Labyrintti (Labyrinth - 1986) - elokuva-arvostelu

LABYRINTTI

LABYRINTH

Ohjaus: Jim Henson

Näyttelijät: Jennifer Connelly, David Bowie, Brian Henson, Ron Mueck, David Shaughnessy, Timothy Bateson, Michael Hordern, Toby Froud, Shelley Thompson ja Christopher Malcolm

Genre: fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Labyrinth, eli suomalaisittain Labyrintti on David Bowien tähdittämä fantasiaelokuva. Idea elokuvaan syntyi konseptitaiteilija Brian Froudin päähän juolahtaneesta kuvasta peikkojen sieppaamasta vauvasta. Froud oli ollut työstämässä ohjaaja Jim Hensonin elokuvaa Tumma kristalli (The Dark Crystal - 1982) ja kertoikin ideastaan hänelle. Henson innostui, mutta halusi tehdä elokuvasta kevyemmän, kokiessaan Tumman kristallin olleen liian synkkä. Henson pyysi lastenkirjailija Dennis Leetä työstämään peikkojen sieppaamasta vauvasta kirjan ja sitten Terry Jonesia käsikirjoittamaan elokuvan Leen kirjan pohjalta. Jones ei kuitenkaan lopulta piitannut Leen aikaansaannoksesta ja ryhtyikin kirjoittamaan elokuvaa oman mielensä mukaan. Vielä ennen kuvausten alkua Henson itse ja tuottaja George Lucas muovasivat tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1985 ja lopulta Labyrintti sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys lippuluukuilla, minkä lisäksi se sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvan maine on kuitenkin parantunut ja sen lapsena nähneet ovatkin tehneet Labyrintistä kulttiklassikon. Itse katsoin Labyrintin yli kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan menevänä satuseikkailuna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun peikkojen kuningas sieppaa Sarahin pikkuveljen, teinitytön täytyy lähteä uskaliaalle matkalle ja setviä tiensä läpi vaarojen täyttämän labyrintin, pelastaakseen veljensä.

Labyrintin päärooliin Sarah Williamsiksi valittiin tuolloin vielä lähes tuntematon Jennifer Connelly, joka päihitti roolitusprosessissa muun muassa Helena Bonham Carterin, Laura Dernin ja Sarah Jessica Parkerin. Connelly on kelpo valinta osaansa, tulkiten hyvin hahmonsa turhautumista elämäänsä ja jatkuvaa halua paeta omiin satumaailmoihinsa - kunnes niin tapahtuu ihan toden teolla ja Sarah löytää itsensä hurjasta labyrintistä, etsimässä pikkuveljeään Tobyä (konseptitaiteilija Brian Froudin poika Toby Froud), jonka peikot ovat siepanneet. Vielä ikävämmäksi Sarahille tilanteen tekee se, että hän on myös syypää sieppaukseen. Sarahille onkin kirjoitettu toimiva kasvutarina, kun hän alkaa omaksua rooliaan huolehtivana isosiskona.

     Siinä, missä päärooli meni tuntemattomalle teinitytölle, peikkojen kuningasta Jarethia Jim Henson halusi näyttelevän tunnettu tähti, mielellään laulutaitoinen sellainen. Rooliin olivat ehdolla muun muassa Michael Jackson, Sting ja Prince, kunnes David Bowie nappasi pestin. Bowie onkin oiva valinta Jarethiksi, jonka täytyy olla samaan aikaan niin viettelevä, mystinen, että myös hitusen pelottavakin.

     Mutta kun kyse on Muppettienkin luojana tunnetun Jim Hensonin elokuvasta, Labyrintin parhaat hahmot ovat tietty erilaisin nukein ja asuin toteutetut fantasiaolennot, joita Sarah matkallaan kohtaa. Näihin kuuluvat muun muassa Pahkis-peikko (niin äänenä kuin nukketaiteilijana Brian Henson), josta ei oikein osaa sanoa, onko hän Sarahin vai Jarethin puolella, isokokoinen Ludo (äänenä ja asussa Ron Mueck), joka vaikuttaa aluksi hurjalta, mutta onkin mitä halittavin karvakasa, sekä sir Didymus (nukkemestareina Dave Goelz ja David Barclay, äänenä David Shaughnessy), joka vartioi sinnikkäästi siltaansa. Tämä kolmikko ja monet muut otukset tarjoavat runsaasti hupia ja lapsikatsojat ovatkin taatusti valinneet omat suosikkinsa, joista he pitävät kiinni yhä aikuisiällä.

Brian Fourdin vision pohjalta Dennis Leen työstämästä lastenkirjasta vähät välittäneen Terry Jonesin kynästä syntynyt, mutta kuvauksia ennen Jim Hensonin, George Lucasin, Laura Phillipsin ja Elaine Mayn toimesta muokkaama käsikirjoitus ei ole Labyrintin vahvinta antia, vaan se toimii lähinnä raameina seikkailulle elokuvan nimen mukaisessa satumiljöössä. Heti alussa Sarah on kyllästynyt pikkuveljensä jatkuvaan itkuun ja toivookin, että peikot veisivät tämän pois. Kun toive käykin yllättäen toteen, Sarahin täytyy lähteä uskaliaalle matkalleen ja siinä samalla ymmärtää varoa mitä toivoo ja perheensä merkityksen. Teksti on hyvin yksinkertainen tavanomaisten satuihin sisältyvien oppiensa kanssa.

Mutta sen, missä Labyrintti kompuroi käsikirjoitusosastollaan, se korvaa fiiliksessään ja teknisessä toteutuksessaan, jotka tekevät elokuvasta kertakaikkisen hurmaavan fantasiaseikkailun. Henson luo onnistuneesti satumaista ilmapiiriä täynnä mystiikkaa ja lumoa. Hän tarjoaa paljon hupsuja juttuja, mutta myös hieman jännittäviä tilanteita. Kasari kun oli sitä aikaa, kun lastenleffoistakin uskallettiin vielä tehdä hitusen karmivia. Tämä satumainen seikkailun tunne kannatteleekin Labyrinttiä silloin, kun monen kirjoittajan kynästä muovautunut käsikirjoitus jää ohkaiseksi. Sarahin kohtaamat erilaiset tyypit tuovat yksi kerrallaan kivoja piristysruiskeita sekaan. Oma lisänsä ovat totta kai sekaan ripotellut laulut, joista vastaa tietysti David Bowie. Peikkojen kanssa esitetty Magic Dance on tarttuva kappale, mutta muut biiseistä jättivät minut aika kylmäksi, vaikka Bowien ääni onkin kieltämättä mainio. Sen sijaan Trevor Jonesin säveltämät taustamusiikit olivat mielestäni läpikotaisin oivalliset.

Sarahin kohtaamia otuksia ja hirviöitä tulikin jo kehuttua hahmoina, mutta vielä erityismaininnan ansaitsee toki Jim Hensonin työpajan taitavat ahertajat, jotka loihtivat nämä karvaiset ja ryppyiset, söpöt ja rumat olennot. Oli kyse sitten asuista tai nukeista, otukset ovat toinen toistaan hienompia luomuksia. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan kestänyt pääasiassa hyvin aikaa, joskin mukana on pari vaivaannuttavan selvää vihreän taustakankaan käyttöä, joissa näyttelijöiden ympärillä olevat leikkaukset ovat kiusallisen näkyvät. Itse labyrintin lavasteet ovat upeat ja taustoina toimivat pienoismallit ja maalaukset näyttävät hienoilta, puhumattakaan loppuhuipennuksesta, joka on sijoitettu M. C. Escherin Relativity-taideteosta mukaileviin, sinne sun tänne poikkoileviin portaikkoihin. Elokuva on myös taitavasti kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi äänityöskentely on oivallista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Labyrinth, 1986, Lucasfilm, The Jim Henson Company, Henson Associates (HA), Delphi V Productions, Henson Organisation, TriStar Pictures

Arvostelu: Top Gun: Maverick (2022)

TOP GUN: MAVERICK

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Miles Teller, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Charles Parnell, Jay Ellis, Danny Ramirez, Greg Tarzan Davis, Jack Schumacher, Bob Stephenson, Lyliana Wray, Ed Harris ja Val Kilmer

Genre: toiminta, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli suuri taloudellinen menestys saamastaan kritiikistä huolimatta. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Vuonna 2010 Paramount Pictures otti yhteyttä ohjaaja Tony Scottiin ja tuottaja Jerry Bruckheimeriin, kysellen heiltä jatko-osaa Top Gunille. Vaikka kaksikko ryhtyi suunnittelemaan jatkoa yhdessä, projekti jäi tauolle Scottin tehtyä itsemurhan vuonna 2012. Bruckheimer jatkoi elokuvan työstöä ja uudeksi ohjaajaksi ilmoitettiin Joseph Kosinski. Päätähti Cruisen pidettyä muille näyttelijöille kolmen kuukauden lentäjäkurssin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo heinäkuussa 2019, mutta tuotannon monimutkikkuuden vuoksi julkaisua piti siirtää vuodella eteenpäin. Koronaviruspandemian takia filmiä on siirrelty sen jälkeen useasti, mutta nyt, vihdoin ja viimein Top Gun: Maverick -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Top Gunista, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Olin jopa peloissani, että niin voimakkaasti kasaria huokuvalle elokuvalle ei edes voisi tehdä jatkoa tänä päivänä. Yllätyinkin, kun elokuva alkoi kerätä suuria ylistyksiä maailmalta ja menin uteliain mielin katsomaan Top Gun: Maverickin lehdistönäytökseen IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kommodori Pete "Maverick" Mitchell saa komennon palata takaisin Top Guniin, kouluttamaan uusia hävittäjälentäjiä suorittamaan vaarallisen tehtävän.

Tom Cruise palaa rooliinsa kommodori Pete Mitchellinä, eli Maverickina. Vaikka iän myötä hahmosta on kadonnut ensimmäisen filmin jatkuvasti virnuileva hurmuripuoli, on Maverick samanlainen säännöistä vähät välittävä hurjapää kuin millaisena hänet vuosikymmeniä sitten esiteltiin. Cruisesta huokuu into ja palo tätä elokuvaa kohtaan ja hän palaakin roolinsa tyylikkään karismaattisesti. Sen lisäksi, että hän hoitaa taidokkaasti draamapuolet, hän häikäisee lentokohtauksissa. Cruise ei tunnetusti sijaisnäyttelijöistä piittaa ja hänet nähdäänkin ihan oikeasti lentämässä hävittäjiä läpi leffan. Hän pitikin itse muiden lentäjien näyttelijöille muutaman kuukauden lentokurssin.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Miles Teller, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Jay Ellis, Charlie Parnell, Danny Ramirez ja Greg Tarzan Davis Maverickin kouluttamina pilotteina, Ed Harris amiraali Cainina, Jon Hamm vara-amiraali Cyclonena ja Jennifer Connelly Maverickin uutena heilana, baaria pyörittävänä sinkkuäiti Pennynä. Alkuperäisestä Top Gunista tuttu, kurkkusyöpää sairastava Val Kilmer tekee pikaisen paluun Icemaniksi. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti. Harrisista ja Hammista löytyy väkevyyttä korkea-arvoisten laivaston komentajien osiin. Teller on nappivalinta Roosteriksi, alkuperäisestä elokuvasta tutun Goosen pojaksi, joka kantaa kaunaa Maverickille isänsä kuolemasta.

Top Gun: Maverick on hieman paradoksaalinen elokuva siinä mielessä, että se on todellinen yllätys, mutta samalla myös täysin yllätyksetön teos. Itse kertomus kulkee juuri niitä teitä, mitkä katsoja mielessään luo heti filmin alkupäässä. Kaikenlaiset tarinalliset kikat osaa arvata jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Se ei sinänsä kuitenkaan haittaa, sillä muuten Top Gun: Maverick on loistokas viihdepläjäys, joka loksauttaa yhä uudelleen ja uudelleen katsojan suun auki ällistyttävillä lentokohtauksillaan. Sen lisäksi, ettei Cruise piittaa sijaisnäyttelijöistä, ei hän myöskään pahemmin välitä taustakankaiden ja tietokone-efektien käytöstä. Hurjat ja vaativat lentokohtaukset on toteutettu oikeasti ja ne ovat läpikotaisin uskomattoman komeaa katseltavaa. Niinpä on myös hyvä, ettei Cruise piittaa suoratoistopalveluistakaan ja taisteli studiota vastaan parinkin vuoden ajan, jotta elokuva pääsisi teattereihin asti, eikä sitä dumpattaisi suoraan Paramount+ -palveluun. Tuntuisi suorastaan rikolliselta katsoa tämä leffa ensi kertaa vaikkapa läppärin ruudulta.

Vaikka tarinallisesti teos onkin varsin yllätyksetön, onnistuu elokuva silti olemaan todellinen jännityskyyti, joka vain tiukentaa otettaan katsojansa ympäriltä. Filmi voisi ihan hyvin olla osa Cruisen toista huippusuosittua leffasarjaa, Mission: Impossiblea (1996-), sillä hahmoille osoitettu tehtävä tuntuu heti paperilla tyystin mahdottomalta. Jo siihen valmistautuminen tarjoaa monta tiivistunnelmaista hetkeä. Niillä nostatetaan panoksia taidokkaasti kohti vangitsevaa finaalia, joka saa katsojan tuijottamaan valkokangasta koko keho jännittyneenä ja hikipisarat otsalla. Upeiden lentokohtausten väliin mahtuu hieman komiikkaa, kelvollista ihmisdraamaa ja romantiikkaa, sekä yllättävänkin haikeita hetkiä. Nostalgiannälkäiset katsojat saattavat herkistyä jo siitä, kun Kenny Logginsin mahtava Danger Zone pärähtää soimaan elokuvan alussa.

Alkuperäisen Top Gunin ohjaajan Tony Scottin tehtyä traagisesti itsemurhan kymmenen vuotta sitten, hänet jouduttiin korvaamaan Joseph Kosinskilla, joka on aiemminkin tehnyt toisen modernin jatko-osan kasarihitille - Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Kosinski hoitaa hommansa lahjakkaasti, nostaen tunnelman korkealle ja tarjoten useita voimakkaasti ohjattuja hetkiä. Ehren Krugerin, Eric Warren Singerin ja Christopher McQuarrien työstämä käsikirjoitus on oivallinen, vaikka se kulkeekin arvattavia latuja. Teknisiltä ansioiltaan Top Gun: Maverick on ensiluokkainen. Lentokohtaukset ovat huikeasti kuvattuja. Laajat otokset hävittäjistä ilmassa ovat jo näyttäviä, mutta omia suosikkejani ovat kuvat ohjaamojen sisältä, joissa näkee niin näyttelijän kuin taustalla maan ja ilman pyörivän välillä varsinkin villisti. Leffa on myös leikattu taidokkaasti, siitä löytyy hyviä lavasteita ja valaisua ja äänimaailma on läpikotaisin taidokkaasti rakennettu efektejä ja Harold Faltermeyerin, Lady Gagan, Hans Zimmerin ja Lorne Balfen musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Top Gun: Maverick on yllättävänkin onnistunut jatko-osa kasariklassikolle. Vaikka elokuvasta löytyykin paljon nostalgialla kosiskelua, pystyy filmi kertomaan oman uuden koukuttavan tarinansa, jonka parissa vähän päälle parin tunnin kesto kulkee vauhdilla. Lentäjille osoitettu tehtävä tuntuu suorastaan mahdottomalta ja sen seuraaminen on erittäin jännittävää ja vangitsevaa katseltavaa. Lentokohtaukset ovat läpikotaisin uskomattoman hienosti tehtyjä ja niitä tuijottaessa suu loksahtaa auki useaan kertaan. Tarina itsessään ei tarjoa erityisiä yllätyksiä, vaan juonenkäänteet ja tapahtumien kulun arvaa helposti jo leffan alkupäässä. Eipä tämä pahemmin haittaa, kun muuten elokuva toimii näin hyvin. Joseph Kosinskin ohjauksessa tunnelma on vähän väliä huipussaan ja Tom Cruise pistää parastaan kameran edessä ja hävittäjän ohjaamossa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin vakuuttava. Ennakkopelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja Top Gun: Maverick pääsi yllättämään minut toden teolla. Vaikka siitä uupuukin kasarijuustoisuus ja metaforat seksuaalisen suuntautumisen kanssa kamppailusta, jotka rikastivat alkuperäistä Top Gunia, uskaltaisin silti sanoa, että kerrankin yli 35 vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa on onnistunut päihittämään edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Top Gun: Maverick, 2022, Paramount Pictures, Skydance Media, Jerry Bruckheimer Films, New Republic Pictures, Tencent Pictures, TC Productions

Arvostelu: Kaunis mieli (A Beautiful Mind - 2001)

KAUNIS MIELI

A BEAUTIFUL MIND

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ed Harris, Paul Bettany, Christopher Plummer, Adam Goldberg, Josh Lucas, Anthony Rapp ja Judd Hirsch
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

A Beautiful Mind, eli suomalaisittain Kaunis mieli pohjautuu Sylvia Nasarin samannimiseen kirjaan vuodelta 1998, mikä taas perustuu matemaatikko John Nashin elämään. Tuottaja Brian Grazer luki näytteen Nasarin kirjasta ja innostui siitä niin, että osti saman tien sen elokuvaoikeudet. Grazer halusi elokuvan ohjaajaksi Ron Howardin, mutta tämä oli kiireinen muiden projektien kanssa. Monet ohjaajat halusivat tehdä leffan, mutta Grazer päätti odottaa, että Howard olisi vapaa ja lopulta saikin tämän mukaan elokuvaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaunis mieli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Tekijät olivat päättäneet ottaa vapauksia kertoessaan Nashin tarinaa, mistä elokuva saikin kritiikkiä, mutta pääasiassa filmiä kehuttiin. Se oli menestys lippuluukuilla, sekä voitokas palkintogaaloissa. Kaunis mieli oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras miespääosa, leikkaus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kuudesta BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan ja parhaan naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaunista mieltä, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään - tietämättä kuitenkaan lainkaan, mistä elokuvassa oli kyse. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nerokas John Nash värvätään Yhdysvaltojen armeijan salaiseen operaatioon, purkamaan venäläisten koodeja ja selvittämään näiden hyökkäyssuunnitelmat.

Pääroolissa John Nashina nähdään Russell Crowe, joka sai kolmatta vuotta putkeen parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, muttei tällä kertaa voittanut palkintoa - luultavasti voitettuaan pystin juuri edellisvuonna roolisuorituksellaan Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Vaikka Crowe onkin huikea kyseisessä teoksessa, on hän vieläkin parempi Kauniissa mielessä. Hän on suorastaan täydellinen matemaatikkona, josta löytyy monenlaisia puolia. Hän on usein ylimielinen lahjojensa takia, mutta samalla hän on myös hyvin epävarma. Mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä enemmän Johnin tarina kehittyy, sitä paremmin Crowe pääsee loistamaan. Hän on miettinyt todella tarkkaan kaikenlaiset eleet ja tavat, ja hyödyntää niitä täysin luontevasti.
     Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Jennifer Connelly on upea Johnin tapaamana Aliciana, jonka kanssa hänelle kehkeytyy romanssia. Paul Bettany pääsee revittelemään Johnin rentona ja juhlimista rakastavana huonetoverina Charlesina. Adam Goldbergin, Josh Lucasin ja Anthony Rappin opiskelijahahmot naljailevat jatkuvasti Johnille, mutta samalla heistä löytyy myös sympatiaa hänelle. Karismaattinen Ed Harris taas vakuuttaa armeijan leivissä toimivana salaperäisenä herra Parcherina. Elokuvassa nähdään myös todella, todella pienessä osassa ohjaaja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!

Vaikka Kaunis mieli pohjautuukin tositapahtumiin ja on varmasti kiehtovaa lähteä tutkimaan John Nashin todellista elämää, elokuva toimii parhaiten, kun siitä ei tiedä kovin paljoa etukäteen. Itse en tosiaan tiennyt ja filmi todella onnistui loksauttamaan suuni auki pariinkin otteeseen. Elokuva todella onnistuu viemään katsojan Johnin mielen sisälle ja vaikkei harakanvarpailta näyttävistä matikkapulmista ymmärtäisikään yhtään mitään, leffa saa lumottua katsojan täysin, kun Johnin ajatukset pääsevät valloilleen erilaisia tehtäviä ratkoessaan. Tarina imaisee yhä voimakkaammin puoleensa, kun John pääsee armeijan hommiin ja erilaisten koodien ratkominen alkaa. Todellista koukkua pitää odottaa vielä jonkin aikaa, mutta kun se isketään pöytään, elokuva todella muuttuu hienoksi teokseksi, nousten täysin uudelle tasolle. Elokuva onkin niitä, jotka onnistuvat vain paranemaan, mitä pidemmälle se etenee.

Kyseessä on aikamoinen tunteiden vuoristorata, elokuvan näyttäessä Johnin elämää monien vuosien - jopa vuosikymmenien - ajalta ja esittäen niin hyvät kuin todella huonot puolet hänen elämästään. On iloa ja onnea, mutta myös jännitystä armeijan puolesta, sekä surua. Kannattaakin varata liinat mukaan, sillä kyynelhanat saattavat herkästi aueta, kun elokuva alkaa paljastamaan traagisuuttaan. Huumoriakin on mukana, esimerkiksi Johnin ja muiden laskiessa baarissa yhtälöä siitä, kuinka he saisivat vieteltyä naisjoukon seurakseen. Vaikka elokuva lopulta oikookin asioita todellisen John Nashin elämästä, eikä esitä tiettyjä juttuja todenmukaisesti, on sen tarina näinkin erittäin koukuttava. Mitä enemmän siitä paljastuu, sitä syvemmin siihen uppoaa. Kertomuksen traagistenkin puolten kanssa elokuva jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään mielessä kauniina teoksena.

Ron Howard työstää elokuvaa kiehtovan monipuolisesti, ohjailee katsojaa yhteen suuntaan ja sitten paljastaa taas, mistä todella onkin kyse. Armeijapuolen käynnistyessä Howard pääsee myös leikittelemään vakoojahenkisellä trillerityylillä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin psykologinen draama ja erittäin onnistunut sellainen. Todella yllättävä tekijä on käsikirjoittaja Akiva Goldsman, joka tekee tässä kirkkaasti parasta työtään. Goldsmanin töihin kuuluu sellaisia pökäleitä kuin Batman & Robin (1997) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), joten onkin hämmentävää, että hän on kynäillyt jotain näin nokkelaa ja taidokasta. Goldsman voittikin tästä parhaan käsikirjoituksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Myös tekniseltä puoleltaan Kaunis mieli on vakuuttava teos. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on erittäin sujuvaa. Värimaailma lisää leffan lumoavuutta. Lavasteet ovat näyttävät ja maskeerauksissa on onnistuttu hyvin, Johnin vanhetessa vuosikymmeniä elokuvan aikana. Efekteistä tyylikkäin on sulava muutos talvesta kevääksi saman kuvan aikana. Erittäin vahvan lisänsä elokuvan tunnelmaan tuo James Hornerin säveltämä musiikki, josta löytyy juuri sitä kauneutta, surua ja tiettyä trillerimäisyyttä, mitä elokuva tarjoaa.

Yhteenveto: Kaunis mieli on hieno ja jopa vangitseva elokuva, joka kuljettaa katsojansa täysillä päähenkilön mielen sisälle. Russell Crowe tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista matikkanero John Nashina, tulkiten monipuolista henkilöä suurella lahjakkuudella. John on hahmona todella kiehtova ja on koukuttavaa hypätä hänen elämänsä kyytiin, etenkin kun se alkaa saamaan yhä vain uusia koukkuja edetessään. Johnin elämästä etukäteen mitään tietämättömälle katsojalle leffa saa loksautettua suun auki muutamankin kerran yllätyksen voimalla. Elokuva leikittelee taidokkaasti erilaisten tunnelmien kanssa, tarjoten välillä hilpeää huumoria, välillä taas trillerimäistä jännitettä ja sitten iskien peliin todella herkkää draamaa. Ei ole ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti. Tietyssä traagisuudessaankin Kaunis mieli onnistuu olemaan todella kaunis teos, jota suosittelen erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, jos sitä ei ole vielä katsonut!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Beautiful Mind, 2001, Universal Pictures, DreamWorks, Imagine Entertainment

Arvostelu: Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000)

UNELMIEN SIELUNMESSU

REQUIEM FOR A DREAM

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jared Leto, Jennifer Connelly, Marlon Wayans, Christopher McDonald, Sean Gullette ja Keith David
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Requiem for a Dream, eli suomalaisittain Unelmien sielunmessu perustuu Hubert Selby Jr.:n samannimiseen kirjaan vuodelta 1978. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle vuonna 1997 ja se sai ensi-iltansa keväällä 2000 Cannesin elokuvajuhlilla. Filmiä näytettiin muutamalla muullakin elokuvafestivaalilla, ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen leffa saapui vasta keväällä 2001. Elokuva sai todella ylistäviä arvosteluita, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet. Se tuotti budjettinsa takaisin, muttei ollut kovin iso hitti. Leffa oli ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Erin Brockovichille (2000). Itse näin Unelmien sielunmessun ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2015 ja pidin sitä todella ahdistavana, mutta vaikuttavana kokemuksena. Mietin pitkään elokuvan ostamista, mutta koska se oli loppuunmyyty kaikkialla, eikä sitä ollut saatavilla Blu-rayna, ei se päätynyt hyllyyni. Vasta loppuvuodesta 2017 mietin, että haluaisin nähdä sen uudestaan ja samalla arvostelisin sen, jolloin etsin elokuvan käsiini ja katsoin sen toisen kerran.

Neljän ihmisen elämät alkavat vähitellen sortua kasaan, kun heidän addiktionsa lääkkeitä ja huumeita kohtaan kasvavat liian suuriksi, ja alkavat hallita heitä.

Manaajasta (The Exorcist - 1973) tuttu Ellen Burstyn oli tästä elokuvasta Oscar-ehdokkaana Sara Goldfarbin roolista, eikä mikään ihme. Burstyn on nimittäin aivan mielettömän hyvä roolissaan. Sara Goldfarb on leskiäiti, jonka elämä on muuttunut todella yksinäiseksi. Välillä hän käy juoruilemassa naapurinnaisten kanssa, mutta pääasiassa hän viettää päivät kotonaan katsoen televisiosta kilpailuohjelmaa. Kun Sara saa leffan alussa kutsun vieraaksi televisio-ohjelmaan, hänen elämässään tapahtuu vihdoin jotain tärkeää. Vierailun takia hän voi kehua ystävilleen ja pääsee ottamaan aurinkoa parhaalla paikalla. Mutta kun hän on tullut riippuvaiseksi ruoasta, ei hän mahdu hienoon mekkoonsa enää. Sara päättää siis aloittaa pillerikuurin, mikä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä. Katsojana käy läpi elokuvan Saraa sääliksi, kun vierailupäivästä ei kuulu tietoa, mutta hän uskoo täysillä siihen, että hän pääsee televisioon ystäviensä ihailtavaksi. On traagista seurata, kuinka mukava rouva sekoaa vähitellen.

Thirty Seconds to Mars -yhtyeen laulaja Jared Leto (jonka olen nähnyt neljä kertaa livenä) näyttelee Harry Goldfarbia, Saran poikaa, joka on päätynyt mukaan huumebisnekseen. Harry ja hänen ystävänsä Tyrone (Marlon Wayans) yrittävät hankkia itselleen huumeita, jotta voisivat myydä niitä kovemmalla hinnalla eteenpäin. He eivät kuitenkaan ole katsoneet Scarface - arpinaamaa (Scarface - 1983) tarpeeksi, joten he myös käyttävät omaa kamaansa. Lisää aineita ei ole helposti saatavilla, joten vieroitusoireet alkavat hitaasti vaikuttamaan hahmoihin. Eniten ne vaikuttavat kuitenkin Harryn tyttöystävään Marioniin (Jennifer Connelly), mikä vaikuttaa tietysti parin suhteeseen. Harry on yhtä lailla elokuvan päähenkilö kuin hänen äitinsäkin, minkä lisäksi filmi keskittyy kunnolla myös Tyroneen ja Marioniin. Heidän taustansa eivät kuitenkaan ole niin hyvin esitetyt kuin Saran ja Harryn. Filmissä on pari hetkeä, joissa Tyronen menneisyyttä tuodaan esille, mutta sitä tehdään hieman liian pienesti, jolloin hahmon kohtalolla ei ole samalla lailla väliä. Pääasiassa komedioista tuttu Marlon Wayans näyttää kuitenkin osaavansa myös vakavamman puolen. Connelly ja Leto ovat todella hyviä rooleissaan - etenkin Leto, jonka ei uskoisi nykyään pystyvän niin kehnoon roolityöhön kuin Suicide Squadin (2016) Jokeri.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Christopher McDonald Saran katseleman televisio-ohjelman juontajana, Sean Gullette Marionin psykiatrina ja Keith David seksihullu Big Timinä.

Unelmien sielunmessu ei ole hilpeä elokuva, ei sitten millään. Mukana on yksi ainoa hetki, joka oli mielestäni huvittava, mutta muuten kyseessä on äärimmäisen ankea elokuva. Ystävysten kanssa vietettävään leffailtaan teos ei sovi lainkaan, jos ette halua vain masentaa itseänne. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen masentava elokuva, joka olisi huono, vaan sitä katsoessa ei vain voi pysyä iloisena. Elokuvan tarina on todella traaginen ja lohduton, jolloin sitä on erittäin ahdistavaa katsoa. Periaatteessa Unelmien sielunmessu pistää katsomaan noin tunnin ja kolmen vartin ajan, kuinka neljä ihmistä rikkoutuvat. Ei kestä kauaa, kun filmin alkupäässä jo ymmärtää, ettei hahmoille voi kovin hyvin käydä. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa jopa liian suurta ahdistusta, jolloin sitä ei kykene katsomaan loppuun, mutta muille se on kuin huume, joka koukuttaa niin paljon, että on pakko tietää, mihin tarina vie hahmoja. Kyseessä on todella pysäyttävä kokemus, joka saa todella arvostamaan omaa elämäänsä, jos asiat ovat itsellä pääasiassa hyvin.

Elokuva näyttää täydellisesti, että huumeet ovat pahasta, ilman että se muuttuu kertaakaan saarnaavaksi. Olenkin sitä mieltä, että sen sijaan että kouluissa näytetään päihdevastaisia opetusvideoita, opiskelijoille pitäisi näyttää Unelmien sielunmessu, jonka jälkeen haluaa pysyä erossa jopa lääkkeistä, jos ei tiedä tarkkaan, mitä ne aiheuttavat. Filmissä on todella taidokkaasti luotu voimakas tunnelma, joka ahdistaa läpi leffan ja saattaa jopa koskettaa katsojaansa suuresti. Katsoja joutuu seuraamaan avuttomana vierestä, kun mukavilta vaikuttavat henkilöt ajautuvat syöksykierteeseen. Välillä sitä toivoo, että elokuva loppuisi jo, jottei kärsimystä tarvitsisi nähdä enempää, mutta samalla toivoisi, ettei filmi päättyisi, sillä siinä todella on jotain erittäin koukuttavaa. Unelmien sielunmessu on jokseenkin jopa kaunis teos, joka saa erilaiset kauheudet muuttumaan taiteeksi. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä elokuva on niin hienon järkyttävä ja niin järkyttävän hieno. Sen jälkeen saattaa olla vaikea nukahtaa, kun leffan kauhea sisältö jää pyörimään päässä voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen jälkeen jotain hilpeää, kuten vaikkapa jakso Simpsoneita (The Simpsons - 1989-), jotta ajatukset eivät muuttuisi liian synkiksi. Joillekin tämä saattaa aiheuttaa ahdistusta pitkäksikin aikaa, joten kannattaa varautua!

Elokuvan on ohjannut Darren Aronofsky, joka oli tätä ennen tehnyt vain leffan Pi - Usko kaaokseen (Pi - 1998). Sitä en ole itse vielä nähnyt, mutta tässä Aronofsky on tehnyt aivan mahtavaa työtä. Hänellä on ollut munaa tehdä jotain erittäin ahdistavaa, karua ja surullista, ja antaa se sellaisenaan katsojille. Aronofsky on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin upeaa työtä. On käsittämätöntä, että sellainen nero kuin Aronofsky, joka on ohjannut upean Unelmien sielunmessun ja loistavan Black Swanin (2010), voisi koskaan tehdä niin hirveää paskaa kuin Noah (2014), joka on yksi huonoimmista elokuvista, mitä olen ikinä nähnyt. Tässä Arnofskylla on voimakas tyyli, joka tulee hyvin esille kuvauksessa. Filmi käyttää yllättävän taidokkaasti hyödyksi pyöristävää linssiä, mikä luo oman ahdistavan tunteensa. Läpi elokuvan nähdään myös paljon lähikuvia hahmojen kasvoista, jolloin voi todella hyvin nähdä, mitä he tuntevat. Leikkaus on todella onnistunutta läpi filmin. Useassa kohtaa nähdään todella nopeaa leikkausta, kun hahmot käyttävät huumeita, mikä sopii elokuvaan täydellisesti. Myös nopeutukset ja kuvan jakautuminen kahtia toimivat yllättävän hyvin. Äänimaailma leffassa on erinomainen ja Clint Mansellin säveltämät musiikit ovat huikeat. Unelmien sielunmessun tunnuskappale "Lux Aeterna" on yksi parhaista sävellyksistä, minkä olen ikinä kuullut, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki tuttuni tietävät sen, vaikka eivät olisi kuulleet itse elokuvasta.

Yhteenveto: Unelmien sielunmessu on aivan kauhean ahdistava teos, mutta se koukuttaa kuin elokuva olisi huumetta. Leffa on äärimmäisen karu ja se saa katsojansa helposti ahdistumaan näkemästään. Läpi leffan joutuu kauhistelemaan ja säälimään hahmoja, joiden elämien tuhoutumista seuraa vierestä. Mukana on todella voimakas tunnelma, joka pitää tiukasti otteessaan. Filmin aikana miettii aina välillä, ettei sitä vain kykene kokemaan loppuun asti, sillä se on niin ahdistava, mutta samalla vaatii vain lisää, oli tuleva kuinka ikävää nähtävää tahansa. Ohjaaja Darren Aronofsky on saanut luotua erittäin hienon kokonaisuuden, joka on todella vaikuttava ja pysäyttävä. Visuaalinen puoli on pääasiassa tyylikäs ja erikoiset kikkailut sopivat erikoiseen elokuvaan. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - etenkin Ellen Burstyn ja Jared Leto äitinä ja poikana. Marlon Wayans osoittaa, että taitaa muunkin kuin komedian, joten on harmi, ettei hänen taustansa avaudu tarpeeksi, vaan jää hieman tönköksi. Muuten kyseessä on mestarillinen ja surullisen kaunis teos. Suosittelen Unelmien sielunmessun katsomista kaikille. Herkimmät eivät välttämättä kestä sitä, eikä sitä todellakaan kuulu näyttää lapsille, mutta jo opiskelijoille se täytyy näyttää varoituksena huumeista. Ja kannattaa myös kuunnella "Lux Aeterna", sillä se on ihan mielettömän hieno kappale!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Requiem for a Dream, 2000, Artisan Entertainment, Thousand Words, Sibling Productions, Protozoa Pictures, Industry Entertainment, Bandeira Entertainment, Truth and Soul Pictures

Arvostelu: Alita: Battle Angel (2019)

ALITA: BATTLE ANGEL

Ohjaus: Robert Rodriguez
Pääosissa: Rosa Salazar, Christoph Waltz, Keean Johnson, Mahershala Ali, Jennifer Connelly, Ed Skrein, Jackie Earle Haley ja Jorge Lendeborg Jr.
Genre: toiminta, seikkailu, scifi
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

Alita: Battle Angel perustuu Yukito Kishiron luomaan japanilaiseen "Gunnm"-nimiseen mangaan (銃夢 - 1990-1995). Yhdysvalloissa ohjaaja-tuottaja James Cameron kiinnostui mangasta vuonna 2000 ja päätti tehdä siitä elokuvan. Vuonna 2005 projekti pistettiin kuitenkin jäihin, kun Cameron alkoi työstämään scifiseikkailu Avataria (2009). Saatuaan sen valmiiksi, Cameron alkoi jälleen keskittymään "Gunnm"-leffaan, kunnes muuttikin jälleen mieltään ja alkoi työstämään Avatarin jatko-osia. 2015 Cameron luopui kokonaan elokuvan ohjaamisesta ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Robert Rodriguez, jolloin filmin tuotanto lähti vihdoin kunnolla liikkeelle. Näyttelijät saatiin roolitettua ja kuvaukset alkoivat viimein lokakuussa 2016. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2018, mutta sen julkaisua päätettiin viivästyttää ja vasta nyt Alita: Battle Angel on saanut ensi-iltansa... eikä itseäni voisi kovinkaan paljoa kiinnostaa. Menetin kiinnostukseni heti, kun näin leffan ensimmäisen trailerin, mikä näytti aika järkyttävältä. Itse Alita oli naurettavan näköinen ja aavistelin heti filmin floppaavan. Myöhemmät trailerit eivät parantaneet tilannetta, vaan itse asiassa saivat minut pitämään leffasta yhä vain vähemmän ja vähemmän, sillä vuoden viivästyksen vuoksi elokuvan traileria on näytetty noin vuoden ajan lähes joka kerta teattereissa ennen isoa viihdeleffaa. Olen joutunut katsomaan trailerin varmaan parikymmentä kertaa ja jokainen kerta on vähentänyt kiinnostustani entisestään. Ajattelin jopa, että jättäisin filmin kokonaan väliin, kunnes lopulta päätin, että yritän mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin ja antaisin sille reilun mahdollisuuden. Ajattelin myös, että katselukokemus upeassa IMAX-salissa saisi minut pitämään filmistä enemmän kuin odotin.

Vuonna 2563 tiedemies Ido löytää kaatopaikalta kyborgitytön rikkinäisen kehon ja päättää korjata sen. Kyborgi herää takaisin eloon, muttei muista mitään menneisyydestään. Alitaksi nimetty kyborgityttö päättää saada selville, mistä hän on peräisin ja miksi hänet on alunperin rakennettu.

Ensimmäisen trailerin nähtyäni pidin tosiaan Rosa Salazarin näyttelemää Alitaa naurettavana ja kenties jopa hieman pelottavana. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Salazar on esittänyt hahmon eleet ja ilmeet, mitkä on myöhemmin animoitu digitaaliseksi hahmoksi. Tälle digitaaliselle hahmolle päätettiin sitten luoda isot silmät korostamaan hahmon manga-alkuperää, mikä vain loi todella, siis TODELLA häiritsevän kuvan. Itse elokuvassa hahmon ulkonäkö ei ole onneksi yhtä häiritsevä ja itse ainakin totuin Alitan silmiin yllättävän nopeasti. Yritin myös pitää mielessäni, että kyseessä on kyborgi, eikä oikea ihminen, joten hahmo voikin näyttää keinotekoiselta. Etukäteen pelkäsin, että Alitan ulkonäkö pilaisi koko filmin, mutta se toimikin oikein hyvin. Hahmo itsessään on harmillisesti aika tylsä. Välillä Alita vaikuttaa mielenkiintoiselta, kun hän alkaa vähitellen muistamaan asioita menneisyydestään ja aluksi on hauska seurata, kuinka ihmeissään hän on kaikesta. Mutta heti kun hän alkaa taistelemaan, katoaa hänestä kiinnostavuus. Alita osoittautuu nimittäin täydelliseksi kaikessa. Mikään ei tunnu haasteelta hänelle, sillä hän on kaikkia muita parempi. Alita on myös paikoitellen hieman ärsyttävä, eikä hänen menneisyytensä syventäminen tapahdu kovin kummoisella tavalla. Salazarille täytyy kuitenkin nostaa hattua, sillä hän pistää todella kaikkensa rooliin ja vetää homman niin täysillä kuin vain pystyy.
     Alitan löytävänä ja viimeistelevänä tiedemies Dyson Idona nähdään Christoph Waltz, joka on vuosien varrella osoittanut olevansa erinomainen näyttelijä... kunhan häntä ohjaa Quentin Tarantino. Tarantinon kaveri, Alita: Battle Angelin ohjaaja Robert Rodriguez ei näköjään saa paljoa irti Waltzista. Tai sitten Waltz tajusi, kuinka tylsä hänen roolinsa lopulta onkaan, eikä jaksa erityisemmin edes yrittää. Idolle on luotu ihan mielenkiintoista taustaa, mutta pääasiassa hahmo koostuu siitä, että hän kieltää Alitaa tekemästä jotain tai ei kerro hänelle jotain, kunnes hän lopulta antaa periksi. Ja tätä sitten tapahtuu yhä uudestaan ja uudestaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori kundi Hugo (erittäin puinen Keean Johnson), jonka kanssa Alitalla tietty syntyy säpinää, vaarallista moottoripallopeliä pyörittävä Vector (voi miksi suostuit tähän elokuvaan Mahershala Ali), häntä auttava Chiren (Jennifer Connelly ei edes yritä), palkkionmetsästäjäkyborgi Zapan (kehno Ed Skrein), sekä jättimäinen ja häijy kyborgi Grewishka (hukkaan heitetty Jackie Earle Haley). Hugoon on onnistuttu luomaan hieman lisäsyvyyttä, mutta se ei paljoa auta, kun Johnson on niin tylsä ja pökkelö roolissaan. Skrein tavallaan sopii ilkikurisen Zapanin rooliin, muttei silti ole hyvä osassaan. Alin upeat taidot valuvat täysin viemäriin tässä leffassa ja valitettavasti välillä jopa näkee, että hän itse tajuaa sen. Alle kuukausi sitten ilmestyneen Green Bookin (2018) jälkeen on jopa surullista nähdä hänet tässä filmissä.

Joku voisi sanoa, että olin jo etukäteen lytännyt Alita: Battle Angelin, enkä edes antanut sille mahdollisuutta ja siksi en pitänyt siitä, mutta haluan yhä painottaa, että pyrin katsomaan elokuvan mahdollisimman avoimin mielin. Kun istuin alas tuolilleni IMAX-salissa, olin jopa aidosti kiinnostunut, mitä filmi saattaisi tarjota. Jopa toivoin, että trailerit antoivat väärän kuvan ja itse filmi olisikin mitä viihdyttävin scifitoimintapläjäys. Elokuvan alkupää jopa kiehtoi minua jollain tavalla. Alitan tulevaisuudenkuva on karu, mutta samalla siinä on jotain kaunista. Tapahtumakaupunki Iron Cityä ja sen yllä leijuvaa hienostunutta Zalemia haluaisi heti päästä tutkimaan. Moottoripallopeli tuntuu paikoitellen oudolta lisäykseltä, vaikkakin samalla se sopii täydellisesti mukaan, kun muistaa, että filmi perustuu mangaan. Lisäksi vauhdikas moottoripallopeli jättimäisellä areenalla on todella viihdyttävää ja jännittävää seurattavaa, ja täytyy sanoa, että IMAX ja 3D todella toivat siihen omat lisäyksensä. On mielenkiintoista tutkia tätä maailmaa Alitan kanssa.

Silti en voi muuta kuin todeta, etten pitänyt tästä elokuvasta. Ei Alita: Battle Angel huono ole, mutta on se lopulta todella keskinkertainen ja laimea tekele. Kyseessä on paikoitellen jopa yllättävän tylsä leffa, sillä sen hahmot ovat niin tylsiä. Maailmaa olisi kiehtovaa tutkia, mutta kun filmi keskittyy tylsien hahmojen tylsään draamailuun, mikä on vielä todella kömpelösti toteutettua, aika kävi välillä yllättävänkin pitkäksi. Etenkin elokuvan pakotettu romanssi oli ällöjuustoista. Hahmojen motiivit jäävät myös paikoitellen liian epäselviksi tai laiskoiksi. Moottoripallopeliä lukuunottamatta leffasta ei löydy jännitettä, sillä taisteluissa Alita on jatkuvasti ylivoimainen. Lisäksi elokuvaa vaivaavat isot tarinankerronnalliset ongelmat. Rytmitys on kömpelöä ja läpi leffan oli vaikea sanoa, kauanko tässä on kulunut aikaa. Elokuva ei myöskään osaa käsitellä sen syvällisempää puolta Alitan itsetutkiskelussa. Välillä filmin taso nousi hieman korkeammalle ja ehdin jo ajatella, että nyt tämä voisi vihdoin lähteä oikein kunnolla käyntiin... mutta ei. Elokuva lähtee kunnolla käyntiin vasta lopussa, kun se alkaa pohjustamaan mahdollisia jatko-osia. Aluksi ajattelin, että ehkä se toinen osa voisi olla sitten parempi, mutta filmi onnistui tuhoamaan senkin ajatuksen. Leffan viimeinen vartti on nimittäin todella typerä ja tökerö. Elokuvalla on suuria vaikeuksia päättyä ja sen viimeiset kohtaukset tuntuvat siltä, että ne kuuluisivat vasta jatko-osaan. Etenkin yksi iso ratkaisu lopussa tuntui kuin läpsäisyltä naamalle, mikä jätti lopulta vain pahan mielen.

Elokuvan on ohjannut Robert Rodriguez, mutta filmi tuntuu vahvasti tuottaja James Cameronin ohjaamalta. Rodriguezin panos näkyy lähinnä irtoraajojen määrässä, mutta muuten vaikuttaa siltä kuin hän olisi parhaansa mukaan kopioinut, mitä Cameron teki Avatarissa. Cameron on toiminut myös käsikirjoittajana yhdessä Laeta Kalogridisin kanssa ja vaikka filmi oli todella kauan esituotannossa, on teksti yllättävänkin hätiköiden kynäilty. Etenkin repliikit ovat usein oudonkin kehnoja tai sitten ihan vain kliseisiä. Käsikirjoitus myös hyppii paljon eteenpäin tai sitten leikkauksessa on poistettu paljon kohtauksia. Muuten leikkaus on sujuvaa ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu sekavaksi mössöksi. Muutenkin tekninen toteutus on erittäin taidokasta. Alita: Battle Angel on näyttävästi kuvattu, minkä lisäksi valotiimi pääsee leikkimään valaistuksella tyylikkäillä tavoilla. Asut ovat oivallisesti luodut ja lavasteet ovat hienot. Efektit ovat paikoitellen häikäisevänkin upeat ja kuten jo totesin, itseäni ei häirinnyt lainkaan, etteivät kyborgit näyttäneet uskottavilta ihmisiltä - hehän ovatkin robotteja. Äänimaailmaan on panostettu ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Alita: Battle Angel on tekniseltä puoleltaan huikea, mutta elokuvan muut osa-alueet eivät millään saavuta samaa tasoa. Filmi on pääasiassa laimea ja nousee joissain kohtauksissa  korkeintaan keskinkertaiseksi tai ihan meneväksi. Elokuvan maailma on kiehtova ja sitä haluaisi päästä tutkimaan kunnolla, mutta sen sijaan leffa keskittyy paljon tylsempiin asioihin. Itse hahmot ovat lähes kaikki tylsiä ja yksiulotteisia, ja hienojen näyttelijöiden kuten Waltzin ja Alin puolesta käy sääliksi, että he päätyivät tähän mukaan. Rosa Salazar pistää parastaan Alitana, mutta hänen hahmonsa on niin ylivoimainen, ettei hänen puolestaan jaksa jännittää. Tarinankerronta ja rytmitys ovat todella kömpelöitä, eikä ohjaaja Rodriguezin kädenjälkeä näy filmistä lähes lainkaan. Tämä tuntuu pelkältä Cameronin pikaiselta välityöltä Avatar-elokuvien kuvausten välissä. Elokuva tuntuu lähtevän käyntiin vasta loppupäässä ja onnistuu herättämään kiinnostusta jatkoa kohtaan, kunnes se rikkoo pienimmänkin kiehtovuutensa suoraan sanottuna surkealla viimeisellä vartilla. Visuaalisesti Alita: Battle Angel on häikäisevän hieno filmi ja jos aiot mennä katsomaan tämän teattereihin, suosittelen mahdollisimman isoa valkokangasta, mieluiten IMAXia, jossa kuva laajenee isojen toimintakohtausten ajaksi. Jos taas olet epävarma filmistä, kannattaa se suosiolla jättää väliin tai katsoa vasta vuokralta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Alita: Battle Angel, 2019, Twentieth Century Fox, Lightstorm Entertainment, Troublemaker Studios, TSG Entertainment

Arvostelu: Hulk (2003)

HULK

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Eric Bana, Jennifer Connelly, Sam Elliott, Josh Lucas ja Nick Nolte
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Hulk oli yksi ensimmäisiä Marvel-sarjakuviin perustuvia elokuvia, jotka näin. Hahmo on aina kiehtonut minua - kuinka jostain taviksesta tulee suuttuessaan iso vihreä heppu, joka pystyy tuhoamaan kaiken. Vuonna 2003 ilmestyi Ang Leen ohjaama elokuva hahmosta, eikä se saanut kovin positiivista vastaanottoa. Siinä on siis jokin vikana, mutta mikä? Sain ystävältäni elokuvan lainaan ja katsoin sen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen arviota varten.

Tohtori Bruce Banner altistuu tieteellisessä kokeessa gammasäteilylle. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä, mutta huomaa, että suuttuessaan hän muuttuu vihreäksi jätiksi. Bannerin työkumppanin/ihastuksen Betty Rossin kenraali-isä haluaa vangita Bannerin, pitäessään tätä uhkana. Samaan aikaan Brucen isällä on omia suunnitelmia poikansa voimien hyödyntämiseksi.

En ole koskaan pitänyt Eric Banasta näyttelijänä. Minusta hän vetää kaikki roolinsa tylsästi, eikä hänen puheestaan ota välillä tolkkua. Bruce Bannerina hän tekee todella heikon suorituksen. Banaa on vaikea ottaa tosissaan, etenkin kohtauksissa, joissa hän suuttuu ja vihreäksi muuttuu.
     Jennifer Connelly on mielestäni hyvä näyttelijä. Tässä hän esittää Betty Rossia. Harmi vain, että Connellyn rooli jää loppujen lopuksi hyvin pieneksi, eikä hän pääse tekemään paljoa.
     Sam Elliott näyttelee Bettyn isää, kenraali Rossia. Elliott on myös hyvä näyttelijä ja ainoa näyttelijäkaartista, joka sopii osaansa. Harmi vain, ettei hahmossa ole kovin paljoa sisältöä.
     Mukana on myös Josh Lucasin näyttelemä Talbot, joka on Banneria vastaan. Talbot on todella unohdettava hahmo, eikä Lucasin suoritus on ihmeellinen.
     Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin Nick Nolte. Vaikka en näyttelijästä paljoa pidä, niin tiedän, että Nolte pystyy parempaan, kuin mitä hän tässä yrittää. Nolte esittää David Banneria, Brucen isää, joka on aika kajahtanut heppu. Katsojana kestää tajuta, että kyseessä on oikeasti elokuvan pääpahis, sillä hahmo ei tee vaikutusta missään kohtaa.
     Sarjakuvapiirtäjä Stan Lee ja alkuperäisessä The Incredible Hulk -sarjassa (1977-1982) Hulkia esittänyt Lou Ferrigno nähdään myös elokuvassa nopeasti.

Elokuvan tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Banner muuttuu Hulkiksi ja sitten armeija jahtaa häntä ja lopuksi taistellaan superpahista vastaan. Tällä lailla kuvailtuna se kuulostaisi oivalta mäiskintäpätkältä. Ongelma onkin, että elokuva on erittäin tylsä. Se laahaa ja laahaa eteenpäin, ja alkaa tuntua, ettei siinä olekaan tarpeeksi tarinaa kerrottavana. Kaikkeen käytetään todella paljon aikaa, eikä elokuva tunnu etenevän. Etenkin alkutekstit ja sen jälkeinen intro tuntuu kestävän ikuisuuden. Jos elokuvaa katsoo ensimmäistä kertaa vaikkapa televisiosta, niin saattaa kanava vaihtua jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Hulk on tyylikäs hahmo, vaikka design onkin aina ollut yksinkertainen. Hahmo on vain vihreä, suuri lihaskimppu. Tämän elokuvan Hulk on muoviselta, elävältä lelulta näyttävä ukkeli, joka pomppii aavikolla. Hulkin koko myös vaihtelee. Välillä hän on noin kolmemetrinen ja välillä taas yli viisimetrinen. Kai hahmo sitten vain kasvaa suuttuessaan vielä enemmän. Hahmo ei ole kovin hyvin toteutettu elokuvassa. Hulkissa ei ole myöskään mitään samaa näköä kuin Eric Banassa. Tehosteet ovat läpi elokuvan heikosti tehtyjä. Taistelukohtausten jättikoiria ja lopun outoa monsteria on vaikea katsoa. Taistelut tapahtuvat myös suurimmaksi osaksi pimeässä, joten on todella vaikea erottaa, että mitä oikein tapahtuu.

Tiedän, että ohjaaja Ang Lee pystyisi parempaan. Crouching Tiger, Hidden Dragonista (2000 - alkuperäiseltä nimeltään Wo hu cang long) ja Brokeback Mountainista (2005) tuttu ohjaaja on todistanut maailmalle, että hänellä on taitoa. Itse olen häneltä nähnyt Hulkin lisäksi vain Life of Pin (2012), joka todisti minulle, että Lee kyllä osaa, kun haluaa. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis tekemään ison luokan sarjakuvaleffaa vuonna 2003. Tai sitten häntä ei loppujenlopuksi kiinnostanut projekti.

Yksi hirveimmistä asioista elokuvassa on, kun nähdään samaan aikaan ruudulla monta eri kuvaa. Tyylillä on ehkä haettu sarjakuvasivun tunnelmaa elokuvaan, mutta siinä on menty ihan mönkään. Ruudulla saattaa samaan aikaan näkyä Hulk riehumassa jossain, kenraali Ross katsomassa tietokoneruutua, helikoptereita lentämässä Hulkin perässä ja ihmisiä juoksemassa karkuun. Siinä sitten yrittää päätellä, mitä ruuduista pitää seurata. Varmaankin sitä, missä Hulk pomppii, kun hänestä elokuvassa on kuitenkin kyse. Tyyli toimii animaatiosarjassa, mutta vakavasti otettavassa elokuvassa ei. Samaan aikaan näkyvät kuvat voisivat ihan hyvin tulla peräkkäin. Toisaalta silloin elokuva olisi vielä pidempi... Leikkaus on myös todella kummallista ja siirtymät häiritseviä. Siirtymät voisivat toimia jossain muussa, muttei Marvel-elokuvassa. Kuvaus ei myöskään ole kovin kummoista ja vaikka säveltäjänä on Danny Elfman, niin musiikki ei jää tunnaria lukuunottamatta mieleen.

Onko elokuvassa mitään hyvää? On. Jennifer Connelly ja Sam Elliott ovat hyviä, vaikkakin alikäytettyjä. Osa toiminnasta menee niin överiksi, että sen voisi katsoa koomisena hömppänä (jos pystyy). Tunnusmusiikki on toimiva ja alussa on hauskasti mietitty vihreä Marvel-logo. Siihen se sitten jääkin. Idea hyvä, toteutus ei.

Yhteenveto: Hulk on huono elokuva. Siis todella huono. Se on tylsä ja huonosti toteutettu. Sarjakuvan sivuja hakeva tyyli on aivan kamalaa katsottavaa ja oli todella vaikeaa katsoa elokuva loppuun asti. En suosittele Hulkia kenellekään. Se ei ole teidän aikanne arvoinen, eikä siitä jää käteen kuin ärsytys. Jos hahmo kiinnostaa, niin katsokaa mieluummin The Incredible Hulk (2008), jossa Marvel Studios näyttää, kuinka tehdä oiva elokuva hahmosta. Tai katsokaa The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015), joissa hahmo myös esiintyy. Tämä jättäkää kuitenkin väliin. En oikeastaan enää tiedä, miksi halusin katsoa tämän ja arvostella. Ei se Marvel aina ole hyvä ollut. Toivottavasti tämän kaltaista skeidaa ei enää julkaista. Hulk on yksi huonoimmista Marvel-sarjakuviin perustuvista elokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste movies.alphacoders.com
Hulk, 2003, Universal Pictures