Arvostelu: Justice League (2017)

JUSTICE LEAGUE

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher, Jeremy Irons, Amy Adams, Ciarán Hinds, Diane Lane, Connie Nielsen, J. K. Simmons, Joe Morton, Billy Crudup, Amber Heard ja Henry Cavill
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Justice League perustuu DC Comicsin sarjakuvissa esiintyvään supersankaritiimiin, ja se on DC:n elokuvauniversumin, DCEU:n viides osa. Ensimmäisenä osana ilmestyi Supermanin takaisin valkokankaille tuonut Man of Steel (2013), joka oli hitti, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton. Toisena ilmestyi Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), jossa nimikkohahmot taistelivat toisiaan vastaan, ja joka oli myös iso hitti, muttei saanut kovin positiivista palautetta sekavuutensa takia. Kolmentena oli tiedossa superpahiksista kertova Suicide Squad (2016), joka oli jälleen menestys, mutta joka sai todella negatiivisen vastaanoton, vaikka oli myös niitä, jotka siitä pitivät. Vasta sarjan neljäs osa, Wonder Woman (2017) oli sekä iso hitti että kriitikoiden mieleen ja sitä pidetäänkin sarjan parhaimpana osana. Justice Leaguesta on ollut suunnitteilla näytelty elokuva jo pitkään, mutta vasta Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin, MCU:n, menestyksen myötä DC on alkanut tosissaan työstämään filmejä sarjakuvasankareistaan. Epäonnistumisien myötä ihmisten innostus Justice Leagueta kohtaan on kuitenkin laskenut vuosien varrella, ja enää sitä odottavat tosissaan vain kovimmat fanit. Itse odotin elokuvan näkemistä todella ristiriitaisin tuntein. Itse pidin Man of Steelistä, ja vaikka mielestäni Batman v Superman: Dawn of Justice on ihan kiva, oli se silti pettymys, sillä odotin siltä todella paljon. Suicide Squad vasta pettymys olikin, mutta Wonder Woman toi minulle hieman toivoa sarjan onnistumisesta. Toivoin näkeväni hyvän elokuvan, kun menin katsomaan Justice Leagueta, mutta samalla minua jännitti, sillä tämäkään leffa ei ollut saanut kovin hyviä arvioita, minkä lisäksi sen trailerit näyttivät mielestäni aika kököiltä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justice ja Wonder Woman!

Kun paha Steppenwolf saapuu tuhoamaan ihmisten maailman, Batmanin täytyy etsiä yliluonnollisia voimia omaavia henkilöitä ja muodostaa heistä tiimi suojelemaan ihmisiä, amatsoneja ja atlantislaisia.

Miljonääri Bruce Waynen, eli Batmanin roolissa nähdään jälleen Ben Affleck, joka osoittaa yhä olevansa oiva valinta rooliin. Batman toimii tiimin johtohahmona, jollaiseksi Affleck sopii. Valitettavasti Batman jää usein muiden varjoon, sillä hänellä ei ole erikoisvoimia, vaan kaikenmaailman vempaimia ja oma älykkyytensä. Vaikka kyseessä on suosikkisankarini, tuntui paikoitellen hölmöltä, että yliluonnollisten hahmojen vierellä joku vain mätkii vähän turpaan ja käyttää aseenaan lähinnä köysipyssyä. Tyylikkäät ajoneuvot Batmanilta kyllä löytyy, vaikka onkin harmi, että uusi jättimäinen kuljetusalus jää todella pienelle käytölle.
     Gal Gadot palaa Diana Princen, eli Wonder Womanin rooliin ja on jälleen erittäin mainio osassaan. Harmillisesti hänen hahmonsa ei koe oikein mitään kehitystä leffan aikana, vaan hänet esitetään vain voimakkaana soturina. Wonder Woman tuo kuitenkin erinomaisesti naisvoimaa muuten miesvetoiseen tiimiin ja kuten yleensäkin elokuvissa, välillä tuntuu siltä, että naishahmo on sankareista ainoa henkisesti aikuinen.
     Elokuvan show'n varastaa huumoriheppu Barry Allen, eli Flash, jota näyttelee Ezra Miller. Flashilta ei löydy kovin montaa vakavaa hetkeä, vaan hän on jatkuvasti vääntämässä vitsiä joko sanoillaan tai ilmeillään. Hahmo on porukan nuorin, eikä hän ole koskaan kokenut mitään isoja taisteluita, joten hän on pääasiassa innoissaan kaikesta näkemästään. Ennen elokuvan näkemistä pidin Flashia jokseenkin ärsyttävänä trailerien perusteella, mutta itse filmissä hän oli todella hauska heppu. Jotkut hänen vitseistään olivat huvittavia, koska ne olivat niin huonoja, mutta mukaan mahtui paljon oikeasti hauskojakin hetkiä. Miller on nappivalinta rooliin ja toivon, että Flash saa mahdollisimman nopeasti oman elokuvansa. Voimana Flashilla on supernopeus, mitä on hyödynnetty tyylikkäästi useissa kohdissa.

Jason Momoa esittää Arthur Currya, eli Aquamania, joka on vedenalaisen Atlantis-kaupungin kruununperijä. Kun Aquamanin elokuvaversiosta ensimmäisen kerran tuli puhetta, monet pitivät koko juttua typeränä, sillä hahmo mielletään lapselliseksi ja värikkääksi, josta kovin monet eivät erityisemmin pidä. Momoa osoittaa kuitenkin epäilykset vääriksi ja tekee Aquamanista aikamoisen äijän. Hahmon taustat jäävät harmillisen suuresti sivuun, joten ne jotka eivät hahmosta mitään tiedä, oppivat elokuvan aikana lähinnä sen, että hän hallitsee vettä... ainakin hieman. Hahmo on muutenkin hieman tönkösti kirjoitettu, sillä leffan ensimmäisen puoliskon aikana hän on synkkä ja tympeä, kun taas toisen puoliskon aikana hänestä muodostuu innostunut vitsailija.
     Supersankaritiimin tylsin hahmo on selvästi Ray Fisherin esittämä Victor Stone, eli Cyborg. Hänen taustansa selitetään, mutta aika kehnosti, jolloin katsoja ei saa kunnolla mitään irti hahmosta. Nimensä mukaisesti Cyborg on osittain ihminen ja osittain kone, eli kyborgi, joten hän osaa paljon erilaisia koneisiin liittyviä asioita. Internetin kautta hän tietää lähes kaiken, minkä lisäksi hän kehittyy jatkuvasti erilaiseksi. Hahmo on tavallaan ihan mielenkiintoinen, mutta samalla todella laimea. Hänestä ei lainkaan löydy samaa iskua kuin neljästä muusta sankarista, eikä hän ole kovin muistettava. Fisheristä ei myöskään löydy oikein mitään ihmeellistä näyttelijänä. Eniten Cyborgissa häiritsee se, kuinka digitaaliselta hän näyttää.
     Elokuvan pahis, eli Steppenwolf (Ciarán Hinds) on myös todella laimea tapaus. Voisi luulla, että DC:llä oltaisiin jo tajuttu muutaman erilaisen digiörkin jälkeen, etteivät ne ole kovin toimivia päävastuksia, mutta ei. Steppenwolf on todella köykäisesti toteutettu mörökölli, joka haluaa tuhota maailman, koska... sellainen hän nyt vain sattuu olemaan. Steppenwolf on kaikin puolin mitäänsanomaton hahmo, mitä pahentaa se, että hänenkin digitehosteensa ovat aika kököt. Näin ison budjetin leffassa vuonna 2017 pitäisi pystyä parempiin tehosteisiin.

Elokuvassa nähdään myös edellisistä DC-leffoista tuttuja hahmoja, kuten Bruce Waynen hovimestari Alfred (Jeremy Irons), Daily Planetin toimittaja Lois Lane (Amy Adams), Supermanin äiti Martha Kent (Diane Lane), amatsonikuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ja Cyborgin isä Silas Stone (Joe Morton). Lois Lanelle on annettu tietty isohkosti ruutuaikaa, mutta hänen roolinsa elokuvassa on harmillisen tönkösti kirjoitettu. Parissa kohtaa hän tuntuu olevan tarinan kannalta tärkeä, mutta muuten häntä ei edes mainita.

     Uusina hahmoina leffauniversumiin esitellään Gothamin poliisikomisario Gordon (J. K. Simmons), Barry Allenin isä Henry (Billy Crudup) ja Atlantiksessa elävä Mera (Amber Heard), jonka merkitys ei aukea ollenkaan niille, jotka eivät tiedä Aquamanista ennen leffan näkemistä ja niin ei pitäisi tapahtua. Mielestäni elokuvaa tehdessä pitäisi ajatella niin, että katsojat eivät ole lukeneet kirjoja, sarjakuvia tai pelanneet pelejä joihin leffa perustuu, vaan filmi pitäisi kirjoittaa niin hyvin, että kaikki ymmärtävät tarpeellisen.

Justice League ei valitettavasti jatka DC-elokuvien voittoputkea, jonka Wonder Woman aloitti. Filmi on selvästi pitänyt tehdä kiireellä. Ensinnäkin sen huomaa uusien hahmojen esittelystä. Batman ja Superman ovat erittäin tunnettuja hahmoja, joten he eivät välttämättä tarvitse sooloseikkailuita, jotta katsojat tietävät, ketkä he ovat, mutta olen aika varma, että monet eivät olleet kuulletkaan mistään Cyborgista ennen tätä filmiä. Tätä elokuvaa ennen olisi pitänyt tehdä hänelle, Flashille ja Aquamanille omat soolofilmit, jotta hahmot tulisivat tutuiksi kaikille katsojille. Mutta näin ei tehty, joten sen lisäksi, että filmi kuljettaa tarinaa, sen täytyy varata aikaa kolmen tärkeän hahmon esittelylle, eikä se tietenkään onnistu siinä kovin hyvin. Flashin menneisyys on ainoa, joka tulee hieman selville, mutta silti jää täysin epäselväksi, miksi hän on aloittanut ihmisten auttamisen ja miten hän on saanut niin näyttävän asun. Aquaman käväisee elokuvan aikana kerran Atlantiksessa, joka on todella hämmentävä kohtaus, sillä hahmon historiasta ei kerrota oikeastaan mitään. Cyborgista paljastetaan, että hänelle kävi onnettomuus, jonka takia lähes kaikki hänen ruumiistaan täytyi korvata robottiosilla, mutta hänen taustansa jäävät muuten pimentoon. Olisi esimerkiksi kiva tietää, millainen henkilö Victor Stone oli ennen onnettomuutta?

Kyseessä on DC-elokuvista lyhyin filmi, minkä kyllä huomaa. Aiemmat teokset ovat lähennelleet kestossaan kahta ja puolta tuntia, jolloin niihin mahtui hidastempoisia kohtia, joita olisi voinut karsia pois. Justice League taas on liian tiivistetty paketti, joka tarvitsee aikaa hengittääkseen, sillä paikoitellen tarina kulkee Flashin vauhdilla. Elokuvaa katsoessa ei aika käy pitkäksi, mutta vain koska siinä tapahtuu ihan liian hurjalla vauhdilla kaikenlaista. Joko siinä kerrotaan tärkeää tietoa tai sitten siinä taistellaan Steppenwolfia ja tämän parademoni-armeijaa vastaan (niitä ihme höttimöntiäisiä, joista Bruce Wayne näki painajaista Batman v Supermanissa). Kiirehtivän rytminsä ja heikkojen hahmoesittelyidensä takia elokuva tuntuu jatkuvasti ärsyttävän sekavalta. Plussaa on kuitenkin se, ettei Justice League ole sekava samalla lailla kuin Batman v Superman, johon oli tungettu paljon kaikenlaista, mikä ei edes liittyneet sen elokuvan tarinaan. Tämä leffa osaa kyllä keskittyä omaan seikkailuunsa, mutta tällä kertaa elokuvaa pitäisi pidentää eikä lyhentää. Mukana on nimittäin muutamia kohtauksia, joista tuntuu puuttuvan pätkiä. Esimerkiksi noin puolessa välissä on toimintakohtaus, jossa sankarit ovat vaikeassa tilanteessa, mutta yhtäkkiä he ovatkin selvinneet siitä. Ihmettelin suuresti, mitä juuri tapahtui ja olen varma, että siinä välissä on joskus ollut jotain tärkeää. Ja silti elokuvalla on tarve aina välillä näyttää yhtä hädässä olevaa perhettä, jonka talo sijaitsee samassa paikassa kuin Steppenwolfin päämaja. Perheen hätä on kömpelösti luotu, eikä heistä jaksa kiinnostua, vaan toivoisi, että elokuva keskittyisi tärkeämpiin asioihin.

Itse tarina elokuvassa on todella yksinkertainen. Paha yrittää tuhota maailman ja sankarien täytyy pysäyttää hänet. Tavallaan on erittäin hyvä asia, ettei leffa yritä olla monimutkainen, vaan se keskittyy täysillä supersankaritiimiin; minkä takia he yhdistävät voimansa ja kuinka hyvin he toimivat yhdessä. Itse Justice League onkin elokuvan parasta antia. Supersankareiden faneille (kuten itselleni) on todella huikeaa nähdä ryhmä ekaa kertaa yhdessä. Pidin myös erittäin paljon siitä, kun alussa näytetään, kuinka paljon Supermanin kuolema on vaikuttanut ympäri maailman. On ollut toimiva ratkaisu, että synkkään DC-sarjaan on lisätty huumoria, sillä useissa kohdissa vitsit toimivat erittäin hyvin. Kyseessä on paljon kevyempää viihdettä kuin Man of Steel tai Batman v Superman, mikä tavallaan tekee katselukokemuksesta hieman mieluisamman. Vielä kun tarinankerronasta saisi parempaa, niin tämähän voisi olla mainio filmi. Aiempia DC-elokuvia on kritisoitu siitä, että niiden lopputaisteluissa tuhotaan kokonaisia kaupunkeja, jolloin satoja tuhansia ihmisiä kuolee. Kritiikkiä on selkeästi kuunneltu, sillä tämän leffan loppuhuipennus tapahtuu aika autiolla paikalla. Valitettavasti tämän takia mukana ei ole kunnon jännitettä siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa.

Elokuvan on ohjannut Man of Steelin ja Batman v Supermanin ohjaaja Zack Snyder, mutta samoja hommia on tehnyt myös Marvelin The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015) -leffat ohjannut Joss Whedon. Snyderin tytär teki nimittäin itsemurhan keväällä, minkä takia hän ei kyennyt viimeistelemään elokuvaa ja Whedon otti hänen paikkansa. Ohjaajanvaihdoksen kyllä huomaa. Välillä elokuva on sarjan aiempaa Snyder-synkistelyä ja välillä taas Whedonin kevyttä hömppää. Whedonin ja Chris Terrion käsikirjoitus ontuu, mutta kehnosta rytmistä voi syyttää myös leikkausta. Olen täysin varma, että filmi kesti alunperin paljon kauemmin, mutta siitä on pitänyt pätkiä todella isoja osioita pois. Kuvaus leffassa on sujuvaa, minkä lisäksi se on valaistu mukavan kirkkaaksi. Visuaaliset efektit eivät tosiaan ole parhaasta päästä. Cyborgin ja Steppenwolfin lisäksi monet muutkin jutut näyttävät todella digitaalisilta. Esimerkiksi autiokaupunki, jossa lopputaistelu tapahtuu, ei näytä lainkaan aidolta. Äänimaailma elokuvassa on kuitenkin onnistunut ja musiikit säveltänyt Danny Elfman on tehnyt erittäin hyvää työtä. Elfman on saanut upeasti ujutettua mukaan John Williamsin säveltämää, vuoden 1978 Supermanin tunnusmusiikkia, kuten myös vanhaa sävellystään, jonka hän teki Tim Burtonin Batman-elokuvaan (1989).

Yhteenveto: Justice League on ihan viihdyttävä teos, josta puuttuu kuitenkin asioita, jotta sitä voisi kutsua hyväksi elokuvaksi. Elokuva kiirehtii todella paljon ja tuntuu siltä kuin siitä puuttuisi palasia. Sen aikana ei ole tylsiä hetkiä, mutta siihen kaipaisi lähes puolen tunnin edestä lisää kohtauksia, jotta se tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Tarina on yksinkertainen, muttei elokuva hirveästi enempää juonta tarvitse. Uusien sankarien - Flashin, Cyborgin ja Aquamanin - taustoja olisi pitänyt tuoda paljon paremmin esille. Aquamanista on kuitenkin saatu oivallisen äijämäinen sankari, kun taas Flash varastaa jatkuvasti show'n huumorillaan. Cyborg jää tylsäksi hahmoksi. Myös leffan pahis Steppenwolf on harmillisen tylsä tapaus. Batman ja Wonder Woman ovat kuitenkin toimivia, ja näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Huumorin lisääminen on toimiva ratkaisu, mutta samalla on kadonnut jännite siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta Danny Elfman on tehnyt erinomaista työtä musiikkien kanssa ja saanut mukaan vanhoja tuttuja teemoja. Valitettavasti leffasta huomaa ohjaajanvaihdoksen, elokuvan ollessa välillä Snyderin synkistelyä ja välillä Whedonin huumoria. Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan sujuvaa viihdettä, mutta DC-elokuvien jättiteoksena tämä on vain iso pettymys. Jos pidät aiemmista DC-elokuvista, niin vilkaise ihmeessä myös Justice League. Sarjakuvien suurille faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa. Toivon todella, että tästä julkaistaan joskus pidempi versio, jossa monet rytmilliset ongelmat helpottuisivat ja uusien sankarien taustat avautuisivat paremmin. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka kannattaa jäädä vilkaisemaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Justice League, 2017, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, Dune Entertainment, Lensbern Productions

Arvostelu: The Snowman / Lumiukko (2017)

THE SNOWMAN (2017)

LUMIUKKO

Ohjaus: Tomas Alfredson
Pääosissa: Michael Fassbender, Rebecca Ferguson, Charlotte Gainsbourg, Michael Yates, Jonas Karlsson, J. K. Simmons, Ronan Vibert, Val Kilmer ja Toby Jones
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Snowman, eli suomalaisittain Lumiukko perustuu norjalaisen Jo Nesbøn suosittuun kirjaan "Snømannen" (2007). Elokuvan teko lähti käyntiin, kun Martin Scorsese päätti ohjata sen. Vuonna 2013 hän kuitenkin päätti luopua ohjaajan pestistään, jolloin hommaan valittiin Tomas Alfredson. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2016 Norjassa, jossa se toteutettiin täysin aidoissa lokaatioissa. Nyt filmi on saamassa ensi-iltansa Suomessa ja monet Nesbøn fanit odottavat elokuvaa innoissaan. Myös minä odotin näkeväni leffan, sillä sen trailer näytti erittäin mainiolta ja toivoin, että lopputuloskin olisi sellainen. Positiivisin mielin lähdin siis katsomaan The Snowmania, toivoen, että se onnistuisi tarpeeksi hyvin, jotta sitä voisi kirjan tavoin jatkaa, mutta suureksi harmikseni elokuva olikin suuri pettymys.

Kylmän talven alkaessa rikostutkija Harry Hole ryhtyy selvittämään katoamistapausta, johon liittyy lumiukkoa tavaramerkkinään käyttävä sarjamurhaaja.

Pääroolissa Harry Holena nähdään erinomainen Michael Fassbender, joka istuu hyvin rooliin. Fassbenderin ei usein tarvitse edes sanoa mitään, jotta katsoja ymmärtäisi, mitä hänen päässään liikkuu ja oppisi hahmosta paljon. Harry on joskus ollut erittäin taitava ja suosittu tutkija, joka on ratkonut useita rikoksia, mutta vuosien varrella hän on alkoholisoitunut. Hän pystyy vain juuri ja juuri keskittymään sekä uuteen tapaukseen että perheeseen, joka voisi olla hänen. Harry on selvästi parasta elokuvassa ja häntä on kiinnostavaa seurata.
     Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015) avulla kuuluisuuteen noussut Rebecca Ferguson näyttelee Katrinea, tulokasetsivää, joka auttaa Harrya tutkinnassa. Katrinelle on luotu oiva tausta ja hänestäkin on saatu mielenkiintoinen henkilö. Hän ei täysin toimi sääntöjen mukaan, mikä luo hyvän lisäyksen hahmoon. Ferguson suoriutuu roolistaan mainiosti.
     Harry Holella on hänen ex-tyttöystävänsä Rakelin (Charlotte Gainsbourg) kanssa yhteinen lapsi Oleg (Michael Yates), joka ei tiedä Harryn olevan hänen isänsä. Rakel on löytänyt uuden miehen, Mathiaksen (Jonas Karlsson), jonka kanssa hän ja Oleg ovat perhe. Läpi elokuvan kulkee iso sivujuoni, jossa Harry yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja pitää yhteyttä poikaansa. Perheen näyttelijät eivät ole kummoisia, mutta tarpeeksi hyviä osiinsa.
     Elokuvassa nähdään myös huikea J. K. Simmons Arve Støpina, Oslon talviurheilun johtohahmona, Ronan Vibert Harryn pomona ja Val Kilmer etsivänä, joka yritti vuosia aiemmin napata lumiukkomurhaajan. Kilmer osoittaa jälleen, ettei hän ole kovin hyvä näyttelijä, kun taas Simmons on erittäin alikäytetty roolissa, jolla ei ole oikeastaan mitään väliä elokuvassa.

The Snowman alkaa todella hyvin ja leffa nappaa heti mukaansa jännittävässä prologissa. Elokuva myös jatkaa erittäin kelpoa linjaansa hetken, kunnes alkaa tuntua siltä, ettei mitään sieppausta taidakaan tapahtua. Alkupää keskittyy paljon Harryn väleihin poikansa kanssa ja välillä filmi tuntuu hieman liikaa perhedraamalta. Onneksi ensimmäisen sieppauksen tapahtuessa tunnelma muuttuu takaisin jännittäväksi trilleriksi. Vaikka aluksi voi tuntua hölmöltä, että murhaaja näkisi joka kerta suurta vaivaa tehdäkseen lumiukon uhrin talon eteen, koko homma esitetään tarpeeksi karmivasti, jotta siitä katoaa vitsikkyys. Sieppauskohdissa elokuva onkin parhaimmillaan ja on myös mielenkiintoista seurata Harryn ja Katrinen työskentelyä. Mielenkiinto itse filmiä kohtaan kuitenkin katoilee vähän väliä, sillä tarina tuntuu keskittyvän ihan liikaa Harryn perhedraamaan, joka tuntuu suurimmaksi osaksi täysin irralliselta kokonaisuudesta. Sille löydetään kyllä oikeaa käyttöä, mutta pääasiassa elokuva tuntuu suorastaan tylsältä, kun perhejutut tunkevat väkisin päälle. Huomasin jopa parissa kohtaa, kun juoni ei kulkenut eteenpäin, että minun piti taistella pysyäkseni hereillä. Usein vaikuttaa siltä kuin leffa ei edes tietäisi, mitä tarinaa se yrittää kertoa ja mukaan on tungettu liikaa asioita (kuten J. K. Simmonsin hahmo), jolloin se on välillä yllättävänkin sekava. The Snowman selvästi luulee olevansa fiksumpi kuin se todellisuudessa onkaan.

Jossain kohtaa elokuvaa tehdessä on menty pahasti vikaan ja kun siihen etsii syytä, niin voi huomata, että tekijät palasivat vielä muutama kuukausi sitten tekemään uusintakuvauksia filmiä varten. Sitä on vaikea sanoa, olivatko uusintakuvaukset sitä varten, että ensimmäiset versiot leffasta eivät toimineet, vai eikö yhtiö vain ollut tyytyväinen filmiin ja halusi muokata siitä oman versionsa, jolloin ohjaajan luoma visio katoaa. Näin on käynyt esimerkiksi vuoden 2015 Fantastic Fourin ja viime vuoden Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kohdalla. En tiedä, mitä kaikkea tekijöiden täytyi kuvata uudestaan, mutta ainakin yksi sieppaustilanne on täysin erilainen trailerissa kuin mitä se on itse elokuvassa. Trailer näyttää muitakin lyhyitä kuvia, jotka eivät ole lopullisessa tuotoksessa, mikä on suuri harmi. Odotin esimerkiksi aika paljon näkeväni kohtauksen, jossa esiintyy palava talo, mutta sitä ei ole lainkaan leffassa. Myös loppuhuipennus on selvästi työstetty uudestaan, sillä se on niin surkea, juosten kustu finaali, että se on varmasti kirjoitettu hätäisesti uudelleen. Loppupää jättää myös suuren kysymyksen erään tärkeän hahmon kohtalosta. The Snowman sisältää hyviä (ja yllättävän raakojakin) hetkiä ja se on parissa kohtaa jännittävä, mutta kokonaisuus on silti laimea ja unohdettava etsivätarina, jolle tuskin tulee jatkoa.

Filmin ohjauksesta vastaa ruotsalainen Tomas Alfredson, joka on ohjannut aiemmin neljä elokuvaa Ruotsissa ja yhden Isossa-Britanniassa, eli tähtinäyttelijöillä varustetun Tinker Tailor Soldier Spyn (2011). Ottaen huomioon, että Ruotsi on suuresti tunnettu dekkarielokuvistaan, kuten 32-osainen Wallander-elokuvasarja (2005-2013) ja Stieg Larssonin kirjoihin perustuva Millenium-trilogia (2009), on outoa, kuinka heikko filmi tästä tuli. Käsikirjoitukseen on tungettu liikaa asioita. Kuvaus on sentään hyvin hoidettu ja Norjan lumiset maisemat näyttävät todella upeilta. Leikkaus on paikoitellen kummallista ja lisää sekavuutta. Ääniefektit ovat oivalliset ja Marco Beltramin säveltämät musiikit sopivat filmiin, luoden tarvittaessa osuvaa tunnelmaa.

Yhteenveto: The Snowman alkaa mainiosti, mutta hyvin pian se alkaa vain laahaamaan. Vaikka perhedraamailu on loppujen lopuksi tärkeä osa tarinassa, on se kömpelösti kirjoitettu mukaan, jolloin tuntuu siltä kuin filmi yrittäisi kertoa kahta juonta. Itse rikoksen tutkiminen on mielenkiintoista, joten on ärsyttävää, kun päälle tunkee vähän väliä puuduttava perheosio. Leffassa on mukana turhia asioita ja esimerkiksi alikäytetyn J. K. Simmonsin voisi poistaa kokonaan. Paikoitellen filmi luulee olevansa fiksumpi kuin se onkaan, mikä vain ärsyttää. Huonointa elokuvassa on sen lopetus, joka on niin hätäisesti tehty, että koko hommalla ei tunnu olevan merkitystä. Jännittäviä ja rajuja hetkiä on muutamia, mutta siihen se jää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Michael Fassbender pääroolissa Harryna, mutta eivät he kykene pelastamaan kokonaisuutta. The Snowmanin takia ei siis kannata raahautua leffateatteriin asti, vaan sen voi hyvin katsoa vaikka jonain kylmänä talvi-iltana muutaman vuoden päästä, kun se tulee televisiosta. Itse en ole Nesbøn kirjaa lukenut, mutta näytöksessä oli paikalla eräs kirjailijan fani, joka oli suuresti pettynyt leffaan ja sanoi, että monia juttuja oli muutettu, joten en suosittele tätä edes kirjan ystäville. Norjan lumisia maisemia on ilo katsella, mutta kokemusta parantaisi selvästi parempi elokuva. Jos aikomuksena oli aloittaa Harry Hole -leffasarja, niin siitä on varmaan turha haaveilla enää...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Snowman, 2017, Universal Pictures, Another Park Film, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: Terminator Genisys (2015)

TERMINATOR GENISYS

Ohjaus: Alan Taylor
Pääosissa: Jai Courtney, Emilia Clarke, Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, J. K. Simmons, Dayo Okeniyi, Matt Smith, Byung-hun Lee ja Courtney B. Vance
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

James Cameronin tekemä Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joten sarjaa jatkettiin. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa seurasi jälleen. Cameron kuitenkin poistui projektista ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Kolmas osa Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta se tuotti niin paljon rahaa, että sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Ohjaaja vaihtui jälleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin McG, jolla oli suunnitelmia kokonaisen uuden Terminator-trilogian varalle. Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) oli taas yksi kassamagneetti, mutta koska se ei saanut kovin positiivista palautetta, eivät jatkosuunnitelmat käyneet toteen. Viidennen osan teko osoittautui myös hankalaksi sen takia, että sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertelemään yhtiöltä toiselle, kunnes lopulta ne päätyivät Annapurna Picturesille vuonna 2012. Uuden leffan suunnittelu alkoi hyvin nopeasti ja kuvaukset lähtivät käyntiin kaksi vuotta myöhemmin. Lopulta Terminator Genisys sai ensi-iltansa kesällä 2015. Elokuva menestyi hyvin, muttei tarpeeksi jotta sitä olisi voinut pitää suurhittinä. Kriitikot eivät elokuvasta pitäneet ja monet fanit olivat myös pettyneitä. Itse taas pidin leffaa viihdyttävänä, kun kävin katsomassa sen elokuvateatterissa. Vaikka ostin sen Blu-rayna, en ollut kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, kunnes vuoden alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden elokuvasarjan arvostelut kesälle 2017. Terminator-sarja voitti, jolloin oli jälleen aika katsoa filmit läpi ja arvostella ne.

Tulevaisuudessa pahaa Skynetiä ja sen tuhoajakoneita vastaan taistelevan ihmisvastarinnan johtaja John Connor lähettää uskollisen sotilaansa Kyle Reesen ajassa taaksepäin vuoteen 1984, suojelemaan Johnin äitiä, Sarahia, tuhoajalta joka on lähetetty tappamaan Sarah. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet paljon, eikä menneisyys ole samanlainen, millaisena John sen kuvaili Kylelle.

Kyle Reeseä näyttelee Jai Courtney, joka ei täysin toimi roolissa. Kyle on nuori sotilas, joka ei tiedä muuta elämää kuin taistelun Skynetiä vastaan. Hän on uskollinen John Connorille ja on heti valmis taistelemaan tämän äidin puolesta, kun John niin pyytää. Läpi elokuvan Kylen taistelutaidot pääsevät esille, mutta valitettavasti näyttelijätaidot eivät, sillä Courtney ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Tämän huomaa varsinkin kohtauksissa, joissa hänellä ei ole muuta tehtävää kuin puhuminen. Silloin hän ei kykene tuomaan tarvittavaa uskottavuutta esille.
     Sarah Connorina nähdään Game of Thrones -sarjan (2011-) tähti Emilia Clarke, jonka tiedän osaavan näytellä. Tässä Clarke ei kuitenkaan onnistu, sillä hän ei sovi rooliin lähes yhtään. Hän näyttää aivan liian nuorelta, eikä hän ole kaikkein uskottavin toimintakohtauksissa pistoolien ja kiväärien kanssa. Vaikka leffassa Sarah onkin samanikäinen kuin alkuperäisessä The Terminatorissa, on hahmo täysin erilainen. Sarah tietää tulevaisuudesta ja hän onkin valmistautunut sitä varten kouluttamalla itseään taistelemaan ja selviytymään.

Arnold Schwarzenegger tekee paluun sarjaan kahdentoista vuoden tauon jälkeen. Herra nähdään tietty tutussa roolissaan tuhoajana, eli Terminaattorina. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saavu tulevaisuudesta leffan alussa ja heilu tunteettomana siihen asti, että häntä opetetaan ihmisten tavoille, vaan hän on kulkenut jo vuosia Sarahin mukana, joka on nimennyt hänet Papaksi. Papasta onkin muodostunut isähahmo Sarahille, jonka tehtävänä on suojella Sarahia siihen asti, että itse tuhoutuu. Papa on kiehtova ja erilainen Terminaattorihahmo, sillä hän on paljon vanhempi kuin tuhoajat yleensä ja hänessä on enemmän inhimmillisiä piirteitä. On upeaa nähdä Schwarzenegger jälleen ikonisessa roolissaan, mutta harmillisen usein elokuvan aikana hän näyttää siltä, ettei häntä oikein kiinnosta enää.
     John Connorina nähdään tällä kertaa Apinoiden planeetan vallankumouksesta (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) tuttu Jason Clarke, joka on kahden päänäyttelijän tavoin väärä valinta rooliin. Clarke ei ole uskottava suurena johtajana ja hän vetää osansa muutenkin aika laiskasti. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä Johnin hahmo on kirjoitettu todella typerästi. Hänet on suoraan sanottuna pilattu ihan totaalisesti.
     Elokuvassa nähdään myös loistava (mutta tässä leffassa pahasti alikäytetty) J. K. Simmons etsivä O'Brienina, joka tietää tuhoajista menneisyydessä ja yrittää selvittää, mistä ne tulevat; Byung-hun Lee tuhoajamalli T-1000:na, joka kykenee muotoutumaan erilaisin tavoin, sillä se on tehty nestemäisestä metallista; Dayo Okeniyi Danny Dysonina, joka on luonut Genisys-ohjelman, jota ihmiset odottavat innolla; Courtney B. Vance Dannyn isänä, Miles Dysonina, joka on tuttu hahmo Terminator 2:sta; sekä uudessa Doctor Who -sarjassa (2005-) pääosaa kolmen kauden ajan esittänyt Matt Smith, joka nähdään pienessä, mutta tarinan kannalta tärkeässä roolissa.

Vaikka Terminator Genisystä pidetään sarjan viidentenä osana, ei se sitä kuitenkaan ole - ainakaan täysin. Teos on kyllä viidentenä ilmestynyt elokuva sarjassa, mutta heti alussa huomaa, ettei siinä huomioida edellisiä osia. Ensimmäisten viiden minuutin aikana Terminator 2: Tuomion päivä, Terminator 3: Koneiden kapina ja Terminator - Pelastus kirjoitetaan ulos jatkumosta, kertomalla tuomion päivän ajankohdaksi täysin eri vuosi kuin milloin se sarjassa oikeasti tapahtui ja näyttämällä Johnin ja Kylen ensikohtaaminen täysin erilaisella tavalla kuin edellisessä elokuvassa. Filmillä on selvästi yritetty aloittaa sarjaa alusta, siinä toivossa, että se nousisi yhtä suosituksi kuin esimerkiksi supersankarielokuvat, mutta siinä ei ole onnistuttu yhtään. Niissä supersankaripätkissä on nimittäin yksi asia, mitä tämä todella kaipaa: selkeä tarina.

Tuntuu siltä kuin käsikirjoittajat eivät olisi edes yrittäneet. Jos edellisissä osissa oli outouksia aikamatkustushommissa, tässä ne muuttuvat ihan käsittämättömiksi. Heti alussa tulee ensimmäinen virhe siinä, että jos kerran 1980-lukua on menty muokkaamaan, niin sen olisi pitänyt vaikuttaa tulevaisuuteenkin, eikä Kylelle pitäisi olla mikään yllätys, että Sarah olikin toimintasankari jo vuonna 1984. Juonikin poukkoilee sinne sun tänne. Yhdessä kohtaa pääkolmikko päättää matkustaa ajassa eteenpäin vuoteen 2017, ihan vain koska Kyle näki pari kertaa unta, että silloin tapahtuisi jotain jännää. Ja sitten mukaan tulee elokuvan pahis, joka on todella typerryttävän laiska ratkaisu. Elokuva on täynnä huonoja päätöksiä aina juonikuvioista roolituksiin, jolloin siitä on aika vaikea nauttia. Jo pelkästään se, että sarjaa ei keksitä jatkaa mitenkään muuten kuin kierrättämällä ensimmäisen osan juttuja uudestaan, on äärimmäisen laiska ratkaisu.

Se on kuitenkin pakko sanoa, että leffan alkupäässä nähdään erinomainen kohtaus. Siinä on nimittäin kopioitu alkuperäistä Terminator - tuhoajaa lähes kuva kuvalta, kun digitaalisesti nuorennettu Arskanaattori saapuu menneisyyteen ja käy kolmen punkkarin kimppuun. Tämä kuitenkin keskeytyy, kun paikalle ilmestyy vanha Papa, joka käy taistoon nuorempaa kyborgia vastaan. Se on selvästi koko teoksen paras kohtaus, mikä on sinänsä surullista, että mikään leffan ikioma hetki ei yllä lähellekään sen tasoa. Joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia on kyllä mukana; esimerkiksi taistelu Golden Gate -sillalla koulubussissa on oikein mainiota hömppää. Valitettavasti mukana ei ole ainuttakaan kovin ihmeellistä toimintapätkää. Lopputaistelu on myös liian pitkä, jolloin jopa sen pieni viihdyttävyysarvokin laskee. Jännitystäkään ei ole saatu luotua mihinkään kohtaan, varsinkaan kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa jännitti, milloin ja mistä pahis seuraavaksi hyökkää, tässä vain odottaa, että vastus vaivautuisi ilmestymään paikalle, jotta jotain vähänkin mielenkiintoista tapahtuisi.

Huumoria on sentään mukana ja jotkut jutut jopa hieman naurattavat - pääasiassa Papan hymyilyhetket. Romantiikkaa löytyy tietty Sarahin ja Kylen väliltä samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassa, mutta sitä ei pohjusteta tarpeeksi hyvin, jotta ensisuudelma liikuttaisi katsojaa mitenkään. Loppuhuipennus on hieman antiklimaattinen ja kun filmi on ohi, ei katsojaa jaksaisi enää kiinnostaa koko sarja. Voi mikseivät tekijät vain tehneet kunnon jatko-osaa Terminator Salvationille? Alussa nähdään tyylikästä tulevaisuussotaa koneita vastaan laserpyssyjen kanssa ja sitä olisi voinut koko leffa olla täynnä. Filmin olisi pitänyt seurata Johnin ja Kylen ystävyyttä, kun he yrittävät päihittää Skynetin, ei mitään tällaista sekamelskaa.

Elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää ohjaaja Alan Tayloria, joka on aiemmin tehnyt mm. Thor: The Dark Worldin (2013). On nimittäin aika vaikeaa työskennellä surkean käsikirjoituksen kanssa ja yrittää saada siitä hyvä kokonaisuus. Kirjoittajakaksikko Laeta Kalogridis ja Patrick Lussier ovat epäonnistuneet sekä tarinassa että dialogissa, joka kuulostaa välillä tosi kehnolta. Visuaalisesti Terminator Genisys näyttää kuitenkin pääasiassa hyvältä. Muutamat kohdat näyttävät liian digitaalisilta, kuten lopun helikopteriosio, mutta alun tulevaisuussotimiset ovat tyylikkäitä, minkä lisäksi tietokoneella nuorennettu Schwarzenegger näyttää oivalliselta - jopa paremmalta kuin vuosi myöhemmin ilmestyneen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) digi-Tarkin ja digi-Leia. Kuvaus on myös hyvää ja tasaista. Leikkauksessa on tehty suunnilleen parasta jälkeä, mitä kuvatusta materiaalista edes saisi aikaan. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Lorne Balfe on onnistunut musiikeissa. Tuttu teemamusiikki on mukana ja sen rummut paukkuvat mahtipontisemmin kuin koskaan ennen!

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on näyttelijöistä ja hahmoista kertova "Family Dynamics", kuvauksista kertova "Infiltration and Termination", sekä efekteistä kertova "Upgrades: VFX of Terminator Genisys". Katsottavaa on yhteensä lähes tunniksi.

Yhteenveto: Terminator Genisys on heikko yritys jatkaa todella hyvin alkanutta sarjaa ja vielä heikompi yritys aloittaa se jollain tapaa alusta. Leffan tarinassa kuljetaan erittäin laiskoja ja tylsiä reittejä, minkä lisäksi filmi on paikoitellen jopa yllättävänkin sekava, etenkin kun käsikirjoittajat eivät ole miettineet aikamatkustusta ollenkaan loppuun asti. Teoksen pahis on äärimmäisen kehno ratkaisu. Mukana ei ole minkäänlaista jännitystä, ei edes toimintakohtauksissa, vaikka ne suurimmaksi osaksi viihdyttävätkin - varsinkin alun tulevaisuustaistot, joita toivoisi elokuvan olevan täynnä. On upeaa nähdä Arnold Schwarzenegger taas tuhoajana, mutta hän näyttää usein olevansa kyllästynyt rooliinsa. Jai Courtney, Emilia Clarke ja Jason Clarke eivät taas sovi osiinsa, minkä lisäksi harmittaa, että mahtava J. K. Simmons on todella alikäytetty. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa toimivat, mutta mukana on myös heikkoja efektejä. Säveltäjä Lorne Balfe on saanut tehtyä tutusta Terminator-tunnusmusiikista entistäkin rautaisemman. Jos pidit edellisistä sarjan osista, niin voihan Terminator Genisyksenkin vilkaista. Jos taas olet kahden ensimmäisen osan suuri fani, muttet ole pitänyt niiden jälkeisistä osista, tämä luultavasti aiheuttaa pettymyksen. Kun filmi ei ota huomioon kahta edellistä osaa (eikä Terminator 2:n loppua), niin edellisten osien näkeminen ei ole välttämättömyys. Tämä ei kuitenkaan toimi tarpeeksi hyvin yksinään, jotta tästä voisi aloittaa sarjan katselun, vaikka tarkoitus olikin tehdä tästä sarjan uudelleenkäynnistys. Ainakin alkuperäinen Terminator - tuhoaja pitää katsoa ennen tätä. Toivon, että sarja saisi vielä jatkoa, mutta toivon, että se mietitään kunnolla loppuun, ennen kuin kameraa pistetään kertaakaan päälle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theterminatorfans.com
Terminator Genisys, 2015, Paramount Pictures, Skydance Media

Arvostelu: Patriots Day / Ajojahti (2016)

PATRIOTS DAY (2016)

AJOJAHTI

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Mark Wahlberg, John Goodman, Themo Melikidze, Alex Wolff, Jimmy O. Yang, Kevin Bacon, J.K. Simmons ja Michelle Monaghan
Genre: draama, trilleri
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

Minun on pakko tunnustaa, etten erityisemmin seuraa uutisia. Silti isot tapahtumat ja esimerkiksi terrori-iskut Euroopassa uutisoidaan sosiaalisessa mediassa niin laajasti, että on outoa, jos niistä ei edes jotenkin kuule. Uusi kauhistuttava "villitys" ajaa isolla ajoneuvolla väkijoukkoon on näkynyt esimerkiksi Facebookissa useasti, kun sellaista on muutamissa maissa tapahtunut. Pariisi koki erittäin raskaan iskun loppuvuodesta 2015, kun kuudessa eri paikassa toteutettiin iskuja. Tunnetuin terroristi-isku 2000-luvulta on kuitenkin mitä luultavimmin vuoden 2001 lentokoneiskut World Trade Centerin kaksoistorneihin New Yorkissa. Nämä tapahtumat ovat kauheita ja saavat eri maiden kansat pelon valtaan. Aluksi tapahtumista kohistaan paljon, jonka jälkeen tulee lisäuutisia syistä ja tekijöistä. Jossain kohtaa ilmestyy dokumentteja ja kun tarpeeksi kauan on kulunut aikaa, niin jutusta tehdään tietty elokuva. Uusimpana on Suomeen myöhässä ilmestyvä Patriots Day, joka käsittelee vuonna 2013 tapahtunutta Bostonin maratonin pommi-iskua. En tiedä miksi, mutta minulla ei ollut muistikuvaa tapahtuneesta, vaikka aivan varmasti näin siitäkin paljon uutisia. Ehkä juuri sen takia minua kiinnostikin nähdä elokuva, sillä halusin tietää tapahtuneesta enemmän. Näyttelijälista vaikutti lupaavalta ja ajattelin, että ihan mainio elokuva voisi olla kyseessä. Kävin katsomassa Patriots Dayn ja olin erittäin yllättynyt, kuinka hieno se todella olikaan.

Elokuva vuoden 2013 Bostonin maratonin pommi-iskusta, joka kertoo tapahtuman selvittäjistä, aiheuttajista ja uhreista.

Patriots Dayn pääosassa nähdään Mark Wahlberg, joka on yleisesti hyvä näyttelijä, vaikka onkin tehnyt useita huonoja roolivalintoja. Esimerkiksi Max Paynessa (2008) hän (ja kaikki muukin) on aivan hirveä. Tässä leffassa Wahlberg vetää kuitenkin erittäin mainion suorituksen. Hän esittää poliisi Tommy Saundersia, joka on paikalla iskun sattuessa ja yrittää kaikkensa selvittääkseen tekijät. Wahlberg tuo tunnetta mukaan todella hienosti ja yhdessä kohtauksessa hän on jopa jokseenkin sydäntäsärkevä. Tommy on kunnollinen poliisi, mutta hänestä löytyy myös ripaus sooloilijaa. Toimivana yksityiskohtana hahmolla on hänen rikkinäinen polvensa, jonka takia hän joutuu kaiken aikaa ontumaan hieman.
     John Goodman näyttelee poliisikomisario Ed Davisia, joka yrittää pysyä tilanteen pomona, vaikka FBI saapuu paikalle antamaan ohjeita. Komisario Davis selkeästi arvostaa ja rakastaa Bostonia, ja yrittääkin näyttää, että kyseessä on "hänen kaupunkinsa", eikä minkään FBI:n. Goodman on tuttuun tapaansa hyvä osassaan.
     Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka paljon itse iskun tekijöitä näytettiin elokuvassa. Tekijäthän ovat veljekset Tamerlan (Themo Melikidze) ja Dzhokhar (Alex Wolff) Tsarnaev. Koko elokuvan mietin, että kylläpäs Dzhokhar näyttää paljon Nat Wolffilta ja loppujen lopuksi näyttelijä olikin Natin isoveli. Hienoa elokuvassa on, että vaikka veljekset tekivätkin hirveän teon, heitä ei esitetä suoraan tarinan ilkeinä pahiksina, vaan heistä on tehty ihmisiä, mikä tuntui epätavalliselta, kun ottaa huomioon, että kyseessä on Hollywood-leffa. Tamerlan on selkeästi pomottelevampi ja päättäväisempi, kun taas Dzhokhar joutuu enemmän tai vähemmän pakosta roikkumaan hänen mukanaan. Välillä Dzhokharia kävi jopa hieman sääliksi. Kummatkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin ja on tavallaan ollut rohkeaa ottaa tällainen rooli vastaan, etenkin kun todellisesta tapahtumasta on kulunut vasta muutama vuosi.
     FBI-agentti Richard DesLauriersia esittävä Kevin Bacon on näyttelijöistä heikoin lenkki. Bacon toimii joskus joissain rooleissa, mutta FBI:n isona kihona hän ei ollut vakuuttava. Onneksi häntä ei kovin paljoa nähdä, mutta senkin pienen roolin olisi voinut suorittaa joku pätevämpi näyttelijä.
     Elokuvassa nähdään myös J.K. Simmons pienen Watertown-kaupungin poliisi Jeffrey Pugliesena, joka innostuu, kun terroristit saapuvat hänen kaupunkiinsa, jossa ei yleensä tapahdu mitään. Michelle Monaghan näyttelee Tommyn vaimoa, Carol Saundersia, Jimmy O. Yang esittää nuorta Dun Mengia, jonka roolin merkityksen avautuminen vie aikaa, Jane Picking näyttelee poliisi Sean Collieria ja Melissa Benoist nähdään Tamerlanin Katherine-vaimona. Leffassa seurataan myös välillä eri henkilöitä, jotka olivat paikalla iskun sattuessa. Esimerkiksi Patrick Downes (Christopher O'Shea) ja Jessica Kensky (Rachel Brosnahan) ovat pariskunta, jotka kadottavat toisensa sairaalaan joutuessaan ja Steve Woolfendenin (Dustin Tucker) poika Leo (Lucas Thor Kelley) viedään eri paikkaan kuin isänsä. Nämä lisätarinat tuovat enemmän sisältöä elokuvaan ja tarjoavat parempaa tunnetta siitä, että koko hirveys oikeasti tapahtui.

Leffasta löytyvä tunne on erinomaisesti toteutettu. Alkupuolella kun hahmoja esitellään, saattaa miettiä, onkohan tässä nyt liikaa henkilöitä seurattavaksi? Kuitenkin kun maratonkohtaus alkaa, huomaa jo jännittävänsä, mitä tuleman pitää. Pommien räjähdykset ovat vaikuttavasti toteutettuja, kuten myös sekasorto, minkä räjähdykset aiheuttavat. Ihmisten paniikki on tuotu huikeasti esille ja uhrit sekä vahingoittuneet näytetään yllättävän rajussa kunnossa olevina. Yhtäkkiä ruudulla jopa näkyy kadulla lojuva verinen irtojalka. Kohtauksen aikana on vaikea olla hämmästelemättä tunnelatausta, minkä elokuva on aiheuttanut. Samalla alkaa myös heräillä pieni pelko, että mitä jos loppuleffa ei olisikaan yhtä toimiva? Iskut nimittäin tapahtuvat jo puolen tunnin kohdalla, jolloin elokuvaa on vielä puolitoista tuntia jäljellä. Monella elokuvalla, joissa kohokohdat ovat heti alkupuolella, on taipumusta muuttua heikommaksi loppua kohti. Esimerkiksi elokuvan Flight (2012) tähtihetki tapahtuu heti alussa, eikä elokuva enää löydä uusia asioita tarinastaan, joista katsoja voisi olla innoissaan.

Onneksi Patriots Day ei kärsi samasta ongelmasta. Kun paniikki on hälvennyt, alkaa tutkinta siitä, ketkä olivat koko jutun takana. Samalla näytetään, kuinka tekijäveljekset valmistautuvat toiseen iskuunsa. Tarinaan syntyy jännite ja on oikeasti upeaa, että leffan tekijät ovat päättäneet näyttää hyvinkin paljon asioita iskun aiheuttajien näkökulmasta. Nopeasti esitellyille sivuhahmoille syntyy jonkinlainen tarkoitus ja oli kiva nähdä edes hieman heidänkin taustojaan. Se toi realistisuuden tunnetta, kun kaikki tapahtumat eivät pyörineet vain tiettyjen henkilöiden ympärillä. Tunnetta tuovat myös valvontakamerakuvat, joita leffassa on käytetty. Vaikea sanoa, olivatko kuvat oikeasti vuodelta 2013, vai tehtiinkö ne varta vasten elokuvan takia? Myös uutiskuvaa on käytetty ja sen uskoisin olevan aitoa.

Pommi-isku ei loppujen lopuksi olekaan elokuvan isoin juttu, vaan lopun jännite ja hieman piinaava tunnelma, kun tekijöitä yritetään ottaa kiinni. Itselleni kohokohta oli Watertownin lähiössä tapahtuva ammuskelukohtaus, jossa jännitys kasvoi kaiken aikaa, eikä katsojana voinut liikkua mihinkään, sillä oli aivan pakko nähdä kaikki, mitä tapahtuu. Pienten pommien aiheuttamat räjähdykset naapurustossa, sekä autojen takaa käytävä ampuminen olivat hienosti tehtyjä. Kohtaus tuntui myös paljon henkilökohtaisemmalta ja uhkaavammalta, sillä se käytiin pienessä lokaatiossa verrattuna katuun, jossa pommi-isku tapahtui. Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista tulitaistelukohtauksista vuoden 2016 elokuvissa. Vaikka yleinen tunnelma on muuten erinomaisesti luotu ja leffa itsessään on loistava, siitä kuitenkin löytyy hieman hölmöä Yhdysvaltojen tuttua patrioottihenkeä. Onneksi "USA on paras maa" -henki huokuu vain parista kohtaa.

Elokuvan on ohjannut Peter Berg, joka ohjasi viime vuonna myös Deepwater Horizonin (2016). Senkin pääosassa nähtiin Mark Wahlberg. Patriots Day on Bergin ja Wahlbergin kolmas yhteistyö, ensimmäisen ollessa The Lone Survivor (2013). Berg toimi myös käsikirjoittajana ja hänen työnsä laatu on parantunut huomattavasti viime vuosina, jos vertaa hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Hancock (2008) on vitseistään huolimatta vain ihan kiva supersankaripätkä ja Battleship (2012) tuntuu kehnolta Transformers -leffasarjan (2007-) kopiolta. Toivottavasti Bergilta nähdään tulevaisuudessakin tällaisia elokuvia. Vaikka Mark Wahlberg on hyvä näyttelijä, voisi Berg kuitenkin ottaa seuraavaan leffaan jonkun toisen päätähdeksi. Patriots Dayn alkupuolella kuvaus on epätasaista ja heikkoa, mutta se onneksi paranee huomattavasti loppua kohti. Leikkaus on sujuvasti toteutettu. Visuaalisesti elokuva on näyttävä. Etenkin räjähdykset ovat upeasti toteutettuja. Äänitehosteet tuovat lisätunnetta. Valitettavasti Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit hukkuvat kokonaan unholaan.

Yhteenveto: Patriots Day on erinomainen elokuva oikeasti tapahtuneesta terroristiteosta, joka sisältää paljon tunnetta ja jännittävän latauksen alusta loppuun. Itse pommi-iskukohtauksen aiheuttama paniikki ja sekasorto ovat huikeasti toteutettu, minkä lisäksi jännite loppuleffan ajan toimii hienosti. Tulitaistelu lähiössä on erittäin upea ja näyttävä. Mark Wahlberg on todella mainio pääosassa ja muut näyttelijät toimivat myös (Kevin Baconia lukuunottamatta). Peter Berg on tehnyt ohjaajana osaavaa työtä muuttaessaan tositragediaa elokuvaksi. Alkupuolella kuvaus on ärsyttävän heiluvaa, mutta se onneksi paranee elokuvan mennessä eteenpäin. Suosittelen katsomaan Patriots Dayn, jos aihe kiinnostaa. Jos leffalipun hintaa ei halua maksaa, niin kannattaa se katsoa joskus vaikka Netflixista tai televisiosta. Aluksi elokuva oli hyvä, sitten se muuttui todella hyväksi ja lopputulos oli mahtava, minkä takia Patriots Day pääsee parhaimpien elokuvien listalle vuodelta 2016! Todellakin ostan sen joku päivä ja katson uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.static1.squarespace.com
Patriots Day, 2016, CBS Films, Closest to the Hole Productions

Arvostelu: La La Land (2016)

LA LA LAND

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Emma Stone, John Legend ja J.K. Simmons
Genre: musikaali, draama
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: S

Kun näin ensimmäisen kerran La La Landin ison mainoksen Kinopalatsissa, mieleeni tuli saman tien Laulavat sadepisarat (Singin' in the Rain - 1952). Mielikuvani vahvistui, kun kuulin, että myös La La Land on musikaali. Singin' in the Rain on mielestäni todella mainio elokuva, joten kiinnostukseni La La Landia kohtaan heräsi. Mielenkiintoni kasvoi kahden päätähden (Emma Stone ja Ryan Gosling) takia. En erityisemmin jaksa katsoa tanssi- ja lauluelokuvia, mutta kuulin, että La La Landissa oltaisiin haettu juurikin samanlaista henkeä, mikä Laulavista sadepisaroista löytyy. Kuulin myös, että elokuvan uskotaan olevan vahvoilla ensi vuoden Oscar-kilpailussa, joten pakkohan se oli päästä näkemään. Yritin virittää aivoni oikeaan tunnelmaan aamupäivällä ennen näytöstä, toivoen, että näkisin kunnon hyvän mielen elokuvan.

Näyttelemisestä haaveileva Mia ja jazzmuusikon urasta unelmoiva Sebastian tapaavat, mikä muuttaa kummankin elämän.

Emma Stone esittää Miaa, kahvilassa työskentelevää haaveilijaa, joka käy kaiken aikaa koe-esiintymisissä, mutta ne eivät tunnu vievän häntä kohti unelmaansa. Mia tuntee olonsa ulkopuoliseksi ystäviensä keskellä, eikä lähde samalla innolla juhlimaan iltaisin. Hän haluaisi myös luoda oman näytelmänsä, muttei usko itseensä kovin paljoa, jotta pystyisi toteuttamaan sen. Emma Stone on mielestäni oikein mainio näyttelijä ja todistaa tässä olevansa jopa erittäin hyvä. Hän näyttää paljon tunteita ilmeillään ja eleillään, sekä äänellään. Stone saa katsojan välittämään Miasta lähes välittömästi. Hauskana yksityiskohtana on, että Mian puhelimen näyttö on rikki, mitä en ole kovin usein nähnyt elokuvissa.
     Ryan Gosling näyttelee Sebastiania, jazzmusiikkia rakastavaa pianistia, joka unelmoi omasta klubista ja muusikon urasta. Sebastianilla ei löydy rahaa kummankaan toteutukseen, mutta häntä ajaa eteenpäin päättäväisyys ja intohimo jazzia kohtaan. Välillä intohimo on jopa aggressiivista. Sebastianista näkee turhautuneisuuden, kun hänen uransa ei tunnu lähtevän liikkeelle. Ryan Gosling todisti viimeistään The Nice Guysissa (2016) olevansa todella hyvä näyttelijä ja jatkaa samalla linjalla tässäkin. Stonen tapaan Goslingin tuo tunnetta mukaan hahmoonsa ilmeiden, kehonsa ja äänensä kautta. Hauskana faktana on, että Stone ja Gosling ovat jo kaksi kertaa aiemmin nähty esiintyvän yhdessä elokuvissa Hölmö hullu rakkaus (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja Gangster Squad (2013). Kaksikon kemia toimii täydellisesti läpi elokuvan. Pääpariksi kaavailtiin aluksi Miles Telleria ja Emma Watsonia, mutta mielestäni Stone ja Gosling toimivat paljon paremmin pääkaksikkona.
     Elokuvassa nähdään myös mm. John Legend Sebastianin ystävänä Keithinä ja J.K. Simmons ravintolan pomona.

La La Land alkaa todella tyylikkäästi toteutetulla musikaalinumerolla, mikä tapahtuu ruuhka-aikaan moottoritiellä. Kun visuaalisesti kaikki on kohdallaan ja kappalekin toimii yllättävän hyvin, elokuva nappaa katsojan heti mukaansa. Aluksi tietenkin hieman naurattaa, että kuinka moni oikeasti alkaisi hoilaamaan iloisesti jumittavassa ruuhkassa? Itse ainakin hakkaisin torvea ja raivoaisin hyödyttömästi edessä oleville autoille. Elokuva on alkaa aivan mahtavasti ja pysyykin sellaisena pitkään. Päähenkilöihin pääsee tutustumaan helposti, ja katsoja alkaa välittämään Miasta ja Sebastianista. Alkupuoli jaksaa riemastuttaa erilaisilla musikaalikohtauksillaan ja jopa tanssikohdat toimivat mielestäni täydellisesti. Riemastumisen lisäksi katsoja kokee hämmästymistä, rentoutumista, sekä hyvää mieltä. Valitettavasti puolen välin kohdalla elokuva alkaa hieman junnata paikoillaan, eikä löydä ihan yhtä toimivaa tunnelmaa, jolloin ihmettelin, katsonko täysin eri elokuvaa kuin aiemmin. Onneksi jumituksenkin aikana elokuvasta löytyy upeita kohtia, joten se ei täysin latista lopputulosta. Päätöstä kohti elokuva myös paranee onneksi paljon. La La Landiin on saatu oivasti 1900-luvun alkupuolen tunnelmaa, vaikka se tapahtuukin nykypäivänä, jolloin siinä on hieman "ajaton" meininki.

Jos minun pitäisi katsoa kahden tunnin video tanssimisesta tai jos elokuva olisi kokonaan laulamista, La La Land ei toimisi minulle. Mutta kun tanssi ja laulu ovat saatu toimimaan hienosti tarinan kanssa, niin lopputuloksena on oikein viihdyttävä - paikoitellen aivan mahtava - elokuva. Ymmärrän kyllä, miksi tämä olisi ennakkosuosikki Oscareissa, mutta itse en miellä tätä vuoden parhaaksi elokuvaksi. Jotkut kohdat olivat mielestäni aivan uskomattoman hienoja ja olisin toivonut, että niitä olisi ollut vielä enemmän, mutta kun elokuva keskittyy pelkästään juoneensa ja siitä unohdetaan hetkeksi kaikki muut elokuvaa tehostavat asiat, siitä tuntuu selkeästi puuttuvan jotain. La La Landissa kuullut kappaleet ovat pääasiassa erittäin mainioita ja minua ärsyttää, ettei elokuvan hienoa soundtrackia löydä vielä mistään. En yhtään ihmettelisi, jos elokuva saisi palkintoja jo pelkästään laulujensa takia. Alun "Another Day of Sun" on kunnon hyvän mielen rallatus, "Someone in the Crowd" on puhtaasti naisten unelmointia rakkauden löytämisestä, "Audition (The Fools Who Dream)" on paikoitellen jopa surullinen ja useaan otteeseen kuultavassa "City of Stars" -kappaleessa Emma Stone ja Ryan Gosling pääsevät laulamaan yhdessä, kuten myös romanttisessa "A Lovely Nightissa". Hieno kuva elokuvan julisteessa on otettu "A Lovely Night" -kohtauksesta ja siinä on selvästi samanlaista henkeä kuin Laulavissa sadepisaroissa välillä. Uskoisin, että elokuva tulee toimimaan erittäin monille, paitsi jos on todella kyyninen henkilö, jolloin La La Landin henki ei välttämättä tartu.

Sebastian kertoo Mialle jazzin olevan yhtyeen tiimityötä, jossa eri soittajat pääsevät hieman jopa huomaamattomasti loistamaan vuorollaan. La La Land on elokuvana Sebastianin kuvaus jazzista, sillä siinä eri asiat ovat eri kohdissa suuremmin esillä. Alkupuolella kameratyöskentelyllä kikkaillaan, kun koko alun musikaalinumero tuntuu olevan yhden kuvan otto. Hienoja kuvia on myös paljon muutenkin. Jossain kohtaa äänitehosteet ovat korostettuina, kun taas joskus muut äänet katoavat ja musiikki soi muuten mykän kuvan päällä. Musikaali- ja tanssikohtaukset ovat erittäin selkeitä esimerkkejä tästä, mutta niitäkin on puolessa välissä vähemmän, jolloin tarinan draamailu nousee selkeämmin esille. Valoilla ja väreillä kikkaillaan todella huikeasti ja useaan otteeseen elokuvassa valo hahmon ympärillä himmenee, jolloin hahmo on korostettuna pimeyden keskellä. Pidän äärimmäisen paljon siitä, kuinka useassa kohtaa on mukana erittäin vähän leikkauksia. Värimaailmana elokuvassa on useaan otteeseen käytetty sinistä. Hauska juttu on, että nyt kun "Mannequin Challenge" on noussut internetilmiöksi, niin elokuvan parissa musikaalikohtauksessa taustan ihmiset pysyvät täysin paikoillaan, kun päähenkilöt tanssahtelevat heidän edessään. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Damien Chazelle, joka on tehnyt aiemmin elokuvan Whiplash (2014), jonka käsikirjoituksesta hän oli Oscar-ehdokkaana. Chazelle on nuori, mutta häneltä löytyy selvästi visiota ja mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi. Teknisesti La La Land on kaikin tavoin aivan mielettömän huikea taidonnäyte.

Yhteenveto: La La Land on erinomainen musikaalidraama, joka toimisi vieläkin paremmin, jos sen puolenvälin synkistelyn ja junnaamisen olisi tiivistänyt lyhyemmäksi. Silti sanon, että kyseessä on loistava elokuva ja tiedän, että se tulee vielä jonain päivänä löytymään hyllystäni. Ryan Gosling ja Emma Stone vetävät erinomaiset roolisuoritukset pääosissa. Katsojat pääsevät heti alusta asti mukaan juttuun ja hahmoista välittää helposti. On hienoa, miten eri asiat korostuvat elokuvassa eri kohdissa selkeämmin, mikä sopii täydellisesti Sebastianin kuvaukseen jazzista. Musikaali- ja tanssinumerot ovat todella hyviä ja koreografiat ovat tarkkaan mietittyjä. Kappaleet ovat mainioita ja viihdyttäviä. Alun pitkä kuva on huikeasti toteutettu ja elokuvasta löytyy paljon muitakin hienoja kuvia. Pidin siitä, että leikkaukset ovat oikeissa kohtauksissa pidetty minimaalisina. Valojen ja värien käyttö on todella tyylikästä. Tekniseltä puoleltaan kyseessä on täydellinen teos. Ohjaaja Damien Chazelle tietää selvästi, mitä tekee ja toivon, että häneltä tulisi uusi elokuva jo lähivuosien aikana. Pitääkin katsoa hänen ohjaamansa ja kirjoittamansa Whiplash uudestaan. La La Land ei ole kaikille, mutta suosittelen katsomaan sen, etenkin jos Laulavat sadepisarat on mielestänne hyvä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2016 - Muokattu 12.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.awardsdaily.com
La La Land, 2016, Black Label Media, Gilbert Films, Impostor Pictures, Marc Platt Productions

Arvostelu: Kung Fu Panda 3 (2016)

KUNG FU PANDA 3

Ohjaus: Alessandro Carloni ja Jennifer Yuh Nelson
Pääosissa: Jack Black, Bryan Cranston, Angelina Jolie, Dustin Hoffman, J.K. Simmons, James Hong, Seth Rogen, David Cross, Jackie Chan, Lucy Liu, Kate Hudson ja Randall Duk Kim
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

En jostain syystä mennyt katsomaan Kung Fu Panda 3:a, kun se ilmestyi alkukeväästä elokuvateattereihin. Olisin tietty halunnut mennä katsomaan sen, sillä pidän kahdesta aiemmasta osasta ja useista DreamWorks-yhtiön muista animaatioelokuvista. Silti elokuvakäynti jäi väliin ja odotin sitä, että elokuva ilmestyisi vuokrattavaksi. Kun tilaisuus siihen viimein tuli, kävin Makuunissa vuokraamassa Kung Fu Panda 3:n ja katsoin sen ensimmäistä kertaa, toivoen, että kahden ensimmäisen osan taso säilyisi samana.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Kung Fu Panda (2008) ja Kung Fu Panda 2 (2011)!

Po lähtee oikean isänsä Li Shanin kanssa salaiseen pandakylään oppimaan chin taidon, voidakseen päihittää pahan Kain, joka aikoo kerätä itseensä kaikkien kungfumestareiden chi-voimat.

Jack Blackin ääninäyttelemä Po-panda on jälleen hieman taitavampi, mutta ihan yhtä höhlä hahmo kuin ennenkin. Black sopii yhä hahmon rooliin, mutta hahmo ei toimi valitettavasti yhtä hyvin kuin kahdessa aiemmassa osassa. Pon menneisyyttä avataan vielä lisää ja hänen täytyy löytää paikkansa maailmassa. Edellisessä osassa Pon täytyi oppia hallitsemaan sisäistä rauhaa ja tässä hänen täytyy oppia hallitsemaan chin voima. Chi on kaikessa elävässä virtaava energia, jota voi hyödyntää kuin taikuutta. Lähinnä Po vain haluaisi elvistellä taidoillaan ja olla kylänsä sankari tekemättä paljoa.

Vihdoin tavataan Pon oikea isä, Li Shan, jonka äänenä kuullaan Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston. Cranstonilla on hyvin tunnistettava karhea ääni ja toimiikin tässä Pon isän äänenä. Harmi vain, ettei hahmo muuten oikeastaan innosta. Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on tietysti mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin. Ping pääsee jopa taistelemaan, eikä ole onneksi enää lainkaan ärsyttävä. Katsojana kokee hieman sääliä Pingiä kohtaan, sillä tämä alkaa menettämään isä-poika-suhdettaan Pohon, kun Li Shan ilmestyy kuvioihin. 
     Hurja viisikko on tietty mukana, kuten myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), jolla on onneksi enemmän tekemistä kuin edellisessä osassa. Viisikon Kurki (David Cross), Kyy (Lucy Liu), Mantis (Seth Rogen) ja Apina (Jackie Chan) jäävät todella pieneen osaan elokuvassa, eikä Tiikerittärelläkään (Angelina Jolie) ole oikeastaan paljoa tekemistä. Tiikeritär on taas kylmästi - mutta jokseenkin ystävällisesti - tuuppimassa Pota oikeaan suuntaan.
     Tässä elokuvassa on Kung Fu Panda -sarjan heikoin pahis, eli J.K. Simmonsin ääninäyttelemä Kai, joka himoitsee lisää voimaa ja valtaa. Simmons on oiva näyttelijä ja hänen äänensä sopii hyvin hahmolle, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Kai tekee kungfumestareista itselleen jonkin sortin zombiarmeijaa, eli kuten heitä tässä kutsutaan "jambiarmeijaksi". Kai imee chivoiman vastustajistaan, jolloin hän pystyy ohjaamaan heitä mielensä mukaan. Muuten... ensimmäisessä elokuvassa pahiksena oli TAI Lung ja tässä on KAI... onkohan seuraavassa sitten Vai?
     Elokuvassa kuullaan myös Kate Hudson Mei Mei -pandana, joka iskee silmänsä Pohon. Ensimmäisessä elokuvassa nähty mestari Oogway -kilpikonna (Randall Duk Kim) nähdään jälleen.

Elokuva tuntuu jatkavan tarinaa aika suoraan siitä, mihin Kung Fu Panda 2 päättyi. Li Shan saapuu kylään etsiäkseen poikaansa Pota, jonka mestari Shifu on asettanut jatkamaan hänen työtään opettajana. Kun selviää, että Kai on palannut henkimaailmasta kuolevaisten maailmaan, Po lähtee Li Shanin kanssa pandakylään, oppiakseen chi-energian käyttämisen taidon, sillä vain sen avulla Kain voi päihittää. Ping, joka pelkää menettävänsä Pon, lähtee pandojen mukaan, kun taas Hurja viisikko ja mestari Shifu jäävät kylään, jotta voisivat pidätellä Kaita.

Erittäin mainio taso ei ihan ole säilynyt kahdesta edellisestä osasta. Vaikka kyseessä on hyvä elokuva, Kung Fu Panda 3 tuntuu paikoitellen hieman hätäisesti mietityltä, jolloin lopputulos ei ole niin onnistunut kuin voisi toivoa. Vitsit ovat hieman epätasaisempia. Välillä saa nauraa makeasti, mutta sitten taas kohellushuumori Jadepalatsissa on aika myötähäpeällistä katsottavaa. Pandakylän kohtaukset ovat välillä hieman laahaavia, eikä pandamaailma ole kovin innostava. Toimintakohtaukset ovat hieman sekavasti toteutettuja, eikä niissä ole samaa kungfumeininkiä enää. Maaginen voima chi on hyvä lisäys tarinaan ja laajentaa elokuvien maailmaa. Yleisesti mukana on tuttu, hyvä tunnelma ja etenkin loppuhuipennus on onnistunut. Toivon kuitenkin, että tämä olisi sarjan viimeinen osa ja Kung Fu Panda -sarja jäisi trilogiaksi. Nykypäivänä tällainen toive on kuitenkin aika turha, sillä jos elokuva tienaa, niin pitäähän sille jatkoa vääntää.

Edellisen elokuvan ohjanneen Jennifer Yuh Nelsonin lisäksi ohjaajan paikalla on myös Alessandro Carloni, jolle Kung Fu Panda 3 on toinen ohjaustyö, ensimmäisen ollessa vain lyhytelokuva. Käsikirjoituksesta vastaavat samat henkilöt (Jonathan Aibel ja Glenn Berger) kuin aiemmin, mutta välillä tuntuu, että duolta ei täysin ehjää teosta ole tullut kirjoitettua. Elokuva on onneksi animoitu mainiosti ja teknologia on selvästi taas kehittynyt. Taustat ovat paikoitellen hienompia kuin edellisissä osissa nähdyt. Elokuva on mukavan värikäs, mistä pidin itse ja leffaa on kivaa katsoa jo pelkästään sen visuaalisen puolen takia. Äänimaailma on taidokkaasti luotu. Sävellyksistä vastaa Hans Zimmer, joka ei tällä kertaa ole valitettavasti tehnyt kovin ihmeellistä musiikkia. Useista kohdista puuttuu mahtipontisuus, jolloin oikeaan tunnelmaan ei pääse musiikin kautta. Elokuvassa kuullaan uusi, The Vampsin esittämä versio Carl Douglasin kappaleesta Kung Fu Fighting.

Yhteenveto: Kung Fu Panda 3 on hyvä elokuva, mutta selkeästi sarjan heikoin osa. Hurjaa viisikkoa ei ole käytetty kovin onnistuneesti hyödyksi, mutta onneksi mestari Shifu ja Ping-isä saavat hieman enemmän tekemistä. Animointijälki on hyvin toteutettua. Käsikirjoitusta olisi voitu vielä hioa lisää, jotta kokonaisuus toimisi paremmin. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin kannattaahan tämäkin vilkaista. Ei se todellakaan ole huono, mutta jää silti kahden todella hyvän edeltäjänsä varjoon. Ala-asteikäisille tämä luultavasti toimii parhaiten ja perheen yhteiseen elokuvailtaan tämä on ihan hyvä valinta. Voitte vaikka perheen kesken pitää Kung Fu Panda -päivän ja katsoa kaikki sarjan osat läpi. Toivottavasti tämä kuitenkin jää sarjan viimeiseksi osaksi, eikä juttua aleta venyttää liikaa. Kung Fu Panda -trilogia kuulostaakin jo nimenä paremmalta kuin pelkkä Kung Fu Panda -sarja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Kung Fu Panda 3, 2016, China Film Co, DreamWorks Animation, Oriental DreamWorks, Twentieth Century Fox Film Corporation

Arvostelu: The Accountant (2016)

THE ACCOUNTANT (2016)

Ohjaus: Gavin O'Connor
Pääosissa: Ben Affleck, Anna Kendrick, Cynthia Addai-Robinson, Jon Bernthal, J.K. Simmons, Jeffrey Tambor ja John Lithgow
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

"Solomon Grundy syntyi maanantaina, kastettiin tiistaina, vihittiin keskiviikkona, sairastui torstaina, perjantaina paheni, kuoli lauantaina, haudattiin sunnuntaina..."

En tiennyt kovin paljoa The Accountantista, kun menin katsomaan sen. Tiesin kyllä, että elokuvassa nähtäisiin Ben Affleck, J.K. Simmons, Jon Bernthal ja Anna Kendrick, mutta juonesta minulla ei ollut kummemmin tietoa. Näin kuitenkin elokuvan trailerin, kun kävin katsomassa Jack Reacher: Never Go Backin (2016), mutta se ei erityisemmin tuntunut vielä paljastavan mitään. Mielenkiinnolla menin katsomaan elokuvan, toivoen, että kyseessä olisi viihdyttävä toimintatrilleri. Hauskinta minusta oli, että elokuvassa nähtäisiin uusi Batman (Affleck) ja uusi komisario Gordon (Simmons) yhdessä, vuosi ennen Justice Leaguea (2017), jossa hahmot esiintyvät. Elokuvassa esiintyisi myös Daredevil-sarjan (2015-) toiselta kaudelta tuttu Punisher (Bernthal), joten elokuvassa olisi supersankaripätkien näyttelijöitä. Vielä hauskempaa on, että Affleck esitti pääroolia vuoden 2003 elokuvassa Daredevil ja Simmons esiintyi Sam Raimin Spider-Man -trilogiassa (2002-2007). Nyt kyllä eksyin vähän aiheesta... palataanpa The Accountantiin:

Autisti kirjanpitäjä Christian Wolff tutkii Living Robotsin tilejä ja löytää sieltä yhdessä Dana Cummingsin kanssa jotain hämärää, jolloin heidät yritetään tappaa. Wolff päättää listiä tappajat ensin.

Pääosassa Chris Wolffina nähdään Ben Affleck, joka suoriutuu roolistaan mallikkaasti. Wolff on autisti, mikä tuodaan esille läpi elokuvan. Sosiaaliset tilanteet koituvat hieman hankaliksi Wolffille ja hänellä on pakkomielle järjestellä asioita. Esimerkiksi kotonaan hänellä on ruokailuvälineinä keittiön laatikossa vain yksi haarukka, yksi lusikka ja yksi veitsi, jotka ovat siististi vierekkäin, kaikki samalla etäisyydellä toisistaan. Wolff yrittää totutella ärsytyksiin säännöllisesti jumputtamalla musiikkia kovalla, samalla kun strobovalo vilkkuu nurkassa. Affleckilta tulee luonnostaan vaivaantuneisuus ja hänestä näkee, kuinka ikävältä Wolffista tuntuu tietyissä tilanteissa. Wolffilla on myös todella hyvä muisti ja erinomainen numeropää, joten kirjanpitäjän työ on hänelle mitä osuvin. Jostain kumman syystä hän on myös erittäin taitava tarkka-ampuja. Läpi elokuvan hän hokee "Solomon Grundy" -lorua; luultavasti pitääkseen itsensä rauhallisena ja keskittyneenä. Nuorena Wolffina nähdään Seth Lee.
     Anna Kendrick esittää Dana Cummingsia, joka joutuu myös kohteeksi, sillä hän alkoi epäillä tilivirheitä. En oikein osaa sanoa, onko Kendrick mielestäni kovin kummoinen näyttelijä. Olen nähnyt häneltä ihan hyviä suorituksia, kuten myös selkeästi heikompia. Tässä hän on ihan hyvä, muttei kovin ihmeellinen.
     Samaan aikaan, kun tappajat jahtaavat Wolffia, J.K. Simmonsin esittämä Raymond King ja Cynthia Addai-Robinsonin näyttelemä Marybeth Medina yrittävät selvittää, kuka on elokuvan nimen "Accountant". Simmons esiintyy yllättävän vähän elokuvassa, mutta hänellä on yksi todella hyvä kohtaus, jossa hänen lahjansa pääsevät esille. Addai-Robinson on ihan hyvä, mutta hänen hahmostaan ei alun jälkeen saa kunnon käsitystä.
     Elokuvassa nähdään myös Jon Bernthal kylmäverisenä, mutta jokseenkin hauskana tappajahahmona, jonka henkilöllisyys on tosin aika ennalta-arvattava tapaus. Bernthal on alkanut nousta isommaksi tähdeksi ja tällaisiin rooleihin hän sopii erittäin hyvin. Hänen lisäkseen Jeffrey Tambor nähdään Wolffin entisenä sellikaverina, Francis Silverberginä ja John Lithgow nähdään Living Robotsin johtajana, Lamar Blackina.

Elokuvan alussa esitellään Christopher Wolff ja näytetään, millainen persoona hän on. Kerrotaan hieman, mitä hän tekee työkseen ja tarina lähtee käyntiin, kun hän alkaa tutkia Living Robotsin tilitietoja, joista löytyy virheitä ja selkeitä valheita. Samaan aikaan Raymond King pistää Medinan tutkimaan juttua salaperäisestä "Accountantista", joka paljastuu Wolffiksi. Kun tilisalaisuus paljastuu Wolffille ja häntä auttavalle Danalle, heidän peräänsä tulee ihmisiä, jotka haluavat heidät hengiltä.

Pakko heti sanoa, että The Accountant on erittäin keskinkertainen elokuva. Tarina on paikoitellen hieman sekava, eikä se oikeastaan nappaa mukaansa. Affleckia seuraa oikein mielellään, mutta hänen tekemisensä voisivat olla vähän mielenkiintoisempia. Läpi elokuvan näytetään pätkiä Wolffin menneisyydestä, joissa olisi ainesta omalle elokuvalleen, mutta sen sijaan meille on tarjottu tällainen ylipitkä, paikoitellen todella puuduttava teos. Toivoin näkeväni trillerin, mutta siihen tämä ei ihan täysin pääse, vaikka siinä on selkeitä elementtejä kyseisestä lajityypistä. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta onneksi toimintakohtaukset ovat hyviä ja viihdyttäviä, mikä piristää elokuvaa latteudestaan. Ei se silti toimi tarpeeksi, jotta se olisi oikeasti hyvä elokuva. Toisille se saattaa tietenkin toimia paremmin, mutta itse odotin jotain enemmän, vaikken erityisemmin mitään odottanutkaan. Mukana on myös jonkinlainen juonenkäänne, jonka katsoja voi arvata jo elokuvan alkupuolella. Lopputaistelu on sentään tyylikästä katseltavaa. Oli sääli, etteivät Affleck ja Simmons ole kertaakaan kunnolla samaan aikaan ruudulla. Noh, heitä pääsee näkemään yhdessä ensi vuonna hieman erilaisen elokuvan merkeissä...

Elokuvan on ohjannut Gavin O'Connor, joka selvästi osaa näyttelijäohjauksen ja hänellä tuntuu olevan visiota, mutta Bill Dubuquen heikko käsikirjoitus ei tarjoa tarpeeksi parempaan kokonaisuuteen. Kuvaus on välillä epätasaista ja jotkut kuvista ovat epätarkkoja. Leikkauspöydällä olisi elokuvasta voinut karsia sieltätäältä pois pätkiä, jolloin tämä olisi tiiviimpi paketti. Wolffin kiväärin laukaukset olivat toimivasti korostettuja äänitehosteilla. Musiikin sävellyksestä vastaa Mark Isham, mutta eipä musiikki jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: The Accountant on aika keskinkertainen trilleri, jossa on pituutta parisenkymmentä minuuttia liikaa. Ben Affleck on kyllä mainio pääosassa autistisena tarkka-ampujakirjanpitäjänä, mutta muuten elokuva ei hirveästi osaa napata mukaansa. On siinä hyvät hetkensä, mutta se jää silti arvosanaan "heikko". Elokuvan tarina ei oikeastaan kiinnosta, mutta toimintakohtaukset ovat viihdyttävää katsottavaa. Wolffin hokema "Solomon Grundy" -loru voi helposti jäädä päähän tai ainakin katsoja voi jälkikäteen kokea pakkomiellettä opetella loru ulkoa. Paikoitellen Wolffin näyt menneisyydestä ovat mielenkiintoisempia kuin elokuvan oikea tarina. Jos The Accountant kiinnostaa, niin eipä siinä menetä mitään, jos sen vilkaisee, mutta suosittelisin odottelemaan vuokrausmahdollisuutta, sillä elokuva ei ole leffalipun hinnan arvoinen. Muistakaa nukkua edellisyö hyvin, sillä on mahdollista, että tylsien osuuksien aikana melkein nukahtaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 27.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Accountant, 2016, Warner Bros, Electric City Entertainment, RatPac-Dune Entertainment, Zero Gravity Management

Arvostelu: Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016)

ZOOTROPOLIS - ELÄINTEN KAUPUNKI

ZOOTOPIA

Ohjaus: Byron Howard ja Rich Moore
Pääosissa: Ginnifer Goodman, Jason Bateman, Idris Elba, Jenny Slate, Nate Torrence, Bonnie Hunt, Don Lake, J.K. Simmons, Octavia Spencer, Alan Tudyk, Raymond S. Persi, Tommy Chong ja Maurice LaMarche
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7

Minun mielestäni Pixarin elokuvat ovat yleisesti parempia kuin Walt Disneyn animaatiot. Ne ovat syvällisempiä, niiden animointi on hulppeampaa ja niiden hahmot ovat moniulotteisia. Pixarin Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) jälkeen ajattelin, ettei mistään voisi tulla yhtä hienoa ja syvällistä animaatiota, ainakaan pitkiin aikoihin. Tänä vuonna olin eniten innoissani Pixarin tulevasta Doria etsimässä -elokuvasta (Finding Dory - 2016), jolloin muiden yhtiöiden animaatiot eivät innostaneet samalla lailla. Esimerkiksi DreamWorksin Kung Fu Panda 3 (2016) jäi kokonaan näkemättä ja innostukseni Blue Sky Studiosin Ice Age 5: Törmäyskurssilla -leffaa (Ice Age: Collision Course - 2016) kohtaan väheni hieman. Zootopian (joka kulkee jostain syystä Euroopassa Zootropolis-nimen alla ja johon on Suomessa lisätty vielä nimi "Eläinten kaupunki") kävin kuitenkin katsomassa ensi-illassa, kun se ilmestyi maaliskuussa. Ennen kuin kerron koko mielipiteeni, niin pakko sanoa, että jos en olisi mennyt katsomaan tätä elokuvateatterissa, minua olisi ärsyttänyt se suunnattomasti todella kauan.

Vastoin kaikkien ennakkoluuloja, Judy Hoppsista tulee Zootropoliksen ensimmäinen jänispoliisi. Hän pääseekin samantien toimintaan, kun nisäkkäitä alkaa mystisesti katoilla.

Elokuvan pääosassa nähdään Judy Hopps, jonka äänenä kuullaan Ginnifer Goodwin. Muiden pupujen ryhtyessä porkkanoiden viljelijöiksi, Judylla on unelmana ryhtyä poliisiksi ja monet tekevät hänestä pilkkaa, sillä yksikään pupu tai mikään pienikokoinen eläin ei ole päässyt poliisiksi. Judy pääsee näyttämään heille, mistä hänet on tehty, on ryhmänsä paras ja hänet ylennetään itse pääkaupunki Zootropoliksen poliisivoimiin. Judy on todella hyvä päähenkilö, sillä hän on samaistuttava, kiinnostava, rohkea ja täynnä energiaa, jolloin katsojakaan ei halua luovuttaa tiukkojen tilanteiden sattuessa. Judylla on myös hieman näsäviisaampi puoli, mutta niin on monissa "kivoissa ihmisissäkin". Hän on yksi parhaista naissankareista elokuvissa pitkään aikaan ja hän on kuitenkin "vain" animoitu pupu! Kyllä Disneylla näköjään osataan käsitellä hahmoja. Judyn vanhempia, Bonnie ja Stu Hoppsia, esittävät Bonnie Hunt ja Don Lake. Vanhemmat ovat hauskoja ja hieman noloja, mutta he selkeästi rakastavat tytärtään, vaikka tämä tekee heidän mielestään väärän päätöksen uravalinnassaan.
     Judyn avuksi tulee vasten tahtoaan kettu nimeltä Nick Wilde, jota ääninäyttelee Jason Bateman. Nick on huijari, jonka uhriksi Judy joutuu, joka on yksi syy, miksi Judy pakottaa juuri Nickin auttamaan häntä. Nick on myös hyvä hahmo, sillä hän on moniulotteinen ja hänestä oppii uusia asioita läpi elokuvan.

Tärkeimmät poliisihahmot ovat puhveli Bogo, joka on poliisilaitoksen pomo, sekä donitseja rakastava gepardi Benjamin Clawhauser. Bogoa ääninäyttelee Idris Elba, joka on ollut kiireinen pahisroolien kanssa tänä vuonna elokuvissa Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja Star Trek Beyond (2016). Tässä hän on kuitenkin hyvis ja vaikka hahmo välillä ärsyttääkin, Bogo on silti hyvä hahmo ja Elban ääni sopii häneen täydellisesti. Ärsyttävin hahmo on Clawhauser, jonka äänenä kuullaan Nate Torrence. Hän on todella äänekäs ja selkeästi hauska hahmo lapsille, mutta aikuiset eivät mitä luultavimmin riemastu yhtä paljon hänestä. Toisin kuin gepardit yleensä, Clawhauser ei ole nopea ja hänet nähdäänkin suurimmaksi osaksi vastaanottotiskinsä takana syömässä donitsejaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Zootropoliksen pormestari Lionheart (J.K. Simmons), lammasapulaispormestari Bellwether (Jenny Slate), hölmö jakki Yax (Tommy Chong), varasteleva lumikko Duke Weaselton (Alan Tudyk), erittäin hidas laiskiainen Flash (Raymond S. Persi), mafioso Mr. Big (Maurice LaMarche), kadonneen saukon vaimo rouva Otterton (Octavia Spencer) ja poptähti Gazelle (Shakira). Näistä hahmoista selkeästi paras on Mr. Big, joka toimii lähinnä aikuisille, mutta lapset eivät ymmärrä hänen hauskuuttaan.

Elokuvan alussa kerrotaan, että aikoinaan petoeläimet jahtasivat saaliseläimiä, mutta nykyään siihen on saatu muutos. Pienestä jäniskaupunki Kaninkolosta Judy lähtee kohti suurta maailmaa, vanhempiensa varoituksista huolimatta. Zootropoliksessa kaikki nimittäin elävät harmoniassa... tai niin Judy ainakin luulee. Ei pelkästään kaupungissa ole rikollisuutta, mitä ilman ei poliisejakaan oikeastaan olisi, vaan siellä esiintyy myös syrjintää lajin, koon ja sukupuolen takia, eli rasismia. Muut poliisit eivät ota Judya tosissaan tämän ollessa pupu - eikä vain pupu, vaan pieni pupu ja vieläpä pieni naispupu. Judy laitetaan valvomaan pysäköintiä, eli parkkipirkoksi, mikä loukkaa häntä syvästi. Siinä hommassa hän myös huomaa, ettei kunnioitusta heru kaupunkilaisiltakaan, Judyn sakottaessa heitä. Hän ei saa ottaa tutkinnan alle kadonneita eläimiä, mutta lopulta pakottaa itsensä mukaan tutkintaan, löytäessään vihjeitä enemmän kuin muut poliisit.

Omasta mielestäni Judyn unelmien toteuttaminen ja hänen muuttumisensa henkilönä matkan varrella on tarinan ydin ja poliisitutkinta on enemmän sivuosassa, vaikka tässä keskitytäänkin siihen paljon. Joissain elokuvissa on ongelmana, että niissä on hyvät tarinat, mutta hahmot jäävät mitäänsanomattomiksi ja joissain ongelmana on taas, että heikot tarinat jäävät hyvien hahmojen jalkoihin. Disneylla on vuosien varrella käynyt kumpaakin, mutta Zootropolis - eläinten kaupunki saa sekä tarinan, että hahmot kulkemaan täydellisesti käsi kädessä, jolloin kumpikaan ei tunnu ylimääräiseltä ja kumpikin auttaa toista eteenpäin. Koko tutkintaprosessi on erittäin kiinnostava, mutta todellisuudessa se on enemmänkin vain tapa kuljettaa Judyn ja Nickin ystävyyttä eteenpäin, joka välittyy vahvasti katsojille. Myös muitakin tunteita saadaan toimivasti välitettyä yleisölle.

Olen muutamaan otteeseen kutsunut tätä elokuvaa "Walt Disneyn Pixar-elokuvaksi" tai "Vuoden 2016 Inside Outiksi", sillä tämä on paljon syvällisempi kuin suurin osa Disney-elokuvista ja enemmän aikuisten makuun - aivan kuten Inside Out - mielen sopukoissa. Vaikka kyseessä on animaatioseikkailu, jossa on hölmöjä juttuja ja söpöjä eläimiä, niin se on vain kuori, jonka alta paljastuu tosiaan eläinkulttuurin rasismia, piratismia ja viittauksia muihinkin nykypäivän ongelmiin, sekä monia vitsejä varttuneemmille. Viittauksia on esimerkiksi Kummisetä-elokuvaan (The Godfather - 1972), sekä Breaking Bad -sarjaan (2008-2013), joita lapset eivät edes voisi ymmärtää. Niiden lisäksi on heittoja, jotka viittaavat jollain lailla esimerkiksi seksiin, kuten mittari, joka näyttää Kaninkolon populaation kasvavan kaiken aikaa. Silti lapset voivat tietysti nauttia elokuvasta, sillä se sisältää seikkailuja, jännitystä ja loistavan opetuksen erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, etteivät ennakkoluulot ole hyvästä.

Zootropoliksen maailmaan on saatu mukaan asioita, joita esiintyy todellisessa maailmassa ja niitä on hieman muutettu sopimaan eläinhahmoihin. Esimerkiksi Judylla on puhelin, jonka merkki muistuttaa erittäin paljon Applen logoa, mutta omena on vaihdettu porkkanaan. On myös olemassa kirjoittamaton sääntö, että vain puput voivat kutsua toisiaan söpöiksi ja muiden lausumana se ei ole kovin hyväksyttävää. Monet hahmot ovat sellaisia eläimiä, mitkä sopivat tiettyihin luonteenpiirteisiin. Erittäin vahvana tämä tulee esille ketuista, joita pidetään viekkaina ja lurjuksina. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät elokuvan maailmasta rikkaan, puhumattakaan kaikista pienistä yksityiskohdista, joita ruudulla näkee kaiken aikaa. Elokuva on animoitu uskomattoman hienosti. Itse kaupunki näyttää todella tyylikkäältä ja kaiken suunnitteluun on selvästi käytetty paljon aikaa. Eläinten karvat näkyvät tarkasti ja esimerkiksi vesi näyttää täysin realistiselta. Disney-tyyli on vahvasti läsnä, mikä on tietysti hyvä asia. Siinä on myös viittauksia muihin Disney-elokuviin, kuten Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010), Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012), Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013), Big Hero 6 (2014) ja tuleva Vaiana (Moana - 2016). Tuttu Mikki Hiiren pään siluetti on nähtävissä useasti ja hahmon voi nähdä vilahtavan leluna lastenrattaissa.

Elokuvan ovat ohjanneet Byron Howard ja Rich Moore, jotka ovat tehneet huikeaa työtä sen parissa. Howard on aiemmin ollut ohjaamassa Kaksin karkuteillä ja Moore ohjasi Räyhä-Ralfin, joten Disneylle työskentely ei tule täysin uutena asiana kummallekaan. Tarinaa suunnittelivat seitsemän ihmistä, joista kaksi käsikirjoittivat lopullisen version. Ei ihme, että niin monta ihmistä on tarvittu, sillä lopputulos on niin monipuolinen. Musiikin sävellyksestä vastaa Michael Giacchino ja vaikka olen kaksi kertaa katsonut elokuvan, en ole erityisemmin jämähtänyt kuuntelemaan itse musiikkia, mutta hyvin se silti toimii taustalla. Elokuvassa kuullaan myös Shakiran esittämä kappale "Try Everything". Elokuva tosiaan on alkuperäiseltä nimeltään Zootopia, mutta Euroopassa se kulkee nimellä Zootropolis. Kaikki repliikit, joissa mainitaan Zootopia, täytyi äänittää toisen kerran Zootropolikseksi eurooppalaiseen versioon elokuvasta.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on eläinten tutkimisesta kertova "Research: A True-Life Adventure", muita vaihtoehtoisia tarinaversioita esittelevä "An Origin Story of an Animal Tale", musiikin teosta kertova "Scoretropolis", sekä lyhyt katsaus viittauksista muihin Disney-elokuviin nimeltä "Z.P.D. - Forensic Files". Mukana on myös poistettuja kohtauksia, selityksiä poistetuista hahmoista, "Try Everything" -musiikkivideo ja "Zoology: The Roundtables", joka käsittelee kolmessa osassa elokuvan hahmoja, paikkoja ja animointia.

Yhteenveto: Zootropolis - eläinten kaupunki on huikean hieno elokuva. Sen maailma on erittäin tarkkaan suunniteltu, kuten ovat myös sen päähenkilöt Judy Hopps ja Nick Wilde. Hahmot ja tarina toimivat täydellisesti yhdessä. Tämä on mielestäni tähän mennessä vuoden paras elokuva! Se ei ole ihan täydellinen ja isoin ongelmani on todellisen pääpahiksen paljastuminen, joka on aika hölmö ja ennalta-arvattava ratkaisu. Sen voi toisaalta katsoa sormien läpi, ottaen huomioon kyseessä olevan lapsille tehty elokuva - joka on silti mielestäni ennemminkin aikuisten tarina puettuna kirkkaisiin väreihin ja söpöihin eläinhahmoihin. Jännittäviä kohtia löytyy elokuvasta, sekä toimintaa. Turhat romanssit on älytty säästää Disneyn prinsessapätkiin ja tässä onkin kyse puhtaasta ystävyydestä. Elokuvan teemat ovat mielestäni hyvä lisä ja rasismin ja ennakkoluulojen lisäys ja pohdiskelu tällaiseen elokuvaan on mielestäni loistava päätös, sillä silloin katsoja ei pidä Zootropolista täysin satumaana, kun sielläkin on vakavia ongelmia, joista tosimaailmassakin kärsitään. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille ja uskon, että jokainen voi nähdä tässä sen hienouden. Tavallaan toivon, ettei tälle väännetä turhaan jatkoa, mutta jos tekijät keksisivät yhtä hienon tarinan, niin olisi hienoa nähdä tutut hahmot jälleen ja siinä voitaisiin laajentaa maailmaa. Zootropoliksessa on nimittäin useita vyöhykkeitä ja tässä nähdään niistä vain muutama. Olen aika varma, että tämä tulee voittamaan parhaimman animaation Oscar-palkinnon ensi vuonna. Toisaalta en ole vielä nähnyt paljon kehuttua Doria etsimässä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.sumnersuntheatre.com
Zootopia, 2016, Walt Disney Pictures