Arvostelu: Ocean's Twelve (2004)

OCEAN'S TWELVE

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Catherine Zeta-Jones, Vincent Cassel, Julia Roberts, Don Cheadle, Casey Affleck, Scott Caan, Shaobo Qin, Bernie Mac, Eddie Jemison, Carl Reiner, Elliott Gould, Albert Finney, Andy Garcia, Robbie Coltrane ja Bruce Willis
Genre: trilleri, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa alettiin tietty suunnittelemaan. Ohjaaja Steven Soderbergh palasi ideoimaan jatko-osaa ja päätti myös ohjata sen. Kuvaukset alkoivat keväällä 2004 ja lopulta Ocean's Twelve sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli hitti, vaikkei päässytkään edellisen osan lipputulolukemiin. Filmi ei myöskään ollut yhtä pidetty kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset kriitikoiden ja katsojien keskuudessa, eikä se ole jäänyt elämään samalla lailla kuin edeltäjänsä. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt Ocean's Twelveä. Näin muutama kesä sitten sarjan aloitusosan, mistä en erityisemmin pitänyt (näin jälkikäteen olen varma, että tämä johtui siitä, että olin todella väsynyt katsoessani elokuvaa aamuyöllä), joten en jaksanut katsoa sen jatko-osia. Kuitenkin kun Ocean's-sarja sai jatkoa lisäosaleffalla Ocean's 8 (2018), ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Kun Ocean's 8 ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset uudestaan ja koska pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin, katsoin Ocean's Twelven jo pari päivää myöhemmin.

Kasino-omistaja Terry Benedict jäljittää Danny Oceanin ja tämän rikoskumppanit, antaen heille kaksi viikkoa aikaa palauttaa varastamansa rahat tai muuten hän tappaa heidät. Tämä vaatii tietty uuden ryöstökeikan suunnittelun.

George Clooney nähdään toistamiseen Danny Oceanin roolissa ja vaikka hän tekee edelleen hyvää työtä näyttelijänä, ei hänen hahmonsa jaksa innostaa samalla lailla kuin ensimmäisessä osassa. Dannyn osuus on itse asiassa yllättävänkin pieni ja vaikka hän on jatkuvasti ruudulla, ei hän pääse tekemään mitään erityisen muistettavaa. Parissa kohtaa hänelle on annettu humoristisempia repliikkejä, mutta muuten Danny on aika unohdettava tapaus tällä kertaa.
     Muutkin "Oceanin yhdestätoista" tekevät paluun, mutta hekin tuottavat pääasiassa pettymyksen. Ocean's Eleven - korkeat panokset -arvostelussani kritisoin sitä, ettei hahmoille ole keksitty kunnollista sisältöä, mutta kehuin kuitenkin, että jokaisella on selvä tehtävä ryöstön aikana ja jokainen saa hyvin ruutuaikaa. Tässä leffassa näin ei tapahdu. Välillä joku hahmo saattaa olla niinkin kauan täysin minimaalisessa huomiossa, että hänet ehtii unohtaa kokonaan. Bernie Mac, Eddie Jemison ja Carl Reiner saavat harmillisen vähän tekemistä läpi leffan, eikä heidän hahmoille ole keksitty vieläkään lisäsisältöä. Malloyn veljekset (Casey Affleck ja Scott Caan) saavat enemmän puheenvuoroa, mutta samalla heidän hahmonsa tuntuvat täysin erilaisilta kuin viimeksi. Don Cheadle pääsee sentään ilahduttamaan hauskalla aksentillaan ja Shaobo Qin esittelee jälleen venyvyyttään. Matt Damonin Linus-hahmo on kirjoitettu aika ärsyttäväksi vinkuintiaaniksi ja Elliott Gouldin näyttelemä Reuben pysyy taka-alalla hoitamassa rahapuolta. Sentään Brad Pittin esittämä Rusty nousee isosti esille - hän tuntuu olevan jopa Dannya enemmän ruudulla. Rustyn menneisyyttä avataan hieman, mikä on omalla tavallaan hienoa, mutta samalla se vie myös liian paljon aikaa itse tarinasta. Näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu, mutta se ei todellakaan ole paljon.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Julia Robertsin näyttelemä Tess Ocean, joka nousee hauskalla tavalla esiin, sekä Andy Garcian esittämä Terry Benedict, josta ei ole saatu luotua yhtä uhkaavaa kuin edellisessä osassa. Uusina tärkeinä hahmoina esitellään Catherine Zeta-Jonesin näyttelemä rikosetsivä Isabel, joka pääsee Oceanin tiimin jäljille, ja Vincent Casselin esittämä paroni Francois Toulour, joka ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu tai näytelty hahmo.

Francoisin lisäksi itse elokuvakaan ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu. Ocean's Twelve ei ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin edeltäjänsä ja ymmärrän hyvin, miksi elokuvaa on kritisoitu. Mielenkiintoisesta lähtökohdasta huolimatta itse tarina ei ole kovin kiinnostava, sillä sen kerronta on aika kömpelöä. Siinä, missä Ocean's Eleven - korkeat panokset nappasi heti mukaansa ja ryöstön suunnittelu aloitettin hyvin nopeasti, Ocean's Twelvellä kestää yllättävän kauan lähteä käyntiin. Uuden ryöstön suunnittelu on hätiköiden esitetty, uusia hahmoja tuodaan mukaan todella oudosti ja aina kun jotain kiinnostavaa on tapahtumassa, elokuva leikkaa johonkin muuhun. Tämän lisäksi sekaan on tungettu romanssi, mikä vie paljon aikaa, eikä luultavasti kiinnosta lähes ketään. Suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että tekijät ovat väkisin yrittäneet tehdä nokkelamman elokuvan kuin edeltäjästä, jolloin lopputulos ei ole läheskään yhtä sulava. Ocean's Eleven - korkeat panoksethan oli pohjimmiltaan hyvin simppeli filmi, mikä oli saatu kerrottua nokkelalla tavalla. Ocean's Twelve taas on turhan monimutkainen, eikä siten läheskään yhtä viihdyttävä tai koukuttava. Loppuun on tietty pitänyt tunkea suuri paljastus, kuten edellisessäkin osassa, mutta toisin kuin Ocean's Eleven, mikä sai katsojan haluamaan katsoa leffan uudestaan, jotta voisi löytää lisää vihjeitä loppuratkaisusta, Ocean's Twelve saa lähinnä miettimään, että olipa laiska ja kehnosti toteutettu huipennus.

En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei, ongelmistaan huolimatta Ocean's Twelve on loppujen lopuksi ihan kivaa viihdettä, sillä mukaan on saatu joitakin aidosti todella hyviä hetkiä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa päähenkilöt odottelevat juna-asemalla ja alkavat keskustella siitä, kuinka vanhana he pitävät Danny Oceania. Toisessa kohtaa Danny ja Rusty vain katsovat televisiota todella väsyneinä. Mukana on tällaisia yksittäisiä aivan mahtavia hetkiä ja tilanteita, jotka eivät välttämättä edistä juonta, mutta saavat hahmot tuntumaan aidoilta kavereilta. On myös huvittavaa, kuinka filmin ikäraja on saatu mahdollisimman alhaiseksi (Suomessa Ocean's Twelve on jopa sallittu kaikenikäisille!) sensuroimalla kiroilut pistämällä puhelin pirisemään kirosanojen päälle. Lisäksi elokuvan toisella puoliskolla on yksi pidempi, jopa hulvaton tilanne, mikä tuntuu jopa liiankin hyvältä kuuluakseen muuten näin keskinkertaiseen tekeleeseen. Tämän kohtauksen hauskuuden ymmärtämiseksi täytyy tosin tietää, ketkä näyttelijät esiintyvät kyseisessä kohtauksessa, sillä muuten tilanne ei välttämättä naurata lainkaan. Kyseessä on siis hauskempi filmi kuin edeltäjänsä, mutta muuten Ocean's Twelve kompastelee pahasti, eikä pääse lähellekään sarjan aloitusosan tasoa.

Ohjaaja Steven Soderbergh ei onnistu tällä kertaa pitämään pakettia kovin kummoisesti kasassa, mitä ei yhtään helpota George Nolfin paikoitellen kehnosti kirjoitettu käsikirjoitus. Nolfi on saanut aikaiseksi hyviä ideoita ja hauskaa dialogia, mutta hänellä on suuria vaikeuksia kertoa kunnon tarinaa. Välillä hieman sekava leikkaus ei yhtään helpota katsojan urakkaa pysyä mukana tapahtumissa. Sentään Ocean's Twelve on kelvollisesti kuvattu, mutta valitettavasti jotkut kuvat menevät pilalle tökeröiden värikikkailujen vuoksi. Lavastus- ja puvustustiimit ovat kuitenkin tehneet oivallista työtä ja elokuvan äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikintekijä David Holmes on saanut aikaiseksi mainioita sävelmiä, mutta myös hieman heikompiakin melodioita. Se toisaalta kuvastaa hyvin leffan muutenkin epätasaista toteutusta.

Yhteenveto: Ocean's Twelve on harmillisen keskinkertainen jatko-osa kekseliäälle ryöstötarinalle. Ohjaaja Steven Soderberg ja käsikirjoittaja George Nolfi yrittävät aivan liikaa tehdäkseen leffasta nokkelamman kuin edeltäjästään ja onnistuvat tekemään siitä vain sekavan. Tarina on paikoitellen todella kömpelösti kerrottu, eikä tapahtumia ole erityisen mukava seurata, kun elokuva ei päästä katsojaa kunnolla mukaan varastiimin puuhailuun. Elokuva ei onnistu edes tekemään jokaisesta tiimin henkilöstä tärkeän tuntuista tai kiinnostavaa. Osa hahmoista tuntuu vain pyörivän mukana, koska he olivat edellisessäkin osassa. Uudet hahmot taas ovat hieman tylsiä ja Vincent Cassel tekee yllättävänkin kehnon roolisuorituksen. Elokuva onneksi sisältää muutamia mahtavia hetkiä, joiden ansiosta leffan taso nousee hieman. Silti Ocean's Twelve on pettymys erittäin hyvän Ocean's Eleven - korkeat panokset jälkeen. Jos pidit edellisestä osasta, voihan tämänkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's Twelve, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, Jerry Weintraub Productions, Section Eight, WV Films III

Arvostelu: The Book of Henry (2017)

THE BOOK OF HENRY

Ohjaus: Colin Trevorrow
Pääosissa: Naomi Watts, Jaeden Lieberher, Jacob Tremblay, Dean Norris, Maddie Ziegler, Sarah Silverman, Lee Pace, Tonya Pinkins ja Geraldine Hughes
Genre: draama, trilleri
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Käsikirjoittaja Gregg Hurwitz sai idean The Book of Henrystä jo 1990-luvulla ja kirjoitti siitä ensimmäisen version vuonna 1998. Hurwitz esitteli ideaansa useille leffayhtiöille, kunnes vihdoin Sidney Kimmel Entertainment kiinnostui siitä. 2010-luvun alussa ohjaajaksi valittiin Colin Trevorrow, mutta tuotanto viivästyi, kun hänet palkattiin tekemään Jurassic World (2015). Sen ilmestyttyä Trevorrow palasi takaisin The Book of Henryn pariin ja kuvaukset alkoivat syksyllä 2015. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2016, mutta sen julkaisu päätettiin siirtää seuraavalle vuodelle. Lähes 20 vuotta siihen meni, mutta lopulta The Book of Henry sai ensi-iltansa kesällä 2017. Se oli kuitenkin suuri taloudellinen floppi; elokuvan budjetti oli noin 10 miljoonaa dollaria ja se sai tienattua vain vähän yli 4 miljoonaa. Kriitikot myös haukkuivat filmin lyttyyn, eikä leffa saapunut lainkaan Suomen teatterilevitykseen. Itse olin hieman harmissani siitä, sillä pidin todella paljon Jurassic Worldista ja minua kiinnosti tietää, mitä Trevorrow tekisi originaalin tarinan parissa. Mitä kauemmin kului aikaa, sitä enemmän leffa alkoi kiinnostamaan myös sen näyttelijöiden takia. Kun huomasin, että The Book of Henry oli vihdoin saapunut Suomeen myyntiin ja vuokralle, päätin katsoa sen.

Nerokas nuorukainen Henry huomaa, että naapurissa asuva mies pahoinpitelee ja ahdistelee omaa tytärtään. Henry päättää keksiä tilanteeseen ratkaisun.

Elokuvan nimikkoroolissa Henrynä nähdään Se-kauhuleffasta (It - 2017) tuttu Jaeden Lieberher, joka tekee oikein mainion ja yllättävän uskottavan roolityön. Henry on tosiaan aikamoinen nero; älykkyytensä puolesta hän on paljon ikäisiään kypsempi. Siinä missä muut muksut käyttävät aikaa leikkimiseen ja pelaamiseen, Henry pitää huolta perheensä raha-asioista ja rakentaa erilaisia keksintöjä. Paikoitellen Henryn älykkyys nousee esille ylimielisyytenä, mikä on hieman ärsyttävää, mutta pääasiassa hahmo on hyvin pidettävä tapaus, etenkin kun Lieberher hoitaa hommansa niin taidokkaasti.
     Henry asuu yhdessä äitinsä Susanin (Naomi Watts) ja pikkuveljensä Peterin (Jacob Tremblay) kanssa. Poikien äidistä on tehty kiinnostava hahmo, sillä vaikka Henryn puheista käy selville, että perheellä olisi rahaa kuin roskaa, Susan päättää tehdä töitä pienessä kuppilassa, eikä keskity intohimoprojektiinsa, eli lastenkirjojen tekemiseen. Jotain uutta perinteiseen äitihahmoon tuo se, että hänet nähdään usein pelaamassa sotapelejä, kun Henry laskee rahoja taustalla. Watts on tuttuun tapaansa oiva valinta äidin rooliin, vaikka vetääkin hieman yli elokuvan toisella puoliskolla. Nuori Jacob Tremblay taas on aina yhtä erinomainen näyttelijänalku ja sanon jälleen samaa kuin Wonderin (2017) ja Roomin (2015) arvioissani, eli hänestä kuullaan vielä pitkään, kunhan hän ei vain mokaa lupaavaa uraansa päihteillä tai ylimielisyydellä. Vaikka Tremblay pääsee pariin otteeseen näyttämään taitonsa, jää hänen Peter-hahmonsa usein täysin taustalle.
     Vielä pahemmin taustalle tuntuu jäävän naapurintyttö Christina (Maddie Ziegler), jonka takia leffassa tapahtuu kaikenlaista erikoista. Ottaen huomioon, kuinka filmi yrittää painottaa, miten tärkeää on saada Christina kauas isänsä Glennin (Dean Norris) luota, hänen hahmonsa jää todella tylsäksi, eikä Zieglerin roolisuoritus jää millään lailla mieleen. Norris taas on oiva valinta aika inhottavaksi naapurinmieheksi. Yllättävän taidokkaasti elokuva saa katsojan inhoamaan Glenniä, vaikka leffa ei koskaan todella näytä, että hän tekisi hirveyksiä.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Geraldine Hughes Henryn luokanopettajana, Tonya Pinkins koulun rehtorina, Sarah Silverman Susanin tympeänä ystävänä, sekä Lee Pace David-kirurgina.

The Book of Henry alkaa kuin mikä tahansa kiva perheleffa. Lapset käyvät iloisesti koulussa, vaikka sieltä löytyykin ikävä kiusaajapoika. Äiti selvästi rakastaa lapsiaan hyvin paljon ja yrittää miettiä, miten voisi pitää heistä mahdollisimman hyvin huolta. Kaikki on vähän liiankin iloista ennen kuin eräänä iltana Henry näkee ikkunastaan Christinan huoneen, missä tapahtuu jotain epäilyttävää. Hetkessä elokuvan tunnelma muuttuu paljon synkemmäksi ja mukaan tuodaan mielenkiintoista mysteerisyyttä, etenkin kun nähtävät kohtaukset eivät oikeastaan paljasta katsojille mitään - Henry vain puuhailee kaikenlaista jännää. Ja jos tunnelman äkillinen muutos tuntuu erikoiselta, niin voi pojat elokuva tarjoaa yllättäviä käänteitä! Harmillisesti, kun toinen käännekohta pistetään sekoittamaan pakkaa, tuntuu helposti siltä kuin katsoisi eri elokuvaa kuin juuri äsken. Christina unohtuu täysin pitkäksi aikaa. Ja sitten tekijät ovat päättäneet pärisyttää oikein kunnolla menemään ja vetävät maton katsojien jalkojen alta. Minun on pakko tunnustaa, että noin puolessa välissä nähtävä käänne tuli minulle todellisena yllätyksenä ja vielä siinä kohtaa ajattelin, että kylläpä on käsikirjoittajalla pokkaa.

Valitettavasti siinä kohtaa alkaa myös valtava alamäki. Leffan toinen puolisko muuttaa The Book of Henryn kauheaksi sekasotkuksi, joka ei enää tiedä, mitä se yrittää olla. Useaan otteeseen tuijotin tapahtumia epäuskoisena, etenkin kun eräät kasettinauhat tuodaan mukaan tarinaan. Elokuva käy usein totaalisen typeryyden rajoilla ja parissa kohtaa liikkuu täysin pohjamudissa. Päähenkilöt tekevät niin ihmeellisiä ratkaisuja, että heistä voi olla vaikea pitää. Kaikkien aiempien yllätyskäänteiden takia filmiä on kuitenkin yhä ihan kiinnostava katsoa, sillä itse ainakin vain odotin, mitä tarina seuraavaksi tarjoaa? Kehnon loppuratkaisun, näin suoraan sanottuna. Lopputekstien alkaessa leffasta on ehtinyt jäädä sellainen ikävä maku suuhun, että tuottaa vaikeuksia muistaa niitä alkupuoliskon hyviä osuuksia. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että erittäin mainiot lapsinäyttelijöiden suoritukset menevät täysin hukkaan, kun niitä ympäröi näin huono tekele.

Käsikirjoittaja Gregg Hurwitz on selvästi ollut innoissaan siitä, kuinka poikkeavan tarinan hän on onnistunut kirjoittamaan. Hän on tainnut olla niin täpinöissään juonenkäänteistä, ettei ole pysähtynyt miettimään, kuinka hölmöltä lopputulos voi tuntua. Tätä ei ole ymmärtänyt myöskään ohjaaja Colin Trevorrow, joka ei saa pidettyä erilaisia tunnelmia kasassa. Olen nähnyt muutamia Trevorrowin ja Hurwitzin haastatteluita, ja he selvästi ovat täysin sitä mieltä, että tarinankerronnan poikkeavuudet tekevät The Book of Henrystä hienon. Kyseessä ei ole mikään "minä olen isäsi" -twisti, mikä saisi päähenkilön ja katsojan tajuamaan uusia ja mullistavia puolia hahmoista ja tarinan kokonaisuudesta. Korkeintaan käänteet saavat katsojan pitämään Henryä psykoottisena tapauksena... Elokuva on myös paikoitellen kasattu leikkaamossa niin kummallisesti, että siitä tuntuu puuttuvan kymmenien minuuttien edestä materiaalia. Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, valaistu, lavastettu ja äänitetty. Michael Giacchinon säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Maskeerauksesta taas täytyy kritisoida sitä, että eikö Christinalle olisi voinut tehdä oikeasti näkyviä jälkiä, jotka saisivat katsojan oikeasti välittämään hänen tilanteestaan ja tekisivät loppupuoliskon hulluudet hieman hyväksyttävimmiksi katsojan silmissä? Eikö? Ei sitten.

Yhteenveto: The Book of Henry alkaa mainiosti, mutta muutaman mahdollisimman yllättävän juonenkäänteen jälkeen sen taso alkaa putoilla, jolloin lopputuloksena on harmillisen huono tekele. Jonkun olisi pitänyt ihan kunnolla sanoa käsikirjoittaja Gregg Hurwitzille, että hänen tekstinsä ei ole hyvä sen takia, että se yllättää katsojan vähän väliä. Ei, kun jokainen käänne tekee leffasta entistä typerämmän. Useat hetket saivat minut hämmästelemään, kuinka outoja ratkaisuja tekijät ovatkaan keksineet. Lopussa on vaikea muistaa alun hyviä puolia. Lähinnä jää vain harmittamaan, että Jaeden Lieberherin, Jacob Tremblayn ja Naomi Wattsin oivalliset roolisuoritukset menevät täysin hukkaan kehnossa elokuvassa. The Book of Henrystä saisi hyvän elokuvan, mutta se vaatisi suuria muutoksia käsikirjoituksessa. En siis voi suositella leffaa oikeastaan kenellekään. Jotkut pitävät siitä samasta syystä kuin sen tekijät, eli koska se on erilainen. Muttei erilaisuus tee siitä erityistä. Ei ihme, että tämän elokuvan takia Colin Trevorrow menetti paikkansa yhdeksännen Star Wars -leffan ohjaajana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Book of Henry, 2017, Double Nickel Entertainment, Sidney Kimmel Entertainment

Arvostelu: Watchmen (2009)

WATCHMEN

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Jackie Earle Haley, Patrick Wilson, Malin Åkerman, Billy Crudup, Carla Gugino, Matthew Goode, Matt Frewer, Laura Mennell, Danny Woodburn ja Jeffrey Dean Morgan
Genre: toiminta, jännitys, draama, scifi
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia / Director's Cut: 3 tuntia 6 minuuttia / Ultimate Cut: 3 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Watchmen perustuu samannimiseen, Alan Mooren kirjoittamaan ja Dave Gibbonsin kuvittamaan sarjakuvaan, mikä ilmestyi vuosina 1986 ja 1987. Jo vuonna 1986 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Fox ei kuitenkaan saanut aikaiseksi leffaa, joten se myi oikeudet Warner Bros. -yhtiölle vuonna 1991. Terry Gilliam ja Charles McKeown valittiin elokuvan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi, mutta kun Warner Bros. ei suostunut tarvittavaan budjettiin, projekti pistettiin jäihin. 2001 oikeudet siirtyivät osittain Universal-yhtiön käsiin, mutta koska siellä tekijät eivät päässeet yhteisymmärrykseen studion kanssa, projekti päätyi Revolution Studiosille, mistä se päätyi Paramountille vuonna 2004. Ohjaajavaihtoehtoja ehti tässä vaiheessa olla Michael Baysta Darren Aronofskyyn ja Paul Greengrassista Tim Burtoniin. Lopulta kun oikeudet päätyivät takaisin Warner Bros. -yhtiön käsiin, studio palkkasi ohjaajaksi Zack Snyderin, ollessaan tyytyväinen tämän elokuvasovitukseen (2006) Frank Millerin "300"-sarjakuvasta (1998). Syyskuussa 2007 kuvaukset saivat vihdoin alkunsa ja lopulta Watchmen sai ensi-iltansa 23. helmikuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva jakoi katsojien ja kriitikoiden mielipiteet kahtia - toiset rakastivat sitä ja toiset inhosivat. Leffa ei ollut mikään iso menestys, mutta se on vuosien varrella saanut lisäsuosiota. Itselläni ei ollut vielä 2009 ikää mennä katsomaan Watchmenia teattereihin, mutta näin sen loppuvuodesta, kun isäni vuokrasi sen. Olin aivan häkeltynyt elokuvasta ja se kuului aikoinaan suosikkieni joukkoon. Vuosien varrella olen katsonut filmin useasti uudestaan ja olen pitkään pohtinut sen arvostelua. Minun oli tarkoitus arvostella elokuva jo vuonna 2018, mutta kun huomasin, että elokuva täyttäisi kymmenen vuotta helmikuussa 2019, päätin siirtää arvion sille päivälle, juhlistaakseni Watchmenin syntymäpäivää!

Vaihtoehtoisessa maailmassa vuonna 1985 supersankarit on julistettu laittomiksi ja he ovat jääneet eläkkeelle. Kuitenkin kun yksi entisistä naamiosankareista kuolee, omankädenoikeutta harrastava Rorschach päättää kasata Vartijat-sankariryhmän takaisin yhteen, tutkiakseen kuka on murhan takana.

Elokuva keskittyy aika tasapuolisesti Vartijat-ryhmän jäseniin, mutta tavallaan Jackie Earle Haleyn näyttelemän Rorschachin voisi nostaa elokuvan päähenkilöksi, sillä hän aloittaa tutkinnat ja yrittää saada vanhan tiimin takaisin kokoon. Jos ette tienneet, Rorschach on persoonallisuutta tutkiva testi, missä tutkittavalle näytetään mustaroiskeita valkoisella paperilla ja heidän täytyy kertoa, mitä he näkevät roiskeissa. Olen aina rakastanut, miten tätä hyödynnetään Rorschachin naamiossa. Hahmo nähdään lähes koko elokuvan ajan maski päässä ja naamiota korostava musteroiske on jatkuvassa liikkeessä, jolloin se kuvastaa Rorschachin eri tunnetiloja ja toimii hänen ilmeinään. Kyseessä on myös äärimmäisen kiehtova hahmo, sillä hän on niitä sankareita, joiden toiminta menee siihen pisteeseen asti, että katsojankin on vaikea sanoa, onko hän sankari vai roisto. Hän on rankka, brutaali ja kylmä tapaus, jolta löytyy kuitenkin selkeä aate, mikä pitää hänet jollain tapaa hyvien puolella. Tähän vielä päälle Earle Haleyn huikea roolityö, niin kyseessä on selkeästi koko elokuvan paras hahmo!
     Patrick Wilson näyttelee Yöpöllöä, oikealta nimeltään Daniel Dreibergiä. Vuosien varrella elokuva on saanut monilta kritiikkiä siitä, että Yöpöllön asu on lähes suora kopio Batmanin asusta, mutta omasta mielestäni se on vain hauska viittaus elokuvantekijöiltä. Watchmenhan on pohjimmiltaan satiiri supersankarisarjakuvista ja -elokuvista, joten mielestäni on täysin järkeenkäypää, että yhdellä hahmoista on puku, mikä muistuttaa hyvinkin paljon yhtä kaikkien aikojen suosituinta sankarihahmoa. Daniel itse ei kuitenkaan muistuta Batmanin oikeaa minää, Bruce Waynea lainkaan. Daniel ei ole rikas tai tunnettu, vaan hän on epävarma mies, joka pelkää monia asioita. Wilson on erittäin hyvä osassaan ja tekee hahmostaan epätyypillisen sankarin.
     Ruotsalainen Malin Åkerman esittää Silkkiaavetta, eli Laurie Jupiteria. Tätä hahmoa on kritisoitu muutamastakin asiasta. Ensinnäkin hänen pukuaan on kritisoitu paljon ja sanottu, että se tekee hänestä pelkän seksiobjektin. Onhan se totta, että Silkkiaaveen tiukka keltamusta asu korostaa hahmon muotoja, mutta näen tämänkin lähinnä vitsinä ja tekijöiden kommenttina sille, kuinka paljastavia naissankarien asut yleensä ovat. Vitsiä jopa korostaa Laurien repliikki siitä, kuinka hän inhoaa asuaan ja käyttää sitä vain, koska hänen äitinsä (entinen Silkkiaave) piti miesten ihailusta asu päällään ja Laurie halusi tehdä äidistään ylpeän. Toiseksi on kritisoitu sitä, kuinka Laurie ei ole tarpeeksi itsenäinen nainen, vaan hän tarvitsee koko ajan miehen elämäänsä, mutta tälle löytyy selkeä selitys elokuvan aikana. Kolmanneksi Åkermanin roolityötä on kritisoitu ja se on ainoa, minkä tavallaan ymmärrän. Åkermanilla on heikkoja hetkiä leffan aikana, mutta pääasiassa hän sopii rooliinsa mainiosti. Hän on uskottava toimintakohtauksissa ja häneltä löytyy menevää kemiaa Wilsonin kanssa.

Aluksi Watchmen vaikuttaa olevan paljon realistisempi ja maanläheisempi supersankarielokuva kuin monet muut. Hahmoilla ei ole voimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä naamioissa. Ja sitten esitellään Billy Crudupin esittämä Tohtori Manhattan, sininen jumalolento, joka pystyy aika pitkälti mihin tahansa. Jotkut sanovat Tohtori Manhattania tylsäksi hahmoksi, sillä täydellinen kaikkivoipa hahmo ei ole yhtä kiehtova kuin puutteellinen henkilö. Ymmärrän pointin, mutten sano, että hahmo olisi tylsä, sillä leffan aikana käy selväksi, että voimat ovat kuin kirous hänelle. Hahmoa on lisäksi pidetty tylsän tunteettomana, mutta itse olen samaa mieltä yhden elokuvan hahmon kanssa, että monet eivät huomaa Tohtori Manhattanin kasvojen pieniä nykimisiä, mitkä näyttävät siltä kuin hän itkisi. Crudup pystyy hienosti tekemään paljon hyvin vähällä. Hahmoa on myös kritisoitu siitä, että hän on lähes koko ajan alasti. Omasta mielestäni tämä on lähinnä hauska idea, sillä kuinka usein isoissa Hollywood-teoksissa näkee jatkuvasti alastonta supersankaria? Mielestäni on myös huvittavaa, että kukaan ei pidä Tohtori Manhattania seksiobjektina, vaikka hänhän on vähän väliä alasti, toisin kuin Silkkiaave.
     Vartijat-ryhmän kaksi viimeistä hahmoa käyn läpi samassa kappaleessa, sillä he eivät ole yhtä paljon esillä. Jeffrey Dean Morganin esittämä Koomikko on ymmärrettävästi pienehkössä osassa, sillä juuri hän kuolee heti elokuvan alussa. Takaumien kautta leffa antaa kuitenkin ymmärtää, millainen persoona Koomikko oli ja Morgan tekee hienoa työtä rankan hahmon kanssa. Matthew Goode taas on näyttelijäkaartin heikoin lenkki Ozymandiasina, eli Adrian Veidtinä. Hänen roolityönsä ei oikein vakuuta, vaan hän jää jokseenkin harmillisen etäiseksi. Hänen hahmonsa on kuitenkin ihan hauskasti mietitty. Jos muiden hahmojen puvut eivät vielä viestineet, kuinka leffa tekee vitsiä muista supersankarielokuvista, niin Ozymandiasin asun pitäisi. Se on nimittäin ryöstetty täysin Joel Schumacherin Batman-elokuvista (1995-1997), eli sitä korostavat naurettavan yliampuvat muskelit ja asuun on jopa tehty nännit.
     Watchmen sisältää myös ison liudan muitakin hahmoja, joiden läpikäyminen veisi yhtä kauan kuin mitä elokuva kestää. On Yöpöllön isää (Stephen McHattie), Laurien äitiä (oivallisen roolityön tekevä Carla Gugino), erilaisia rikollisia (Matt Frewer ja Danny Woodburn), psykiatria (William S. Taylor), entistä tyttöystävää (Laura Mennell), sekä Yhdysvaltain entinen presidentti Richard Nixon (Robert Wisdon).

Watchmen sijoittuu tosiaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jolloin supersankareita on ollut olemassa vuosikymmenien ajan. Tarinalle on todella luotu kunnon historiansa, mikä näytetään aivan mestarillisesti kenties kaikkien aikojen parhaan alkutekstijakson aikana. Pitkät alkutekstit näyttävät upeasti supersankareiden nousun ja laskun. Ne sisältävät paljon tärkeää tietoa ja kiehtovia yksityiskohtia, mikä imaisee katsojan samantien elokuvaan mukaan. Näin rikkaasti suunniteltu maailma suorastaan lumoaa, vaikka se onkin hyvin ankea paikka. Watchmenin maailmaa on äärimmäisen kiehtovaa tutkia, mutta siinä ei todellakaan haluaisi elää. Elokuvan maailma on kuvottava ja likainen, minkä lisäksi se on vähitellen suistumassa tuhoonsa ydinsotariskin kasvaessa päivä päivältä. Filmin painostava tunnelma viestii heti alussa, että nyt on tiedossa hyvin erilainen supersankarielokuva.

Yksi ehdottomasti parhaista asioista Watchmenissa on sen taiturimainen tarinankerronta. Kyseessä on aivan järkälemäinen, mammuttimaisen iso teos, mikä sisältää suuren määrän erilaisia juonikuvioita, hahmokaaria, sun muuta. Olen joka katselukerralla täysin häkeltynyt siitä, kuinka taidokkaasti tällainen jättipaketti pysyy kasassa. Elokuva älyää käyttää rauhassa aikaa, eikä kiirehdi minkään asian kanssa. Leffan tarina alkaa siitä, kun supersankarit on jo lakkautettu, mutta useiden takaumien kautta päästään näkemään, millainen maailma oli supersankarien kulta-ajalla ja syventämään hahmoja. Etenkin Koomikon hautajaisten aikana nähtävät takaumat syventävät sekä Koomikkoa, että jokaista häntä muistelevaa hahmoa. Leffa käy hienosti jokaisen päähahmonsa läpi, jolloin katsoja pääsee loppuelokuvan ajan kaikkien sankareiden pään sisälle. Yksi filmin hienoimmista osioista on, kun Tohtori Manhattan muistelee menneisyyttään ja pääsemme näkemään hänen traagisen pysäyttävän tarinansa. Kun filmi keskittyy tällä lailla jokaiseen hahmoon yksi kerrallaan, se tuo jatkuvasti jotain uutta pöytään, jolloin elokuva ei koskaan muutu tylsäksi. Varttia vaille kolmen tunnin teokseksi Watchmen tuntuu yllättävänkin lyhyeltä, sillä sitä on niin maagista seurata.

Ei kestä kauaa päätellä, että kyseessä ei todellakaan ole koko perheen supersankariseikkailu, vaan selkeästi aikuisempaan makuun tehty tarina rikkinäisistä ihmisistä, jotka pakenevat demoneitaan pieksemällä rikollisia naamioihin pukeutuneina. Useat juonikuviot ja hahmoihin syventyvä kerronta vaatii katsojalta jatkuvaa keskittymistä, minkä takia lapset saattavat helposti pitää filmiä tylsänä. Mukana on myös sellaisia kauheuksia, joita ei edes sovi näyttää lapselle - raiskaamista, kiduttamista, silpomista ja muutenkin realistisemmalta tuntuvaa väkivaltaa. Nämä sankarit eivät vain hakkaa roistoja sairaalakuntoon, vaan tappeluissa katkotaan raajoja niin, että veri roiskuu. Tohtori Manhattan kykenee ajatuksensa voimalla räjäyttämään ihmisen. Watchmenia onkin kritisoitu väkivallan ihannoinnista, mutta itse koen tämänkin eräänlaisena tekijöiden kommenttina ja satiirina. Supersankarileffoissa näytetään usein ties kuinka pahoja tappeluita, mutta niissä ei lopulta tunnu käyvän kovinkaan pahasti. Watchmenissa taas näytetään äärimmäisyyksiin asti, mitä näistä taistoista oikeasti syntyisi, jos niitä todellisuudessa tapahtuisi. Itse olen aina pitänyt filmin rankkuudesta ja siitä, ettei se säästele katsojaansa.

Kyseessä on myös siinä mielessä aikuismaisempi supersankariteos, että se todella pistää katsojansa pohtimaan. Elokuvassa tuodaan usein esille kysymys "kuka vahtii Vartijoita?", mikä saa miettimään, olisiko tämä maailma sittenkin parempi paikka ilman supersankareita? Kaikista upein pohdinta leffassa löytyy kuitenkin sen lopusta. Mitään paljastamatta elokuvan loppuhuipennus pistää hienosti sekä hahmot että katsojat pohtimaan, mikä on oikein tietyssä tilanteessa. Voiko kaikista hirveimmältä kuulostava ratkaisu ollakin se, mitä maailma tarvitsee? Olen aina rakastanut elokuvan huipennusta, sillä se poikkeaa niin täysin kaikista muista supersankarileffoista ja saa filmin pysymään mielessä vielä pitkään. Watchmen on elokuva - ei, vaan elämys - mikä tarjoaa useita suuren vaikutuksen aiheuttavia kohtauksia. Se koskettaa, jännittää, välillä jopa naurattaa synkällä huumorillaan, pistää ajattelemaan ja saa häikäistymään visuaalisesta toteutuksestaan.

Kuitenkin ennen kuin pääsemme puhumaan elokuvan teknisestä puolesta, minun täytyy kertoa muutama ongelmani Watchmenissa. Mainitsinkin jo, että Matthew Goode ei täysin sovi osaansa ja tekee hieman puisen roolityön. Tämän lisäksi minua häiritsee joka ikisellä katselukerralla Ozymandiasin lemmikkiolento, mikä näyttää siniseltä tiikeriltä, jolla on tuntosarvet. Mitä helvettiä? Mistä tämä olio on oikein tullut ja ennen kaikkea miksi se on tungettu mukaan elokuvaan, kun sillä ei ole mitään tarkoitusta?! Olento nähdään parissa kohtauksessa ja sen voisi poistaa ilman mitään vaikutusta tarinaan. Tekijät olisivat jopa säästäneet rahaa. Viimeinen ongelmani filmin kanssa on sen todella myötähäpeällinen rakastelukohtaus. Se yrittää olla kiihkeän seksikäs ja romanttinen, mutta lopputulos on lähinnä nolo - etenkin kun taustalla soi jostain syystä Leonard Cohenin mestarillinen "Hallelujah"-kappale. Laulun käyttö kohtauksen aikana tuntuu suorastaan pyhäinhäväistykseltä!

Ja vihdoin siihen visuaaliseen puoleen: Ozymandiasin digilemmikkiä ja muutamia taustakankaiden käyttöjä lukuunottamatta Watchmen näyttää yhä ihan tajuttoman hyvältä! Enkä tarkoita vain hienoja efektejä, vaan kaikin puolin elokuvan visuaalista puolta. 1980-luvun ajankuva on tuotu upeasti esille loistokkaalla puvustuksella, maskeerauksella ja tietty lavastuksella. Puvustustiimi on tehnyt erittäin hyvää työtä supersankarien asujen kanssa, luoden niistä omaan aikakauteensa sopivia, mutta lisäten mukaan hieman jotain futuristista. Leffan värimaailma on hienosti luotu, minkä lisäksi Watchmen on upeasti kuvattu. Ohjaaja Zack Snyder on taidokas visuaalinen tarinankertoja, minkä todella huomaa tästä. Hän tekee vaikuttavia asioita kuvilla, eikä tarvitse edes lukea sarjakuvaa huomatakseen, että useat kuvat ovat täysin selvästi kopioitu suoraan sarjakuvan sivuilta. Snyder myös tykkää kikkailla hidastusten kanssa, mitkä sopivat mukaan todella hyvin. Elokuva on erinomaisesti leikattu kasaan ja kaikki pienet yksityiskohdat ja erilaiset juonikuviot yhdistyvät eheäksi kokonaisuudeksi. Äänimaailmakin on hienosti luotu aina toimintakohtauksista rauhallisempiin hetkiin. Watchmenin musiikkien sävellyksestä vastaa Tyler Bates, joka on onnistunut hienosti luomaan lisätunnelmaa huikeilla sävelmillä. Parissa toimintakohtauksessa musiikit ovat hieman kummalliset, mutta muuten Bates on tehnyt erittäin oivaa työtä.

Elokuvasta on olemassa kolme erilaista versiota. Teatteriversion lisäksi on olemassa parikymmentä minuuttia pidempi Director's Cut, mikä sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä joitain uusia takaumia. Raa'at kohdat sisältävät enemmän verta ja Danielin isän tarinaa laajennetaan. Kolmas versio on yli kolme ja puoli tuntia kestävä Ultimate Cut, mikä sisältää merirosvoanimaatio "Tales of the Black Freighterin", missä Gerard Butler ääninäyttelee pääosakapteenia. Itse en ole nähnyt kuin teatteriversion, sillä muita versioita ei ole saatavilla Suomessa. Haluaisin kuitenkin nähdä kaikki lisäykset, vaikka minusta tuntuukin, että animaatiolisäys saattaisi sotkea rytmitystä todella pahasti.

Yhteenveto: Watchmen on erinomainen ja todella erilainen supersankariteos. Lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta elokuva on erittäin vangitseva alusta loppuun mahtavan tarinankerrontansa ja vahvan visuaalisen puolensa ansiosta. Leffa on täynnä erilaisia juonikuvioita ja hahmokaaria, mutta ne saadaan pysymään yllättävänkin mestarillisesti kasassa. Hahmoja syvennetään upeilla tavoilla ja erilaiset takaumat lisäävät leffan kiehtovuutta. Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä hahmojensa kanssa, vaikka Malin Åkermanilta ja Matthew Goodelta heikommat hetkensä löytyvät. Leffa onnistuu myös saamaan katsojan pohdiskelemaan sen syvällisempiä puolia ja se tarjoaa useita rankkoja asioita niin teemojensa kuin väkivaltansa puolesta. Elokuvaa on kritisoitu monista asioista ja vaikka ymmärränkin joidenkin kritiikkien pointit, on kokonaisuus mielestäni huomattavasti parempi kuin jotkut arvostelut antavat ymmärtää. Itse pidän tätä supersankarigenren merkkiteoksena ja suosittelenkin Watchmenia kaikille supersankarien faneille, jotka kuitenkin arvostavat vakavampaa ja realistisempaa otetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Watchmen, 2009, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, DC Comics, Lawrence Gordon Productions

Arvostelu: Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001)

OCEAN'S ELEVEN - KORKEAT PANOKSET

OCEAN'S ELEVEN

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Andy Garcia, Julia Roberts, Don Cheadle, Carl Reiner, Bernie Mac, Casey Affleck, Scott Caan, Eddie Jemison, Shaobo Qin ja Elliott Gould
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Ocean's Eleven - korkeat panokset on uudelleenfilmatisointi vuoden 1960 rikoselokuvasta Kovat kaverit (Ocean's 11). 1990-luvun lopulla Warner Bros. -yhtiö kiinnostui tekemään uuden version elokuvasta ja alkoi työstämään filmiä ohjaaja Steven Soderberghin kanssa. Aluksi tekijöiden oli vaikea saada roolitettua näyttelijöitä, sillä monet hylkäsivät tarjouksen toisten leffojen takia, mutta lopulta koko jengi saatiin kasaan ja kuvaukset aloitettiin. Ocean's Eleven - korkeat panokset sai ensi-iltansa joulukuussa 2001 (Suomessa vasta seuraavan vuoden tammikuussa) ja se oli kriitikoiden kehuma hitti. Vuosien varrella elokuvan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään rikosleffojen modernina klassikkona. Itse näin filmin kesällä 2015, kun selasin kaverini kanssa Netflixistä katseltavaa. Emme kuitenkaan oikein välittäneet elokuvasta, mikä näin jälkikäteen johtuu aika varmasti siitä, että katsoimme sitä aamuyöstä lähes puoliunessa. Minulle kuitenkin jäi aika negatiivinen asenne leffaa kohtaan, enkä antanut sille tai sen jatko-osille Ocean's Twelvelle (2004) ja Ocean's Thirteenille (2007) uutta mahdollisuutta. Vasta kun sarja sai jatkoa elokuvalla Ocean's 8 (2018), aloin pohtia, että pitäisiköhän minun sittenkin katsoa koko sarja. Pohdin sarjan katsomista ja arvioimista jo Ocean's 8:n ilmestyessä, mutten saanut tätä aikaiseksi. Vasta kun sarjan uusin osa ilmestyi vuokrattavaksi, otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin sarjan katsomisen vuokraamalla Ocean's Eleven - korkeat panokset. Ja hyvä niin, sillä kyseessähän on todella hyvä elokuva.

Danny Ocean vapautuu vankilasta ja alkaa samantien suunnitella huippuluokan ryöstöä. Ocean ottaa kohteekseen kolme Las Vegasin kasinoa ja kerää itselleen yhdentoista huippuvarkaan joukon toteuttaakseen suunnitelmansa.

Pääroolissa Danny Oceanina nähdään George Clooney, josta en ole koskaan erityisemmin perustanut näyttelijänä. Tähän rooliin hän tuntuu kuitenkin sopivan kuin valettu. Clooney on nappivalinta pitkään rikoksia tehneeksi mieheksi, jolla on tarpeeksi karismaa, jotta hän voi noin vain saada itselleen tiimin muita rikollisia, jotka uskovat häneen täysillä. Clooney myös saa katsojan pitämään hahmostaan heti alusta alkaen, vaikka kyseessä onkin rosvo. Dannyn menneisyyttä ei avata kovin suuresti, mutta jo alussa katsoja saa tarpeeksi hyvän käsityksen siitä, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on.
     Elokuvan nimen mukainen "Oceanin yksitoista" koostuu Dannyn lisäksi kymmenestä muusta rosvosta. Brad Pitt esittää Dannyn vanhaa kaveria, Rustya, josta löytyy myös paljon karismaa, mikä tekeekin hänestä porukan toisen johtohahmon. Matt Damonin näyttelemä Linus on epävarma, mutta silti tehokas taskuvaras. Aivan hulvattomalla korostuksella varustettu Don Cheadle näyttelee räjähde-ekspertti Basheria. Bernie Macin esittämä Frank soluttautuu helposti kasinoon kuin kasinoon ja Carl Reinerin näyttelemä Saul omaksuu arvohenkilön roolin vaivatta. Scott Caan ja Casey Affleck näyttelevät Malloy-veljeksiä, jotka hallitsevat mekaniikan. Eddie Jemisonin Livingston on taitava tietokoneiden kanssa, kun taas ensikertalaisnäyttelijä Shaobo Qinin esittämä akrobaatti Yen voi helposti piiloutua ja tunkeutua ahtaisiinkin paikkoihin. Taustalla hyörii varakas Reuben Tishkoff (Elliott Gould), joka maksaa ryöstökustannukset. Jokaisella yhdestätoista hahmosta on selkeä paikkansa ryöstön suorittamisessa, mikä on aivan mahtavaa. Jokainen hahmoista on jollain tapaa muistettava persoona, minkä lisäksi näyttelijät sopivat erittäin hyvin rooleihinsa. Ainoa ongelma vain on, ettei lähes yhdestäkään hahmosta selviä mitään. He ovat hyviä ja hauskoja varkaita, mutta sisällöllisesti heistä ei paljoa irtoa. Elokuvan selkein heikkous onkin, ettei se onnistu syventymään kiinnostaviin hahmoihin, vaan jättää heidät lopulta aika pinnallisiksi.
     Leffassa nähdään myös Andy Garcia kolmen kasinon ilkeänä omistajana Terry Benedictinä ja Julia Roberts Dannyn ex-vaimona, Tess Oceanina. Hekin sopivat hyvin rooleihinsa - etenkin Garcia, joka on täydellinen valinta arvokkaan, mutta julman johtajan rooliin.

On täysin selvää, että katsoin Ocean's Eleven - korkeat panokset täysin väärässä mielentilassa silloin muutama vuosi sitten. Jos olisin katsonut leffan pirteänä keskellä päivää ja kunnolla keskittyen, olisin huomannut, että kyseessä todella on erittäin hyvä elokuva. Filmi on napakasti rakennettu, se keskittyy täysillä vain olennaiseen ja tarjoaa mielenkiintoisen ryöstötarinan, mikä koukuttaa elokuvan alusta loppuun. Heti kun elokuva alkaa, Danny lähtee kokoamaan tiimiä ryöstökeikkaa varten ja motiivit tähän selviävät vasta matkan aikana. Kun hahmot on esitelty ja ryhmä kasassa, voidaan siirtyä ryöstön suunnitteluvaiheeseen ja siitä sitten tositoimiin, jolloin katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot rahojen kanssa ulos, vai jäävätkö he kiinni. Ensimmäisen katselukertani väsymystasosta kertoo paljon se, etten muistanut mitään muuta kuin onnistuvatko hahmot vai eivät. Muuten kaikki käänteet tulivat minulle nyt yllätyksenä, jolloin tuntui kuin en olisi leffaa koskaan nähnytkään.

Ocean's Eleven - korkeat panokset on siis pohjimmiltaan hyvin simppeli paketti ja juuri siksi niin nokkela ja mukaansatempaava. Tarinasta on osattu karsia kaikki tarpeeton pois ja keskittyä täysillä siihen, että katsoja pidetään kiinnostuneena ja viihdytettynä läpi elokuvan. Ohjaaja Steven Soderbergh on sanonut, että hän halusi tehdä leffan, joka nappaa katsojan mukaansa ja viihdyttää täysillä, ja juuri siinä hän onnistui. Ryöstön suunnittelu ja sen toteutus on äärimmäisen mielenkiintoista seurattavaa, eikä elokuvan vajaa kahden tunnin kesto tunnu missään. Parhaita hetkiä ovat tietty ovelat käänteet ja hahmojen hauskat ratkaisut toteuttaa kasinolle soluttautuminen. Lisäksi filmin lopetus on hyvin rakennettu. Kenties ennen huipennusta voisi tapahtua jokin isompi takaisku, mikä lisäisi jännitettä ja pistäisi hahmot vaikeampaan tilanteeseen, mutta tarpeeksi iso jännite on kuitenkin jo olemassa yhden loistavan kohtauksen aikana, missä nopeasti esitellään kasinoille murtautumisen suuret riskit ja kuinka vaikeaa ryöstöstä tulisi. Loppujen lopuksi itse jäin vain kaipaamaan kunnollista sisältöä edes puolelle rikollisjengin hahmoista. Pääasiassa olin kuitenkin vain tyytyväinen, että annoin Ocean's Elevenille uuden mahdollisuuden, sillä sen se todella ansaitsi!

Elokuvan ohjaaja Steven Soderbergh on siis tehnyt erittäin mainiota työtä tunnelman kanssa. Soderbergh pitää pakettia taidokkaasti käsissään, mitä auttaa myös Ted Griffinin todella hyvä käsikirjoitus. Tarina kulkee hienosti omalla painollaan, minkä lisäksi on hienoa, etteivät repliikit selittele liikaa. Filmi hyödyntää mahtavasti leikkausta ja kuvausta kertomaan katsojille tärkeitä asioita. Läpi leffan leikkauksessa käytetään erikoisia siirtymiä, mitkä voisivat huonoimmassa tapauksessa olla suuri mokaus, mutta ne on onneksi saatu toimimaan. Tekninen puoli on muutenkin onnistuneesti hoidettu visuaalisista jutuista äänimaailmaan. David Holmesin säveltämät musiikit tuovat oman, todella oivallisen lisäyksen filmin tunnelmaan.

Yhteenveto: Ocean's Eleven - korkeat panokset on todella hyvä ryöstöleffa, mikä viihdyttää täysillä alusta loppuun. Elokuvasta on karsittu kaikki turha pois ja se keskittyy vain olennaiseen. Ohjaaja Steven Soderbergh pitää tunnelmaa mahtavasti kasassa ja kertoo tarinaansa nokkelin tavoin. Mukana on hauskoja hetkiä, hyvää jännitettä ja oivallisia käänteitä, joiden ansiosta leffa ei tunnu koskaan pitkäveteiseltä. Elokuvan hahmot ovat iso kantava voima ja vaikka Oceanin joukko jääkin aika yksiulotteiseksi, on jokaisella selkeä tarkoituksensa ryöstön toteuttamisessa ja näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti - jopa George Clooney sopii päärooliin erittäin hyvin. Teknisesti leffa on taidokkaasti toteutettu ja erilaiset kikkailut on saatu toimimaan hyvin. Kaiken kaikkiaan Ocean's Eleven - korkeat panokset on siis yksi ryöstöleffojen isoimmista merkkiteoksista. Paremmin syvennettyjen hahmojen kanssa elokuva olisi aivan mahtava, mutta jo tällaisenaan suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille, joita kiehtoo viihdyttävät, hauskat ja nokkelat rikostarinat. On hienoa, että annoin leffalle uuden mahdollisuuden, enkä malta odottaa jatko-osien näkemistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media-amazon.com
Ocean's Eleven, 2001, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Jerry Weintraub Productions, Section Eight, Wv Films II, St. Petersburg Clearwater Film Commission

Arvostelu: Midnight Sun (2018)

MIDNIGHT SUN

Ohjaus: Scott Speer
Pääosissa: Bella Thorne, Patrick Schwarzenegger, Rob Riggle, Quinn Shephard, Nicholas Coombe, Suleka Mathew, Austin Obiajunwa, Alex Pangburn ja Tiera Skovbye
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

Midnight Sun perustuu samannimiseen japanilaiseen elokuvaan (タイヨウのうた) vuodelta 2006. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että leffan pohjalta olisi tekeillä amerikkalainen versio ja kuvaukset alkoivat saman vuoden lokakuussa. Alunperin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2017, mutta sen ensi-ilta päätettiin siirtää alkuvuodelle 2018. Lopulta Midnight Sun ilmestyikin viime maaliskuussa ja se oli pienimuotoinen hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Minun oli tarkoitus käydä katsomassa elokuva sen lehdistönäytöksessä, mutta jostain syystä se jäi minulta väliin ja päätin odottaa leffan vuokrausmahdollisuutta. Ja kun vuoden 2018 lopussa aloin vuokrailemaan leffoja, joita en ollut nähnyt teattereissa, päätin antaa Midnight Sunille mahdollisuuden ja vuokrasin sen Blockbusterista.

Nuori Katie Price sairastaa harvinaista xeroderma pigmentosum -sairautta; auringon valo on hänelle hengenvaarallista ja hänen täytyykin pysyä päivät kotona erityisikkunoiden takana. Eräänä yönä hän kuitenkin lähtee ulos ja kohtaa nuoren Charlie-pojan, jota hän on katsellut ikkunansa takaa jo vuosia.

Pääroolissa Katie Pricena nähdään laulaja Bella Thorne ja näyttelijänsä uran mukaan Katie tietty unelmoi laulamisesta ja kitaran soittamisesta isolle yleisölle. Katien sairaus kuitenkin estää häntä toteuttamasta unelmiaan. Sairaus tekee hahmosta kiinnostavan, mutta valitettavasti sitä ei hyödynnetä tarinassa kaikkein parhaalla tavalla. Siitä puhutaan koko ajan, mutta sen todellisia vaikutuksia ei näytetä tarpeeksi. Suurimmaksi osaksi koko elämänsä kotona viettänyt Katie on jäänyt paitsi tavallisesta nuoruudesta ja elokuva voisikin syventyä paremmin siihen, eikä vain toitottaa katsojille, että hän kuolee, jos auringon valo hipaiseekin hänen ihoaan. Kaikkein valitettavinta kuitenkin on, ettei Thorne ole kummoinen näyttelijä. Hän on suurimmaksi osaksi todella teennäinen ja tuntuu olevansa "kotonaan" leffassa vain laulaessaan. Repliikit tulevat ulos hänen suustaan hieman epäuskottavasti, eikä hänen eleensä tunnu luontevilta.
     Thorne on kuitenkin ihan menevä valinta rooliin, jos häntä vertaa Charlieta näyttelevään Patrick Schwarzeneggeriin. Patrick saattaa puhua paremmin englantia kuin Arnold-isänsä, mutta samaa karismaa ei todellakaan löydy. Patrick Schwarzenegger on täysin pökkelö leffan alusta loppuun, vaikka kuinka yrittää väläytellä epätoivoista muka-hurmurin hymyä. Thornen ja Schwarzeneggerin väliltä ei löydy lähes minkäänlaista kemiaa, jolloin he eivät saa myytyä katsojalle heidän hahmojen alkavaa romanssia. Charlielle on kirjoitettu oma taustatarinansa, mutta sekin on aika kömpelösti käsitelty.
     Midnight Sunissa ehdottomasti parasta ovat Katien isä (Rob Riggle) ja Katien paras kaveri Morgan (Quinn Shephard). Katien isä on aika perinteinen yli-innokas ja ylihuolehtiva isähahmo, joka ei päästäisi tytärtään millään ulos edes iltaisin, vaan haluaisi vain viettää tämän kanssa aikaa ympäri vuorokauden. Riggle onnistuu kuitenkin tekemään hieman tylsästä hahmostaan erittäin pidettävän olemuksellaan ja pääparia paremmilla näyttelijänlahjoillaan. Myös Shephard on huomattavasti lahjakkaampi kuin Thorne ja Schwarzenegger. Hänen Morgan-hahmonsa tarkoitus on tietty tuoda huumoria mukaan, mikä tekee myös hänestä pidettävämmän. Elokuva on aina parempi, kun siinä esiintyy jompikumpi näistä hahmoista.
     Elokuvassa nähdään myös Suleka Mathew Katien lääkärinä, Nicholas Coombe nörtti Garverina, Austin Obiajunwa ja Alex Pangburn Charlien kavereina, sekä Tiera Skovbye Charliesta kiinnostuneena Zoena. Zoe tulee tietty mustasukkaiseksi, kun Charlie alkaa tapailla Katiea hänen sijaan, mutta yllättäen tämä juonikuvio unohdetaan lähes heti, mikä herättää kysymyksen, miksi elokuva edes jaksoi vihjata kolmiodraamasta?

Filmistä löytyy mielenkiintoinen pohjaidea. Katien sairaudesta voisi oikealla tavalla käsiteltynä saada aikaiseksi oikeasti sydäntäsärkevän draamaelokuvan, millä voitetaan palkintoja ja saadaan arvostusta. Mutta tämä leffa ei todellakaan ole se oikea käsittely. Midnight Sun on vain teineille suunnattua lässynlää-romantiikkaa ja väkisin kyyneleitä puristavaa melodraamaa. Elokuva tuntuu todella epätoivoiselta yritykseltä olla seuraava Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014), mutta tästä puuttuu täysin sen teoksen sydän, sielu ja nokkeluus, minkä lisäksi päänäyttelijätkään eivät ole läheskään yhtä hyviä. Tähtiin kirjoitettu virhe onnistui niin hyvin, sillä Shailene Woodleyn ja Ansel Elgortin välillä tuntui oikeasti olevan jotain säpinää. Midnight Sun onkin lähempänä toista samanlaista elokuvaa, vuoden 2017 Kaikki kaikessa (Everything, Everything). Itse asiassa todella lähellä sitä leffaa, sillä molemmat kertovat sairaasta teinitytöstä, joka ei voi lähteä ulos, kunnes unelmien mies tulee vastaan, minkä takia sairauden aiheuttamat pelot täytyy pistää syrjään ja kokeilla rajoja.

Midnight Sun on kuitenkin vielä Kaikki kaikessa -elokuvaakin imelämpi ja tyhjänpäiväisempi. Elokuva yrittää olla mitä koskettavin rakkaustarina ja vaatii katsojilta kyynelvirtaa useaan otteeseen leffan aikana, mutta kehnosti kerrotun ja näytellyn romanssin takia kyyneleet eivät ole ansaittuja. Välillä turhaa draamaa luodaan ihan vain lisädraaman vuoksi (mikä toisaalta kuuluu teinien elämään), eikä sekään ole uskottavaa. Repliikit, joita päänäyttelijöille on kirjoitettu... voi hyvää päivää... ja se, miten näyttelijät sanovat repliikkinsä... voi vielä hyvempää päivää! Mukana on myös jättimäinen juoniaukko yhdessä elokuvan tärkeimmistä kohtauksista - miten tekijät ovatkaan möhlineet näin pahasti? Ja kuten jo sanoin, leffa kehittelee selvää kolmiodraamaa, mutta unohtaa sen lähes välittömästi. Midnight Sun haaskaa lähes kaiken potentiaalinsa ja lopputuloksena on vain erittäin unohdettava ja kömpelö teinidraama. Jopa esiteinitytöt, joille tämä on suunnattu ja jotka tästä innostuvat, tulevat parin vuoden jälkeen pyörittelemään silmiä tämän kehnoudelle.

Elokuvan on ohjannut Scott Speer, joka on tätä ennen tehnyt lähinnä musiikkivideoita, sekä ohjannut Step Up Revolution -leffan (2012). Speerillä on siis silmää tyylikkäille kuville, mutta tunnelmaa hän ei oikein onnistu luomaan. Speer ja käsikirjoittaja Eric Kirsten hyödyntävät kliseitä, eivätkä paikoitellen osaa lainkaan kirjoittaa repliikkejä, mitkä kuulostaisivat teinitytön sanomalta. Midnight Sun on kelvollisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Valaisu, lavasteet ja maskeeraukset ovat hyvin toteutetut. Elokuvan ongelmat eivät siis todellakaan synny tekniseltä puolelta. Nate Walcottin säveltämät musiikit lisäävät melodramaattisuutta ja ne, jotka kirjoittivat Katien laulut... voi pojat. Oletteko nähneet Youtubesta videon "Paardit ovat parhaat"? Jotkut tämän leffan biisien sanoituksista ovat samaa tasoa ja aiheuttavat suurta myötähäpeää.

Yhteenveto: Midnight Sun on imelä ja melodramaattinen rakkaustarina, mikä hukkaa kaiken potentiaalinsa. Elokuvasta löytyy mielenkiintoinen pohja tarinalle, muttei osaamista hyödyntää sitä. Käsikirjoittajat tekevät todella kömpelöä työtä yrittäessään pitää juonta kasassa ja mukaan mahtuukin ammottavaa juoniaukkoa sekä mitä kamalinta dialogia. Dialogikohtauksia ei yhtään auta Bella Thornen ja Patrick Schwarzeneggerin muutenkin kehno näytteleminen, eikä teiniparin väliltä löydy lainkaan kemiaa. Thorne osoittaa olevansa kelpo laulaja, mutta hänelle kirjoitetut kappaleet ovat kammottavasti sanoitettuja. Vain Rob Riggle ja Quinn Shepard tuovat mukaan jonkinlaista arvoa Katien isänä ja bestiksenä, mutta muuten filmi on todella laiska ja huono yritys olla uusi Tähtiin kirjoitettu virhe. Midnight Sun toimii vain ja ainoastaan samanlaisista imelistä ja itkua puristavista teinileffoista tykkääville, mutta hekin luultavasti huomaavat parin vuoden jälkeen, kuinka kehno tekele onkaan kyseessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Midnight Sun, 2018, Boies / Schiller Film Group, Wrigley Pictures

Yhteistyössä

Arvostelu: Happy Death Day 2U (2019)

HAPPY DEATH DAY 2U

Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Jessica Rothe, Israel Broussard, Phi Vu, Suraj Sharma, Sarah Yarkin, Rachel Matthews, Ruby Modine, Steve Zissis, Charles Aitken, Jason Bayle ja Missy Yager
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Päiväni murmelina -elokuvaa (Groundhog Day - 1993) ja slasher-kauhuleffoja yhdistelevä kauhukomedia Happy Death Day (2017) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja Christopher Landon oli jo ensimmäistä osaa tehdessään suunnittelut, että kyseessä olisi sarjan avausosa. Heti kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi, Landon alkoi työstämään jatkoa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja nyt nokkelasti nimetty Happy Death Day 2U on saanut ensi-iltansa. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä osasta ja innostuin kuullessani, että se saisi jatkoa. Harmillisesti traileri ei vaikuttanutkaan kovin lupaavalta, enkä ollut varma, pidinkö siitä, mihin suuntaan sarjaa oltiin viemässä. Päätin kuitenkin mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin heti ensi-iltaviikonloppuna.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Happy Death Day!

Tree on juuri päässyt pois kierteestä, missä hän on jumissa samassa päivässä, kuollen joka ilta murhaajan takia, kun hän päätyy kierteeseen takaisin. Tällä kertaa asiat eivät kuitenkaan mene samalla lailla ja Tree joutuu aloittamaan tilanteen selvittämisen kokonaan alusta.

Jessica Rothe palaa nuoren Treen rooliin, joka joutui edellisessä osassa selvittämään, kuka tappoi hänet yhä uudestaan ja uudestaan, ja kenties kasvamaan myös ihmisenä. Tree ei siis tässä ole ylimielinen ja ärsyttävä, kuten edellisen osan alussa, vaan hän on heti pidettävä. Päätyessään aikalooppiin takaisin Tree tietty ärsyyntyy ja on hauska seurata, kuinka hän reagoi tilanteeseen tällä kertaa. Hienointa kuitenkin on, ettei hahmon kanssa kierrätetä edellisen osan kaarta, vaan hänelle on keksitty uusi asia, mitä hänen täytyy käsitellä sisällään leffan ajan. Tree on mainio tapaus ja Rothe pistää toistamiseen kaikkensa peliin roolinsa vuoksi. Rothen heittäytymistä ei voi muuta kuin ihailla, sillä hän vetää useat kohtaukset niin täysillä ja energisesti kuin vain voi. Tässä filmissä hän myös osoittaa kykenevänsä hyvään draamasuoritukseenkin ja parissa kohtaa katsojana saattaa yllättyä, kuinka paljon Treestä onkaan alkanut välittämään.
     Muutkin edellisestä osasta tutut hahmot tekevät paluun. Israel Broussardin näyttelemä Carter on yhtä mukava ja huolehtiva kuin ennenkin, kun taas Rachel Matthewsin esittämä Danielle rasittaa jälleen ämmämäisyydellään. Tällä kertaa Matthews pääsee kuitenkin näyttämään komediantaitonsa ja todella loistamaan yhdessä kohtauksessa. Phi Vun esittämästä Carterin huonekaveri Ryanista löydetään uusia puolia, joita ei olisi koskaan uskonut ensimmäistä osaa katsoessa. Tästä syystä minun oli vaikea uskoa joitakin hetkiä, sillä hahmo ei tuntunut lainkaan samalta kuin viimeksi. Myös Treen isä (Jason Bayle) ja yliopiston opettaja Gregory (Charles Aitken) nähdään filmissä. Uusina hahmoina taas esitellään tiedeopiskelijat Samar (Suraj Sharma) ja Dre (Sarah Yarkin), sekä yliopiston ärsyttävä dekaani Bronson (Steve Zissis). Vanhoja hahmoja hyödynnetään uusilla, mielenkiintoisilla tavoilla, mutta uudet hahmot eivät ole kovin kummoisia.

Ensimmäinen Happy Death Day oli nokkela yhdistelmä kauhua ja komediaa. Elokuva pisti Päiväni murmelina ja slasherit tehosekoittimeen, jolloin lopputuloksena oli veikeän piristävä kauhuparodia, joka leikitteli kliseillä Screamin (1996) tavoin. Happy Death Day 2U jatkaa tästä lupaavalla tavalla ja lähtee vielä komediallisempaan suuntaan. On jälleen hauska seurata, kuinka Tree joutuu elämään samaa päivää yhä uudestaan, minkä lisäksi on vaikea olla ihailematta, kuinka tarkasti tekijät ovat luoneet edellisen osan tapahtumia uudelleen. Tällä kertaa luvassa on tosin joitain muutoksia, minkä ansiosta leffa tarjoaa myös yllätyksiä ja lisäkiehtovuutta. Siksi onkin hieman harmillista sanoa, että elokuvan nähtyäni poistuin teatterista aika ristiriitaisin tuntein. En ollut oikein varma, näinkö juuri hyvän leffan vai en. Happy Death Day 2U:ssa on selvät hyvät puolensa, mutta myös todella selkeät heikkoutensa.

Elokuvan isoin plussapuoli on tietysti Jessica Rothen totaalinen omistautuminen tälle filmille ja hahmolleen. Hänen ansiosta leffaa katsoo mielellään jopa sen heikkoina ja pitkäveteisinä hetkinä. Kuten jo sanoin, elokuva on selkeästi huumoripainotteisempi kuin edeltäjänsä ja elokuva onnistuukin olemaan usein todella hauska. Todellinen yllätys itselleni oli kuitenkin, että filmi onnistui myös olemaan todella koskettava. Mukana on pari sydäntäsärkevää hetkeä, joita ei etukäteen uskoisi, että elokuva voisi sisältää. Leffasta löytyy kauniitakin kohtia ja kun filmi onnistuu jossain, se todella onnistuu siinä.

Miinuspuolina taas voi sanoa, että vaikka elokuva on erittäin hupaisa, komedian lisääminen tekee lähinnä hallaa kauhupuolelle. Alkupäätä lukuunottamatta filmi ei ole jännittävä, vaan sen kauhuosiot ovat harmillisen laiskasti toteutetut. Kauhu perustuu pelkästään äkkisäikäytyksiin, murhaajan syöksyessä yhtäkkiä esiin, mikä on vain tylsä kikka - etenkin kun sitä käytetään aina vain uudestaan. Äkkisäikäytykset eivät kuitenkaan ole pahinta, vaan se, kuinka lähes kaikki kauhukohtaukset sijoittuvat samaan rakennukseen ja siellä hiiviskelyyn, mikä käy jossain kohtaa tylsäksi. Kauhukohtauksia on myös niin vähän, että katsojana saattaa unohtaa, että elokuvan oli tarkoitus olla kauhukomedia eikä vain komedia. Jossain kohtaa oli kestänyt niin kauan aikaa ilman murhaajan näyttäytymistä, että ehdin jopa unohtaa, että mukana ylipäätään on murhaaja! Se ei voi olla kovin hyvä merkki... Lisäksi pidin tylsänä ideana sitä, että elokuva keksii tieteellisen syyn Treen aikakierteelle. Yksi ensimmäisen osan kiehtovuudesta oli juurikin sitä, kun syy kierteelle jätettiin katsojan tulkinnan varaan. Tässä tämä mystisyys heitetään roskakoriin ja syytä hierotaan katsojan naamaan. Leffa pyörii ihan liikaa tiedepuolen ympärillä, mikä johtaa paikoitellen aika pitkästyttäviin kohtauksiin.

Edellisen osan tavoin Happy Death Day 2U:n ohjauksesta vastaa Christopher Landon, joka on tällä kertaa myös käsikirjoittanut filmin. Landonin ote alkaa selvästi lipsuilla, eikä hän ole keksinyt lainkaan niin nokkelaa jatkoa kuin hän on selvästi kuvitellut. Käsikirjoitus sisältää hyviä hetkiä ja mukavia yllätyksiä, mutta dialogin puolelta löytyy myös kehnoja ja paikoitellen oudonkin imeliä repliikkejä. Käsikirjoitus myös junnaa välillä paikoillaan ja viimeistään leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Kuvauspuoli filmissä on kuitenkin kunnossa ja mukana on tyylikkäitä otoksia. Valojen kanssa leikkimmällä paljastetaan heti katsojalle, milloin murhaajan iskua kannattaa odottaa. Elokuvassa nähdään edellistä osaa enemmän visuaalisia tehosteita, mitkä toimivat oivallisesti. Äänipuoli luottaa liikaa äkkisäikäytysten koviin pamauksiin, mutta muuten äänimaailma on mainio. Säveltäjä Bear McCreary tuo jälleen erilaisia lisäyksiä leffan eri tunteisiin. Onkin vain sääli, että tunnelmapuoleltaan elokuva on hieman hukassa, eikä tiedä, mitä sen kuuluisi olla.

Yhteenveto: Happy Death Day 2U on harmillisen keskinkertainen jatko-osa nokkelalle kauhukomedialle. Tässä komedia pääsee enemmän valloilleen ja vaikka se johtaa useisiin hauskoihin hetkiin, elokuvan kauhupuoli kärsii samalla. Itse murhaaja on todella vähän mukana ja kauhukohtaukset alkavat tylsistyttää kierrättäessään vain samaa kaavaa. Isoin ongelma kuitenkin on, että elokuvalla on pakottava tarve antaa syy Treen aikakierteelle. Syy on vielä aika typerä ja se onnistuu latistamaan myös ensimmäisen osan merkittävyyttä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Landon on ollut hieman hukassa siitä, kuinka sarjaa olisi kannattanut jatkaa. Hänellä on selvästi ollut selkeä visionsa, mutta hänen olisi silti kannattanut pysähtyä miettimään, onko tämä kannattavaa? Elokuvan selkeästi parasta antia on Jessica Rothe, joka pursuaa energiaa Treen roolissa ja todella heittäytyy läpi leffan. Rothe osoittaa myös taitavansa draamapuolen ja filmissä nähdään yllättävänkin koskettavia hetkiä. Hyvien puoliensa ansiosta kyseessä ei ole heikko elokuva, mutta on tämä silti pettymys ensimmäisen Happy Death Dayn jälkeen. Jos siis pidit ensimmäisestä osasta, kannattaa Happy Death Day 2U:ta mennä katsomaan hyvin varautuneesti.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, kolmatta osaa pohjustava kohtaus. Pohjustuksen perusteella trilogian päätös tulee olemaan aika kehno...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Happy Death Day 2U, 2019, Blumhouse Productions, Digital Riot Media

Arvostelu: Alita: Battle Angel (2019)

ALITA: BATTLE ANGEL

Ohjaus: Robert Rodriguez
Pääosissa: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Keean Johnson, Mahershala Ali, Jennifer Connelly, Ed Skrein, Jackie Earle Haley ja Jorge Lendeborg Jr.
Genre: toiminta, seikkailu, scifi
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Alita: Battle Angel perustuu Yukito Kishiron luomaan japanilaiseen "Gunnm"-nimiseen mangaan (銃夢 - 1990-1995). Yhdysvalloissa ohjaaja-tuottaja James Cameron kiinnostui mangasta vuonna 2000 ja päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 2005 projekti pistettiin kuitenkin jäihin, kun Cameron alkoi työstämään scifiseikkailu Avataria (2009). Saatuaan sen valmiiksi, Cameron alkoi jälleen keskittymään "Gunnm"-leffaan, kunnes muuttikin jälleen mieltään ja alkoi työstämään Avatarin jatko-osia. 2015 Cameron luopui kokonaan elokuvan ohjaamisesta ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Robert Rodriguez, jolloin filmin tuotanto lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Näyttelijät saatiin roolitettua ja kuvaukset alkoivat viimein lokakuussa 2016. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2018, mutta sen julkaisua päätettiin viivästyttää ja vasta nyt Alita: Battle Angel on saanut ensi-iltansa... eikä itseäni voisi kovinkaan paljoa kiinnostaa. Menetin kiinnostukseni heti, kun näin leffan ensimmäisen trailerin, mikä näytti aika järkyttävältä. Itse Alita oli naurettavan näköinen ja aavistelin heti filmin floppaavan. Myöhemmät trailerit eivät parantaneet tilannetta, vaan itse asiassa saivat minut pitämään leffasta yhä vain vähemmän ja vähemmän, sillä vuoden viivästyksen vuoksi elokuvan traileria on näytetty noin vuoden ajan lähes joka kerta teattereissa ennen isoa viihdeleffaa. Olen joutunut katsomaan trailerin varmaan parikymmentä kertaa ja jokainen kerta on vähentänyt kiinnostustani entisestään. Ajattelin jopa, että jättäisin filmin kokonaan väliin, kunnes lopulta päätin, että yritän mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin ja antaisin sille reilun mahdollisuuden. Ajattelin myös, että katselukokemus upeassa IMAX-salissa saisi minut pitämään filmistä enemmän kuin odotin.

Vuonna 2563 tiedemies Ido löytää kaatopaikalta kyborgitytön rikkinäisen kehon ja päättää korjata sen. Kyborgi herää takaisin eloon, muttei muista mitään menneisyydestään. Alitaksi nimetty kyborgityttö päättää saada selville, mistä hän on peräisin ja miksi hänet on alunperin rakennettu.

Ensimmäisen trailerin nähtyäni pidin tosiaan Rosa Salazarin näyttelemää Alitaa naurettavana ja kenties jopa hieman pelottavana. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Salazar on esittänyt hahmon eleet ja ilmeet, mitkä on myöhemmin animoitu digitaaliseksi hahmoksi. Tälle digitaaliselle hahmolle päätettiin sitten luoda isot silmät korostamaan hahmon manga-alkuperää, mikä vain loi todella, siis TODELLA häiritsevän kuvan. Itse elokuvassa hahmon ulkonäkö ei ole onneksi yhtä häiritsevä ja itse ainakin totuin Alitan silmiin yllättävän nopeasti. Yritin myös pitää mielessäni, että kyseessä on kyborgi, eikä oikea ihminen, joten hahmo voikin näyttää keinotekoiselta. Etukäteen pelkäsin, että Alitan ulkonäkö pilaisi koko filmin, mutta se toimikin oikein hyvin. Hahmo itsessään on harmillisesti aika tylsä. Välillä Alita vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun hän alkaa vähitellen muistamaan asioita menneisyydestään ja aluksi on hauska seurata, kuinka ihmeissään hän on kaikesta. Mutta heti kun hän alkaa taistelemaan, katoaa hänestä kiinnostavuus. Alita osoittautuu nimittäin täydelliseksi kaikessa. Mikään ei tunnu haasteelta hänelle, sillä hän on kaikkia muita parempi. Alita on myös paikoitellen hieman ärsyttävä, eikä hänen menneisyytensä syventäminen tapahdu kovin kummoisella tavalla. Salazarille täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä hän pistää todella kaikkensa rooliin ja vetää homman niin täysillä kuin vain pystyy.
     Alitan löytävänä ja viimeistelevänä tiedemies Dyson Idona nähdään Christoph Waltz, joka on vuosien varrella osoittanut olevansa erinomainen näyttelijä... kunhan häntä ohjaa Quentin Tarantino. Tarantinon kaveri, Alita: Battle Angelin ohjaaja Robert Rodriguez ei näköjään saa paljoa irti Waltzista. Tai sitten Waltz tajusi, kuinka tylsä hänen roolinsa lopulta onkaan, eikä jaksa erityisemmin edes yrittää. Idolle on luotu ihan mielenkiintoista taustaa, mutta pääasiassa hahmo koostuu siitä, että hän kieltää Alitaa tekemästä jotain tai ei kerro hänelle jotain, kunnes hän lopulta antaa periksi. Ja tätä sitten tapahtuu yhä uudestaan ja uudestaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori kundi Hugo (erittäin puinen Keean Johnson), jonka kanssa Alitalla tietty syntyy säpinää, vaarallista moottoripallopeliä pyörittävä Vector (voi miksi suostuit tähän elokuvaan Mahershala Ali), häntä auttava Chiren (Jennifer Connelly ei edes yritä), palkkionmetsästäjäkyborgi Zapan (kehno Ed Skrein), sekä jättimäinen ja häijy kyborgi Grewishka (hukkaan heitetty Jackie Earle Haley). Hugoon on onnistuttu luomaan hieman lisäsyvyyttä, mutta se ei paljoa auta, kun Johnson on niin tylsä ja pökkelö roolissaan. Skrein tavallaan sopii ilkikurisen Zapanin rooliin, muttei silti ole hyvä osassaan. Alin upeat taidot valuvat täysin viemäriin tässä leffassa ja valitettavasti välillä jopa näkee, että hän itse tajuaa sen. Alle kuukausi sitten ilmestyneen Green Bookin (2018) jälkeen on jopa surullista nähdä hänet tässä filmissä.

Joku voisi sanoa, että olin jo etukäteen lytännyt Alita: Battle Angelin, enkä edes antanut sille mahdollisuutta ja siksi en pitänyt siitä, mutta haluan yhä painottaa, että pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kun istuin alas tuolilleni IMAX-salissa, olin jopa aidosti kiinnostunut, mitä filmi saattaisi tarjota. Jopa toivoin, että trailerit antoivat väärän kuvan ja itse filmi olisikin mitä viihdyttävin scifitoimintapläjäys. Elokuvan alkupää jopa kiehtoi minua jollain tavalla. Alitan tulevaisuudenkuva on karu, mutta samalla siinä on jotain kaunista. Tapahtumakaupunki Iron Cityä ja sen yllä leijuvaa hienostunutta Zalemia haluaisi heti päästä tutkimaan. Moottoripallopeli tuntuu paikoitellen oudolta lisäykseltä, vaikkakin samalla se sopii täydellisesti mukaan, kun muistaa, että filmi perustuu mangaan. Lisäksi vauhdikas moottoripallopeli jättimäisellä areenalla on todella viihdyttävää ja jännittävää seurattavaa, ja täytyy sanoa, että IMAX ja 3D todella toivat siihen omat lisäyksensä. On mielenkiintoista tutkia tätä maailmaa Alitan kanssa.

Silti en voi muuta kuin todeta, etten pitänyt tästä elokuvasta. Ei Alita: Battle Angel huono ole, mutta on se lopulta todella keskinkertainen ja laimea tekele. Kyseessä on paikoitellen jopa yllättävän tylsä leffa, sillä sen hahmot ovat niin tylsiä. Maailmaa olisi kiehtovaa tutkia, mutta kun filmi keskittyy tylsien hahmojen tylsään draamailuun, mikä on vielä todella kömpelösti toteutettua, aika kävi välillä yllättävänkin pitkäksi. Etenkin elokuvan pakotettu romanssi oli ällöjuustoista. Hahmojen motiivit jäävät myös paikoitellen liian epäselviksi tai laiskoiksi. Moottoripallopeliä lukuunottamatta leffasta ei löydy jännitettä, sillä taisteluissa Alita on jatkuvasti ylivoimainen. Lisäksi elokuvaa vaivaavat isot tarinankerronnalliset ongelmat. Rytmitys on kömpelöä ja läpi leffan oli vaikea sanoa, kauanko tässä on kulunut aikaa. Elokuva ei myöskään osaa käsitellä sen syvällisempää puolta Alitan itsetutkiskelussa. Välillä filmin taso nousi hieman korkeammalle ja ehdin jo ajatella, että nyt tämä voisi vihdoin lähteä oikein kunnolla käyntiin... mutta ei. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta lopussa, kun se alkaa pohjustamaan mahdollisia jatko-osia. Aluksi ajattelin, että ehkä se toinen osa voisi olla sitten parempi, mutta filmi onnistui tuhoamaan senkin ajatuksen. Leffan viimeinen vartti on nimittäin todella typerä ja tökerö. Elokuvalla on suuria vaikeuksia päättyä ja sen viimeiset kohtaukset tuntuvat siltä, että ne kuuluisivat vasta jatko-osaan. Etenkin yksi iso ratkaisu lopussa tuntui kuin läpsäisyltä naamalle, mikä jätti lopulta vain pahan mielen.

Elokuvan on ohjannut Robert Rodriguez, mutta filmi tuntuu vahvasti tuottaja James Cameronin ohjaamalta. Rodriguezin panos näkyy lähinnä irtoraajojen määrässä, mutta muuten vaikuttaa siltä kuin hän olisi parhaansa mukaan kopioinut, mitä Cameron teki Avatarissa. Cameron on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Laeta Kalogridisin kanssa ja vaikka filmi oli todella kauan esituotannossa, on teksti yllättävänkin hätiköiden kynäilty. Etenkin repliikit ovat usein oudonkin kehnoja tai sitten ihan vain kliseisiä. Käsikirjoitus myös hyppii paljon eteenpäin tai sitten leikkauksessa on poistettu paljon kohtauksia. Muuten leikkaus on sujuvaa ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu sekavaksi mössöksi. Muutenkin tekninen toteutus on erittäin taidokasta. Alita: Battle Angel on näyttävästi kuvattu, minkä lisäksi valotiimi pääsee leikkimään valaistuksella tyylikkäillä tavoilla. Asut ovat oivallisesti luodut ja lavasteet ovat hienot. Efektit ovat paikoitellen häikäisevänkin upeat ja kuten jo totesin, itseäni ei häirinnyt lainkaan, etteivät kyborgit näyttäneet uskottavilta ihmisiltä - hehän ovatkin robotteja. Äänimaailmaan on panostettu ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Alita: Battle Angel on tekniseltä puoleltaan huikea, mutta elokuvan muut osa-alueet eivät millään saavuta samaa tasoa. Filmi on pääasiassa laimea ja nousee joissain kohtauksissa  korkeintaan keskinkertaiseksi tai ihan meneväksi. Elokuvan maailma on kiehtova ja sitä haluaisi päästä tutkimaan kunnolla, mutta sen sijaan leffa keskittyy paljon tylsempiin asioihin. Itse hahmot ovat lähes kaikki tylsiä ja yksiulotteisia, ja hienojen näyttelijöiden kuten Waltzin ja Alin puolesta käy sääliksi, että he päätyivät tähän mukaan. Rosa Salazar pistää parastaan Alitana, mutta hänen hahmonsa on niin ylivoimainen, ettei hänen puolestaan jaksa jännittää. Tarinankerronta ja rytmitys ovat todella kömpelöitä, eikä ohjaaja Rodriguezin kädenjälkeä näy filmistä lähes lainkaan. Tämä tuntuu pelkältä Cameronin pikaiselta välityöltä Avatar-elokuvien kuvausten välissä. Elokuva tuntuu lähtevän käyntiin vasta loppupäässä ja onnistuu herättämään kiinnostusta jatkoa kohtaan, kunnes se rikkoo pienimmänkin kiehtovuutensa suoraan sanottuna surkealla viimeisellä vartilla. Visuaalisesti Alita: Battle Angel on häikäisevän hieno filmi ja jos aiot mennä katsomaan tämän teattereihin, suosittelen mahdollisimman isoa valkokangasta, mieluiten IMAXia, jossa kuva laajenee isojen toimintakohtausten ajaksi. Jos taas olet epävarma filmistä, kannattaa se suosiolla jättää väliin tai katsoa vasta vuokralta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alita: Battle Angel, 2019, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment, Troublemaker Studios, TSG Entertainment