Arvostelu: The Mask - naamio (The Mask - 1994)

THE MASK - NAAMIO

THE MASK

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Jim Carrey, Peter Greene, Cameron Diaz, Richard Jeni, Peter Riegert, Jim Doughan, Amy Yasbeck, Orestes Matacena, Jeremy Roberts, Ben Stein, Reg E. Cathey ja Ivory Ocean

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Mask - naamio perustuu Dark Horse Comicsin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu epäsäännöllisestä vuodesta 1991 lähtien. Jo ennen kuin ensimmäistä numeroa oli edes julkaistu, sarjakuvafirmalle työskentelevät Mike Richardson ja Todd Moyer alkoivat kaupitella sarjakuvan elokuvaoikeuksia. New Line Cinema tarttui projektiin, mutta elokuvan suunnitteluprosessi kesti ajateltua kauemmin. Aluksi elokuvasovituksen oli tarkoitus olla synkkä kuin sarjakuva ja jossain kohtaa suunnitteilla oli kauhuleffa, kunnes ohjaajaksi valittu Chuck Russell päätti viedä filmatisoinnin kevyempään suuntaan. Päärooliin suunniteltiin Rick Moranista, Robin Williamsia ja Martin Shortia, kunnes roolin nappasi tuohon aikaan lähes tuntematon Jim Carrey. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta The Mask - naamio sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen menestys, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin, minkä lisäksi elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Mask - naamion vasta vajaa kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä hauskana hömppänä. Pitkän metsästyksen jälkeen onnistuin löytämään hyllyyni elokuvan kotimaisen Blu-ray -julkaisun, yhden harvinaisimmista Suomessa ja olen pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua. Kun huomasin The Mask - naamion täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen!

Stanley Ipkiss saa haltuunsa eriskummallisen vihreän naamion, joka kasvoille puettuna muuttaa tästä epävarmasta ja epäonnisesta pankkivirkailijasta riehakkaan ja supervoimaisen veijarin. Stanley joutuu ongelmiin, kun hänen uusi yöllinen alter egonsa sekaantuu paikallisen rikollisorganisaation bisneksiin.

Vielä vuonna 1993 Jim Carrey oli lähes tuntematon koomikonalku, joka tiedettiin lähinnä In Loving Color -ohjelmasta (1990-1994). Seuraavan vuoden helmikuussa Carrey nousi kuuluisaksi komediallaan Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994). Koomikosta innostuneiden ei tarvinnut kauaa odottaa Carreyn uutta leffaa, sillä The Mask - naamio ilmestyi jo puoli vuotta myöhemmin ja se oli jättihitti. Carrey on täydellinen valinta elokuvan päärooliin Stanley Ipkissiksi. Siis niin täydellinen, että on täysi mahdottomuus kuvitella ketään muuta rooliin. Hän taitaa oivallisesti hönön reppanan osan, Stanleyn ollessa varsinainen epäonnen ja epävarmuuden lähettiläs. Kuitenkin kun mystinen vihreä naamio saapuu kuvioihin, Stanley muuttaa itsensä sen avulla hyperenergiseksi ja räävittömäksi sekopääksi, jota ei pidättele mikään ja joka pystyy oikeastaan kaikkeen - vain Stanleyn oma mielikuvitus on rajana. Ace Venturassa Carrey osoitti riehakkaat lahjansa naaman, äänen ja koko kehon vääntelyssä ja hän vie tämän vielä pidemmälle Stanleyn uutena alter egona, Naamiona. Jos siis Carrey kutitteli enemmän ärsytys- kuin nauruhermoja lemmikkidekkarina, on turha odottaa, että hän voittaa puolelleen Stanleynä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Richard Jeni Stanleyn turhan itsevarmana työkaverina Charliena, Peter Riegert komisario Kellawayna, Amy Yasbeck journalisti Peggynä, Peter Greene gangsteri Dorian Tyrellinä, joka suunnittelee kaappaavansa vallan pomoltaan, mafioso Nikolta (Orestes Matacena), sekä Cameron Diaz ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan Dorianin tyttöystävänä Tinana, joka laulaa Nikon klubilla ja johon Stanley iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti, joskin kaikki jäävät Carreyn räväkän show'n varjoon. Debyyttirooliksi Diaz hoitaa hommansa erityisen mainiosti.

Nykyään sarjakuviin perustuvat elokuvat ovat yksi Hollywoodin moderneista peruspilareista ja niitä pusketaan teattereihin suunnilleen joka toinen kuukausi. 1990-luvun puolessa välissä sarjakuvasovituksia oli kuitenkin vain kourallinen, niistä tunnetuimpina DC Comicsin ikonisimmista hahmoista tehdyt Teräsmies (Superman - 1978) ja Batman (1989), sekä niiden ailahtelevan vastaanoton saaneet jatko-osat. Näiden perässä, mutta muutamia vuosia ennen kuin sarjakuvaleffojen suosio räjähti, ilmestyi The Mask - naamio, joka on edelleen yksi vekkuleimmista tapauksista genressään. Vaikka filmatisointi on lukemani perusteella huomattavasti kepeämpi ja perheystävällisempi kuin synkkää huumoria ja roisia väkivaltaa sisältävä lähdemateriaali, lopputulos on silti ilahduttava ja elokuva jaksaa viihdyttää makeasti yhä kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Leffa lähtee vielä aika rauhallisesti liikkeelle, esitellen hyvän tovin Stanleyn elämää ja rakentaen mysteeriä vihreän naamion ympärille. Kun Stanley vihdoin pistää maskin naamalleen, nupit väännetään saman tien kaakkoon ja lähes koko loppuelokuva onkin sitten hurjaa tykitystä. Osaamattomissa käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta ohjaaja Chuck Russell hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän yhdistelee veikeästi totisempaa gangsterimeininkiä Looney Tunesia kopioiviin kohelluksiin. Piinkovat roistot yliherkkien liipaisinsormien kanssa kohtaavat Naamio-Stanleyn, joka pystyy täysin älyttömiin ihmetekoihin. Kontrasti on hauska ja Naamion kohtaukset pitävät hymyä huulilla, vaikka toisinaan hahmo meneekin liian pitkälle estottoman käytöksensä kanssa. Loppuhuipennus ei ole kaiken jälkeen täysi napakymppi, vaikka se sisältääkin hyvät hetkensä. Siitä huolimatta kokonaisuus riemastuttaa.

Pitkän prosessin jälkeen Mike Werb kirjoitti käsikirjoituksen, joka päätyi tuotantoon. Werbin teksti on kelvollinen pohja, josta Russell ja Carrey kumppaneineen ovat voineet ammentaa suorituksiinsa. The Mask - naamio on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot, joskin ihan alun vedenalainen kohtaus ei näytä kovin uskottavalta merenpohjalta. Puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Carreyn kanssa, tehdessään Stanleystä harmaan arkisen ja Naamiosta värikkään ja hullunkurisen. Elokuvan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta juuri hieman kököt efektit lisäävät filmin viehätystä ja piirroselokuvamaisuutta. Äänimaailma hyödyntää myös paljon looneytunesmaisia tehosteita ja säveltäjä Randy Edelman tunnelmoi menevästi musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mask, 1994, New Line Cinema, Dark Horse Entertainment

Arvostelu: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993)

ROBIN HOOD - SANKARIT SUKKAHOUSUISSA

ROBIN HOOD: MEN IN TIGHTS

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cary Elwes, Roger Rees, Amy Yasbeck, Dave Chappelle, Richard Lewis, Mark Blankfield, Eric Allan Kramer, Matthew Porretta, Isaac Hayes, Tracey Ullman, Dom DeLuise, Steve Tancora, Megan Cavanagh, Dick Van Patten, Mel Brooks ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Robin Hood: Men in Tights, eli suomalaisittain Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on Mel Brooksin tekemä parodiaelokuva. Brooks oli 1970-luvulla yrittänyt työstää Robin Hood -parodiaa televisiosarjan muodossa, nimeltä When Things Were Rotten (1975), mutta sen teko keskeytettiin pian sarjan alkamisen jälkeen. Brooks halusi kuitenkin palata hahmon pariin ja ryhtyi 1990-luvun alussa työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Robin Hood - sankarit sukkahousuissa sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai heikot arviot kriitikoilta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Itse näin Robin Hood - sankarit sukkahousuissa joskus lapsena ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa leffan ja arvostella sen.

Paettuaan jerusalemilaisesta vankilasta, Loxleyn Robin matkaa takaisin Englantiin, huomatakseen kuninkaan ahneen pikkuveljen, prinssi Johnin pitävän hirmuhallintoa Rottinghamin seriffin kanssa. Robin kerää ympärilleen joukon iloisia veikkoja, joiden kanssa hän aikoo päihittää tyrannit - ja jos onni käy, kosia Marion-neitoa.

Pääroolissa Loxleyn Robinina, eli lainsuojattomana Robin Hoodina nähdään Cary Elwes. Hahmon parodiointi ei tule Elwesille uutena juttuna, pohjautuihan hänen esiintymisensä Prinsessan ryöstössä (The Princess Bride - 1987) Errol Flynnin tulkintaan hahmosta Robin Hoodin seikkailuissa (The Adventures of Robin Hood - 1938). Elwes sopiikin kuin valettu legendaarisen rosmon osaan, toimien niin hyvänä tulkintana hahmosta kuin myös parodiana Robin Hoodista.

     Elokuvassa nähdään myös Richard Lewis ilkikurisena prinssi Johnina, jonka luomi ei millään pysy paikoillaan, Roger Rees katalana Rottinghamin seriffinä, Amy Yasbeck Marion-neitona, johon niin Robin kuin seriffi ovat iskeneet silmänsä, Eric Allan Kramer, Mark Blankfield, Matthew Porretta ja ensimmäisen leffaroolinsa tekevä Dave Chappelle Robinia seuraavina iloisina veikkoina, Pikku Johnina, sokeana Blinkininä, Will Scarlet O'Harana ja Ahchoona, joista jälkimmäisen nimi tulkitaan toki aina aivastukseksi, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks rabbi Tuckmanina. Kuningas Richardia taas esittää sir Patrick Stewart, jonka yliampuva skottiaksentti on veikeä näpäytys Sean Conneryn kuningas Richardille Robin Hood - varkaiden ruhtinas -leffassa (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Kyseinen filmatisointi saa pilkkaa myös pääosaa esittäneen Kevin Costnerin kehnosta englantilaisaksentista. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Lewis ja Rees häijyinä pahiksina.

Robin Hood - sankarit sukkahousuissa ei ollut yhtä hulvattoman lystikäs kuin muistin sen olevan, mutta on se silti oikein passelin hupsu pätkä, että sen parissa viihtyy läpi lähes koko keston. Paikoitellen noin tunnin ja kolmen vartin kestossa tuntuu olevan se yksi vartti liikaa, mutta pääasiassa elokuva pitää kelvollisesti mukanaan. Itse pääaihe, eli Robin Hood ja hahmon monenmoiset elokuvasovitukset vuosien varrella aiemmin mainituista Errol Flynnin ja Kevin Costnerin versioista aina Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hoodiin (1973) joutuvat tietty vitsien kohteeksi niin hassuista aksenteista Sherwoodin iloisten veikkojen vaatetukseen. Leffassa pohdiskellaankin huumorin keinoin, onko miehekästä käyttää sukkahousuja? Pääaiheensa lisäksi elokuvasta voi bongata parodiaa myös Kummisedästä (The Godfather - 1972) ja koripallofilmistä Mustat donkkaa tykimmin (White Men Can't Jump - 1992).

Mel Brooksin aiempien töiden tavoin tätä Robin Hoodiakaan ei missään nimessä kannata ottaa tosissaan. Se on täysin itsetietoisen typerä. Kieli on ollut visusti poskessa leffaa tehdessä, joskin välillä tuntuukin, että kuvauksissa on ollut hauskempaa kuin itse elokuvaa katsoessa. Heti alkutekstit antavat hyvin osviittaa, millaisesta teoksesta on oikein kyse ja sama meno sen kuin jatkuu. Osa komediasta naurattaa ääneen ja koin varsin hilpeäksi, kun kesken kohtauksen hahmot kaivavat käsikirjoituksen esiin, tarkistaakseen, kuinka kohtaus etenee. Osa huumoripuolelta jää tosin latteaksi ja sekaan mahtuu aika ponnettomiakin vitsejä. Komedian lisäksi leffa tarjoaa ihan viihdyttäviä musikaalinumeroita, kuten myös hahmolle olennaisesti jännittävää ja epäuskottavan tarkkaa jousiammuntakisailua, sekä miekkojen kalinaa, kun Robin Hood ja Rottinghamin seriffi ottavat toisistaan mittaa.

Brooks pitää hilpeää henkeä yllä kaiken aikaa, eikä lähde turhia draamailemaan. Vaikka elokuva ei ole Brooksin tuotannon hauskimmasta päästä, ilmapiiri on läpikotaisin mukava. Brooks olisi kuitenkin voinut tiivistää filmiään, joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai viimeistään leikkauksessa. Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelvollisesti kuvattu. Vaikka lavasteet ja asut eivät olekaan parodioitujen kohteiden tasoisia, ovat ne silti yllättävänkin onnistuneet. Kenties hauskin yksityiskohta on Ahchoon lakki, joka näyttää nurinperin puetulta lippikseltä. Erikoistehosteet ovat itsetietoisen kököt ja toimivat juuri siksi. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty ja Hummie Mannin säveltämät musiikit sisältävät mainion seikkailullisia teemoja.

Yhteenveto: Robin Hood - sankarit sukkahousuissa on kelpo parodia yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmista sankareista. Elokuva ei ole yhtä hulvaton kuin monet muut Mel Brooksin filmeistä, mutta se tarjoaa silti hassua menoa läpi keston. Osa vitseistä ampuu maalitaulusta huti, mutta kyllä seasta pari napakymppiäkin löytyy. Robin Hood -filmatisoinnit vuosikymmenten varrelta saavat toki tuta ja sekaan mahtuu hieman parodiaa muistakin jutuista. Elokuvasta löytyy karsimisen varaa, eikä se ihan kestä tunnin ja kolmen vartin mittaansa. Saksimalla pois kymmenestä minuutista varttiin lopputuloksena voisi olla napakampi ja tehokkaampi komedia. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti ja puitteiltaan leffa on tarpeeksi toimiva. Mel Brooks pitää kepeää henkeä yllä ja Hummie Mann tunnelmoi yllättävänkin hyvin musiikeillaan. Jos Brooksin komediat iskevät ja tykkäät Robin Hoodista, suosittelen kyllä Robin Hood - sankareita sukkahousuissa, vaikkei se millään kuulukaan Brooksin tuotannon kärkipäähän. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Robin Hood: Men in Tights, 1993, Brooksfilms, Gaumont

Arvostelu: Pretty Woman (1990)

PRETTY WOMAN

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Richard Gere, Julia Roberts, Héctor Elizondo, Jason Alexander, Ralph Bellamy, Laura San Giacomo, Alex Hyde-White, Amy Yasbeck ja Hank Azaria
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Pretty Woman on Garry Marshallin ohjaama romanttinen elokuva, minkä nimi on otettu Roy Orbisonin kappaleesta "Oh, Pretty Woman". Alunperin filmin oli kuitenkin tarkoitus olla synkkä ja vakava draamaleffa nimeltä "3000". J. F. Lawton kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja vaikka siitä oltiin kiinnostuneita, monet pitivät sitä liian synkkänä. Tuottaja Laura Ziskinin ja Walt Disneyn silloisen johtajan Jeffrey Katzenbergin toiveesta Lawton työstikin tekstiä huomattavasti kevyemmäksi. Alkuperäinen nimi muutettiin, sillä se toi liian monille mieleen scifielokuvan. Roolitusprosessi oli pitkä: miespääosaan kaavailtiin Christopher Reeveä, Daniel Day-Lewista, Kevin Klinea, Al Pacinoa ja Denzel Washingtonia, kunnes roolin sai Richard Gere, kun taas naispääosasta kieltäytyivät Meg Ryan, Diane Lane ja Michelle Pfeiffer, minkä lisäksi Winona Ryder ja Jennifer Connelly olivat ehdolla, mutta heidät todettiin liian nuoriksi, jolloin roolin nappasi Julia Roberts. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989 ja lopulta Pretty Woman sai maailmanensi-iltansa 23. maaliskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättihitti, jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein leffa, vaikkei se täysin vakuuttanut kriitikoita. Julia Roberts kuitenkin voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja oli ehdolla myös Oscarista ja BAFTA-pystistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pretty Womania, mutta olin tiennyt siitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Menestyksekäs liikemies Edward Lewis maksaa yöstä Vivian-nimisen prostituoidun kanssa ja pyytää tätä pysymään hänen seuralaisenaan seuraavan viikon ajan, 3000 dollarin maksua vastaan. Aluksi pelkältä liiketoimelta tuntuva sopimus alkaa vähitellen johtamaan aitoihin tunteisiin...

Richard Gere näyttelee bisnesmies Edward Lewista, joka ostaa yrityksiä ja myy ne eteenpäin pienemmissä osissa. Hän on tavallaan aika kylmä persoona, joka ei päästä helpolla lähelleen. Elokuvan aikana hänestä alkaa kuitenkin oppia asioita, jotta voi ymmärtää, miksi hän on mitä on. Silti Edward ei koskaan ollut mielestäni kovin kiinnostava tyyppi. Kenties tämä johtuu lähinnä siitä, että Gere on hieman tylsä roolissaan. Tavallaan hän on kyllä oikein passeli valinta rooliin, muttei hän onnistu tekemään minkäänlaista vaikutusta.

Pretty Woman onkin selvästi Viviania näyttelevän Julia Robertsin show. Roberts hyppää innokkaasti rooliinsa ja herkuttelee osallaan prostituoituna, joka mielellään aiheuttaa liian ylpeille rikkaille epämiellyttävää oloa. Hänenkin taustojaan avataan elokuvan aikana ja niistä katsoja kyllä kiinnostuu. Roberts ponkaisi tällä elokuvalla täysin ymmärrettävästi romanttisten filmien suureksi tähdeksi.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Alexander Edwardin asianajajana Phillip Stuckeyna, Héctor Elizondo hotellin omistajana Barney Thompsonina, Laura San Giacomo Vivianin ystävänä Kitinä, sekä Ralph Bellamy viimeisessä roolissaan vanhana liikemies James Morsena ja Alex Hyde-White tämän pojanpoikana David Morsena. Vaikka sivuhahmot ovat aika mitäänsanomattomia, heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Silti Roberts jättää kaikki varjoonsa.

Ymmärrän kyllä, miksi Pretty Woman on noussut asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosituimpana romanttisena elokuvana. On myös helppo ymmärtää, miksi filmi voi olla monien naisten mieleen. Elokuvassa heikommassa jamassa oleva nainen kohtaa rikkaan miehen, joka on valmis maksamaan tälle kalliita vaatteita ja jonka kautta nainen pääsee erilaisiin seurapiiritapahtumiin. Varmasti moni nainen haaveilee tätä katsoessaan, että omalle kohdalle sattuisi joku rikas ja hyvännäköinen herra lompakko levällään viikon ajan. Lisäksi elokuvan rakkaustarinassa on poikkeuksellista se, että naispäähenkilö on näinkin "rohkeassa" ammatissa, eikä pelkkä tavan tallaaja. Leffassa tuodaan erittäin hyvin esille, että vaikka nopeasti vilkaistuna Vivian ja Edward ovat ääripäät toisistaan, ovat he monin tavoin samanlaisia ja siksi he vetävät toisiaan puoleensa. Ja onhan tässä onnistunutta romantiikkaa, sekä tiettyä seksuaalista jännitettä, mikä voi herättää kihelmöintiä katsojassa.

Silti minun täytyy todeta, ettei Pretty Woman tehnyt minuun toivomaani vaikutusta. Se on mainio teos, muttei sen ihmeellisempi. Romanttiseksi komediaksi tämä ei ole kovinkaan hauska. Hymähdin pariin otteeseen, mutta nauruja leffa ei tarjonnut lainkaan. Itse näinkin tämän enemmänkin kevyenä draamana. Vivianin ja Edwardin kehittyvä suhde on kiinnostava, mutta asiat siinä ympärillä lähinnä pitkästyttävät. Etenkin Edwardin työhön liittyvä juonikuvio on aika tylsä. Pidin kyllä elokuvasta, mutta monien hehkutuksien jälkeen odotin hieman enemmän. Roberts kyllä osoitti taitonsa, mutta muuten leffa tuotti pienoisen pettymyksen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Garry Marshall, joka rakentaa mukavaa tunnelmaa ja saa katsojan kiinnostumaan tarinasta hiljalleen. Filmi ei nappaa heti mukaansa, vaan se lämmittelee katsojaa pikkuhiljaa. J. F. Lawtonin kirjoittama rakkauskertomus on tosiaan toimiva, mutta hänelle on tainnut tuottaa vaikeuksia keksiä kiinnostavia juonikuvioita siihen ympärille. Tietäen, että Lawtonin alkuperäinen teksti oli paljon synkempi ja onnettomampi, minua kiinnostaisi kovasti nähdä elokuva siitä käsikirjoituksesta. Pretty Woman on sujuvasti kuvattu ja leikattu, vaikkakin joitain kohtauksia olisi voinut tiivistää hieman. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä asujen kanssa. James Newton Howardin säveltämät musiikit eivät koskaan oikein nouse esille, mutta mukana on hyviä kappalevalintoja, joista parhaiten päähän jää soimaan tietty kipale "Oh, Pretty Woman".

Filmistä on olemassa viitisen minuuttia pidempi versio, missä Edwardin ja Vivianin ensimmäinen keskustelu kestää hieman kauemmin, minkä lisäksi myös mm. ravintolakohtaus ja romanttinen montaasi ovat pidempiä. Mukana on myös kohtaus, missä parittaja nimeltä Carlos (Billy Gallo) jahtaa Viviania velkojen perässä.

Yhteenveto: Pretty Woman on oiva romanttinen komedia, vaikkei se erityisen hauska olekaan. Erilaisten ihmisten välille muodostuva suhde on kiinnostavasti kirjoitettu ja Julia Robertsin ja Richard Geren väliltä löytyy hyvää kemiaa, ja osuvaa seksuaalista jännitettä. Mukana on kuitenkin Geren hahmon, Edwardin työhön liittyvä sivujuoni, mikä ei erityisemmin nappaa mukaansa ja saa leffan lähinnä hidastelemaan. Gere sopii passelisti hurmuriksi, mutta on silti jotenkin tylsä roolissaan, kun häntä vertaa Robertsiin, joka revittelee hienosti läpi elokuvan. Tunnelma on sujuvasti kasvatettu, mutta huumoripuoli jää hieman vaisuksi. Muutenkaan leffa ei noussut sellaisiin korkeuksiin, joita olin siltä toivonut pitkien hehkutusten jälkeen. Ymmärrän tietyt asiat, mitkä Pretty Womanissa viehättävät, mutta itse en valitettavasti löytänyt tästä sitä hienoutta, minkä vuoksi elokuva on niin rakastettu. Jos romanttiset elokuvat kiehtovat ja tämä on jäänyt näkemättä, suosittelen katsomaan filmin jo siitä syystä, että se kuuluu genressään yleissivistykseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pretty Woman, 1990, Touchstone Pictures, Silver Screen Partners IV