Arvostelu: Chicago (2002)

CHICAGO

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Renée Zellweger, Catherine Zeta-Jones, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly, Christine Baranski, Taye Diggs, Colm Feore, Dominic West, Lucy Liu, Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deirde Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova

Genre: musikaali, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Chicago perustuu vuoden 1975 samannimiseen Broadway-musikaaliin, mikä taas perustuu vuoden 1926 samannimiseen näytelmään (mistä oli vuonna 1927 tehty elokuva Chicago), mikä taas pohjautuu osittain todellisiin henkilöihin. Broadway-musikaalin ohjaaja Bob Fosse alkoi 1970-luvun lopulla työstämään myös elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt ja Fosse menehtyi vuonna 1987. Musikaaligenre oli alkanut hiipua valokeilasta, joten myös elokuvaversio unohdettiin kokonaan. Kuitenkin kun vuonna 1996 Chicago-musikaali tuotiin takaisin Broadwaylle hieman hillitympänä versiona ja se nousi jättisuosioon, elokuvasovituksen suunnittelu alkoi uudestaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2001 ja lopulta Chicago sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Leffa myös sai esimerkiksi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja laulu), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa, miessivuosa, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja miespääosan palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus, leikkaus, puvustus, lavastus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan naissivuosan ja äänen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös Grammyn parhaasta elokuvamusiikista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Chicagoa, enkä edes tiennyt, mistä se kertoi - vain sen, että se on musikaali ja se voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Chicagon - tietäen leffan aloittaessani edelleen vain nuo kaksi asiaa siitä.

Kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan. Murhan seurauksena Roxie huomaa päässeensä parrasvaloihin täysin eri syistä kuin oli toivonut, mutta kun hän nyt kerran on huomion keskipisteenä, hän päättää ottaa kuuluisuudestaan kaiken irti.

Bridget Jonesina parhaiten tunnettu Renée Zellweger nähdään Chicagon pääroolissa Roxie Hartina, joka on vuosia haaveillut show-tähden urasta ja siitä, että kaikki ihailisivat ja rakastaisivat häntä. Hänestä tulee kyllä sanomalehtien etusivujen ykkösaihe, mutta hyvin erilaisista syistä kuin hän oli olettanut. Roxien murhattua rakastajansa (Dominic West), hän päätyy vankilaan ja oikeushöykytykseen, eivätkä toimittajat suostu poistumaan niin vankilan tai oikeussalin ovilta, jos hän on sisällä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta, joten Roxie hyppää riemulla uuteen rooliinsa. Zellweger tekee innokkaasti loistotyötä vekkulimaisena Roxiena, eikä ihme, että hän voitti suorituksellaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Roolistaan mm. Oscarin ja BAFTA:n voittanut Catherina Zeta-Jones näyttelee show-tähti Velma Kellyä, joka joutuu Roxien kanssa samaan aikaan vankilaan siskonsa ja miehensä murhasta ja Velma ja Roxie päätyvätkin taistoon parrasvaloista. Richard Gere nähdään lipevänä asianajaja Billy Flynninä, joka lupaa Roxielle saavansa tämän vapaaksi - tai vähintään pidettyä kuumimpana uutisena. Queen Latifah esittää vankilan johtohahmoa, Mama Mortonia, kun taas John C. Reilly esittää Roxien hömelöä aviomiestä, Amos Hartia. Christine Baranski nähdään reportteri Sunshinena, Taye Diggs pianistina, Colm Feore syyttäjä Harrisonina, sekä Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deidre Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova muina vankeina, jotka ovat myös tappaneet miehensä. Kaikin puolin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja jopa Gere, josta en yleensä välitä, on erinomainen veikeän röyhkeänä Flynninä. 

Oli jokseenkin jopa ilahduttavaa ryhtyä katsomaan elokuvaa tietämättä sen tarinasta yhtään mitään. Oli myös erittäin hauska seurata murhatarinaa, joka oli kerrottu musikaalina - etenkin kun musikaalinumeroiden käyttö on näin valloittavan luovaa. Kerta toisensa perään Chicago hämmästytti minut sillä, kuinka se tarjoaa erilaiset laulut ja tanssit. Toisin kuin yleensä, musikaalinumerot eivät ole niinkään hetkiä, joissa hahmot alkavat yhtäkkiä kesken kohtauksen laulamaan tavallisissa lokaatioissa, vaan enemmänkin kuvitelmia, joissa hahmot esiintyvät yleisön edessä lavalla. Joskus musikaalit tulkitsevat metaforien kautta tapahtumia ja joskus ne toimivat hahmojen tapana kertoa aiempia tapahtumia uudella tavalla muille. Roxien rakastajan murha kerrotaan jatkuvasti eri tavoilla uudelleen ja tarinaa väritetään hurjasti, jotta siitä saataisiin vielä isompia lööppejä lehtiin. Erityinen suosikkini musikaalinumeroista on We Both Reached for the Gun, jossa Roxie pitää Flynnin kirjoittamaa lausuntoa lehdistölle ja tämä esitetään osittain niin, että lavalla Flynn on vatsastapuhuja ja Roxie on hänen nukkensa. Muutkin lehdistöstä esitetään lopulta Flynnin ohjailemina nukkeina, kun he alkavat uskoa puheisiin. Ihailin kohtauksen toteutusta valtavan paljon.

Sen lisäksi, että musikaalinumerot ovat toinen toistaan luovempia, veikeämpiä, tyylikkäämpiä ja viihdyttävämpiä ja niissä kuultavat laulutkin ovat oikein mainioita, myös elokuvan tarina ja tunnelma ovat suorastaan mahtavat. Leffalla on kaiken aikaa pilke silmäkulmassaan ja siihen uppoutuu hyvin nopeasti, sillä elokuva svengaa niin miellyttävästi. On hilpeää ja hieman absurdia seurata Roxien innostusta siitä, kuinka kuuluisa hänestä tulee murhan vuoksi. Velma toimii erittäin oivallisesti Roxien kilpailijana ja naiset ovatkin jatkuvasti varastamassa huomiota toisiltaan. Vajaan kahden tunnin kestossa ei tylsää hetkeä ole luvassa, vaan reipas henki ja tahditus johtavat siihen, että elokuvaa olisi voinut katsoa vielä kauemminkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Marshall ja kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvateattereihin tehty ohjaustyönsä. Marshall oli aiemminkin toiminut ohjaajana, mutta vain televisioprojekteissa. Onkin aikamoinen saavutus heti ensimmäisenä tehdä parhaan elokuvan Oscar-voittaja ja saada ohjausehdokkuudet niin Oscareissa kuin BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Marshall tekeekin loistotyötä ja onnistuu pitämään elokuvassa tietyn broadwaymaisen näytelmähengen. Chicago on myös hienosti kuvattu, valaistu ja sitten leikattu kasaan. Elokuva voittikin Oscarin myös leikkauksestaan, eikä toisaalta ihme, sillä tavalliset kohtaukset ja räikeät musikaalinumerot nivoutuvat yhteen niin sulavasti. Myös mainiot lavastus ja puvustus palkittiin aiheellisesti, puhumattakaan äänitöistä. Laulujen lisäksi elokuvassa kuullaan myös Danny Elfmanin ja Steve Bartekin säveltämää musiikkia, joka lisää riemastuttavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Chicago on mahtava rikoskomedia, joka valloittaa niin veikeällä tarinallaan kuin riemastuttavilla musikaalinumeroillaan. On hupaisaa seurata Roxien nousua kuuluisuuteen rakastajan murhan takia ja kuinka nainen päättää ottaa kaiken ilon irti ajastaan valokeilassa, välittämättä oikeastaan yhtään siitä, miten valokeilaan alun perin pääsi. Renée Zellweger on huippuvireessä ja erittäin mainio on myös Richard Gere niljakkaana asianajaja Billy Flynninä. Filmin veikeä ilmapiiri imaisee nopeasti mukaansa ja kertomusta jää seuraamaan hymyssä suin. Omakin tanssijalka alkaa vipattaa kerta toisensa perään, sillä niin oivallisia elokuvan laulut ovat. Musikaalinumeroiden toteutukset ovat myös toinen toistaan kekseliäämpiä. Ohjaaja Rob Marshall pitää pakettia hyvin kasassa ja pilkkeen silmäkulmassa. Chicagon tekninenkin puoli on onnistunutta ja kaiken kaikkiaan kyseessä on suorastaan loistokas musikaalileffa, jonka katselua suosittelen kaikille genren ystäville - etenkin näin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicago, 2002, Miramax, Producers Circle, Storyline Entertainment, Kalis Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022)

DOWNTON ABBEY: UUSI AIKAKAUSI

DOWNTON ABBEY: A NEW ERA

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Penelope Wilton, Allen Leech, Jim Carter, Phyllis Logan, Joanne Froggatt, Brendan Coyle, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Michael Fox, Kevin Doyle, Imelda Staunton, Raquel Cassidy, Harry Hadden-Paton, Tuppence Middleton, Sue Johnston, Paul Copley, Hugh Dancy, Dominic West, Laura Haddock, Jonathan Zaccaï ja Nathalie Baye

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi syksyllä 2010. Vuonna 2015 ilmestyneen kuudennen kauden oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta Fellowes päättikin jatkaa sarjaa elokuvan voimin. Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten ei kestänyt kauaa, kun Fellowes ilmoitti jatko-osan olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta sen ensi-iltaa on siirrelty pariinkin otteeseen. Nyt Downton Abbey: Uusi aikakausi -nimen saanut elokuva saapuu teattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidin erittäin paljon niin sarjasta kuin leffastakin ja olen ensimmäisen filmin näkemisestä asti odottanut jatkoa. Kävinkin katsomassa Downton Abbey: Uuden aikakauden yhdessä isoäitini ja äitini kanssa sen ennakkonäytöksessä.

Downton Abbeyn väki saa kuulla Granthamin leskikreivittären perineen huvilan Ranskassa. Samaan aikaan, kun osa perheestä ja palvelijoista matkustaa tutustumaan huvilaan, Downtonissa ryhdytään kuvaamaan elokuvaa.

Matthew Gooden näyttelemää Henry Talbotia lukuun ottamatta tutut Downton Abbeyn hahmot tekevät jälleen paluun ja näyttelijöistä huokuu, kuinka riemuissaan he ovat päästessään jälleen esittämään näitä hahmoja yhdessä. Hugh Bonneville ja Elizabeth McGavern nähdään yhä Granthamin jaarli Crawleyna ja Cora-vaimona. Michelle Dockery ja Laura Carmichael jatkavat hyvää työtään heidän tyttärinään, lady Maryna ja Edithina, Harry Hadden-Patonin esittäessä Edithin miestä Bertietä. Maggie Smith varastaa tietty show'n leskikreivittärenä, jolta löytyy edelleen nasevaa sanailua Penelope Wiltonin esittämän Isobelin kanssa. Allen Leechin esittämä Tom Branson taas on mennyt naimisiin lady Bagshaw'n (Imelda Staunton) tyttären Lucyn (Tuppence Middleton) kanssa. Palvelusväkikin on tietysti menossa mukana. Downtonin entinen hovimestari Carson (Jim Carter), hänen vaimonsa Elsie (Phyllis Logan), hovimestarina toimiva Barrow (Robert James-Collier), kamarineiti Anna (Joanne Froggatt), hänen miehensä Bates (Brendan Coyle), kokki Patmore (Lesley Nicol), tämän apuri Daisy (Sophie McShera), hänen miehensä Andy (Michael Fox), sekä Phyllis (Raquel Cassidy) ja hölmö Molseley (Kevin Doyle) saavat kaikki hyvin ruutuaikaa ja valokeilan itselleen edes kerran filmin aikana.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Downtoniin elokuvaa tekemään saapuvat ohjaaja Jack Barber (Hugh Dancy) ja näyttelijät Guy Dexter (Dominic West) ja Myrna Dalgleish (Laura Haddock), jotka aiheuttavat monenlaisia tunteita kartanon väessä ihailusta paheksuntaan. Dancy, West ja Haddock hyppäävät kaikki konkarinäyttelijöiden sekaan vakuuttavasti ja jokainen tekee hahmostaan mielenkiintoisen ja jollain tavalla pidettävän.

Kuten osa teistä lukijoista on saattanut huomata, olen viime vuosina yhä enemmän kritisoinut sitä, kun televisiosarjoja jatketaan väkinäisesti elokuvien voimin. Upeista rikossarjoista Breaking Bad (2008-2013) ja The Sopranos (1999-2007) väännetyt elokuvat El Camino: A Breaking Bad Movie (2019) ja The Many Saints of Newark (2021) olivat todella keskinkertaisia turhakkeita, jotka olisi saanut jättää tekemättä. Downton Abbey -sarjan pohjalta tehty elokuva oli kuitenkin yllättävän onnistunut filmi, jättäen minut kerrankin innolla odottamaan lisää. Ilomielin voin sanoa, että Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsäkin parempi filmi.

Mitään en myönnä, mutta voi olla, että meinasin pillahtaa itkuun onnesta, kun elokuvassa Downtonin kartano ilmestyi ensi kertaa kuvaan ja sarjan upea tunnusmusiikki alkoi soida. Siitä lähteekin käyntiin varsinainen tunteiden vuoristorata, jossa sarjan faneja koetellaan toden teolla. Nenäliinat kannattaa siis ottaa varoiksi mukaan! Osa kyynelistä tosin voi johtua jo ihan vain makeista nauruista, sillä kyseessä on varsin hupaisa filmi. Oiva huumori kulkee hyvin käsi kädessä draaman kanssa. Mukana on useita hilpeitä lausahduksia ja ilmeitä, jotka pitävät hymyn visusti katsojan kasvoilla.

Jos ensimmäinen Downton Abbey -elokuva jossain takelteli hieman, niin usean juonikuvion ja hahmon puskemisessa yhteen leffaan. Vaikka jatko-osakin on juonikuvioita pullollaan, eivätkä kaikki niistä ehdi saada kunnollista kehityskaarta, Uusi aikakausi tekee parempaa työtä tasapainotellessaan kaiken kanssa. Julian Fellowesin käsikirjoitus on erittäin napakka, eikä ylimääräiselle oikeastaan jää aikaa. Parituntinen filmi kulkeekin kuin hujauksessa. Tärkeimpinä lukuisista juonikuvioista ovat matka Ranskaan tutkimaan leskikreivittärelle jätettyä huvilaa ja elokuvan kuvaaminen kartanossa. Näistä jälkimmäinen kiehtoi itseäni eniten - yhdistyyhän siinä moni itseäni innostava asia elokuvien tekemisestä näyttelemiseen ja elokuvahistoriaan.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Curtis vie filmiä reippaasti eteenpäin, silti onnistuen antamaan monille asioille ja henkilöille tilaa. Elokuva on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Downton Abbeyn kartanona toimivaa Highclere-linnaa esitellään pitkin filmiä kauniilla maisemaotoksilla. Lavasteet ja asut ovat tietty tuttua huippuluokkaa, herättäen 1920-luvun loppua vaikuttavasti takaisin eloon valkokankaille. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit tunnelmoivat tietty lumoavasti. Jo valmiiksi kaunis tunnusmusiikki onnistui nostamaan varmaan kaikki ihokarvani pystyyn, kun se lähti soimaan täydellä orkesterivoimalla lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsä parempi filmi ja loistokasta jatkoa hienolle sarjalle. Elokuva pitää täysillä kiinni katsojastaan läpi parin tunnin kestonsa, tarjoten varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Leffa on erittäin hauska, tarjoten lukuisia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen kesken. Se on myös todella liikuttava. Pelkkä Downtonin ja sen hahmojen näkeminen pitkästä aikaa voi herkistää katsojan. Monet juonikuviot kulkevat yllättävänkin toimivasti yhdessä ja vaikka osaan ei käytetä aikaa kuin muutama minuutti, jokainen tuntuu pääsevän hyvin esille jossain kohtaa filmiä. Näyttelijät tekevät tietty huipputyötä, Maggie Smithin varastaessa valokeilan totaalisesti itselleen joka kerta ollessaan kuvassa. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio ja John Lunnin musiikit ovat suorastaan ihanat. Lopputuloksena on voimakastunteinen ja kaunis teos, joka iskee varmasti jokaiselle Downton Abbey -fanille. En todellakaan pistäisi pahakseni, jos Fellowes ja kumppanit tekisivät vielä kolmannenkin elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: A New Era, 2022, Universal Pictures, Carnival Film & Television

Arvostelu: John Carter (2012)

JOHN CARTER

Ohjaus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau
Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa, Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.

Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.

Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.

     Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.

Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.

Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002). 

Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.

Yhteenveto: John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Artturi Joulu - Joulupukin poika (Arthur Christmas - 2011)

ARTTURI JOULU - JOULUPUKIN POIKA

ARTHUR CHRISTMAS

Ohjaus: Sarah Smith ja Barry Cook
Pääosissa: James McAvoy, Hugh Laurie, Bill Nighy, Jim Broadbent, Imelda Staunton, Ashley Jensen, Marc Wootton, Robbie Coltrane, Andy Serkis ja Dominic West
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Arthur Christmas, eli suomalaisittain Artturi Joulu - Joulupukin poika pohjautuu William Joycen lastensatuun Santa Calls vuodelta 1993. Aiemmin nukke- ja vaha-animaatioita tehnyt Aardman-yhtiö kiinnostui sadun sovittamisesta elokuvan muotoon, mutta koki, että heidän pitäisi toteuttaa se sittenkin tietokoneanimaationa. Aardman kääntyikin Sonyn animaatiostudion puoleen ja yhtiöt päättivät tehdä yhteistyötä. Animointi alkoi ja Artturi Joulu - Joulupukin poika sai ensi-iltansa marraskuussa 2011, suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Elokuva ei ollut toivottu menestys lippuluukuilla budjettiinsa nähden, mutta se sai kehuja niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Itse näin filmin vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä kelpo joululeffana. Kun huomasin Artturi Joulu - Joulupukin pojan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä arvostelemalla sen tälle joululle.

Joulu on melkein ohi ja niin Joulupukki kuin tontutkin ovat valmiina painumaan pehkuihin ahkeran yön jälkeen. Käy kuitenkin ilmi, että yksi lahjoista onkin jäänyt toimittamatta. Kun muut ovat sitä mieltä, että lahjan voi toimittaa vielä myöhemmin postissa, Joulupukin poika Artturi päättää lähteä itse kuljettamaan lahjan perille ennen aamua.

Elokuvan päähenkilö on James McAvoyn ääninäyttelemä Artturi Joulu, Joulupukin (äänenä Jim Broadbent) innokas poika, joka rakastaa joulua ja ihannoi suuresti isäänsä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei Artturi ole erityisen pidetty perheensä keskuudessa, niin hänen kömpelyytensä kuin energisyytensä vuoksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa lannista ja kun tilaisuus osuu kohdalle, hän päättää osoittaa olevansa ehta Joulupukin lapsi ja viedä lahjan pienelle tytölle, jonka joulu on vaarassa mennä pilalle. Alun pienestä ärsyttävyydestään huolimatta Artturi on erittäin pidettävä ja sympaattinen hahmo, jonka jouluinto levittää väkisinkin hymyn katsojan huulille.

Artturin isä, eli itse Joulupukki... tai siis, 20. Joulupukki, sillä elokuvan mukaan kyseessä ei olekaan mikään ikuisesti elävä taikahahmo, vaan Joulupukin titteli siirtyy pojalta pojalle, kun edellinen päättää jäädä kymmenien joulujen jälkeen eläkkeelle. Joka tapauksessa, nykyinen Joulupukki on hyvin erilainen tapaus kuin millaisia pukkeja on totuttu näkemään valkokankailla. Valkoinen parta, punainen nuttu ja lämmin hymy löytyvät, mutta niiden takana piileskelee ukko, joka ottaa kunnian tuhansien tonttujensa ahkerasta työstä ja toimii lähinnä visuaalisena keulakuvana vuoden suurimmalle lähetysoperaatiolle. On mielenkiintoista nähdä tällainen tulkinta hahmosta ja osittain jopa surullista, kun näkee, kuinka kovasti Artturi uskoo isänsä olevan sellainen legenda kuin Joulupukki saduissa on.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Joulupukin toinen poika, eli Artturin isoveli Steve (Hugh Laurie), joka on seuraavana jonossa perimässä Pukin titteliä, Joulupukin yli satavuotias ja höperö isä, eli entinen Pukki (Bill Nighy), Joulupukin vaimo, Joulumuori (Imelda Staunton), sekä tietty monet Joulupukkia auttavat tontut, joista tärkeimpänä nousevat esille Steven assistentti Peter (Marc Wootton) ja mestaripaketoija Bryony (Ashley Jensen). Steve on täysin erilainen kuin intoileva veljensä, nähden joulun vain mahdollisuutena parantaa tilastoja ja osoittaa, että hänestä tulee historian paras Joulupukki. Vanha Pukki taas on hulvaton tapaus, äksyillessään vähän väliä siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja kuinka joulu pitäisi hoitaa perinteikkäästi reen ja porojen kanssa, eikä nykyteknologian hömpötysten avulla.

Vaikka mukana onkin elokuvien kanssa lähes osaamaton Sony puskemassa kiusallisesti mukaan PlayStation-mainoksiaan, Aardman pitää huolen siitä, että Artturi Joulu - Joulupukin poika on vallan mainio ja oivaltava jouluseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Kuten hahmoista kävi jo ilmi, elokuva leikittelee veikeästi sillä, kuinka näemme Joulupukin ja muun myyttiin liittyvän. Elokuva esittää hilpeitä mielikuvia siitä, kuinka Joulupukki ja tontut toimivat nykypäivänä. Porot jäävät talliin pureskelemaan rehuja, kun Joulupukki ja kumppanit kiitävät ympäri Maapalloa avaruusalusta muistuttavalla vempaimellaan, jolla lahjat voi jakaa ennätysajassa. Elokuva heittää hyväntahtoista huumoria siitä, kun iäkkäät pakotetaan käyttämään nykyteknologiaa, mutta kääntää sen myös toiseen suuntaan, kun Artturi päättää hyödyntää vanhanaikaisia metodeja saadakseen lahjan perille.

Vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan elokuva ei oikeastaan koskaan käy tylsäksi. Jotkut vaiheet Artturin seikkailussa eivät täysin saavuta potentiaaliaan ja muutama kohtaus tarvitsisi hieman enemmän potkua. Siitä huolimatta elokuva viihdyttää mukavasti läpi kestonsa, tarjoten samalla ihastuttavaa joulun henkeä. Nauraa saa useaan otteeseen ja huumoria löytyy moneen makuun. On visuaalista kohellusta, sekä nasevaa sanailua. Parhaat naurut tarjoaa vanha Pukki erilaisilla kertomuksillaan esimerkiksi siitä, kuinka melkein sytytti eräänä jouluna kolmannen maailmansodan, ollessaan tietämätön Kuuban ohjuskriisistä. Elokuva onnistuu myös lopussa yllättämään sillä, kuinka se iskeekään tunteisiin. Artturin perheongelmat ovat niin hyvin rakennetut kaiken taustalla, että kun niitä lopussa ratkotaan taidokkaasti, sitä saattaa ihan oikeasti herkistyä.

Parhaiten stop motion -animaationa toteutetuista Wallace & Gromit -lyhäreistään (1989-) ja Late Lammas -sarjasta (Shaun the Sheep - 2007-, mihin leffassa on muuten viittaus pehmolelun muodossa) tunnettu Aardman tekee tässä ensimmäisen tietokoneanimaationsa. Yhtiö saa onneksi pidettyä tietyn visuaalisen tyylinsä yllä erilaisellakin toteutustavalla ja visuaalisesti Artturi Joulu - Joulupukin poika on oivallinen teos. Hahmot ovat veikeän näköiset ja värimaailma on valloittava. Vaikka toisaalta haluaisinkin nähdä Aardmanin toteuttavan itseään juurikin stop motionina, ymmärrän täysin, miksi yhtiö koki, että tämä teos vaatisi tietokoneanimaatiota. Ohjaajina toimivat ensikertalainen Sarah Smith ja aiemmin Disneyn Mulanin (1998) ohjannut Barry Cook, joiden yhteistyö toimii erittäin hyvin. Smithin ja Peter Baynhamin työstämä käsikirjoitus on nokkela ja täynnä seikkailua, mistä Smith on voinut Cookin kanssa ammentaa lopulliseen filmiin. Myös äänipuoli on mainio ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit sisältävät jouluisia ja seikkailuhenkisiä melodioita.

Yhteenveto: Artturi Joulu - Joulupukin poika on erittäin mainio koko perheen jouluseikkailu, joka ilahduttaa kaikenikäisiä. Elokuva leikittelee hauskasti Joulupukkiin liittyvillä jutuilla, kääntäen asioita päälaelleen ja pohdiskellen, kuinka Pukki hoitaisi hommansa nykypäivänä. Aikuiset voivat nauraa sille, kuinka koko jouluyö on Joulupukille ja kumppaneille kuin maailman menestyksekkäin tavarantoimitusbisnes, kun taas lapsia hauskuuttavat monenlaiset kohellukset Artturin matkan aikana. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston ja vain parissa kohtaa leffasta jää kaipaamaan jotain enemmän. Hauskan ja viihdyttävän seikkailun aikana ei ehdikään edes tajuamaan, kuinka paljon hahmoista on alkanut välittämään, ennen kuin heidän väliset konfliktinsa ja draamansa todella lyödään pöytään filmin loppupäässä. Visuaalisesti elokuva on varsin hieno ja ääninäyttelijät tekevät mainiota työtä rooleissaan. Artturi Joulu - Joulupukin poika on kenties hieman unohdettu jouluanimaatio ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen erittäin lämpimästi sen katselua.

Hyvää ja iloista joulua kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Arthur Christmas, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Aardman Animations

Arvostelu: Nuori Hannibal (Hannibal Rising - 2007)

NUORI HANNIBAL

HANNIBAL RISING

Ohjaus: Peter Webber

Pääosissa: Gaspard Ulliel, Gong Li, Rhys Ifans, Dominic West, Richard Brake, Kevin McKidd, Stephen Walters, Ivan Marevich, Helena-Lia Tachovska ja Aaran Thomas

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Thomas Harrisin kirjaan perustuva elokuva Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991) oli valtava hitti, joka voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Kun Harris kirjoitti tarinalle jatkoa, myös elokuvien puolella oli tiedossa jatko-osa. Hannibal-leffa (2001) oli vielä isompi taloudellinen menestys, mutta herätti paljon ristiriitaisia ajatuksia niin katsojissa kuin kriitikoissa. Jo kertaalleen Psykopaatin jäljillä -nimisenä (Manhunter - 1986) filmattu Punainen lohikäärme (Red Dragon - 2002) sai enemmän kehuja, muttei ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä. Tarinan oli tarkoitus jäädä trilogiaksi, mutta lopulta Harris päättikin kirjoittaa vielä yhden kirjan, joka kertoisi Hannibal Lecterin nuoruudesta. Myöhemmin Harris on paljastanut, että päätös kirjan tekoon johtui isosti elokuvatuottaja Dino De Laurentiisin painostamisesta. De Laurentiis uskoi menettävänsä Hannibal Lecter -hahmon, jos ei saisi pian tehtyä uutta filmiä hahmosta ja hän kiristi Harrisia keksimään hahmon syntytarinan. Harris alkoikin kirjoittamaan uutta kirjaa ja samalla työsti sen pohjalta myös elokuvakäsikirjoitusta. Nuori Hannibal -kirja (Hannibal Rising) julkaistiin joulukuussa 2006 ja samanniminen elokuva jo helmikuussa 2007 - vain kaksi kuukautta kirjan julkaisemisen jälkeen. Leffa oli kuitenkin taloudellinen pettymys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Itse katsoin Nuoren Hannibalin vasta muutama vuosi sitten, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olin jo ajatellut, etten katsoisi sitä enää uudestaan - en, vaikka tänä vuonna juhlinkin Uhrilampaiden 30-vuotisjuhlaa katsomalla ja arvostelemalla sen, Hannibalin ja Punaisen lohikäärmeen. Lopulta kuitenkin päätin tuskailla elokuvan läpi toistamiseen, jotta saisin elokuvasarjan päätökseen myös arvostelujen puolelta - etenkin nyt, kun Harrisin luoma tarina saa jatkoa Clarice-televisiosarjan (2021-) muodossa.

Vuonna 1944 Liettuassa nuori Hannibal Lecter ja hänen pikkusiskonsa Mischa jäävät julmien natsisotilaiden vangiksi, jotka syövät Mischan ja jättävät Hannibalin kuolemaan kylmyyteen. Hannibal kuitenkin selviää ja vuosia myöhemmin aloittaa kostoretkensä.

Koska Nuori Hannibal kertoo nimensä mukaisesti nuoresta Hannibal Lecteristä, ei elokuvassa nähdä sarjan aiemmissa osissa hahmoa näytellyttä Anthony Hopkinsia, vaan ranskalainen Gaspard Ulliel. Ulliel osaa kyllä olla häijyn näköinen tarpeen vaatiessa ja uhkuu lopulta täyttä psykoottisuutta. Hänestä kuitenkin puuttuu täysin se charmi, oveluus ja aito hyytävyys, mitkä tekivät Hopkinsin roolityöstä Hannibalina niin legendaarisen. Ullielin ongelmaksi koituu myös huono teksti, mistä ammentaa näyttelemiseen. Hannibal-kannibaalin syntytarinaksi elokuva tekee todella kömpelöä työtä selittääkseen oikeasti, miksi hahmosta tuli sellainen kuin tuli.

     Elokuvassa nähdään myös Gong Li Hannibalin tätinä lady Murasakina, jonka kanssa Hannibalille alkaa kehkeytymään jotain enemmänkin, Dominic West komisario Popilina, joka ryhtyy selvittämään outoja kuolemia, kun Hannibalin kostoreissu alkaa, sekä Rhys Ifans, Richard Brake, Kevin McKidd ja Ivan Marevich natsisotilaina, joille Hannibal on vannonut kostoa monen vuoden ajan, sotilaiden murhattua ja syötyä hänen siskonsa Mischan (Helena-Lia Tachovska). Lin hahmo jää todella vaisuksi, eikä Westillekään keksitä kunnon tekemistä pakollisena poliisihahmona. Ifans selvästi nauttii häikäilemättömän lurjuksen esittämisestä, mutta eivätpä muut kummoista työtä tee.

Ensimmäisellä katselukerralla koin Nuoren Hannibalin kehnoksi ja tylsäksi elokuvaksi. Nyt toisella katselulla filmi oli mielestäni puuduttavan pitkäveteinen ja jopa surkea. Erityisesti ihmettelin huonoutta, sillä käsikirjoituksesta vastaa kirjailija Harris itse. Mutta kun alkaa lukemaan taustatietoja, miksi Nuori Hannibal tehtiin, alkavat syyt huonoudelle selviämään. Ei ihme, että Harrisin työ on tönkköä, jos hänet periaatteessa pakotettiin siihen. Ja sen lisäksi, että hänen piti väkisin kirjoittaa uutta kirjaa, hänen piti samanaikaisesti myös työstää sen elokuvasovitusta. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu jopa siltä, että Harris sabotoi elokuvan tahallaan, jotta se varmasti floppaisi, eikä De Laurentiis enää vaatisi häneltä uusia Hannibal-tarinoita. Niin tai näin, lopputuloksena on kauhea pökäle, mitä hävettää ajatella samana sarjana mestarillisen Uhrilampaiden kanssa.

Itse päähenkilöstä ja hänen kasvutarinastaan ei lopulta saada mitään irti. Ulliel vain hymyilee kierosti parin tunnin ajan ja siinä on legendaarisen Hannibal Lecterin syntytarina. Vaikka pikkusiskon syöminen on oikein hyvä motiivi Hannibalille lähteä kostoretkelle, on se outo lähtökohta itse päähenkilön kannibalismille. Voisi luulla, että pikkusiskon syöminen hengiltä aiheuttaisi sellaiset traumat, ettei sen jälkeen edes tekisi mieli popsia muita ihmisiä. Kai leffa yrittää sanoa, että Hannibal on lopulta yhtä paha kuin ne, joille hän kostaa. Viesti vain on niin puolivillaisesti rustattu mukaan, että yhä enemmän tuntuu siltä, ettei Harrisia edes kiinnostanut, millainen lopputulos olisi.

Siinä, missä Uhrilampaat oli huikea taidonnäyte psykologisessa kauhussa, rakentaen erittäin piinaavaa tunnelmaa, mutta pitäen katsojan silti tiukasti koukussa, Nuoren Hannibalin kauhu perustuu vain ällöttävään kuvastoon. Kuvottavuuksiensa kanssa leffa kuitenkin muistuttaa lähinnä sitä koulun muka-kovaa kundia, joka kuvittelee itsestään liikoja, ollessaan muka niin hävytön ja kapinallinen. Pääasiassa hänen touhujaan vain hävetti seurata. Sentään sen muka-koviksen noloilut tarjosivat edes jonkinlaista viihdettä, kun taas Nuori Hannibal on kuolettavan tylsä raina. Se ei koskaan nappaa mukaansa, mikään kohtaus ei tarjoa jännitettä, eikä tyhjänpäiväiseltä tuntuva kostoreissu lopulta edes kiinnosta. Elokuva pelaa niin täysillä shokkiarvonsa varassa, uskoen, että inhottavilla otoksilla ihmisistä, joilta on syöty tai leikelty osia, saataisiin samaa aikaiseksi kuin todellisella painostavalla hengellä. Lopputekstien alkaessa katsojan valtaa tyhjentävä olo. Tässäkö tämä nyt oli? Tämäkö oli kaikki, mitä Thomas Harris sai aikaiseksi luomansa ikonisen pahiksen nuoruudesta?

Elokuvan ohjaajana toimii Peter Webber, joka ei tee sen parempaa työtä kuin Harris. Tunnelma on kehnosti luotu, eikä Webber tunnu ymmärtävän kauhusta muuta kuin groteskilla kuvastolla leikkimisen. Kuvauskaan ei ole kummoista, vaikka mukaan mahtuu kelvollisiakin otoksia. Takaumiin tungetut tökkivät ja suttuiset hidastukset lisäävät leffan rumuutta. Leikkaus on tönkköä ja lopulta lähinnä lavasteet, asut ja karut maskeeraukset tekevät vaikutuksen. Ilan Eshkerin ja Shigeru Umebayashin säveltämät musiikit jäävät vaisuiksi, sopien siis hyvin muutenkin äärimmäisen latteaan tuotantoon.

Yhteenveto: Nuori Hannibal on pöyristyttävän surkea raina, jolla Thomas Harris sontii luomansa ikonisen kauhuhahmon päälle. Gaspard Ulliel toisaalta pärjää kelvollisesti psykopaatin roolissa, mutta hänestä puuttuu kaikki se, mikä teki Hannibal Lecteristä Anthony Hopkinsin esittämänä niin hyytävän. Lähinnä Ullielin hommaksi jää vain tuijotella häijysti kameraan ja sen uskotaan riittävän kauhuksi. Jos se ei riitä, leffa yrittää puskea mukaan ällöttävää kuvastoa. Shokeerausarvo on kuitenkin lattea, eivätkä muka-hurjat jutut jaksa kiinnostaa. Itse tarina on tylsä ja elokuva puuduttavan pitkäveteinen. Käsikirjoitus on todella tökerö ja elokuvaa katsoessa jopa tuntuu siltä, että Harris päätti itse pilata leffan, jottei De Laurentiis enää painostaisi häntä kirjoittamaan uusia Hannibal-tarinoita. Tuotannon isot ongelmat heijastuvat voimakkaasti lopputulokseen. En suosittele katsomaan Nuorta Hannibalia, vaikka kuinka kovasti kiehtoisi Hannibal-kannibaalin alkuperä. Osa hahmon viehätystä on mysteerisyys ja sen tämä onnettoman ponneton raina ryöstää täysin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hannibal Rising, 2007, Dino De Laurentiis Company, ETIC Films, Ingenious Film Partners, Zephyr Films, Carthago Films S.a.r.l., Young Hannibal Productions, Quinta Communications

Arvostelu: Johnny English - uudestisyntynyt (Johnny English Reborn - 2011)

JOHNNY ENGLISH - UUDESTISYNTYNYT

JOHNNY ENGLISH REBORN

Ohjaus: Oliver Parker
Pääosissa: Rowan Atkinson, Daniel Kaluuya, Rosamund Pike, Gillian Anderson, Dominic West, Pik-Sen Lim, Tim McInnerny, Burn Gorman, Richard Schiff ja Togo Igawa
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuonna 2003 ilmestynyt James Bond -parodia Johnny English oli menestyselokuva, mutta vielä ilmestyessään sille ei suunniteltu jatko-osaa. Vasta muutama vuosi myöhemmin leffalle alettiin pohtimaan jatkoa ja siitä ilmoitettiin vihdoin keväällä 2010. Samana syksynä alkoivat kuvaukset ja lopulta Johnny English - uudestisyntynyt ilmestyi lokakuussa 2011, kun sen ensi-iltaa oli jo siirretty pariin otteeseen. Filmi sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli silti menestys. Kävin itsekin katsomassa elokuvan, mutten pitänyt sitä yhtä hauskana kuin alkuperäistä leffaa. Olenkin katsonut filmin vain kerran uudestaan, kun se esitettiin televisiossa, eikä se ollut silloin yhtään sen lystikkäämpi. Ehdin jo ajatella, etten varmaan pitkään aikaan katso leffaa uudestaan, mutta kun yllättäen sain tietää, että sarjaa jatkettaisiin vielä kolmannellakin osalla Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018), tiesin, että minun täytyi katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoinkin Johnny English - uudestisyntyneen noin viikko alkuperäisen elokuvan jälkeen.

Johnny English saa monen vuoden tauon jälkeen uuden tehtävän. Ei aikaakaan, kun English tajuaa, että hommaan liittyy hänen vanhan mokansa Mosambikissa, sekä paha järjestö nimeltä Vortex.

Rowan Atkinson tietty palaa Johnny Englishin rooliin ja vaikka hän osoittaakin jälleen taitonsa komedianäyttelijänä, saa hän paikoitellen toivomaan, että hän olisi vain tehnyt kolmannen Mr. Bean -elokuvan. Välillä Atkinsonin sekoilu vaikuttaa nimittäin harmillisen laiskalta, aivan kuin jonain kuvauspäivinä häntä ei olisi kiinnostanut elokuvan teko. Silti hän on selkeästi leffan tähti ja kannattelee filmiä, jota ei luultavasti jaksaisi katsoa jonkun taidottomamman esiintyjän kanssa. Hahmona English on edelleen hömelö, mutta edellisen osan ja tämän välissä hän on sentään opetellut taistelutaitoja, jolloin hän ei vahingossa pudota lipasta aseestaan tai venäytä jalkaansa potkun takia.
     Edellisestä osasta tutun Englishin agenttikaveri Boughin (Ben Miller) oli tarkoitus esiintyä leffassa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois ja Englishille luotiin uusi fiksu kaveri tasapainottamaan urpoutta. Tällä kertaa Englishin perään katsoo Get Outin (2017) kautta tunnetuksi nousseen Daniel Kaluuyan näyttelemä agentti Tucker. Hauskasti sekä hahmo että hänen näyttelijänsä ovat aika samanlaisia. Siinä, missä nuori agentti Tucker on innoissaan lähtiessään suorittamaan oikeaa tehtävää, näyttää Kaluuya olevan innoissaan, näytellessään ensimmäistä kertaa ison luokan elokuvassa. Innokkuuden lisäksi Kaluuya onnistuu hieman näyttämään lahjakkuuttaankin, vaikka hän jää jatkuvasti Atkinsonin varjoon.
     Alkuperäisen Johnny Englishin tavoin myös tämä elokuva on parodia James Bond -filmeistä (vaikkakin ei yhtä selkeä kuin edeltäjänsä), joten mukana täytyy tietty olla romanttinen kohde sankarille. Rosamund Piken esittämä Kate on kuitenkin liian tönkösti kirjoitettu hahmo, jotta hänen ja Englishin välille ehtisi syntyä minkäänlaista kemiaa. Hahmot eivät edes esiinny kovin montaa kertaa yhdessä, eikä heille tunnu löytyvän syytä ihastua toisiinsa. Myös tässä tapauksessa hahmo ja näyttelijä ovat samanlaisia - harmillisesti tällä kertaa se tarkoittaa, että molemmat ovat vain aika tylsiä.
     Elokuvassa nähdään myös The X Files -sarjasta (1993-) tuttu Gillian Anderson salaisen MI7-palvelun uutena Pegasus-pomona, Dominic West huippuagentti Simon Ambrosena, Tim McInnerny Q:n kaltaisena erikoisvempaimien suunnittelijana, sekä Pik-Sen Lim salamurhaajana, jonka vitsi ei kanna kovin pitkälle. Anderson sopii oikein hyvin tiukaksi johtajaksi, mutta West tekee laimean suorituksen.

Yleensä arvostellessani jatko-osia, lisään arvion alkupäähän varoituksen, että teksti hyvin mahdollisesti paljastaa asioita edellisestä osasta, koska usein jatko-osien tapahtumat liittyvät vahvasti aiempiin tapahtumiin. Tässä arvostelussa ei ollut varoitusta, koska ainoa asia, mikä yhdistää Johnny Englishiä ja Johnny English - uudestisyntynyttä on sen nimikkohahmo. Elokuva ei sisällä lainkaan muita hahmoja edellisestä osasta, eikä siinä kertaakaan viitata edellisen leffan tapahtumiin. Tästä syystä leffan voi katsoa täysin sujuvasti ilman, että on nähnyt ensimmäistä Johnny Englishiä. Silti suosittelen katsomaan mieluummin sen, koska Johnny English - uudestisyntynyt ei todellakaan ole yhtä hyvä, nokkela ja hauska elokuva. Jo ensimmäisten minuuttien aikana on selvää, että tästä leffasta uupuu se, mikä teki edellisestä osasta niin toimivan komedian. Vaikka Tiibetin vuoristoon sijoittuva alku on filmin hauskinta antia, ei se tunnu millään lailla Johnny Englishiltä. Ja kun itse agenttipuuhat lähtevät liikkeelle ja homma muuttuu tutummaksi, ei elokuva jostain syystä nappaa mukaansa. Elokuva on välillä jopa oudon pitkäveteinen, vaikka se kulkee usein turhankin nopeasti eteenpäin, eivätkä edes muutamat vauhdikkaat takaa-ajokohtaukset saa katsojaa aidosti kiinnostumaan tapahtumista.

Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että suuri osa vitseistä ei toimi. Monet niistä ovat laiskoja, kehnosti ajoitettuja tai yksinkertaisesti vain huonoja. Paikoittelen elokuva saa nauramaan, mutta valitettavasti ihan liian harvoin. Kaikessa typeryydessään edellisen osan kakkahuumorikin oli lystikkäämpää menoa kuin tämän tekeleen läpät. Elokuvassa on myös turhan monimutkikas juoni, mikä ei todellakaan käänny leffan eduksi. Kun filmi ei saa kiinnostumaan tarinastaan, eivät sen käänteetkään erityisemmin hetkauta - etenkään, kun ne arvaa jo kymmeniä minuutteja ennen kuin ne paljastetaan. Siinä, missä ensimmäinen Johnny English hyödynsi James Bond -elokuvien kliseitä itseironisesti ja tehdäkseen pilkkaa parodioimasta sarjastaan, tämä osa vain käyttää niitä kliseitä ilman huumoria. Ei Johnny English - uudestisyntynyt kuitenkaan huono elokuva ole. Ei se putoa edes heikon tasolle, vaikka sisältääkin laimeita hetkiä. Rowan Atkinson pelastaa toki paljon, minkä lisäksi leffasta löytyy välillä jonkinlaista viihdearvoa. Oivallisen huipennuksensa ansiosta elokuvaa voikin pitää kertakäyttöisenä ja keskinkertaisena hömppänä. Sitä ei ole tuskaa katsoa, muttei sitä tarvitse uudestaan nähdä.

Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Peter Howittilta Oliver Parkerille, joka ei ole lainkaan yhtä taidokas luomaan viihdyttävää kokonaisuutta. Ei Howittkaan mitään Oscar-luokan työtä tehnyt, ei todellakaan, mutta hän oli paljon pätevämpi tähän hommaan kuin Parker. Käsikirjoittajakin on tällä kertaa eri, eikä Hamish McColl ole yksin onnistunut keksimään mitään oikeasti mielenkiintoista tai edes huvittavaa tarinaa. Laiskaa käsikirjoitusta on yritetty muuttaa vauhdikkaammaksi nopeatempoisen leikkauksen kautta, mutta tämä vain saa tarinan hyppimään liian nopeasti eteenpäin, mikä vaikeuttaa katsojan pääsemistä juonen sisälle. Kuvaus on sentään ihan kelvollista, minkä lisäksi valaistus, lavasteet, sun muut ovat hyvin toteutetut. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin todella silmiinpistävät; etenkin Tiibetin vuoriston ulkokohtaukset on selkeästi kuvattu taustakangasta vasten. Äänimaailma on muuten toimivasti luotu, mutta Ilan Eshkerin säveltämät musiikit jäävät kauas edellistä osaa varten sävelletyistä melodioista, joissa oli jotain tuttua Bondeista, mutta samalla myös jotain omaa, mikä jäi päähän soimaan. Tämän leffan musiikit ovat vain mitäänsanomattomat.

Yhteenveto: Johnny English - uudestisyntynyt on ihan viihdyttävä, mutta jokseenkin laiska jatko-osa, joka ei koskaan löydä edellisen osan riemua. Päätähti Rowan Atkinson kannattelee useita kohtauksia pelkän olemuksensa kanssa, mutta välillä häntäkään ei näytä kiinnostavan. Daniel Kaluuya on mainio innokkaana apurina, mutta Rosamund Pike on erittäin tylsä Johnny Englishin romanttisena kohteena. Elokuvan vitsit eivät ole kovin hauskoja, eikä niitä ole välillä ajoitettu hyvin. Siivoojasalamurhaaja on aluksi hassu idea, mutta sekin vitsi käy vanhaksi äkkiä. Leffan juoni on hieman liian monimutkikas, jolloin filmi ei onnistu olemaan se hömelö parodia, mikä sen on tarkoitus olla. Loppuhuipennuksesta on sentään saatu kiinnostava ja elokuvasta löytyy kelpo hetkiä sieltä täältä, mutta muuten kyseessä on pettymys. Jos pidit alkuperäisestä Johnny English -filmistä, kannattaa tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei taso ole läheskään yhtä korkea. Ensimmäistä osaa ei kuitenkaan ole välttämätöntä nähdä, sillä Johnny English - uudestisyntynyt ei liity siihen tarinallisesti mitenkään. Suosittelen silti edelleen katsomaan mieluummin ensimmäisen osan kuin tämän. Lopputekstien aikana nähdään vielä aika tarpeeton pidennetty versio eräästä leffan kohtauksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Johnny English Reborn, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, StudioCanal, Working Title Films

Arvostelu: Tomb Raider (2018)

TOMB RAIDER

Ohjaus: Roar Uthaug
Pääosissa: Alicia Vikander, Walton Goggins, Daniel Wu, Dominic West, Kristin Scott Thomas, Nick Frost ja Derek Jacobi
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Tomb Raider perustuu samannimiseen pelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996 ja on vuosien varrella noussut suureksi hitiksi. Pelien pohjalta tehtiin jo vuonna 2001 Angelina Jolien tähdittämä elokuva Lara Croft: Tomb Raider, jota kriitikot haukkuivat, mutta joka pärjäsi hyvin rahallisesti, joten sille tehtiin jatko-osa Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life - 2003). Se ei kuitenkaan ollut yhtä tuottoisa leffa, eikä Jolie halunnut jatkaa roolissaan, joten leffasarja lopetettiin siihen. Kuitenkin vuonna 2011 GK Films osti pelin elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään uutta filmatisointia. Projekti lähti kunnolla käyntiin muutamaa vuotta myöhemmin ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017. Nyt Tomb Raider on ilmestymässä teattereihin ja minun täytyy sanoa, ettei se erityisemmin kiinnostanut itseäni. En ole koskaan pelannut alkuperäisiä pelejä, mutta olen nähnyt Jolien ensimmäisen Lara Croft: Tomb Raiderin ja se oli niin kamalaa kuraa, etten halunnut kuullakaan koko jutusta enempää. Kuitenkin lehdistönäytöksen lähestyessä aloin miettiä, että tässä uudessa versiossa on eri tekijät kuin aiemmissa leffoissa ja että uusi päätähti Alicia Vikander on paljon parempi näyttelijä kuin Jolie, joten tästä voi ehkä tullakin jotain. Silti menin katsomaan Tomb Raiderin todella varautuneena, sillä peleihin perustuvat leffat ovat harvemmin - vai pitäisikö sanoa, etteivät ne ole lähes koskaan - hyviä.

Lara Croft päätyy seikkailuun, kun hän lähtee etsimään isäänsä, joka katosi vuosia sitten autiolle saarelle.

Selvästi parasta elokuvassa on itse Lara Croft ja ennen kaikkea hahmoa näyttelevä Alicia Vikander. En ole "Tomb Raider" -pelejä pelannut, mutta sanoisin silti Vikanderin toimivan pääroolissa. Hän on erinomainen seikkailijana, joka joutuu jatkuvasti löytämään rohkeutensa ja keksimään nopeita ratkaisuja paineen alla. Olen aiemmin nähnyt Vikanderin lähinnä draamarooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa toiminnallisemmankin osan mainiosti. Leffassa on löydetty loistava tasapaino sille, ettei Lara voita helposti kaikkea, mutta hän ei kuitenkaan ole koko ajan vastustajiaan heikompi. Hahmo kiehtoo heti alussa, sillä hänen rikkaan sukunsa takia hän voisi elää ylellistä elämää, mutta hän on silti päättänyt elää kuin muut ja tienata itse elantonsa, mikä antaa jo vihjeitä siitä, miten hahmo on nokkela keksimään selviytymiskeinoja. Pidin todella paljon siitä, miten Lara oli hahmona kirjoitettu ja toivon, että hän nousisi monille nuorille naisille roolimalliksi samalla lailla kuin Wonder Woman viime vuonna.
     Harmillisesti elokuvan muut hahmot eivät ole läheskään yhtä hyvin kirjoitettuja. Antagonisti Mathias Vogel (Walton Goggins) on välillä arkeologisista jutuista kiinnostunut mies ja välillä taas kylmäverinen tappaja. Jälkimmäisestä puolesta huolimatta Goggins ei täysin onnistu olemaan kovin vaaralliselta tuntuva uhka Laralle. Sitten on kapteeni Lu Ren (Daniel Wu), joka vaikuttaa aluksi ihmisiä inhoavalta alkoholistilta, mutta muuttuu nopeasti rohkeaksi seikkailijaksi, kun hän päättää lähteä Laran mukaan. Mukana on myös eräs hahmo, joka muuttuu yhden yön aikana höperöstä erakosta täysijärkiseksi herraksi. Ottaen huomioon, kuinka hyvin Laran kehitys oli kirjoitettu, on harmillista, kuinka laiskasti muut hahmot on kiirehditty mukaan.
     Filmissä nähdään myös pienissä rooleissa Nick Frost hömelönä arvotavaraa ostavana Maxina, joka ei oikein tunnu sopivan mukaan muuten vakavaan leffaan, sekä Kristin Scott Thomas Laran isän (Dominic West) omistaman yhtiön tärkeänä työntekijänä.

Tomb Raider saattaa olla paras peliin perustuva elokuva, minkä olen nähnyt ja se on huomattavasti laadukkaampi teos kuin Jolien Lara Croft: Tomb Raider. Se ei kuitenkaan vielä takaa laatua, kun ottaa huomioon pelileffojen alhaisen tason. Ja voi kunpa voisinkin sanoa, että kyseessä on oikeasti todella hyvä tai mainio elokuva, mutta ihan sille tasolle ei vieläkään päästä. Tomb Raider onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa ja viihdyttämään alusta loppuun, jolloin sitä katsoo oikein mielellään. Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen, mutta enpä usko kenenkään odottavan mitään häikäisevää mennessään katsomaan tätä filmiä. Leffan seikkailu on kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta katsojana haluaa tietää, mitä tulee tapahtumaan. Kun vihdoin päästään autiosaarelle, on luvassa vauhdikkaita toimintajaksoja, joista voi helposti huomata, että tekijät ovat kopioineet peleistä siistejä hetkiä elokuvaansa. Useat kohdat ovat hieman yliampuvia ja hölmöjä, mikä on toisaalta ihan hyvä asia, sillä liian vakavana teoksena Tomb Raider menettäisi viihdearvonsa.

Kenties eniten elokuvassa pidin Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) muistuttavasta osiosta, jossa hahmot etsivät erästä asiaa ja he joutuvat keksimään tapoja selvitäkseen erilaisista ansoista arvoitusten avulla. Harmillisesti osio ei kuitenkaan käytä täyttä potentiaaliaan, eikä muutu niin jännittäväksi tai kekseliääksi kuin katsojana toivoisi. Myös loppuhuipennus jätti mielestäni paljon toivomisen varaa ja kun siirrytään takaisin sivistyksen pariin, leffan tunnelma lässähtää lähes täysin, vaikka lopuksi yritetäänkin hieman pohjustaa mahdollista jatko-osaa.

Kuten jo sanoin, parasta Tomb Raiderissa on Lara Croft ja häntä näyttelevä Alicia Vikander. Väärin kirjoitettuna tai jonkun toisen näyttelijän esittämänä hahmo ei välttämättä toimisi, jolloin elokuvan heikkoudet korostuisivat enemmän. Vikander pelastaa kokonaisuutta hieman, jolloin sen kehnommat muut hahmot ja hätäisesti kirjoitetun tarinan voi katsoa jollain tapaa sormien läpi ja nauttia parin tunnin ajan seikkailusta. Aikani ei kertaakaan käynyt pitkäksi filmin aikana ja olisin jopa halunnut päästä näkemään hieman enemmän. Loppujen lopuksi Tomb Raider jäi siis hieman pintaraapaisuksi ja sen takia toivonkin, että se saisi lähivuosina jatkoa. Mitään erityistä ei ole luvassa, mutta mielestäni kaikkien elokuvien ei tarvitse olla Oscareiden arvoisia mestariteoksia. Joskus on parasta, kun voi vaan rentoutua kahden tunnin ajan ja katsoa, kun Alicia Vikander juoksentelee viidakossa, ampuu pahiksia jousipyssyllä ja ratkoo arvoituksia löytääkseen jonkinlaisen aarteen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa norjalainen Roar Uthaug, joka aloittelee tällä uraansa Yhdysvalloissa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen taidonnäyte, joten jää nähtäväksi, tullaanko Uthaugista kuulemaan enää Hollywoodissa. Geneva Robertson-Dworetin ja Alastair Siddonsin työstämä käsikirjoitus ei ole parhaasta päästä. Tuntuukin siltä, että he käyttivät viikkoja miettiäkseen, millainen henkilö Lara on ja sitten ideoivat kaiken muun parissa päivässä. Tomb Raider on sentään kuvattu taidokkaasti, mutta leikkaus on välillä liian nopeatempoista. Valaisu on oivallista synkkinä hetkinä, minkä lisäksi puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hienoa työtä. Harmillisesti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin vakuuttavat. Yhdessä kohtaa nähtävässä laskuvarjohypyssä taustakankaan käyttö oikein korostuu hahmon takana, minkä lisäksi yöllinen myrsky oli aika kehnosti toteutettu. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen ja Junkie XL on saanut sävellettyä mukaan toimivia viidakkoteemaisia jumputuksia.

Yhteenveto: Tomb Raider on viihdyttävä seikkailuelokuva, joka toimii kun sitä katsoo, mutta josta ei jää paljoa mieleen, mitä kauemmin sen näkemisestä on kulunut aikaa. Tarina ei ole kummoinen, mutta se pitää katsojan mielenkiintoa yllä tarpeeksi hyvin - etenkin kun vähän väliä nähdään suoraan peleistä kopioituja toimintakohtauksia. Arvoitusten ratkomishetket ovat kiehtovia, mutta tietyistä kohdista puuttuu tarvittavaa jännitystä. Loppuhuipennus on harmillisen laimea, mutta leffaan mahtuu myös oivallisia hetkiä. Muuten näyttelijätyö ja näyttelijöiden esittämät hahmot eivät ole erityisen onnistuneita, mutta itse Lara Croft on erinomaisesti luotu ja häntä näyttelevä Alicia Vikander vetää toimintaroolin taidokkaasti. Kömpelöitä efektejä ja nopeatempoista leikkausta lukuunottamatta tekninen toteutus on hyvä. Pääasiassa viat löytyvätkin ohjaajasta, joka ei täysin tiedä, miten tehdä ison luokan filmejä ja käsikirjoittajista, joiden teksti jää loppujen lopuksi pintaraapaisuksi. Silti kyseessä on yksi parhaista pelielokuvista koskaan, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sille voisi mielellään katsoa jatkoakin. Pelien fanit käyvät aika varmasti katsomassa elokuvan, minkä lisäksi suosittelen Tomb Raideria nuorille, jotka haluavat nähdä vauhdikasta meininkiä viidakossa. Helppona popcorn-viihteenä tämä toimii parhaiten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Tomb Raider, 2018, Warner Bros. Pictures, GK Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Square Enix

Arvostelu: 300 (2006)

300 (2006)

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Gerard Butler, David Wenham, Vincent Regan, Michael Fassbender, Tom Wisdom, Lena Headey, Dominic West, Andrew Pleavin, Andrew Tiernan ja Rodrigo Santoro
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

"This is Sparta!"

300 perustuu Frank Millerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998, joka taas perustuu vuoden 1962 elokuvaan The 300 Spartans, joka taas perustuu todelliseen Thermopylain taisteluun, joka sodittiin noin 2500 vuotta sitten. Elokuvan suunnittelu alkoi 2000-luvun alussa, kun tuottaja Gianni Nunnari luki Millerin sarjakuvan. Tuotanto lähti kunnolla käyntiin vuonna 2004, kun ohjaajaksi valittiin Zack Snyder. Kuvaukset alkoivat vuotta myöhemmin. Elokuva näytettiin ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2006, mutta oikeat ensi-illat olivat vasta seuraavana vuonna. 300 oli menestys ja monet pitivät siitä todella paljon, kehuen leffan visuaalisuutta, mutta osa taas kritisoi elokuvaa sen hölmöydestä. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muistaakseni ala-asteen lopussa, kun isäni suositteli sitä. Olin innoissani fantasialeffoista ja eeppisistä taisteluista, joten hän ajatteli tietty, että 300 tarjoaisi juurikin niitä, sekä paljon verta. Oikeassa oli ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen Blu-rayna. Kun tajusin, että olen julkaissut jo lähes kolmesataa arvostelua, en voinut vastustaa kiusausta ja katsoin elokuvan jälleen kirjoittaakseni sen kolmanneksi sadanneksi arvostelukseni.

Spartan kuningas Leonidas lähtee kolmensadan spartalaisen sotilaan kanssa taistelemaan persialaisten massiivista armeijaa ja näiden jumalallista johtajaa Kserksestä vastaan, joka aikoo vallata koko Kreikan itselleen.

Pääosassa kuningas Leonidasina nähdään Gerard Butler, joka ei näyttelijänä ole mitä parhain, mutta hän kykenee tuomaan tarvittavaa voimaa, raivoa, huumoria ja henkeä rooliin, jolloin ei voisi kuvitella ketään muuta hahmoksi. Leonidas rakastaa Spartaa ja sen asukkaita, sekä vaimoaan Gorgoa (Lena Headey) ja on valmis tekemään mitä tahansa puolustaakseen rakkaitaan. Hahmo on ylväs johtaja, joka on erinomainen taisteluissa. Butler toimii roolissaan täydellisesti ja katsojana haluaa nähdä koko ajan lisää hänen machoilujaan. Myös Headey toimii Spartan kuningattarena, eli Leonidasin vaimona.
     Leonidasin kolmensadan sotilaan joukosta tärkeimmät hahmot ovat The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tutun David "Faramir" Wenhamin esittämä Dilios, joka toimii myös elokuvan kertojaäänenä, Vincent Ragenin näyttelemä kapteeni Artemis, Tom Wisdomin esittämä Artemiksen nuori poika Astinos ja nykyään todella tunnetun Michael Fassbenderin näyttelemä Stelios. Sotilaille ei ole luotu erityisesti persoonia, vaan he ovat lähinnä vain taitavia lihaskimppuja, jotka eivät anna minkään tulla tielleen. Vaikka Diliosin kertojaääni toimii, jossain kohtaa alkaa kuitenkin ärsyttämään, että hän on todella usein äänessä.
     Elokuvan suurta pahista, Kserksestä näyttelee Rodrigo Santoro. Kserkses on kirjaimellisesti suuri, ollessaan selvästi muita hahmoja muutaman pään pidempi, mikä voikin olla syy siihen, miksi hän kokee olevansa jumala. Kuitenkin kun spartalaiset listivät hänen persialaisia sotilaitaan, Kserkseksestä näkyy tärinä, joka syntyy raivosta ja ennen kaikkea pelosta, joten kovin jumalainen hän ei voi olla. Santoro sopii erittäin hyvin arvokkaaksi, mutta uhkaavaksi Kserksekseksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat inhottava poliitikko Theron (Dominic West), arkadialaisia sotilaita johtava Daksos (Andrew Pleavin) ja epämuodostunut Efialtes (Andrew Tiernan), joka haluaisi olla spartalainen soturi.

300:n juoni on hyvin yksinkertainen. Spartalaiset saavat tietää persialaisten olevan tulossa valloittamaan Kreikkaa ja päättävät pistää lopun näille aikeille. Jokseenkin pitkien alkuselitysten jälkeen päästään sotimaan ja siinä sitten taistellaan kolmensadan hengen voimin tuhatkertaista armeijaa vastaan loppuleffa. Hommaa monimutkistetaan hieman sillä, että spartalaisten tärkeä juhla lähestyy, eikä silloin saisi taistella ketään vastaan, minkä lisäksi jotkut Spartan tärkeimmät ovat korruptoituneet ja ovat siirtyneet rahan ja vallan toivossa Kserkseksen puolelle. Nämä asiat eivät kuitenkaan tunnu tärkeimmältä elokuvassa. Tärkeintä tekijöille on ollut, miten sarjakuva on saatu muutettua elokuvaksi. Itse en ole "300" -sarjista lukenut, mutta olen nähnyt siitä sivuja ja kuvia, ja on pakko sanoa, että visuaalisesti teos on siirretty aivan mielettömän upeasti filmatisoinniksi. Läpi elokuvan kulkee vahva visuaalinen teema, joka syntyy voimakkaasta, kultaista ja ruskeaa korostavasta värimäärittelystä, kamerakikkailusta ja hidastuksista. Elokuvan on tarkoitettu vaikuttavaksi ja eeppiseksi elämykseksi, ja sitä se myös on.

Onneksi leffaa ei ole yritetty lapsiystävällistää, vaan raakuudet on pidetty vahvasti mukana. Näyttävissä taisteluissa roiskuu verta, katkotaan raajoja ja survotaan miekkoja sekä keihäitä ihmisistä läpi. Muitakin hirveyksiä on mukana, kuten ihmisistä tehtyjä seinämiä ja puiden koristeita. Leffassa nähdään myös seksiä ja alastomuutta, joten lapsille tämä ei todellakaan sovi. Vaikka elokuva, sekä sarjakuva pohjautuvatkin todelliseen tapahtumaan, on mukaan lisätty fantasiaelementtejä, kuten outoja ihmisten ja eläinten sekoituksia, sekä muita hirviöitä. Yliluonnollisuudet sopivat täydellisesti mukaan tarinaan ja luovat lisää kiehtovuutta visuaaliseen ilmeeseen. Sen lisäksi, että taisteluun ilmestyy kummallisia olentoja, sotimisen yksitoikkoisuutta on saatu vähennettyä tarjoamalla kaiken aikaa uusia ja erilaisia vastuksia. Kun ensimmäiset persialaissotilaat makaavat verilammikoissa, Kserkses lähettää kuolemattomia taistelijoita, sarvikuonoja, elefantteja ja noitia. Kaikki on tehty niin massiivisesti ja näyttävästi, että paikoitellen koko jutun eeppisyys tuntuu yliampuvalta. Onneksi elokuva selvästi tietää olevansa yliampuva, jolloin liiallisuudet kruunaavat kokonaisuuden.

300 on aivan varmasti enemmän miesten leffa kuin naisten. Alusta loppuun elokuvassa kulkee sellainen äijätunnelma, että katsojienkin testosteronitaso nousee huomattavasti ja tekisi todella paljon mieli katsoa leffa loppuun pelkissä alushousuissa ja sandaaleissa - pyyhe tietty liehuvaa viittaa korvaamassa. Moni katsoja ei tietenkään näytä samalta rasvaprosentti-nollalta kuin spartalaiset sotilaat, mutta ainahan voi kuvitella. Siinä voi sitten nousta ylös ja huutaa kuningas Leonidasin kanssa taistojen välissä repliikkejä, kuten "Nyt kannattaa syödä, sillä tänä yönä illastamme helvetissä!" ja "Valmistautukaa saamaan kunniaa!" Monia naisia ja homoja tässä voivat kiinnostaa lähinnä spartalaisten paljaat, lihaksikkaat vartalot, jotka on tietenkin öljytty, jotta ne kiiltävät kaiken aikaa. Niitä tosiaan riittää, mutta onneksi elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää lihasten pullistelua ja raakuuksia, vaan mukana on myös ihan kiva määrä huumoria. Vaikka vitsit toimivat, parhaat naurut leffa tuottaa ollessaan äärimmäisen hölmö, mitä se tekee lähes koko kestonsa ajan. Elokuva tiedostaa olevansa hölmö ja tekee sen arvokkaasti, jolloin ei voi muuta kuin nauttia. Kyseessä ei todellakaan ole erityisen hyvä elokuva, mutta siinä on sitä oikeaa särmää, miksi sen haluaa katsoa yhä vain uudestaan.

Elokuvan on ohjannut Zack Snyder, joka oli tätä ennen tehnyt zombieleffan kehutun uudelleenfilmatisoinnin Dawn of the Dead (2004), jota itse tosin inhoan. 300 on huomattava parannus siihen ja Snyderillä on selvästi silmää upeille kohtauksille, minkä hän on osoittanut myös myöhemmissä elokuvissaan. Nykyäänhän Snyder on tunnettu muistakin sarjakuvaleffoista, kuten Watchmen (2009), Man of Steel (2013) ja Batman v Superman: Dawn of Justice (2016). Hän on myös ollut käsikirjoittamassa 300:a yhdessä Kurt Johnstadin ja Michael B. Gordonin kanssa. Kolmikolla on selvästi ollut hauskaa kirjoitellessaan, mikä näkyy lopputuloksessa. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on onnistuneesti toteutettu (jos spartalaisten sandaaleja, viittaa ja kalsareita voi erityisemmin puvuiksi kutsua), kuten myös maskeeraus. Monet taustat ovat selvästi tietokoneella toteutetut ja nykypäivänä elokuva näyttää usein todella digitaaliselta, mutta toisaalta se tuo oman lisäyksensä voimakkaan visuaaliseen ilmeeseen. Ainoa harmi on, että veriroiskeet on toteutettu tietokoneella, eikä tekoveripanoksilla, jolloin niissä olisi aidompi ja karumpi tunnelma. Äänitehosteet ovat mainiot, minkä lisäksi säveltäjä Tyler Bates on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Pauhaava musiikki yhdistettynä mahtipontisiin kuoroihin nostaa elokuvan eeppisyystasoa entisestään.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, "The 300 - Fact or Fiction?" jossa kerrotaan, mikä kaikki elokuvasta pohjautuu historiallisiin tapahtumiin ja hahmoihin, spartalaisten esittelyvideo, lyhyt pätkä elokuvan teosta, alkuperäinen testikuvaus, sekä kaksitoista "Webisodea", joissa kerrotaan lisää elokuvan teosta, hahmoista, kuvauksesta, tehosteista, lavasteista ja puvuista. Katsottavaa on yhteensä hieman yli puoleksitoista tunniksi.

Yhteenveto: 300 on niin äijäleffa kuin äijäleffa vain voi olla. Kaikki elokuvassa on yliampuvaa, mutta se sopii teoksen tyyliin upeasti. Leffa on erittäin hölmö, mutta se onneksi myös tietää sen, jolloin elokuva onnistuu, eikä ole kuraa, kuten jokseenkin samanlaiset Wrath of the Titans (2012) ja Gods of Egypt (2016). Elokuvan visuaalinen ilme on todella voimakas ja tuntuu kuin sarjakuvan sivut olisi muutettu eläviksi. Tehosteet ovat eläneet aikansa, mutta digitaalisuus tavallaan myös sopii lopputulokseen. Elokuva on todella eeppinen, massiivinen ja näyttävä, sekä erittäin raaka, joten lapsille tämä ei sovi. Pääosassa nähtävä Gerard Butler on paras valinta rooliinsa ja tarjoaa oman eeppisyytensä mukaan. Muut näyttelijät ovat ihan hyviä, joitain hieman parempia poikkeuksia lukuunottamatta. Jos pidät suurista miekka-ja-magia -elokuvista tai jos olet sarjakuvan fani, niin kannattaa vilkaista 300. Monet nuoret miehet voivat innostua leffan äijäilystä, kun taas jotkut naiset voivat pitää spartalaisten miesten öljytyistä lihaksista. Ne taas, jotka kaipaavat elokuvasta jotain oikeasti henkistä sisältöä, voivat kiertää tämän pätkän kaukaa. Elokuvalle tehtiin jatkoa vuonna 2014 leffalla 300: Rise of an Empire (2014), mutta siitä en oikein pitänyt. Voi olla, että kirjoitan siitä joskus, mutta erityisemmin minua ei houkuta katsoa sitä uudestaan. 300:sta on tehty myös pilaversio Meet the Spartans (2008), mutta siihen en suosittele koskemaan pitkällä tikullakaan... tai tässä tapauksessa keihäällä.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
300, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Virtual Studios, Hollywood Gang Productions, Atmosphere Entertainment MM, Mel's Cite du Cinema, Nimar Studios