Arvostelu: Battleship (2012)

BATTLESHIP

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, Brooklyn Decker, Alexander Skarsgård, Tadanobu Asano, Hamish Linklater, Jesse Plemons, John Tui, Gregory D. Gadson, Adam Godley, Peter MacNicol, Rami Malek ja Liam Neeson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Battleship perustuu Hasbron omistamaan lautapeliin Laivanupotus. Huomattuaan leluihinsa perustuneiden Transformers-elokuvien (2007-) valtavan suosion, Hasbro alkoi heti suunnittelemaan filmatisointeja muistakin tuotteistaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta julkaisua päädyttiinkin siirtämään. Lopulta Battleship sai maailmanensi-iltansa Tokiossa 3. huhtikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tienasi jopa 300 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, ei se ollut toivottu hitti korkeaan budjettiinsa verrattuna. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja leffa sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se "voitti" huonoimman naissivuosan palkinnon. Itse näin Battleshipin vasta vuokralta, enkä pitänyt elokuvasta. En ole siis katsonut leffaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta. Päätin antaa Battleshipille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Yhdysvaltojen laivasto harjoittelee lähellä Havaijia, kun mereen putoaa jotain taivaalta. Laivasto lähtee tutkimaan asiaa ja pian he huomaavat joutuneensa taisteluun avaruudesta hyökkäävien muukalaisten kanssa.

2010-luvun alussa Taylor Kitschin oli tarkoitus olla seuraava suuri elokuvatähti. Hän oli esiintynyt X-Men Origins: Wolverinessa (2009) ja pitkään hänen Gambit-hahmolleen kehiteltiinkin omaa elokuvaansa. Vuonna 2012 Kitsch pääsi tähdittämään kahta isoa tehoste-elokuvaa, tätä Battleshipia ja Disneyn John Carteria (2012), mutta kun molemmat osoittautuivat taloudellisiksi flopeiksi, oli Kitschin enää turha haaveilla tähteydestä Hollywoodissa. Haaveet olivat muutenkin aika turhat, sillä Kitsch ei rooleissaan erityisemmin vakuuta. Hän on aikamoinen puupökkelö tässäkin, näytellessään laivastoon kuuluvaa Alex Hopperia. Kitschin ongelmaksi tosin koituu myös se, kuinka rasittava hänen hahmonsa on. Hopper on jatkuvasti mokailemassa ja tekemässä typeryyksiä, ja loppuun asti katsojan on vaikea pitää hänestä.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Hopperin Stone-veljenä, Brooklyn Decker Hopperin tyttöystävänä Samanthana ja Liam Neeson tämän isänä amiraali Shanena, Tadanobu Asano kapteeni Nagatana, huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon voittanut laulaja Rihanna kersantti Raikesina, Jesse Plemons huonoja vitsejä heittävänä Ordyna, sekä Hamish Linklater avaruutta tutkivana Calina. Nykyään iso stara, Bohemian Rhapsodysta (2018) parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Rami Malek tekee elokuvassa todella lyhyen roolityön laivaston miehenä. Neeson tietty istuu täydellisesti jylhän amiraalin rooliin, joka katsojan tavoin ei ymmärrä, mitä hänen tyttärensä näkee Hopperissa. Neesonia ja hieman yrittävää Skarsgårdia lukuun ottamatta näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Rihanna osoittaa nopeasti, että hänen olisi kannattanut pysytellä musiikin teossa.

On suorastaan naurettavan selvää, että Battleship tehtiin Transformersin suosion myötä. Vaikkei mukana olekaan autoiksi, panssarivaunuiksi ja helikoptereiksi muuntautuvia robotteja, elokuvalla on enemmän yhteistä Transformersien kanssa kuin Laivanupotus-pelin. Mukana on kyllä yksi hulvaton kohtaus, joka yrittää mukailla lautapeliä (palataan siihen ihan kohta), mutta lähinnä elokuva on ottanut peliltä vain sen englanninkielisen nimen. Avaruusolentoja ei lautapelistä löydy, mutta eipä sellainen pikku vika haittaa studiopomoja, joiden silmissä kiiltävät dollarit. Vuotta aiemmin ilmestynyt Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) tahkosi lippuluukuilla yli miljardi dollaria, joten elokuvan suosion toistamisen yrittäminen on täysin ymmärrettävä ratkaisu.

Kaikki avaruusalusten ulkonäöstä pahvisiin hahmoihin, seksualisoiviin naiskuvauksiin, leikkaustyyliin, korkea-kontrastiseen värimäärittelyyn, äänimaailmaan (musiikeista vastaava Steve Jablonsky teki myös Transformersien musiikit ja sen myös huomaa), lopputekstien fonttiin ja ihan vain yleishenkeen, vihjaa äärimmäisen voimakkaasti, että Battleshipin tekijät ovat saaneet ohjeeksi kopioida Transformerseja mahdollisimman tarkkaan. On todella koomista, kuinka tekijät eivät edes yritä peitellä samanlaisuuksia ja Battleshipin voisikin ihan hyvin katsoa Transformers-sarjan surkuhupaisana lisäosaleffana.

Battleship on todella typerä ja korni scifitoimintaelokuva, mistä löytyy valtavasti ongelmia, eikä sitä voi millään kutsua hyväksi elokuvaksi. Silti kaikessa siinä hölmöydessä ja yliampuvassa tehostemekastuksessa on jotain valloittavan viihdyttävää. Elokuvaa ei ole edes tehty itsetietoisesti pilke silmäkulmassa, mutta se ei onneksi ota itseään tosissaan, jolloin sitä voi katsoa helppona aivot-narikkaan-popcornviihteenä. Se on ylipitkä ja etenkin alusta saisi karsittua turhia minuutteja pois, mutta kun laivaston ja avaruusolentojen taistelu alkaa, en voi väittää, ettenkö olisi aika ajoin viihtynyt oikein mukavasti elokuvan parissa. 

Yhdessä kohtaa leffaa tekijät sentään tajuavat, että elokuva on pakko saada yhdistettyä Laivanupotus-peliin edes jotenkin. Pääsemme näkemään todella hilpeän kohtauksen, jossa hahmot tekevät kartoitusta meren aaltoja mittaavien poijujen kanssa ja sitten huutelevat "B-4", "F-6" jne., toivoen, että joku sokkona ammutuista panoksista osuisi muukalaisten alukseen. Vielä parempaa on, kun todelliset sotaveteraanit saapuvat mukaan taistoon. Nämä ukot ovat taistelleet oikeassa sodassa ja nyt heidän pitäisi esittää taistelevansa tietokoneella tehtyjä avaruusolentoja vastaan. Tympääntyneet ilmeet toimivat kirsikkana kakun päällä, tehden elokuvasta niin naurettavan kehnon, että se on viihdyttävä. Sanoisinko jopa, että kalkkuna.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Berg, joka ei kuitenkaan pääse tuomaan omaa tyyliään lainkaan esille, vaan Berg kopioi Transformers-ohjaaja Michael Bayn työtä kaikin puolin. Berg pyrkii parhaansa mukaan tekemään viihdyttävää hömppää Jon ja Erich Hoeberin työstämän kökön käsikirjoituksen pohjalta ja tavallaan onnistuukin siinä. Kuvaus ajaa asiansa, mutta mukana on myös kömpelöä kamerakikkailua ja liian lähelle kasvoja meneviä otoksia. Valaisua hyödynnetään myös aika tökerösti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää kymmenellä minuutilla. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja suurimmaksi osaksi erikoistehosteet ovat vaikuttavat. Vain kypärättömät avaruusolennot ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma korostaa filmin massiiviseksi paisuvaa menoa ja Jablonsky tekee musiikkien kanssa ihan pätevää työtä, vaikka tuntuukin usein kopioivan itseään Transformerseista.

Yhteenveto: Battleship on todella pöljä scifitoimintaraina, jolla on aika vähän tekemistä alkuperäisen lautapelin kanssa. Yhdessä kohtaa yritetään kikkaillen tuoda pelin kulkua mukaan taistelukohtaukseen, mutta pääasiassa filmistä huokuu yritys toistaa Transformers-elokuvien taloudellinen suosio. Niin moni asia ohjauksesta musiikkeihin on kuin ryövätty Transformerseista ja se tekee leffasta aika huvittavan. Koomista on myös oikeiden sotaveteraanien tuominen mukaan, kun iäkkäistä herroista paistaa läpi kummastus koko projektia kohtaan. Elokuva on kestoltaan turhan pitkä, sen näyttelijät ovat aika pökkelöitä pahvirooleissaan ja käsikirjoitus on surkuhupaisa. Silti häpeillen tunnustan viihtyneeni Battleshipin parissa aika ajoin. Taistelukohtaukset ovat pätevää rymistelyä ja visuaalisesti elokuva näyttää hyvältä. Ei elokuva hyvä ole, mutta aivottomana hömppänä sen katsoo tarpeeksi sujuvasti kertaalleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Battleship, 2012, Universal Pictures, Hasbro, Bluegrass Films, Film 44, Dentsu

Arvostelu: John Carter (2012)

JOHN CARTER

Ohjaus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau
Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa, Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.

Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.

Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.

     Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.

Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.

Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002). 

Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.

Yhteenveto: John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures

Arvostelu: American Assassin (2017)

AMERICAN ASSASSIN (2017)

Ohjaus: Michael Cuesta
Pääosissa: Dylan O'Brien, Michael Keaton, Shiva Negar, Taylor Kitsch, Sanaa Lathan, Scott Adkins, Navid Negahban ja David Suchet
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

American Assassin perustuu Vince Flynnin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Kirja on osa suurempaa "Mitch Rapp" -sarjaa (1999-), josta on ilmestynyt jo kuusitoista kirjaa. Vuonna 2008 CBS Films -yhtiö osti oikeudet kirjoihin ja aikoi tehdä elokuvaversion sarjan kahdeksannesta osasta, "Consent to Killistä" (2005). Leffaa varten ehdittiin jo roolittaa näyttelijöitä, sekä palkata työryhmää, mutta "American Assassin" -kirjan ilmestyessä huomattiin, että sen tarina toimisi paremmin, sillä se kertoo esiosana Mitch Rappin alkuvaiheet. Alkuvuodesta 2016 elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin uuden työryhmän kanssa ja se kuvattiin loppuvuodesta. American Assassin ilmestyi syyskuussa useissa maissa, muttei saanut kovin hyviä arvosteluja, joten en oikeastaan odottanut sen näkemistä. Menin kuitenkin katsomaan leffan ja vaikkei American Assassin kovin hyvä ollut, olin silti positiivisesti yllättynyt, sillä pelkäsin näkeväni kamalaa roskaa.

Kun Mitch Rappin tyttöystävä kuolee terroristien hyökkäyksessä, Mitch aloittaa oman sotansa terrorismia vastaan. CIA kiinnostuu Mitchin puuhista ja värvää hänet joukkoihinsa, jotta tämä voi tappaa terroristeja laillisesti.

Elokuvan pääosassa Mitch Rappina nähdään The Maze Runnerista (2014) tuttu Dylan O'Brien, joka on vielä hieman liian teinitähti vakavasti otettavaksi toimintasankariksi. Parran kanssa hän vaikuttaa osuvalta valinnalta, mutta kun hän ajaa sen pois, ikää tuntuu samalla lähtevän ainakin kymmenen vuotta, jolloin jotkut hetket ovat hieman epäuskottavia. O'Brien osoittaa silti, että hän osaa näytellä kelvollisesti ja hän on saanut itsensä fyysisesti tarpeeksi isoksi, jotta toimintakohtauksien aikana uskoo, että hän voisi vetää pahiksia turpaan. Aluksi on vaikea olla varma, onko Mitch hyvä hahmo vai ei, sillä vaikka katsojana ymmärtää, miksi hän toimii tietyllä tavalla ja on vaikuttavaa, miten hän yrittää itse ottaa selvää terroristeista, tuntuu hänen halunsa tappaa pöhkön liioitellulta. Mitchiä seuraa silti ihan mielellään, vaikkei hän taida loppujen lopuksi mitään oppia matkaltaan.
     Tappajaksi Mitchin kouluttaa Michael Keatonin näyttelemä Stan Hurley, joka on kliseinen, paljon nähnyt konkari, jonka mielestä tarinan sankari on pelkkä nuori räkänokka esittämässä kovaa. Suurimmaksi osaksi Keaton sopii osaansa ja on jälleen hauska nähdä, miten hän puskee itseään takaisin Hollywoodiin, mutta muutamissa kohdissa hän vetää hieman yli. Stanin roolissa olisi ollut hauska nähdä joku oikeasti vanha toimintakonkari, kuten Arnold Schwarzenegger tai Sylvester Stallone, jotka olisivat elokuvan myötä antaneet paikkansa uudelle sukupolvelle.
     Mitch ja Stan eivät kuitenkaan voi tappaa kaikkia terroristeja kahdestaan, joten CIA on kasannut Stanin johtaman ryhmän, johon kuuluvat mm. Shiva Negarin näyttelemä Annika ja Scott Adkinsin esittämä Victor. Jälkimmäinen on sääntöjä tottelemattoman Mitchin vastakohta ja aika mitäänsanomaton hahmo. Harmi vain, että leffan naistähtikin jää tylsäksi, sillä Annikalle ei ole annettu lähes ollenkaan toimintahetkiä. Odotin jokaisen toimintakohtauksen aikana, että hän tulittaisi kunnolla menemään, mutta valitettavasti niin ei tapahdu.
     Leffan pahis on Taylor Kitschin näyttelemä Haamu, jolla on oma sekä CIA:n ja terroristien päitä pyörittelevä juoni, joka ei erityisemmin kiinnosta, sillä Kitsch ei ole hyvä näyttelijä. Jos O'Brienissä ei ole tarpeeksi "kovuutta" olla toimintastara, niin Kitschiltä sitä ei löydy lainkaan, eikä hän ole uskottava osassaan. Hahmokin on jo perinteisen tylsä, mikä heikentää Haamua entisestään.
     Elokuvassa nähdään myös Sanaa Lathan CIA:n apulaisjohtaja Irene Kennedynä, Navid Negahban Iranin puolustusministeri Behurzina ja Charlotte Vega pienessä roolissa Mitchin tyttöystävänä Katrinana.

American Assassin on osuva nimi elokuvalle, sillä siinä on todella amerikkalainen ajatusmaailma terroristeista. Terroristeissa ei näytetä mitään inhimmillistä, vaan heidät esitellään sydämettöminä tappajina. Yhdessä nopeassa kohdassa näytetään, että Yhdysvallat eivät ole kovin puhtoisia itsekään ja ovat aiheuttaneet useiden viattomien kuoleman Lähi-idässä, mutta muuten filmin aikana ei koskaan pohdita, kumpi todella aiheutti sodan? Elokuvan voisi mieltää perinteikkääksi amerikkalaiseksi toimintaelokuvaksi, jos se ei yrittäisi olla kaksi eri leffaa samaan aikaan. Välillä teos tuntuu olevan täysin teineille suunnattu hömpötys, kun nuori Mitch kouluttautuu toimintasankariksi Stan Hurleyn opettamana ja mukana on useita nuorempaa yleisöä kosiskelevia hetkiä. Mutta sitten kun itse toimintaan päästään, osoittautuu leffan K16-ikäraja ymmärrettäväksi, sillä verta roiskuu niin, että John Wick -leffat (2014-2017) voivat olla ylpeitä. Ajattelin etukäteen, että leffan toimintahetkissä vain ammuskellaan hieman, mutta verta ei näkyisi paria pisaraa enempää. Olin siis todella, TODELLA yllättynyt, kun prologissa terroristit hyökkäävät ja ensimmäiset laukaukset osuvat maaliinsa, jolloin veri lentää. Ampumiskohtaukset eivät ole lapsille sopivaa katsottavaa, eivätkä varsinkaan nyrkkitappelut, jotka näyttävät siltä, että hahmoja todella sattuu. Mukana on myös kidutuskohtaus, jota katsoessa tuli jopa hieman tukala olo, sillä se näytti niin kivuliaalta. Elokuvaa tehdessä on jopa nähty sen verran vaivaa, että yhdessä kohtaa näkyy, kun juuri kuolleen henkilön valtimo pumppaa verta roiskahtelemaan haavasta.

Sen lisäksi, että elokuvan alku yllätti verisyydellään, se sai minut todella sähäkästi mukaan, mistä olin myös yllättynyt. Ensimmäisen vartin jälkeen ihmettelinkin, miksi filmiä on haukuttu suuresti, sillä American Assassin vaikutti todella menevältä pätkältä, mutta sitten elokuva aloittaakin sen, ettei se tiedä, mille ikäryhmälle se on suunnattu. Tunnelma muuttuu välillä niin voimakkaasti, että on suuri vaara, ettei se toimi oikeastaan kenellekään. Mitchin koulutusosio sisältää hieman brutaalisuutta, mutta se on selvästi kevyempi ja siitä tulee helposti mieleen teinien toimintafilmit. Elokuvan taso notkahtaa selkeästi ja sillä kestää päästä takaisin raiteilleen. Koulutusosio on pitkästyttävintä leffassa, mutta onneksi sen jälkeen tarina kulkee eteenpäin toimintakohtausten voimin, jotka vaikuttavat tapahtuvan jatkuvasti eri maissa, mikä toisaalta kuuluu tällaisiin teoksiin. Loppuhuipennukseen on saatu oivaa jännitettä, vaikka voi helposti arvata, miten homma ratkeaa. Kokonaisuutena American Assassin on toimivaa ja ennen kaikkea viihdyttävää hömppää, joka tosin ottaa itsensä hieman liian vakavasti. Huumoria olisi voinut lisätä mukaan. Toisaalta taas en usko, että ihmisten listiminen olisi kovin vitsikästä puuhaa, vaikka kohteet ovatkin terroristeja ja ampujat isänmaallisia jenkkisankareita.

Michael Cuesta toimii elokuvan ohjaajana ja hänellä on selvästi silmää toimintakohtauksille. Hän taitaa rajujen taisteluiden toteutuksen, kuten myös teiniviihteen, muttei harmillisesti osaa yhdistää niitä toisiinsa. Käsikirjoituksesta vastaava nelikko olisi voinut tehdä selvästi parempaa työtä joidenkin repliikkien kanssa. Kuvaus leffassa on sujuvaa, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa. Onneksi leikkaus ei ole hirveää silppua toimintakohtauksissa. Ääniefektit ovat läpi leffan mainiot, mutta vähät visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat. Loppupäässä nähtävä helikopteri näyttää nimittäin todella digitaaliselta. Musiikeista vastaa Steven Price, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: American Assassin on yllättävän tyly toimintaelokuva. Kun siinä taistellaan, toimintaleffojen fanit voivat olla tyytyväisiä, sillä veri lentää ja nyrkkien iskut näyttävät selvästi sattuvan, mutta paikoitellen filmi yrittää olla myös teinileffa, jolloin kaksi erilaista henkeä eivät kulje käsi kädessä. Todella oivallisen ensimmäisen vartin jälkeen taso laskee, mutta nousee onneksi kun tarina kulkee eteenpäin. Loppuhuipennus on aika arvattava, mutta siihen on silti saatu toimivaa jännitettä. Dylan O'Brien ei ole kaikkein osuvin valinta päärooliin, mutta on ihan tarpeeksi hyvä. Muutamaa heikkoa hetkeä lukuunottamatta Michael Keaton on oiva kyynisenä Stanina. Taylor Kitsch ei kuitenkaan vakuuta lainkaan pahiksen roolissa. Jos kaipaatte kunnon toimintaa, jossa panosten ja nyrkkien osumat todella näytetään, niin American Assassin voi toimia teille. Joitakin aikuiskatsojia teinikohtaukset tulevat varmasti häiritsemään, sillä korkean ikärajan vuoksi monet nuoret eivät pääse katsomaan tätä. Kyseessä ei ole mikään erityisen ihmeellinen teos, mutta kyllä elokuva viihdyttää alusta loppuun ja itse ainakin voisin sujuvasti katsoa tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
American Assassin, 2017, CBS Films, Lionsgate, Di Bonaventura Pictures, Nick Wechsler Productions, TIK Films

Arvostelu: X-Men Origins: Wolverine (2009)

X-MEN ORIGINS: WOLVERINE (2009)

Ohjaus: Gavin Hood
Pääosissa: Hugh Jackman, Liev Schreiber, Danny Huston, Will.i.am, Lynn Collins, Kevin Durand, Dominic Monaghan, Taylor Kitsch, Daniel Henney ja Ryan Reynolds
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men -elokuvien arvostelut jatkuvat! X-Men Origins: Wolverine oli ensimmäinen Marvel-sarjakuviin perustuva elokuva, johon minulla oli ikää mennä katsomaan. Olin tietenkin innoissani, enkä silloin huomannut vielä - pieni ja viaton lapsi kun olin - että elokuvassa oli jotain vikana. Eilen pyysin X-Men Origins: Wolverinen lainaan ystävältäni ja katsoin sen illalla pitkän tauon jälkeen.

X-Men Origins: Wolverine kertoo, miten Loganista tuli Wolverine. William Stryker pestaa Loganin ja hänen veljensä Victorin salaiseen operaatioon. Operaation todellisen luonteen paljastuessa Logan päättää lähteä ryhmästä. Hän löytää uuden elämän ja naisen nimeltä Kayla. Victor tappaa Kaylan ja Logan päättää lähteä kostoreissulle, johon apua tarjoaa pahat mielessä oleva Stryker.

Elokuvan parhaan suorituksen vetää Hugh Jackman. Jackman ei ole kummoinen näyttelijä, mutta Wolverinea hän osaisi esittää nukkuessaankin. Wolverine karjuu lähes koko elokuvan ajan, mikä nuorempana tuntui siistiltä, mutta nykyään se on lähinnä koomista ja paikoitellen ärsyttävää. Toisaalta Jackmanin roolisuoritus on vahvimmillaan, kun hän esittää raivoa täynnä olevaa Wolverinea. Draamakohtauksissa häntä on hiukan outoa katsoa.
     Liev Schreiber esittää Victor Creediä (tai siis Sabretoothia), joka on tässä elokuvassa Wolverinen veli, toisin kuin elokuvassa X-Men (2000). Schreiberin veto pahiksena on hyvä, mutta hahmo ei ole mitä mielenkiintoisin.
     Danny Hustonin nuori William Stryker on toimiva ratkaisu. Hustonissa ei kuitenkaan ole samanlaista vaaran tuntua kuin X-Men 2:sessa (2003) Brian Coxin esittämässä Strykerissa.
     Mukaan sarjaan on tullut odotetut mutantit Deadpool ja Gambit... ja voi Marvel, minkä teit...
Ryan Reynoldsin esittämä Wade Wilson/Deadpool on pilattu aivan täysin elokuvassa. Alussa hahmo toimii, kun hän on kunnon hölisijä kahden miekkansa kanssa. SPOILER! Mutta kun hahmo ilmestyy takaisin lopussa ja hänelle on annettu nimi Deadpool, niin fanit pettyvät erittäin pahasti: Deadpool on nimittäin ilman paitaa kävelevä heppu, jonka suu on ommeltu kiinni; jolta tulee käsien sisältä kaksi miekkaa; joka ampuu lasersäteitä silmistään ja joka kykenee teleporttaamaan. 20th Century Fox, mitä teillä oli mielessä, kun päädyitte tähän ratkaisuun?! Onneksi yhtiö ja Reynolds pelastivat hahmon tänä vuonna elokuvassa Deadpool (2016).
     Gambit voisi olla toimiva hahmo, jos rooliin ei olisi valittu Taylor Kitschiä. Onneksi hahmon osuus ei ole iso, eikä Kitschiä joudu katsomaan kauaa. Jos Gambitin oma elokuva joskus ilmestyy, niin toivon, että huhuttu Channing Tatum vetäisi osan tyylillä, jotta hahmo nousisi paremmin suuren yleisön tietoisuuteen.
     Wolverinen tytsykkää Kayla Silverfoxia näyttelee Lynn Collins, joka on lähes ilmeetön elokuvassa. Vain yhdessä kohtauksessa hän näyttää kunnolla tunteita kasvoillaan.
     Mukana myös muita, unohdettavia mutantteja, kuten John Wraith (Will.i.am), Fred Dukes (Kevin Durand), Chris Bradley (The Lord of the Rings -trilogian Dominic Monaghan) ja agentti Zero (Daniel Henney), jotka varmaan vain kovimmat fanit tietävät. Sarjaan tuli mukaan vihdoin myös Emma Frost, joka ei pääse valitettavasti oikeuksiinsa elokuvassa. SPOILER! Elokuvassa esiintyvät myös lyhyesti Scott Summers, eli Kyklooppi (Tim Pocock) ja professori Xavier (Patrick Stewart), joista jälkimmäisen cameota voikin odottaa. Stan Leeta ei elokuvassa nähdä.

Elokuva alkaa toimivasti. Alussa ollaan vuodessa 1845, jolloin Logan ja Victor olivat vielä lapsia. Alkutekstien aikana näytetään tyylikäs pätkä, jossa veljekset taistelevat eri sodissa. Myös Strykerin tiimin operaatio on toimiva kohtaus, mutta kun Logan eroaa ryhmästä, niin elokuva lähtee alamäkeen. 6 vuotta myöhemmin Wolverine pilkkoo puita jossain metsässä ja kuuntelee, kun hänen tyttöystävänsä selittää tarinaa kuusta, Kuekuatsheusta ja kujeilijasta, mistä Logan nappaa nimen "Wolverine". Kun elokuvassa alkaa taas tapahtua jotain - eli kun Logan ja Victor mätkivät toisiaan turpaan - niin kohtaus on hätäisesti leikattu. Adamantiumkynsien mukaan ilmaantumista odottaa, mutta kun Wolverine ne vihdoin saa, niin katsoja joutuu taas pettymään, sillä ne on tehty kömpelösti digitaalisina. Pakko kuitenkin sanoa, että elokuvassa on pari kohtaa, joille voi hymähtää huvittuneena ja vaikka Deadpool on pilattu, niin lopputaistelu on ihan viihdyttävä - vaikka kohtauksessa käytetyn green screen -taustan erottaa selvästi.

Tehosteet elokuvassa ovat heikentyneet vuosien varrella huimasti ja elokuva on vasta hieman alle 7 vuotta vanha. Digikynnet näyttävät huonoilta, green screenin erottaa selvästi, helikopterit näyttävät feikeiltä, ja yksi kaameimmista kohdista on, kun Wolverine pilkkoo hullun lailla paloportaikkoa kynsillään ja portaikosta vaan katoaa osia jonnekin. Pari räjähdystä on toteutettu hienosti, mutta siihen se oikeastaan jääkin.

Kuvaus X-Men Origins: Wolverinessa on kuitenkin hyvää suurimmaksi osaksi. Toimintakohtauksissa heiluva kamera ja hätiköivä leikkaus on hieman häiritsevä ratkaisu. Musiikki on läpikotaisin toimivaa ja tunnusmusiikki on hyvä, vaikkei mieleenpainuva. Suurimmat ongelmat elokuvassa onkin sisältöpuolella, enkä tiedä oliko kyseessä sellainen tapaus, että yhtiö määräsi, millainen elokuvasta pitäisi tulla, vai eivätkö käsikirjoittajat David Benioff ja Skip Woods osanneet kirjoittaa hyvää kokonaisuutta. Elokuva ei myöskään mene täysin alkuperäisen X-Men -trilogian mukaan ja tekijät olisivat voineet katsoa X-Men 2:sen uudestaan, jotta tukikohta jossa Wolverine saa kyntensä, olisi samanlainen kuin kyseisessä elokuvassa näytetty paikka.

Yhteenveto: X-Men Origins: Wolverine on aika turha lisäys X-Men -sarjaan. Katsojana toivoisi, että kun kyseessä on niin suuri hahmo kuin Wolverine, niin hahmon omaan elokuvaan panostettaisiin enemmän. Onneksi vuonna 2013 saimme elokuvan The Wolverine. Jos pidät alkuperäisestä trilogiasta, niin tulet mitä luultavimmin pettymään tämän elokuvan kanssa. Tosifanit kuitenkin varmasti omistavat elokuvan, jotta heidän X-Men -kokoelmansa olisi täydellinen. Deadpool saatiin tänä vuonna pelastettua, joten toivottavasti myös Gambit saadaan jossain kohtaa. Lopputeksteissä tulee kaksi kohtausta, yksi lopputekstien alussa ja yksi ihan lopussa.

Kirjoittanut: Joonatan, 24.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comicvine.com
X-Men Origins: Wolverine, 2009, 20th Century Fox Film Corporation, Dune Entertainment