Hacks, kausi 5 (2026) - sarja-arvostelu

HACKS - KAUSI 5

Luojat: Lucia Aniello, Paul W. Downs ja Jen Statsky

Näyttelijät: Jean Smart, Hannah Einbinder, Paul W. Downs, Megan Stalter, Carl Clemons-Hopkins, Rose Abdoo, Tony Goldwyn, Mark Indelicato, Kaitlin Olson, Christopher McDonald, Poppy Liu, Jane Adams, Robby Hoffman, W. Earl Brown, Alanna Ubach, Ann Dowd, Christopher Briney, Lucia Aniello, Anna Konkle, Peter Strauss, Cherry Jones ja Leslie Bibb

Genre: komedia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 32 minuuttia - 47 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Lucia Aniellon, Paul W. Downsin ja Jen Statskyn luoma komediasarja Hacks nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä HBO Maxissa toukokuussa 2021. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa lisää, joskin vuoden 2025 Emmy-gaalassa tekijät paljastivat viidennen kauden vievän sarjan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Hacksin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on pyörinyt loppuunsa. Itse pidin todella paljon sarjan aiemmista kausista ja olen innolla odottanut näkeväni, kuinka tarina viedään päätökseen. Katsoinkin Hacksin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Deborah ja Ava palaavat Yhdysvaltoihin, saatuaan tietää että Deborahin on uutisoitu kuolleen. Deborah päättää näpäyttää Bob Lipkaa ja vetää ennätyskeikan New Yorkin legendaarisessa Madison Square Gardenissa, hinnalla millä hyvänsä.

Hacksin hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, viidennen kauden toimiessa sarjan finaalina. Päärooleissa stand up -koomikko Deborah Vancena ja hänelle vitsejä kirjoittavana Ava Danielsina nähdään tietty Jean Smart ja Hannah Einbinder. Neljännen kauden lopuksi Deborah jätti unelmapestinsä Late Night -keskusteluohjelman juontajana ja kaksikko lähti matkalle Singaporeen, koska sopimuksensa mukaan Deborah ei saa esiintyä Yhdysvalloissa. Kuitenkin kun Deborahille selvisi, että hänet on julistettu kotimaassaan kuolleeksi, hän päättää palata, korjata asiat ja maksaa potut pottuina. Samalla Ava yrittää saada studioita kiinnostumaan kehittelemästään komediasarjasta. Smart on viimeiseen asti aivan fantastinen roolissaan Deborahina, ansaiten jälleen kaikki palkintonsa, joita hänen suuntaan todennäköisesti satelee myös tämän finaalikauden myötä. Hän tekee itsekeskeisestä hahmostaan oikukkaan, mutta hulvattoman ja moniulotteisen. Einbinder on myös mainio Avana, joskin muutamassa jaksossa hahmosta on kirjoitettu omituisen tyhmä - asia, mikä onneksi korjaantuu kauden loppusuoralla.

     Myös Deborahin managerikaksikko Jimmy (Paul W. Downs) ja Kayla (Megan Stalter), Deborahin firmaa johtava Marcus (Carl Clemons-Hopkins), Deborahin tytär DJ (Kaitlin Olson), Palmetto-kasinon johtaja Marty (Christopher McDonald), sekä Late Nightin niljakas omistaja Bob Lipka (Tony Goldwyn) ovat menossa mukana. Muut näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, mutta Stalter pysyy loppuun asti sarjan selkeänä heikkona lenkkinä, Kaylan ollessa mielestäni yhä lähinnä ärsyttävä.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta sarjojen finaalikausista, jotka ovat tuottaneet katsojilleen pettymyksiä. Stranger Thingsin (2016-2025) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet turhauttivat monia ja itselleni Euphorian (2019-2026) kolmas kausi oli yksi kehnoimmista finaaleista pitkään aikaan. On kuitenkin suuri ilo todeta, että Hacks ei suostu pettämään vielä loppumetreillään. Kyseessä on nimittäin jopa poikkeuksellisen onnistuneesti korkean tasonsa säilyttänyt komediasarja, jollaista ei äkkiseltään toista tule mieleen. Vaikka Kayla pysyy loppuun asti rasittavana ja Avan kohdalla tehdään mielestäni aluksi hieman kyseenalaisia ratkaisuja, eivät ne onneksi onnistuneet pilaamaan muuten mahtavaa ja jälleen todella hauskaa kautta.

On erittäin kiinnostavaa matkata Deborahin kanssa takaisin Yhdysvaltoihin ja seurata sitten, kun komedialegenda päättää lyödä Lipkalle luun kurkkuun oikein kunnolla. Matka Madison Square Gardenille on kuitenkin kivinen, tarjoten sekä paljon haasteita, mutta myös roimasti hulvattomia juttuja. Jopa hieman irrallinen jakso, jossa Deborah ja DJ-tytär osallistuvat Amazing Race -ohjelmaan, on erittäin hupaisa. Kaikki johtaa kohti loistavaa finaalia, joka onnistuu iskemään todella tehokkaasti tunteisiin. Deborahiin ja Avaan on kiintynyt aikamoisesti näiden viiden kauden varrella ja kun on aika jättää heille hyvästit, on se lopulta vaikea paikka. Kiitos Hacks kaikesta!

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Paul W. Downs) pitävät loistokasta ilmapiiriä hyvin yllä, onnistuen hyvin myös draaman sarjalla. Teknisestikin Hacks pitää tasonsa loppuun saakka. Viides kausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja äänimaisemakin on pätevästi rakennettu. Carlos Rafael Riveran ja David Stalin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Hacks, Yhdysvallat, 2021-, Universal TV, Universal Television, 3 Arts Entertainment, First Thought Productions, Fremulon, Paulilu Productions

Arvostelu: Happy Gilmore 2 (2025)

HAPPY GILMORE 2

Ohjaus: Kyle Newacheck

Pääosissa: Adam Sandler, Sunny Sandler, Benny Safdie, Haley Joel Osment, Benito Antonio Martínez Ocasio, Sadie Sandler, John Daly, Christopher McDonald, Ben Stiller, Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider, Conor Sherry, Jackie Sandler, Julie Bowen, Eric Andre, Margaret Qualley, Steve Buscemi, Rob Schneider, Nick Swardson ja Eminem

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Adam Sandlerin tähdittämä komediaelokuva Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996) oli hitti, joten sille on tietty päätetty tehdä jatkoa. Sandler pyöritteli ideoita mahdollista jatkoa varten vuosia, kunnes lopulta keksi tarinan, jonka hän halusi kertoa. Vuonna 2024 Sandler paljasti, että kakkososa on ihan oikeasti tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Happy Gilmore 2 on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse pidän alkuperäisestä Happy Gilmoresta, mutten kokenut elokuvan tarvinneen jatkoa. Päätin silti katsoa Happy Gilmore 2:n heti sen julkaisupäivänä.

On kulunut lähes 30 vuotta siitä, kun Happy Gilmoresta tuli maailmankuulu golfaaja. Nyt mies on ikääntynyt alkoholisti ja yksinhuoltajaisä, Virginia-vaimon menehdyttyä. Kun Happyn tytär tarvitsee suuren summan rahaa päästäkseen unelmakouluunsa, Happyn täytyy palata kentälle ja voittaa uudenlainen golfturnaus, saadakseen koulurahat.

Adam Sandler palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan Happy Gilmoreksi, entiseksi räyhäjääkiekkoilijaksi, joka vaihtoi kaukalon golfkenttään, tajutessaan voivansa lyödä palloa pidemmälle kuin kukaan muu. Happyn kuvio oli varsinainen menestystarina, jonka myötä hän voitti suuren golfturnauksen ja vielä voitti erään Virginian (Julie Bowen) sydämen. No, se oli silloin lähes 30 vuotta sitten se. Happy Gilmore 2 esittelee aika säälittävän miehenromun, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut alkoholismiin, jättänyt golfin, menettänyt rahansa ja pärjää heikosti yksinhuoltajaisänä tolvanoille pojilleen (Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider ja Conor Sherry) ja baletista haaveilevalle tyttärelleen Viennalle (Sandlerin tytär Sunny Sandler). Sandler on roolissaan jotenkin väsynyt ja jopa Happyn tuittupäähetkinä hän vetää roolinsa laiskasti, vailla sen suurempaa intoa koko leffaa kohtaan. Happyn poikien näyttelijät omaavat sitten sitäkin enemmän energiaa, kun taas Sunny-tytär ei vaikuta omaavan juuri mitään presenssiä kameran edessä.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Christopher McDonald entisenä golftähti Shooter McGavinina, joka on viettänyt viimeiset kolme vuosikymmentä mielisairaalassa, seottuaan Happyn voiton myötä. Uusina tuttavuuksina taas esitellään muun muassa golfin uudistamisesta haaveileva Frank Manatee (Benny Safdie), Happyn uusi caddie Oscar (Benito Antonio Martinez Ocasio), sekä Happyn uusi vastus golfkentällä, Billy Jenkins (Haley Joel Osment). Leffa on lisäksi täynnä lukuisia cameoita ja Sandler on ujuttanut myös äitinsä Judyn, vaimonsa Jackien ja toisen tyttärensä Sadien, sekä kaverinsa Rob Schneiderin, Steve Buscemin ja Nick Swardsonin mukaan. Safdie ei vakuuta osassaan, mutta McDonald revittelee hyvin, Osment tanssahtelee sulavasti pidettävän ja mulkvistin välimaastossa ja Ocasion esittämä sympaattinen Oscar nousee suosikiksi hahmokaartista.

Happy Gilmore 2 on jälleen yksi helppojen rahojen perässä väkisin väännetty jatko-osa, joita viime vuosina on totuttu näkemään turhankin paljon. Siinä, missä ensimmäinen elokuva oli hauska ja viihdyttävä, sekä sisälsi oikeasti hyvän tarinan, jatko-osa on ponneton, laiska ja jopa pitkäveteinen, eikä tarinassakaan ole juuri kehuttavaa. Sen sijaan, että Happy osallistuu golfturnaukseen pelastaakseen äitinsä kodin, hän yrittää kerätä tarvittavat rahat, jotta hänen tyttärensä pääsisi haaveilemaan kouluun. Tavallisen golfturnauksen sijaan luvassa on "Maxi Golfia", joka menee omien sääntöjensä ja esteratojensa kanssa jo hieman typerryttävän puolelle.

Sandlerin leffoissa ei toki ole usein kehumisen aihetta, mutta olisin odottanut, että kun mies palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan, nimenomaan tähän elokuvaan olisi panostettu. Mutta ei. Happy Gilmore 2:ssa toisaalta tapahtuu vähän väliä jotain todella hektistä ja hahmot meuhkaavat, mutta kaikesta puuttuu palo leffaa kohtaan. Komediaosasto jätti minut kylmäksi, vaikka yleensä Sandlerin tyhmät pissa-kakka-jututkin herättävät minussa lapsellisen huvittuneen hymyn. Kun leffan alkupää velloo niin paljon Happyn masennuksessa, ovat vitsitkin vähissä. Pari ihan hauskaa juttua mahtuu sekaan, mutta eivätpä ne paljoa pelasta. Jostain syystä Happy Gilmore 2 on vieläpä päätetty venyttää kahden tunnin mittaan, siinä missä ykkösosa oli napakka puolitoistatuntinen. Iso osa tästä liikakestosta syntyy, kun kaikki vanhat tutut ykkösleffasta on pitänyt ängetä mukaan ja jos heidän näyttelijänsä ovat kuolleet tässä kolmen vuosikymmenen aikana, on heidän hahmonsa korvattu heidän lapsillaan, jotka ovat ihan samanlaisia tyyppejä kuin vanhempansa. Jatko-osalla ei kuitenkaan ole luottoa, että katsoja muistaisi nämä hahmot, vaan turvautuu näyttämään aivan liikaa muistelupätkiä ensimmäisestä leffasta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kyle Newacheck, joka on aiemmin tehnyt Sandlerin Murder Mystery -komedian (2019). Newacheckin työ on turhauttavan laiskaa, mihin vaikuttaa Sandlerin ja Tim Herlihyn heikko käsikirjoitus. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt älytä tiivistää ja karsia latteimpia vitsejä. Happy Gilmore 2 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, lavasteet ovat oivat ja puvustus menevää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit jäivät aika yhdentekeväksi taustahälinäksi. Lopulta itselleni elokuvan ainoa innostava juttu oli, kun finaaliottelun käynnistyessä pärähti soimaan suosikkikappaleeni suosikkiyhtyeeltäni, eli Musen Knights of Cydonia. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore 2, 2025, Happy Madison Productions, Netflix, Pro Shop Studios, STX Films, Universal Pictures

Arvostelu: Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996)

HAPPY GILMORE - AMMATTILAINEN

HAPPY GILMORE

Ohjaus: Dennis Dugan

Pääosissa: Adam Sandler, Julie Bowen, Christopher McDonald, Frances Bay, Carl Weathers, Allen Covert, Ben Stiller, Richard Kiel, Dennis Dugan ja Joe Flaherty

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: S

Happy Gilmore - ammattilainen on Adam Sandlerin tähdittämä urheilukomedia. Sandler ja hänen collegeaikainen kämppiksensä Tim Herlihy olivat kirjoittaneet yhdessä sketsejä Saturday Night Live -ohjelmaan, mutta kun Sandler sai potkut ohjelmasta, hän ja Herlihy ryhtyivät työstämään varsinaisia elokuvia. Heidän kirjoittamansa ja Sandlerin tähdittämä Billy Madison (1995) oli ollut pienimuotoinen menestys, joten kaksikolta pyydettiin uutta elokuvaa. Sandler sai idean lapsuudenystävästään Kyle McDonoughista, joka jääkiekkotaustansa ansiosta teki aikamoisia lukuja golf-kentällä. Tämän pohjalta Sandler ja Herlihy kynäilivät tarinan. Entinen golf-mestari Mark Lye pestattiin avuksi ja tämä vaati useita muutoksia tekstiin, pitäessään käsikirjoitusta epäkunnioittavana rakastamaansa lajia kohtaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 1995 ja lopulta Happy Gilmore - ammattilainen sai ensi-iltansa helmikuussa 1996. Elokuva menestyi hyvin, sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta ja on noussut monien golfin pelaajien suosikkien joukkoon, mutta samalla leffa myös sai huonoimman miespääosan Razzie- ja Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuudet. Itse olen nähnyt Happy Gilmore - ammattilaisen joskus lapsena televisiosta, mutten muista näkemästäni mitään. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Happy Gilmore 2 (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uusiksi ja samalla arvostella sen.

Huonosti menestyvä jääkiekkoilija Happy Gilmore hoksaa olevansa erittäin taitava golfissa ja päättääkin osallistua turnauksiin voittaakseen palkintorahat, joilla maksaa hänet kasvattaneen isoäitinsä talon, jonka verovirasto on pakkohuutokauppaamassa.

1990-luvun alussa Adam Sandler oli tuttu Saturday Night Live -sketseistä ja sivurooleista komedioissa, kuten Sekopäät (Airheads - 1994). Jo Billy Madison nosti hänet kohti kuuluisuutta, mutta läpimurtonsa Sandler teki Happy Gilmoressa samannimisenä jääkiekkoilijana, joka kokeilee onneaan golfin parissa, sillä hänen ärhäkkäät lyöntitaitonsa kaukalossa auttavat häntä golfkentällä lyömään pidemmälle kuin kukaan muu. Happy-nimestään huolimatta hahmo on varsin lyhytpinnainen tapaus, jonka äkäisyys ja riidanhaluisuus kohoaa sekunnissa nollasta sataan. Silti Sandler onnistuu tekemään hahmosta tykättävän. Näyttelijä on kelpo vedossa, revitellen usein hauskasti, mutta jättäen hitusen kylmäksi rauhallisemmilla hetkillä, jolloin häneltä vaadittaisiin kunnon näyttelijälahjoja.

     Elokuvassa nähdään myös Frances Bay Happyn kasvattaneena isoäitinä, joka vero-ongelmien myötä menettää talonsa ja jota Happy yrittää auttaa osallistumalla golf-turnauksiin, Ben Stiller vanhainkotia pyörittävänä Halina, Carl Weathers Happya golfissa opettavana Chubbsina, Christopher McDonald huippugolfaaja Shooter McGavinina, Julie Bowen golf-turnauksen PR-päällikkönä, jonka kanssa Happylle muodostuu tietty pakollista romantiikkaa, sekä James Bond -elokuvista 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) tuttu Richard Kiel Happyn pomona raksalla. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, osan ollessa jopa Sandleria taitavampia esiintyjiä. Stiller on erityisen hauska sympaattiselta vaikuttavana, mutta todellisuudessa diktaattorimaisesti vanhainkotia johtavana Halina ja McDonald istuu mainiosti Happya halveksuvan huippupelaajan rooliin.

Happy Gilmore - ammattilainen on yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen varsin toimiva ja hauska komedia, joka kuuluu Adam Sandlerin nätisti sanottuna epätasaisen elokuvauran parempaan päätyyn. Leffa tarjoaa useita hupaisia vitsejä ja hetkiä, joista etenkin isoäidin osuus ikävässä vanhainkodissa jaksaa naurattaa makeasti. Sitten taas osa vitseistä menee huti ja aiheuttaa lähinnä vaivaantuneisuutta kotisohvalla. Todellista myötähäpeää on kuitenkin naurettavan selkeä Subway-ravintolaketjun sponsorina toimiminen. Leffassa ruokaillaan parikin kertaa Subwayssa ja huippuunsa homma menee finaaliottelussa, missä Happy Gilmorella on Subwayn paita ja hänen mailapojallaan (Allen Covert) Subwayn kassi ja lippalakki.

Tarinansa puolesta leffa vetää onnistuneesti mukaansa. Idea rämäpää-jääkiekkoilijasta, joka löytää uuden kutsumuksen golfin parissa on veikeä. Happy ei tosiaan ole kärsivällisintä sorttia ja häneltä menee helposti hermot, joten vaikka hän lyö pallon aloituksessa ennätyspitkälle, pallon saaminen koloonsa vaikkapa puolen metrin päästä voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. On kiva seurata Happyn nousua ja tästä syntyvää kilpailua hänen ja Shooterin välillä, etenkin kun toinen osapuoli alkaa käyttää yhä vain hävyttömämpiä keinoja pysyäkseen ykkösenä. Pakolliset romanssit tuntuvat nimenomaan pakotetuilta, eikä leffa tarjoa sinänsä sen enempää, kulkien aika tuttuja urheiluelokuvien latuja, mutta Happy Gilmore - ammattilainen on silti menevää komediaviihdettä. Enpä tosin tiedä, onko jatko-osalle kuitenkaan tarvetta...

Adam Sandler itse valitsi elokuvan ohjaajaksi Dennis Duganin, joka oli aiemmin urallaan yrittänyt saada Sandleria elokuvaansa, mutta koska koomikolla ei vielä tuolloin ollut tarpeeksi nimeä, hän ei saanut tahtoaan läpi. Kun Dugan osoitti kiinnostusta Happy Gilmore - ammattilaista kohtaan, Sandler otti hänet heti mukaan, koska mies oli osoittanut uskoa Sandleriin silloin kun muut eivät. Dugan pitää kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, tehden elokuvasta mukavan katselukokemuksen. Sandlerin ja Tim Herlihyn käsikirjoitus on pääasiassa oiva ja onpa leffa myös teknisiltä ansioiltaan kelvollinen. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja leikattu kasaan. Kauas kiitävää palloa esittävät näkökulmaotokset ovat hauskan yliampuvia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Mark Mothersbaughin säveltämistä musiikeista ei jää oikeastaan mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore, 1996, Universal Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Robert Simonds Productions

Arvostelu: Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000)

UNELMIEN SIELUNMESSU

REQUIEM FOR A DREAM

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jared Leto, Jennifer Connelly, Marlon Wayans, Christopher McDonald, Sean Gullette ja Keith David
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Requiem for a Dream, eli suomalaisittain Unelmien sielunmessu perustuu Hubert Selby Jr.:n samannimiseen kirjaan vuodelta 1978. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle vuonna 1997 ja se sai ensi-iltansa keväällä 2000 Cannesin elokuvajuhlilla. Filmiä näytettiin muutamalla muullakin elokuvafestivaalilla, ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen leffa saapui vasta keväällä 2001. Elokuva sai todella ylistäviä arvosteluita, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet. Se tuotti budjettinsa takaisin, muttei ollut kovin iso hitti. Leffa oli ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Erin Brockovichille (2000). Itse näin Unelmien sielunmessun ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2015 ja pidin sitä todella ahdistavana, mutta vaikuttavana kokemuksena. Mietin pitkään elokuvan ostamista, mutta koska se oli loppuunmyyty kaikkialla, eikä sitä ollut saatavilla Blu-rayna, ei se päätynyt hyllyyni. Vasta loppuvuodesta 2017 mietin, että haluaisin nähdä sen uudestaan ja samalla arvostelisin sen, jolloin etsin elokuvan käsiini ja katsoin sen toisen kerran.

Neljän ihmisen elämät alkavat vähitellen sortua kasaan, kun heidän addiktionsa lääkkeitä ja huumeita kohtaan kasvavat liian suuriksi, ja alkavat hallita heitä.

Manaajasta (The Exorcist - 1973) tuttu Ellen Burstyn oli tästä elokuvasta Oscar-ehdokkaana Sara Goldfarbin roolista, eikä mikään ihme. Burstyn on nimittäin aivan mielettömän hyvä roolissaan. Sara Goldfarb on leskiäiti, jonka elämä on muuttunut todella yksinäiseksi. Välillä hän käy juoruilemassa naapurinnaisten kanssa, mutta pääasiassa hän viettää päivät kotonaan katsoen televisiosta kilpailuohjelmaa. Kun Sara saa leffan alussa kutsun vieraaksi televisio-ohjelmaan, hänen elämässään tapahtuu vihdoin jotain tärkeää. Vierailun takia hän voi kehua ystävilleen ja pääsee ottamaan aurinkoa parhaalla paikalla. Mutta kun hän on tullut riippuvaiseksi ruoasta, ei hän mahdu hienoon mekkoonsa enää. Sara päättää siis aloittaa pillerikuurin, mikä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä. Katsojana käy läpi elokuvan Saraa sääliksi, kun vierailupäivästä ei kuulu tietoa, mutta hän uskoo täysillä siihen, että hän pääsee televisioon ystäviensä ihailtavaksi. On traagista seurata, kuinka mukava rouva sekoaa vähitellen.

Thirty Seconds to Mars -yhtyeen laulaja Jared Leto (jonka olen nähnyt neljä kertaa livenä) näyttelee Harry Goldfarbia, Saran poikaa, joka on päätynyt mukaan huumebisnekseen. Harry ja hänen ystävänsä Tyrone (Marlon Wayans) yrittävät hankkia itselleen huumeita, jotta voisivat myydä niitä kovemmalla hinnalla eteenpäin. He eivät kuitenkaan ole katsoneet Scarface - arpinaamaa (Scarface - 1983) tarpeeksi, joten he myös käyttävät omaa kamaansa. Lisää aineita ei ole helposti saatavilla, joten vieroitusoireet alkavat hitaasti vaikuttamaan hahmoihin. Eniten ne vaikuttavat kuitenkin Harryn tyttöystävään Marioniin (Jennifer Connelly), mikä vaikuttaa tietysti parin suhteeseen. Harry on yhtä lailla elokuvan päähenkilö kuin hänen äitinsäkin, minkä lisäksi filmi keskittyy kunnolla myös Tyroneen ja Marioniin. Heidän taustansa eivät kuitenkaan ole niin hyvin esitetyt kuin Saran ja Harryn. Filmissä on pari hetkeä, joissa Tyronen menneisyyttä tuodaan esille, mutta sitä tehdään hieman liian pienesti, jolloin hahmon kohtalolla ei ole samalla lailla väliä. Pääasiassa komedioista tuttu Marlon Wayans näyttää kuitenkin osaavansa myös vakavamman puolen. Connelly ja Leto ovat todella hyviä rooleissaan - etenkin Leto, jonka ei uskoisi nykyään pystyvän niin kehnoon roolityöhön kuin Suicide Squadin (2016) Jokeri.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Christopher McDonald Saran katseleman televisio-ohjelman juontajana, Sean Gullette Marionin psykiatrina ja Keith David seksihullu Big Timinä.

Unelmien sielunmessu ei ole hilpeä elokuva, ei sitten millään. Mukana on yksi ainoa hetki, joka oli mielestäni huvittava, mutta muuten kyseessä on äärimmäisen ankea elokuva. Ystävysten kanssa vietettävään leffailtaan teos ei sovi lainkaan, jos ette halua vain masentaa itseänne. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen masentava elokuva, joka olisi huono, vaan sitä katsoessa ei vain voi pysyä iloisena. Elokuvan tarina on todella traaginen ja lohduton, jolloin sitä on erittäin ahdistavaa katsoa. Periaatteessa Unelmien sielunmessu pistää katsomaan noin tunnin ja kolmen vartin ajan, kuinka neljä ihmistä rikkoutuvat. Ei kestä kauaa, kun filmin alkupäässä jo ymmärtää, ettei hahmoille voi kovin hyvin käydä. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa jopa liian suurta ahdistusta, jolloin sitä ei kykene katsomaan loppuun, mutta muille se on kuin huume, joka koukuttaa niin paljon, että on pakko tietää, mihin tarina vie hahmoja. Kyseessä on todella pysäyttävä kokemus, joka saa todella arvostamaan omaa elämäänsä, jos asiat ovat itsellä pääasiassa hyvin.

Elokuva näyttää täydellisesti, että huumeet ovat pahasta, ilman että se muuttuu kertaakaan saarnaavaksi. Olenkin sitä mieltä, että sen sijaan että kouluissa näytetään päihdevastaisia opetusvideoita, opiskelijoille pitäisi näyttää Unelmien sielunmessu, jonka jälkeen haluaa pysyä erossa jopa lääkkeistä, jos ei tiedä tarkkaan, mitä ne aiheuttavat. Filmissä on todella taidokkaasti luotu voimakas tunnelma, joka ahdistaa läpi leffan ja saattaa jopa koskettaa katsojaansa suuresti. Katsoja joutuu seuraamaan avuttomana vierestä, kun mukavilta vaikuttavat henkilöt ajautuvat syöksykierteeseen. Välillä sitä toivoo, että elokuva loppuisi jo, jottei kärsimystä tarvitsisi nähdä enempää, mutta samalla toivoisi, ettei filmi päättyisi, sillä siinä todella on jotain erittäin koukuttavaa. Unelmien sielunmessu on jokseenkin jopa kaunis teos, joka saa erilaiset kauheudet muuttumaan taiteeksi. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä elokuva on niin hienon järkyttävä ja niin järkyttävän hieno. Sen jälkeen saattaa olla vaikea nukahtaa, kun leffan kauhea sisältö jää pyörimään päässä voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen jälkeen jotain hilpeää, kuten vaikkapa jakso Simpsoneita (The Simpsons - 1989-), jotta ajatukset eivät muuttuisi liian synkiksi. Joillekin tämä saattaa aiheuttaa ahdistusta pitkäksikin aikaa, joten kannattaa varautua!

Elokuvan on ohjannut Darren Aronofsky, joka oli tätä ennen tehnyt vain leffan Pi - Usko kaaokseen (Pi - 1998). Sitä en ole itse vielä nähnyt, mutta tässä Aronofsky on tehnyt aivan mahtavaa työtä. Hänellä on ollut munaa tehdä jotain erittäin ahdistavaa, karua ja surullista, ja antaa se sellaisenaan katsojille. Aronofsky on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin upeaa työtä. On käsittämätöntä, että sellainen nero kuin Aronofsky, joka on ohjannut upean Unelmien sielunmessun ja loistavan Black Swanin (2010), voisi koskaan tehdä niin hirveää paskaa kuin Noah (2014), joka on yksi huonoimmista elokuvista, mitä olen ikinä nähnyt. Tässä Arnofskylla on voimakas tyyli, joka tulee hyvin esille kuvauksessa. Filmi käyttää yllättävän taidokkaasti hyödyksi pyöristävää linssiä, mikä luo oman ahdistavan tunteensa. Läpi elokuvan nähdään myös paljon lähikuvia hahmojen kasvoista, jolloin voi todella hyvin nähdä, mitä he tuntevat. Leikkaus on todella onnistunutta läpi filmin. Useassa kohtaa nähdään todella nopeaa leikkausta, kun hahmot käyttävät huumeita, mikä sopii elokuvaan täydellisesti. Myös nopeutukset ja kuvan jakautuminen kahtia toimivat yllättävän hyvin. Äänimaailma leffassa on erinomainen ja Clint Mansellin säveltämät musiikit ovat huikeat. Unelmien sielunmessun tunnuskappale "Lux Aeterna" on yksi parhaista sävellyksistä, minkä olen ikinä kuullut, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki tuttuni tietävät sen, vaikka eivät olisi kuulleet itse elokuvasta.

Yhteenveto: Unelmien sielunmessu on aivan kauhean ahdistava teos, mutta se koukuttaa kuin elokuva olisi huumetta. Leffa on äärimmäisen karu ja se saa katsojansa helposti ahdistumaan näkemästään. Läpi leffan joutuu kauhistelemaan ja säälimään hahmoja, joiden elämien tuhoutumista seuraa vierestä. Mukana on todella voimakas tunnelma, joka pitää tiukasti otteessaan. Filmin aikana miettii aina välillä, ettei sitä vain kykene kokemaan loppuun asti, sillä se on niin ahdistava, mutta samalla vaatii vain lisää, oli tuleva kuinka ikävää nähtävää tahansa. Ohjaaja Darren Aronofsky on saanut luotua erittäin hienon kokonaisuuden, joka on todella vaikuttava ja pysäyttävä. Visuaalinen puoli on pääasiassa tyylikäs ja erikoiset kikkailut sopivat erikoiseen elokuvaan. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - etenkin Ellen Burstyn ja Jared Leto äitinä ja poikana. Marlon Wayans osoittaa, että taitaa muunkin kuin komedian, joten on harmi, ettei hänen taustansa avaudu tarpeeksi, vaan jää hieman tönköksi. Muuten kyseessä on mestarillinen ja surullisen kaunis teos. Suosittelen Unelmien sielunmessun katsomista kaikille. Herkimmät eivät välttämättä kestä sitä, eikä sitä todellakaan kuulu näyttää lapsille, mutta jo opiskelijoille se täytyy näyttää varoituksena huumeista. Ja kannattaa myös kuunnella "Lux Aeterna", sillä se on ihan mielettömän hieno kappale!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Requiem for a Dream, 2000, Artisan Entertainment, Thousand Words, Sibling Productions, Protozoa Pictures, Industry Entertainment, Bandeira Entertainment, Truth and Soul Pictures

Arvostelu: Rautajätti (The Iron Giant - 1999)

RAUTAJÄTTI

THE IRON GIANT

Ohjaus: Brad Bird
Pääosissa: Eli Marienthal, Vin Diesel, Christopher McDonald, Harry Connick Jr., Jennifer Aniston ja John Mahoney
Genre: animaatio, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia / Signature Edition: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: S

The Iron Giant, eli suomalaisittain Rautajätti perustuu Ted Hughesin lastenkirjaan "The Iron Man" vuodelta 1968. Elokuvan teko lähti käyntiin, kun Des McAnuff luki kirjan ja uskoi, että siitä voisi tehdä erinomaisen elokuvan. Warner Bros. Entertainment tarttui heti projektiin ja sitä alettiin työstämään. Ohjaajaksi valittiin melko tuntematon Brad Bird, joka sai muokata alkuperäistä tarinaa kirjoittaessaan sitä elokuvaksi. Leffan nimi muutettiin "The Iron Manista" The Iron Giantiksi, joka ilmestyi kesällä 1999 (Suomessa vasta joulupäivänä). Kriitikot ylistivät elokuvaa ja monet sen nähneistä rakastuivat siihen. Harmillisesti kovin monet eivät nähneet sitä leffateatterissa. Rautajätin budjetti oli noin 80 miljoonaa dollaria ja se tuotti vain 30 miljoonaa dollaria, mikä teki siitä ison flopin. Elokuva on kuitenkin jäänyt elämään positiivisessa valossa. Ne, jotka ovat nähneet sen, pitivät siitä kovasti ja ovat vuosien varrella näyttäneet sitä tutuilleen. Itse en nähnyt Rautajättiä, kun se ilmestyi, sillä olin silloin vielä ihan pieni, mutta kun vihdoin näin sen, se nousi yhdeksi suosikeistani lapsena. Katsoin sen silloin muutaman kerran, mutta sen jälkeen kesti monia vuosia, kunnes näin sen uudestaan. Tämä johtui siitä, ettei elokuvaa löytynyt mistään DVD:nä. Kun sain Netflixin käyttööni vuonna 2014, ilahduin suuresti, sillä Rautajätti löytyi sieltä. Katsoinkin sen heti, minkä jälkeen näytin sen ystävälleni. Samalla aloin myös etsiä sitä DVD:nä divareista ja kirpputoreilta. Vasta syksyllä 2017 etsin sitä huuto.netistä, josta löysin sen ja ostin heti. Katsoin Rautajätin tyttöystäväni kanssa, joka ei ollut sitä nähnyt. Samalla päätin arvostella sen, jotta joku muukin innostuisi katsomaan yhden lapsuudensuosikeistani!

Hogarth-poika tapaa metsässä jättimäisen robotin, joka vaikuttaa aluksi pelottavalta, mutta osoittautuukin ystävälliseksi. Hogarthin täytyy piilotella uutta kaveriaan kaupunkiin saapuneelta agentti Mansleyltä, joka aikoo löytää ja tuhota Rautajätin.

Hogarth Hughes (Eli Marienthal) on nuori ja hieman ylivilkas poika. Hänellä ei vaikuta olevan kavereita, joten hän tuo kotiinsa milloin mitäkin metsästään löytämiä eläimiä. Hogarth on todella utelias, joten hän on välittömästi valmis tutkimaan, mitä kummallisia ääniä metsästä kuuluu. Hahmo ei energisyydestään huolimatta ole kuitenkaan ärsyttävä, vaan häneen on saatu ikuistettua lapsen into erinomaisesti. Hogarth on todella pidettävä päähenkilö alusta alkaen.
     Itse Rautajätti (äänenä vielä vuonna 1999 lähes tuntematon Vin Diesel) on erittäin kiehtova mysteeri. Elokuvan aikana ei koskaan selitetä mistä ja miksi yli kymmenmetrinen robotti on tullut Maahan. Jälkimmäiseen löytyy pientä selitystä, mutta aika mysteeriseksi hahmo kuitenkin jää. Rautajätti on äärimmäisen sympaattinen tyyppi, joka haluaisi sopeutua ihmisten elämään, muttei ymmärrä, miksei saa tehdä niin. Robotiksi Rautajätiltä löytyy paljon tunteita ja hänestä onkin tehty moniulotteisempi hahmo kuin monesta muusta elokuvassa.
     Elokuvan "pahis" on Selittämättömien ilmiöiden osastolla työskentelevä Kent Mansley (Christopher McDonald), joka uskoo uransa lähtevän kertaheitolla nousuun, jos hän saa napattua metallisen "uhkan". Hahmo on erittäin onnistunut, sillä hän luo hyvän jänniteen sille, pystyykö Hogarth pitämään uuden ystävänsä piilossa. Kent Mansley on myös pienesti pelottava, sillä hän on valmis tekemään ties mitä saadakseen Rautajätin tuhottua.
     Muita hahmoja leffassa ovat Hogarthin äiti (Jennifer Aniston), romusta taidetta valmistava Dean McCoppin (Harry Connick Jr.) ja kenraali Rogard (John Mahoney), joka ei usko Kentin höpinöitä metallisesta avaruusolennosta. Hogarthin äiti jää harmillisen tylsäksi hahmoksi, mutta rento Dean on oikein kelpo tapaus. Hogarthin tavoin hänkin on aika yksinäinen, minkä takia heidän on helppo ystävystyä.

Rautajätistä voi helposti tulla mieleen Steven Spielbergin elokuva E.T. the Extra-Terrestrial (1982), sillä molemmissa nuori poika kohtaa avaruudesta saapuneen olennon, ystävystyy sen kanssa ja yrittää piilotella sitä armeijalta ja äidiltään. Tässä se olento on tosin PALJON isompi ja rautainen, mutta molempien leffojen juonissa on sama pohja. Jotkut lapsuudensuosikit eivät enää vanhemmalla iällä toimi, mutta onneksi tämä elokuva ei kuulu siihen sarjaan. Rautajätti on yhä aivan erinomainen filmi! Hogarthin ja Rautajätin ystävyydestä on saatu luotua niin voimakas, että elokuvaa voi kutsua kauniiksikin. Siinä on aidosti koskettavia hetkiä, kuten myös kunnon yllätyksiä. Eniten filmi yllättää sillä, miten hienosti siihen on saatu yhdisteltyä synkkiä asioita, mutta silti elokuva on todella lapsiystävällinen. Elokuva tapahtuu 1950-luvun lopulla ja siihen on saatu mukaan ydinsodan pelkoa. Erässä koulukohtauksessa lapsille näytetään televisiosta, miten pommitukselta pitää suojautua, ja itse Rautajättiä jotkut voivat pitää toisen valtion aseena. Myös Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruuskilpailu otetaan hienosti huomioon. Ensimmäisen kerran, kun Hogarth näkee Rautajätin, hän henkäisee: "Sputnik!" Leffaan työstetty ajankuva on taidokkaasti toteutettu. 1950-luvun maailma erottaa sen upeasti muista animaatioista ja tarjoaa aikuisille paljon lisäsisältöä. Jo Hogarthin katsomaan kauhuelokuvaan on saatu hauskasti ajan henkeä, minkä lisäksi yllä olevasta julisteesta on tehty mainion vanhanaikainen.

Synkkyyden ja vakavien aiheiden vastapainona on ystävyyden lisäksi kevyt tunnelma. Erityisen hauskasta elokuvasta ei tosin ole kyse. Vitsit ovat lähinnä pieniä hassuja oivalluksia ja pöhköjä tilanteita, jotka tarjoavat tyytyväisiä hymähdyksiä. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä elokuva nappaa niin tiukasti mukaansa. Leffa ei kestä edes puoltatoista tuntia, joten filmi tuntuu olevan ohi hetkessä. Se kuitenkin ehtii kertoa tarinansa alusta loppuun kunnolla. Vaikka haluaisinkin sen olevan hieman pidempi, en keksi kohtauksia, jotka vain parantaisivat sitä, joten Rautajätti on loistava juuri tällaisenaan. Vaikka mukana on järjettömän kokoinen robotti, elokuva on kuitenkin aika pieni kooltaan. Kuten leffan pituus, myös sen sisällä nähtävät koot ovat juuri sopivia. Vain loppuhuipennuksesta on tehty suuri, mutta sekin osaa olla tarpeeksi pieni, jolloin elokuva ei muutu oudon yliampuvaksi. Huipennukseen on saatu upeasti liikuttavuutta ja jännitystä mukaan. Mukana on äärimmäisen iso yllätys, joka on todella pysäyttävä. Kokonaisuudessaan Rautajätti on loistovalinta koko perheen elokuvailtaan. Lapsille se tarjoaa ihanan ystävyyden, mukaansatempaavan seikkailun ja oivallisia opetuksia, kun taas aikuisille se tarjoaa mahtavasti toteutetun ajankuvan ja erikoisia yllätyksiä.

Rautajätti on myös erinomaisesti animoitu. Elokuva on pääasiassa käsin piirretty, mutta itse Rautajätti on toteutettu tietokoneella. Tämä on toteutettu aivan mielettömän hyvin, sillä vain robotin silmistä ja parista muusta asiasta loppuhuipennuksessa voi huomata, ettei hahmo ole käsin piirretty kuten muut hahmot. Jätti sulautuu ympäristöönsä täydellisesti. Muut henkilöt ovat pienesti Disneymäisiä, mutta tarpeeksi erilaisia, jottei leffaa katsoessaan luule näkevänsä Walt Disneyn animaatiota. Taustat ovat myös taidokkaasti toteutetut. Rautajätin ohjauksesta vastaa Brad Bird, joka oli aiemmin ohjannut vain Amazing Stories -sarjaa (1985-1987) ja Simpsonit -sarjaa (The Simpsons - 1989-) parin jakson verran. Tämä on siis Birdin esikoisohjaus elokuvien puolella ja hän onnistuu siinä mestarillisesti. Jos Bird ei olisi ohjannut Tomorrowland: A World Beyondin (2015), olisi hän mielestäni yksi parhaista ohjaajista, sillä hänen kolme muuta leffaansa, Ihmeperhe (The Incredibles - 2004), Rottatouille (Ratatouille - 2007) ja Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) ovat myös aivan mahtavia! Elokuvan äänimaailma on taidokkaasti toteutettu ja Michael Kamen on tehnyt kelpo työtä musiikkien parissa.

Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi Signature Edition. Tämä versio on julkaistu Yhdysvalloissa ja muutamassa muussa maassa, mutta sitä ei ole saatavilla Suomessa. Siksi en olekaan nähnyt pidennettyä versiota, enkä tiedä, mitä uusia kohtauksia se sisältää.

Yhteenveto: Rautajätti on loistava ja koskettava scifikertomus ystävyydestä. Elokuva on todella lyhyt, mutta se onnistuu kertomaan tarinansa alusta loppuun kiirehtimättä. Filmi nappaa heti mukaansa ja se saa välittämään hahmoistaan, jolloin liikuttavat hetket todella toimivat. Elokuvan tunnelma on muutenkin upeasti luotu. Se saa jännittämään oikeissa kohdissa, mutta nostaa myös hymyn huulille vähän väliä. Oivallisia yllätyksiäkin on luvassa. Ajankuva on aivan mahtavasti toteutettu kaikin puolin visuaalisuuksista synkkiin teemoihin asti. Loppuhuipennuksesta on tehty suuri, mutta silti tarpeeksi pieni, jotta se sopii muun leffan kokoon, mikä saa itse Rautajätin tuntumaan vielä isommalta. Elokuvan animointi on upeaa, eikä katsoja huomaa Rautajätin olevan tietokoneella tehty, jos sitä ei tiedä etukäteen. Äänimaailma on erinomainen sekä efektien että musiikkien puolesta. Ohjaaja Brad Bird on onnistunut tekemään aivan mahtavan teoksen, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Ihan perheen pienimmille Rautajätti ei sovi tiettyjen aiheidensa takia, mutta ala-asteen aloittaville tämän voi jo näyttää. Jos leffa ei ole entuudestaan tuttu, kannattaa se vilkaista, sillä näin hienon elokuvan pitäisi saada enemmän huomiota!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Iron Giant, 1999, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Feature Animation