Näyttelijät: Emilia Clarke, Haley Lu Richardson, Adrian Lester, Artjom Gilz, Petro Ninovskyi, Vic Michaelis, Nicholas Podany, Harriet Walter, Louis Boyer, John Macmillan, Lili Walters, Andrew Richardson, Paul Chahidi, Patrick Fabian, Rob Delaney ja Alistair Mumford
Genre: jännitys
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 47 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 42 minuuttia
Ikäraja: 16
Ponies on Emilia Clarken ja Haley Lu Richardsonin tähdittämä vakoojasarja. Susanna Fogel ja David Iserson kehittelivät sarjan idean ja saivat sen läpi Universal Televisionilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja Yhdysvalloissa Ponies julkaistiin kokonaisuudessaan jo tammikuussa, mutta Suomessa sarjaa on ripoteltu SkyShowtimen valikoimaan kerran viikossa. Itse kiinnostuin, kun näin mainoksen Clarken tähdittämästä vakoojasarjasta ja ryhdyinkin katsomaan Poniesia heti, kun sarja alkoi Suomessa.
On vuosi 1977. Bea Grant ja Twila Hasbeck asuvat Moskovassa salaoperaatiota suorittavien CIA-aviomiestensä kanssa. Kun miehet menehtyvät tehtävänsä aikana, CIA ei näe muuta vaihtoehtoa kuin pistää vaimot jatkamaan heidän työtään.
Game of Thronesista (2011-2019) parhaiten tunnettu Emilia Clarke ja The White Lotusin (2021-) toisella tuotantokaudella esiintynyt Haley Lu Richarson näyttelevät Beatrice "Bea" Grantia ja Twila Hasbeckia, jotka asuvat Venäjän pääkaupunki Moskovassa Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Totuus heidän asuinmaalleen on se, että Bean aviomies Chris (Louis Boyer) ja Twilan aviomies Tom (John Macmillan) ovat CIA-agentteja, yrittämässä urkkia valtiosalaisuuksia. Kun Chris ja Tom kuolevat kesken tehtävän, Bea ja Twila saavat yllättäen heidän paikkansa, viedäkseen tärkeän operaation loppuun. Clarke ja Richardson ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän yhteinen dynamiikkansa toimii todella mainiosti. Heidän hahmonsa ovat myös sopivan erilaiset, Bean ollessa hieman heikkohermoinen ja Twilan ollessa huomattavasti ekstrovertimpi tapaus.
Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Venäjän CIA-operaatioita johtava Dane Walter (Adrian Lester), julma KGB-agentti Andrei Vasiliev (Artjom Gilz), sekä amerikkalaisille salaa tietoja paljastava Sasha (Petro Ninovskyi). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Lesteristä löytyy tarvittavaa auktoriteettia Bean ja Twilan uudeksi pomoksi, kun taas Gilz onnistuu olemaan juuri sopivan niljakas ja uhkaava kylmänä venäläisagenttina.
Ponies (lyhenne sanoista "persons of no interest") osoittautui oikein hyväksi vakoojasarjaksi, joka erottuu agenttisarjojen tulvasta jo tyylikkäästi toteutetun 1970-luvun ajankuvansa, sekä totta kai naispääkaksikkonsa ansiosta. Bea ja Twila ovat tykättävät hahmot ja onkin kiinnostavaa ryhtyä heidän kanssa selvittämään, minkä äärellä heidän miehensä olivat kuollessaan? Voi kenties tuntua epäuskottavalta, että etenkään 1970-luvulla CIA olisi noin vain pestannut kaksi kokematonta naista viemään tärkeää tehtävää loppuun, mutta sarja perustelee vetoa tarpeeksi hyvin tehtävän kiireellisyydellä, sillä kuinka vaikeaa olisi tuoda Yhdysvalloista uudet ukot tilalle ja sillä, että KGB tuskin osaisi odottaa tällaista ratkaisua amerikkalaisilta.
Sarjan jännitehän toki syntyy pääasiassa nimenomaan siitä, että Bea ja Twila ovat täysin keltanokkia vakoilun saralla. Hahmojen kokemattomuus johtaa useisiin tiivistunnelmaisiin tilanteisiin, etenkin kun he päätyvät törmäyskurssille Vasilievin kanssa, joka iskee silmänsä Beaan. Skenaariosta revitään irti myös hyvää huumoria, eikä sarja ole onneksi liian ryppyotsainen. Kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa vievät sujuvasti mukanaan, kasvatellen jännittävää ilmapiiriä ja panoksia pitkin kestoaan. Monet jaksot jätetään ikävään paikkaan kesken, jotta jatkoa on pakko päästä näkemään ja sama temppu toistetaan myös finaalissa. Toivonkin, että Ponies saisi jatkoa, sillä itse katsoisin sarjaa oikein mielelläni vielä lisää.
Tuotantokauden ohjaajatrio Susanna Fogel, Viet Nguyen ja Ally Pankiw tekevät hyvää työtä ilmapiirin ja näyttelijöiden kanssa, samalla kun Fogelin ja David Isersonin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee mielenkiintoista jännitysnäytelmää oivallisten hahmojen ympärille. Ponies on myös teknisesti mainio ja jo sen visuaalinen ilme huokuu 1970-lukua kuvafilttereitä myöten. Sarja on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Jung Jae-ilin ja Christopher Willisin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Ponies, Yhdysvallat, 2026-, 6107 Productions, Big Adventure, Exaggerated Pictures, Magical Thinking Pictures, Pacesetter Productions, Universal Television
Ohjaus: Paul Feig Pääosissa: Emilia Clarke, Henry Golding, Michelle Yeoh, Emma Thompson, Boris Isakovic, Lydia Leonard, Jade Anouka, Peter Mygind ja Peter Serafinowicz Genre: romantiikka, komedia Kesto: 1 tunti 42 minuuttia Ikäraja: 7
Last Christmas on Paul Feigin ohjaama romanttinen joulukomedia, minkä nimi on otettu George Michaelin kirjoittamasta ja Wham! -yhtyeen esittämästä "Last Christmas" -kappaleesta. Elokuvan käsikirjoituksen aloitti Bryony Kimmings, mutta hän sai avukseen näyttelijä Emma Thompsonin. Kun Feig oli saanut valmiiksi edellisen leffansa Missä on Emily? (A Simple Favor - 2018), hän ryhtyi työstämään tätä. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018 ja nyt Last Christmas saa ensi-iltansa. Itse pidän joulusta todella paljon - väreistä, sydämellisyydestä, koristeista, lämmöstä kotona, kun ulkona on parikymmentä astetta pakkasta, sekä tietty joululeffoista. Toivonkin joka vuosi, että tulisi edes yksi jouluun liittyvä filmi, minkä voisi käydä katsomassa juhlan yhteydessä. Kun kuulin Last Christmasista, aloin heti odottamaan sen näkemistä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ja jos ei muuta, niin ainakin kyseessä on mitä täydellisin joulukoristeiden mainos, sillä lähdimme heti leffan jälkeen kiertelemään kauppojen jouluosastoja.
Epäonninen joulukoristekaupan myyjä Kate yrittää luoda uraa laulajana, kun hän törmää erikoiseen nuoreen mieheen, Tomiin, jonka rauhoittava huolettomuus vetää stressaavaa Katea puoleensa.
Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Emilia Clarke nähdään filmin pääosassa Katena. Lohikäärmekuningatar Daenerys Targaryenin esittämisen päätyttyä Clarke voi vapaammin keskittyä muihin projekteihin ja hän hyppääkin suurella innolla Katen saappaisiin. Clarke sopii rooliinsa erittäin hyvin ja vaikka itse iloitsenkin joulusta, koin suurta riemua seuratessani, kuinka hänen hahmonsa tuhahtelee ja pyörittelee silmiään useille joulujutuille. Tuttuun tyyliinsä Clarken kulmakarvat lähtevät vetämään täysin omaa show'taan parissa kohtaa, mutta pääasiassa hän saa pidettyä ne kurissa. Katen tapaamana Tom-miehenä taas nähdään Henry Golding, joka jätti minut pahasti kylmäksi Feigin edellisessä leffassa, Missä on Emilyssä, mutta on nyt Crazy Rich Asiansissa (2018) ja Last Christmasissa osoittanut osaavansa. Ei Golding kovin kaksinen näyttelijä ole, mutta hän on tässä huomattavasti parempi kuin viime Feigin filmissä. Aluksi Tom vaikuttaa todella kummalliselta tapaukselta, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä paremmin katsoja ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on. Clarken ja Goldingin väliltä löytyy mukavaa kemiaa, mikä on tärkeää filmin onnistumisen kannalta. Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Michelle Yeoh Katen pomona, joulutavarakaupan omistajana Santana, Emma Thompson ja Boris Isakovic Katen vanhempina, sekä Lydia Leonard Katen siskona Martana. Michelle Yeoh on aivan mahtava äksyilevänä, mutta oikeasti lempeänä pomona. Thompson on jälleen kerran todella mainio omassa osassaan, vaikkakin aluksi Katen äidin vahva korostus pistää korvaan.
Last Christmas on niitä elokuvia, minkä kohdalla ymmärrän täysin, miksi joku rakastaisi tätä todella palavasti, kun taas joku toinen vihaisi tätä sydämensä kyllyydestä. Kyseessä ei todellakaan ole filmi kaikille, mutta itse kyllä pidin tästä teoksesta. Ei tämä mikään tuleva jouluklassikko ole missään nimessä, mutta voin hyvinkin kuvitella katsovani tätä vielä tulevinakin jouluina. Last Christmas onnistui olemaan tarvitsemani ihastuttavan suloinen ja sekä mieltä että kehoa lämmittävä filmi. Joululeffojen tavoin perheen ja muiden läheisten merkitystä korostetaan ja elokuvassa on useita tunnelmaa nostavia kohtauksia. Herkkyyttäkin filmistä toki löytyy ja helposti itkevien kannattaakin ottaa nenäliinat mukaan leffateatteriin. Huumori on pääasiassa onnistunutta ja naureskelin tyytyväisenä. Katen epäonni eri asioissa ja hänen suhtautumisensa työpaikkaansa ovat hauskoja. Jotkut eivät välttämättä huomaa tätä lainkaan, mutta erään torikohtauksen aikana itseäni huvitti, kuinka jotkut taustalla kävelevät vilkuilivat kameraan ja selvästi tunnistivat Clarken. Lisäksi koomisia ja omasta mielestäni kenties jopa elokuvan parhaita hetkiä ovat Katen ja Santan yhteiset kohtaukset joulukaupassa.
Olen jouluelokuvien kohdalla valmis antamaan anteeksi tiettyjä asioita, joita yleensä kritisoisin. Katen ja Tomin välille muodostuva romanssi on usein siirappinen ja filmistä löytyy muutenkin tiettyä imelyyttä, mutta omasta mielestäni se kuuluu lopulta niin vahvasti jouluun, että onnistun katsomaan sen tässä tapauksessa sormieni läpi. Silti Last Christmasista löytyi tiettyjä juttuja, jotka jäivät häiritsemään minua. Elokuva tapahtuu Lontoossa ja Britannian tämänhetkinen eroamisprosessi Euroopan unionista on huomioitu filmissä. Koko tämä poliittinen puoli on todella kömpelösti tungettu mukaan, aivan kuin se olisi lisätty viime hetkellä, kun uutinen tästä alkoi herättämään paljon puhetta puolesta ja vastaan. Brexit otetaan esille tönkösti parissa kohtaa ja sitten se vain unohdetaan. Lisäksi elokuvassa on iso käänne, mikä tulee varmasti jakamaan katsojat kahtia. Itse olen hieman ristiriitainen siitä. Omalla tavallaan se toimii ja tuo tiettyä syvyyttä muuten aika puhtaaseen hömppään (poislukien Brexitin poliittinen puoli), mutta samalla sekin on hieman kömpelösti kirjoitettu.
Paul Feig tekee elokuvassa paljon parempaa työtä kuin Missä on Emily? -mukajännärin kanssa. Joulun lämmin tunnelma on ihanasti luotu ja Feig pitää katsojan mielenkiinnon koko ajan yllä. Feigiä on tietty auttanut, että Last Christmasin käsikirjoitus on parempi. Brexit-puolta lukuunottamatta Bryony Kimmings ja Emma Thompson tekevät kelpo työtä tekstinsä kanssa ja vaikka heidän käänteensä voi monille olla helposti arvattavissa, joidenkin kohdalla se tulee räjäyttämään tajunnan ja tekemään elokuvasta entistäkin paremman. Lisäksi kyseessä on oivallisesti kuvattu ja leikattu leffa. Lavasteisiin on saatu joulun henkeä ja itse voisin viettää useammankin tunnin Santan jouluputiikissa. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hyvää työtä - etenkin Clarken tonttuasun kanssa. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja filmissä kuullaan tietty paljon jouluisia kappaleita, kuten juurikin nimikkobiisi "Last Christmas", sekä edesmenneen George Michaelin aiemmin julkaisemattomia kappaleita.
Yhteenveto:Last Christmas on mainion lämmin ja romanttinen jouluelokuva. Ymmärrän hyvin, jos joku suorastaan rakastuu tähän leffaan ja jos joku toinen taas inhoaa tätä. Elokuvaa ei ole tehty kaikille, mutta itseeni tämä upposi oikein passelisti - mutta minä nyt olenkin aikamoinen jouluintoilija. Filmin värikkyys, lämpöisyys ja perheen tärkeyden teemat toimivat minulle, ja joululeffassa pystyn antamaan anteeksi rakkaustarinan siirappisuuden. Nykypäivän kaupallinen joulu on muutenkin "ihanan" imelää aikaa. Nauraa saa, mutta myös surullisia puolia on luvassa. Emilia Clarke on ihastuttava Katena ja Henry Golding on tarpeeksi toimiva Tomin osassa. Show'n varastaa kuitenkin Michelle Yeoh joulukaupan omistajana Santana. Leffan poliittinen puoli koskien Brexitiä on todella kömpelösti ja kehnosti tuotu mukaan. Loppuratkaisu saattaa myös jakaa vahvasti katsojien mielipiteet ja itsekin olen hieman ristiriitainen siitä. Heikkouksistaan huolimatta pidin Last Christmasia kelpo joululeffana, minkä katsomista suosittelenkin, jos romanttiset komediat ja jouluelokuvat ovat lähellä sydäntä. Treffielokuvaksi filmi sopii erittäin hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Last Christmas, 2019, Universal Pictures, Calamity Films, Feigco Entertainment
Ohjaus: Ron Howard Pääosissa: Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo, Woody Harrelson, Emilia Clarke, Donald Glover, Paul Bettany, Phoebe Waller-Bridge, Thandie Newton, Jon Favreau ja Linda Hunt Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
George Lucasin luoma Star Wars on kenties maailman tunnetuin elokuvasarja. Aluksi sitä ilmestyi kolmen leffan verran vuosina 1977 (Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo- Star Wars: Episode IV - A New Hope), 1980 (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku- Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back) ja 1983 (Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu- Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi), minkä jälkeen Lucas palasi jatkamaan sarjaa esiosatrilogialla vuosina 1999 (Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka-Star Wars: Episode I - The Phantom Menace), 2002 (Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys- Star Wars: Episode II - Attack of the Clones) ja 2005 (Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto- Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith). Vielä 2005 puhuttiin siitä, että elokuvien puolella sarja olisi päättynyt, mutta kun Lucas myi Lucasfilm-yhtiönsä Walt Disney -yhtiölle, ilmoitettiin että uusia Star Wars -filmejä olisi tulossa. Sen lisäksi, että Disney päätti jatkaa sarjaa uudella trilogialla, yhtiö ilmoitti myös tekevänsä lisäosaleffoja, joista ensimmäisenä ilmestyi Rogue One: A Star Wars Story (2016). Sen jälkeen paljastettiin, että yhtiöllä oli tekeillä elokuva yhdestä Star Warsin suosituimmasta hahmosta, Han Solosta, mikä herätti hyvin ristiriitaisia reaktioita. Jotkut alkoivat innolla odottamaan filmiä sankarinsa nuoruusvuosista, kun taas jotkut pohtivat, onko tämä jo liian näkyvää rahastusta. Itse kuulun harmillisesti niihin jälkimmäisiin. Kun kuulin elokuvasta, en ollut kovin yllättynyt, mutten myöskään innostunut millään lailla. Pientäkin intoa on latistanut se, kuinka paljon ongelmia ilmeni leffan kuvauksissa. Sen alkuperäinen ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller erotettiin, kun he olivat ehtineet kuvaamaan jo viikkoja. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ron Howard, joka joutui kuvaamaan paljon uudestaan. Tämän lisäksi liikkui huhuja, ettei Lucasfilm olisi tyytyväinen Han Solon näyttelijän, Alden Ehrenreichin suoritukseen, joten hänelle olisi pestattu valmentaja kuvauksiin. Vaikka leffaa kuvattiin vähän väliä uudestaan ja siinä oli hyvin paljon ongelmia, Lucasfilm piti kiinni toukokuun ensi-illasta, mikä sai minut pelkäämään, että lopputuloksena olisi kiirehditty ja kehno tekele. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan Solo: A Star Wars Storyn sen lehdistönäytökseen, toivoen, että lopputulos onnistuisikin kaikesta huolimatta yllättämään.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää hieman SPOILEREITA koskien saagan aiemmin ilmestyneitä osia Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo ja Rogue One: A Star Wars Story!
Nuori Han Solo ja hänen uusi ystävänsä Chewbacca päätyvät mukaan galaksin pahamaineisten gangstereiden bisneksiin.
En varmuudella tiedä, onko totta, että Alden Ehrenreichille olisi palkattu näyttelijävalmentaja kuvauksiin, muttei sillä mielestäni ole loppujen lopuksi mitään väliä, sillä joka tapauksessa Ehrenreich suoriutuu työstään kunnialla. Aluksi itselleni tuotti vaikeuksia se, että jotakuta muuta kuin Harrison Fordia kutsutaan Han Soloksi, mutta hyvin nopeasti hyväksyin Ehrenreichin version hahmosta. Ehrenreich on selkeästi tutkinut Fordin eleitä Hanina ja onnistunut imitoimaan niitä, jolloin hahmo todella tuntuu nuorelta versiolta vanhasta tutusta Solosta. Homma ei kuitenkaan muutu pelkäksi kopioimiseksi, vaan Ehrenreich onnistuu tuomaan mukaan myös oman lisäyksensä. Nuori Han Solo on tietty energisempi ja innokkaampi kuin alkuperäisen trilogian versio. Hahmo on paljon optimistisempi, sillä hän ei ole vielä ehtinyt näkemään galaksia kunnolla. Ja mitäpä olisi Han Solo ilman hänen uskollista karvatoveriaan Chewbaccaa?Star Wars: The Force Awakensissa(2015) ja Star Wars: The Last Jedissä (2017) hahmoa esittänyt Joonas Suotamo palaa kolmatta kertaa rooliin, ja on hienoa nähdä, kuinka paljon ruutuaikaa hahmo saa. Hanin tavoin myös Chewbacca on nuorempana hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Tai no, nuorempana ja nuorempana. Kuten jo trailereista kävi selville, Chewbaccalla on ikää ainakin yli 200 vuotta, joten kovin nuoresta wookieesta ei ole kyse. Suotamo on selvästi jo täysin kotonaan karvapuvussa ja toivon, että hän saa jatkaa roolia vielä pitkään. Pääsin muuten haastattelemaan Suotamoa toukokuun alussa; haastattelun voi löytää tästä. Elokuvassa esiintyy myös alkuperäisestä trilogiasta tuttu Lando Calrissian, tällä kertaa laulaja Donald Gloverin tulkitsemana. Myös Glover onnistuu ottamaan vaikutteita alkuperäisestä näyttelijästä, Billy Dee Williamsista, ja tuomaan mukaan jotain uutta. Lando on omahyväinen ja hyvin itseensä luottava rento heppu. Toveriksi Landolle on luotu uusi droidihahmo L3-37 (Phoebe Waller-Bridge). Uusissa Star Wars -leffoissa on mielestäni onnistuttu erinomaisesti etenkin droidihahmojen kanssa. Rogue Onen K-2SO oli hauskan sarkastinen ja The Force Awakensin BB-8 on mitä suloisin tapaus. Olinkin siis järkyttynyt, kuinka pahasti L3-37:n kohdalla on epäonnistuttu. Hahmolle on luotu persoonaa sillä, että hänen mielestään droidit ovat kuin orjia ja hän haluaa vapauttaa droidit ja synnyttää vastarinnan. Aluksi tämä on hauskan kekseliäs idea, mutta hyvin nopeasti se muuttuu todella saarnaavaksi, etenkin kun hahmosta ei löydy mitään muita puolia.
Onneksi muut uudet hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja, vaikkeivät varmasti tule nousemaan yhtä suosituiksi kuin edes Star Warsin vähemmän klassiset henkilöt. Woody Harrelson on oiva valinta Tobias Beckett -rikolliseksi, joka antaa Hanille tärkeitä oppeja. Harmillisesti Beckettin rikollisryhmään kuuluvat Val-vaimo (Thandie Newton) ja nelikätinen Rio-olio (Jon Favreau) jäävät aika unohdettaviksi. Game of Thrones -sarjasta (2011-) tutun Emilia Clarken kulmakarvat eivät liiku yhtä villisti kuin yleensä, eikä hänen Qi'ra-hahmonsa erityisemmin mitään tarjoakaan. Parissa kohtaa Clarke pääsee onneksi mukaan toimintaan ja osoittaa, ettei Qi'ralle kannata ryttyillä. Paul Bettany nähdään gangsteripomo Dryden Vosina, jolle Beckett työskentelee. Alunperin rooliin oli valittu Michael K. Williams, mutta kun hän ei päässyt uusintakuvauksiin, hänet korvattiin Bettanylla. Korvaus on mainio ja Bettany toimii osassaan, vaikka Drydenin ruutuaika jää harmillisen pieneksi. Mukana saattaa myös olla tuttuja naamoja aiemmista elokuvista...
Ottaen huomioon, millaisia vaikeuksia Solo: A Star Wars Storyn kuvauksissa oli, monet olivat jo täysin valmiita totaaliseen katastrofiin. Olenkin siis äärimmäisen yllättynyt, kuinka onnistunut lopputulos on. Kyseessä ei todellakaan ole Star Wars -saagan parhaimmistoa, mutta heikompien tekijöiden kanssa tämä olisi voinut olla paljon huonompi. Filmi nappasi minut heti mukaansa vauhdikkaan alkunsa ansiosta ja hyvin nopeasti pystyin sanomaan, että Solo tulee olemaan selkeästi parempi Star Wars Story kuin aiempi Rogue One. Filmin aikana myös nähdään yksi todella näyttävä sotakohtaus, joka oli minun mielestäni sitä, mitä Rogue Onen olisi pitänyt olla. Se tuntui oikeasti karulta sodalta, millaista ei ole aiemmin Star Warseissa nähty. Tämä on kuitenkin vain yksi kohtaus ja muu leffa onkin sitten hyvin erilaista. Kyseessä on paljon pienimuotoisempi tarina kuin yleensä kaukaisessa galaksissa ja pidin erittäin paljon siitä, ettei koko universumin kohtalo ole vaakalaudalla, vaan elokuva kertoo galaksin alamaailmasta ja sen rikollisista. Imperiumi osoittaa olemassaolonsa muutamassa kohtaa, mutta pääasiassa leffa keskittyy muihin asioihin. Ja hyvä niin, sillä siten elokuvakokemus tuntui oudonkin raikkaalta. Solosta löytyy sitä vanhaa tuttua, mutta samalla se tarjoaa ennennäkemättömiäkin juttuja ja osoittaa, että Lucasfilmillä todella on tarinoita kerrottavanaan.
Elokuvan juoni ei valitettavasti ole mitä mielenkiintoisin, mutta paikat ja tapahtumat, minne juoni hahmoja vie, ovat niin kiehtovia, että filmi todella vie mukanaan. Leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi, jolloin se onnistuu viihdyttämään läpi kestonsa. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja takaa-ajot jännittäviä. Myös rauhalliset kohtaukset, joissa hahmoja syvennetään, ovat kiinnostavia. Hahmotkin ovat tässä Star Wars Storyssa mielenkiintoisempia Rogue Oneen verrattuna, mikä saa katsojan paremmin syventymään seikkailuun. He eivät ole persoonattomia ja heillä tuntuu olevan oikea tarkoituksensa. Lucasfilm on selvästi ottanut opikseen Rogue Onesta, eikä tällä kertaa vain hylkää uusia hahmojaan leffan lopuksi. Alden Ehrenreich vahingossa jo paljastikin haastattelussa, että hän on kirjoittanut kolmen elokuvan sopimuksen ja kuten tästä oli pääteltävissä, Solon tarina jää kesken. Ja kun ottaa huomioon, kuinka energisen, mukaansatempaavan, jännittävän, jokseenkin hauskan ja oikeasti yllättävän elokuvan tekijät saivat ongelmista huolimatta aikaiseksi, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että jatkoa on tulossa.
Ennen Solon näkemistä ajattelin, ettei hahmon sooloelokuvaa (heh heh) oikeastaan tarvita, sillä Han on niin mysteerinen heppu Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa, ettei hänen taustojaan tarvitse selittää. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi kiinnostaa Hanin menneisyys. Pidin tavasta, miten hän päätyy rikollisille poluille ja kaikkein eniten pidin siitä, miten Han tapaa Chewbaccan. Ensikohtaaminen on aivan mahtavasti ja todella kunnioittavasti kirjoitettu. Kaksikon ystävyyden muodostuminen onkin filmin parasta antia, sillä se on saatu tuntumaan aidolta. Pidin myös Hanin ja Landon ensikohtaamisesta, sekä siitä, miten peli Millennium Falcon -aluksen kohtalosta on kirjoitettu mukaan. Ja jo Uudessa toivossa mainittu Kesselin reitti on erinomaisesti ja hyvin yllättävästi toteutettu. Vuosia fanit ovat kiukutelleet siitä, ettei Han voinut lentää Kesselin reittiä alle kahdessatoista parsekissa, sillä parsek on matkan mittayksikkö eikä ajan. Lucasfilm onkin onnistunut keksimään tälle hauskan ja ennen kaikkea toimivan selityksen. Valitettavasti yhtiö on päättänyt tunkea mukaan selityksiä sellaisillekin asioille, joita en usko, että kovin moni haluaisi tietää. Onko kukaan koskaan oikeasti miettinyt, miksi Hanin sukunimi on Solo? Jos olet, niin nyt saat sen selville! Star Wars: The Last Jedissä monia häiritsi Millennium Falconin ohjaamossa roikkuvat kultaiset avaruusnopat, joille luotiin outoa merkitystä, vaikkei niitä oltu aiemmin kunnolla nähty. No mutta onneksi Solossa niitä oikein korostetaan monta kertaa!
Noppien lisäksi filmistä löytyy paljon muitakin viittauksia muuhun Star Wars -maailmaan. Viittauksia on niin leffoihin, kirjoihin, sarjoihin kuin peleihinkin ja täytyy olla aikamoinen fani, jotta ne kaikki tunnistaa. Jo ensimmäisestä Star Wars -filmistä lähtien joka elokuvassa on kuultu lause "I have a bad feeling about this." ("Minulla on paha aavistus tästä.") Tässä lause oli mainiosti käännetty muotoon "I have a really good feeling about this!" ("Minulla on todella hyvä aavistus tästä!") Leffasta löytyy myös viittaus, joka ei liity Star Wars -leffoihin, mutta on ihan ymmärrettävästi mukana, sillä alkuperäinen Han Solo -näyttelijä Harrison Ford esiintyi siinäkin. Elokuvaan on nimittäin piilotettu ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun,Kadonneen aarteen metsästäjien (Raiders of the Lost Ark - 1981) alussa nähty kultainen patsas!
Solon ohjaajana toimii tosiaan Ron Howard, joka osoittautui oikeaksi mieheksi hommaan. Hän on hyvin ymmärrettävä valinta, sillä Howard ja George Lucas ovat olleet ystäviä vuosikymmenien ajan, joten on ihan loogista, että Howard jatkaisi jotain Lucasin luomaa. Paikoitellen elokuvasta kyllä huomaa, kun siinä on käytetty alkuperäisen ohjaajakaksikko Lordin ja Millerin materiaaleja, sillä ne ovat selkeästi vitsikkäämpiä, mutta Howard on onnistunut luomaan tarpeeksi hyvän tasapainon niiden kohtausten ja oman henkensä välille. Kasdanin veljesten työstämä käsikirjoitus ei ole mitä kiinnostavin juoneltaan, joten täytyy myös kiittää Howardia, että hän on onnistunut luomaan siitä menevän kokemuksen. Mukana on muutamia kehnompia repliikkejä, mutta niitä on Star Warsista löytynyt aina. Visuaalisesti Solo on tietty silmäkarkkia. Leffa on kuvattu taidokkaasti, minkä lisäksi sen lavasteet ovat näyttävät, puvut upeita ja maskeeraukset fantastisia (vaikkakin Dryden Vosin arvet ovat hieman viimeistelemättömät). Elokuvassa on hienosti yhdistelty nukeilla luotuja avaruusolioita ja tietokone-efektejä. Filmin äänimaailmakin on oivallisesti luotu. Myös musiikeissa Solo onnistuu Rogue Onea paremmin. Siinä missä Rogue One kuulosti siltä, että joku fanipoika olisi säveltänyt musiikkia, mikä kuulostaa hieman Star Warsilta, muttei liikaa, jottei hänen työnsä jää Youtubessa tekijänoikeussyytteiden alle, Solossa on rohkeasti yhdistelty John Powellin uusia sävelmiä ja John Williamsin klassisia teemoja. Tällaisista fanipalveluksista huolimatta on kuitenkin sanottava, että leffan voi katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt mitään muuta Star Wars -elokuvaa. Ei siitä yhtä paljon irti saa, mutta toimii se silti omana avaruusseikkailunaan.
Yhteenveto:Solo: A Star Wars Story on yllättävän mainio avaruuslänkkäri, missä on kaikin puolin yhdistelty vanhoja tuttuja Star Wars -juttuja uusiin asioihin. Visuaalisesti filmi näyttää monin tavoin samalta kuin alkuperäinen trilogia, mutta samalla se tarjoaa asioita, mitä saagassa ei ole aiemmin nähty. Ron Howardin luoma tunnelma tekee yhdistelemisen hienosti, mitä auttavat filmin musiikit, joista löytyy niin John Williamsin klassisia sävelmiä kuin John Powellin uusia sointuja. Myös Alden Ehrenreich, Joonas Suotamo ja Donald Glover onnistuvat ottamaan pohjan hahmojensa alkuperäisiltä näyttelijöiltä ja tuomaan heihin jotain uutta, jolloin meininki ei tunnu pelkältä kopioimiselta. Yhtä ärsyttävää droidia lukuunottamatta uudet hahmot ovat oivallisia ja heidän näyttelijänsä tekevät kelpo työtä. Elokuvan juoni ei ole mitä ihmeellisin, mutta sen tapahtumapaikat ja vauhdikkaat toimintakohtaukset ovat tarpeeksi mukaansatempaavia, jottei heikompi juonikuvio erityisemmin haittaa. Vaikka toisaalta pohdin yhä, onko leffa kovin tarpeellinen, olen lopulta hyvin tyytyväinen, että Solo: A Star Wars Story on olemassa. Se onnistuu monissa asioissa, etenkin siinä, että se sai minut haluamaan, ei vaan vaatimaan jatkoa. Filmi jää nimittäin aikas jännään paikkaan... Jos olet pitänyt kolmesta edellisestä Star Warsista, uskon Solonkin iskevän. Jos taas kuulut niihin, jotka inhoavat näitä uusia leffoja, tulet aika varmasti inhoamaan tätäkin. Se hyvä puoli Solossa on, että kaikista sen viittauksista ja silmäniskuista faneille huolimatta, elokuvan pystyy helposti katsomaan, vaikka aiemmat leffat eivät olisikaan tuttuja.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.starwars.com
Solo: A Star Wars Story, 2018, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Imagine Entertainment
Ohjaus: Alan Taylor Pääosissa: Jai Courtney, Emilia Clarke, Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, J. K. Simmons, Dayo Okeniyi, Matt Smith, Byung-hun Lee ja Courtney B. Vance Genre: scifi, toiminta Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12 James Cameronin tekemä Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joten sarjaa jatkettiin. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa seurasi jälleen. Cameron kuitenkin poistui projektista ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Kolmas osa Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta se tuotti niin paljon rahaa, että sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Ohjaaja vaihtui jälleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin McG, jolla oli suunnitelmia kokonaisen uuden Terminator-trilogian varalle. Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) oli taas yksi kassamagneetti, mutta koska se ei saanut kovin positiivista palautetta, eivät jatkosuunnitelmat käyneet toteen. Viidennen osan teko osoittautui myös hankalaksi sen takia, että sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertelemään yhtiöltä toiselle, kunnes lopulta ne päätyivät Annapurna Picturesille vuonna 2012. Uuden leffan suunnittelu alkoi hyvin nopeasti ja kuvaukset lähtivät käyntiin kaksi vuotta myöhemmin. Lopulta Terminator Genisys sai ensi-iltansa kesällä 2015. Elokuva menestyi hyvin, muttei tarpeeksi jotta sitä olisi voinut pitää suurhittinä. Kriitikot eivät elokuvasta pitäneet ja monet fanit olivat myös pettyneitä. Itse taas pidin leffaa viihdyttävänä, kun kävin katsomassa sen elokuvateatterissa. Vaikka ostin sen Blu-rayna, en ollut kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, kunnes vuoden alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden elokuvasarjan arvostelut kesälle 2017. Terminator-sarja voitti, jolloin oli jälleen aika katsoa filmit läpi ja arvostella ne.
Tulevaisuudessa pahaa Skynetiä ja sen tuhoajakoneita vastaan taistelevan ihmisvastarinnan johtaja John Connor lähettää uskollisen sotilaansa Kyle Reesen ajassa taaksepäin vuoteen 1984, suojelemaan Johnin äitiä, Sarahia, tuhoajalta joka on lähetetty tappamaan Sarah. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet paljon, eikä menneisyys ole samanlainen, millaisena John sen kuvaili Kylelle.
Kyle Reeseä näyttelee Jai Courtney, joka ei täysin toimi roolissa. Kyle on nuori sotilas, joka ei tiedä muuta elämää kuin taistelun Skynetiä vastaan. Hän on uskollinen John Connorille ja on heti valmis taistelemaan tämän äidin puolesta, kun John niin pyytää. Läpi elokuvan Kylen taistelutaidot pääsevät esille, mutta valitettavasti näyttelijätaidot eivät, sillä Courtney ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Tämän huomaa varsinkin kohtauksissa, joissa hänellä ei ole muuta tehtävää kuin puhuminen. Silloin hän ei kykene tuomaan tarvittavaa uskottavuutta esille. Sarah Connorina nähdään Game of Thrones -sarjan (2011-) tähti Emilia Clarke, jonka tiedän osaavan näytellä. Tässä Clarke ei kuitenkaan onnistu, sillä hän ei sovi rooliin lähes yhtään. Hän näyttää aivan liian nuorelta, eikä hän ole kaikkein uskottavin toimintakohtauksissa pistoolien ja kiväärien kanssa. Vaikka leffassa Sarah onkin samanikäinen kuin alkuperäisessä The Terminatorissa, on hahmo täysin erilainen. Sarah tietää tulevaisuudesta ja hän onkin valmistautunut sitä varten kouluttamalla itseään taistelemaan ja selviytymään.
Arnold Schwarzenegger tekee paluun sarjaan kahdentoista vuoden tauon jälkeen. Herra nähdään tietty tutussa roolissaan tuhoajana, eli Terminaattorina. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saavu tulevaisuudesta leffan alussa ja heilu tunteettomana siihen asti, että häntä opetetaan ihmisten tavoille, vaan hän on kulkenut jo vuosia Sarahin mukana, joka on nimennyt hänet Papaksi. Papasta onkin muodostunut isähahmo Sarahille, jonka tehtävänä on suojella Sarahia siihen asti, että itse tuhoutuu. Papa on kiehtova ja erilainen Terminaattorihahmo, sillä hän on paljon vanhempi kuin tuhoajat yleensä ja hänessä on enemmän inhimmillisiä piirteitä. On upeaa nähdä Schwarzenegger jälleen ikonisessa roolissaan, mutta harmillisen usein elokuvan aikana hän näyttää siltä, ettei häntä oikein kiinnosta enää. John Connorina nähdään tällä kertaa Apinoiden planeetan vallankumouksesta (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) tuttu Jason Clarke, joka on kahden päänäyttelijän tavoin väärä valinta rooliin. Clarke ei ole uskottava suurena johtajana ja hän vetää osansa muutenkin aika laiskasti. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä Johnin hahmo on kirjoitettu todella typerästi. Hänet on suoraan sanottuna pilattu ihan totaalisesti. Elokuvassa nähdään myös loistava (mutta tässä leffassa pahasti alikäytetty) J. K. Simmons etsivä O'Brienina, joka tietää tuhoajista menneisyydessä ja yrittää selvittää, mistä ne tulevat; Byung-hun Lee tuhoajamalli T-1000:na, joka kykenee muotoutumaan erilaisin tavoin, sillä se on tehty nestemäisestä metallista; Dayo Okeniyi Danny Dysonina, joka on luonut Genisys-ohjelman, jota ihmiset odottavat innolla; Courtney B. Vance Dannyn isänä, Miles Dysonina, joka on tuttu hahmo Terminator 2:sta; sekä uudessa Doctor Who -sarjassa (2005-) pääosaa kolmen kauden ajan esittänyt Matt Smith, joka nähdään pienessä, mutta tarinan kannalta tärkeässä roolissa.
Vaikka Terminator Genisystä pidetään sarjan viidentenä osana, ei se sitä kuitenkaan ole - ainakaan täysin. Teos on kyllä viidentenä ilmestynyt elokuva sarjassa, mutta heti alussa huomaa, ettei siinä huomioida edellisiä osia. Ensimmäisten viiden minuutin aikana Terminator 2: Tuomion päivä,Terminator 3: Koneiden kapina ja Terminator - Pelastus kirjoitetaan ulos jatkumosta, kertomalla tuomion päivän ajankohdaksi täysin eri vuosi kuin milloin se sarjassa oikeasti tapahtui ja näyttämällä Johnin ja Kylen ensikohtaaminen täysin erilaisella tavalla kuin edellisessä elokuvassa. Filmillä on selvästi yritetty aloittaa sarjaa alusta, siinä toivossa, että se nousisi yhtä suosituksi kuin esimerkiksi supersankarielokuvat, mutta siinä ei ole onnistuttu yhtään. Niissä supersankaripätkissä on nimittäin yksi asia, mitä tämä todella kaipaa: selkeä tarina.
Tuntuu siltä kuin käsikirjoittajat eivät olisi edes yrittäneet. Jos edellisissä osissa oli outouksia aikamatkustushommissa, tässä ne muuttuvat ihan käsittämättömiksi. Heti alussa tulee ensimmäinen virhe siinä, että jos kerran 1980-lukua on menty muokkaamaan, niin sen olisi pitänyt vaikuttaa tulevaisuuteenkin, eikä Kylelle pitäisi olla mikään yllätys, että Sarah olikin toimintasankari jo vuonna 1984. Juonikin poukkoilee sinne sun tänne. Yhdessä kohtaa pääkolmikko päättää matkustaa ajassa eteenpäin vuoteen 2017, ihan vain koska Kyle näki pari kertaa unta, että silloin tapahtuisi jotain jännää. Ja sitten mukaan tulee elokuvan pahis, joka on todella typerryttävän laiska ratkaisu. Elokuva on täynnä huonoja päätöksiä aina juonikuvioista roolituksiin, jolloin siitä on aika vaikea nauttia. Jo pelkästään se, että sarjaa ei keksitä jatkaa mitenkään muuten kuin kierrättämällä ensimmäisen osan juttuja uudestaan, on äärimmäisen laiska ratkaisu.
Se on kuitenkin pakko sanoa, että leffan alkupäässä nähdään erinomainen kohtaus. Siinä on nimittäin kopioitu alkuperäistä Terminator - tuhoajaa lähes kuva kuvalta, kun digitaalisesti nuorennettu Arskanaattori saapuu menneisyyteen ja käy kolmen punkkarin kimppuun. Tämä kuitenkin keskeytyy, kun paikalle ilmestyy vanha Papa, joka käy taistoon nuorempaa kyborgia vastaan. Se on selvästi koko teoksen paras kohtaus, mikä on sinänsä surullista, että mikään leffan ikioma hetki ei yllä lähellekään sen tasoa. Joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia on kyllä mukana; esimerkiksi taistelu Golden Gate -sillalla koulubussissa on oikein mainiota hömppää. Valitettavasti mukana ei ole ainuttakaan kovin ihmeellistä toimintapätkää. Lopputaistelu on myös liian pitkä, jolloin jopa sen pieni viihdyttävyysarvokin laskee. Jännitystäkään ei ole saatu luotua mihinkään kohtaan, varsinkaan kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa jännitti, milloin ja mistä pahis seuraavaksi hyökkää, tässä vain odottaa, että vastus vaivautuisi ilmestymään paikalle, jotta jotain vähänkin mielenkiintoista tapahtuisi.
Huumoria on sentään mukana ja jotkut jutut jopa hieman naurattavat - pääasiassa Papan hymyilyhetket. Romantiikkaa löytyy tietty Sarahin ja Kylen väliltä samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassa, mutta sitä ei pohjusteta tarpeeksi hyvin, jotta ensisuudelma liikuttaisi katsojaa mitenkään. Loppuhuipennus on hieman antiklimaattinen ja kun filmi on ohi, ei katsojaa jaksaisi enää kiinnostaa koko sarja. Voi mikseivät tekijät vain tehneet kunnon jatko-osaa Terminator Salvationille? Alussa nähdään tyylikästä tulevaisuussotaa koneita vastaan laserpyssyjen kanssa ja sitä olisi voinut koko leffa olla täynnä. Filmin olisi pitänyt seurata Johnin ja Kylen ystävyyttä, kun he yrittävät päihittää Skynetin, ei mitään tällaista sekamelskaa. Elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää ohjaaja Alan Tayloria, joka on aiemmin tehnyt mm. Thor: The Dark Worldin (2013). On nimittäin aika vaikeaa työskennellä surkean käsikirjoituksen kanssa ja yrittää saada siitä hyvä kokonaisuus. Kirjoittajakaksikko Laeta Kalogridis ja Patrick Lussier ovat epäonnistuneet sekä tarinassa että dialogissa, joka kuulostaa välillä tosi kehnolta. Visuaalisesti Terminator Genisys näyttää kuitenkin pääasiassa hyvältä. Muutamat kohdat näyttävät liian digitaalisilta, kuten lopun helikopteriosio, mutta alun tulevaisuussotimiset ovat tyylikkäitä, minkä lisäksi tietokoneella nuorennettu Schwarzenegger näyttää oivalliselta - jopa paremmalta kuin vuosi myöhemmin ilmestyneen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) digi-Tarkin ja digi-Leia. Kuvaus on myös hyvää ja tasaista. Leikkauksessa on tehty suunnilleen parasta jälkeä, mitä kuvatusta materiaalista edes saisi aikaan. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Lorne Balfe on onnistunut musiikeissa. Tuttu teemamusiikki on mukana ja sen rummut paukkuvat mahtipontisemmin kuin koskaan ennen!
Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on näyttelijöistä ja hahmoista kertova "Family Dynamics", kuvauksista kertova "Infiltration and Termination", sekä efekteistä kertova "Upgrades: VFX of Terminator Genisys". Katsottavaa on yhteensä lähes tunniksi.
Yhteenveto:Terminator Genisys on heikko yritys jatkaa todella hyvin alkanutta sarjaa ja vielä heikompi yritys aloittaa se jollain tapaa alusta. Leffan tarinassa kuljetaan erittäin laiskoja ja tylsiä reittejä, minkä lisäksi filmi on paikoitellen jopa yllättävänkin sekava, etenkin kun käsikirjoittajat eivät ole miettineet aikamatkustusta ollenkaan loppuun asti. Teoksen pahis on äärimmäisen kehno ratkaisu. Mukana ei ole minkäänlaista jännitystä, ei edes toimintakohtauksissa, vaikka ne suurimmaksi osaksi viihdyttävätkin - varsinkin alun tulevaisuustaistot, joita toivoisi elokuvan olevan täynnä. On upeaa nähdä Arnold Schwarzenegger taas tuhoajana, mutta hän näyttää usein olevansa kyllästynyt rooliinsa. Jai Courtney, Emilia Clarke ja Jason Clarke eivät taas sovi osiinsa, minkä lisäksi harmittaa, että mahtava J. K. Simmons on todella alikäytetty. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa toimivat, mutta mukana on myös heikkoja efektejä. Säveltäjä Lorne Balfe on saanut tehtyä tutusta Terminator-tunnusmusiikista entistäkin rautaisemman. Jos pidit edellisistä sarjan osista, niin voihan Terminator Genisyksenkin vilkaista. Jos taas olet kahden ensimmäisen osan suuri fani, muttet ole pitänyt niiden jälkeisistä osista, tämä luultavasti aiheuttaa pettymyksen. Kun filmi ei ota huomioon kahta edellistä osaa (eikä Terminator 2:n loppua), niin edellisten osien näkeminen ei ole välttämättömyys. Tämä ei kuitenkaan toimi tarpeeksi hyvin yksinään, jotta tästä voisi aloittaa sarjan katselun, vaikka tarkoitus olikin tehdä tästä sarjan uudelleenkäynnistys. Ainakin alkuperäinen Terminator - tuhoaja pitää katsoa ennen tätä. Toivon, että sarja saisi vielä jatkoa, mutta toivon, että se mietitään kunnolla loppuun, ennen kuin kameraa pistetään kertaakaan päälle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theterminatorfans.com
Terminator Genisys, 2015, Paramount Pictures, Skydance Media
Ohjaus: Thea Sharrock Pääosissa: Emilia Clarke, Sam Claflin, Matthew Lewis, Janet McTeer, Charles Dance, Stephen Peacocke ja Jenna Coleman Genre: romantiikka, draama Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: S
Me Before You, eli todella vapaasti suomennettuna Kerro minulle jotain hyvää, perustuu Jojo Moyesin kirjaan vuodelta 2012. Erikoista on, että Moyes kirjoitti myös elokuvan käsikirjoituksen, joten uskoisin, että elokuva on aika lähellä alkuperäistä kirjaa. Itse en ole lukenut teosta, mutta kiinnostuin kyllä elokuvasta, kun näin mainoksen siitä. Pari romanttista elokuvaa ovat minun mielestäni erittäin hyviä; The Fault in Our Stars (2014) ja etenkin Titanic (1997), mutta muuten katson niitä aika pitkälti pelkkänä hömppänä. Ajattelin, että Me Before You olisi juuri oivallista hömppää, kun menin katsomaan elokuvan viime viikolla.
Huonossa rahatilanteessa elävä Louisa "Lou" Clark saa töitä halvaantuneen Will Traynorin avustajana. Muuten työ olisi kuin unelma, mutta Will ei kohtele Louta kovin hyvin. Lou päättää silti yrittää kaikkensa, jotta Will olisi onnellinen.
Game of Thrones (2011-) -tähti Emilia Clarke on aivan loistava Lou Clarkina. Lou ottaa avustajatyön vastaan aluksi rahan takia, mutta kaikkihan arvaavat, miten siinä kuitenkin käy. Emilia Clarken elekieli on todella toimivaa ja hän kykenee esittämään paljon tunteita kasvoillaan. Olen pitänyt Clarkea hyvänä näyttelijänä siitä lähtien, kun aloin tunnistaa hänet elokuvissa ja nyt pidän häntä todella hyvänä. Lisää Emilia Clarkea elokuviin, kiitos! Sam Claflinista en aiemmin pahemmin perustanut. Tuntui, ettei hänessä oikein ollut muuta kuin hymy, jolla hän saa tyttöjen jalat veteliksi. Tympeäilmeisenä Willinä Claflin osoittaa, että hän on muutakin kuin vain hymynsä. Tämä on ehdottomasti paras roolisuoritus, jonka olen häneltä nähnyt. Claflin sai minut myös uskomaan, että olisi halvaantunut, mikä on tietysti tärkeää, sillä jos sitä ei uskoisi, niin elokuvasta katoaisi yksi tärkeä osa. Matthew "Neville Longbottom" Lewis nähdään Loun poikaystävänä Patrickina. Hahmo on selkeästi mukana, jotta Loun ja Willin rakastumistarina ei olisi niin helppo. Yllättävää kyllä, Lewis sai sporttihahmon kaikessa ärsyttävyydessään sympaattiseksi, jolloin katsojana tuntuu pahalta, että Lou valitsee toisen miehen, vaikka elokuvaa tuleekin katsomaan Loun ja Willin tarinan takia, eli tietää, miten siinä käy. Willin vanhempina nähdään Janet McTeer ja Charles Dance, jotka vetävät osansa hyvin, vaikka McTeer on aika vähän elokuvassa ja Dance näytteleekin yhtä ilmeettömästi kuin aina. Loun vanhempia taas esittävät Brendan Coyle ja Samantha Spiro ja Loun siskona nähdään Jenna Coleman, jonka hahmoa olisi voitu avata vielä enemmän. Samoin myös Willin toisen hoitajan, Nathanin (Stephen Peacocke), tarinaa olisi voitu avata hieman enemmän.
Elokuvan ensimmäinen kohtaus tapahtuu kaksi vuotta ennen elokuvan muita tapahtumia ja siinä näytetään nopeasti, minkä takia Will on loppuelokuvan pyörätuolissa. Alussa Willin kasvoilla on tuttu Claflin-virne, mutta se onneksi on täysin kadonnut, kun Lou aloittaa työnsä. Alussa esitellään heti tärkeät hahmot, jotta kaikkia voi hyödyntää koko leffan ajan. Alkupuolella, kun Lou on vasta aloittanut työnsä, on hauska seurata hänen yrityksiään olla positiivinen tympeän Willin seurassa. Onneksi nämä kohtaukset eivät saa katsojaa inhoamaan Williä loppuelokuvan ajaksi ja useasti pääseekin nauramaan Willin kanssa, kun Lou on välillä hieman pihalla siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Mitä pidemmälle elokuva menee, sitä vakavammaksi ja surullisemmaksi se muuttuu. Herkkien ihmisten kannattaa muistaa nenäliinapaketit mukaan. Useissa elokuvissa on ongelmana, etteivät ne käytä tarpeeksi aikaa surullisiin kohtiin. Me Before You kuitenkin uskaltaa pitää katsojaa surullisuudessaan pidemmänkin aikaa, muttei vello siinä liian ylidramaattisena.
Hömppäleffa tämä ei siis tosiaan ole, vaikka siinä onkin paljon hauskoja kohtia. Dialogi on sujuvaa ja todella hyvin kirjoitettua, vaikka välillä miettiikin, ettei kukaan oikeasti puhu niin kuin Lou ja Will välillä. Tästä voi syyttää journalistitaustaista kirjailijaa/käsikirjoittajaa, jos haluaa. Laadukasta tekstiä hahmot kuitenkin puhuvat toisilleen. Tällaisissa tarinoissa on yleensä aika tietty kaava, mutta tämä ei täysin noudata sitä. Lopputuloksen voi oikeastaan arvata, mutta siihen päätyminen on uutta. Kolmiodraamaa tosiaan on mukana ja tällä kertaa on onnistuttu saamaan myös ulkopuolelle jäävä osapuoli toimivaksi hahmoksi. Vaikka ymmärtää, miksi Loulla ja Patrickilla menee huonosti, niin silti käy hieman sääliksi Patrickia, kun Lou ja Will rakastuvat. Ja tuota ei voi pitää spoilerina - kaikki tietävät, että niin tulee käymään!
Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu, jos ei laske yhtä yksittäistä kuvaa kohtausten välissä, joka tuntuu siltä, kuin se olisi unohtunut siihen leikkauspöydällä. Laajat kuvat ovat todella tyylikkäitä, etenkin linnasta. Äänet on mietitty tarkkaan. Elokuvan on ohjannut Thea Sharrock, jolle tämä on ensimmäinen pitkän elokuvan ohjaustyö. Onnistuneesti Sharrock saa kokonaisuuden pysymään kasassa ja on tehnyt hyvää työtä. Jännä juttu, että elokuvan suomennos käy paremmin järkeen kuin alkuperäinen nimi. Elokuvassa sanotaan muutamaan otteeseen lause "Tell me something good", eli suomennettuna juurikin elokuvan nimi Kerro minulle jotain hyvää, kun taas en tajunnut ollenkaan, mistä nimi Me Before You tulisi.
Yhteenveto:Me Before You on hyvä, erinomainen ja koskettava elokuva. Se yllätti minut olemalla enemmän kuin pelkkä hömppä ja olemalla tähän mennessä vuoden 2016 paras kesäelokuva. Jos kiinnostaa, niin käykää katsomassa tämä. Emilia Clarken ja Sam Claflinin kemia toimii täydellisesti ja kummatkin vetävät parhaat roolisuoritukset, mitä olen heiltä nähnyt. Jos Matthew Lewisia ei lasketa, niin brittimongerruksesta saa tässä jotain selvääkin. Herkkien katsojien kannattaa tosiaan ottaa nenäliinoja, jos sattuukin itkettämään. Näytöksessä, jossa kävin, oli muutama henkilö, joka alkoi itkeä. Tämä on tietysti loistava treffileffa, jos päättää elokuviin mennä - siellä voikin sitten katsoa tätä vierekkäin, syödä yhteisiä popcorneja ja pidellä kädestä kiinni. Tai mistäpä minä tiedän? Sillä rivillä, jolla minä olin, ei ollut ketään muuta ja viereisellä penkillä oli vain reppuni. Kirjan kyllä aion lukea ja saa nähdä, josko myös elokuva joskus hyllystäni löytyisi...
Kirjoittanut: Joonatan, 29.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Me Before You, 2016, Metro-Goldwyn-Mayer, New Line Cinema
