tiistai 31. lokakuuta 2017

Arvostelu: Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978)

HALLOWEEN - NAAMIOIDEN YÖ

HALLOWEEN



Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Nancy Kyes, Donald Pleasence, Charles Cyphers, P. J. Soles, Brian Andrews, Kyle Richards ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia / Extended Version: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Halloween, eli suomeksi Halloween - naamioiden yö on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja suosituimmista kauhuelokuvista. Ihan sama onko sitä edes nähnyt, niin suurin osa on kuitenkin edes kuullut sen nimen, tietää mistä siinä on kyse, on tietoinen Michael Myersista tai tunnistaa leffan tunnusmusiikin. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun tuottaja Irwin Yablans ja rahoittaja Moustapha Akkad näkivät John Carpenterin elokuvan Assault on Precinct 13 (1976) ja halusivat hänen tekevän heille kauhuelokuvan lapsenvahteja jahtaavasta murhaajasta. Leffan työstäminen lähtikin liikkeelle nimellä "The Babysitter Murders", mutta Yablans ehdotti, että se muutettaisiin Halloweeniksi. Tämä oli tietty erinomainen päätös, sillä Halloween kuulostaa paljon tyylikkäämmältä ja ytimekkäämmältä kuin ensimmäinen vaihtoehto. Elokuva sai todella pienen budjetin (noin 300 tuhatta dollaria), joten monet jutut piti toteuttaa mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Esimerkiksi murhaaja Myersin naamio on todellisuudessa alle kaksi dollaria maksanut Star Trekista (1966-) tutun kapteeni Kirkin naama, joka on vain värjätty valkoiseksi. Käsikirjoittaminen kesti noin kymmenen päivää ja kuvaukset noin kaksikymmentä. Teos ilmestyi muutamaa päivää ennen halloweenia vuonna 1978. Se tienasi monta kymmentä miljoonaa, mikä teki siitä erittäin tuottoisan, jos sitä vertaa sen budjettiin. Leffa ei aluksi herättänyt kiinnostusta kriitikoissa ja se sai muutamilta henkilöiltä huonoa palautetta, mutta kun yhä useampi toimittaja näki sen, sitä parempia arvioita se sai. Nykypäivänä Halloween - naamioiden yöstä onkin muodostunut suuri kauhuklassikko, josta on otettu inspiraatiota useisiin kauhuelokuviin vuosien varrella, minkä lisäksi sille tehtiin seitsemän jatko-osaa, sekä uusintaversio vuonna 2007, joka sai jatko-osan pari vuotta myöhemmin. Itse olen nähnyt Halloweeneista vain uusintaversion, joka ei ollut mielestäni kovin hyvä. Olin kuitenkin jo pitkään halunnut nähdä alkuperäisen teoksen, sillä sitä ylistetään niin paljon. Tilaisuutta ei kuitenkaan oikein tullut, eikä filmiä tuntunut olevan missään ilmaiseksi. Kuitenkin kun olin tyttöystäväni kanssa käymässä isäni luona kesän lopulla, Halloween - naamioiden yö löytyi häneltä tallenteelta, joten katsoimme sen kolmistaan ja samalla päätin kirjoittaa siitä tämän vuoden halloweeniksi.

Halloweenina 1963 pieni poika Michael Myers tappoi siskonsa ja joutui mielisairaalaan. Tasan viisitoista vuotta myöhemmin hän palaa kotikaupunkiinsa ja ottaa kohteekseen kolme nuorta tyttöä...

Elokuvan kolme teinityttöä ovat Annie (Nancy Kyes), Laurie (Jamie Lee Curtis) ja Lynda (P. J. Soles). Kolmikosta Annie ja Lynda ovat paljon huolettomampia ja haluavat elää vapaasti, kun taas Laurie on kiltti, joka tekee, mitä hänen vanhempansa haluavat, eikä käytä päihteitä. Sekä Lyndalla että Anniella on poikaystävät, mutta Laurie vaikuttaa liian ujolta, jotta hän edes uskaltaisi puhua pojille. Tällainen hahmoasetelma on hyödynnetty myöhemmin useita kertoja, joten vähänkin kauhufilmejä katsoneet voivat arvata, mitä hahmoille lopuksi käy. Valitettavasti tyttöjen näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Jamie Lee Curtis on muuten toimiva roolissaan, mutta kauhukohtauksissa hän ei ole mitä uskottavin. Nancy Kyes suoriutuu jokseenkin laiskasti. P. J. Soles kuitenkin hoitaa blondin bimbon roolin kelvollisesti.
     Elokuvassa nähdään myös James Bond -leffassa Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) pahisjärjestö-SPECTREn Blofeld-johtajaa esittänyt Donald Pleasence tohtori Loomisina, joka on vuosia tutkinut Michaelia; Charles Cyphers sheriffi Brackettina, joka on Annien isä; sekä lapsinäyttelijät Kyle Richards ja Brian Andrews Lindseynä ja Tommyna, joita Laurie ja Annie joutuvat vahtimaan. Elokuvan näyttelijöistä Pleasence on selvästi paras ja hänestä löytyy oikeaa henkeä mielisairaita tutkivaksi tohtoriksi, joka on nähnyt elämänsä aikana paljon kauheuksia.
     Itse murhaaja Michael Myersina nähdään Nick Castle, joka on erinomainen roolissa, joka ei paljoa vaadi. Michael on todella vähäeleinen ja usein hänet nähdään vain seisomassa tai kävelemässä jossain, mutta Castle hoitaa liikkeensä niin pienesti ja tarkasti, ettei se näytä luonnolliselta ihmiselle, mikä lisää hahmoon uhkaavuutta. Michael Myers on muutenkin todella uhkaava, ollessaan iso ja vahva mies, minkä lisäksi on karmivaa, ettei hän puhu lainkaan koko elokuvan aikana. Ainoa ääni mitä hän päästää, on maskin alta kuuluva hengitys. Näin hän ei koskaan anna mitään selitystä sille, mitä hän tekee, vaan katsojan pitää tulkita Michaelin ajatukset hänen tekojensa perusteella, mikä on erittäin mainio ratkaisu. Katsojalle riittää syyksi se, mitä tohtori Loomis yhdessä kohtaa sanoo: hän on puhdasta pahuutta.




Halloween - naamioiden yö alkaa vuodesta 1963, kun Michael tappaa siskonsa halloweenyönä. Tämä on toteutettu toimivalla pitkällä kuvalla, jossa tapahtumia seurataan täysin Michaelin näkökulmasta. Nykypäivänä siskon murhaaminen näyttää todella kömpelösti tehdyltä, minkä lisäksi siskoa näyttelevä Sandy Johnson esittää kuolemansa aika kehnosti, mutta prologi luo silti tyylikkäästi leffan tunnelman ja katsojana jää jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lähtökohdat ja hahmot esitellään nopeasti, minkä lisäksi Michael nähdään yllättävänkin monta kertaa tarkkailemassa tyttöjä keskellä päivää. Ei aikaakaan kun halloweenyö koittaa ja Michael pääsee hommiin. Elokuvan kauhutunnelma on luotu erinomaisesti. On hienoa, miten Michaelin voi usein nähdä taustoilla ja katsojana odottaa, milloin hän päättää iskeä. Monet kohtaukset on toteutettu upeasti, kun on aivan varma, että nyt jollekin hahmoista käy huonosti, mutta mitään ei tapahdukaan, jolloin jännitystä saadaan kasvatettua lisää. Kunnollista pelkoa filmi ei saa aiheutettua muissa kuin herkimmissä katselijoissa, eikä tunnelma ole erityisen piinaava, mutta kyllä Halloween - naamioiden yö saa jännittämään koko kestonsa ajan.

Karmivan ilmapiirin toteutus on pääasiassa syntynyt teknisestä toteutuksesta, jossa on paljon hyvää, vaikkakin myös jotain kehnoa. Halloween - naamioiden yö on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka jotkut kuvat heiluvatkin hieman tarpeettomasti, on elokuvassa käytetty erittäin hienosti etu- ja taka-alaa moneen otteeseen. Yökohtaukset ovat tietty pääasiassa pimeitä, mutta ne on saatu valaistua taidokkaasti, jolloin kaiken tarpeellisen näkee. Paras valaisu koko leffassa tapahtuu kuitenkin lopussa, Michaelin naamion ilmestyessä näkyviin pimeydestä. Leikkaus on myös taidokasta. Ohjaaja John Carpenter onkin selvästi tiennyt, miltä leffan kuuluu näyttää, minkä lisäksi hän on tehnyt loistokasta työtä elokuvan tunnusmusiikin kanssa. Omasta mielestäni (ja monen muunkin mielestä) Halloween - naamioiden yö sisältää nimittäin parhaimman kauhuleffatunnarin ikinä! Se on todella yksinkertainen, mutta silti piinaavinta koko leffassa. En tiedä mitään muuta kauhumusiikkia, joka olisi yhtä karmiva, tyylikäs ja ikimuistoinen.




Ja sitten ne kehnot puolet elokuvasta... Tiedän, että filmi toteutettiin vain 300 tuhannen dollarin budjetilla, mutta välillä se näkyy liiankin selvästi. Tai enemmänkin kuuluu, sillä karmivaa Michael Myersin hengitystä lukuunottamatta elokuvan äänimaailma on aika kehno. Äänitehosteet ovat usein todella heikosti toteutetut, minkä lisäksi äänitys on välillä niin kömpelöä, että voi oikein kuulla, kuinka taustakohina nousee, kun joku hahmoista alkaa puhua. Tämä haittaa eniten silloin, kun vain yhden henkilön äänitys kohisee kohtauksessa, jossa on pari muutakin puhujaa. Ja sitten on tietysti se hupaisa yksityiskohta, että vaikka elokuva tapahtuu lokakuun lopussa, ovat puiden lehdet täysin vihreät kuin kesällä. Välillä nähdään, kuinka lehtiä putoilee hahmojen päälle, mutta se näyttää ihan liikaa siltä, että joku vain ripottelee muutaman lehden jostain korkealta - miten se onkin luultavasti toteutettu. Jossain kohtaa alkaa myös tuumimaan, miksi talojen ovet aukeilevat itsestään, vaikkei leffassa ole mitään paranormaalia pahaa.

Vaikka tavallaan rakastankin siitä, että Halloween - naamioiden yö on yksinkertainen elokuva, mikä tuo elokuvaan varmasti paljon uudelleenkatseluarvoa, on yksinkertaisuus myös yksi sen "heikkouksista". Käsikirjoituksessa heikointa on se, ettei tytöistä ole kirjoitettu tarpeeksi mielenkiintoisia hahmoja, jolloin heistä ei erityisemmin välitä - varsinkaan kun voi arvata heti, kuka heistä jää henkiin. On myös hieman tylsää, miten loppuhuipennus nähdään kahteen kertaan lähes samalla tavalla, minkä jälkeen elokuva tuntuu katkeavan kuin seinään. Kun lopputekstit alkoivat, mietin kyseessä olevan lähinnä vain ihan hyvä pätkä. Päivän mietinnän jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyseessä on oikeasti erinomainen teos, joka nousee positiivisten puoltensa ansiosta kauhuleffojen parhaimmistoon. Ja kun katsoin leffan uudestaan, nousi sen taso silmissäni huomattavasti korkeammalle. Se ei kuitenkaan vaadi paljoa, sillä suurin osa kauhufilmeistä, jotka olen nähnyt, ovat surkeita tai keskinkertaisia, joita ei jaksa katsoa uudestaan.




Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi versio, mutta toisin kuin yleensä, sen uudet kohtaukset eivät ole sellaisia, jotka otettiin aiemmin pois ja on myöhemmin lisätty joihinkin julkaisuihin mukaan. Kun NBC osti Halloweenin televisio-oikeudet, leffa huomattiin liian lyhyeksi, joten Halloween II - tappajan paluun (Halloween II - 1981) kuvausten aikana Carpenter teki muutaman lisäkohtauksen, jotta filmi täyttäisi paremmin kahden tunnin näytösajan. Näihin kuuluu mm. kohtaus, jossa tohtori Loomis yrittää saada pienen Michaelin puhumaan.

Yhteenveto: Halloween - naamioiden yö on "heikkouksistaan" huolimatta aivan mahtava kauhuklassikko, joka osaa luoda karmivan tunnelman ilman nykypäivän ylikäytettyjä äkkisäikäytyksiä (vaikka se tarjoaa niitäkin tarpeettomasti). Ohjaaja John Carpenter on hyvä saamaan aikaan jännittävän ilmapiirin todella pienillä asioilla. Hänen säveltämänsä teemamusiikki tuo upean lisäyksen jännitykseen. Leffan kuvaus on taidokasta, kuten myös leikkaus ja valaisu, minkä lisäksi murhaaja Michael Myersin hengitys tuo lisäuhkaavuutta. Michael on muutenkin karmiva tapaus ja on hienoa, ettei hän kertaakaan puhu. Elokuvassa on useita mainioita kohtauksia, joissa jännite on saatu juuri oikeaksi, vaikkei leffa kuitenkaan koskaan pelota kunnolla. Yksinkertaisuus on osittain toimiva ratkaisu, mutta siitä löytyy myös heikkouksia. Vaikka musiikit ovat aivan mahtavat, on melodioita liian vähän, jolloin niitä käytetään ihan liikaa uudestaan ja uudestaan. Äänimaailma ei muutenkaan ole kummoinen. Donald Pleasencen lisäksi muut näyttelijät eivät ole kovin ihmeellisiä, eikä leffa saa katsojaa kiinnostumaan tyttöjen kohtaloista. Halloween - naamioiden yö on silti erinomainen kauhun merkkiteos ja suosittelen katsomaan sen, jos kauhuleffat ovat lähellä sydäntä. Muutenkin jos katsotte paljon elokuvia, pitää tämä katsoa, sillä kauhuklassikkona se on inspiroinut monia kauhupätkiä, jotka ovat ilmestyneet sen jälkeen. Paras ajankohta tämän katseluun on tietty halloween, jolloin voi pitää ystävien kanssa jännittävän leffaillan. Hyvää halloweenia siis kaikille ja toivottavasti saan käsiini Halloween II - tappajan paluun ennen ensi vuoden juhlaa, jotta saisin arvosteltua sen ensi vuodeksi. Jos hyvin käy, tulee näitä arvosteluja samalla lailla joka halloweenina, kuten Perjantai 13. päivä -arvioita (Friday the 13th) ilmestyy joka kerta, kun on perjantai kolmastoista päivä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2017 - Muokattu 30.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Halloween, 1978, Compass International Pictures, Falcon International Productions


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Arvostelu: Frankenstein (1931)

FRANKENSTEIN (1931)



Ohjaus: James Whale
Pääosissa: Colin Clive, Boris Karloff, Mae Clarke, John Boles, Dwight Frye, Edward Van Sloan, Frederick Kerr ja Lionel Belmore
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Frankenstein pohjautuu Peggy Weblingin samannimiseen näytelmään vuodelta 1927, joka taas perustuu Mary Shelleyn kirjaan "Frankenstein; or, The Modern Prometheus" (1818). Kirjan pohjalta oli jo tehty kolme elokuvaversiota: vartin mittainen Frankenstein (1910), kadonnut Life Without Soul (1915) ja italialainen Il mostro di Frankenstein (1920), mutta tämä vuoden 1931 versio on ensimmäisistä teoksista tunnetuin. Vuonna 1930 Universal Studios kärsi huonosta rahatilanteesta, mutta kun alkuvuodesta 1931 ilmestynyt Dracula huomattiin hitiksi, päätti yhtiö tehdä lisää kauhuelokuvia kasvattaakseen suosiotaan. Aluksi leffan nimikkohahmon rooliin kaavailtiin Draculaa tähdittänyttä Bela Lugosia, mutta kun hän ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen ja maskeerauksiin, hän lähti projektista. Rooliin valittiin uusi näyttelijä ja kuvaukset lähtivät käyntiin. Frankenstein sai ensi-iltansa samana vuonna marraskuussa ja se oli suuri menestys. Elokuvaa myös kehuttiin paljon ja kunnioitus sitä kohtaan on vain kasvanut vuosien varrella. Nykyään teos nähdään elokuvakulttuuria muokanneena klassikkona. Minulle hahmo tuli tutuksi, kun näin vuoden 2004 fantasiakauhun Van Helsing. En kuitenkaan innostunut hahmosta kovin paljon, sillä leffa sisälsi itseäni paljon enemmän kiinnostaneet kreivi Draculan ja ihmissudet. Vuosien varrella olen tullut tietoiseksi yhä useammasta Frankenstein-filmistä, mutten ole nähnyt muita kuin Mary Shelley's Frankensteinin (1994). Vähitellen hirviö alkoi kiinnostaa minua ja halusin nähdä juurikin tämän vuoden 1931 version. Ostinkin siis Universalin Monsters-kokoelman, joka sisältää tämän lisäksi mm. Bela Lugosin tähdittämän Draculan, tämän jatko-osan Bride of Frankensteinin (1935) ja Creature from the Black Lagoonin (1954). Ajattelin arvostella niistä jonkin leffan lokakuulle, koska on halloween, mutten osannut päättää minkä, joten pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää elokuvan. Sitä en osannut odottaa, että äänestyksessä tulisi tasapeli Frankensteinin ja Draculan välille, mutta päätin silti arvostella molemmat.

Henry Frankenstein on vuosia yrittänyt luoda elämää ja eräänä yönä hän onnistuu herättämään kaivamistaan ruumiista rakentamansa luomuksen henkiin.

Colin Clive näyttelee Henry Frankensteinia ja hänen roolityöstään tulee hienosti esille hahmon huokuva pakkomielle kokeitaan kohtaan. Henry vaikuttaa hullulta, mutta hän on selvästi nero, sillä kykenee tekemään asian, mihin kukaan muu ei ole pystynyt. Hahmon ajatusten kulkua on kiinnostavaa seurata ja on kiehtovaa tietää, mihin asti elämän luominen voi viedä hänet.
     Draculasta tuttu Dwight "Renfield" Frye esittää Henryn apulaista, Fritziä. Hänen hahmonsa on kyttyräselkäinen ja muutenkin hieman kummallinen, eikä hän ole lainkaan yhtä älykäs kuin Frankenstein. Parissa kohtaa hänen tyhmyytensä tulee aika ärsyttävästi esille, mutta pääasiassa Frye on kelpo roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Mae Clarke ylinäyttelemässä Henryn morsiamena Elizabethina, John Boles Henryn "ystävänä" Victorina, Draculassa professori Van Helsingiä näytellyt Edward Van Sloan tohtori Waldmanina, Frederick Kerr Henryn isänä paroni Frankensteinina ja Lionel Belmore pormestari Vogelina. Paroni Frankenstein on ihan huvittava tapaus, mutta muuten sivuhenkilöt ovat todella unohdettavia.
     Itse Frankensteinin hirviönä nähdään Boris Karloff, joka on erinomainen valinta. Hirviön liikkeet ovat tönkköjä ja hänen ilmeensä on usein hieman tyhjä, mutta Karloff saa silti hahmoon eloa. Frankensteinin hirviö vaikuttaa mukavalta, mutta hänestä löytyy myös uhkaavampaa puolta, jolloin ei voi olla koskaan täysin varma, mitä hän tulee seuraavaksi tekemään.

Elokuva alkaa huvittavasti Edward Van Sloanin puheella, jossa hän varoittaa katsojia, että se mitä he tulevat nyt näkemään, voi olla todella kauhistuttavaa. Samanlainen kohtaus oli myös Draculan alkuperäisen version lopussa, mutta se poistettiin muutama vuosi julkaisun jälkeen. Toisaalta kohtauksen olisi voinut poistaa myös tästäkin, sillä Frankenstein ei todellakaan ole kauhistuttava elokuva. Nykypäivänä muutamat hetket ovat tietty tahattoman koomisia, mutta on harmi, ettei yhdenkään kohtauksen jännitys ole kestänyt aikaa. Onneksi elokuvan tarina on kuitenkin kiinnostava ja tarinan kerrontatapa on parempi kuin Draculassa. Elokuva keskittyy selvästi sekä Henry Frankensteiniin että hänen luomukseensa, eikä vaihtele päähahmoaan muutamaan otteeseen filmin aikana. Tarina ei myöskään hypi tönkösti eteenpäin, vaan se käyttää kestonsa paremmin hyödykseen. Harmillisesti elokuva on kuitenkin paikoitellen hieman pitkäveteinen, vaikka kestääkin vain vähän yli tunnin.

Filmin aikana käytetään pienesti aikaa filosofiseen pohdiskeluun siitä, onko kuolleiden herättäminen henkiin oikein, vaikka niin kykenisi tekemään? Ajatus on kiinnostava, mutta se unohdetaan usein pitkiksi ajoiksi, jolloin se jää niin pieneen rooliin, että on melkein ihan sama, jos sitä ei olisi mukana lainkaan. Läpi leffan on hetkiä, joista löytyy yritystä, mutta se yrittäminen katoaa usein, jolloin elokuva ei herätä erityisempiä tunteita. Frankenstein ei todellakaan ole huono elokuva ja se on selvästi parempi kuin Mary Shelley's Frankenstein, mutta jotain siitä jää silti uupumaan. Draculan tavoin elokuvan lopetus on todella mitäänsanomaton ja kun "the end" -teksti yhtäkkiä ilmestyy ruudulle, voi katsojaa hämmentää, miten elokuva voi sillä lailla vain päättyä kuin seinään?

Elokuvan on ohjannut James Whale, joka ei ollut tätä ennen tehnyt kuin pari leffaa, mutta on Frankensteinin ansiosta ohjannut mm. filmin jatko-osan Bride of Frankensteinin ja kauhuleffa The Invisible Manin. Whalen ohjaustyö on vielä hieman hapuilevaa, eikä hän osaa luoda tunnelmaa kunnolla. Käsikirjoituksesta vastaavat ovat tehneet kelpoa työtä tarinan kanssa ja luoneet ikonisen "It's alive!" -hetken. Kuvaus on ihan sujuvaa, mutta valaisu on välillä heikkoa, jolloin filmi näyttää hieman liian synkältä. Leikkaus on kohtausten sisällä aika tönkköä. Kun Frankensteinin hirviö vihdoin esitellään, nähdään elokuvassa surkeinta leikkausta, mitä olen ikinä nähnyt elokuvissa! Ääniefektejä ei ole kovin paljon käytössä, mutta ukkosen äänet tuovat mukavan lisän. Draculan tavoin tässäkään ei kuulla musiikkia alkutekstien ja yhden juhlimiskohtauksen lisäksi, mikä luo tähänkin paikoitellen todella oudon tunnelman.

Yhteenveto: Frankenstein on ihan hyvä kauhuelokuva, joka ei nykypäivänä tosin enää pelota lainkaan. Elokuva ei muutenkaan saa herätettyä ihmeellisempiä tunteita. Tarina kuitenkin kerrotaan sujuvasti, vaikka siitä löytyy myös pitkäveteiset hetkensä. Mukana on todella pientä filosofista pohdiskelua, mutta se vajoaa unholaan jatkuvasti. Loppuhuipennus on mukaansatempaava, mutta itse lopetus on todella tönkkö. Vielä tönkömpää on leikkaus kohtausten sisällä. Frankensteinin hirviön esittelyssä nähtävän leikkauksen surkeus on pelottavinta koko elokuvassa. Musiikittomuus haittaa jälleen ja latistaa tunnelmaa. Colin Clive on kuitenkin onnistunut pääroolissa "hulluna" tiedemiehenä ja Boris Karloff on nappivalinta hirviöksi. Sivuhahmot jäävät harmillisesti todella sivuun. Kauhuleffojen fanien ja elokuvien suurkuluttajien täytyy nähdä Frankenstein sen klassikkoaseman vuoksi, mutta ei se paljoa tarjoa. Suosittelen vilkaisemaan leffaa pienesti parodioivan Tim Burtonin nukkeanimaation Frankenweenien (2012), sillä se on todella hyvä elokuva täynnä sydäntä ja pientä jännitettä.





Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org
Frankenstein, 1931, Universal Pictures

perjantai 27. lokakuuta 2017

Arvostelu: Dracula / Dracula: Vanha vampyyri (1931)

DRACULA (1931)

DRACULA: VANHA VAMPYYRI



Ohjaus: Tod Browning
Pääosissa: Bela Lugosi, Dwight Frye, Edward Van Sloan, Helen Chandler, Herbert Bunston, David Manners, Charles K. Gerrard ja Joan Standing
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia / Censored Version: 1 tunti 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Dracula, eli suomalaisittain Dracula: Vanha vampyyri perustuu samannimiseen näytelmään vuodelta 1924, joka taas pohjautuu Bram Stokerin "Dracula" -romaaniin vuodelta 1897. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1922 tehty elokuva Nosferatu, eine Symphonie des Grauens, tosin tekijänoikeuksien vastaisesti, joten tämä on ensimmäinen virallinen elokuva hahmosta. On tutkittu, että 1920-luvun alussa Neuvostoliitto ja Unkari olisivat tehneet omat versionsa, mutta niistä ei ole mitään enää olemassa, joten niitä on myös pidetty pelkkinä huhuina. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun nuori Carl Laemmle Jr. osti oikeudet kirjan elokuvasovitukseen. Vaikka vuoden 1922 filmi olikin laiton versio, toimi se inspiraationa uuden leffan tekijöille. Samaan aikaan kun elokuvaa kuvattiin, lavasteita käytettiin myös espanjalaisen version, Dráculan (1931) kuvaamiseen. Dracula sai ensi-iltansa helmikuussa 1931 ja sitä markkinoitiin oivasti kertomalla, että jotkut katsojista olivat pyörtyneet elokuvan pelottavuuden takia. Teos olikin suuri menestys ja se sai pääasiassa positiivisia arvioita, vaikka jotkut myös kritisoivat sitä paljon. Vuosien varrella elokuvasta on tietysti muodostunut suuri klassikko ja siitä on tehty monia uusintafilmatisointeja. Itse olen lapsesta asti tiennyt kreivi Draculan ja vampyyrit, jotka olivat minusta etenkin silloin todella hienoja keksintöjä. Vaikka olinkin nähnyt useita filmejä, joissa hahmo esiintyy, kuten Bram Stoker's Draculan (1992) ja Van Helsingin (2004), en silti ollut nähnyt vuoden 1931 versiota. Loppukesästä 2017 kuitenkin ostin Universalin Monsters-elokuvakokoelman, joka sisältää mm. tämän, The Mummyn (1932) ja The Wolf Manin (1941), ja ajattelin arvostella jonkun leffoista lokakuun lopulle, kun on halloween. En kuitenkaan osannut päättää, minkä arvostelisin, joten pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää kokoelman yhdestä elokuvasta arvion. Hassua kyllä, sekä Dracula että Frankenstein (1931) saivat saman verran ääniä, joten päädyin katsomaan ja arvostelemaan molemmat. Draculan arvostelu on tiedossa ensin, sillä se ilmestyi ennen Frankensteinia, vaikka molemmat saivat ensi-iltansa samana vuonna.

Vampyyri kreivi Dracula lähtee kotimaastaan Transylvaniasta Englantiin, jossa hän alkaa piinaamaan nuoria naisia.

Kreivi Draculaa näyttelee Bela Lugosi, joka esitti hahmoa jo muutamaa vuotta aiemmin samannimisessä näytelmässä. Lugosi sopii erittäin hyvin rooliin. Hänessä on sopivasti arvokkuutta, jonka hienon kreivin rooli tarvitsee, mutta hänestä löytyy myös selkeää häijyyttä... sekä pientä koomisuutta kuvissa, joissa hän vain tuijottaa häiritsevän hölmösti kameraa. Unkarilaissyntyisen Lugosin aksentti tuo oman oivallisen lisäyksen Draculaan. Hahmo itsessään on jo todella mielenkiintoinen. Jos joku ei vielä tiedä, vampyyrit ovat eläviä kuolleita olentoja, jotka käyttävät ravinnokseen ihmisten verta. Ne eivät kestä auringonvaloa, joten ne nukkuvat päivisin ja liikkuvat öisin. Kreivi Dracula on vuosisatoja vanha vampyyri, joka yrittää muuttaa muita ihmisiä itsensä kaltaisiksi. Häntä kiehtovat etenkin nuoret naiset, joista hän tekee itselleen vaimoja.
     Dwight Frye näyttelee Renfieldiä, kiinteistönvälittäjää, jonka mieltä kreivi Dracula manipuloi. Frye pääsee siis esittämään sekä hienoihin pukuihin pukeutunutta miestä että virnistelevää hullua, ja hän hoitaa molemmat roolit hyvin, vaikka hänen muuttumistaan hulluksi ei näytetä lainkaan.
     Edward Van Sloan esittää professori Van Helsingiä, joka tietää vampyyreistä ja yrittää saada selville, kuka vainoaa Lontoon nuoria naisia. Professori Van Helsing tarjoaa lähinnä muille hahmoille ja katsojille tietoa verenimijöistä, mutta hänestä on saatu aikaan muutenkin toimiva hahmo. Van Sloan on uskottava professorin roolissa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kreivi Draculan piinaama neiti Mina (todella yliampuvasti näyttelevä Helen Chandler), hänen isänsä tohtori Seward (Herbert Bunston), alkuperäisessä tarinassa tärkeä mutta tässä aika tarpeeton John Harker (David Manners), sekä mielisairaalan hoitajat Martin (Charles K. Gerrard) ja Briggs (Joan Standing).

Elokuva lähtee mainiosti käyntiin Transylvaniasta, jonne Renfield matkaa tapaamaan kreivi Draculaa. Kyläläisten kauhistuneet ilmeet ja puheet herättävät pientä jännitystä, kun Renfield kertoo minne on menossa ja tunnelman luonti jatkuu oivallisesti, kun alkaa tapahtumaan outoja asioita. Kreivi Draculan linnassa tapahtuvaan kohtaukseen on saatu hyvin jännitettä, sillä ei voi tietää, mitä vampyyri tulee tekemään... mutta sitten elokuva lässähtää hieman. Kuten jo sanoin, Renfieldin muuttumista hulluksi ei kunnolla selitetä, vaan tarina vain hyppää eteenpäin siihen, kun laiva on jo matkalla Lontooseen, arkussa nukkuva kreivi Dracula ja sekopäinen Renfield kyydissään. Siitä eteenpäin kerronta muuttuu oudon loikkivaksi ja tapahtumista on välillä vaikea saada kiinni. Yhtäkkiä puhutaan, että naisia olisi piinannut joku jo useiden päivien ajan ja kreivi Draculakin on ehtinyt tulla tunnetuksi arvokkaana herrana.

Draculan suurin ongelma on, ettei sen tapahtumilla tunnu pitkään aikaan olevan mitään tarkoitusta. Kestää kauan ennen kuin katsojille selviää, miksi kreivi päättää lähteä Lontooseen ja kun syy on vain se, että hän haluaa itselleen uuden morsiamen, katsojana käy lähinnä sääliksi niitä kolme vampyyrineitokaista, jotka hän julmasti jätti Transylvaniaan. Sen lisäksi elokuva ei tunnu tietävän, kenen tarinaa se kertoo. Elokuva alkaa Renfieldin näkökulmasta, mutta kun päästään Lontooseen, kertoo filmi selvästi nimikkohahmostaan. Noin puolen välin kohdalla se alkaa kuitenkin kertoa Van Helsingistä ja muista ihmisistä, jotka kauhistelevat outoja tilanteita ja alkavat puhua kummallisesta kreivi Draculasta kuin he olisivat nuoria koululaisia, jotka kuiskien ihmettelevät, miksi uusi oppilas on niin erilainen heihin verrattuna. Nykypäivänä on tietty myös se ongelma, ettei Dracula ole lainkaan pelottava elokuva. Muutamaan kohtaan on saatu jännittävää henkeä, mutta useat hetket ovat nykyään jopa koomisia. Sen asian katsoo vuosiluvun takia sormien läpi, mutta kyllä se kokemusta hieman häiritsee. Elokuvalla on myös todella laimea huipennus, jonka takia leffan päätyttyä katsojalle voi helposti nousta ajatus: "Siinäkö se nyt sitten oli?" Vaikka suosittelenkin katsomaan filmin sen klassikkoaseman vuoksi ja koska se on vaikuttanut paljon elokuvakulttuuria, kehotan silti katsomaan mieluummin Christopher Leen tähdittämän Draculan (1958) - joka kulkee nykyään myös nimellä "Horror of Dracula", jottei sitä sekoitettaisi jatkuvasti tähän teokseen - sillä se on onnistuneempi filmatisointi tarinasta.

Teoksen on ohjannut Tod Browning, joka osaa kyllä luoda tunnelmaa, mikä ei kuitenkaan valitettavasti pääse oikeuksiinsa Garrett Fortin heikon käsikirjoituksen takia. Käsikirjoitukseen mahtuu kyllä ikonisia repliikkejä kuten "children of the night", mutta eivät ne tee tekstistä kovin paljon parempaa. Elokuva on kuvattu ihan hyvin ja valaisu on oivallista, mutta leikkaus on usein kömpelöä. Kreivi Draculan linnan lavaste on erinomaisesti toteutettu. Efektit eivät ole kovin ihmeelliset, mutta sopivat elokuvaan. Äänitys on hoidettu hyvin, mutta muuten äänimaailma on aika hiljainen. Elokuva on muutenkin usein todella vaivaannuttavan hiljainen, sillä alkutekstien aikana soivaa Tšaikovskin säveltämää "Joutsenlampi"-baletin pätkää lukuunottamatta filmissä ei kuulla lainkaan musiikkia. Musiikit toisivat varmasti oman lisäyksensä tunnelmaan, jolloin jännitys kasvaisi, mutta tällaisena hiljaisena versiona useista kohdista katoaa karmivuus kokonaan. Tiedän, että 1930-luvun alussa musiikin lisääminen oli liian haasteellista, mutta se ei poista sitä faktaa, etteikö sillä olisi suuri vaikutus lopputulokseen. Vuonna 1999 julkaistiin versio, johon edellisvuonna Philip Glass oli säveltänyt musiikit, mutta itse näin musiikittoman version.

Elokuva oli alunperin lähes puolentoista tunnin pituinen teos, mutta muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen siitä sensuroitiin yli kymmenen minuuttia pois. Leffasta poistui ainakin filmin jälkeen nähtävä epilogi, jossa Van Helsingiä näyttelevä Edward Van Sloan saapuu kertomaan yleisölle, että teos on vain fiktiota, eikä vampyyreitä ole oikeasti olemassa. Yritin tutkia, mitä muita kohtauksia leffasta poistettiin, sillä itse näin sensuroidun version, jota Universal nykyään myy. Olisi kiva tietää, parantaisivatko poistetut hetket elokuvan rytmitystä.

Yhteenveto: Dracula sisältää mielenkiintoisen tarinan, joka menee kuitenkin hieman pilalle poukkoilevan rytmin ja heikon kerronnan takia. Elokuva ei tiedä keneen sen pitäisi keskittyä, mikä on häiritsevää. Vaikka alkuun ja pariin muuhun hetkeen on saatu pienehköä jännitystä mukaan, on elokuva nykyään enemmänkin koominen ja hieman vaivaannuttava, sillä siinä ei kuulla lähes ollenkaan musiikkia. Suurin ongelma koko elokuvassa on kuitenkin se, että kreivi Draculan matkalle Englantiin ei ole kovin kummoista syytä, jolloin asioita vain tapahtuu vailla merkitystä. Bela Lugosi on kuitenkin oivallinen vampyyrikreivinä, minkä lisäksi muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin - jos typerästi ylinäyttelevää Helen Chandleria ei lasketa mukaan. Visuaalinen ilme ei nykypäivänä ole mitä huikein, mutta siitä löytyy hienojakin asioita kuten kreivi Draculan linnan upeasti toteutetut lavasteet. Kyllähän tämä kannattaa katsoa, mutta suosittelen mieluummin katsomaan Christopher Leen tähdittämän Draculan, kaiken kaikkiaan paremman toteutuksen takia. Suosittelen myös vilkaisemaan Leslie Nielsenin tähdittämän Dracula: Dead and Loving Itin (1995), joka kertoo saman tarinan huumorilla. Minkä ikinä valitsettekin, pysykää todella kaukana Nosferatu: Phantom der Nachtista (1979), joka on yksi surkeimmista ja tylsimmistä elokuvista, mitä olen ikinä nähnyt!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org
Dracula, 1931, Universal Pictures

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Arvostelu: Manifesto (2015)

MANIFESTO (2015)



Ohjaus: Julian Rosefeldt
Pääosissa: Cate Blanchett
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia / Exhibition Version: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: S

Manifesti on puolueen, ryhmän tai yksilön periaatteiden, aikomusten ja/tai tavoitteiden julistus. Manifeston teko lähti liikkeelle ohjaaja Julian Rosefeldtin alkaessa tutkimaan erilaisia manifestejä ja kun hän päätyi lopulta hyödyntämään kuuttakymmentä löytämäänsä julistusta. Niistä hän muodosti kokonaisuuden, jonka kuvaukset lähtivät käyntiin joulukuussa 2014. Kuvaukset kestivät vain kaksitoista päivää ja lopulta Manifesto sai ensi-iltansa Australiassa joulukuussa 2015. Seuraavana vuonna teosta näytettiin myös Saksassa, mutta vasta alkuvuodesta 2017 se alkoi saamaan laajempaa levitystä, jolloin siitä leikattiin noin puoli tuntia pois. Manifesto on kerännyt kuukausien varrella paljon kehuja ja nyt se on vihdoin rantautumassa Suomeen. Yllättävää kyllä, minä jopa odotin tämän teoksen näkemistä, sillä mielestäni sitä tähdittävä Cate Blanchett on erinomainen näyttelijä ja halusin todella paljon nähdä, miten hän pystyisi tuomaan esille kolmetoista eri roolihahmoa saman teoksen aikana. Olin jopa hieman innoissani, kun kuulin, että Manifesto saisi teatterilevityksen myös Suomessa ja meninkin katsomaan sen lehdistönäytökseen positiivisin mielin.

Yleensä kertoisin tähän väliin elokuvan juonen ja jatkaisin siitä näyttelijöihin, mutta Manifestossa ei oikeastaan ole juonta ja siinä on vain yksi kunnon näyttelijä... eikä se oikeastaan ole elokuva. Kyseessä on nimensä mukaisesti manifesti, jossa julistetaan elokuvaa ja yleisesti taidetta. Cate Blanchett näyttelee kolmeatoista eri henkilöä, jotka kertovat oman manifestinsa taiteesta ja siinä se oikeastaan onkin. Joku voisi kutsua Manifestoa elokuvaksi vain sillä perusteella, että se on liikkuvaa eli elävää kuvaa, mutta omasta näkökulmastani se on vain taideteos, joka on toteutettu samalla tavoin kuin elokuvat. Koko homma onkin mahdollisimman taiteellisesti tehty, mikä varmasti ärsyttää monia. Tavallaan se ärsytti myös itseäni. Yhdessä kohtaa elokuvaa Cate Blanchettin näyttelemä hahmo nimittäin julistaa rakastavansa taidetta, joka ei vielä tekovaiheessa tiedä olevansa taidetta, vaan siitä vain sattuu syntymään sellaista. Ja Manifesto sotii täysin tuota yhtä julistusta vastaan. Jos olette lukeneet arvosteluni Song to Songista (2017), niin tiedätte, että pidän todella paljon siitä - saatan jopa rakastaa sitä - kun elokuvasta syntyy taideteos, jossa palaset ovat loksahtaneet taidokkaasti tehdyn toteutuksen ansiosta yhteen. Ja että inhoan sitä, kun tehdään taidetta niin väkisin vääntämällä, että taiteellisuus ei loppujen lopuksi ole enää mukana. Harmillisesti Manifesto on juuri sellainen teos, josta on pyritty tekemään mahdollisimman erilainen ja taiteellinen teos, jotta se varmasti erottuisi massasta ja keräisi kehuja, jolloin se kadottaa lähes kaiken taiteellisuutensa. Tämän takia teosta oli paikoitellen jopa tuskallista katsoa.

Manifestosta löytyy kuitenkin hyviä puolia ja parasta koko teoksessa on tietysti Cate Blanchett. Hänen roolityönsä on huikeaa läpi keston. Vain muutama hänen hahmoistaan ei tee erityistä vaikutusta, kuten pörssimeklari ja nukkevalmistaja, mutta suurimmaksi osaksi teoksen ajasta katsojana vain ihailee, kuinka Blanchett on muuntautunut erilaisiin rooleihin. Hänestä löytyy paljon voimaa hautajaisissa puhuvana leskenä, hän on koominen tanssikoreografina ja häntä käy hieman sääliksi jätelaitoksen työntekijänä. Kaikkein suurimman vaikutuksen hän kuitenkin tekee kodittomana henkilönä, jossa hän on saanut eleensä ja äänensä täydellistettyä, minkä lisäksi hänen upeat maskeerauksensa vahvistavat hahmon hienoutta. Koditonta olisin katsonut vaikka kokonaisen elokuvan verran ja minua harmittikin, että hänen osuutensa jäi todella pieneksi. Harmi vain, että vuosien varrella on tullut todella selväksi, että jotkut näyttelijät ovat aina hyviä, olivat he minkä tasoisissa teoksissa tahansa. Vaikka Blanchett saattaakin tehdä elämänsä roolityön (tai siis -työt) tässä, ei hän Manifestosta tee oikeasti hyvää. Hänen esiintymistään kyllä seuraa erittäin mielellään, mutta hänen höpisemänsä manifestit - puhui hän kuinka upealla äänellä tahansa - eivät vain herätä kunnon mielenkiintoa. Jos rooleja yrittäisi joku lahjattomampi kuin Blanchett, Manifeston mitäänsanomattomuus nousisi selkeämmin esille. Tai siis, kyllähän tällä on sanottavaa, muttei puolentoista tunnin saarnaamista taiteesta kovin moni jaksa kuunnella. Ohjaaja-käsikirjoittaja Julian Rosefeldt on selvästi hukkunut uskoonsa siitä, että hän olisi tekemässä jotain täydellisen mestarillista. Tämä on Rosefeldtin ensimmäinen pitkä "elokuva" ja sen myös huomaa. Hänen olisi kannattanut kokeilla elokuvantekoa hieman pidempään ja sitten vasta yrittää uudelleen taidepätkän tekoa.

Manifeston kuvausta ei kuitenkaan voi moittia. Kyseessä on nimittäin paikoitellen visuaalisesti todella näyttävä teos, mikä on Blanchettin lisäksi toinen syy, miksi homman jaksoi katsoa loppuun asti. Varsinkin alussa nähtävä ilmakuva, joka seuraa koditonta henkilöä, on mielettömän upea, minkä lisäksi mukana on monia muitakin hetkiä, jotka ovat puhdasta silmäkarkkia. Leikkauskin on taidokkaasti toteutettu ja teoksen aikana nähdään useita kohtia, jolloin leikkaus Blanchettin esittämästä hahmosta toiseen on tyylikäs. Äänimaailma on myös onnistuneesti toteutettu. Manifeston ongelmat eivät löydykään teknisestä toteutuksesta.

Yhteenveto: Manifesto sisältää tietyt hienoudet, mutta sen viestimä sanoma taiteesta on tuotu esille aivan liian yliampuvasti. Ohjaaja-käsikirjoittaja Julian Rosefeldt on selkeästi tehnyt mahdollisimman taiteellista taidetta, jolloin hän on unohtanut, ettei taide synny niin. Monin paikoin kyseessä onkin todella väkisin väännetty kyhäelmä. Cate Blanchett on kyllä huikea rooleissaan, etenkin kodittomana henkilönä, minkä lisäksi teos on upeasti kuvattu ja suurimmaksi osaksi erittäin hyvin leikattu. Jos roolissa olisi joku taidottomampi, eikä tekninen toteutus olisi niin tyylikäs, olisi Manifesto selvästi heikompi. Jos todella taiteelliset taidepläjäykset kiehtovat tai jos fanitatte Blanchettia, niin käykää ihmeessä vilkaisemassa tämä teos. Jos sellaiset eivät ole juttunne, niin jättäkää Manifesto väliin. Vaikka siinä on selvät heikkoutensa, on siinä myös vahvuuksia, joiden ansiosta pätkän katsoo kerran loppuun asti. Ei se silti keskinkertaista parempi ole.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.cinemaclock.com
Manifesto, 2015, Bayerischer Rundfunk, Ruhr Triennale, Schiwago Film

maanantai 23. lokakuuta 2017

Arvostelu: Ouija: Origin of Evil (2016)

OUIJA: ORIGIN OF EVIL (2016)



Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Elizabeth Reaser, Annalise Basso, Lulu Wilson, Henry Thomas, Parker Mack ja Doug Jones
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Ouija on lauta, jolla voi kommunikoida henkimaailman, eli kuolleiden kanssa. Jotkut tosissaan uskovat Ouija-laudan voimaan, eivätkä uskalla edes koskea sellaista, kun taas jotkut pitävät koko hommaa höpönlöpönä ja ajattelevat sitä leluna. Sellaisena sitä myös myydään: leluna, jonka oikeudet omistaa Hasbro. Lelun pohjalta tehtiin kauhuelokuva nimeltä Ouija, joka ilmestyi vuonna 2014. Elokuva oli suuresti haukuttu ja inhottu, mutta se tuotti budjettinsa niin moninkertaisesti takaisin, että jatkoahan sille seurasi. Jatko ilmoitettiin esiosaksi, mikä huolestutti monia, sillä yleensä esiosat ovat huonompia kuin alkuperäiset elokuvat. Esiosan työstäminen alkoi vuonna 2015 ja Ouija: Origin of Evil sai ensi-iltansa syksyllä 2016. Elokuva oli menestys, minkä lisäksi monet, jopa kriitikot kehuivat, että se oli paljon parempi kuin edeltäjänsä. Itse en kuitenkaan mennyt katsomaan elokuvaa, sillä en ollut nähnyt Ouijaa, koska se ei kiinnostanut minua. Vasta kun kuulin esiosan saamat kehut, leffat alkoivat kiinnostaa minua ja päätin katsoa ja arvostella ne joskus. Katsoinkin Ouijan huhtikuussa, mutta jostain syystä en vain katsonut Origin of Eviliä. Syyskuun alussa sain sen lainaan yhdessä Trolls-animaation (2016) kanssa ja katsoin sen heti samana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ouija!

Huijariennustaja Alice Zander ja hänen tyttärensä kokeilevat Ouija-lautaa keskustellakseen kuolleiden kanssa. Valitettavasti laudan kautta perhettä saapuu riivaamaan demoni.

Elizabeth Reaser näyttelee Zanderin perheen äitiä, Alicea, joka esittää olevansa kuolleisiin yhteyden saava ennustaja. Hän uskoo kuitenkin koko henkimaailman olevan huuhaata ja pelästyykin suuresti, kun tajuaa Ouija-laudan oikeasti toimivan. Alice ei ole onneksi niitä aikuishahmoja, jotka eivät usko ollenkaan, mitä heidän lapsensa kertovat, jolloin hän ei koskaan ole ärsyttävä. Reaser on läpi elokuvan hyvä, vaikka - yllättävää kyllä - jääkin lapsinäyttelijöiden varjoon.
     Alicen tyttäriä näyttelevät Annalise Basso ja Lulu Wilson ovat nimittäin erinomaiset valinnat rooleihinsa, varsinkin Wilson, joka oli vasta kymmenen elokuvaa kuvatessaan. Hän on nuorempi, hiljainen tytär Doris, jota kiusataan koulussa hänen äitinsä ammatin vuoksi. Basso taas on vanhempi tytär Paulina, joka haluaisi jo tapailla poikia ja juhlia ystävien kanssa, mutta hänen äitinsä ei siihen suostu. Ouija-lauta vaikuttaa toiseen näistä tyttäristä tietty huomattavasti voimakkaammin, eikä ole yhtään vaikea arvata kumpaan. Kauhuelokuvat ovat osoittaneet usein, että pikkutytöt voivat olla ihan helvetin karmivia ja niin käy myös tässä. Onkin hämmästyttävää, miten taidokkaasti Wilson hoitaa hommansa, jolloin hän ei ole kertaakaan epäuskottava tai huonolla tavalla huvittava roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) pikkupoikaa esittänyt Henry Thomas tyttöjen koulun rehtoripappina ja Parker Mack Paulinan ihastuksen kohteena. Oli todella hauska nähdä Thomas näyttelemässä, sillä en ole nähnyt häntä missään muussa leffassa kuin E.T.:ssä, jota tehdessään hän oli kymmenen, eli paljon nuorempi kuin nykyään. Hän suoriutuukin roolistaan pääasiassa hyvin, kuten myös Mack, jonka hahmo ei onneksi ole täysin unohdettava tapaus.

Ouija: Origin of Evilin hahmot eivät muutenkaan ole unohdettavia, vaan niihin on oikeasti panostettu, jolloin jokainen hahmo päähenkilön lisäksi ei tunnu vain uhrilta. Ja kun elokuva vielä keskittyy täysillä koko perheeseen, ei siinä ole selkeää päähenkilöä, jonka selviytymisen voisi arvata ... paitsi jos on nähnyt alkuperäisen Ouija-leffan. Origin of Evil tosiaan on esiosa ja elokuvan perhe on juurikin se sama, joka kummitteli laudan kautta Ouijassa. Sen nähneet tietävät siis heti alussa, mitä perheenjäsenille tulee käymään. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä leffa lähtee käyntiin mainiosti ja se tosiaan on parempi kuin alkuperäinen teos. Tämä ei ole mikään äkkisäikäyttelyleffa teineille, vaan tätä on tehty sillä ajatuksella, että nyt tehdään ihan kunnon filmiä, jossa tarina ja sen hahmot tulevat ensin, sitten vasta kauhu - eli juuri toisinpäin kuin edellisessä osassa. Elokuva antaa myös paljon paremman ja uskottavamman syyn Ouija-laudan kokeiluun kuin alkuperäinen leffa. Tässä sitä ei testata ihan vain hauskuuden takia, vaan koska perhe uskoo, että se voisi olla oikeasti hyödyllinen heidän huijaustyössään. Harmi, ettei lauta ole huijausta, sillä asiat menevät nopeasti karmiviksi.

Elokuva onnistuu onneksi luomaan pelkoa ilman tarpeettomia äkkisäikäytyksiä, vaikka niitäkin on valitettavasti päätynyt mukaan. Leffan alkupäässä on karmiva yökohtaus, jossa nähdään muutamia pelottavia asioita, mutta ne tapahtuvat ihan hiljaa, jolloin ne tuntuvat vielä ällöttävämmiltä. Tunnin ajan filmi tuntuu yllättävän hyvältä kauhuteokselta, mutta valitettavasti kun perheelle selitetään, mikä sitä riivaa, taso alkaa laskea. Viimeisestä puolesta tunnista huomaa, että ohjaaja Mike Flanagan olisi halunnut tehdä kokonaan oman tarinansa, mutta leffan on täytynyt yhdistyä alkuperäiseen Ouijaan, joten Flanagan on tehnyt yhdistämisen vähän siihen suuntaan. Loppu on kyllä karmiva, mutta se alkaa tuntua liikaa sarjan edelliseltä osalta, eikä siltä mitä siihen mennessä leffassa on nähty. Äkkisäikäytyksiä on enemmän ja katsojaa alkaa turhauttaa, kun huipennus kiertää ympyrää lyhyen ajan siten, että joku herää, tähyilee ympärilleen, tapahtuu jotain pelottavaa ja ruutu menee mustaksi, kunnes joku taas herää. Lopussa on tehty oudon hölmöjä ratkaisuja, jotka eivät istu elokuvaan ja sen pari viimeistä kohtausta ovat valitettavan kehnoja. Elokuvan jälkeen jää lähinnä harmittamaan, että se päättyy niin tönkösti.

Loppua lukuunottamatta Flanagan hoitaa ohjaajan pestinsä taidokkaasti. Hän on luonut elokuvalle hauskan kekseliään visuaalisen ilmeen, joka saa leffan tuntumaan siltä kuin se olisi tehty 1960-luvulla, jolloin se myös tapahtuu. Universal Picturesin logo on vanhempi, elokuvan oma logo on tyylitelty vanhahtavaksi ja sen alla lukee ilmestymisvuosi roomalaisin numeroin, minkä lisäksi aina välillä ruudun oikeassa yläkulmassa välähtää pieni ympyrä, joka aikoinaan tarkoitti sitä, että leffateattereissa koneenkäyttäjien täytyi vaihtaa filmikela. Harmillisesti visuaalisesta ilmeestä puuttuu viimeiset silaukset, jotta se toimisi hienosti. Kuvanlaatu on tietty liian tarkka ja siihen olisi voinut pistää mukaan pientä kohinaa, minkä lisäksi pariin otteeseen näkyvät digimöröt vievät vanhan tunnelman kokonaan pois. Alunperin mörköjä esitti Doug Jones mustassa puvussa, mutta tietokoneella on korostettu olentoja liikaa, jolloin ne näyttävät liian nykyaikaisilta. Tai no, enemmänkin 2000-luvun alun digimöröiltä, sillä efektit eivät ole parhaasta päästä. Elokuva on kuitenkin kuvattu erinomaisesti, minkä lisäksi leikkaus on pääasiassa todella sujuvaa. Varsinkin kohtaukset, joissa perheen talossa hahmot keskustelevat samaan aikaan, kun toisella puolella taloa tapahtuu jotain karmivaa, ovat leikattu taidokkaasti. The Newton Borthersin säveltämät musiikit tuovat oivaa lisätunnelmaa, mutteivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Ouija: Origin of Evil on edeltäjäänsä parempi elokuva, muttei silti kovin ihmeellinen. Leffan ensimmäinen tunti on jopa yllättävän mainio, eikä se todellakaan ole samaa teinisäikäyttelyä kuin edellinen filmi. Elokuvassa on panostettu enemmän tarinaan ja sen hahmoihin, jolloin katsojana välittää niistä, joille pahoja asioita tapahtuu. Näyttelijät ovat todella hyviä, etenkin Lulu Wilson karmivana pikkutyttönä. Leffaan luotu tyyli saa filmin lähestulkoon tuntumaan 1960-luvun elokuvalta aina alkuteksteistä ruudun yläkulmassa välähtäviin rinkuloihin asti. Harmillisesti kun tarinan täytyy kulkea siihen suuntaan, että se yhdistyisi alkuperäiseen Ouijaan, voi huomata, että ohjaaja Flanagan olisi halunnut tehdä kokonaan oman teoksensa, eikä häntä kiinnosta yhdistäminen. Huipennus tarjoaa pelottavia hetkiä, mutta se latistaa oivallista tunnelmaa ja pari viimeistä kohtausta ovat kehnoja. Myös digihirviöt ovat huonosti toteutetut ja vievät pois leffan luomasta 1960-luvun hengestä. Suosittelen kuitenkin katsomaan Ouija: Origin of Evilin, sillä suurimmaksi osaksi se on kelpo kauhuteos ja selvästi parempi kuin Ouija. Kavereiden kanssa vietettävään leffailtaan tämä on oiva valinta, jos säikäyttelyä kaipaatte. Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että sarjasta katsotaan alkuperäinen elokuva ennen jälkikäteen tehtyä esiosaa, niin tässä tapauksessa kannattaa tehdä juuri toisinpäin, sillä siten perheen kohtalo ei ole selvillä alusta alkaen. Ouijan voi toisaalta jättää kokonaan katsomatta, mutta sitten voi jäädä ihmetyttämään lopun viittaukset siihen leffaan. Esimerkiksi lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä, jonka tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen Ouijan puoleen väliin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ouija: Origin of Evil, 2016, Universal Pictures, Platinum Dunes, Allspark Pictures, Blumhouse Productions, Dentsu, Fuji Television Network, Hasbro, Intrepid Pictures, Perfect World Pictures

lauantai 21. lokakuuta 2017

Arvostelu: The Boy (2016)

THE BOY (2016)



Ohjaus: William Brent Bell
Pääosissa: Lauren Cohen, Rupert Evans, Jim Norton, Diana Hardcastle ja Ben Robson
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

The Boyn teko lähti liikkeelle The Inhabitant -nimen alla, joka onneksi tajuttiin vaihtaa kiinnostavammaksi ja yksinkertaisemmaksi nimeksi. Elokuvan tuotanto alkoi kesällä 2014 ja alle vuotta myöhemmin alkoivat kuvaukset. Leffa sai ensi-iltansa tammikuussa 2016 ja se oli iso menestys verrattuna pieneen budjettiinsa. Se ei kuitenkaan saanut kovin kummoisia arvioita, eivätkä monet pitäneet sitä erityisen hyvänä kauhuelokuvana. Muistan, kun The Boy ilmestyi ja yllä oleva juliste näkyi leffateattereiden seinillä parin viikon ajan. En kuitenkaan nähnyt yhtäkään traileria, enkä käynyt katsomassa filmiä teattereissa. Mietin kuitenkin sen katsomista jossain kohtaa ja kun huomasin sen ilmestyneen Netflixiin, päätin vilkaista sen vihdoin. Katsoinkin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa (joka oli nähnyt leffan jo) ja päätin samalla kirjoittaa siitä arvostelun halloween-aikaa varten.

Vanha Heelshiren pariskunta palkkaa nuoren Greta Evansin lapsenvahdiksi Brahms-pojalleen, kun he lähtevät lomamatkalle. Asiat muuttuvat oudoiksi, kun Greta tajuaa, että Brahms onkin nukke, joka ei tosin ole niin eloton kuin aluksi vaikuttaa...

Greta Evansia näyttelee The Walking Dead -sarjan (2010-) Maggiena tunnettu Lauren Cohan, joka on oiva valinta rooliin. Cohan nähdään usein kahdestaan nuken kanssa, jolloin hänen täytyy yksin kannatella filmiä ja hän suoriutuu hommastaan mainiosti. Greta ei onneksi ole niitä kauhuleffojen hahmoja, jotka tekevät kaikenlaista urpoa, vaan hän toimii erikoisessa tilanteessa siten, miten luultavasti moni oikeasti toimisi. Hahmon menneisyyttä avataan läpi leffan lyhyissä puheluissa, kun hän keskustelee ystävänsä kanssa. Puhelut lisäävät kiinnostusta hahmoa kohtaan ja hänestä - yllättävää kyllä - jopa välittää alusta loppuun.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Heelshiren pariskunta, joita esittävät Jim Norton ja Diana Hardcastle, sekä aina välillä ruokaa tuova kaupanomistaja Malcolm, jota näyttelee Rupert Evans. Heelshiren pariskunnassa on alusta alkaen selvästi jotain outoa, mutta Malcolm vaikuttaa erittäin mukavalta hepulta. Leffassa nähdään myös Ben Robson pienessä roolissa Gretan ex-poikaystävänä Colena.

The Boy on yllättävän hyvä kauhuelokuva. Se ei ole mikään erityisen ihmeellinen, mutta moniin muihin nykypäivän kauhuleffoihin, kuten viime vuoden demonisähellys Incarnateen (2016) ja joulusäikyttely Krampusiin (2015) verrattuna se on selvästi laadukkaampi. Monet saattavat pettyä siihen, ettei kyseessä ole kovin pelottava filmi (paitsi tietty herkimmille), mutta muuten elokuva on kiinnostava, jolloin kunnon säikyttelyjen puuttumisen voi antaa anteeksi. Hienoa on myös, ettei filmi edes luota täysillä äkkisäikäyttelyihin, vaikka niitä onkin muutamassa kohdassa. Yllätysbööt nähdään lähinnä Gretan painajaisissa, jolloin pystyin antamaan nekin helposti anteeksi. Eikä kunnon pelon puute tarkoita sitä, ettei leffaa katsoessa saisi jännittää lainkaan. Läpi elokuvan kulkee mukavasti epämiellyttävän ahdistava tunnelma. Kaiken aikaa vain odottaa, milloin Brahms-nukke lähtee liikkeelle. Nukke on saatu näyttämään samanaikaisesti sekä todella harmittomalta että erittäin epänormaalilta, jolloin sen näkeminen aiheuttaa joka kerta tukalan tunteen katsojassa. Elokuva on todella yksinkertainen paketti ja siinä on saatu hyödynnettyä kauhuelementtejä onnistuneesti. Leffa ei yritä olla mitään liikaa, mutta se ei myöskään mene sieltä, mistä aita on matalin, jolloin työryhmä on selvästi tiennyt, mitä tekee.

Elokuva tapahtuu kokonaan Heelshiren pariskunnan kodissa - joka sattuu tietysti olemaan iso ja karmiva kartano - ja siinä on vain muutama hahmo, mutta elokuva ei tarvitse mitään enempää. Leffa kestää vain vähän yli puolitoista tuntia ja se käyttää kestonsa hyvin. Yhden tarpeettoman painajaiskohtauksen olisi voinut poistaa, mutta kyllä se menee muun filmin ohessa. Painajaisten lisäksi kliseitä on tietysti muitakin. Karmivassa kartanossa on tottakai pakko olla vielä karmivampi ullakko, jonne täytyy jossain kohtaa mennä, eikä valoa löydy muusta kuin Gretan kantamasta kynttilästä. Kliseet kuitenkin kuuluvat kauhuun, eikä niitä jaksa murehtia, sillä elokuvaan on saatu erinomainen yllätys, jota en osannut lainkaan odottaa. Se että kauhuelokuva pystyy yllättämään minut ja vieläpä positiivisesti, kertoo kyseessä olevan lajityyppinsä parhaimmistoa nykypäivänä. The Boy ei ole huiman hieno filmi, mutta ei sen tarvitsekaan olla. Jos ette ole sitä vielä nähneet, niin halloweenin aikoihin pidettävään elokuvailtaan se sopii mainiosti.

Elokuvan on ohjannut William Brent Bell, joka on aiemmin ohjannut kauhufilmejä, kuten Stay Alive (2006) ja The Devil Inside (2012). Niitä elokuvia en ole nähnyt, mutta The Boy osoittaa, että Bellillä on selvästi silmää genrelle. Käsikirjoituksesta vastaa Stacey Menear, joka ei ole aiemmin tehnyt muita elokuvia. Menearkin näyttää taitonsa, varsinkin siinä miten hyvin yllätystä on piiloteltu, vaikka vinkkejä onkin nähtävissä leffan aikana. Käsikirjoituksesta olisi tosin voinut jättää pois typerän purkkakeskustelun alkupäästä. The Boy on kuvattu todella hyvin, vaikkakin jotkut sumentuvat kuvat ovat mielestäni kehnoa kikkailua. Leikkaus on sujuvaa läpi filmin. Kartanon lavastus on erittäin hyvin toteutettu ja Brahms-nukke on hienosti luotu. Ääniefektit ovat oivallisia ja Bear McCrearyn musiikit toimivat yllättävän hyvin, vaikka eivät jääkään mieleen.

Yhteenveto: The Boy on yksinkertainen, mutta kelpo kauhuleffa, joka tarjoaa mainion yllätyksen. Elokuva on todella simppeli, mutta se ei haittaa, sillä se käyttää sisältönsä hyödyllisesti, eikä tarvitse mitään ylimääräistä. Erityisen pelottava se ei ole, mutta läpi filmin kulkee oiva jännite, sillä Brahms-nukessa on jotain todella hämärää meneillään. Muutamat äkkisäikäytykset elokuva sortuu käyttämään sekä joitain kliseitä kuten karmivan ullakon, mutta muuten siinä rakennetaan tunnelmaa oivallisesti. Yhden painajaiskohtauksen olisi voinut poistaa, sillä kaksi aika samanlaista hetkeä tuntuvat oudolta näin lyhyessä filmissä, mutta onnistunut yllätys korvaa leffan tietyt heikkoudet. Lauren Cohen on mainio pääroolissa Gretana, etenkin kun hän näyttelee usein pelkän nuken kanssa, jolloin hänen täytyy yksin kantaa filmiä. Visuaalisesti kyseessä on muutamia urpoja kikkailuja lukuunottamatta tyylikäs elokuva ja ohjaaja William Brent Bell vaikuttaa tietävän, mitä tekee. Jos mietitte, minkä kauhuleffan katsoisitte tänä halloweenina, on The Boy hyvä valinta, vaikka se ei ole mitä pelottavin. Vaikka esimerkiksi metrotunneliin sijoittuva Creep (2004) sisältää jännittävämpiä ja ällömpiä hetkiä kuin The Boy, suosittelen silti jälkimmäistä, sillä onhan se loppujen lopuksi mukavampi katsoa hyvää elokuvaa, eikä järkyttävää sontaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Boy, 2016, Lakeshore Entertainment, STX Entertainment, Huayi Brothers Media, Vertigo Entertainment

torstai 19. lokakuuta 2017

Arvostelu: Happy Death Day (2017)

HAPPY DEATH DAY



Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Jessica Rothe, Israel Broussard, Ruby Modine, Charles Aitken, Rachel Matthews ja Rob Mello
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Happy Death Dayn teko ilmoitettiin jo kymmenen vuotta sitten ja aluksi sen pääosassa oli tarkoitus esiintyä Megan Fox. Elokuva kulki silloin nimellä "Half to Death", mutta se ei jostain syystä lähtenyt liikkeelle. Vasta vuonna 2016 projekti alkoi kunnolla; siihen valittiin näyttelijät ja kuvausryhmä, ja kuvaukset alkoivat. Elokuva ilmestyi viime viikon perjantaina mm. Yhdysvalloissa ja se tuotti parissa päivässä budjettinsa huimasti takaisin, tehden siitä menestyksen. Leffa sai myös yllättävän positiiviset arviot, vaikkei kovin moni sitä kehunut erityisen hienoksi teokseksi. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Sen idea kuulosti aika käytetyltä, muttei kuitenkaan kauhugenressä, joten halusin ehdottomasti nähdä sen. Erityisen suuria odotuksia minulla ei ollut, kun menin katsomaan Happy Death Dayta (jonne sain otettua mukaan tyttöystäväni). Toivoin, että elokuva olisi edes ihan kiva, joten poistuinkin teatterista hyvillä mielin, sillä kyseessä on oikein kelpo leffa.

Collegetyttö Tree murhataan hänen syntymäpäivänään, mutta hän herääkin samana aamuna elämään samaa päivää uudestaan. Kun Tree tajuaa, että hän on jäänyt jumiin erikoiseen tilaan, hän päättää käyttää tilanteen hyödyksi ja selvittää kuka murhaa hänet joka kerta päivän päätteeksi.

Jessica Rothe näyttelee Theresa Gelbmania, eli Treetä, joka on suoraan sanottuna aikamoinen ämmä. Tree ei tunnu välittävän kenestäkään muusta kuin itsestään; hän päätyy tahallaan sänkyyn sellaisten poikien kanssa, joista hänen kaverinsa tykkäävät; häntä ei kiinnosta koulunkäynti lainkaan; minkä lisäksi hänellä on tietysti salasuhde parisuhteessa olevan henkilön kanssa. Ärsyttävässä hahmossa on helposti se vaara, ettei katsoja välitä hänestä lainkaan ja varsinkin kauhuelokuvassa katsoja saattaa kääntyä kannustamaan murhaajaa. Onneksi filmi saa katsojan jollain lailla pitämään Treestä alusta alkaen, jolloin hänen kohtalonsa kiinnostaa. Kuten arvata saattaa, sen lisäksi että Treen täytyy selvittää, kuka murhaaja on, hänen täytyy myös oppia olemaan parempi ihminen elokuvan aikana. Rothe suoriutuu roolistaan erittäin hyvin ja näyttelee hahmonsa eri puolet oivallisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Israel Broussard mukavana Carterina, jonka huoneesta Tree joka aamu herää säikähtäen; Ruby Modine Treen huonetoveri Lorina; Rachel Matthews sisarkunnan tärkeilevänä Daniellena; sekä Charles Aitken Treen Greg-opettajana. Rothen lisäksi muutkin näyttelijät onnistuvat työssään.




Hahmon herääminen joka aamu viettämään sama päivä uudestaan ja uudestaan ei ole millään lailla uusi idea. Kaikkein tunnetuin elokuva, missä juonikuviota on hyödynnetty, on Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993), minkä lisäksi esimerkiksi scififilmi Edge of Tomorrow (2014) käyttää outoa tilannetta hyväkseen, jotta ihmiset voisivat voittaa sodan avaruusolentoja vastaan. Se ei myöskään ole uusi keksintö, että teini-ikäistä jahtaisi naamiota käyttävä murhaaja. Niitä on nähty vuosien varrella ties kuinka moneen otteeseen elokuvissa. Mutta yhdistämällä nämä kaksi ideaa saadaan jotain uutta ja kiehtovaa. Tarina kulkee eteenpäin tietty todella perinteisesti, eli aluksi näytetään päähenkilön koko päivä kunnolla ja kun hän ensimmäistä kertaa kuolee ja herää aamulla, näytetään sitä, kuinka päähenkilö ihmettelee, miten kaikki tapahtuu samalla lailla hänen ympärillään kuin aiemmin. Tällä kertaa on kuitenkin se poikkeus, että joka kerta hänen päivänsä päättyy siihen, kun hän joutuu pakenemaan karmivaa vauvanaamiota käyttävää heppua. Homma toimii hyvin, etenkin kun se on erinomaisesti erilainen kuin voisi etukäteen luulla.

Happy Death Day on nimittäin enemmänkin parodia kuin kunnon kauhuelokuva. Sen kauhukohtaukset ovat kyllä karmivia ja ne saavat etenkin herkimmät säikähtämään usein, mutta pääasiassa elokuvassa on yllättävän kevyt henki ja se on täynnä huumoria. Puhtaana kauhuteoksena leffa vajoaisi helposti unholaan, mutta komedialisäyksillään se jää selkeästi mieleen, varsinkin kun kauhu ja komedia on saatu kulkemaan upeasti käsi kädessä. Tilanteen koomisuus löydetään kauhusta juuri oikeista asioista, eikä filmi muutu liian hauskaksi, jolloin pelottavat hetket eivät kärsi. Elokuva on täynnä kliseitä, joita on nähty vuosikymmenien ajan kauhupätkissä, mutta tällä kertaa ne eivät haittaa, sillä niiden käyttäminen on tiedostettu täysin ja kliseet ovat mukana lisäämässä huumoria. Mukaan on ujutettu asioita, jotka ovat todella pöhköjä, mutta elokuva käsittelee niitä muka todella vakavasti, mikä lisää elokuvan viihdearvoa. Kokonaisuus voisikin siis olla jopa erinomainen, mutta harmillisesti Happy Death Day kärsii muutamasta ongelmasta.

Ensinnäkin kyseessä on todella ennalta-arvattava elokuva. Niinkin arvattava, että heti kun murhaajaksi paljastuva henkilö nähdään ensimmäistä kertaa alkupäässä, tiesin hänen olevan murhaaja. Tämäkin on mitä luultavimmin tehty tarkoituksella, mutta se on hieman liian ilmiselvää, jolloin usein miettii, miksei Tree tajua murhaajan henkilöllisyyttä? Toiseksi leffa on paikoitellen ihan liian teinihömppää. Muutamassa kohtaa Happy Death Day muuttuu niin teinifilmiksi, että on vaikea kuvitella aikuisten pitävän siitä. Collegessahan elokuva tietty tapahtuu, mutta olisi sitä voinut tehdä enemmän aikuiskatsojille sopivammaksi ja pudottaa tietyt Mean Girlsistä (2004) varastetut hetket pois. Teinileffan henkeä korostaa myös se, ettei raakuuksia näytetä lähes ollenkaan. Kolmanneksi vaikka onkin hienoa, miten kauhukliseitä hyödynnettään läpi leffan, on se ärsyttävää, että filmi luottaa liikaa äkkisäikäytyksien voimaan, eikä se ole kauhukohdissa kovin luova. Muuten Happy Death Day on kuitenkin hyvä elokuva, joka on Get Outin (2017) ja Sen (It - 2017) jälkeen jo kolmas osoitus tältä vuodelta, että kauhuleffoista voi saada hyviä, kun vain yrittää tarpeeksi. Pienillä muutoksilla tämäkin olisi loistava, mutta jo tällaisena sen katsoo erittäin mielellään uudestaan.




Elokuvan on ohjannut Christopher Landon, joka on aiemmin käsikirjoittanut Paranormal Activity -sarjan (2007-2015) elokuvia ja ohjannutkin niistä yhden, Paranormal Activity: Merkityt  (Paranormal Activity: The Marked Ones - 2014). Happy Death Dayn kohdalla hän onnistuu selvästi paremmin ja on luonut sekä jännittäviä hetkiä että hauskoja kohtia. Hän on saanut mukaan myös pienesti sydäntäkin. Käsikirjoituksesta Landon ei kuitenkaan vastaa, vaan homman on hoitanut Scott Lobdell, joka on muuten tehnyt hyvää työtä, mutta muutamat repliikit olisi voinut miettiä uudestaan. Kuvaus on taidokasta ja mukavan tasaista, minkä lisäksi leikkaus on sujuvaa - etenkin yhdessä kohdassa, jossa Tree kuolee pesäpallomailan iskusta. Vauvanaamari on hauskan karmivasti toteutettu ja valaisu on suurimmaksi osaksi onnistunutta, jolloin pimeissäkin kohdissa näkee tarpeeksi selvästi, mitä tapahtuu. Äänimaailma on oivallinen ja erikoista kyllä, Bear McCreary on saanut sävellettyä kauhuelokuvaan kelvot musiikit!

Yhteenveto: Happy Death Day on yllättävän mainio ja ennen kaikkea yllättävän hauska kauhuelokuva. Filmi yhdistää todella taidokkaasti kauhun ja huumorin, tehden siitä enemmänkin raikkaan parodian kuin massaan hukkuvan säikäyttelypätkän. Tarina ei ole mitenkään omaperäinen ja leffa käyttää kliseitä läpi kestonsa, mutta ne eivät haittaa, sillä parodiana se hyödyntää asioita erinomaisella tavalla. Ennalta-arvattavuus on kuitenkin filmin ongelma, sillä murhaajan henkilöllisyyden voi helposti arvata heti alussa. On myös harmi, että kauhukohdissaan se hyödyntää lähinnä vain äkkisäikäytyksiä. Kokonaisuus on kuitenkin todella oivallinen. Pääroolissa nähtävä Jessica Rothe saa luotua ärsyttävästä Treestä pidettävän hahmon, minkä lisäksi muutkin näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Tekninen toteutus on myös mainio. Jos olette hyvän kauhuleffan tarpeessa, käykää katsomassa Happy Death Day. Ottakaa kaverinne mukaan ja lähtekää elokuvateatteriin katsomaan tätä halloweenina, sillä siihen se sopii todella osuvasti. Paikoitellen filmin teinihenki on hieman liian iso, mutta toivon, että myös vanhemmat löytäisivät elokuvasta riemua. Tästä ei ikinä tule yhtä ikonista elokuvaa, mutta parodiatyylinsä ansiosta Happy Death Dayta voi kutsua 2010-luvun Screamiksi (1996).




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pop.inquirer.net
Happy Death Day, 2017, Blumhouse Productions, Digital Riot Media, Vesuvius Productions


maanantai 16. lokakuuta 2017

Arvostelu: Loving Vincent (2017)

LOVING VINCENT (2017)



Ohjaus: Dorota Kobiela ja Hugh Welchman
Pääosissa: Douglas Booth, Eleanor Tomlinson, Helen McCrory, Saoirse Ronan, Jerome Flynn, Chris O'Dowd, Cezary Lukaszewicz, John Sessions, Martin Herdman, Aidan Turner ja Robert Gulaczyk
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Vincent van Gogh on 1800-luvun loppupuoliskolla elänyt alankomaalainen taidemaalari. Vielä eläessään hän ei ollut kovin tunnettu, mutta nykypäivänä häntä pidetään mestarina ja hänen työnsä ovat monen miljoonan euron arvoisia. Arvostettu taiteilija kun kerran on, van Goghista on tietty tehty useita elokuvia, kuten Lust for Life (1956), Vincent & Theo (1990) ja ranskalainen Van Gogh (1991). Uusin taiteilijasta kertova filmi on Loving Vincent, jonka teko alkoi jo muutamia vuosia sitten. Elokuva sai ensiesityksensä kesällä useilla eri filmifestivaaleilla ja nyt se on saamassa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse näin leffan jo syyskuun lopussa hieman spontaanisti. Äitini oli joskus van Goghin fani ja osti tauluina hänen töitään, joten olen nähnyt herran tunnetuimmat työt useaan otteeseen. Kun kuulin, että on tulossa van Goghista kertova elokuva, olin heti kiinnostunut ja ajattelin mennä katsomaan sen vasta vähän ennen ensi-iltaa. Päädyin kuitenkin jo ensimmäiseen lehdistönäytökseen, mikä oli hienoa, sillä meille oli aluksi järjestetty pienet tarjoilut, minkä lisäksi pääsimme Tennispalatsin juuri sinä hetkenä avattuun näyttelyyn, jossa oli esillä elokuvassa käytettyjä maalauksia. Itse filmi oli todella erilainen kuin etukäteen kuvittelin. Ei kuitenkaan huonolla tavalla.

Postimiehen poika Armand Roulin lähtee viemään juuri menehtyneen Vincent van Goghin kirjettä tämän veljelle. Matkallaan Armand yrittää saada selville, miksi van Gogh ampui itsensä?

Yleensä jatkan juonikuvauksesta näyttelijöihin ja heidän esittämiinsä hahmoihin, mutta tällä kertaa on pakko aloittaa elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Loving Vincent on nimittäin animaatioelokuva, mutta ei todellakaan mikä tahansa animaatio, vaan se on jotain, mitä ei olla ennen nähty. Kaikki leffassa nähtävät kuvat ovat nimittäin aitoja maalauksia, jotka yli sata taiteilijaa ovat työstäneet van Goghin töiden pohjalta! Aluksi leffa kuvattiin studiossa, jotta taiteilijat saisivat ikuistettua näyttelijöiden ilmeet täydellisesti. Kuvattujen pätkien pohjalta elokuvaa varten maalattiin yli 65 TUHATTA kuvaa! Nyt jos koskaan on aihetta sanoa, että "ihan kuin maalaukset olisivat heränneet eloon", sillä leffa todella näyttää siltä kuin Vincent van Gogh olisi maalannut liikkuvaa kuvaa. Hänen tyylinsä on täysin selvästi esillä läpi elokuvan. Heti ensimmäisten kuvien kohdalla olin myyty. Loving Vincent on visuaalisesti äärimmäisen kaunis elokuva ja siitä huokuu rakkaus ja arvostus van Goghin maalauksia kohtaan. Tuttuja teoksia on hyödynnetty läpi leffan hahmoina ja lokaatioina, jolloin on vaikea kuvitella, että maalarin ihailija ei pitäisi tästä filmistä. Välillä - etenkin alussa - pienet pensselinvedot värisivät ja liikkuivat liian hurjasti minun makuuni, mutta kun tyyliin tottui, oli vaikea uskoa näkemäänsä. Elokuvassa oli pitkiä pätkiä, jolloin ihailin näkemääni taidetta (kirjaimellisesti taidetta) niin paljon, että unohdin kokonaan seurata tarinaa.

Harmillisesti leffan tarinapuoli ei ole mitä kiehtovin. Elokuva ei tosiaan edes kerro van Goghin elämästä, vaan siinä seurataan nuorta Armand Roulinia (Douglas Booth), joka tekee postimies-isälleen (Chris O'Dowd) palveluksen ja lähtee viemään van Goghin viimeistä kirjettä. Samalla hän alkaa pohdiskella, miksi van Gogh oli ampunut itseään ja päättää tiedustella asiaa ihmisiltä, joiden kanssa van Gogh oli viimeisten viikkojensa aikana tekemisissä. Heitä ovat mm. majatalon tyttö Adeline (Eleanor Tomlinson), tohtori Gachet (Jerome Flynn), tämän tytär (Saoirse Ronan), heidän taloudenhoitajansa (Helen McCrory), venemies (The Hobbit -trilogiasta, 2012-2014, tuttu Aidan "Kili" Turner), tarvikekauppias Père Tanguy (John Sessions) ja poliisi Gendarme Rigaumon (Martin Herdman). Hahmojen tarkoitus on lähinnä vain kertoa asioita Armandille, joka ei myöskään ole erityisen kiinnostava persoona. Armandista ei oikeastaan leffan jälkeenkään tiedä kovin paljoa. Leffassa ei kuitenkaan ole kyse hahmoista ja heidän tarinastaan, vaan van Goghista (Robert Gulaczyk) ja hänen töistään. Van Gogh nähdään pääasiassa vain mustavalkoisissa takaumissa, jotka ovat tyyliltään realistisempia kuin värikkäät osiot, mutta niistäkin löytyy maalauksellisuutta. Vaikka tarina ei ole mitä mukaansatempaavin, on visuaalinen ilme niin mielettömän hieno, että Loving Vincentiä on lumoavaa katsoa. Elokuvan päätyttyä oli vielä hienompaa käydä Tennispalatsin näyttelyssä, sillä vaikka siellä esillä olleet maalaukset eivät olleet van Goghin aitoja töitä, ne olivat juuri niitä maalauksia, jotka oli tehty elokuvaa varten.

Ohjaajakaksikko Dorota Kobiela ja Hugh Welchman ovat tehneet hienoa työtä leffan parissa. Kuitenkin heidän ja Jacek Dehnelin kirjoittama käsikirjoitus voisi olla kiinnostavampi. Keskustelukohtaukset (joita on todella paljon) eivät ole välillä mitä kiehtovimmat, vaikkei dialogi olekaan millään lailla kehnoa. Äänimaailma leffassa on mainio ja Clint Mansellin musiikit tuovat lisätunnelman upeisiin kuviin.

Yhteenveto: Loving Vincent on visuaalisesti aivan mielettömän huikeasti toteutettu, mutta kun animaatiojäljen tuottama ihmetys alkaa haihtua, ei tarina ole kovin kiehtova. Hahmot eivät ole mitä mielenkiintoisimmat ja jotkut keskustelukohtaukset eivät nappaa mukaansa. Leffa on kuitenkin niin kaunista silmäkarkkia, että tarinan seuraaminen unohtuu välillä joka tapauksessa. Paikoitellen pienet pensselinvedot liikkuvat ärsyttävän nopeasti, mutta suurimmaksi osaksi katsojana vain toljottaa leffaa, eikä oikeastaan voi uskoa näkemäänsä. Hämmästyttävän tyylinsä takia Loving Vincent on todellista taidetta ja jokaisen van Goghin fanin tai ylipäätään maalauksia arvostavan pitää nähdä tämä elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin tarinallisesti parempi animaatioelokuva, niin toivon todella, että tämä voittaa parhaan animaation Oscar-palkinnon, sekä ties mitä muita palkintoja, koska Loving Vincent on jotain, mitä ei olla ennen nähty!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.lovingvincent.com
Loving Vincent, 2017, BreakThru Productions, Trademark Films, Silver Reel, Odra Film, Centrum Technologii Audiowizualnych

perjantai 13. lokakuuta 2017

Arvostelu: Friday the 13th Part 2 / Perjantai 13. päivä, osa 2 (1981)

FRIDAY THE 13TH PART 2 (1981)

PERJANTAI 13. PÄIVÄ, OSA 2



Ohjaus: Steve Miner
Pääosissa: Amy Steel, John Furey, Marta Kober, Bill Randolph, Stu Charno, Kirsten Baker, Tom McBride, Lauren-Marie Taylor, Russell Todd, Steve Daskawisz ja Adrienne King
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th (1980-), eli suomalaisittain Perjantai 13. päivä on yksi suosituimmista ja tunnetuimmista kauhuelokuvasarjoista. Vaikkei sarjan leffoja olisikaan nähnyt, on aika varmaa, että tietää jääkiekkomaskia käyttävän murhaajan, Jason Voorheesin. Kaksitoistaosainen sarja alkoi vuonna 1980 elokuvalla Friday the 13th, josta kriitikot eivät erityisemmin välittäneet. Leffa oli jopa ehdolla kaikkien aikojen ensimmäisessä Golden Raspberry -palkintojen jaossa huonoimman elokuvan ja huonoimman naissivuosan titteleistä. Rahaa se tuotti kuitenkin niin paljon, että jatkoa oli luvassa. Alunperin toisen leffan ei ollut tarkoitus olla kunnon jatko-osa alkuperäiselle filmille, mutta lopulta tekijät päättivät pistää murhaajaksi ensimmäisen osan tappajan pojan, Jason Voorheesin. Tarina käsikirjoitettiin nopeasti ja kuvaukset kestivät noin kuukauden, jotta elokuva saatiin mahdollisimman nopeasti julkaistua. Friday the 13th Part 2, eli suomeksi Perjantai 13. päivä, osa 2 saikin ensi-iltansa keväällä 1981, alle vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen! Elokuva ei ollut yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä, mutta se tuotti budjettinsa kaksikymmenkertaisesti takaisin. Kriitikot eivät pitäneet filmistä, mutta edeltäjänsä tapaan sitä pidetään nykyään kulttiklassikkona. Itse tutustuin sarjaan kaksi vuotta sitten katsomalla vuoden 2009 uusintaversion Friday the 13th. Viime vuonna katsoin sen uudelleen arvostellakseni sen juurikin perjantai 13. päivänä ja tämän vuoden alussa arvostelin sarjan alkuperäisen osan. Nyt kun kyseinen päivä on taas kerran, oli aika katsoa sarjan toinen osa ja arvostella se.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Friday the 13th!

Lähellä Camp Crystal Lakea järjestetään valmennuskurssi, jonne nuoret leiriohjaajat tulevat koulutettaviksi. Iloiset kesäpäivät muuttuvat kuitenkin kauhuksi, kun kuolleeksi luultu Jason Voorhees alkaa hyökkäillä nuorten kimppuun.

Nuoria leiriohjaajia ovat valmennuskurssin vetäjä Paul Holt (John Furey), tämän salarakas Ginny (Amy Steel), pariskunta Sandra (Marta Kober) ja Jeff (Bill Randolph), hassutteleva Ted (Stu Charno), pyörätuolissa kulkeva Mark (Tom McBride), Muffin-koiran omistava Terry (Kirsten Baker), kiltti Vickie (Lauren-Marie Taylor) ja hieman pervo Scott (Russell Todd). Jokaiselle hahmolle on annettu jonkinlainen pieni ominaisuus, jotta heidät erottaa toisistaan, mutta edellisen osan tapaan yksikään hahmo ei ole kovin muistettava. Tällä kertaa hahmoista kuitenkin välittää hieman, sillä he ovat pääasiassa mukavia, jolloin toivoisi, että edes suurin osa heistä selviäisi. Näyttelijät ovat tarpeeksi toimivia rooleissaan, mutta yksikään ei ole erityisen hyvä.
     Tällä kertaa murhaajana nähdään tosiaan Jason Voorhees (Steve Daskawisz), josta elokuvasarja tunnetaankin. Hahmolla ei tosin vieläkään nähdä Jasonin ikonista jääkiekkomaskia, vaan hän naamioituu tyynyliinaan, mikä on aika koomista. Huvittavuus tosin loppuu heti, kun Jasonin näkee samassa kuvassa muiden ihmisten kanssa, sillä häntä ei kiinnosta tutustua keneenkään. Jason tykkää vain tappaa ja sitä hän myös pääsee tekemään.
     Leffassa nähdään myös lyhyesti edellisen elokuvan tapahtumista selviytynyt Adrienne Kingin näyttelemä Alice, sekä aiempi murhaaja, eli Betsy Palmerin esittämä Jasonin äiti Pamela Voorhees. Jälkimmäinen nähdään tosin vain Alicen näkemissä painajaisissa.

Friday the 13th Part 2 alkaa nimittäin pari kuukautta edellisen osan tapahtumien jälkeen, eikä Alice ole todellakaan päässyt yli traumoistaan. Noin kymmenen minuuttia kestävässä introssa kerrataan edellisen elokuvan loppuhuipennus, joka on hieman hölmösti toteutettu, mutta koska en pitänyt edellisestä leffasta, niin pakko sanoa ettei siitä jäänyt paljoa mieleen, joten kertaus oli ihan hyvä tapa saada katsoja takaisin sarjan pariin. Onneksi hölmöilyt loppuvat intron jälkeen ja olin positiivisesti yllättynyt, sillä mielestäni tämä elokuva on selvästi parempi kuin alkuperäinen Friday the 13th! Ei se silti kuitenkaan kovin hyvä ole. Leffa on ihan viihdyttävä kauhufilmi, joka hyödyntää koko kestonsa toimivasti, joka pääsee pariin otteeseen säikäyttämään ja jossa hahmoista hieman välittää, mutta muuten teos ei herätä ihmeellisempiä tunteita. Jotkut kohdat ovat ihan jännittäviä, mutta nykypäivänä katsottuna Friday the 13th Part 2 pelottaa oikeasti vain lapsia tai herkimpiä aikuisia.

Juoni on tavallaan pelkkä kopio edellisen osan tarinasta, mutta muutoksia on ihan tarpeeksi, jottei elokuva tunnu pelkältä kierrätykseltä. Ensimmäisen leffan tavoin myös tässä filmissä tapot nähdään pääasiassa joko tappajan silmin tai jostain vain ilmestyy veistä pitelevä käsi, joka tappaa. Murhat ovat hieman koomisia nykyään, mutta paremmin toteutettuja kuin viime leffassa. Elokuva ei kuitenkaan samalla lailla yritä piilotella sitä, kuka todellinen tappaja on, sillä kaikkihan sen tietävät, että nyt on kyseessä Jason. Loppuhuipennus on mainio ja siinä on jopa kekseliäisyyttä mukana, mikä on plussaa. Kokonaisuutena Friday the 13th Part 2 on viihdyttävä kauhuelokuva. Sen aikana ei käy aika pitkäksi, eikä se koskaan kiirehdi. Tarina on äärimmäisen yksinkertainen, joten mitä turhia venyttää sitä yli puolentoista tunnin elokuvaksi?

Ohjausvastuu sarjassa on vaihtunut ja tällä kertaa homman hoitaa Steve Miner, joka osaa ihan kivasti luoda kauhutunnelmointia. Friday the 13th Part 2 on Minerin esikoisohjaus, mutta sitä ei onneksi huomaa liikaa. Ron Kurzin ja Phil Scuderin käsikirjoitus on ihan kelpo, mutta siitä ei löydy mitään erikoista ja jotkut repliikit ovat aika tönkköjä. Kuvaus on sujuvaa ja leikkaus on pääasiassa toimivaa. Intron painajaisiin leikkaaminen on huvittavan näköistä, mutta se sopii leffan kasarihenkeen. Ääniefektit eivät ole mitä parhaimmat ja erikoinen vingahdus, joka kuuluu lähes aina, kun Jason ilmestyy kuvaan, on koominen. Elokuvan musiikit on säveltänyt Harry Manfredini, mutta hänen työnsä ei ole lainkaan muistettavaa ja filmin äänimaailmasta jää mieleen vain tuttu "ki-ki-ki-ma-ma-ma" -kuiskaus, joka on kyllä karmiva.

Yhteenveto: Friday the 13th Part 2 on yllättävää kyllä hieman edeltäjäänsä parempi kauhuelokuva. Se viihdyttää ja saa katsojan jännittämään onnistuneemmin, minkä lisäksi hahmoista jopa välittää hieman, eikä haluaisi nähdä heidän kuolevan. Leffa osaa hyödyntää kestonsa onnistuneesti, eikä filmin tarvitsekaan kestää kauempaa. Tarina on jokseenkin kopioitu edellisestä osasta, mutta uusia juttuja on tarpeeksi, minkä lisäksi on hienoa nähdä Jason Voorhees vihdoin murhaajana, jolloin tässä on jonkinlaista raikkautta mukana. Kovin ihmeellisestä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse, eikä elokuva nykypäivänä ole enää pelottava. Muutamat äkkisäikäytykset Friday the 13th Part 2 kuitenkin tarjoaa ja suosittelen vilkaisemaan sen, jos piditte alkuperäisestä osasta tai jos olette kauhufaneja. Hyvää perjantai kolmattatoista vaan kaikille ja toivottavasti se sujuu paremmin kuin tämän filmin nuorilla!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fridaythe13th.wikia.com
Friday the 13th Part 2, 1981, Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films

torstai 12. lokakuuta 2017

Arvostelu: The Snowman / Lumiukko (2017)

THE SNOWMAN (2017)

LUMIUKKO



Ohjaus: Tomas Alfredson
Pääosissa: Michael Fassbender, Rebecca Ferguson, Charlotte Gainsbourg, Michael Yates, Jonas Karlsson, J. K. Simmons, Ronan Vibert, Val Kilmer ja Toby Jones
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Snowman, eli suomalaisittain Lumiukko perustuu norjalaisen Jo Nesbøn suosittuun kirjaan "Snømannen" (2007). Elokuvan teko lähti käyntiin, kun Martin Scorsese päätti ohjata sen. Vuonna 2013 hän kuitenkin päätti luopua ohjaajan pestistään, jolloin hommaan valittiin Tomas Alfredson. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2016 Norjassa, jossa se toteutettiin täysin aidoissa lokaatioissa. Nyt filmi on saamassa ensi-iltansa Suomessa ja monet Nesbøn fanit odottavat elokuvaa innoissaan. Myös minä odotin näkeväni leffan, sillä sen trailer näytti erittäin mainiolta ja toivoin, että lopputuloskin olisi sellainen. Positiivisin mielin lähdin siis katsomaan The Snowmania, toivoen, että se onnistuisi tarpeeksi hyvin, jotta sitä voisi kirjan tavoin jatkaa, mutta suureksi harmikseni elokuva olikin suuri pettymys.

Kylmän talven alkaessa rikostutkija Harry Hole ryhtyy selvittämään katoamistapausta, johon liittyy lumiukkoa tavaramerkkinään käyttävä sarjamurhaaja.

Pääroolissa Harry Holena nähdään erinomainen Michael Fassbender, joka istuu hyvin rooliin. Fassbenderin ei usein tarvitse edes sanoa mitään, jotta katsoja ymmärtäisi, mitä hänen päässään liikkuu ja oppisi hahmosta paljon. Harry on joskus ollut erittäin taitava ja suosittu tutkija, joka on ratkonut useita rikoksia, mutta vuosien varrella hän on alkoholisoitunut. Hän pystyy vain juuri ja juuri keskittymään sekä uuteen tapaukseen että perheeseen, joka voisi olla hänen. Harry on selvästi parasta elokuvassa ja häntä on kiinnostavaa seurata.
     Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) avulla kuuluisuuteen noussut Rebecca Ferguson näyttelee Katrinea, tulokasetsivää, joka auttaa Harrya tutkinnassa. Katrinelle on luotu oiva tausta ja hänestäkin on saatu mielenkiintoinen henkilö. Hän ei täysin toimi sääntöjen mukaan, mikä luo hyvän lisäyksen hahmoon. Ferguson suoriutuu roolistaan mainiosti.
     Harry Holella on hänen ex-tyttöystävänsä Rakelin (Charlotte Gainsbourg) kanssa yhteinen lapsi Oleg (Michael Yates), joka ei tiedä Harryn olevan hänen isänsä. Rakel on löytänyt uuden miehen, Mathiaksen (Jonas Karlsson), jonka kanssa hän ja Oleg ovat perhe. Läpi elokuvan kulkee iso sivujuoni, jossa Harry yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää yhteyttä poikaansa. Perheen näyttelijät eivät ole kummoisia, mutta tarpeeksi hyviä osiinsa.
     Elokuvassa nähdään myös huikea J. K. Simmons Arve Støpina, Oslon talviurheilun johtohahmona, Ronan Vibert Harryn pomona ja Val Kilmer etsivänä, joka yritti vuosia aiemmin napata lumiukkomurhaajan. Kilmer osoittaa jälleen, ettei hän ole kovin hyvä näyttelijä, kun taas Simmons on erittäin alikäytetty roolissa, jolla ei ole oikeastaan mitään väliä elokuvassa.

The Snowman alkaa todella hyvin ja leffa nappaa heti mukaansa jännittävässä prologissa. Elokuva myös jatkaa erittäin kelpoa linjaansa hetken, kunnes alkaa tuntua siltä, ettei mitään sieppausta taidakaan tapahtua. Alkupää keskittyy paljon Harryn väleihin poikansa kanssa ja välillä filmi tuntuu hieman liikaa perhedraamalta. Onneksi ensimmäisen sieppauksen tapahtuessa tunnelma muuttuu takaisin jännittäväksi trilleriksi. Vaikka aluksi voi tuntua hölmöltä, että murhaaja näkisi joka kerta suurta vaivaa tehdäkseen lumiukon uhrin talon eteen, koko homma esitetään tarpeeksi karmivasti, jotta siitä katoaa vitsikkyys. Sieppauskohdissa elokuva onkin parhaimmillaan ja on myös mielenkiintoista seurata Harryn ja Katrinen työskentelyä. Mielenkiinto itse filmiä kohtaan kuitenkin katoilee vähän väliä, sillä tarina tuntuu keskittyvän ihan liikaa Harryn perhedraamaan, joka tuntuu suurimmaksi osaksi täysin irralliselta kokonaisuudesta. Sille löydetään kyllä oikeaa käyttöä, mutta pääasiassa elokuva tuntuu suorastaan tylsältä, kun perhejutut tunkevat väkisin päälle. Huomasin jopa parissa kohtaa, kun juoni ei kulkenut eteenpäin, että minun piti taistella pysyäkseni hereillä. Usein vaikuttaa siltä kuin leffa ei edes tietäisi, mitä tarinaa se yrittää kertoa ja mukaan on tungettu liikaa asioita (kuten J. K. Simmonsin hahmo), jolloin se on välillä yllättävänkin sekava. The Snowman selvästi luulee olevansa fiksumpi kuin se todellisuudessa onkaan.

Jossain kohtaa elokuvaa tehdessä on menty pahasti vikaan ja kun siihen etsii syytä, niin voi huomata, että tekijät palasivat vielä muutama kuukausi sitten tekemään uusintakuvauksia filmiä varten. Sitä on vaikea sanoa, olivatko uusintakuvaukset sitä varten, että ensimmäiset versiot leffasta eivät toimineet, vai eikö yhtiö vain ollut tyytyväinen filmiin ja halusi muokata siitä oman versionsa, jolloin ohjaajan luoma visio katoaa. Näin on käynyt esimerkiksi vuoden 2015 Fantastic Fourin ja viime vuoden Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kohdalla. En tiedä, mitä kaikkea tekijöiden täytyi kuvata uudestaan, mutta ainakin yksi sieppaustilanne on täysin erilainen trailerissa kuin mitä se on itse elokuvassa. Trailer näyttää muitakin lyhyitä kuvia, jotka eivät ole lopullisessa tuotoksessa, mikä on suuri harmi. Odotin esimerkiksi aika paljon näkeväni kohtauksen, jossa esiintyy palava talo, mutta sitä ei ole lainkaan leffassa. Myös loppuhuipennus on selvästi työstetty uudestaan, sillä se on niin surkea, juosten kustu finaali, että se on varmasti kirjoitettu hätäisesti uudelleen. Loppupää jättää myös suuren kysymyksen erään tärkeän hahmon kohtalosta. The Snowman sisältää hyviä (ja yllättävän raakojakin) hetkiä ja se on parissa kohtaa jännittävä, mutta kokonaisuus on silti laimea ja unohdettava etsivätarina, jolle tuskin tulee jatkoa.

Filmin ohjauksesta vastaa ruotsalainen Tomas Alfredson, joka on ohjannut aiemmin neljä elokuvaa Ruotsissa ja yhden Isossa-Britanniassa, eli tähtinäyttelijöillä varustetun Tinker Tailor Soldier Spyn (2011). Ottaen huomioon, että Ruotsi on suuresti tunnettu dekkarielokuvistaan, kuten 32-osainen Wallander-elokuvasarja (2005-2013) ja Stieg Larssonin kirjoihin perustuva Millenium-trilogia (2009), on outoa, kuinka heikko filmi tästä tuli. Käsikirjoitukseen on tungettu liikaa asioita. Kuvaus on sentään hyvin hoidettu ja Norjan lumiset maisemat näyttävät todella upeilta. Leikkaus on paikoitellen kummallista ja lisää sekavuutta. Ääniefektit ovat oivalliset ja Marco Beltramin säveltämät musiikit sopivat filmiin, luoden tarvittaessa osuvaa tunnelmaa.

Yhteenveto: The Snowman alkaa mainiosti, mutta hyvin pian se alkaa vain laahaamaan. Vaikka perhedraamailu on loppujen lopuksi tärkeä osa tarinassa, on se kömpelösti kirjoitettu mukaan, jolloin tuntuu siltä kuin filmi yrittäisi kertoa kahta juonta. Itse rikoksen tutkiminen on mielenkiintoista, joten on ärsyttävää, kun päälle tunkee vähän väliä puuduttava perheosio. Leffassa on mukana turhia asioita ja esimerkiksi alikäytetyn J. K. Simmonsin voisi poistaa kokonaan. Paikoitellen filmi luulee olevansa fiksumpi kuin se onkaan, mikä vain ärsyttää. Huonointa elokuvassa on sen lopetus, joka on niin hätäisesti tehty, että koko hommalla ei tunnu olevan merkitystä. Jännittäviä ja rajuja hetkiä on muutamia, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Michael Fassbender pääroolissa Harryna, mutta eivät he kykene pelastamaan kokonaisuutta. The Snowmanin takia ei siis kannata raahautua leffateatteriin asti, vaan sen voi hyvin katsoa vaikka jonain kylmänä talvi-iltana muutaman vuoden päästä, kun se tulee televisiosta. Itse en ole Nesbøn kirjaa lukenut, mutta näytöksessä oli paikalla eräs kirjailijan fani, joka oli suuresti pettynyt leffaan ja sanoi, että monia juttuja oli muutettu, joten en suosittele tätä edes kirjan ystäville. Norjan lumisia maisemia on ilo katsella, mutta kokemusta parantaisi selvästi parempi elokuva. Jos aikomuksena oli aloittaa Harry Hole -leffasarja, niin siitä on varmaan turha haaveilla enää...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Snowman, 2017, Universal Pictures, Another Park Film, Perfect World Pictures, Working Title Films