Lammasetsivät (The Sheep Detectives - 2026) - elokuva-arvostelu

LAMMASETSIVÄT

THE SHEEP DETECTIVES

Ohjaus: Kyle Balda

Näyttelijät: Julia Louis-Dreyfus, Bryan Cranston, Chris O'Dowd, Nicholas Braun, Hugh Jackman, Molly Gordon, Nicholas Calitzine, Regina Hall, Patrick Stewart, Hong Chau, Bella Ramsey, Tosin Cole, Kobna Holdbrook-Smith, Conleth Hill, Brett Goldstein, Rhys Darby ja Emma Thompson

Genre: seikkailu, mysteeri

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sheep Detectives, eli suomalaisittain Lammasetsivät perustuu Leonie Swannin kirjaan Murha laitumella: Lammasdekkari (Three Bags Full) vuodelta 2005. Tuottaja Lindsay Doran esitteli kirjan käsikirjoittaja Craig Mazinille jo kymmenen vuotta sitten. Mazin innostui lukemastaan niin paljon, että ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta jo ennen kuin kirjan filmatisointioikeuksia oli ostettu. Vasta 2020-luvulla elokuva pääsi oikeasti tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Three Bags Full: A Sheep Detective Movie". Nyt Lammasetsivät on saapunut Suomen teattereihin ja itse olen täysin epäironisesti odottanut sen näkemistä todella innoissani. Jo leffan idea vaikutti hupaisalta ja traileri näytti lystikkäältä. Elokuvan maailmalta keräämät kehut ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lammasetsivät heti sen ensi-iltapäivänä. 

Paimen Jori Haka lukee lampailleen joka ilta murhamysteerikirjoja. Kun eräänä aamuna lampaat löytävät Jorin kuolleena, heidän täytyy hyödyntää kuulemiaan tarinoita, selvittääkseen kuka murhasi heidän rakkaan paimenensa?

Hugh Jackman näyttelee Jori Hakaa, lammaspaimenta, joka ei tiedä mitään parempaa kuin hänen lampaansa. Hän ei vain keritse ja syötä niitä, vaan lukee niille myös iltasatuja kuin omille lapsilleen. Jori rakastaa dekkareita ja murhamysteerejä ja onkin lukenut lukuisia vastaavia lampaille. Mies ei kuitenkaan tiedä, että lampaat ymmärtävät hänen satunsa, mikä onkin kätevää, kun Jori murhataan ja vain lampaat voivat selvittää rikoksen. Lampaisiin kuuluvat muun muassa nokkela Lili (Julia Louis-Dreyfus), erakkoluonne Sebastian (Bryan Cranston), kaiken muistava Mauno (Chris O'Dowd), diivamainen Pilvi (Regina Hall), iäkäs Sir Richfield (Patrick Stewart), nuori Sara (Bella Ramsey), todella villainen Villasilmä (Rhys Darby), sekä kaikkea puskevat pässit Roni ja Reiska (Brett Goldstein). Nämä lampaat muodostavat mahtavan monipersoonaisen joukon, joiden kanssa lähtee erittäin kiinnostuneena selvittämään heidän paimenensa murhaa. Jackman on hyvässä vedossa sympaattisena Jorina.

     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Braun paikallisen Notkon pikkukaupungin poliisikonstaapeli Teerinä, Molly Gordon Jorin tyttärenä Rebekkana, Nicholas Galitzine journalisti Eerona, Tosin Cole viereistä tilaa pyörittävänä Kallena, Kobna Holdbrook-Smith pappi Hillilänä, Hong Chau hotellia pyörittävänä Bethinä, Conleth Hill teurastaja Palvina, sekä Emma Thompson - joka minulla oli suuri ilo tavata viime vuonna Sydäntalvi-elokuvan (Dead of Winter - 2025) kutsuvierastilaisuudessa - asianajaja Harbottlena. Ihmishahmotkin ovat oivallisen erilaisia toisistaan ja nopeasti käy selväksi, että itse kullakin olisi motiivit hankkiutua Jorista eroon. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan.

Lammasetsivät on ilahduttavin ei-animoitu koko perheen elokuva moneen vuoteen. Sen lisäksi, että elokuva sisältää mahtavan tarinan, leffa on tehty muistuttaen vanhoista hyvistä ajoista, kun lastenleffat eivät aliarvioineet katsojiaan ja malttoivat oikeasti kertoa tarinaansa, luottamatta vain hyperaktiiviseen koheltamiseen. Lisäksi elokuva on muistutus ajoista, kun lastenleffat uskalsivat käsitellä hurjempiakin aiheita, Lammasetsivien tarinan toki pyöriessä kuoleman ympärillä. Elokuva käsittelee aihetta erinomaisesti, esittämättä sitä liian pelottavasti, muttei myöskään mitenkään silkkihansikkain ja hattaraan käärittynä.

Elokuvan tarina vie täysillä mukanaan. On niin viihdyttävää kuin koukuttavaa seurata lampaiden yritystä selvittää paimenensa murhaa. Hahmokattaus on tosiaan erittäin mainio ja täynnä epäilyttäviä tyyppejä. Kyseessä on myös paras murhamysteeri sitten ensimmäisen Veitset esiin -leffan (Knives Out - 2019), jättäen aikuiskatsojatkin arvailemaan loppuun asti, kuka olikaan kaiken takana. Kuten hyvät murhamysteerit, myös Lammasetsivät tarjoaa käänteitä, joilla sekoitetaan pakkaa, sekä tietty jännittäviä tilanteita. Elokuva sisältää myös runsaasti hyvää huumoria, naurattaen makeasti useaan otteeseen. Muutenkin leffa tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa ja varoitan jo nyt, että kuivin silmin tätä elokuvaa voi olla hyvin vaikeaa saada katsottua loppuun asti. Lammasetsivät oli vielä parempi teos kuin olin odottanut ja se osui juuri oikealla tavalla nostalgiahermooni, joka on haikaillut vuosikymmenten taakse, kun puhuvia eläimiä ja oikeita ihmisiä sekoittavia elokuvia, kuten iki-ihana Babe - urhea possu (Babe - 1995) vielä tehtiin.

Elokuvan on ohjannut Kyle Balda, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa Kätyrit-animaatiot (Minions - 2015-2022). Lammasetsivät on selvästi Baldan paras elokuva ja vilkkaan sekoilun sijaan Balda on tehnyt aidosti ihastuttavan ja ennen kaikkea sydämellisen filmin, jossa on aineksia nousta lajityyppinsä moderniksi klassikoksi. Tähän vaikuttaa erityisesti esimerkiksi Chernobyl-minisarjasta (2019) ja The Last of Us -videopeliadaptaatiosta (2023-) vastuussa olleen Craig Mazinin loistokas käsikirjoitus. Mazin on näyttänyt taitojaan komedian, kauhun ja historiallisen draaman saralla ja osoittaa nyt taitavansa myös koko perheen leffat. Kaiken tämän päälle Lammasetsivät on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja tietokonetehostein toteutetut lampaat ovat niin hienoja, että unohdin saman tien, etteivät ruudulla nähtävät eläimet ole aitoja. Erityinen onnistumisen merkki on, kun nämä lampaat ovat tekemisissä ihmisten kanssa ja illuusio tosissaan täydellistyy. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu ja Christophe Beck säestää tätä mysteeriä pätevästi musiikeillaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sheep Detectives, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Lord Miller, Three Strange Angels, Working Title Films

Bait (2026) - sarja-arvostelu

BAIT

Luoja: Riz Ahmed

Näyttelijät: Riz Ahmed, Guz Khan, Sajid Hasan, Sheeba Chaddha, Aasiya Shah, Ritu Arya, Weruche Opia, Maxine Peake, Rafe Spall, Soni Razdan, Himesh Patel ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 18

Bait on Riz Ahmedin luoma, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediasarja. Ahmed sai rahoituksen idealleen, sekä Amazonin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 työnimellä "Quarter Life" ja nyt Bait on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Ahmedin tähdittämästä komediasarjasta ja kiinnostustani vain lisäsivät sarjan aihepiiri, sekä tieto siitä, että Ahmed itse loi sarjan. Katsoinkin Baitin muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Yrittäessään saada näyttelijänuraansa kunnolla nousuun, Shah Latif saa huiman tilaisuuden, kun hän pääsee koekuvauksiin mahdolliseksi uudeksi James Bondiksi. Kun uutiset pakistanilaistaustaisesta Bond-tähdestä leviävät, Shah'n elämä lähtee raiteiltaan.

Pääroolissa pakistanilaistaustaisena Lontoossa asuvana näyttelijä Shah Latifina nähdään tosiaan Riz Ahmed, joka on tuttu esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) ja Sound of Metalista (2019). Ahmed on viime vuosina vakuuttanut monipuolisuudellaan ja nyt hän ilahduttaa täysin uudella tavalla, esittäen varsin metatasoilla liikkuvaa hahmoa hänen itsensä luomassa sarjassa. Shah'n näyttelijänura ei ole millään tuntunut lähtevän käyntiin, kunnes hän saa elämänsä tilaisuuden koe-esiintyä seuraavaksi James Bondiksi. Heikosti menneen koe-esiintymisen jälkeen Shah päättää hetken mielijohteesta esiintyä paparazzien edessä kuin olisi saanut roolin ja niinpä hän päätyy täysin järjettömän mediahuomion keskelle. Shah on päähenkilönä siinä mielessä erikoinen tapaus, ettei katsoja oikein osaa sanoa kannustaako häntä, vai olisiko isompi takaisku paikallaan? Shah aiheuttaa itse suuren osan ongelmistaan, mutta samalla hänen haluaisi nähdä pärjäävän, etenkin Ahmedin vahvan roolityön takia.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Shah'n perheenjäsenet, Tahira-äiti (Sheeba Chaddha) ja Parvez-isä (Sajid Hasan), Zulfi-serkku (Guz Khan), Naila-täti (Soni Razdan), Shah'n entinen mielitietty Yasmin (Ritu Arya), Shah'n agentti Felicia (Weruche Opia), sekä Shah'n pahin kilpailija Raj (Himesh Patel). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja show'n varastaa Khan lystikkäänä Zulfi-serkkuna, joka yrittää saada käyntiin Uberin kaltaista taksipalvelua, mutta muslimeilta muslimeille.

Bait saapuu kenties otollisimpaan mahdolliseen aikaan, kun keskustelu käy jo valmiiksi kuumana siitä, kukakohan perii Daniel Craigilta manttelin seuraavana salainen agentti James Bondin näyttelijänä. Mahdollisina niminä ilmoille on heitelty esimerkiksi Aaron Taylor-Johnsonia, Callum Turneria ja Tom Hiddlestonia, mutta samalla yhä voimakkaammaksi on muuttunut keskustelu siitä, voisiko valkoiseksi heteromieheksi kirjoitettua Bondia näytellä esimerkiksi tummaihoinen näyttelijä tai voisiko hahmon jopa muuttaa naiseksi? Tähän keskusteluun Bait ottaa kantaa ovelalla, oivaltavalla ja varsin lystikkäälläkin tavalla.

Vain kuudesta noin puolen tunnin jaksosta koostuva sarja näyttää hyvin, millaisen sotkun Shah onnistuukaan aiheuttamaan tempauksellaan. Uutissivustot täyttyvät otsikoista, joissa pohditaan rohkeaa roolitusta ja mielipiteitä sinkoilee puolesta ja vastaan. Toisin kuin Shah kuvitteli, myös monet etnisten vähemmistöjen edustajista hyökkäävät hänen kimppuunsa. Tätä painajaista ei auta yhtään Shah'n oma epävarmuus itsestään, mikä muuttuu jakso jaksolta vain murskaavammaksi. Tarina on mainio, käsiteltävät teemat kiehtovia ja kaikki tämä esitetään osuvan satiirin ja muutenkin onnistuneen huumorin kera. Ja kaikista herkullisinta tässä kaikessa on tosiaan se, ettei katsojana osaa sanoa, haluaisiko Shah'n osoittavan epäilijänsä vääriksi, vai onko totuus se, että Bondin saappaat ovat aivan liian suuret tämän omaa etuaan ajattelevan ja siinä sivussa jopa lähimmäisensä sivuun puskevan näyttelijäpyrkyrin täytettäviksi?

Sarjan ohjaajakaksikko Bassam Tariq ja Tom George tekevät vahvaa työtä ilmapiirin kanssa, kun taas Ahmedin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tätä kertomusta yhä vain kaoottisemmaksi ja stressaavammaksi. Lisäksi Shah'n ja Zulfin välille kirjoitettu dialogi on erinomaista kaikessa sukkeluudessaan. Bait on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Bait www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Bait, Iso-Britannia, 2026, Jax Media, Left Handed Films

Arvostelu: Pikku Kananen (Chicken Little - 2005)

PIKKU KANANEN

CHICKEN LITTLE

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Zach Braff, Joan Cusack, Dan Molina, Steve Zahn, Garry Marshall, Amy Sedaris, Mark Walton, Don Knotts, Sean Elmore, Fred Willard, Catherine O'Hara, Patrick Stewart, Wallace Shawn, Patrick Warburton, Harry Shearer ja Adam West

Genre: animaatio, komedia, scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Chicken Little, eli suomalaisittain Pikku Kananen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 45. osa ja se perustuu eurooppalaiseen kansantaruun Tipu Tip (Henny Penny), jonka pohjalta Disney oli jo vuonna 1943 tehnyt sotapropagandapiirretyn Pikku Kananen (Chicken Little). Vuonna 2001 Mark Dindal kehitteli idean elokuvaan, joka oli kuitenkin tarinaltaan hyvin erilainen. Siinä tyttökana hoksasi kesäleirillä leirijohtajan suunnittelevan katalia paikalliselle kaupungille, mutta Disney torjui tarinan sellaisenaan. Dindal ryhtyi työstämään tarinaa uusiksi ja sai lopulta studion hyväksynnän. Disneyn käsin piirrettyjen animaatioiden oltua taloudellisia epäonnistumisia toistensa perään, yhtiö päätti muuttaa tuotantoaan modernimmaksi ja päätti tehdä tästä elokuvasta ensimmäisen kokonaan tietokoneanimoidun leffansa. Yhtiölle uudenlainen animaatioprosessi käynnistyi ja lopulta Pikku Kananen sai maailmanensi-iltansa 30. lokakuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja jopa huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Pikku Kanasen äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja tuolloin tykkäsin näkemästäni. Kuitenkin kun katsoin vuosien jälkeen leffan uudestaan osana 24 tunnin elokuvamaratonia, en voinut kuin yhtyä elokuvan saamiin haukkuihin. Kun huomasin Pikku Kanasen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella elokuvan.

Nuori Pikku Kananen joutuu koko Tammelan kaupungin pilkan kohteeksi, aiheutettuaan turhan paniikin luullessaan, että taivas putoaa niskaan. Kun Tammelaa uhkaa todellinen vaara, täytyy Pikku Kanasen voittaa asukkaiden luottamus pelastaakseen kaikki.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Pikku Kananen (äänenä Zach Braff), nimensä mukaisesti pieni kanapoika, joka aiheutti varsinaisen kaaoksen luullessaan, että taivas olisi putoamassa. Selkkauksen myötä Pikku Kananen joutui koko kaupungin häpeän kohteeksi ja joutuu kantamaan varsinaista kylähullun leimaa. Nuorta hahmoa käy hieman sääliksi ja hänen haluaisi pystyvän todistamaan kykynsä ja epäilijät vääriksi, mutta samalla elokuva ei oikein onnistu tekemään Pikku Kanasesta järin pidettävää tyyppiä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pikku Kanasen yksinhuoltajaisä Kieku (Garry Marshall), Pikku Kanasen ainoat kaverit, järjen äänenä toimiva Sini Sorsa (Joan Cusack), pulska Possu Ponneton (Steve Zahn) ja jatkuvasti hassutteleva Kala Kuivamaa (Dan Molina), Pikku Kanasta kiusaava kettutyttö Ringa Repo (Amy Sedaris), opettaja Puolivilla (Patrick Stewart), koulun rehtori (Wallace Shawn), sekä Tammelan kaupungin pormestari (Don Knotts). Kala Kuivamaa nousee helposti suosikkihahmoksi leffasta, mutta on Sini Sorsakin ihan sympaattinen. Sen sijaan Possu Ponnetonta käy lähinnä sääliksi - siis koska hahmolle ei ole keksitty kirjoittaa mitään muuta kuin vitsejä hahmon lihavuudesta ja siihen liittyvistä stereotypioista, kuten jatkuvasta nälästä ja kömpelyydestä.

Hyvän elokuvan sijaan Pikku Kananen on lähinnä kiinnostava osa Walt Disneyn historiaa. Kun vuonna 1995 Pixar esitteli maailmalle uraauurtavan tietokoneanimaatiotekniikan Toy Story - leluelämää -elokuvan (Toy Story - 1995) myötä, yleisöjen kiinnostus perinteistä käsityöanimaatiota kohtaan lopahti. Herkules (Hercules - 1997), Mulan (1998), Tarzan (1999) ja Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) olivat vielä hittejä, mutta Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000), Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001), Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002) ja Lehmäjengi (Home on the Range - 2004) ottivat lippuluukuilla turpiinsa. Muutos tietokoneanimaatioon oli tehtävä ja Pikku Kananen sai toimia hyppynä moderniin aikaan.

Elokuva teki vähän turhankin villin loikan modernimpaan suuntaan, yrittäen vedota MTV-ajalla kasvaviin lapsiin ja lopputulos muistuttaakin päheetä lasta leikkivää aikuista. Sanat "kiusallinen" ja "vaivaannuttava" nousevat mieleen Pikku Kanasta katsoessa. Meininki koostuu lähinnä vauhdikkaasta ja äänekkäästä koheltamisesta, jota yritetään säestää musiikkivideomaisesti radiohiteillä, kuten C+C Music Factoryn Gonna Make You Sweat (Everybody Dance Now), Bee Geesin Stayin' Alive, Spice Girlsin Wannabe ja Queenin We Are the Champions. Elokuva on myös pullollaan tönkköjä populaarikulttuuriviittauksia, jotka tuntuvat täysin irrallisilta, sekä huumoria, joka saa lähinnä pudistelemaan päätään.

Tämä kaikki on suuri sääli, sillä jostain Pikku Kanasen syövereistä löytyisi todella potentiaalinen elokuva. Pohjimmiltaan leffan juoni on toimiva, varsinkin kun todellinen uhka Tammelalle paljastuu. Elokuva on kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka hyvät ideatkaan eivät kanna pitkälle, jos väärät ihmiset ovat puikoissa viemässä niitä toteutukseen. Paikoitellen tuntuu jopa siltä, etteivät ne tyypit tulleet Disneyltä lainkaan, sillä Pikku Kananen on niin hämmentävän epädisneymäinen tekele.

Edes elokuvan visuaalinen ilme ei juuri kehuja ansaitse. Taustalle on alkupäässä lisätty muutama ihan hupsu lisävitsi tietyille eläimille ominaiseen käytökseen liittyen ja joku on saanut ihan vekkulin älynväläyksen tehdä eläinhahmojen kodeista eläimille tyypillisten pitopaikkojen kaltaisia. Esimerkiksi Pikku Kanasen talon ikkunoissa on kanaverkkoa lasiruutujen tilalla. Nämäkään parit oivallukset eivät pelasta visuaalista ilmettä, kun animaatiojälki on näin pahasti vanhentunut. Pikku Kananen on ajoittain suorastaan ruman näköinen leffa ja monet kuvat näyttävät täysin keskeneräisiltä. On käsittämätöntä, että Disneyn kokoinen firma ei saisi tämän parempaa jälkeä aikaiseksi, etenkin kun Disneyn omistama Pixar teki tuossa kohtaa todella näyttäviä temppuja digianimaation parissa. Jopa Disneyn aiempi tietokoneanimaatiokokeilu, digidinosauruksia ja oikeita ympäristöjä yhdistellyt Dinosaurus (Dinosaur - 2000) näyttää paremmalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicken Little, 2005, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993)

ROBIN HOOD - SANKARIT SUKKAHOUSUISSA

ROBIN HOOD: MEN IN TIGHTS

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cary Elwes, Roger Rees, Amy Yasbeck, Dave Chappelle, Richard Lewis, Mark Blankfield, Eric Allan Kramer, Matthew Porretta, Isaac Hayes, Tracey Ullman, Dom DeLuise, Steve Tancora, Megan Cavanagh, Dick Van Patten, Mel Brooks ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Robin Hood: Men in Tights, eli suomalaisittain Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on Mel Brooksin tekemä parodiaelokuva. Brooks oli 1970-luvulla yrittänyt työstää Robin Hood -parodiaa televisiosarjan muodossa, nimeltä When Things Were Rotten (1975), mutta sen teko keskeytettiin pian sarjan alkamisen jälkeen. Brooks halusi kuitenkin palata hahmon pariin ja ryhtyi 1990-luvun alussa työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Robin Hood - sankarit sukkahousuissa sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai heikot arviot kriitikoilta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Itse näin Robin Hood - sankarit sukkahousuissa joskus lapsena ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa leffan ja arvostella sen.

Paettuaan jerusalemilaisesta vankilasta, Loxleyn Robin matkaa takaisin Englantiin, huomatakseen kuninkaan ahneen pikkuveljen, prinssi Johnin pitävän hirmuhallintoa Rottinghamin seriffin kanssa. Robin kerää ympärilleen joukon iloisia veikkoja, joiden kanssa hän aikoo päihittää tyrannit - ja jos onni käy, kosia Marion-neitoa.

Pääroolissa Loxleyn Robinina, eli lainsuojattomana Robin Hoodina nähdään Cary Elwes. Hahmon parodiointi ei tule Elwesille uutena juttuna, pohjautuihan hänen esiintymisensä Prinsessan ryöstössä (The Princess Bride - 1987) Errol Flynnin tulkintaan hahmosta Robin Hoodin seikkailuissa (The Adventures of Robin Hood - 1938). Elwes sopiikin kuin valettu legendaarisen rosmon osaan, toimien niin hyvänä tulkintana hahmosta kuin myös parodiana Robin Hoodista.

     Elokuvassa nähdään myös Richard Lewis ilkikurisena prinssi Johnina, jonka luomi ei millään pysy paikoillaan, Roger Rees katalana Rottinghamin seriffinä, Amy Yasbeck Marion-neitona, johon niin Robin kuin seriffi ovat iskeneet silmänsä, Eric Allan Kramer, Mark Blankfield, Matthew Porretta ja ensimmäisen leffaroolinsa tekevä Dave Chappelle Robinia seuraavina iloisina veikkoina, Pikku Johnina, sokeana Blinkininä, Will Scarlet O'Harana ja Ahchoona, joista jälkimmäisen nimi tulkitaan toki aina aivastukseksi, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks rabbi Tuckmanina. Kuningas Richardia taas esittää sir Patrick Stewart, jonka yliampuva skottiaksentti on veikeä näpäytys Sean Conneryn kuningas Richardille Robin Hood - varkaiden ruhtinas -leffassa (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Kyseinen filmatisointi saa pilkkaa myös pääosaa esittäneen Kevin Costnerin kehnosta englantilaisaksentista. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Lewis ja Rees häijyinä pahiksina.

Robin Hood - sankarit sukkahousuissa ei ollut yhtä hulvattoman lystikäs kuin muistin sen olevan, mutta on se silti oikein passelin hupsu pätkä, että sen parissa viihtyy läpi lähes koko keston. Paikoitellen noin tunnin ja kolmen vartin kestossa tuntuu olevan se yksi vartti liikaa, mutta pääasiassa elokuva pitää kelvollisesti mukanaan. Itse pääaihe, eli Robin Hood ja hahmon monenmoiset elokuvasovitukset vuosien varrella aiemmin mainituista Errol Flynnin ja Kevin Costnerin versioista aina Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hoodiin (1973) joutuvat tietty vitsien kohteeksi niin hassuista aksenteista Sherwoodin iloisten veikkojen vaatetukseen. Leffassa pohdiskellaankin huumorin keinoin, onko miehekästä käyttää sukkahousuja? Pääaiheensa lisäksi elokuvasta voi bongata parodiaa myös Kummisedästä (The Godfather - 1972) ja koripallofilmistä Mustat donkkaa tykimmin (White Men Can't Jump - 1992).

Mel Brooksin aiempien töiden tavoin tätä Robin Hoodiakaan ei missään nimessä kannata ottaa tosissaan. Se on täysin itsetietoisen typerä. Kieli on ollut visusti poskessa leffaa tehdessä, joskin välillä tuntuukin, että kuvauksissa on ollut hauskempaa kuin itse elokuvaa katsoessa. Heti alkutekstit antavat hyvin osviittaa, millaisesta teoksesta on oikein kyse ja sama meno sen kuin jatkuu. Osa komediasta naurattaa ääneen ja koin varsin hilpeäksi, kun kesken kohtauksen hahmot kaivavat käsikirjoituksen esiin, tarkistaakseen, kuinka kohtaus etenee. Osa huumoripuolelta jää tosin latteaksi ja sekaan mahtuu aika ponnettomiakin vitsejä. Komedian lisäksi leffa tarjoaa ihan viihdyttäviä musikaalinumeroita, kuten myös hahmolle olennaisesti jännittävää ja epäuskottavan tarkkaa jousiammuntakisailua, sekä miekkojen kalinaa, kun Robin Hood ja Rottinghamin seriffi ottavat toisistaan mittaa.

Brooks pitää hilpeää henkeä yllä kaiken aikaa, eikä lähde turhia draamailemaan. Vaikka elokuva ei ole Brooksin tuotannon hauskimmasta päästä, ilmapiiri on läpikotaisin mukava. Brooks olisi kuitenkin voinut tiivistää filmiään, joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai viimeistään leikkauksessa. Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelvollisesti kuvattu. Vaikka lavasteet ja asut eivät olekaan parodioitujen kohteiden tasoisia, ovat ne silti yllättävänkin onnistuneet. Kenties hauskin yksityiskohta on Ahchoon lakki, joka näyttää nurinperin puetulta lippikseltä. Erikoistehosteet ovat itsetietoisen kököt ja toimivat juuri siksi. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty ja Hummie Mannin säveltämät musiikit sisältävät mainion seikkailullisia teemoja.

Yhteenveto: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelpo parodia yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmista sankareista. Elokuva ei ole yhtä hulvaton kuin monet muut Mel Brooksin filmeistä, mutta se tarjoaa silti hassua menoa läpi keston. Osa vitseistä ampuu maalitaulusta huti, mutta kyllä seasta pari napakymppiäkin löytyy. Robin Hood -filmatisoinnit vuosikymmenten varrelta saavat toki tuta ja sekaan mahtuu hieman parodiaa muistakin jutuista. Elokuvasta löytyy karsimisen varaa, eikä se ihan kestä tunnin ja kolmen vartin mittaansa. Saksimalla pois kymmenestä minuutista varttiin lopputuloksena voisi olla napakampi ja tehokkaampi komedia. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti ja puitteiltaan leffa on tarpeeksi toimiva. Mel Brooks pitää kepeää henkeä yllä ja Hummie Mann tunnelmoi yllättävänkin hyvin musiikeillaan. Jos Brooksin komediat iskevät ja tykkäät Robin Hoodista, suosittelen kyllä Robin Hood - sankareita sukkahousuissa, vaikkei se millään kuulukaan Brooksin tuotannon kärkipäähän. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robin Hood: Men in Tights, 1993, Brooksfilms, Gaumont

Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Ted (2012)

TED

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Mark Wahlberg, Seth MacFarlane, Mila Kunis, Joel McHale, Giovanni Ribisi, Aedin Mincks, Patrick Warburton, Matt Walsh, Jessica Barth, Bill Smitrovich, Sam J. Jones, Ryan Reynolds, Tom Skerritt ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Ted on Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojan Seth MacFarlanen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Alunperin MacFarlane suunnitteli elokuvan animaatiosarjaksi, joka liittyisi Family Guyhin sarjojen American Dad! (2005-) ja The Cleveland Show (2009-2013) tavoin, mutta päätti tehdä siitä oman juttunsa näytellyn elokuvan muodossa. MacFarlanen oli tarkoitus työstää elokuva Foxin kanssa, joka tuotti hänen sarjojaan, mutta Foxin kokiessa budjettivaatimukset liian korkeiksi, minkä lisäksi yhtiö ei luottanut MacFarlaneen ensikertalaisohjaajana, Fox vetäytyi projektista. Universal Pictures kuitenkin nappasi projektin ilomielin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Ted sai maailmanensi-iltansa 29. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suurmenestys ja se oli jopa ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta, mutta herätti ristiriitaisia mietteitä niin katsojilta kuin kriitikoilta, toisten kehuessa ja toisten haukkuessa filmiä. Itse näin Tedin vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan (sekä jämähtänyt katsomaan sitä monta kertaa, kun se on tullut televisiosta) ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa Tedin uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

John Bennett saa joululahjaksi Ted-pehmonallen ja toivoo, että tämä heräisi henkiin. Toive toteutuu ja John ja Ted lupaavat olla parhaat kaverit ikuisesti. Vuosia myöhemmin John ja Ted ovat yhä parhaat kaverit, mutta kun John tapaa ihastuttavan Lorin, hänen täytyy päättää, jatkaako hölmöilyä Tedin kanssa vai aloittaako kypsemmän elämän Lorin kanssa.

Parhaina ystävyksinä, ukkoskamuina John Bennettinä ja Ted-nallena nähdään (tai Tedin tapauksessa kuullaan) Mark Wahlberg ja Seth MacFarlane, jotka onnistuvat erinomaisesti välittämään tunteen siitä, että hahmot ovat olleet parhaat ystävykset jo vuosikausia. Wahlbergin ja MacFarlanen kaverikemia pelaa täydellisesti yhdessä, mikä on erityisen vaikuttavaa, kun ottaa huomioon, että Johnin ja Tedin yhteisissä kohtauksissa Wahlbergilla ei oikeastaan ole vastanäyttelijää. Kuvauksissa Tedin tilalla oli usein pelkkä tikku, jonka päässä oli pallo, johon näyttelijöiden piti katsoa. Wahlbergin piti näytellä tämän tikun kanssa, kuvitellen sen paikalle puhuvan ja elävän pehmonallen, samalla kun MacFarlane lausuu omat repliikkinsä kameran takaa. Kun kyseessä on komedia, missä suuri osa hauskuudesta syntyy juurikin kahden päähenkilön keskeisestä vuoropuhelusta, ajoituksen ja Wahlbergin autenttisten reaktioiden täytyy osua täysin nappiin. Tässä on onnistuttu niinkin vaikuttavasti, että katsoja unohtaa välittömästi toteutustavan ja uskoo sen, että Wahlbergilla on vieressään elävä pehmolelu. Se on jopa ihailtavaa elokuvantekoa.

     MacFarlane ei suinkaan ole ainoa Family Guyn näyttelijä, joka on mukana Tedissä. Meg Griffiniä ääninäyttelevä Mila Kunis esittää Johnin tyttöystävää Loria, joka toivoisi Johnin parantavan tapansa ja käyttäytyvän kypsemmin, vaikka se tarkoittaisi Tedin poistamista kuvioista. Vaikka toisaalta hahmon voi nähdä tulevan ärsyttävästi pääkaksikon väliin, katsoja silti pystyy olemaan Lorin puolella. Family Guyssa poliisi Joeta ääninäyttelevä Patrick Warburton taas esittää Johnin työkaveria ja perheen äiti Lois Griffiniä ääninäyttelevä Alex Borstein nähdään Tedissä Johnin äitinä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Joel McHale Lorin ahdistelevana pomona, Giovanni Ribisi Tediä liikaakin ihailevana Donnyna ja Aedin Mincks tämän Robert-poikana, sekä muutamat näyttelijät omana itsenään... Erään rääväsuun supersankarin esittäjä ainakin sai todella helpot rahat leffasta. Patrick Stewart taas toimii filmin satumaisena kertojaäänenä.

Ted ei todellakaan ole elokuva kaikkien makuun. Family Guyn tavoin elokuvan huumori on anteeksipyytelemättömän hävytöntä ja leffa piikittelee ihan joka suuntaan tyypillisistä valkoisista heteromiehistä eri vähemmistöihin. Aivan varmasti moni siis loukkaantuu elokuvaa katsoessaan. Itse pidän ronskimmista komedioista ja yhä kymmenen vuotta leffan ilmestymisen jälkeen nauran erittäin makeasti Tediä katsoessani. Törkeät vitsit saavat räjähtämään nauruun, vaikka samalla kokisikin pientä syyllisyyttä jutuille putoamisesta. Family Guyn tyylin huomaa myös siitä, että osa vitseistä näyttäytyy äkillisinä takaumina. Erityisen huvittava on, kun näemme Johnin ja Lorin ensikohtaamisen molempien vinkkelistä ja tilanne on hyvinkin erilainen. Mukana on myös Family Guy -henkinen pitkä tappelukohtaus, missä pidän siitä, kuinka musiikkia ei hyödynnetä lainkaan.

Elokuvan tarina on mainio, vaikkei mikään erityisen ihmeellinen. Eipä leffa mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Se on jo ihme, kuinka hienosti Johnin ja Tedin kaveruus toimii. Hahmot ovat niin hilpeät, että heidän puuhailujaan seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa. Reippaan tahdin ja jatkuvan hauskuuttamisen ansiosta leffa ei kertaakaan käy tylsäksi. Johnin painiskelu elämänvalintojensa kanssa on onnistunut ja elokuva pohjustaa tarpeeksi sujuvasti pahiksenkin, joka toimii hyvin päähenkilöt yhdistävänä tekijänä loppupäässä. Jos leffan huumori ei iske lainkaan, eivät nämä muut puolet pelasta katselukokemusta. Jos kuitenkin elokuva saa nauramaan pitkin kestonsa, nämä muut puolet vain vahvistavat filmiä ja tekevätkin siitä erittäin oivallisen komedian.

Seth MacFarlane toimii Tedissä tosiaan myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, tehden molemmissa hommissa sujuvaa työtä - etenkin ensikertalaiseksi, joka vieläpä esittää toista pääroolia. Tietokonetehostein toteutettu Ted on edelleen hieno taidonnäyte. Se ei koskaan näytä digiluomukselta, vaan katsoja saattaa jopa tuumia, että kyseessä on todella edistyksellisellä robotilla toteutettu nukke. Upeaa on, kuinka lapsuudessa tapahtuvan alun jälkeen Tedistä on tehty kulunut ja väriltään haaleampi ja siltä on jopa lähtenyt tekokarvaa parista kohtaa. Erinomaista digiefektiä lukuun ottamatta elokuvan tekninen puoli ei ole mitään päätähuimaavaa. Kuvaus, leikkaus, lavasteet jne. ajavat asiansa. Tappelun aikana ääniefektit pääsevät todella valloilleen ja on hilpeää, kuinka kovia kumahduksia pehmonallen lyönnit aiheuttavat. Walter Murphyn säveltämät musiikit säestävät tapahtumia veikeästi. Vaikka hänen ja MacFarlanen Everybody Needs a Best Friend -kappale onkin mainio ja saikin jopa Oscar-ehdokkuuden, kappaleista paras on Johnin ja Tedin Thunder Buddy Song, jonka aikana on uusintakatseluilla mahdotonta olla laulamatta mukana.

Yhteenveto: Ted on erittäin mainio ja ronski komedia, joka jaksaa naurattaa yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Huumori on todella häröä ja leffassa tehdään pilkkaa aika lailla kaikesta ja kaikista. On siis varmaa, että moni tulee loukkaantumaan filmiä katsoessaan. Itse nauran lähes vatsa kipeänä joka kerta, kun katson elokuvaa. Onnistuneen huumorin ohella elokuva tarjoaa myös oivallisen tarinan erikoisesta ystävyydestä. Johnin ja Tedin ystävyys on erinomaisesti rakennettu, etenkin kun tajuaa, että kuvauksissa Mark Wahlbergin piti näytellä tikun päähän tökätyn pallon kanssa. Haastava toteutus olisi voinut johtaa fiaskoon, mutta kaikki ajoituksesta Ted-nallen visuaaliseen toteutukseen toimii täydellisesti. Loppupäässä elokuva saa hieman synkempiä sävyjä, mutta pääasiassa Ted on ilahduttava komedia, jonka jaksaa katsoa useampaankin kertaan. Kaikille se ei todellakaan sovi, mutta jos Family Guy uppoaa, niin luulisi Tedinkin toimivan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted, 2012, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Dyyni (Dune - 1984)

DYYNI

DUNE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Kyle MacLachlan, Francesca Annis, Jürgen Prochnow, Freddie Jones, Kenneth McMillan, Virginia Madsen, Silvana Mangano, Brad Dourif, José Ferrer, Patrick Stewart, Dean Stockwell, Sean Young, Sting, Paul Smith ja Max von Sydow
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Dune, eli suomalaisittain Dyyni perustuu Frank Herbertin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 1971, kun tuottaja Arthur P. Jacobs hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David Lean palkattiin ohjaajaksi. Jacobs kuitenkin kuoli kaksi vuotta myöhemmin, jolloin oikeudet päätyivät ranskalaisen Jean-Paul Gibonin käsiin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöiksi ehdittiin kysellä mm. Salvador Dalía, Orson Wellesiä, Udo Kieriä ja Mick Jaggeria, mutta projekti pistettiin jäihin, kun se paisui yli kymmentuntisen eepoksen suunnitelmaksi. Vuonna 1976 tuottaja Dino De Laurentiis hankki oikeudet ja pyysi Herbertiä itse kirjoittamaan elokuvan käsikirjoituksen, kokiessaan, että vain hän pystyisi siirtämään kirjan massiivisen tarinan filmimuotoon. Ohjaajaksi palkattiin Ridley Scott, joka oli juuri osoittanut lahjansa scifin parissa elokuvassaan Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979). Hän kuitenkin luopui elokuvasta tehdäkseen scifileffan Blade Runner (1982). Vuonna 1981 De Laurentiisin tytär, Raffaella De Laurentiis näki David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen (The Elephant Man - 1980) ja ehdotti häntä isälleen Dyynin ohjaajaksi. Lynch tarttui projektiin, vaikka kirja ei ollut hänelle lainkaan tuttu ja kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 1983. Alunperin leffan leikkausversio kesti jopa neljä tuntia, mutta studion vaatimusten takia kestoa typistettiin jopa puolella. Uusia kohtauksia kuvattiin ilman Lynchiä ja mukaan pistettiin useita kertojaääniä pois leikattujen osioiden tilalle. Lynch suuttui tästä jopa niin paljon, ettei pidä leffaa enää omanaan, ei suostu puhumaan siitä haastatteluissa ja otti pois nimensä elokuvan pidennetystä televisioversiosta, jolloin ohjaajaksi merkittiin "Alan Smithee", mitä monet muutkin ohjaajat ovat käyttäneet, kun he eivät ole halunneet omaa nimeään elokuvaan. Lopulta Dyyni sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Se oli taloudellinen pettymys, minkä lipputulot eivät edes päässeet lähelle budjettia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin Herbertin kirjan fanit haukkuivat elokuvan lyttyyn. Leffa oli ehdolla parhaista äänitehosteista Oscar-gaalassa, mutta "voitti" Stinkers Bad Movie Award -gaalassa vuoden huonoimman elokuvan palkinnon. Vuosien varrella elokuva on kuitenkin kerännyt oman kulttifanikuntansa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Dyyniä, mutta olen tiennyt siitä ja sen maineesta pidemmän aikaa. Nyt kun ohjaaja Denis Villeneuve kokeilee onneaan uuden Dyyni-elokuvan (Dune - 2021) kanssa, päätin vihdoin ja viimein katsoa Lynchin Dyyni-leffan ja arvostella sen uutta filmatisointia odotellessa.

Vuonna 10 191 universumin kallisarvoisin aine on rohto, joka toimii niin ihmisten parantajana kuin mahdollisuutena matkustaa avaruuden halki silmänräpäyksessä. Rohtoa kuitenkin löytyy vain karulta Arrakiksen planeetalta, Dyyniltä, missä elävät vaaralliset, satoja metrejä pitkät hiekkamadot. Rohdon herruudesta syttyy sota kahden suvun välille, joista toisen perijää, Paul Atreidesia odottaa suuri kohtalo.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Kyle MacLachlan nähdään Dyynin pääroolissa Paul Atreidesinä, Atreidesin ylhäisen suvun perijänä, joka lähtee seikkailuun karulle Arrakiksen hiekkaplaneetalle, mitä myös Dyyniksi kutsutaan. MacLachlan on yllättävänkin mainio löytö päärooliin ja hän vakuuttaa toimivasti muodostuvana sankarina. Hänen ongelmakseen vain koituu, kuinka pökkelösti Paul on lopulta kirjoitettu... tai leikattu kasaan, sillä käsikirjoitushan antoi hahmolle tilaa vajaan neljän tunnin ajan, kun taas leikkauksessa hahmon kehitys on typistetty todella tökeröksi.
     Jos jo päähenkilön kehityskaari lässähtää pakotetusti tiivistetyn leikkauksen takia, voi olla varma, etteivät muutkaan hahmot onnistu vakuuttamaan. Etenkin merkittävinä esitellyt, mutta lopulta täysin tyhjänpäiväisiksi jäävät sinisilmäiset fremen-olennot ovat esimerkki siitä, mitä kehno leikkaus voikaan tehdä.
     Jürgen Prochnow ja Francesca Annis esittävät Paulin vanhempia, herttua Letoa ja lady Jessicaa. Mentaatti Thufir (Freddie Jones) on herttuan tärkeä neuvonantaja, kun taas Gurney (Patrick Stewart) ja Duncan (Richard Jordan) kouluttavat Paulia taistelijaksi. Stewart on ilo nähdä taistelueksperttina, ennen kuin hänestä tuli kunnon tähti scifisarja Star Trek - uuden sukupolven (Star Trek: The Next Generation - 1987-1994) myötä.
     Elokuvan pahisosastoa taas edustavat koko universumin valtias, Padishah-keisari Shaddam IV (José Ferrer), joka juonittelee Harkonennin suvun kanssa Atreidesin tuhoa. Harkonnenejä johtaa paroni Vladimir Harkonnen (Kenneth McMillan), joka on myötähäpeällisen nolo sarjakuvapahis ilkikurisen naurunsa ja hölmön lentämisensä kanssa. Brad Dourif näyttelee paronin kätyriä, Piter De Vriesiä, joka on parempi hahmo, mutta jää pahasti taustalle. Sting ja Paul Smith esittävät tappajakaksikko Feydiä ja Rabbania. McMillania lukuunottamatta näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan. Onkin vain harmi, kuinka heidän työnsä valuu hukkaan viimeistellyssä elokuvassa.

Tai no, Dyyniä on vaikea kutsua viimeistellyksi. Se on keskeneräiseltä tuntuva sekasotku, minkä suuri potentiaali hukkuu ohjaajan ja studion konfliktin vuoksi. David Lynch halusi kunnioittaa Frank Herbertin kirjaa ja tehdä massiivisen scifiteoksen, kun taas studio toivoi kilpailijaa supersuositulle Tähtien sota -saagalle (Star Wars - 1977-), hoksaamatta, ettei lähdemateriaali anna mahdollisuutta siihen. Jo ensimmäisen vartin aikana käy selväksi, että elokuva tulee olemaan pelkkä pintaraapaisu Herbertin valtavasta opuksesta. Vaikka kertojaääni kuinka selittää ja selittää erilaisia käsitteitä, konsepteja, hahmoja ja maailmoja, katsojalle ei leffan päätyttyäkään jää oikein mitään käteen. Elokuvan kertojaäänet lisättiin mukaan vasta, kun leffasta karsittiin lähes kahden tunnin edestä materiaalia pois, sillä studiokin taisi hoksata, ettei elokuvasta ymmärrä muuten mitään. Sen lisäksi, että erillinen kertojaääni selittää tarinaa, studio on kokenut hyväksi ratkaisuksi heittää jatkuvasti mukaan hahmojen ajatuksia, jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä. Koska leffalla ei ole aikaa avata hahmojen motiiveja kunnolla, heidän täytyy olla jatkuvasti sanomassa niitä katsojalle. Tämä paikkailu on kuin yrittäisi korjata murtuvaa patoa laastareilla.

Vielä ensimmäinen puolituntinen on jokseenkin lupaava ja tiettyjen heikkouksienkin kera voi nähdä, millaista järkälemäistä scifieeposta Lynch oli rakentamassa. Seuraavan puolituntisen aikana voi jo kuitenkin huomata, että tämä järkälemäinen paketti on lopulta päätettykin ahtaa aivan liian pieneen tilaan. Toinen tunti mennäänkin sitten sellaisella pikakelauksella, että varmaankin yli kaksi tuntia on pakotettu samaan tuntiin. Tässä kohtaa kaikista hahmoista ja tapahtumista katoaa merkitys. Mikään leffassa ei enää tunnu miltään, sillä elokuva ei tarjoa minkäänlaista yritystä tarjota katsojalle tunteita. Hahmojen kohtaamat haasteet pyyhitään pois, jotta tarina saadaan mahdollisimman pian päätökseensä. Pikakelauksesta huolimatta toinen puolisko on välillä jopa puuduttavan tylsä. Ensimmäinen tunti onnistuu vielä herättämään mielenkiinnon ja pitämään sitä edes jotenkin yllä, mutta noin puolessa välissä katsoja hoksaa, ettei meno tästä selkene tai parane ja luovuttaessaan katsoja katkaisee kaiken siteensä yritykseen Dyynin parissa. Jos Lynch yritti saada aikaiseksi kolmituntista elokuvaa, mikä tuntuu kahdelta tunnilta, studion käsissä elokuvasta muodostuikin kaksituntinen, mikä tuntuu kolmelta tunnilta.

Koska studion leikkausten ja uusintakuvausten takia elokuvan todellinen visio on täysin kadonnut, on vaikea sanoa Lynchin työstä muuta kuin että ainakin hän on yrittänyt luoda jotain vaikuttavaa. Voihan se tosin olla, ettei elokuva olisi toiminut kummoisesti silloinkaan, jos Lynch olisi saanut kaiken haluamansa läpi. Niin tai näin, lopputulos on todella heikko. Vaikka leikkaus onkin kehnoa ja käsikirjoituksesta jäävät vain rippeet jäljelle, eivät studion päätökset jälkitöissä ole vaikuttaneet siihen, kuinka tyylikäs elokuva on visuaalisesti. Mukaan toki mahtuu tehosteita, mitkä näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten, mutta muuten leffa on yhä onnistunut monilta teknisiltä puolilta. Kuvaus on mainiota ja valtavat lavasteet ja tyylikkäät asut rakentavat maailmaa, kun tarina ei ehdi. Jättimäiset hiekkamadot ovat yllättävänkin hienoja yhä tänä päivänä ja monet avaruusotoksetkin vakuuttavat. Äänimaailma on oivallinen ja Toton säveltämät musiikit luovat eeppistä henkeä, kun elokuva ei siihen muuten pysty.

Teatteriversion aiheuttaman raivon takia elokuva työstettiin uudestaan lähes kolmen tunnin kestoon televisioesitystä varten. Elokuvan alku muutettiin täysin ja sekaan lisättiin paljon kohtauksia, jotka studio oli alunperin leikannut pois. Tämän version teossa Lynch ei ollut enää lainkaan mukana ja juuri siksi hän ei suostunut siihen, että hänen nimeään lukisi alku- tai lopputeksteissä. Uusi leikkauskaan ei kirjan faneja lämmittänyt. Studio on pyytänyt useasti Lynchiä palaamaan takaisin ja leikkaamaan elokuvan haluamaansa muotoon ilman rajoituksia, mutta kohtelustaan katkeroitunut Lynch ei ole tähän suostunut. On siis hyvinkin mahdollista, ettemme koskaan tule näkemään oikeaa ohjaajan versiota Dyynistä.

Yhteenveto: Dyyni on erittäin heikko scifielokuva ja valtava hukattu mahdollisuus. Elokuva on oiva esimerkki siitä, kuinka käy, kun selkeällä visiolla varustettu ohjaaja ja rahaa himoitseva studio pistetään vastakkain. Lopputuloksena on tekele, mikä ei miellytä elokuvafaneja, eikä tuota tarpeeksi rahaa lippuluukuilla. Ja pahimmassa tapauksessa filmille muodostuu kehno maine, millä se tunnetaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Dyyni todella tuntuu neljän tunnin elokuvalta, mikä on väkisin puristettu vähän päälle kahteen tuntiin. Mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä nopeammaksi ja hätäisemmäksi tarinan kuljetus käy ja loppupää onkin jo kuin pikakelausta. Silti katsoja tylsistyy vähän väliä. Tarinan aukkoja, hahmojen kehittämättömyyttä ja maailman avaamatta jättämistä on yritetty peitellä tökeröllä kertojaäänellä, joka selittää aivan kaiken ihan koko ajan. Ja silti katsojasta tuntuu, että sai koko hommasta pelkän pintaraapaisun. Leikkauspöydällä pilatusta filmistä voi hetkittäin bongata sen hyvän elokuvan, mitä Lynch oli tekemässä, mutta se ei riitä, jotta kokonaisuutta voisi kutsua hyväksi. Teknisesti elokuvassa on onnistumisensa ja sitten taas juttunsa, jotka eivät vakuuta enää lähes 40 vuotta myöhemmin. Kyle MacLachlan on hyvä valinta päärooliin, mutta Kenneth McMillan taas on surkea pahiksena. Todella toivon, että Denis Villeneuve saa tehtyä kunnollisen filmatisoinnin Herbertin kirjan pohjalta. Toivon myös, että uusi Dyyni menestyy, jotta sille tehdään alusta asti kaavailtu jatko-osa. Jos ensimmäinen osa floppaa, eikä jatkoa pystytä tekemään, jää nähtäväksi, uskaltaako enää kukaan kokeilla onneaan Dyynin kanssa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dune, 1984, Dino De Laurentiis Company, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Charlie's Angels (2019)

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: Elizabeth Banks
Pääosissa: Kristen Stewart, Naomi Scott, Ella Balinska, Elizabeth Banks, Patrick Stewart, Djimon Hounsou, Sam Claflin, Jonathan Tucker, Nat Faxon, Chris Pang ja Luis Gerardo Méndez
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlie's Angels on jatkoa niin Charlien enkelit -hittitelevisiosarjalle (Charlie's Angels - 1976-1981) kuin Cameron Diazin, Drew Barrymoren ja Lucy Liun tähdittämille toimintaelokuville Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000) ja Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Syksyllä 2015 Sony-studio ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa sarjan pohjalta. Käsikirjoittajaksi valittiin Evan Spiliotopoulos, mutta hänen tekstiään työstivät uudelleen myös Craig Mazin, Semi Chellas, Jay Basu ja ohjaajaksi valittu Elizabeth Banks, kunnes kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Lopulta Charlie's Angels sai ensi-iltansa monissa maissa viime marraskuussa, mutta sen saaman ristiriitaisen palautteen, sekä kehnon taloudellisen menestyksen vuoksi elokuvaa ei julkaistu Suomen teattereissa. Itse en odottanut elokuvan näkemistä lainkaan, sillä en voi sietää Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämiä Charlien enkelit -leffoja. Lisäksi en ole pitänyt Kristen Stewartista lähes missään elokuvassa, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Päätin kuitenkin antaa uudelle Charlie's Angelsille mahdollisuuden, toivoen, että se olisi edes hieman parempi kuin aiemmat filmatisoinnit.

Systeemisuunnittelija Elena Houghlin päätyy auttamaan salaista Charlien enkelit -järjestöä, joka uskoo, että Elenan kehittelemää Calisto-energialaitetta aiotaan käyttää tuhoisiin tarkoituksiin.

Uuden Aladdin-filmatisoinnin (2019) prinsessa Jasminea esittänyt Naomi Scott näyttelee tässä Elena Houghlinia, suunnittelijaa, joka päätyy Charlien enkelit -järjestöön. Elenalle on kirjoitettu tarpeeksi toimiva kehityskaari pelokkaasta tutkijasta, joka alkaa keräämään rohkeutta elokuvan aikana. Paikoitellen on kuitenkin hieman harmi, ettei elokuva kunnolla tuo esiin Elenan älykkyyttä. Hahmo on ollut mukana luomassa voimakasta laitetta, jota voi käyttää tuhoaseena ja tätä puolta hahmosta olisi voitu nähdä enemmän. Scott on kuitenkin oikein mainio roolissaan ja hänellä voi olla lupaava ura edessään Hollywoodissa.

Tämän elokuvan Enkeleitä ovat Twilight-rainoista (2008-2012) tutun Kristen Stewartin näyttelemä Sabina ja huomattavasti tuntemattomamman Ella Balinskan esittämä Jane. Balinska onnistuu nopeasti osoittamaan, että hänestä löytyy uskottavuutta toimintasankariksi ja vetääkin pätevästi pahiksia turpaan heti saapuessaan elokuvaan. Stewart taas yrittää olla porukan vitsiniekka ja vaikka hän on kiusallisen kömpelö komediapuolella, onnistui hän yllättämään minut positiivisesti tässä. Yksi-ilmeisyydestään ja puisesta olemuksestaan tuttu Stewart revittelee oikein kunnolla ja näyttää yhdessä kohtaa puolen minuutin aikana enemmän ilmeitä kuin koko Twilight-sarjassa. Parasta kuitenkin on, että Stewart, Balinska ja Scott toimivat erittäin mainiosti kolmikkona.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Patrick Stewart Enkeleitä ennen johtaneena, mutta nyt eläköityneenä Bosleynä, Elizabeth Banks tämän tilalle tulevana uutena Bosleynä, Nat Faxon Elenan pomona, Sam Claflin bisnesmies Brokina, Jonathan Tucker palkkamurhaajana, sekä Chris Pang salakuljettaja Jonnynä. Stewartia ei pitkään leffassa näe, mutta kun hänet lopulta otetaan kunnolla mukaan, hän on yllättävänkin hilpeä roolissaan. Myös Claflin hoitaa roolinsa kieli poskessa. Banks sen sijaan jää turhan tosikoksi ja paikoitellen on selvää, että hän on ottanut vähän liikaakin hoidettavakseen elokuvassa, toimiessaan niin ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.

Vaikkei uusi Charlie's Angels ole mikään erityisen hyvä elokuva, onnistui se yllättämään positiivisesti, kun ottaa huomioon, kuinka vähän leffalta odotin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana pystyin toteamaan, että kyseessä on parempi elokuva kuin Diazin, Barrymoren ja Liun tähdittämät fiaskot. Uuden leffan ongelmaksi jää lähinnä, kuinka perusturvallista höttöä se on. Paikoitellen sen lähes kahden tunnin kesto puuduttaa, kun elokuvan tarina ei koskaan nappaa kunnolla mukaansa, mutta muuten filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti. Toimintakohtauksissa pääkolmikkoa hyödynnetään veikein tavoin ja mukaan mahtuu niin menevää turpaanvetoa kuin vauhdikkaita takaa-ajoja. Elokuva osaa olla oikealla tavalla älyvapaa, muuttumatta myötähäpeällisen typeräksi, kuten sarjan kaksi edellistä leffaa. Ja tämä siis on muuten samaa sarjaa kuin alkuperäinen televisiosarja ja 2000-luvun alun filmit. Elokuvan voi kuitenkin katsoa, vaikkei niitä olisi nähnyt.

Ilmestyessään elokuva sai paljon kritiikkiä sen vahvasta feministisestä asenteesta. Kieltämättä elokuvan aloitus tuntuu todella väkinäiseltä, kun koko homma lähtee käyntiin väittelyllä siitä, voivatko naiset toimia toimintasankareina. Sen jälkeen leffa alkaa kuitenkin luottamaan itseensä paljon vahvemmin. Elokuvan ongelmat eivät todellakaan johdu siitä, että siinä on pääosassa naisia, mikä on selvästi saanut monet mieskatsojat kiukustumaan. Päinvastoin. Stewart, Scott ja Balinska ovat elokuvan parasta antia ja jo heidän mainio yhteishenkensä saa katsomaan tiettyjä juttuja sormien läpi. Leffan ongelmat johtuvat lähinnä käsikirjoituksesta, mihin on laadittu mitä mitäänsanomattomin juoni, sekä paljon vitsejä, jotka ovat lähinnä kiusallisen kehnoja. Parissa kohtaa elokuva sai minut naurahtamaan ääneen, mutta useammin se sai minut vaivaantuneeksi. Lisäksi leffasta löytyy täysin turha romanttinen sivujuoni, joka on niin kökösti istutettu mukaan, että kun sen toinen osapuoli palaa kuvioihin, olin jo kokonaan unohtanut, kenestä olikaan kyse.

On kiinnostavaa nähdä komedioista tutun Elizabeth Banksin ottavan vastuulleen toimintaelokuvan ohjaus, mutta paikoitellen on selvää, että Banks on todella kokematon toiminnan saralla. Vaikka taistelut ovat viihdyttäviä, ovat ne teknisesti paikoitellen kömpelöitä. Näyttävien stunttien sijaan elokuva luottaa nopeatempoiseen leikkaukseen ja hieman sekavaan kuvaukseen käsirysyissä. Jos taistelut olisi kuvattu ja leikattu kuten esimerkiksi John Wickissä (2014), käsikirjoituksen ongelmia pystyisi katsomaan vielä enemmän sormien läpi. Leikkauksessa leffaa olisi myös voinut tiivistää ja tiputtaa pieniä pätkiä sieltä sun täältä, antamaan pitkäveteisemmille hetkille tarvittavaa reippautta. Lavasteet, tehosteet ja ääniefektit ovat onnistuneet, mutta säveltäjä Brian Tylerin työ valuu täysin hukkaan, kun elokuva luottaa musiikeissa täysin olemassa oleviin renkutuksiin, jotka jumputtavat kaiken aikaa taustalla.

Yhteenveto: Charlie's Angels on keskinkertainen toimintaraina, mutta silti positiivinen yllätys aiempien, katastrofaalisen huonojen Charlien enkelit -filmien jälkeen. Tarina on aika mitäänsanomaton ja nappaa harvoin mukaansa. Pitkäveteisiä hetkiä löytyy ja huumori on lähinnä kiusallista. Toimintakohtauksista huomaa ohjaaja Elizabeth Banksin kokemattomuuden. Silti elokuva onnistuu jollain tavalla viihdyttämään. Naomi Scott, Kristen Stewart ja Ella Balinska toimivat yllättävänkin hyvin uutena pääkolmikkona ja heidän yhteishenkeään on mukava seurata. Kolmikko toimii jopa niin mainiosti, että tietyt hölmöydet pystyy juuri ja juuri katsomaan jotenkin sormien läpi. Vaikkei kyseessä ole erityisen hyvä elokuva, olin silti ihan tyytyväinen näkemääni, pelätessäni pahinta. Tuskin katson Charlie's Angelsia uudestaan, mutta jos tälle joskus tehdään jatkoa, voisin jopa aiempaa positiivisemmin mielin vilkaista sen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2019, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, 2.0 Entertainment, Brownstone Productions

Arvostelu: Star Trek: Nemesis (2002)

STAR TREK: NEMESIS

Ohjaus: Stuart Baird
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Marina Sirtis, Gates McFadden, Tom Hardy ja Ron Perlman
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Gene Roddenberryn luoma Star Trek ilmestyi maailmaan vuonna 1966 ja on siitä lähtien kerännyt faneja televisiosarjojen, animaatioiden, pelien, sarjakuvien ja elokuvien voimalla. Itse kiinnostuin koko jutusta vasta yli 40 vuotta myöhemmin, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan vuodelta 2009. Sitä ennen olin nähnyt vain yksittäisiä jaksoja vanhoista sarjoista, joita olin pitänyt tylsinä. Innostuneena kävin katsomassa Abramsin filmin jatko-osat, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016), leffateatterissa, mutten kuitenkaan ajatellut vanhojen elokuvien katselua. Vasta loppuvuodesta 2016 huomasin, että tyttöystäväni omisti viisi ensimmäistä Star Trek -leffaa ja katsoimme ne yhdessä. Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979) oli mielestäni todella tylsä ja vaikka Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) oli selkeä parannus, jatkoimme filmien katselua vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) ja Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) olivat ihan kivoja seikkailuleffoja, mutta koska Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) oli kehno, eikä tyttöystäväni omistanut muita sarjan elokuvia, kesti jälleen kuukausia, kunnes jatkoimme sarjan katselua. Katsoimmekin Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja eri Star Trek -televisiosarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994) perustuvat elokuvat Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994), Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996) ja Star Trek - kapinan (Star Trek: Insurrection - 1998) heti, kun olin ostanut ne. Yksikään niistä ei ollut erityisen hyvä, mutta koska Kapinan jälkeen oli tiedossa enää yksi filmi, haukuttu floppi Star Trek: Nemesis, päätimme katsoa sen vain pari päivää Kapinan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek - sukupolvet, Star Trek - ensimmäinen yhteys ja Star Trek - kapina!

Kapteeni Picard ja U.S.S. Enterprisen miehistö matkaavat Romulukselle, jossa he kohtaavat Picardin kloonin, Shinzonin. Aluksi Shinzon vaikuttaa olevan rauhan asialla, mutta pian käy selväksi, että hänellä on kauhea suunnitelma koko Liiton tuhoamiseksi.

Patrick Stewart nähdään jälleen kapteeni Picardina ja hän suoriutuu taas kerran oivallisesti roolistaan. Kapteeni Picard pääsee näyttämään kykynsä toimintasankarina, mutta muuten hahmo jää hieman etäiseksi. Stewart on edelleen mainio johtajahahmo, minkä hän osoitti myös pari vuotta aikaisemmin ilmestyneessä X-Menissä (2000). Toisaalta parissa kohtaa leffaa vaikuttaisi siltä, että Stewart haluaisi mieluummin siirtyä kokonaan mutanttileffojen pariin ja jättää U.S.S. Enterprisen kapteenin tuolin lopullisesti.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu vanhoista tutuista hahmoista kolmesta edellisestä filmistä. Brent Spinerin näyttelemä androidi Data on taas kerran sivuhahmoista isoimmassa roolissa. Spiner on myös isommassa osassa, sillä hän pääsee esittämään myös toista androidia, B-4:ää (hehe, tajusitteko, B-4 sanotaan kuin "before", eli "ennen"). Martina Sirtiksen esittämä Troi pääsee paljon isompaan rooliin, sillä hän ja försti Riker (Jonathan Frakes) ovat menneet naimisiin, jonka takia heidät nähdään jatkuvasti yhdessä. Michael Dornin esittämä klingonkomentaja Worf pääsee toimintaan mukaan, mutta LeVar Burtonin näyttelemä konemestari Geordi La Forge tuntuu lähinnä roikkuvan mukana, kuten tekee myös lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden). Näyttelijät ovat jälleen ihan kivoja rooleissaan, mutta yksikään heistä ei ole oikeasti kovin kummoinen.
     Elokuvan pahista, Picardin klooni Shinzonia näyttelee nykyään paljon tunnetumpi Tom Hardy. Tämä on Hardyn toinen elokuvarooli, ja vaikka sen huomaa, osoittaa hän silti jo tässä hieman taitojaan. Ongelma onkin siinä, kuinka tönkösti Shinzon on hahmona kirjoitettu. Häneen saadaan kiinnostavuutta sillä, että hän tekee kuolemaa, mutta muuten hahmo jää aika unohdettavaksi. Shinzonin kätyriä, varakuningasta näyttelee Ron Perlman, jota ei millään voi tunnistaa monsterimaskeerausten takaa.

Star Trek: Nemesis on kenties jopa haukutuin Star Trek -elokuva, joten pelkäsin etukäteen näkeväni jotain ihan kamalaa roskaa. Yllätyinkin positiivisesti, sillä kyseessä onkin ihan katsottavaa viihdettä. Uskoisin, että inho leffaa kohtaan johtuu lähinnä siitä, että se on paljon toiminnallisempi kuin aiemmat sarjan elokuvat. Jo filmin alkupäässä nähdään vauhdikas takaa-ajokohtaus, joka tuo autonsa ja aavikkomaisemansa takia helposti mieleen Mad Max -elokuvat (1979-2015). Loppuhuipennuksesta on tehty isohko avaruustaistelu, jota on kivaa katsella. Voi tosin olla, ettei ihmisiä häiritse toiminnan määrä, vaan sen laatu - vai pitäisikö sanoa laaduttomuus. Etenkin takaa-ajokohtaus on todella kehnosti toteutettu ja se tuntuu oudon irralliselta hetkeltä. Takaa-ajokohtaus on kuin ryöstetty huonoista B-luokan elokuvista, jotka ovat suoraan televisioon tehtyjä. Itse asiassa koko Star Trek: Nemesis tuntuu enemmän tai vähemmän siltä kuin se olisi tehty pienemmällä rahalla televisiokatseluun. Se vaikuttaa oikealta elokuvalta, mutta samalla se tuntuu myös jotenkin kummalliselta.

Elokuvasta huomaa selvästi, että Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestynyt juuri teattereihin, kun tätä on alettu työstämään. Leffassa on muutamia hetkiä, jolloin se yrittää olla hieman Star Warsimpi kuin Star Trek yleensä, mutta siinä se ei kuitenkaan onnistu. Filmi ei myöskään osaa yhdistellä kevyttä huumoripuolta synkkään kostoteemaan, jolloin tunnelma heittelee oudosti aina silloin tällöin. Star Trek: Nemesis onnistuu kuitenkin yhdessä asiassa paremmin kuin edeltäjänsä: se ei ole lähes kertaakaan pitkäveteinen. Elokuva ei kuitenkaan ole kovin mukaansatempaava - takaa-ajokohtaus tuntuu lähinnä luotaantyöntävältä - mutta se viihdyttää tarpeeksi, jotta sen jaksaa katsoa loppuun asti. Kovin hyvästä leffasta ei ole kyse, mutta se ei toisaalta ole mitään uutta vanhojen Star Trek -filmien keskuudessa. Jos laittaisin vanhat Star Trek -filmit paremmuusjärjestykseen, Star Trek: Nemesis pääsisi noin puoleen väliin listaa, Star Trek - kapinan, Star Trek - sukupolvien, Star Trek V: Viimeisellä rajalla ja sarjan huonoimman osan eli Star Trek: Avaruusmatkan yläpuolelle. Mielestäni vanhoista elokuvista paras on Star Trek II: Khanin viha, toiseksi paras hölmö Star Trek IV: Kotiinpaluu ja pronssisijalle pääsee Star Trek - ensimmäinen yhteys. Neljäntenä on viihdyttävä seikkailu Star Trek III: Spockin paluu ja juuri Nemesiksen yläpuolelle pääsee Star Trek VI: Tuntematon maa. Omissa silmissäni yksikään niistä ei kuitenkaan pääse uusien Star Trek -filmatisointien tasolle.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Stuart Bairdille, joka on aiemmin tehnyt lähinnä leikkaajan hommia. Hän on myös ohjannut pari toimintaleffaa, Ratkaisun hetket (Executive Decision - 1996) ja Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998), mutta kovin hyvä hän ei vaikuta ohjaajana olevan. Leikkaajana Baird on osoittanut taitonsa esimerkiksi huikeassa Casino Royalessa (2006), joten siinä työssä hänen pitäisi pysyä. John Loganin käsikirjoituskaan ei ole kovin hyvä. Elokuva on kuitenkin kuvattu ihan kelvosti ja sen leikkaus on sujuvaa. Valaisu on muuten toimivaa, mutta koko aavikko-osuus on pahasti ylivalottunut. Kohtaus näyttää muutenkin ihan hirveältä käsittämättömän surkean värimäärittelynsä takia, mikä parhaiten saa katsojan luulemaan, että ruudulla pyörii pienellä budjetilla tehty B-leffa. Visuaaliset efektit ovat ihan kivoja, vaikkakin todella digitaalisen näköisiä. Ääniefektit eivät ole parhaasta päästä, eikä Jerry Goldsmith ole saanut aikaiseksi muistettavia musiikkeja.

Yhteenveto: Star Trek: Nemesis on ihan kiva päätös vanhoille Star Trek -elokuville. Se on toiminnallisempi kuin aiemmat, mistä itse pidin, vaikkakin toimintakohtaukset olisivat voineet olla selkeästi parempia. Loppuhuipennus on kyllä viihdyttävä, mutta Mad Maxista varastettu autotakaa-ajokohtaus on monin tavoin kehnosti toteutettu, ja koko aavikko-osuuden värimäärittely tuottaa katsojalle halun repiä silmät päästä. Muuten elokuva viihdyttää, eikä sitä katsoessa käy aika pitkäksi. Kovin hyvästä teoksesta ei ole kyse, mutta oli filmi parempi kuin odotin. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, ja on hauska nähdä leffassa Tom Hardy, kun hän ei ollut vielä tunnettu. Visuaaliset efektit ovat selvästi tietokoneella toteutetut ja muistuttavat videopelejä, mutta se ei onneksi häiritse liikaa. Eniten elokuvassa häiritsee sen B-luokan henki, jolloin se tuntuu usein suoraan televisioon tehdyltä. Jos olet Star Trekin suuri fani, niin pitäähän tämäkin elokuva nähdä, mutta muuten Star Trek: Nemesistä voi suositella vain pienen budjetin avaruustoimintahömpän ystäville. Leffasarjan oli tarkoitus jatkua tämän jälkeen esiosalla Star Trek: The Beginning, mutta kun Nemesis ei ollutkaan toivottu menestys, suunnitelmat muuttuivat. Ja hyvä niin, sillä seuraavaksi ilmestyi J. J. Abramsin loistava Star Trek -leffa, joka vihdoin osoitti, että sarjasta voi saada aidosti oikeasti hyvän!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek: Nemesis, 2002, Paramount Pictures, Digital Image Associates