta saisin elokuvasarjan päätökseen myös arvostelujen puolelta - etenkin nyt, kun Harrisin luoma tarina saa jatkoa Clarice-televisiosarjan (2021-) muodossa.

Vuonna 1944 Liettuassa nuori Hannibal Lecter ja hänen pikkusiskonsa Mischa jäävät julmien natsisotilaiden vangiksi, jotka syövät Mischan ja jättävät Hannibalin kuolemaan kylmyyteen. Hannibal kuitenkin selviää ja vuosia myöhemmin aloittaa kostoretkensä.

Koska Nuori Hannibal kertoo nimensä mukaisesti nuoresta Hannibal Lecteristä, ei elokuvassa nähdä sarjan aiemmissa osissa hahmoa näytellyttä Anthony Hopkinsia, vaan ranskalainen Gaspard Ulliel. Ulliel osaa kyllä olla häijyn näköinen tarpeen vaatiessa ja uhkuu lopulta täyttä psykoottisuutta. Hänestä kuitenkin puuttuu täysin se charmi, oveluus ja aito hyytävyys, mitkä tekivät Hopkinsin roolityöstä Hannibalina niin legendaarisen. Ullielin ongelmaksi koituu myös huono teksti, mistä ammentaa näyttelemiseen. Hannibal-kannibaalin syntytarinaksi elokuva tekee todella kömpelöä työtä selittääkseen oikeasti, miksi hahmosta tuli sellainen kuin tuli.

     Elokuvassa nähdään myös Gong Li Hannibalin tätinä lady Murasakina, jonka kanssa Hannibalille alkaa kehkeytymään jotain enemmänkin, Dominic West komisario Popilina, joka ryhtyy selvittämään outoja kuolemia, kun Hannibalin kostoreissu alkaa, sekä Rhys Ifans, Richard Brake, Kevin McKidd ja Ivan Marevich natsisotilaina, joille Hannibal on vannonut kostoa monen vuoden ajan, sotilaiden murhattua ja syötyä hänen siskonsa Mischan (Helena-Lia Tachovska). Lin hahmo jää todella vaisuksi, eikä Westillekään keksitä kunnon tekemistä pakollisena poliisihahmona. Ifans selvästi nauttii häikäilemättömän lurjuksen esittämisestä, mutta eivätpä muut kummoista työtä tee.

Ensimmäisellä katselukerralla koin Nuoren Hannibalin kehnoksi ja tylsäksi elokuvaksi. Nyt toisella katselulla filmi oli mielestäni puuduttavan pitkäveteinen ja jopa surkea. Erityisesti ihmettelin huonoutta, sillä käsikirjoituksesta vastaa kirjailija Harris itse. Mutta kun alkaa lukemaan taustatietoja, miksi Nuori Hannibal tehtiin, alkavat syyt huonoudelle selviämään. Ei ihme, että Harrisin työ on tönkköä, jos hänet periaatteessa pakotettiin siihen. Ja sen lisäksi, että hänen piti väkisin kirjoittaa uutta kirjaa, hänen piti samanaikaisesti myös työstää sen elokuvasovitusta. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu jopa siltä, että Harris sabotoi elokuvan tahallaan, jotta se varmasti floppaisi, eikä De Laurentiis enää vaatisi häneltä uusia Hannibal-tarinoita. Niin tai näin, lopputuloksena on kauhea pökäle, mitä hävettää ajatella samana sarjana mestarillisen Uhrilampaiden kanssa.

Itse päähenkilöstä ja hänen kasvutarinastaan ei lopulta saada mitään irti. Ulliel vain hymyilee kierosti parin tunnin ajan ja siinä on legendaarisen Hannibal Lecterin syntytarina. Vaikka pikkusiskon syöminen on oikein hyvä motiivi Hannibalille lähteä kostoretkelle, on se outo lähtökohta itse päähenkilön kannibalismille. Voisi luulla, että pikkusiskon syöminen hengiltä aiheuttaisi sellaiset traumat, ettei sen jälkeen edes tekisi mieli popsia muita ihmisiä. Kai leffa yrittää sanoa, että Hannibal on lopulta yhtä paha kuin ne, joille hän kostaa. Viesti vain on niin puolivillaisesti rustattu mukaan, että yhä enemmän tuntuu siltä, ettei Harrisia edes kiinnostanut, millainen lopputulos olisi.

Siinä, missä Uhrilampaat oli huikea taidonnäyte psykologisessa kauhussa, rakentaen erittäin piinaavaa tunnelmaa, mutta pitäen katsojan silti tiukasti koukussa, Nuoren Hannibalin kauhu perustuu vain ällöttävään kuvastoon. Kuvottavuuksiensa kanssa leffa kuitenkin muistuttaa lähinnä sitä koulun muka-kovaa kundia, joka kuvittelee itsestään liikoja, ollessaan muka niin hävytön ja kapinallinen. Pääasiassa hänen touhujaan vain hävetti seurata. Sentään sen muka-koviksen noloilut tarjosivat edes jonkinlaista viihdettä, kun taas Nuori Hannibal on kuolettavan tylsä raina. Se ei koskaan nappaa mukaansa, mikään kohtaus ei tarjoa jännitettä, eikä tyhjänpäiväiseltä tuntuva kostoreissu lopulta edes kiinnosta. Elokuva pelaa niin täysillä shokkiarvonsa varassa, uskoen, että inhottavilla otoksilla ihmisistä, joilta on syöty tai leikelty osia, saataisiin samaa aikaiseksi kuin todellisella painostavalla hengellä. Lopputekstien alkaessa katsojan valtaa tyhjentävä olo. Tässäkö tämä nyt oli? Tämäkö oli kaikki, mitä Thomas Harris sai aikaiseksi luomansa ikonisen pahiksen nuoruudesta?

Elokuvan ohjaajana toimii Peter Webber, joka ei tee sen parempaa työtä kuin Harris. Tunnelma on kehnosti luotu, eikä Webber tunnu ymmärtävän kauhusta muuta kuin groteskilla kuvastolla leikkimisen. Kuvauskaan ei ole kummoista, vaikka mukaan mahtuu kelvollisiakin otoksia. Takaumiin tungetut tökkivät ja suttuiset hidastukset lisäävät leffan rumuutta. Leikkaus on tönkköä ja lopulta lähinnä lavasteet, asut ja karut maskeeraukset tekevät vaikutuksen. Ilan Eshkerin ja Shigeru Umebayashin säveltämät musiikit jäävät vaisuiksi, sopien siis hyvin muutenkin äärimmäisen latteaan tuotantoon.

Yhteenveto: Nuori Hannibal on pöyristyttävän surkea raina, jolla Thomas Harris sontii luomansa ikonisen kauhuhahmon päälle. Gaspard Ulliel toisaalta pärjää kelvollisesti psykopaatin roolissa, mutta hänestä puuttuu kaikki se, mikä teki Hannibal Lecteristä Anthony Hopkinsin esittämänä niin hyytävän. Lähinnä Ullielin hommaksi jää vain tuijotella häijysti kameraan ja sen uskotaan riittävän kauhuksi. Jos se ei riitä, leffa yrittää puskea mukaan ällöttävää kuvastoa. Shokeerausarvo on kuitenkin lattea, eivätkä muka-hurjat jutut jaksa kiinnostaa. Itse tarina on tylsä ja elokuva puuduttavan pitkäveteinen. Käsikirjoitus on todella tökerö ja elokuvaa katsoessa jopa tuntuu siltä, että Harris päätti itse pilata leffan, jottei De Laurentiis enää painostaisi häntä kirjoittamaan uusia Hannibal-tarinoita. Tuotannon isot ongelmat heijastuvat voimakkaasti lopputulokseen. En suosittele katsomaan Nuorta Hannibalia, vaikka kuinka kovasti kiehtoisi Hannibal-kannibaalin alkuperä. Osa hahmon viehätystä on mysteerisyys ja sen tämä onnettoman ponneton raina ryöstää täysin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hannibal Rising, 2007, Dino De Laurentiis Company, ETIC Films, Ingenious Film Partners, Zephyr Films, Carthago Films S.a.r.l., Young Hannibal Productions, Quinta Communications

Arvostelu: Tulip Fever / Tulppaanikuume (2017)

TULIP FEVER (2017)

TULPPAANIKUUME

Ohjaus: Justin Chadwick
Pääosissa: Alicia Vikander, Dane DeHaan, Christoph Waltz, Holliday Grainger, Jack O'Connell, Judi Dench, Zach Galifianakis, Kevin McKidd, Tom Hollander ja Cara Delevingne
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Tulip Fever, eli suomeksi Tulppaanikuume perustuu Deborah Moggachin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjan pohjalta aiottiin tehdä elokuva jo vuonna 2004: siihen ehdittiin palkata näyttelijät ja muu työryhmä, minkä lisäksi leffan lavastetta varten istutettiin 12 tuhatta tulppaania, mutta juuri muutamaa päivää ennen kuvauksia koko tuotanto peruttiin, sillä veromuutosten takia leffojen teon hinta muuttui voimakkaasti Briteissä. Elokuvan teko lähti uudestaan käyntiin vuonna 2013. Uusi työryhmä palkattiin, uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat onnistuneesti kesällä 2014. Tulip Feverin piti ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin seuraavaan kesään. Jostain syystä ilmestyminen viivästyi vielä pariin otteeseen, mutta nyt se on vihdoin tulossa elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden takia. Alicia Vikander oli tehnyt vaikutuksen The Danish Girlissä (2015), josta hän olikin saanut Oscar-palkinnon, minkä lisäksi mukana olisi esimerkiksi Judi Dench, joka varmasti toimii "historiallisessa" draamaleffassa. Ajattelin, että eihän tätä voi jättää väliin, jos filmi olisikin vaikka Oscar-ehdokkaana ensi vuoden gaalassa. No, siitä ei taida olla pelkoa. Ennen Tulip Feverin näkemistä nimittäin luin, että sitä oli haukuttu paljon ja minua alkoi pelottaa, mitä jos kyseessä onkin ihan surkea filmi? Ristiriitaisin tuntein menin katsomaan elokuvaa, mutta toivoin, ettei se olisi yhtä huono kuin olin lukenut.

1630-luvun Amsterdamissa arvokkaan Cornelis Sandvoortin vaimo Sophia rakastuu taiteilijaan, joka maalaa pariskunnasta muotokuvan.

Sophia Sandvoortina nähdään Alicia Vikander, joka on tuttuun tapaansa mainio. Sophia eli aikoinaan orpokodissa, mistä Cornelis hänet löysi ja päätti ottaa vaimokseen. Sophia kokee velvollisuudekseen rakastaa Cornelista, mutta hänestä näkee kaiken aikaa, että hän haaveilee toisenlaisesta elämästä. Hahmoon onkin saatu mukaan erilaisia asioita, joita hän yrittää pitää salassa mieheltään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten hän kykenisi olemaan rakastamansa taiteilijan kanssa, ilman että hänen todellinen miehensä saa tietää?
     Cornelis Sandvoortia esittää Christoph Waltz, minkä toimimista aluksi hieman pohdin, sillä vaikka Waltz osoittikin Inglourious Basterdsissa (2009) näyttelevänsä upeasti, ovat hänen roolisuorituksensa olleet sen jälkeen lähinnä vain ihan kivoja tai kehnoja. Olin kuitenkin huojentunut, sillä Waltz on oiva valinta, vaikka aluksi onkin outoa katsoa pariskuntaa, joista toinen on yli kolmekymmentä vuotta toista vanhempi. Kemia Waltzin ja Vikanderin välillä on onnistuneesti luotu, ja vaikka tavallaan haluaisikin nähdä Sophian ikäisensä kanssa, ei Cornelisissa tunnu olevan oikeasti mitään pahaa, jolloin häntä käy hieman jopa sääliksi.
     Taiteilija Jan Van Loosia näyttelee Dane DeHaan, mikä oli kanssa erikoinen valinta mielestäni, mutta olin positiivisesti yllättynyt, ettei DeHaan ollut samanlainen hämärä heppu kuin yleensä, vaan hänestä oli saatu irti jonkinlaista taiteilijasielua. Jan Van Loosille on myös luotu ihan kiinnostava tausta. Janin juoppona Gerrit-apulaisenaan nähdään Zach Galifianakis, mistä olin todella yllättynyt, sillä hän esiintyy pääasiassa komedioissa. Ohjaaja on tainnut saada ihmeitä aikaan näyttelijöissä, sillä Galifianakis on luonteva roolissaan, eikä vedä hommaa yli, kuten hän välillä päätyy tekemään.
     Erikoisen paljon Gemma Artertonilta kuulostava Holliday Grainger näyttelee Sandvoortien kyökkipiika Mariaa ja Jack O'Connell esittää tämän salarakasta, kalakauppias Willemiä. Maria on oikein hyvä hahmo, Grainger esittää häntä mainiosti ja on ihan hauskaa, että hän toimii leffan kertojaäänenä, eikä Sophia itse, mutta Marian ja Willemin rakkaustarina tuntuu välillä olevan liian suuresti käsitelty asia, jolloin se tuntuu ylimääräiseltä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat erinomaisen Judi Denchin näyttelemä naisluostarin johtajar, eli abbedissa, Tom Hollanderin esittämä pervo tohtori Sorgh, todella pieneen rooliin jäävän Cara Delevingnen esittämä Annetje ja Kevin McKiddin näyttelemä herra De Bye, jotka nähdään pääasiassa tulppaanipörsseissä.

Elokuvan nimen mukaisesti tulppaanit ovat todella iso juttu tarinassa. Aluksi voi tuntua hassulta, että kukat olisivat joskus olleet äärimmäisen tärkeässä asemassa, mutta niin se vain ihan oikeasti oli. Vuonna 1634 tulppaanit tulivat Amsterdamissa markkinoille ja ihmiset menivät ihan hulluiksi niistä. Kaikkien oli pakko niitä saada ja niitä huutokaupattiin kovilla hinnoilla. Mitä harvinaisempi tulppaani oli omistuksessa, sitä arvokkaammalta joku vaikutti. Tulppaanipörssissä käydäänkin aina välillä ja kukista harvinaisimpien omistaminen ratkaisisi tietty monet hahmojen ongelmat. Ongelmia hahmoilla nimittäin riittää. Sen lisäksi, että Sophia miettii, mitä ihmettä hän tekee vanhan miehen kanssa, joka haluaisi saada Sophian kautta itselleen perijän, hän joutuu salasuhteeseen, mikä johtaa vielä uusiin hankaluuksiin. Sen lisäksi Marian ja Willemin rakkautta pitää salailla, ja heillekin tulee toinen suuri salaisuus. Tulip Feverissä on paljon asioita meneillään ja etenkin ensimmäinen puolisko hyppii välillä niin oudosti, että voi olla vaikeaa pysyä kärryillä. Ensimmäisen puoliskon katselukokemusta hankaloittaa myös se, ettei voi olla varma, kuka leffan päähenkilö oikeasti on? Julisteen mukaan filmi kertoisi Sophiasta, mutta kun kertojaääni kuuluu Marialle, jolla on oma tarinansa, kestää todella kauan, ennen kuin katsojana tajuaa, millaista tarinaa elokuva yrittää saada aikaiseksi. Alkupäässä lähinnä ärsyttää, sillä Sophian juonikuvio on itsessään jo tarpeeksi mielenkiintoinen, niin miksi mukaan on pitänyt tunkea iso sivujuoni?

Puolessa välissä palaset alkavat onneksi loksahdella kohdalleen ja kaksi isoa juonikuviota yhdistyvät vihdoin, jolloin elokuvaan alkaa löytyä tolkkua. Teos nappaa paremmin mukaansa ja katsoja haluaa tietää, millaisen sopan Sophia keittää itselleen. Harmillisesti puolen välinkin jälkeen tarina loikkii outoja aikahyppyjä eteenpäin, sillä alle kaksituntinen elokuva kattaa tapahtumat muutaman vuoden ajanjaksolta. Alkuperäisessä Deborah Moggachin kirjassa rytmitys on varmasti rauhallisempaa ja käsikirjoitusta työstettäessä olisi tarinaa voinut muokata hieman. Tulip Feverin huipennus on todella mielenkiintoinen ja tarinan päätös vaikuttaa lupaavalta, mutta harmillisesti lopetuksesta on tehty liian helppo, jolloin se jättää pienen pettymyksen tunteen. On elokuva kuitenkin parempi kuin arvioiden perusteella pelkäsin ja vaikka tarina kulkeekin välillä miten sattuu, on se silti ihan kelpo pätkä, jonka katsoo ainakin kerran. Mukaan on saatu pientä jännitettä salaisuuksien kautta, minkä lisäksi leffaan on livahtanut huumoria, josta osa tosin tuntuu enemmän tahattomalta, kuten Sophian ja Cornelisin seksikohtaukset. Sen lisäksi, että hahmojen (ja näyttelijöiden) ikäero on suuri, oli vaikea pidätellä naurua, kun Cornelis tulee sänkyyn virnuillen, että hänen pieni sotilaansa olisi valmiina. Seksiä ja alastomuutta on muutenkin mukana, joten vaikka ikäraja on vain K12, niin kannattaa miettiä tarkkaan, jos olet aikeissa viedä lapsesi katsomaan filmiä.

Elokuvan on ohjannut Justin Chadwick, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjoja, mutta hän on ohjannut myös mm. Nelson Mandelasta kertovan Mandela: Long Walk to Freedomin. Tässä hän on tehnyt ihan kivaa työtä pitäessään laajaa kokonaisuutta jollain lailla kasassa ja luodessaan oikean hengen mukaan. Näyttelijäohjauksen hän taitaa mainiosti. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksen ei tarvitsisi olla niin nopeatempoista. Tulip Feverin lavasteet ovat todella tyylikkäät, minkä lisäksi myös puvut ovat erinomaisesti toteutetut. Filmiä katsoo siis mielellään jo pelkän visuaalisuutensa takia. Äänimaailma on toimiva, muttei erityisen ihmeellinen, kuten eivät ole myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Tulip Fever on liian täynnä erilaisia juonikuvioita, jolloin se hyppii paikoitellen minne sattuu. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana on vaikea sanoa, kenestä tarina oikein kertoo, sillä tuntuu kuin päällekäin kulkisi kaksi eri tarinaa. Onneksi puolessa välissä tarinat vihdoin yhdistyvät ja leffa saa napattua paremmin mukaansa, vaikka hyppiikin yhä oudosti eteenpäin. Mukaan on saatu oivaa jännitettä, kun hahmoille syntyy niin paljon salaisuuksia ja aina välillä on tilanteita, jolloin ne voisivat helposti paljastua. Huumoriakin on mukana, joskin osa siitä on tahatonta. Näyttelijät suoriutuvat oikein mainiosti rooleistaan ja filmin visuaalinen ilme on erinomainen puvuista lavasteisiin. Tulip Fever on selvästi parempi elokuva kuin pelkäsin, vaikkei olekaan parempi kuin "ihan hyvä". Suosittelen elokuvaa niille, jotka pitävät vanhaan aikaan sijoittuvista romanttisista draamoista. Tämän takia ei leffateatteriin tarvitse välttämättä raahautua, mutta sen katsoo sujuvasti vaikka televisiosta tai striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.entertainment-today.be
Tulip Fever, 2017, Worldview Entertainment, Paramount Pictures, Ruby Films

Arvostelu: Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief / Percy Jackson: Salamavaras (2010)

PERCY JACKSON & THE OLYMPIANS:

THE LIGHTNING THIEF (2010)

PERCY JACKSON: SALAMAVARAS

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Logan Lerman, Brandon T. Jackson, Alexandra Daddario, Pierce Brosnan, Sean Bean, Kevin McKidd, Steve Coogan, Catherine Keener, Jake Abel, Uma Thurman, Rosario Dawson ja Joe Pantoliano
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Rick Riordanin kirjoittamista "Percy Jackson" -kirjoista (2005-2009) joko vuonna 2008 tai 2009. Luin siihen mennessä suomeksi ilmestyneet sarjan kirjat nopeasti läpi pariinkin otteeseen ja jäin koukkuun. Siihen aikaan vielä luin paljon. "Harry Pottereita" (1997-2007) ei enää ilmestynyt, joten olihan sitä pakko löytää jotain tilalle ja siihen aikaan minuun iski parhaiten fantasiaseikkailut. Tietenkin innostuin paljon, kun kuulin, että "Percy Jacksonista" tehtäisiin elokuva. Katsoin trailerit useaan otteeseen ja minun oli pakko päästä katsomaan itse leffa. Luin kirjat läpi jälleen kerran, juuri ennen elokuvan näkemistä ja olin niin innoissani nähdessäni Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin (eli suomalaisittain Percy Jackson: Salamavaras), etten edes kyennyt välittämään kaikista sen virheistä ja kuinka se noudatti kirjaa lähinnä vain vähän siihen suuntaan. Katsoin elokuvan useasti uudestaan, kun sain sen DVD:nä ja useat katselukerrat alkoivat vähentämään leffan hienoutta silmissäni. Näin sen vuoden sisään useaan otteeseen, mutta sitten olikin pari vuotta, etten katsonut elokuvaa ollenkaan. Jostain syystä loppuvuodesta 2016 minun teki jälleen mieli vilkaista leffa uudestaan ja se olikin lopulta ensimmäinen elokuva, jonka katsoin vuonna 2017.

Percy Jackson saa tietää olevansa merenjumala Poseidonin poika ja samalla häntä aletaan epäilemään ukkosenjumala Zeuksen mestarisalaman varastamisesta. Menettäessään äitinsä kuolemanjumala Haadekselle, Percy lähtee yhdessä satyyri Groverin ja puolijumala Annabethin kanssa etsimään reittiä Manalaan, jotta hän voisi saada äitinsä pelastettua. Niin ja kyllä se salamakin tarinaan aina välillä liittyy.

Pääosassa Percy Jacksonina nähdään Logan Lerman, jota en ollut tätä elokuvaa ennen nähnyt missään. Percy Jacksonia ennen Lerman esittikin lähinnä vain pikkurooleja. Vaikka häneltä löytyy heikotkin osuudet, Lerman on pääosassa ihan toimiva ja sopii rooliin, vaikkei kirjan mukaisesti olekaan kaksitoistavuotias. Aluksi Percy ei tietenkään tiedä olevansa mitenkään erityinen ja luulee kärsivänsä ADHD:sta ja lukihäiriöstä. Kun hän alkaa oppimaan enemmän itsestään, hän ymmärtää, että ADHD johtuu puolijumalten impulsiivisesta käyttäytymisestä ja lukihäiriö johtuu siitä, että Percy osaa lukea vain muinaiskreikkaa. Hahmo on mielenkiintoinen ja katsojaa kiinnostaa nähdä, miten hän alkaa muuttua tarinan sankariksi, vaikka se käykin paikoitellen liian helposti. Percy kykenee useisiin asioihin harjoittelematta niitä lainkaan.
     Satyyri Groveria esittää Brandon T. Jackson, joka tuo komiikkaa mukaan elokuvaan. Suurin osa hahmon lauseista ovat joko vitsejä tai sutkautuksia. Onneksi häneltä löytyy myös viisaampi puoli, jolloin Grover ei jää pelkästään nauruhahmoksi. Jackson on juuri sopiva rooliin ja hän pistää itsensä täysillä mukaan kaiken aikaa. Jos ette tienneet, niin satyyrit ovat olentoja, joiden ylävartalo muistuttaa ihmistä, mutta joilla on vuohen jalat ja sarvet.
     Puolijumala Annabethia näyttelee Alexandra Daddario, jolla on Lermanin tavoin heikkoja hetkiä, mutta hän suoriutuu roolistaan silti ihan hyvin. Annabeth on sotataidon ja viisauden jumalatar Athenen tytär, joten Annabeth on hyvä taistelutaidoissa sekä nokkela. Aluksi Percy ja Annabeth eivät täysin tule juttuun, joten onkin hieman outoa, että Annabeth lähtee noin vain mukaan matkalle. Ja tietysti kaksikon välille syntyy jonkinlaista kemiaa...
     Mielestäni toiseksi huonoin James Bond -näyttelijä (George Lazenbyn ollessa huonoin) Pierce Brosnan nähdään herra Brunnerina, Percyn opettajana. Todellisuudessa pyörätuolissa kulkeva Brunner onkin Kheiron-kentauri, joka opettaa puolijumalia. Kentaurit ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi hevosia - jälleen yläruumis tulee ihmisten puolelta. Brosnan ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä, mutta tässä roolissa hän on toimiva. Kheiron ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, joten Brosnania ei myöskään tarvitse katsella kovin paljoa.
     Elokuvassa tietysti nähdään Kreikan mytologian kolme pääjumalaa, eli Zeus, Poseidon ja Haades. Zeusta näyttelee Sean Bean, joka on kaiken aikaa vihainen, sillä hänen salamansa on varastettu. Poseidon (Kevin McKidd) on hieman passiivisempi kaveri, muttei pidä siitä, että hänen veljensä Zeus luulee Percyn olevan varas. Kuolemanjumala Haades taas on rento rocktähden näköinen heppu ja häntä esittää Steve Coogan. Elokuvan versio Haadeksesta tuntuu pienoiselta pohjanoteeraukselta, mutta toisaalta hahmo on samalla ihan huvittavakin. Kaikki kolme hahmoa nähdään vain lyhyesti.
     Percyn huolehtivaa Sally-äitiä esittää Catherine Keener. Sally selvästi rakastaa poikaansa ja haluaa hänelle pelkkää hyvää, ja Keener sopii rooliin juuri sopivasti. Jostain syystä Sally on parisuhteessa ääliömäisen Gabe Uglianon kanssa (Joe Pantoliano), joka vain ryyppää ja huutaa Sallylle. Pantoliano sopii alkoholisti-Gaben rooliin täydellisesti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Jake Abelin esittämä puolijumala Luke, joka on jumalten sanansaattaja Hermeksen poika, sekä Haadeksen kyllästynyt vaimo Persefone, jota näyttelee Rosario Dawson ja Uma Thurmanin näyttelemä Medusa-hirviö, joka muuttaa katseellaan ihmisiä kiveksi.

Kuten on varmaan jo voinut päätellä, Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thiefin fantasiajutut on otettu Kreikan mytologiasta - ja siirretty Yhdysvaltoihin. Jumalten koti Olympokselle pääsee Empire State Buildingista, Manalaan pääsee Hollywoodista jne. Tarinassa annetaan ihan kiva selitys sille, miksi kreikkalaiset jumalat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin (oikeasti varmaan Kreikan rahatilanteen takia), mutta hieman hölmöltähän se tuntuu. Monet muutkin asiat elokuvassa tuntuvat hölmöiltä, joten leffan katselun ajaksi on suositeltavaa kytkeä aivoista muutama katkaisija pois, jolloin lopputuloksesta voi nauttia paremmin.

Puolijumalat, eli jumalien ja ihmisten lapset, elelevät Puoliveristen leirillä, jossa heistä koulutetaan sotureita. Ensimmäinen asia, mikä Percylle tökätään kouraan, on miekka. Puoliveristen leirissä on ihan minimaalisesti Tylypahka-vibaa Harry Potterista, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Harmi vain, että elokuva tuntuu muutenkin yrittävän olla "uusi Harry Potter", onnistumatta siinä kuitenkaan. Seikkailutunnelma on aika samanlainen kuin Potterissa ja etenkin pääkolmikossa on samoja piirteitä: Percy on aluksi erittäin hämmentynyt, mutta hänestä alkaa syntyä suuri sankari kuten Harrysta, Grover on päähenkilön hömelö kaveri, joka on kuitenkin apuna tiukan paikan tullen kuten Ron ja Annabeth on viisas nuori nainen, joka pyörii kaksikon mukana, muttei tunnu aluksi kuuluvan joukkoon kuten Hermione. Asetelma toimi Potterissa, joten miksei se toimisi myös tässä. Kolmikkoa on viihdyttävää seurata, joten erityisemmin ei tarvitse valittaa.

Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin. Alku on varsinkin hieman pikakelauksen tuntuinen ja asiat selitetään nopeasti pois alta, jotta itse tarina ja seikkailu päästään aloittamaan. Aluksi katsojille selitetään, että salama on kadonnut, joten katsojana miettii, että sitä tässä varmaan etsitään. Sitten Percyn äiti viedään ja hahmot lähtevätkin etsimään häntä. Tai siis Manalaa, josta hänet löytää. Kuitenkin jotta he pääsisivät pois Manalasta, heidän täytyy löytää mysteeriset teleporttihelmet, joita on ripoteltu ympäri Yhdysvaltoja. Ja niitähän on juurikin sopivasti kolme kappaletta, jotta jokaiselle olisi oma. Jos elokuvaa ei seuraa tarpeeksi tarkasti, voi pudota kärryiltä, että mitä elokuvassa oikein etsitään. Kirjassa Zeuksen mestarisalama kuulosti luettuna ihan loogiselta ja joissain maalauksissa ja piirroksissahan näkee Zeuksen pitelemässä salamoita, mutta elokuvassa kuitenkin salama on lähinnä vain sinisenä hehkuva valotikku, joka rätisee sähköä. Kyllähän siihen tottuu, mutta aluksi koko salama tuntuu vain aika urpolta.

Mutta eipä sellaisia asioita ehdi miettiä elokuvan aikana, sillä siinä tapahtuu lähes kaiken aikaa jotain. Milloin taistellaan minotaurusta vastaan tai piilotellaan Medusalta tai juostaan hydraa karkuun - hengähdystaukoja löytyy "toimintapätkien" välistä, mutta ne kestävät yhä vain vähemmän aikaa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Onneksi toimintapätkät ovat erilaisia, jolloin elokuva ei käy tylsäksi. Itse asiassa Percy Jackson & the Lightning Thief ei edes tunnu kaksituntiselta elokuvalta, kun siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Välillä meno on liian hätäinen, jolloin katsojan pitää olla hyvin kiinni, ettei putoa kärryiltä. Kun lopputekstit alkavat, katsojana voi miettiä: "Mitäs manalaa, nytkö se jo päättyi?" Vaikkei elokuva itsessään ole kovin hyvä, vaan enemmänkin vain ihan kiva, se on tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen jaksaa katsoa uudestaankin. En kyllä ymmärrä, miten tämä oli joskus mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista? Olin silloin vielä niin pieni, viaton ja tietämätön. Voi minua...

Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka ohjasi tätä ennen mm. Harry Potter and the Philosopher's Stonen (2001) ja Harry Potter and the Chamber of Secretsin (2002). Se voi tietenkin selittää, miksi tästä löytyy Potter-tunnelmaa. Aiemmin hyviä pätkiä ohjannut Columbus on alkanut menettämään otettaan leffamaailmasta ja tuntuu, ettei hän enää kykene samanlaiseen laatuun kuin ennen. Hänen ohjaamiaan Pottereita kritisoitiin siitä, että ne noudattivat kirjoja liian orjallisesti, joten ehkä siitä syystä tässä elokuvassa on otettu useita vapauksia. Käsikirjoituksesta vastaa Craig Titley, enkä tiedä johtuuko se hänen tekstistään vai leikkauksesta, että elokuva on hätäinen. Titleyta voi ainakin syyttää hölmöstä dialogista, mutta onneksi näyttelijät tekevät kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luontevalta. Leffa on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Green screenin käytön huomaa aina välillä hahmojen äärirajoista. Äänitehosteilla on tuotu hienoja lisäyksiä mukaan toimintaosuuksiin. Musiikin sävellyksestä vastaa Christophe Beck ja pakko myöntää, että elokuvalla on oikeasti hyvä soundtrack. Jotkut sävellykset ovat todella mainioita. Elokuvassa kuullaan myös kappaleita kuten AC/DC-yhtyeen "Highway to Hell" ja Lady Gagan "Poker Face".

Yhteenveto: Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief on viihdyttävä fantasialeffa, mutta kulkee liian hätäisellä temmolla ollakseen oikeasti hyvä. Lähes kaiken aikaa tapahtuu jotain ja jos leffaa ei seuraa, voi olla pihalla tapahtumista. Sen lisäksi useat jutut ovat erittäin hölmöjä. Seikkailupätkät ovat kuitenkin toimivia, jolloin elokuvan katsoo helposti läpi, eikä se tunnu edes kestävän kahta tuntia. Elokuvassa tunnutaan etsivän useita asioita ja itse salama jää pahasti taka-alalle, jolloin sen voi helposti unohtaa. Dialogi on aika hölmöä, mutta näyttelijäkaarti yrittää kaikkensa saadakseen sen kuulostamaan luonnolliselta. Logan Lerman on pääosassa Percy Jacksonina ihan toimiva, mutta paras pääkolmikosta on kuitenkin Brandon T. Jacksonin näyttelemä Grover. Tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta elokuvaan sävelletty musiikki on oikeasti hyvää. Potter-tunnelmaa leffasta löytyy, mutta Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief ei onnistu kuitenkaan olemaan "uusi Harry Potter", mitä on aivan varmasti yritetty. Ohjaaja Chris Columbus ei ole täysin tiennyt, mitä tekee ja jos leffa noudattaisi paremmin kirjaa, se voisi olla selkeästi parempi. Jos pidät fantasiaseikkailuelokuvista, niin voihan tämän vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa. Kirjat kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Lopputekstien alkupuolella nähdään lyhyt kohtaus, joten älkää laittako leffaa vielä pois, kun lopputekstit alkavat rullaamaan. Elokuvaa ei erityisemmin kehuttu, eikä se ollut kovin suuri menestys, joten on aika kummallista, että jatko-osa Percy Jackson: Sea of Monsters (2013) edes tehtiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief, 2010, Fox 2000 Pictures, 1492 Pictures, Sunswept Entertainment, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Ingenious Film Partners, Dune Entertainment III, TCF Vancouver Productions

Arvostelu: Trainspotting (1996)

TRAINSPOTTING (1996)

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Ewan McGregor, Ewen Bremner, Jonny Lee Miller, Kevin McKidd, Robert Carlyle, Susan Vidler, Peter Mullan ja Pauline Lynch
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Viime vuosien aikana kuulin Trainspottingista muutamaan otteeseen, mutta en tarpeeksi, jotta olisin kiinnostunut siitä. Huomasin, että leffalla on aika korkea keskiarvo Internet Movie Databasessa ja se olikin ainoa syy, miksi halusin nähdä Trainspottingin. Uusi syy tuli, kun kuulin, että elokuva saa jatkoa tänä keväänä leffalla T2 Trainspotting (2017), joten sitä ennen täytyi tietysti katsoa ensimmäinen osa, jotta olisi perillä tapahtumista. Etukäteen tiesin, että Trainspottingin pääosassa nähtäisiin Ewan McGregor ja että se käsittelisi huumeita, sekä sen että leffa perustuu samannimiseen Irvine Welshin kirjaan vuodelta 1993. Kovin suuria odotuksia minulla ei ollut, kun pistin elokuvan pyörimään Netflixista.

Narkkari Renton yrittää päästä eroon huumeista, mutta prosessia vaikeuttavat hänen huumausaineita käyttävät ystävänsä.

Ennen kuin Ewan McGregor taisteli valomiekalla Obi-Wan Kenobina leffassa Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), hän taisteli huumeriippuvuutta vastaan Trainspottingissa. Hän tosiaan näyttelee päähenkilö Rentonia, joka on nuori, villi ja vapaa sielu. Hän on kuitenkin vapaudestaan huolimatta päihteiden vanki ja yrittääkin aina välillä lopettaa niiden käytön, epäonnistuen joka kerralla. McGregor on todella hyvä pääosassa ja hänen ilmeensä viestivät paljon siitä, mitä hahmon pään sisällä tapahtuu - etenkin silloin kun hänen naamaansa kuvataan erittäin läheltä. Elokuvan aikana kuullaan paljon Rentonin kertojaääntä.
     Rentonin ystäviä ovat Spud (Ewen Bremner), Sick Boy (Jonny Lee Miller), Tommy (Kevin McKidd) ja Begbie (Robert Carlyle). Spud on hömelö tapaus, kun taas Sick Boy on enemmän johtajatyyppiä. Tommy kuvaa pornoa yhdessä tyttöystävänsä Lizzyn (Pauline Lynch) kanssa ja Begbie on todella äkkipikainen tapaus. Hahmoille on hieman luotu erilaisuuksia, jotta heidät tunnistaa toisistaan, mutta jälkikäteen he eivät jää mieleen kuin vain hämärästi. Ystävistä suosikikseni nousi Spud.
     Elokuvassa nähdään myös Susan Vidler heroiiniaddikti Allisonina ja Peter Mullan huumeita myyvänä Mother Superiorina. "Trainspotting"-teoksen kirjoittanut Irvine Welsh esiintyy myös lyhyesti leffassa.

Aluksi Trainspotting tuntuu sujuvan mainiosti. Elokuvasta löytyy huumoria ja tarinan hahmot esitellään toimivasti. Huumeaddiktien karseaa elämää on yllättävän mielenkiintoista seurata. Leffassa tuodaan hienosti esille, kuinka päihteet ohjailevat päähahmojen elämää. Välillä juttu muuttuu kummalliseksi, kun hallusinaatiot tulevat mukaan. Paikoitellen leffa onnistuu naurattamaan hieman ja paikoitellen taas melkein yökkäämään - nimittäin kohtaus jossa Renton käy Skotlannin huonoimmassa vessassa, on oikeasti ällö. Herkimmille kohta voi tuottaa pahoinvointia, sillä jo itselleni vessan lian, ulosteen ja epämääräisen nesteen määrät tuntuivat pahalta. Pystyin melkein haistamaan sen vessan, eli on pakko nostaa hattua tekijöille, kun he ovat saaneet toteutettua niin inhottavan kohtauksen. Mukana on myös muutakin hämärää ja yksi parhaista kohtauksista on, kun Renton kokee pahoja vieroitusoireita. Siinä leffan piinaavuus tulee hyvin esille. Ehdottomasti parasta elokuvassa onkin ahdistus, jonka se useaan otteeseen tuottaa.

Valitettavasti muuten Trainspotting ei oikeastaan tunnu lähtevän liikkeelle. Kun yksittäiset hienot kohdat unohtaa hetkeksi ja yrittää miettiä tarinaa, niin sellaista ei erityisemmin tunnu löytyvän. Elokuva tuntuukin lähinnä kertovan osia hahmojen elämästä, eikä kunnollista vieroituskertomusta. Loppupuoli on huomattavasti heikompi kuin alku ja puolentoistatunnin pätkäksi Trainspotting tuntuu välillä yllättävän pitkäveteiseltä. Puolen välin kohdalla leffa tuntuu menettävän otettaan. Jonkun mielestä kyseessä on taidetta, mutta itse näen vain yhden englantilaisen indie-leffan muiden joukossa. Hienoja hetkiä on mukana, mutta ne eivät valitettavasti täysin pelasta kokonaisuutta. Jos haluan nähdä oikeasti mainion elokuvan huumeongelmista, katson Requiem for a Dreamin (2000) uudestaan, sillä se piinasi vielä lopputekstien jälkeenkin. Trainspotting jää paria kohtaa lukuunottamatta unholaan nopeasti.

Ohjauksesta vastaa Danny Boyle, joka oli tätä ennen ohjannut muutaman TV-leffan ja sarjan lisäksi vain yhden leffalevityksen saaneen elokuvan, eli Shallow Graven (1994). Nykyään hänet tunnetaan mm. 28 Days Laterin (2002), Slumdog Millionairen (2008) ja 127 Hoursin (2010) ohjaajana. Itse en ymmärrä ohjaajan elokuvien suosiota ja esimerkiksi äsken mainitsemani 28 Days Later on yksi huonoimmista zombileffoista, mitä olen nähnyt. Trainspotting oli Oscar-ehdokkaana käsikirjoituksestaan (John Hodgen kynäilemä), josta se voitti BAFTA-palkinnon vuonna 1996. Kuvaus on toimivaa ja ahdistavat lähikuvat parantavat tunnelmaa. Leikkaus on ihan sujuvaa.

Yhteenveto: Trainspotting alkaa toimivasti, mutta menettää otteensa puolen välin jälkeen. Elokuvassa on hienoja (sekä kuvottavia) asioita, mutta tarina tuntuu paikoitellen puuttuvan. Ewan McGregor on hyvä pääosassa, mutta muut hahmot tuntuvat unohtuvan nopeasti. Vieroituskohtaus ja Skotlannin huonoin vessa ovat ehdottomasti parhaat kohdat elokuvassa. Jotkut lähikuvat tuovat ahdistusta mukaan toimivasti. Jos haluat nähdä ahdistavan huumeleffan, niin tässä olisi sellainen tarjolla. Lastenelokuva tämä ei todellakaan ole ja herkimmille tätä voi olla vaikea katsoa. Trainspotting on ihan kiva, mutten ymmärrä sen suosiota, enkä sitä että elokuvalle on tulossa jatkoa. Luulisi, että Dumb and Dumber To (2014) ja Independence Day: Resurgence (2016) olisivat jo osoittaneet tarpeeksi hyvin, ettei kahdenkymmenen vuoden jälkeen kannata enää tehdä jatkoa leffoille.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
Trainspotting, 1996, Channel Four Films, Figment Films, The Noel Gay Motion Picture Company