Arvostelu: Bambi (1942)

BAMBI (1942)

Ohjaus: David Hand, James Algar, Samuel Armstrong, Graham Heid, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Norman Wright
Pääosissa: Donnie Dunagan, Paula Winslove, Peter Behn, Stan Alexander, Will Wright, Cammie King Conlon, Hardie Albright, Sam Edwards, Sterling Holloway, Ann Gillis ja Fred Shields
Genre: animaatio, lastenelokuva, draama
Kesto: 1 tunti 10 minuuttia
Ikäraja: 7

Bambi on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan viides osa. Elokuva perustuu Felix Saltenin kirjaan "Bambi: Eine Lebensgeschichte aus dem Walde" (1923). Bambin oli tarkoitus olla Walt Disneyn toinen koko illan animaatioelokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffan (1937) jälkeen, mutta animointivaikeuksien takia elokuvan tekoa pitkitettiin. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa vuonna 1942, muttei menestynyt kovin kummoisesti. Sitä myös kritisoitiin teemojensa ja metsästäjähahmojensa takia. Kuitenkin, kun elokuva julkaistiin uudestaan teattereissa vuosien varrella, se tienasi rahansa mojovasti takaisin ja muuttui klassikoksi. Itse näin Bambin lapsena ja muistaakseni pidin siitä. Katsoin sen 2010-luvun alussa uudestaan, mutta se ei tehnyt enää yhtä suurta vaikutusta. Ostaessani Disney-klassikoita Blu-raylle, olin ostanut jo toista kymmentä elokuvaa, ennen kuin ostin Bambin. Katsoin kuitenkin elokuvan vasta vuoden 2017 alussa, kun päätin arvostella lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018.

Tarina valkohäntäpeura Bambista, joka kasvaa hämmästelevästä pienokaisesta uudeksi metsän ruhtinaaksi.

Etenkin elokuvan alkupuolella Bambi on suloinen tapaus. Vauva-Bambi on vielä todella ujo, mutta muutaman kuukauden vanhempana hänestä tulee utelias ja hän haluaa tietää enemmän metsästä. Alkupuoliskolla hahmo on myös mielenkiintoisempi, sillä katsojille esitellään elokuvan maailma Bambin näkökulmasta. Aikuinen Bambi ei ole enää yhtä kiinnostava, sillä hänestä on tullut jotenkin... tavallinen. Hänessä ei ole lapsuuden intoa ja ainoa, mikä hänestä tekee kiinnostavan, on hänen ihastumisensa lapsuudenystäväänsä Falineen (Cammie King Conlon, Ann Gillis). Bambilla on neljä ääninäyttelijää: Bobby Stewart on Bambi vauvana, Donnie Dunagan on Bambi nuorena, Hardie Albright on Bambi aikuisena ja John Sutherland on Bambi leffan lopussa.
     Bambin äiti (Paula Winslove) on erittäin huolehtivainen ja rakastava. Hän pitää poikansa turvassa, mutta rohkaisee häntä myös lähtemään seikkailulle. Kovin paljoa ei äiti pääse elokuvassa esille, mutta hänestä huokuu silti lämpöä ja turvallisuutta, jolloin hänestä pitää helposti, toisin kuin Bambin isästä, metsän ruhtinaasta (Fred Shields), joka on todella etäinen ja kylmältä tuntuva hahmo. Metsän ruhtinaasta on todella vaikea pitää, sillä hän ei näytä tunteitaan, eikä ole kovin kummoinen isähahmo, sillä hän ei oikeastaan ole tekemisissä Bambin kanssa.
     Monien suosikiksi nousee helposti kaniini Rumpali (Peter Behn, Sam Edwards), joka tykkää rummuttaa koivillaan maata. Siitä hän on saanut nimensäkin. Rumpali on mitä luultavimmin minunkin lempihahmoni Bambista. Hän on innokas ja puhelias, minkä lisäksi hän auttaa Bambia tutustumaan maailmaan. Toisin kuin Bambin äiti, Rumpalin äiti (Margaret Lee) on tiukka ja yrittää pitää poikansa kurissa. Rumpali pysyy silti innokkaana, eikä anna äitinsä latistaa hänen haluaan seikkailla.
     Bambi ja Rumpali ystävystyvät Kukka-nimisen haisunäädän (Stan Alexander, Sterling Holloway) kanssa. Oikeasti "Kukka"-nimi tulee siitä, että Bambi luulee haisunäätää aluksi kukaksi. Hauskaa on, että vaikka ystävykset viettävät aikaa yhdessä, ei Bambi eikä Rumpali koskaan kysy Kukan oikeaa nimeä. Kukka on ujo, ja hänen eleidensä ja ulkonäkönsä takia häntä voi helposti luulla tytöksi.
     Elokuvassa nähdään myös vanha Pöllövaari (Will Wright), joka ei siedä nuorten metelöintiä, mutta on silti onnellinen monista näkemistään asioista.

Elokuva alkaa Bambin syntymisellä. Metsän ruhtinaan poika kun on, Bambi on metsän prinssi ja hänen kohtalonsa on nousta seuraavaksi ruhtinaaksi. Alkuosuus on lähinnä hahmojen ja metsän esittelyä. Paikoitellen tuntuu hieman siltä, ettei elokuvassa ole selkeää juonta. Bambia opetetaan varomaan ihmisiä, eli metsästäjiä, mutta ihmishahmot eivät kuitenkaan sinänsä ole pahiksia, vaikka aiheuttavat ongelmia leffan loppupuolella. Hauska asia on, että Bambissa ei näy yhtä ainoaa ihmishahmoa, mikä tekee siitä ensimmäisen Disney-elokuvan, jossa esiintyy pelkkiä eläimiä. Elokuvan tarina onkin vain sitä, että Bambi kasvaa metsässä ja näytetään, mitä hänelle tapahtuu. Kyseessä ei siis ole seikkailuelokuva, vaan lasten draamatarina. Bambi ihmettelee eri vuodenaikoja, etenkin lumista talvea. Kohtaus, jossa Rumpali yrittää saada Bambia kulkemaan jäällä liukastumatta, on mielestäni elokuvan paras.

Paikoitellen Bambi on hieman tylsä, sillä se ei tunnu johtavan mihinkään. Se myös kärsii samasta ongelmasta kuin esimerkiksi edeltäjänsä Dumbo (1941), jossa loppuratkaisu kiirehti turhan nopeasti. Loppupuolelle on luotu vähän jännitystä, kun metsästäjät saapuvat koirineen ja syttyy metsäpalo, mutta kaikki tuntuu kulkevan liian nopeasti verrattuna paljon rauhallisempaan alkuun. Tämän takia sen rytmitys ei ole kovin kummoinen. Lapsille se voi olla paikoitellen puuduttava, mutta onneksi mukana on söpöjä eläinhahmoja, joita seuraa mielellään. Bambi osaa olla myös koskettava, vaikka sitä teemaa olisi voinut jatkaa hieman kauemmin, sillä surullinen osio tuntuu katkeavan kuin seinään. Siinä on joitain hauskoja kohtia ja aikuiskatsojia naurattaa varmasti kevätosio, kun lievästi viitataan eläinten kiima-aikaan. Kokonaisuutena Bambi on ihan kiva, mutta hieman tylsä elokuva, jota ei kovin usein jaksaisi katsoa ja se jää edeltäjiensä jalkoihin. Bambi ei ole musikaali, kuten edeltäjänsä (lukuunottamatta täysin musiikkiin pohjautuvaa Fantasiaa - 1940). Mukana on kyllä lauluja, mutta hahmot eivät niitä esitä. Laulut soivat kohtausten taustalla sen sijaan, että hahmot itse näyttäisivät lauluillaan tunteensa.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Eläinhahmot liikkuvat luonnollisen näköisesti ja ovat selkeästi Disneyn tyylisiä. Taustat ovat erittäin maalauksellisia. Kun hahmoja seuraa katsellaan, niin taustat näyttävät toimivan, mutta kun keskittyy vain taustoihin, niin ne näyttävät lähinnä suttuiselta värimössöltä. Bambin pääohjaajana toimii David Hand, joka toimi samassa roolissa myös Disneyn ensimmäisessä teoksessa Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Erillisiä kohtauksia ovat ohjanneet James Algar, Samuel Armstrong, Graham Heid, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Norman Wright. Säveltäjä Frank Churchill on tehnyt hyvää työtä tuodessaan lisätunnelmaa musiikin kautta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Disney's Big Book of Knowledge: Bambi Edition", joka sisältää pelejä ja tietoiskuja, "Backstage Disney", josta löytyy poistettuja kohtauksia ja lauluja, sekä "Bambi: Inside Walt's Story Meetingsin", jossa voi katsoa elokuvan tarinapalaverin kanssa, "Classic DVD Bonus Features", jossa on leffan traileri, lisää poistettuja kohtauksia, lyhytelokuva, sekä elokuvan teosta kertova, lähes tunnin kestävä "The Making of Bambi: A Prince is Born".

Yhteenveto: Bambi on ihan kiva elokuva, mutta jää edeltäjiensä jalkoihin. Bambi on suloinen hahmo lapsena, mutta muuttuu tylsäksi aikuistuessaan. Leffasta löytyy muitakin tylsiä osuuksia. Loppupuolelta löytyy jännitystä, mutta loppu tuntuu kiirehtivän hieman liikaa verrattuna alkuun, joka kulkee hitaammin eteenpäin. Surullisuutta on mukana, kuten myös pienesti huumoria. Paras kohtaus on, kun Rumpali ja Bambi yrittävät "luistella" jäätyneellä järvellä. Mielestäni on hyvä ratkaisu, ettei näkyvissä ole ainuttakaan ihmishahmoa, eikä Bambi ole musikaali, vaikka siinä onkin lauluja. Maalaukselliset taustat tavallaan toimivat, mutta kun keskittyy vain niihin, niin kuva näyttää oudolta mössöltä. Kyseessä ei ole kovin kummoinen teos, mutta lapsille Bambi voi toimia söpöjen eläinhahmojensa takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bambi, 1942, Walt Disney Productions

Arvostelu: The Room (2003)

THE ROOM

Ohjaus: Tommy Wiseau
Pääosissa: Tommy Wiseau, Juliette Danielle, Greg Sestero, Philip Haldiman, Carolyn Minnott, Robyn Paris, Scott Holmes, Kyle Vogt ja Dan Janjigian
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

"I did not hit her, it's not true! It's bullshit! I did not hit her! I did not... Oh hi, Mark!"

Tommy Wiseaun ohjaamalla, tähdittämällä, tuottamalla ja käsikirjoittamalla The Room -elokuvalla on maine yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana elokuvana. Juuri sen takia leffa on todella suosittu ja se on kerännyt oman faniryhmänsä. Alunperin Wiseau kirjoitti The Roomin näytelmäksi, mutta kun se ei lähtenyt millään lailla käyntiin, hän muokkasi tekstistään kirjan. Sitä ei kuitenkaan julkaistu, jolloin hän päätti tehdä sen elokuvana. Leffan teossa oli paljon ongelmia, mutta lopulta The Room sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuonna 2003. Kriitikot ja katsojat haukkuivat elokuvan lyttyyn, vaikka oli myös paljon niitä, jotka nauttivat filmin kökköydestä. Nämä henkilöt ovatkin saaneet luotua leffasta kulttiklassikon, jota kutsutaan nykyään mm. "huonojen elokuvien Citizen Kaneksi (1941)", eli kaikkien aikojen parhaimmaksi huonoksi elokuvaksi. Alunperin leffaa mainostettiin draamana, mutta kun Wiseau huomasi, että elokuvalle pääasiassa vain naurettiin, hän väitti sen olevan komedia. Silti monet filmin parissa työskennelleet ovat kutsuneet sitä vain surkeasti tehdyksi draamaksi. Itse olen tiennyt leffasta jo pidemmän aikaa ja olen nähnyt siitä useita pätkiä, mutta koko filmiä en ole koskaan ennen katsonut, sillä sitä ei ole julkaistu Suomessa teatterilevitykseen, eikä edes DVD:lle. Kuitenkin nyt kun The Roomin tekemisestä on tehty leffa nimeltä The Disaster Artist (2017), Night Visions -festivaali päätti järjestää pari näytöstä elokuvasta Helsingissä, jolloin pääsin vihdoin katsomaan sen.

Johnny on menestyvä pankkiiri, joka asuu yhdessä elämänsä rakkauden, Lisan kanssa. Lisa ei kuitenkaan rakasta häntä enää ja juuri ennen heidän häitä, Lisa päättää pettää Johnnya tämän parhaan kaverin Markin kanssa.

Pääroolissa Johnnyna nähdään tosiaan itse Tommy Wiseau, joka on... noh, suoraan sanottuna yksi surkeimmista näyttelijöistä, jonka olen elokuvissa nähnyt. Wiseaulta ei löydy ainuttakaan hyvää hetkeä, vaan hän on vain surkuhupaisan kamala roolissaan. Hän ei tuo lähes ollenkaan tunteita esille ja hänen esiintymisensä on lähinnä laiskaa. Filmistä näkee suoraan, että Wiseau on toiminut ohjaajana, sillä siten hän on voinut tehdä, mitä ikinä haluaa, eikä hänen ole tarvinnut kuunnella muita. Wiseaun puheesta on vaikea saada mitään selvää, kun hän sössöttää repliikkinsä ulos erikoisen aksenttinsa kanssa, minkä lisäksi hän päättää välillä alkaa hekottelemaan - usein ilman erityistä syytä. Koska olen nähnyt Wiseaun haastatteluja, tiedän hänen olevan todella erikoinen tapaus todellisuudessa, joten en edes usko hänen näyttelevän tässä. Wiseau on vain vaihtanut nimensä Johnnyksi ja esittää pankkiiria. Tai ainakin hahmot kertovat hänen olevan pankkiiri, sillä kertaakaan ei näytetä, että hän kävisi pankissa. Tavallaan Johnny on ihan sympaattinen tapaus, sillä hän välittää suuresti läheisistään, mutta Wiseau on vain niin kauhea roolissaan, ettei katsoja jaksa välittää hahmosta.
     Johnnyn tulevaa vaimoa, Lisaa näyttelee Juliette Danielle, joka on ehkä jopa huonompi kuin Wiseau. Ainakin hän on äärimmäisen ärsyttävä. Toisin kuin Johnny, Lisa ei vaikuta välittävän muista kuin itsestään, vaikka väittääkin rakastavansa nykyään Markia. Silti Johnnyn lähellä Lisa esittää rakastunutta, jolloin hahmoa alkaa vain nopeasti inhoamaan. Lisasta on tehty ylimielinen ämmä, mitä olisi jo sellaisenaan ärsyttävä katsoa, vaikka rooliin olisi valittu joku Daniellea taitavampi näyttelijä.
     Johnnyn parhaan kaverin, eli Lisan salarakkaan Markin roolissa nähdään Greg Sestero, joka toimi myös tuottajana leffassa. Sestero ei sinänsä ole yhtä hirveä näyttelijä kuin Danielle ja Wiseau, hän on vain todella puinen ja tönkkö. Mikään Markin puheesta ei kuulosta luontevalta ja läpi leffan voikin huomata, kuinka Sestero ymmärtää, millaista roskaa hän on ollut tekemässä, muttei ole uskaltanut pahoittaa hyvän ystävänsä Wiseaun mieltä kertomalla totuuden. Tavallaan minua kävi sääliksi Sestero, mutta samalla minua ärsytti, kuinka helposti hän on valmis harrastamaan seksiä parhaan ystävänsä tulevan vaimon kanssa.
     Kolmiodraamaa luovien päähenkilöiden lisäksi elokuvassa nähdään muitakin hahmoja. Nuori Denny (Philip Haldiman) on Johnnyn ja Lisan orpo naapuri, minkä takia Johnnysta on muodostunut melkein kuin isä hänelle. Denny on todella karmiva tapaus ilmestyessään vähän väliä paikalle ja kysyessään täysin sopimattomia asioita, kuten voisiko hän suudella Lisaa tai päästä mukaan pariskunnan vaakamamboon. Lisan äiti (Carolyn Minnott) on sitä mieltä, että Lisan pitäisi pysyä Johnnyn kanssa, vaikkeivät he olisikaan onnellisia, sillä rikas Johnny voi maksaa Lisan kustannukset. Erikoisesti hänkin saapuu jatkuvasti paikalle puhuakseen tyttärensä kanssa. Johnnylla on psykologikaveri nimeltä Peter (Kyle Vogt), joka on... psykologi ja... Johnnyn kaveri... ja siinäpä se. Ja sitten ovat Lisan kaveri Michelle (Robyn Paris) ja tämän poikaystävä Mike (Scott Holmes), jotka käyvät aina välillä puuhailemassa Johnnyn ja Lisan asunnossa... koska jostain syystä heidän ovensa ei ole koskaan lukossa tai kaikilla on avain heidän kotiinsa. Nämäkin näyttelijät ovat aivan käsittämättömän surkeita ja tönkköjä. He eivät osaa käyttäytyä tai puhua luonnollisesti, vaan sanovat repliikkinsä aivan kuin eivät ymmärtäisi, mitä ne tarkoittavat.

No onko The Room sitten se kaikkien aikojen huonoin elokuva? On ja ei. Kukaan järjissään oleva ihminen ei voi sanoa, että tämä olisi ihan aidosti oikeasti hyvä elokuva. Ei vain voi, sillä siinä on lähestulkoon ihan kaikki pielessä. Tarina, käsikirjoitus, näytteleminen, repliikit, ohjaus, kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus, kohtausten rakentaminen, rytmitys, tunnelma, logiikka... kaikessa on menty niin pahasti vikaan kuin vain voi mennä. The Room on täydellinen esimerkki siitä, kuinka elokuvia ei saisi tehdä. Kukaan ei voi täysin tosissaan pitää tätä hyvänä elokuvana. Se on sitten asia erikseen, kuinka paljon surkeudesta voi nauttia. Monet suorastaan rakastavat tätä leffaa, koska se on niin kamala. Eikä siinä mitään - toivoin itsekin voivani kuulua heihin. Olin etukäteen nähnyt joitain kohtauksia filmistä, kuten kukkakauppakohtauksen, jossa hahmot sanovat repliikkinsä ilman mitään tunnetta, eivätkä välitä ollenkaan siitä, mitä toinen juuri sanoi, jolloin repliikkien järjestys ja rytmitys on pysäyttävän kauhea, sekä tietty sen kaikista tunnetuimman hetken, jossa Johnny saapuu katolle ja heittää pullon maahan, sanomalla samaan aikaan: "I did not hit her, it's not true! It's bullshit! I did not hit her! I did not... Oh hi Mark!" Odotin innolla näkeväni tietyt niin-hirveät-että-ne-ovat-aivan-mahtavia -kohtaukset yhdessä muun elokuvan kanssa, mutta olin vain järkyttynyt näkemästäni. Niitä niin-paskoja-että-ne-ovat-loistavia -hetkiä oli alle kymmenen minuutin edestä ja ne kyllä naurattivat, mutta siinä on sitten myös puolitoista tuntia kaikkea muuta, joka on vain sitä paskaa. Minua harmittaakin suuresti, etten kyennyt lähes ollenkaan nauttimaan filmin huonoudesta. Siihen vielä päälle ympärillä istuvat humalaiset katsojat, jotka älämölöttävät läpi leffan (koska heille se on se juttu), niin kyseessä oli aika tuskallinen ja raivostuttava puolitoistatuntinen. Kaikkein kauheinta oli kuitenkin, että olin raahannut tyttöystäväni mukaani, josta näki täysin selvästi, että hän "nautti" filmistä vielä vähemmän kuin minä.

The Roomin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Pohjalla kulkeva juoni kahdesta Johnnylle tärkeästä henkilöstä, jotka pettävät häntä, on kyllä oivallinen idea, mutta valitettavasti hyvä idea ei aina johda hyvään lopputulokseen. Elokuva ei nimittäin osaa käsitellä ideaansa lähes yhtään, eikä mukana ole loogisuutta melkein ollenkaan. Koskaan ei esimerkiksi saa kunnon käsitystä siitä, miksi Lisa haluaa niin kovasti eroon Johnnysta. Niin vain on, jotta olisi jonkinlainen tarina. Mutta kun ei tämä ole tarina. Jokin toinen elokuva voisi panostaa hahmoihinsa ja tuoda heidän motivaatioitaan hyvin esille, jotta katsoja voisi välittää tapahtumista, mutta ei The Room. Kaikki oikeasti tärkeät asiat on heitetty roskakoriin ja tilalle on tungettu kaikenlaista tarpeetonta täytettä, koska sillä lailla on ajateltu, että lopputulos vaikuttaisi jotenkin rikkaammalta, jos siinä tapahtuisi vähän väliä jotain uutta. Elokuvaan ilmestyy koko ajan uusia sivujuonia, jotka jatkuvat yhden ainoan kohtauksen ajan. Esimerkiksi alkupäässä Lisan äiti kertoo tyttärelleen, että hänellä on todettu rintasyöpä. Jokin toinen elokuva voisi luoda tästä koskettavan sivujuonen, mutta ei The Room. Syöpää ei mainitakaan enää myöhemmin. Toinen esimerkki on se, että kummallinen Denny on velkaa jollekin huumediilerille, joka haluaa tappaa nuorukaisen, jos ei saa rahojaan. Denny on siis huumeiden käyttäjä yhden ainoan kohtauksen ajan. Tai eräässä kohtauksessa kaksi hahmoa alkavat yhtäkkiä tappelemaan ja ihan yhtä äkillisesti he lopettavat ja kohtaus jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nämä kohtaukset ovat niin turhia, että jos ne ottaisi pois elokuvasta, ei se vaikuttaisi tarinaan millään lailla. Jos niitä syvennettäisiin lisää, niin se olisi eri asia, mutta kun ne tuodaan esille vain kerran. Tavallaan olisi parempi, jos tällaiset turhuudet poistettaisiin, sillä se lyhentäisi filmin kestoa ja sitä kautta myös katsojan kärsimystä.

Toisaalta taas on hyvä, että näitä turhuuksia on mukana, sillä aina kun palataan takaisin pettämisjuoneen, elokuva vain kierrättää aiemmin nähtyjä hetkiä. Hahmot sanovat asioita, jotka on jo kuultu useaan otteeseen aiemmin. Lisa toistaa, ettei halua olla Johnnyn kanssa, kun taas hänen äitinsä on joka kerta eri mieltä. Johnny taas toistelee olevansa Johnnyn paras ystävä ja ettei voi pettää häntä. Ja silti hän päätyy joka kerta Lisan kanssa sänkyyn! Ja ai niin, niitä sänkykohtauksia on muuten neljä. Ja ne ovat aivan käsittämättömän pitkiä. Ja aivan kamalan myötähäpeällistä katseltavaa, sillä Johnnyn asento näyttää siltä, että hän tökkisi Lisaa napaan. Siihen vielä päälle kammottavat musiikit... En olisi uskonut sanovani tätä, mutta niinä hetkinä olisin mieluummin katsonut Fifty Shades of Greytä (2015). On myös ärsyttävän toistavaa, että suuri osa kohtauksista alkaa siten, että hahmot saapuvat Johnnyn ja Lisan asuntoon tai katolle ja loppuvat siihen, että he poistuvat sieltä. Siitä huomaa, että alunperin filmin oli tarkoitus olla teatteriesitys, mutta jossain kohtaa sekin saa vain turhautumaan.

Isoin yllätys itselleni oli se, kuinka pitkästyttävä elokuva The Room on. Kohtaukset vain toistavat itseään ja ne kestävät todella kauan. Aluksi voi toki naureskella leffan huonoudelle, muttei sekään vitsi kestä koko filmin ajan. Useaan otteeseen huomasin vain tylsistyväni, sillä en löytänyt enää lainkaan riemua siitä, kuinka surkeasti filmi on toteutettu. Paikoitellen jäin miettimään, kuinka kauan aikaa kuluu leffan alusta sen loppuun saakka, sillä hahmojen puheista saa täysin eri käsityksen kuin siitä mitä näkee ruudulla. Työnsin tämän pohdinnan kuitenkin pois, sillä tekijät eivät itse ole miettineet sitä, joten miksi minun pitäisi? Ei elokuva siitä muutu, että minä huomioin sen vikoja viisitoista vuotta alkuperäisen ensi-illan jälkeen. Paska mikä paska. Surullisintahan koko hommassa on se, että Tommy Wiseau on tehnyt filmin täysin tosissaan. Hän on ihan oikeasti uskonut projektiin ja pistänyt kaikkensa peliin. Mutta kun se ei vain näy lopputuloksessa. Kaikki jää täysin keskeneräiseksi, minkä huomaa jo lavastuksesta. Johnnyn ja Lisan kodissa on nimittäin nähtävissä kehystettyjä valokuvia lusikoista. Monet ovat pohtineet, mikä niiden syy on, mutta se johtuu ihan vain siitä, että jotkut kävivät ostamassa kaupasta halvat kehykset, jotta asunto näyttäisi uskottavammin kodilta. He eivät kuitenkaan vaihtaneet kehyksiin kuvia esimerkiksi pariskunnasta lomalla tai Johnnyn ja Markin kalasaaliista. Ehei, he jättivät mukana tulleet esimerkkikuvat, jotka sattuivat olemaan kuvia lusikoista.

Sen lisäksi, että Wiseau on epäonnistunut totaalisesti näyttelijänä, ohjaajana ja käsikirjoittajana (tai noh, kyllähän hän onnistui luomaan suositun kulttiklassikon, mutta se ei ollut sitä, mitä hän toivoi saavuttavansa), on muukin työryhmä epäonnistunut. Tai siis työryhmät. Leffaan jouduttiin jatkuvasti palkkaamaan uusia tekijöitä, sillä niin monet jättivät projektin ymmärtäessään, mitä kuraa olivat tekemässä. The Roomin tekninen toteutus on aivan hirveä. Ensinnäkin sen kuvaus on kauheaa. Okei, muutamia ihan hyviä kuvia on mukana, mutta kun ottaa huomioon kaikki sumeat, heiluvat ja täysin tarpeettomat kuvat, niin ei kuvausta voi erityisemmin kehua. Ja se, mitä en vain voinut ymmärtää, on kuinka kauhealta kuvanlaatu näyttää. Jumalauta, 2003 ilmestyi yksi elokuvahistorian huikeimmista teoksista, Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King)! Miten samana vuonna teattereihin pääsi elokuva, joka näyttää siltä kuin se olisi kuvattu perunalla?! Mädällä sellaisella! Leikkauskin on ihan kamalaa. Rytmitystä ei ole mukana ollenkaan, minkä lisäksi mukaan lisätyt maisemakuvat San Franciscosta ovat vain täysin turhia. Golden Gate -siltaa on pitänyt kuvata ihan vain sen takia, jottei kaupunkia unohtaisi, mutta itse sillalla ei koskaan käydä. Katolla tapahtuvissa kohtauksissa voi kaiken aikaa huomata taustakankaan käytön. Äänimaailma on ihan hirveä tarpeettoman kovaäänisistä efekteistä aina siirappiseen musiikkin asti.

Yhteenveto: The Room todella on yksi kaikkien aikojen surkeimmista elokuvista. Siinä on pielessä aika lailla ihan kaikki. Pohjalla kulkeva juoni voisi tosin olla toimiva, jos sitä osattaisiin käsitellä, mutta leffa vain kierrättää samoja kohtauksia uudestaan, koska se ei osaa kuljettaa tarinaa eteenpäin. Mukaan lisätään jatkuvasti täysin turhia juonikuvioita, jotka loppuvat yhteen kohtaukseen, eivätkä vaikuta mitenkään lopputulokseen. Filmin rytmitys on aivan kamala, sillä paikoitellen se kulkee todella kiirehtien ja paikoitellen se tuntuu aivan käsittämättömän hidastempoiselta ja jopa tylsältä. Ylipitkitetyt seksikohtaukset ovat aivan kamalan myötähäpeällistä katsottavaa. Repliikit ovat surkeita ja niitä puhuvat näyttelijät ovat kauheita. Juliette Danielle on äärimmäisen ärsyttävä Johnnyn ylimielisenä tulevana vaimona ja Greg Sestero on todella tönkkö Johnnyn parhaana kaverina Markina. Show'n varastaa kuitenkin jatkuvasti itse Tommy Wiseau, joka on kaikin puolin hirveä sekä näyttelijänä, ohjaajana että käsikirjoittajana. Tekninen toteutuskaan ei ole kummoinen, minkä lisäksi filmissä on tehty paljon laiskoja ratkaisuja. Olisin todella paljon halunnut nauttia The Roomin huonoudesta, mutta valitettavasti sen surkeudessa ei ollut tarpeeksi vitsiä, jotta lopputuloksesta voisi todella kokea riemua. Jotkut muut iloitsevat suuresti elokuvan hirveydestä, mutta on myös paljon niitä, jotka vain vihaavat näkemäänsä. Tavallaan haluaisin sanoa, että pysykää kaukana tästä filmistä, mutta samalla toivon, että kaikki näkisivät The Roomin, jotta tietäisivät, kuinka huonoja elokuvia on mahdollista tehdä. Etenkin elokuva-alalla uraa toivovien täytyy nähdä tämä ainakin kerran elämässään, sillä kyseessä on hyvin opettavainen teos. Olen varma, että te ette tule koskaan näkemään yhtä erikoista elokuvaa kuin The Room. Aion ehkä joskus katsoa filmin uudestaan, mutta silloin teen sen yksin, sillä en halua toista kertaa kokea yhtä infernaalista katselukokemusta kuin Night Visionsin järjestämässä näytöksessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Room, 2003, Wiseau-Films

Arvostelu: Call Me by Your Name (2017)

CALL ME BY YOUR NAME

Ohjaus: Luca Guadagnino
Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg, Amira Casar ja Esther Garrel
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Call Me by Your Name perustuu André Acimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle samana vuonna, tuottajakaksikko Peter Spearsin ja Howard Rosenmanin innostuessa kirjasta ja ostaessa sen elokuvaoikeudet. Leffan teko ei ollut kuitenkaan niin helppoa, kuin kaksikko oli kuvitellut, sillä pitkään aikaan he eivät löytäneet oikeaa tekijää filmille. Lopulta he päätyivät Luca Guadagninoon, joka ei kuitenkaan halunnut hoitaa hommaa yksin ja kysyi, jos vastaavaksi tuottajaksi palkattu James Ivory ohjaisi elokuvan hänen kanssaan. Ivory suostui ja työsti myös käsikirjoituksen. Guadagnino ei ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen Ivoryn tekstiin, joten Ivory erosi ohjaajan hommista, jolloin vastuu jäi Guadagninolle. Kesällä 2016 kuvaukset vihdoin alkoivat ja Call Me by Your Name sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2017. Suomeen filmi saapuu vasta nyt, noin vuoden myöhässä, vaikkakin se näytettiin viime vuoden puolella Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Elokuva on kerännyt paljon arvostusta ja monet ovat kutsuneet sitä yhdeksi vuoden 2017 parhaista filmeistä. Sen takia kiinnostukseni leffaa kohtaan heräsi. Kun jotain elokuvaa kehutaan maasta taivaisiin, ei sitä suurena elokuvafanina voi olla näkemättä - etenkään, jos kirjoittaa arvosteluja. Meninkin heti vuoden alussa järjestettävään lehdistönäytökseen, mutta harmillisesti siellä oli jokin ongelma, minkä takia leffaa ei pystyttykään näyttämään. Onneksi filmistä oli toinenkin pressinäytös, jossa kaikki toimi, jolloin pääsin vihdoin näkemään elokuvan. Harmillisesti kyseessä oli jälleen sellainen teos, jota on kehuttu niin paljon, ettei oma katselukokemus voi olla muuta kuin pettymys.

Kesällä 1983 amerikkalainen Oliver saapuu Pohjois-Italiaan arkeologiaa tutkivan professori Perlmanin assistentiksi. Professorin nuori poika Elio ei aluksi pidä Oliverista, mutta huomaa vähitellen lämpenevänsä amerikkalaismiehelle.

Nuoren Elion roolissa nähdään melko tuntematon Timothée Chalamet, joka tekee aivan mielettömän huikean roolisuorituksen! Chalamet ei tunnu koskaan näyttelevän, vaan kaikki mitä hän tekee ja sanoo, tuntuu vain täysin luontevalta ja ennen kaikkea aidolta. Hän tuo huikean määrän tunnetta hahmoonsa ja esittää Elion epävarmuuden upeasti liikkumalla jatkuvasti. En muista, olenko koskaan nähnyt kenenkään näyttelevän yhtä aidosti nuorukaista, joka esittää olevansa varma ja "cool", mutta joka ei voi sille mitään, että epävarmuus huokuu hänestä läpi. Elion ja Oliverin yhteisissä kohtauksissa Chalamet luo hienosti jännitteen, etenkin kun kaksikko alkaa tosissaan lämmetä toisilleen ja heidän huulensa ovat lähellä kosketusta. Chalametin roolityö on helposti yksi vuoden 2017 parhaista ja selkeästi paras asia koko filmissä.
     Harmillisesti Chalametin aitoutta huokuvan roolityön rinnalla Oliveria esittävä Armie Hammer vain näyttelee. Hammer esittää Oliveria paljon varmempana henkilönä, joka on selvästi kokenut erilaisia asioita, myös miesten kanssa. Sen takia minua häiritsikin suuresti, että Chalametin luodessa jännitettä aidolla eläytymisellään, Hammer vaikuttaa selvästi vain näyttelevän, että haluaisi kiihkeästi suudella. Se ei vain tunnu aidolta hänen puoleltaan, mikä mielestäni latistaa kaksikon yhteisiä kohtauksia hieman. Monissa kohtauksissa Hammer on kyllä hyvä - parempi kuin hän oli vielä muutama vuosi sitten - mutta olen varma, että Oliveriksi olisi voinut löytää jonkun paremman. Ei varmaan yhtä hyvää näyttelijää kuin Chalamet, mutta jonkun joka ei vaikuta suutelukohtausten aikana siltä kuin haluaisi kohtauksen jo päättyvän, samalla kun nuorempi vastanäyttelijä pursuaa intohimoa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elion vanhemmat professori Perlman (Michael Stuhlbarg) ja hänen vaimonsa Annella (Amira Casar), sekä Marzia (Esther Garrel), jonka kanssa Eliolla on juttua, vaikka hän onkin kiinnostunut Oliverista. Casar ja Garrel eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Stuhlbargin monologi filmin lopussa on erinomainen ja siihen elokuvan pitäisi päättyä.

Call Me by Your Namesta oikein huokuu, että se on tehty tavoittelemaan kaikenlaisia palkintoja, sillä se on niin mahdollisimman taiteelliseksi hiottu. Tämän huomaa parhaiten elokuvan tavasta kertoa tarinaa. Juoni ei etene perinteisellä tavalla, vaan se vain... on. Juoni kulkee kyllä eteenpäin, mutta hyvin rauhallisesti. Niinkin rauhallisesti, ettei se usein vaikuta liikkuvan mihinkään. Filmiä tehdessä on pyritty saamaan aikaan mahdollisimman aito ja puhdas tunnelma, jolloin kaikki tapahtumat eivät vain voi olla mielenkiintoisia. Eihän jokainen hetki todellisuudessakaan ole kiinnostava. Kaikki kohtaukset eivät ole tärkeitä tarinan kannalta, vaan ne vain näyttävät, miten hahmot tappavat aikaa. Useissa kohtauksissa hahmot joko pyöräilevät tai uivat... tai pyöräilevät mennäkseen uimaan... ja pyöräilevät takaisin kotiin. Välillä Elio soittaa pianoa, välillä taas kitaraa - joko rakkaudestaan musiikkia kohtaan tai koska hänet pakotetaan soittamaan. Suurimmaksi osaksi tämä tyyli toimii yllättävän hyvin ja katsoja kokee olevansa tapahtumissa mukana. Aluksi olin hieman hämmentynyt siitä, miten tarina kulki eteenpäin, mutta kun aloin tottua siihen, pidin siitä kovasti. Ensimmäisen tuntinsa ajan Call Me by Your Namessa tuntui olevan jotain erikoisen vangitsevaa ja minua kiinnosti kovasti, mitä Elion ja Oliverin välillä tapahtuu.

Jossain kohtaa tyyli alkaa kuitenkin käymään raskaaksi. Katsojana alkaa pohtia, johtaako tarina koskaan minnekään? Kun Elio ja Oliver nappaavat polkupyöränsä ties kuinka monetta kertaa, on hyvin todennäköistä, että ajatukset alkavat harhailla voimakkaasti. Itse jäin muistelemaan, milloin olen itse pyöräillyt viimeksi. Jos yhtä ikävää kokeilua viime vuonna ei lasketa mukaan, niin siitä on varmaan jo kymmenen vuotta! Tämä on hieman harmillista, sillä ala-asteella pidin pyöräilystä kovasti. Tätini pyöräilee paljon ja silloin vietin usein aikaa hänen kanssaan, joten pyöräilystä muodostui helpoin matkustustapa. Löytyyköhän polkupyöräni yhä isäni pyöräkellarista, minne sen aikoinaan jätin? Ai niin, mitäs elokuvassa tapahtuu? Elio ja Oliver uivat. Hmm... Itse uin viimeksi viime kesänä tyttöystäväni kanssa mökillä. Se oli todella hauskaa, vaikka aluksi vesi olikin hieman kylmää. En ole koskaan ollut mikään vesipeto. Pidin uimisesta lapsena, mutta yläasteen diktaattorimaiset liikuntatunnit uimahalleissa pilasivat koko jutun. Äh, unohdin taas seurata, mitä valkokankaalla tapahtuu! Elio ja Oliver pyöräilevät takaisin kotiin. Jaahas.

Jos Call Me by Your Name olisi vaikka kymmenen minuuttia tai vartin lyhyempi, olisin luultavasti pitänyt siitä enemmän. Se olisi tiiviimpi paketti ja pitäisi kiinnostuksen yllä loppuun asti. Pääasiassa Timothée Chalametin huikean roolisuorituksen ansiosta jaksoin katsoa elokuvan kokonaan. Jos hänen tilalla olisi joku heikompi näyttelijä, kuten rooliin alunperin kaavailtu Shia LaBeouf, ei leffa kiehtoisi samalla tavalla. Chalametin omat kohtaukset ovat filmin parasta antia, mutta heti kun Hammer saapuu mukaan, taso heikkenee hieman. Todella pitkään mietin, että kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mutta kun tarina ei tuntunut oikeasti johtavan mihinkään, eikä ruudulla tapahtunut mitään mielenkiintoista, en vain voinut huijata itseäni enää. Loppujen lopuksi päätin ottaa pisteen pois jo ihan siitä syystä, että elokuva on tehty kaikenlaiset palkinnot mielessä. Vain Chalametin roolityöstä huokuu todellinen intohimo ja innokkuus projektia kohtaan. Muuten kaikki on samanlaista kuin tarinan kerrontatapa: rauhallista, mutta harmillisen tunnotonta. Elokuva ei liikuttanut minua lainkaan surullisissa kohtauksissa, eikä edes nostanut hymyä huulilleni, ihan sama kuinka onnellisilta Elio ja Oliver näyttivät yhdessä. Loppujen lopuksi kyseessä on hyvä filmi, muttei mielestäni mitään erityisen ihmeellistä.

Ohjaaja Luca Guadagnino haluaa selvästi tehdä mahdollisimman erityisiä ja taiteellisia elokuvia. Paikoitellen hän on onnistunut luomaan hienoja asioita, mutta kokonaisuutta katsoen hän on hukkunut liikaa erilaiseen tyyliinsä, eikä ole ymmärtänyt, mitä juttuja olisi pitänyt hieman tiivistää. James Ivoryn käsikirjoituksesta ei löydy kovin mielenkiintoisia kohtauksia, mutta hän on saanut repliikkeihin oivaa aitouden tuntua. Useat Call Me by Your Namen kuvista ovat hienoja ja kauniita, mutta harmillisesti tarkennus on monessa kohtaa täysin miten sattuu, jolloin kuva on ärsyttävän sumea. Äänimaailma on mielenkiintoisesti luotu kuulostamaan realistiselta, mistä pidin kovasti. Säveltäjä Sufjan Stevens on tavallaan tehnyt hyvää työtä musiikkien parissa, vaikka paikoitellen pianon pimputuksen alkaessa katsoja ei ole varma, onko kyseessä Stevensin taustamelodia, vai jotain mitä Elio soittaa.

Yhteenveto: Call Me by Your Name on mainio elokuva, mutta siitä jää uupumaan kunnon tunnetta. Parasta elokuvassa on nuorta Eliota näyttelevä Timothée Chalamet, joka tekee yhden vuoden 2017 parhaista roolisuorituksista. Chalametin esiintyminen on häkellyttävän aitoa läpi leffan ja hänestä välittyy intohimo täydellisesti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa hänen vastanäyttelijästään Armie Hammerista, joka vain näyttelee. On hän hyvä, muttei lähelläkään Chalametin tasoa. Tarinan rauhallisessa kuljetustavassa on usein jotain erikoisen lumoavaa, mutta toisen tunnin aikana se alkaa käydä hieman puuduttavaksi ja raskaaksi. Mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi jopa ärsyttämään, kuinka ohjaaja Guadagnino on pyrkinyt tekemään mahdollisimman taiteellisen elokuvan, jotta Oscar-pystejä suorastaan heiteltäisiin hänelle. Omasta mielestäni elokuvan pitäisi päättyä Elion isän monologiin, sillä vaikka lopetuskuva on hieno, on viimeinen kohtaus jokseenkin tarpeeton. Call Me by Your Name tekee varmasti vaikutuksen niihin, jotka eivät voi sietää Hollywoodin megatuotantoja, vaan haluavat nähdä vain aitoja ja kauniita tilanteita. Jos tunnistat tästä itsesi, niin suosittelen katsomaan tämän leffan. Isoille elokuvafaneille se on tietty "pakko nähdä" -osastoa palkintoehdokkuuksien takia, mutta muuten tämän voi helposti jättää väliin. En todellakaan ymmärrä, miksi Guadagnino on puhunut mahdollisista jatko-osista. Vaikkei Call Me by Your Name tehnyt minuun erityistä vaikutusta, on se silti kelpo filmi, joka toimii omillaan ilman mitään jatkotarinaa. On se kyllä onni, että tänä vuonna ilmestyy Minä, Simon (Love, Simon - 2018). Alkaa nimittäin jo kyllästyttää se, että homoromanssielokuvien täytyy aina olla mahdollisimman taiteellisia teoksia kuten tämä, Oscar-voittaja Moonlight (2016) ja Ang Leen Brokeback Mountain (2005).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Call Me by Your Name, 2017, Frenesy Film Company, La Cinéfacture, RT Features, Water's End Productions, M.Y.R.A. Entertainment, Ministero per i Beni e le Attività Culturali (MiBAC), Lombardia Film Commission

Arvostelu: The Commuter (2018)

THE COMMUTER

Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Pääosissa: Liam Neeson, Patrick Wilson, Vera Farmiga, Jonathan Banks, Elizabeth McGovern, Dean-Charles Chapman, Sam Neill, Colin McFarlane, Shazad Latif, Ella-Rae Smith, Kobna Holdbrook-Smith, Roland Møller, Adam Nagaitis ja Andy Nyman
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

The Commuter on ohjaaja Jaume Collet-Serran ja näyttelijä Liam Neesonin neljäs yhteistyöelokuva Unknownin (2011), Non-Stopin (2014) ja Run All Nightin (2015) jälkeen. Alunperin leffan ohjaajana oli kuitenkin tarkoitus toimia Olatunde Osunsanmi, mutta hän vaihtui Julian Jarroldiin, joka ehti työstää filmiä pitkään, kunnes hänet vaihdettiin Collet-Serraan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2017, mutta se siirrettiinkin tammikuulle 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin Liam Neesonin työstävän jälleen uutta toimintafilmiä, sillä mielestäni monet hänen aiemmista teoksistaan ovat olleet pelkkää kertakäyttötavaraa. Kuitenkin lehdistönäytöksen lähestyessä mietin, että kai The Commuterin voisi käydä vilkaisemassa, jos se vaikka viihdyttäisi kestonsa ajan. Niinpä kävin katsomassa elokuvan ja lähdin yllättävän positiivisin mielin teatterista.

Ex-poliisi Michael saa junamatkallaan tehtävän mysteeriseltä naiselta: hänen täytyy löytää matkustaja, jonka laukku sisältää jotain varastettua. Hölmöltä pilalta tuntuva tehtävä alkaa nopeasti muuttua Michaelin elämän vaarallisimmaksi junamatkaksi.

Liam Neeson on aika lailla perinteinen Liam Neeson Michaelin roolissa. Hän ei muuta tuttua kaavaansa, vaan on sama mörisevä äijä kuin muissakin elokuvissaan. Eipä se toisaalta haittaa, sillä Neeson taitaa äijäilyn hienosti ja hänen ääntään on aina ilo kuulla. Michael on tosiaan entinen poliisi, millä selitetään hahmon taistelukyvyt ja miten hän keksii nokkelia ratkaisuja vaativissa tilanteissa. Hahmolle annetaan onneksi muutakin syvyyttä ja katsojana ymmärtää helposti, miksi hän aluksi ottaa kummallisen tehtävän vastaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Michaelin vaimo Karen (Elizabeth McGovern) ja heidän poikansa Danny (Dean-Charles Chapman), sekä Michaelin poliisiystävä Murphy (Patrick Wilson), ylikomisario Hawthorne (Sam Neill) ja erikoisen tehtävän antava Joanna (Vera Farmiga). Neesonin lisäksi muut näyttelijät eivät erityisemmin pääse esittelemään taitojaan, sillä heidän ruutuaikansa on huomattavasti pienempi. Olin erityisen harmissani, että Jurassic Parkista (1993) tuttu Neill menee täysin hukkaan minimaalisen pienellä esiintymisajallaan. Hauska yksityiskohta on, että Wilson ja Farmiga ovat näytelleet aiemminkin samassa elokuvassa; he nimittäin esittivät Warrenin pariskuntaa kauhuleffoissa Kirottu (The Conjuring - 2013) ja Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016). Neesonin lisäksi junassa matkustavia henkilöitä esittävät mm. Jonathan Banks, Colin McFarlane, Roland Møller, Shazad Latif, Andy Nyman, Ella-Rae Smith, Adam Nagaitis, Kobna Holdbrook-Smith ja Florence Pugh.

The Commuterilla kestää valitettavan kauan napata katsoja mukaansa. Ensimmäinen vartti tuntuu lähinnä pitkästyttävältä, mikä ei lupaile kovin hyvää. Siinä kohtaa, kun vihdoin päästään junaan ja Joanna saapuu kertomaan, mitä Michaelin pitäisi tehdä, koko homma tuntuu aika pöhköltä, jolloin ei ole vieläkään varma pitääkö leffasta vai ei. Elokuva ottaessa itsensä hyvin vakavasti, itse naureskelee mielessään, kuinka hölmöltä sen juoni kuulostaa. Onneksi mukaan lisätään aika nopeasti yllättävän pysäyttävä hetki, jolloin vihdoin tajuaa, että vakavasta asiastahan tässä on oikeasti kyse ja elokuvaan alkaa vihdoin pääsemään mukaan. The Commuter luo kiehtovasti jännitettä pikkuhiljaa, jolloin katsoja vedetään yhä vain paremmin ja paremmin tilanteen keskelle pohtimaan, kenet Michaelin täytyy löytää. Katsojana alkaa epäilemään helposti kaikkia ja kun jatkuvasti sekä Michael että katsoja tajuavat olevansa väärässä, ei edes mieti, kuka olisi koko homman takana. Ja kun ratkaisu on niin kliseisen ilmiselvä, toruu helposti itseään siitä, miten ei tajunnut paljastusta heti alussa? Katsojana voi tietty myös pohtia, suostuisiko itse hoitamaan tehtävän, josta saisi rahaa, muttei tietäisi, mitä käy kun tehtävä on ohi. Näin elokuva onnistuu olemaan yllättävän toimiva ja mukaansatempaava trilleri.

Kyseessä ei nimittäin ole puhdas toimintaelokuva, vaan perinteisempi jännäri. Mukaan on kyllä lisätty muutama tappelukohtaus, joista yksi on todella mainio, sillä se on kuvattu trendiksi nousevalla tavalla, mikä saa katsojan kuvittelemaan, että koko homma on saatu purkkiin yhdellä ainoalla kuvalla, joka liikkuu ympäri junan vaunua tappelijoiden ympärillä. Tarkkaavaisimmat leffafanit huomaavat tappelusta kohtia, joihin on selkeästi piilotettu leikkauksia. Se ei kuitenkaan haittaa, kun tappelua vertaa elokuvan aiempaan turpaanvetoon, joka on toteutettu sarjatulimaisella silppueditoinnilla. Tarpeettomia tappeluita ei ole luvassa, vaan ne kerrat, kun Neesonin nyrkit heiluvat, on se ihan perusteltua tarinan kannalta. Loppuhuipennuksestakin on luotu toimiva, mutta valitettavasti kaksi viimeistä kohtausta latistavat hieman hyvää tunnelmaa, minkä filmi on muuten tarjonnut. Alusta ja lopusta huolimatta The Commuter on tarpeeksi tiivistunnelmainen paketti, että sen katsoo jännittyneenä. Harmillisesti sitä tuntuu vaivaavan sama kuin monia muitakin Liam Neesonin toimintaleffoja: se on jokseenkin unohdettavaa kertakäyttökamaa. Sen tosin näyttävät vasta aika ja uudelleenkatsominen, että olenko oikeassa, vai onko kyseessä oikeasti pari astetta parempi Neeson-filmi.

Ohjaaja Jaume Collet-Serran ja Liam Neesonin yhteistyöelokuvista The Commuter on mielestäni kolmanneksi paras, Non-Stopin ja Unknownin ollessa hieman tätä parempia ja Run All Nightin ollessa huomattavasti tätä heikompi. Collet-Serra osaa luoda oivaa jännitettä, minkä osoitti myös hänen haielokuvansa The Shallows (2016). Harmi vain, että Byron Willingerin, Philip de Blasin ja Ryan Englen työstämä käsikirjoitus sisältää muutamia typeriä aukkoja, jotka olisi voinut helposti kirjoittaa pois. Sitä tiettyä toimintakohtausta lukuunottamatta filmi ei ole mitä parhaiten kuvattu. Joissain kohdissa näyttää siltä kuin kameramies ei edes tajuaisi kuvaavansa, kuvan heiluessa niin paljon. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta toiminnan aikana se muuttuu liian nopeatempoiseksi. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin kummoiset ja taustakankaan käytön, sekä välillä käytetyn digijunan huomaa helposti. Roque Bañosin musiikit eivät jää mieleen, mutta muuten äänimaailma on kuitenkin erittäin mainio.

Yhteenveto: The Commuter on kelpo tusinatrilleri, joka pitää toimivasti otteessaan melkein loppuun asti. Elokuvalla kestää herättää katsojansa mielenkiinto ja tehtävän alkaessa koko homma tuntuu aika hölmöltä, mutta onneksi erään yllättävän hetken kohdalla katsoja alkaa vihdoin pääsemään mukaan kyytiin. Filmi saa katsojan onnistuneesti pohtimaan ja jännittämään vain sitä, kenet Michaelin pitäisi löytää, jolloin lopun kliseinen paljastus siitä, kuka kaiken takana on, tuntuu jopa yllätykseltä ja katsoja kiroaa, että olisihan se pitänyt arvata! Liam Neeson vetää roolinsa tutusti ja turvallisesti, mutta hän vain on mainio siinä, mitä tekee, joten asia ei häiritse. Muut näyttelijät eivät ole ihmeellisiä, mutta sopivat tarkoitukseensa. Ohjaaja Collet-Serra on saanut rakennettua hyvää jännitettä, mutta käsikirjoituksen pienet kummallisuudet latistavat pienesti katselukokemusta. Myös selkeä digijuna ja heiluva kameratyöskentely ovat hieman häiritseviä, vaikkakin muka-yhden kuvan otolla toteutettu tappelukohtaus onkin tyylikästä katseltavaa. Neesonin toimintajännäreitä fanittaville The Commuter on oiva tapa aloittaa elokuvavuosi 2018. Muuten tämän voi helposti jättää väliin teatterissa ja katsoa vasta kotona suoratoistopalvelusta tai vuokralta. Neeson on puhunut toimintaelokuvien teon lopettamisesta ja vaikken niistä erityisemmin välitäkään, olisi se tavallaan sääli, sillä näitä katsoo kuitenkin ihan mielellään ainakin muutaman vuodessa. En tosin tiedä, jaksaisinko katsoa edes kahta Neeson-pätkää peräkkäin, ottaen huomioon kuinka samanlaisia ne loppujen lopuksi ovat...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Commuter, 2018, Ombra Films, StudioCanal, The Picture Company

Arvostelu: Labyrintti - Tappava lääke (Maze Runner: The Death Cure - 2018)

LABYRINTTI - TAPPAVA LÄÄKE

MAZE RUNNER: THE DEATH CURE

Ohjaus: Wes Ball

Pääosissa: Dylan O'Brien, Thomas Brodie-Sangster, Kaya Scodelario, Rosa Salazar, Aidan Gillen, Giancarlo Esposito, Will Poulter, Dexter Darden, Ki Hong Lee, Walton Goggins, Barry Pepper ja Patricia Clarkson

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

James Dashnerin nuortenromaaniin perustuva elokuva Labyrintti (The Maze Runner - 2014) oli menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Toinen osa Labyrintti - Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials - 2015) ei ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin tarpeeksi, jotta kolmaskin kirja "Tappava lääke" ("The Death Cure" - 2011) päätettiin tehdä elokuvaksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2016, mutta jo neljäntenä päivänä päänäyttelijä Dylan O'Brien loukkaantui pahasti stuntin takia, jolloin kuvaukset täytyi keskeyttää. Vasta maaliskuussa 2017 O'Brien oli toipunut tarpeeksi, jotta kuvauksia pystyttiin vihdoin jatkamaan. Labyrintti: Tappavan lääkkeen oli tarkoitus valmistua tarpeeksi ajoissa, jotta se olisi ehtinyt ilmestyä vielä vuoden 2017 lopussa, mutta viivästymisen takia se saa vasta nyt tammikuun alussa ensi-iltansa. Itse en erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä. Labyrintti oli mielestäni pettymys, sillä siinä ei ollutkaan kovin paljoa itse labyrintissa juoksemista, ja Labyrintti - Aavikkokokeet oli lähinnä vain pitkäveteinen väliosa. Menin silti katsomaan kolmannen osan sen lehdistönäytökseen ja yllätyin tarpeeksi positiivisesti, jotta lähdin näytöksestä ihan tyytyväisenä pois filmin päätyttyä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Labyrintti ja Labyrintti - Aavikkokokeet!

Thomas, Newt, Brenda ja Frypan lähtevät pelastamaan ystäväänsä Minhoa PAHAn tukikohdasta, viimeisestä kaupungista.

Dylan O'Brien palaa tosiaan Thomasin rooliin kolmatta kertaa ja hän on säästänyt parhaimman suorituksensa viimeiseksi, mitä auttaa se, että hahmo on viimein kirjoitettu mielenkiintoiseksi. Thomas on ottanut paikkansa kunnon toimintasankarina ja O'Brien sopii osaan mainiosti. Hahmo on lopettanut jatkuvan ihmettelemisen ja päättää vihdoin oikeasti tehdä asioita.
     Elokuvassa nähdään tutut nuoret edellisestä osasta ja myös heissä on tehty parannuksia. Etenkin Thomas Brodie-Sangsterin näyttelemä Newt pääsee paremmin toimintaan mukaan ja hänelle on keksitty paljon enemmän tekemistä kuin viimeksi. Ki Hong Leen esittämä Minho on aika pitkälti vangittuna, mutta hänkin on toimivasti mukana. Rosa Salazarin esittämä Brenda ottaa paremmin paikkansa päähenkilöiden tiimissä, vaikka paikoitellen hän tuntuu vain luovan tarpeetonta kolmiodraamaa mukaan. Parasta on kuitenkin se, että Kaya Scodelarion näyttelemästä Teresasta on vihdoin saatu aikaiseksi persoonallinen hahmo, joka ei vain roiku mukana joukon ainoana naisena. Edellisen leffan lopussa Teresa petti Thomasin ja kumppanit, ja paljasti työskentelevänsä PAHAlle. Tässä filmissä on kiinnostavaa seurata, kun Teresa miettii, kumpi puoli on loppujen lopuksi oikeassa. Myös Frypan (Dexter Darden) ja Aris (Jacob Lofland) esiintyvät leffassa, mutta heille ei ole keksitty lähes mitään tekemistä.
     Tarinan pahikset ovat edelleen tohtori Paige (Patricia Clarkson) ja herra Janson (Aidan Gillen). Yllättäen tohtori Paigesta on saatu aikaiseksi kiinnostava henkilö, joka on enemmän kuin pelkkä pahan järjestön takapiru. Harmillisesti herra Janson jää kuitenkin hieman yksiulotteiseksi antagonistiksi, mihin rooliin Gillen toisaalta sopii hyvin.
     Edellisessä osassa esitellyt aikuishyvikset Jorge (Giancarlo Esposito) ja Vince (Barry Pepper) tekevät myös paluun, mutta he jäävät todella pahasti taka-alalle. Uutena vastarintajoukkoihin kuuluvana hahmona esitellään karmivat kasvot omaava Lawrence (Walton Goggins), josta ei kuitenkaan saa selvää, onko hän omaa etuaan ajatteleva liikemies vai ison vastarintaliikkeen johtaja.

Epätasapainoisen Labyrintti - Aavikkokokeiden jälkeen en odottanut mitään ihmeellistä, joten olinkin yllättynyt, kuinka toimivasti Labyrintti - Tappava lääke nappaa katsojan mukaansa. Filmi alkaa tyylikkäällä toimintakohtauksella, joka yhdistelee Fast & Furious -leffasarjan (2001-) pöhköä hurjastelua Mad Max -elokuvia (1979-2015) muistuttavaan maailmaan ja tuo mukaan Terminatoreista (1984-) paljon vaikutteita saaneen lentohärvelin. Vaikka leffa alkaa hieman hidastella vauhdikkaan prologin jälkeen, on kokonaisuus silti selkeästi toiminnallisempi (lyhyillä hengähdystauoilla rytmitetty loppuhuipennus kestää melkein tunnin verran!) ja viihdyttävämpi kuin edeltäjänsä. Mielestäni kyseessä on jopa trilogian paras osa, jo pelkästään kahden asian takia, jotka ovat todella tärkeitä toisilleen. Ensinnäkin hahmot ovat paljon paremmin kirjoitettuja ja heille luodaan enemmän henkilöllisyyttä, jolloin heistä voi oikeasti pitää. Toiseksi elokuvan tunnelma on paremmin luotu ja useisiin toimintakohtauksiin on saatu oikein mainiota jännitystä mukaan, mihin vaikuttaa paljon se, että katsojana välittää siitä, mitä hahmoille tapahtuu. Leffa ei edes ole yhtä kliseinen ja ennalta-arvattava kuin edeltäjänsä, jolloin huomasin muutamassa kohdassa oikeasti jännittäväni, mitä Thomasille ja kumppaneille käy tai miten he voisivat selvitä näin hankalasta tilanteesta? Surullisetkin kohtaukset ovat tässä leffassa parempia, kun hahmoista välittää, eivätkä kuolevat ole vain kerran nimeltä mainittuja sivuhahmoja, joiden kohtalo ei kiinnosta ketään.

Valitettavasti tästäkin sarjan osasta löytyy selkeitä ongelmia, jotka pudottavat sen tasoa. Harmittelin suuresti filmin ongelmia, sillä paikoitellen se oli mielestäni oikeasti kelpo toimintaviihdettä ja olisin halunnut pitää siitä enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Mukana on esimerkiksi joitain käänteitä, jotka tuntuvat aluksi oivallisilta yllätyksiltä, mutta jotka alkavat muuttua typerämmiksi, kun niitä alkaa tuumimaan. Sen lisäksi elokuvasta löytyi iso kummallisuus, jota olin pohtinut hieman jo kahdessa edellisessäkin osassa, mutta tässä se pääsee liiankin voimakkaasti esille: PAHA-järjestö valittaa jatkuvasti sitä, ettei se löydä lääkettä viruksen parantamiseksi, mutta silti järjestöltä löytyy seerumi, jolla virusta voi hoitaa... Siis täh? Ei ole parantavaa lääkettä, mutta on parantava seerumi? Tämän lisäksi katsojana jää ihmettelemään muitakin asioita, joita on kysellyt ensimmäisestä osasta lähtien. Vaikka sarja alunperin herättikin kiinnostuksen labyrintin takia, ei siinä ole oikeastaan järkeä, kun näkee koko trilogian. Miksi juuri labyrintti? Ja miksi sinne oli luotu outoja robottiskorpioneja, jotka pistävät nuoriin tappavaa virusta, mikä muuttaa zombeiksi? Miten sillä tavalla löydetään parannuskeino? Miksi PAHA esitti ekassa osassa pelastavansa nuoret, mutta paljasti itsensä nopeasti pettureiksi? Ja miksi PAHA on käyttänyt niin paljon aikaa luodakseen jättimäisiä labyrintteja ja outoja hirviöitä, minkä olisi voinut käyttää lääkkeen luomiseen, mihin ei vaadita nuorten uhraamista? Vaikka Labyrintti - Tappava lääke toimii omana viihdyttävänä seikkailunaan, pitäisi sen pystyä trilogian päätösosana selkeään päätökseen, joka tekee kolmesta leffasta yhtenäisen kokonaisuuden. Katsoja voi luoda omia teorioitaan, muttei se poista sitä, että sarjaan jää paljon harmillisia aukkoja, eikä se todellakaan tunnu siltä, että koko tarina olisi ollut tiedossa ensimmäistä osaa suunnitellessa.

Dylan O'Brienin onnettomuus kuvauksissa vaikuttaisi olevan siinä mielessä onni, että tekijät ovat kehittyneet, eikä elokuvaa ole tehty liian kiireellä. Ohjaaja Wes Ball tietää selvästi paremmin, kuinka luoda tunnelmaa, ja käsikirjoittaja T. S. Nowlin osaa käsitellä hahmoja huomattavasti monipuolisemmin. Valitettavasti Nowlin ei ole kuitenkaan saanut kirjoitettua mukaan tarpeellisia tietoja, jotka tekisivät filmistä kunnon huipennuksen. Esimerkiksi loppukohtaus olisi vaatinut pientä viilausta, eikä se ole niin hyvä kuin voisi toivoa. Huonointa Nowlinin työssä ovat repliikit, jotka ovat paikoitellen todella kömpelöitä. Labyrintti - Tappava lääke on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja oivasti leikattu, vaikka pientä tiivistämistä olisi kaivannut alkupäähän ja megalomaaniseksi yltyvään loppuryminään. Tällä kertaa toiminta ei onneksi tapahdu vain pimeässä, jolloin taisteluista näkeekin jotain. Yötaistoja on kuitenkin mukana, mutta ne ovat paremmin valaistuja kuin edellisissä elokuvissa. Visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi näyttävät, minkä lisäksi äänitehosteet ovat erinomaiset. Jopa säveltäjä John Paesano on tehnyt parempaa työtä ja vaikka hänen musiikkinsa eivät vieläkään jää mieleen, ne erottuvat ja toimivat paremmin kuin aiemmin.

Yhteenveto: Labyrintti - Tappava lääke on tarpeeksi viihdyttävä ja jännittävä päätös keskinkertaiselle trilogialle. Elokuva on selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna ja nousee jopa trilogian parhaimmaksi osaksi. Leffa nappaa katsojan heti mukaansa vauhdikkaalla toimintakohtauksella ja muutamista pitkäveteisistä hetkistä huolimatta pitää otteensa loppuun asti. Suuri lopputaistelu on hieman ylipitkä, mutta se on rytmitetty tarpeeksi hyvin, jotta katsoja seuraa mielenkiinnolla, miten homma päättyy. Leffan tunnelma on paremmin luotu ja jännitystä on saatu mukaan ihan vain sillä, että hahmot ovat taidokkaammin kirjoitetut, jolloin heidän kohtalostaan voi vihdoin välittää. Näyttelijät pääsevät myös tekemään parempaa työtä, kun heidän hahmonsa tarjoavat jotain muuta kuin hengailua. Pääasiassa filmin tekninen toteutus on tyylikäs. Harmillisesti elokuva ei onnistu vastaamaan useisiin kysymyksiin, joita katsoja on pohtinut läpi sarjan. Käsikirjoitusvaiheen viimeistelyjen puuttuminen heikentää hieman tasoa, mikä on harmi, sillä useissa kohdissa pidin elokuvaa oikein kelvollisena toimintaviihteenä. Suosittelen Labyrintti - Tappavan lääkkeen katselua niille, jotka pitävät edellisistä filmeistä ja samankaltaisista teinidystopialeffoista. Kirjan isoille faneille en kuitenkaan suosittele tätä kovin lämpimästi, sillä sen perusteella mitä olen lukenut, kulkee elokuvan tarina ihan omia reittejään, eikä kirjaa ole välttämättä edes luettu leffaa kirjoittaessa. Se jää nähtäväksi, nouseeko tämä edeltäjiensä tavoin hitiksi, vai onko teinidystopia jo kuollut elokuvagenre, jolloin tämä floppaa tuntuvasti. Se olisi sääli, sillä tässä sarjassa päästiin vasta nyt vauhtiin. Jää myös nähtäväksi, onko kirjailija Dashnerin esiosakirjoista "The Kill Order" (2012) ja "The Fever Code" (2016) joskus tulossa elokuvia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com

Maze Runner: The Death Cure, 2018, Twentieth Century Fox, Gotham Group, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Dumbo (1941)

DUMBO

Ohjaus: Ben Sharpsteen, Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts
Pääosissa: Edward Brophy, Verna Felton, Sarah Selby, Dorothy Scott, Noreen Gammill, Sterling Holloway ja Herman Bing
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 4 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan neljäs osa. Elokuva perustuu Helen Abersonin tarinaan. Ilmestyessään se oli suuri hitti, etenkin kun siihen käytetty budjetti ei ollut kovin huimaava. Kahden tappiota tuottaneen elokuvan jälkeen hittileffa oli Walt Disneylle tarpeellinen. Elokuva voitti Oscar-palkinnon musiikeistaan ja oli myös ehdolla alkuperäiskappaleesta. Hauskana faktana että Walt Disney ei ollut alunperin kiinnostunut Dumbon tekemisestä, mutta siitä tuli lopulta hänen lempielokuvansa omasta tuotannostaan. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja muistelisin, että kerran käydessäni Ikeassa, se pyöri jossain lasten leikkipaikassa, jossa katsoin sitä hetken aikaa. Kului vuosia, kunnes näin sen jälleen uudestaan keväällä 2014. Ostaessani Disney-elokuvia Blu-raylle, ostin tietenkin myös Dumbon, mutten katsonut sitä kuin vasta päättäessäni, että arvostelen lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018. Katsoin elokuvan heti Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen.

Haikara tuo sirkuksen rouva Jumbo -elefantille poikavauvan, jolla on jostain syystä todella suuret korvat. Dumboksi nimetty norsupienokainen joutuu korviensa takia pilkan kohteeksi ja hänestä tehdään sirkuksen uusi pelle. Onneksi Dumbo tapaa Timotei-hiiren, joka haluaa osoittaa Dumbon olevan enemmän kuin pelkkä vitsi.

Dumbo on siinä mielessä erikoinen Disney-seikkailun päähenkilö, ettei hän puhu ollenkaan koko elokuvan aikana. Hänen tunteensa ja ajatuksensa esitetäänkin hänen ilmeidensä ja kehon liikkeiden kautta. Tämä on hienosti toteutettu, jolloin katsojana oivaltaa, ettei päähenkilön välttämättä tarvitse sanoa sanaakaan, jotta tulee ymmärretyksi. Dumbo on suloinen pieni elefantti ja häntä käy usein sääliksi, sillä hänelle vain nauretaan ja häntä pilkataan. Nimenä "Dumbo" on haukkumanimi ja norsupojan oikea nimi on Jumbo Junior. Katsojana haluaa nähdä, että Dumbo osoittaisi olevansa tärkeä, jolloin muilla pilkka kolahtaisi omaan nilkkaan.
     Dumbon äiti, eli rouva Jumbo (Verna Felton) ei välitä muiden puheista ja hän näkee poikansa maailman ihanimpana asiana. Valitettavasti puolustaessaan poikaansa, rouva Jumbo kahlitaan häkkiin, eikä hän saa tavata Dumboa enää. Myös häntä käy sääliksi ja herkimmille voi tulla kyynel silmään, kun Dumbo livahtaa tapaamaan äitiään, joka halaa lastaan kärsällään, tarjoten tukea ja turvaa kylmään maailmaan.
     Tarinoissa elefantit pelkäävät hiiriä, miksi onkin hauska ratkaisu, että Dumbon parhaaksi ystäväksi muodostuu hiiri nimeltä Timotei (Edward Brophy). Aluksi Dumbo säikähtää pientä hiirulaista, mutta ymmärtää nopeasti, ettei Timoteissa ole mitään pelottavaa. Timotei on ensimmäinen ystävällinen tapaus, joka yrittää kohottaa Dumbon itsetuntoa ja auttaa Dumboa osoittamaan muille, että hän on arvokas elefantti, eikä mikään norsupelle. Timotei puhuu paljon ja hänestä voi helposti tulla elokuvan suosikkihahmo.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi muka-arvokkaat elefanttinaiset, jotka halveksuvat Dumboa ja pilkkaavat häntä. Heitä voi suoraan kutsua ämmiksi, sillä sellaisia he todella ovat! Jo hyvin nopeasti heitä alkaa inhota, etenkin heidän johtajaämmäänsä Prissya (Sarah Selby). Sirkuksen tirehtöörinä kuullaan Herman Bing ja haikarana, joka tuo Dumbo-vauvan, kuullaan Sterling Holloway.

Dumbon tapahtumat sijoittuvat kiertävään sirkukseen, jota kuljettaa jostain syystä naamavärkillä varustettu veturi Ukko-Pekka. Alussa haikara tuo Dumbon elefanttien vaunuun, jossa häntä ensin ihastellaan, mutta korvien koon paljastuessa häntä aletaan pitää luonnonoikkuna. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsojalle tekee pahaa nähdä, kuinka Dumbo-paran elämä muuttuu vaikeammaksi. Hänen hassujen korviensa takia hänestä yritetään vääntää sirkuksen uutta vetonaulaa, mutta eihän se tietenkään onnistu ja hän päätyy pelle-esitykseen mukaan. Dumbo nähdään useasti surullisena, kunnes Timotei päättää tehdä asialle jotain. Timoteista pitää myös sen takia, sillä hän auttaa katsojan säälin kohdetta. Muuten elokuva tuntuu menevän hyvällä temmolla eteenpäin, mutta valitettavasti elokuvan loppupuoli tuntuu kiirehtivän, niin kuin rahat olisivat loppumassa kesken tai kiinnostus tarinaa kohtaan olisi loppunut. Loppu tulee aika yhtäkkiä ja vaikka hieman kerrotaan, mitä hahmoille tapahtuu, jättää lopetus pienesti kylmäksi.

Vaikka pelle-esitysten hölmöys naurattaa katsojaa, kun katsoo klovnien kohellusta, ei leffassa ole erityisemmin riemua mukana. Dumbo on surullinen teos, joka koskettaa läpi kestonsa. Loppua lukuunottamatta elokuva osaa käyttää vain vähän yli tunnin kestonsa taidokkaasti. Onkin suuri harmi, ettei loppu ole muun elokuvan veroinen. Teemanahan tarinassa on erilaisuuden hyväksyminen, sekä muiden että oman itsensä kohdalla. Nykypäivänä elokuvasta löytää myös rasismia. Lopussa esiintyvät varikset ovat todella stereotyyppisiä afroamerikkalaisia ja alussa sirkustelttaa kasaavat työläiset ovat kaikki jokseenkin orjien näköisiä tummaihoisia. Näissä asioissa täytyy tietenkin ottaa huomioon, että elokuva ilmestyi 1940-luvun alussa, joten maailma nähtiin silloin hyvin erilaisena. Nykypäivänä nämä asiat ovat tietenkin vaikeammin hyväksyttävissä. Myös Dumbon ja Timotein humalakohtaus on nykypäivänä hieman kyseenalainen, eikä tällaisia enää voitaisi tehdä uusiin lastenelokuviin. Humalakohtauksen jälkeen elokuva tuntuu kiirehtivän loppuun, mikä tuntuu oudolta, sillä itse humalakohtaus on hieman ylipitkä ja alkaa käydä tylsäksi.

Dumbo on musikaali, kuten aiemmatkin Disney-leffat. Suurimmaksi osaksi elokuvan musiikit eivät jää erityisemmin mieleen, mutta sydäntä riipaisevan liikuttava "Baby Mine" on ihanan erinomainen. Sen aikana rouva Jumbo keinuttaa Dumboa kärsällään häkin ulkopuolella. Kohtaus on itsessään jo todella surullinen ja "Baby Mine" -kappale tuo tunnelmaan vielä oman hienon lisäyksensä, tehden siitä elokuvan parhaan kohtauksen. Ei mikään ihme, että "Baby Mine" oli ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta. Humalakohtauksen aikana soi "Pink Elephants on Parade", jonka tahtiin Dumbon ja Timotein hallusinoimat eriväriset norsut tanssivat.

Animoinnista huomaa, että budjetissa on säästelty. Sen sijaan, että elokuva näyttäisi läpikotaisin Walt Disneyn elokuvalta, sen taustat ovat oudon näköisiä ja läpi elokuvan animointijälki näyttää samalta kuin nopeasti väännetyt lasten viikonloppupiirretyt. Etenkin juna ja ihmiset ovat hölmön näköisiä. Ihmisille ei olla erityisemmin vaivaannuttu piirtämään edes kasvoja, paitsi tirehtöörille. Pelleille hassu tyyli sopii, mutta yleisesti ottaen vain eläimet näyttävät Disneyn elokuvasta otetuilta. Taustat ovat todella yksinkertaistettuja ja paikoitellen jopa tylsän näköisiä. Elokuvan pääohjaajana toimii Ben Sharpsteen, joka oli ohjaamassa myös aiempia Disney-elokuvia. Kohtauksia ovat ohjanneet myös Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts. Elokuvan musiikit ovat säveltäneet Frank Churchill ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney", joka sisältää pätkät "Taking Flight: The Making of Dumbo", joka kertoo elokuvan teosta, "The Magic of Dumbo: A Ride of Passage", joka kertoo Dumbo-huvipuistolaitteesta, "Sound Design Excerpt from 'The Reluctant Dragon'", joka näyttää hieman äänitehosteiden tekoa "Celebrating Dumbo", jossa puhutaan Dumbon merkityksestä, sekä alkuperäisen Walt Disneyn TV-esittelyn elokuvalle. Mukana on myös poistettuja kohtauksia, trailereita, taidegallerioita, lyhytelokuvia ja pelejä. Katsottavaa riittää hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Dumbo on oikein mainio elokuva, mutta sen viimeinen vartti tuntuu kiirehtivän ja hienoksi tarkoitettu lopetus tuntuu antikliimaksilta. Leffa on koskettava ja paras kohtaus on, kun häkkiin vangittu rouva Jumbo keinuttaa ulkopuolella olevaa Dumbo-pienokaista kärsällään, "Baby Minen" soidessa taustalla. Dumbo on suloinen hahmo, jonka erikoisuus on, ettei hän puhu, vaan näyttää tunteensa eleillään ja ilmeillään. Timotei-hiiri sen sijaan hoitaa puhumisen. Elefanttiämmiä inhoaa nopeasti. Humalakohtaus tuntuu aluksi hauskalta, mutta se kestää liian kauan, varsinkin jos sitä vertaa kiirehtivään loppuun. Animointi ei ole mitä parhainta, vaan se valitettavasti näyttää hätäisesti ja halvasti tehdyltä. Teema erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä on tärkeä, minkä takia tämä kannattaa näyttää lapsille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 1941, Walt Disney Productions

Arvostelu: The Greatest Showman (2017)

THE GREATEST SHOWMAN

Ohjaus: Michael Gracey
Pääosissa: Hugh Jackman, Michelle Williams, Zac Efron, Rebecca Ferguson, Zendaya, Keala Settle, Austyn Johnson, Cameron Seely, Sam Humphrey, Paul Sparks, Yahya Abdul-Mateen II, Eric Anderson, Luciano Acuna Jr., Fredric Lehne ja Gayle Rankin
Genre: musikaali, draama
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

The Greatest Showman pohjautuu tositapahtumiin liikemies P. T. Barnumin elämästä. Elokuvan teosta ilmoitettiin jo vuonna 2009 ja se on muodostunut vuosien varrella päänäyttelijä Hugh Jackmanin unelmatyöksi. Filmin työstäminen ei kuitenkaan lähtenyt kovin helposti liikkeelle, sillä 20th Century Fox -yhtiö ei ollut täysin varma, onko nykyään kannattavaa tehdä täysin alkuperäinen musikaalielokuva. Lopulta kuvaukset saivat alkunsa syksyllä 2016. Yhtiöllä oli silti huolia leffan onnistumisesta, minkä takia he toivat vuoden 2017 aikana toisen ohjaajan, James Mangoldin valvomaan uusintakuvauksia ja jälkitöitä. The Greatest Showman sai ensi-iltansa monissa maissa joulukuussa 2017, mutta Suomeen se saapui vasta nyt tammikuussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Tulin siitä jotenkin hyvälle tuulelle, minkä takia ajattelin, että itse filminkin katsominen olisi positiivinen kokemus. Olin kuitenkin hieman epäileväinen, sillä elokuva ei ollut voittanut kriitikoita puolelleen, mutta tavalliset katsojat vaikuttivat suorastaan rakastavan sitä. Hieman negatiivisista arvioista huolimatta The Greatest Showman oli ehdolla kolmesta Golden Globe -palkinnosta; parhaimmasta alkuperäiskappaleesta, parhaimmasta miespääosasta ja parhaasta musikaali- tai komediaelokuvasta, mistä olin todella yllättynyt. Edelleen kiinnostuneena, mutta hieman varautuneena menin katsomaan The Greatest Showmanin sen Suomen ensi-iltapäivänä yhdessä tyttöystäväni kanssa. Olin positiivisesti yllättynyt, sillä kyseessä on todella mainio elokuva!

P. T. Barnum keksii tavan rikastua ja luo show'n, jonka esiintyjät koostuvat erilaisista ja ennen kaikkea erikoisista ihmisistä. Köyhien mielestä kyseessä on huikea spektaakkeli, mutta Barnum tarvitsee jotain muutakin kuin "friikkisirkuksen" voittaakseen rikkaiden sydämet puolelleen.

Hugh Jackman on erittäin mainio innokkaan P. T. Barnumin roolissa. Barnum tulee köyhästä perheestä, minkä takia rikastuminen ja muille näyttäminen on hänelle äärimmäisen tärkeää. Onkin todella mielenkiintoista seurata Barnumin yritystä toteuttaa unelmansa ja jännityksellä pohtii, osaako hän lopettaa, kun on vielä voitolla? Jackman esittää hahmoa suurella antaumuksella ja läpi leffan voi nähdä, kuinka hän suorastaan nauttii elokuvan teosta. Nuorta Barnumia esittää Ellis Rubin.
     Michelle Williams näyttelee Barnumin Charity-vaimoa, joka syntyi varakkaaseen perheeseen, mutta syvän rakkauden takia hän lähti räätälin pojan matkaan. Williams on oiva valinta rooliin ja hän tuo hyvin esille, kuinka Charity haluaa nähdä Barnumin saavuttavan unelmansa, vaikka samalla häntäkin jännittää, pystyykö hänen miehensä pitämään show'n hyvän maun rajoissa. Barnumilla ja Charitylla on kaksi tytärtä; Caroline (Austyn Johnson) ja Helen (Cameron Seely), jotka ovat innoissaan isänsä erikoisesta työstä. Johnson ja Seely sopivat osiinsa, vaikkeivät erityisemmin nousekaan esille näyttelijöinä.
     Barnumin "friikkisirkukseen" kuuluvia erikoisia ihmisiä ovat mm. parrakas nainen Lettie (Keala Settle), lyhytkasvuinen Charles (Sam Humphrey), trapetsitaiteilijasisarukset Anne (laulaja Zendaya) ja W. D. (Yahya Abdul-Mateen II), maailman lihavin mies (Daniel Everidge), sekä päästä varpaisiin karvainen Koirapoika (Luciano Acuna Jr.). Erikoisista henkilöistä esille pääsevät parhaiten parrakas nainen, josta on oivasti tehty "friikkien" johtaja, ja trapetsitaiteilija Anne. Spider-Man: Homecomingissa (2017) elokuvadebyyttinsä tehnyt Zendaya vakuuttaa näyttelijänä paljon paremmin tässä filmissä. Vaikka monet näistä hahmoista näkyvät usein, eivät he jää mieleen muuten kuin erikoisuuksiensa kautta. Heidän esittäjänsä eivät tee ihmeellistä työtä näyttelijöinä, mutta toimivat hyvin musikaalinumeroissa tanssijoina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Zac Efronin näyttelemä Barnumin yhteistyökumppani Phillip Carlyle, Rebecca Fergusonin näyttelemä ruotsalaislaulaja Jenny Lind, Paul Sparksin esittämä Barnumin show'ta tylyttävä kriitikko Bennett, Gayle Rankinin näyttelemä Britannian kuningatar Viktoria, sekä Fredric Lehnen ja Kathryn Meislen esittämät Charityn vanhemmat, jotka eivät hyväksy köyhästä perheestä tulevaa Barnumia tyttärensä mieheksi. Yllättäen Zac Efron tekee ehkä parhaimman roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, sillä hän ei ole vain esittelemässä itseään, vaan oikeasti yrittää vakuuttaa taidoillaan. Ferguson on erinomainen valinta arvokkaan Jenny Lindin rooliin. Hän ei kuitenkaan oikeasti laula, vaan sen homman hoitaa hienon äänen omaava Loren Allred.

The Greatest Showman on yksi vuoden 2017 yllätyselokuvista, ainakin itselleni. Vaikka olin pitänyt trailerista, voimakas mielipide-ero kriitikoiden ja kansan välillä jännitti minua paljon, jolloin en tiennyt, mitä odottaa elokuvalta. Uskoisin nyt olevani jossain siinä kriitikoiden ja tavallisten katsojien mielipiteiden välissä. Ymmärrän, mikä leffassa on häirinnyt kriitikoita, mutta ymmärrän myös, minkä takia jotkut suorastaan rakastavat filmiä ja veikkaan kummankin johtuvan siitä, että kyseessä on täysin puhdasta viihdettä. Elokuvan ei ole tarkoitus olla mitään erityisen syvällistä, vaan se on nimensä tavoin mahdollisimman hieno show. Mainostaessaan leffaa, näyttelijät ovat sanoneet, että The Greatest Showmanin on tarkoitus olla kuin Broadway-musikaali, mutta elokuvan muodossa ja sitä se todella on. Kaikkea korostetaan todella näyttävästi ja useista kohtauksista on luotu spektaakkeleja, jotta katsojat hurraisivat ja laulaisivat hahmojen kanssa. Siinä se onnistuu mielestäni erinomaisesti. Elokuvan tunnelma on loistokkaasti rakennettu. Se nostaa hymyn jatkuvasti huulille ja saa katsojan iloisen tunteen valtaan. Koskettaviakin kohtauksia leffasta löytyy ja ne toimivat yllättävän hyvin. Itse en yleensä itke leffojen aikana - enkä tosin itkenyt tämänkään aikana - mutta ymmärrän kyllä, jos monet muut itkevät surullisten hetkien aikana ja tiedänkin niin tapahtuvan.

Monet kriitikoista ovat kritisoineet elokuvaa sen takia, ettei se näytä P. T. Barnumin tarinaa niin kuin se oikeasti tapahtui. Itse en tiedä, mitä kaikkea sirkuksessa todella tapahtui, mutta olen ymmärtänyt, ettei se ollut läheskään yhtä hilpeää kuin millaisena tämä filmi touhun esittää. Mutta se ei kuitenkaan haittaa. Ei vain sen takia, etten tiennyt todellisuudesta, vaan koska elokuva ei koskaan väitä olevansa tarkka kuvaus historiallisista tapahtumista. Etenkin musikaaleihin tarvitaan paljon juurikin sitä "elokuvan taikaa" ja tästä sitä todella löytyy. The Greatest Showman on esitys, joka imaisee mukaansa ja saa iloitsemaan mukanaan ja suremaan mukanaan. Kliseet kuuluvat asiaan. Tapahtumien kaunistelu kuuluu asiaan. Sanoma erilaisuuden hyväksymisestä on niin korostettu, että se oikein tungetaan naamalle. Mutta se kuuluu asiaan! Ja olin iloinen, kuinka hienosti kaunistelu ja korostaminen sopi show'hun. Eniten iloitsin kuitenkin siitä, että edes kerran tällainen elokuva on tehty. En tiedä, milloin olen viimeksi nähnyt sellaisen teoksen kuin The Greatest Showman. En välttämättä koskaan. Vuosi sitten ilmestyi La La Land (2016), muttei se ollut samalla lailla show. Ei tämä elokuva erityisemmin tärisyttänyt maailmaani, mutta olen iloinen, miten positiivisesti se vaikuttaa muihin ihmisiin. Enkä edes muista, milloin olisin viimeksi ollut yhtä hilpeällä tuulella poistuessani leffateatterista.

Kyseessä tosiaan on musikaali, joten filmissä lauletaan paljon. Vaikka laulut eivät ole mitä muistettavimpia, toimivat ne todella hyvin leffan aikana. Pientä kritiikkiä annan siitä, että kappaleet olivat hieman liian moderneja elokuvaan, joka tapahtuu 1800-luvulla, mutta toisaalta viihdyin musikaalinumeroiden aikana niin paljon, etten voi kovin paljoa kritisoida ratkaisua. Aloituskappale "The Greatest Show" nappaa taidokkaasti katsojan mukaansa, mutta harmillisesti hahmojen esittelylaulu "A Million Dreams" kestää liian kauan, mitä pahentaa se, että kappaleesta kuullaan pätkä uudestaan lähes heti, kun se on vihdoin päättynyt. Showlaulu "Come Alive", ja Barnumin ja Phillipin yhteislaulu "The Other Side" toimivat leffaa katsoessa, mutta unohtuvat nopeasti, kun ne ovat päättyneet. Jenny Lindin esittämä "Never Enough" on vaikuttava ja hempeilybiisi "Rewrite the Stars" sisältää mukavan tunteen. Charityn "Tightrope" on kenties unohdettavin kappale, eikä toisaalta hengennostatushoilotus "From Now On" ole sen ihmeellisempi. Paras ja muistettavin laulu on Golden Globe -voittaja "This Is Me", jonka olen kuunnellut muutamaan otteeseen tätä arviota kirjoittaessani. Vaikka biisit eivät olleet pääasiassa mitä ihmeellisimpiä, olivat ne musikaalinumeroina tyylikkäitä (etenkin tanssien aikana) ja tarpeeksi vaikuttavia, jotta ihoni nousi pariin otteeseen kananlihalle ja sain kylmiä väristyksiä.

Musikaalin on ohjannut ensikertalainen Michael Gracey, joka on aiemmin tehnyt pienempiä töitä elokuvien puolella. Gracey osoittaa ensiyrityksellään taitavan mainion tunnelman luomisen ja hänellä on silmää tyylikkäälle filmille. The Greatest Showmanin käsikirjoituksesta vastaavat Jenny Bicks ja uuden Beauty and the Beast - Kaunottaren ja Hirviön (Beauty and the Beast - 2017) ohjaaja Bill Condon, jotka ovat tehneet pääasiassa hyvää työtä, vaikkakin parissa kohtaa tarina voisi kulkea eteenpäin hieman rauhallisemmin. Elokuva on kuitenkin kuvattu hienosti ja leikattu erinomaisesti. Tapahtumapaikat muuttuvat usein täydellisen sulavasti erilaisiksi, etenkin musikaalinumeroissa. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet loistotyötä läpi leffan, mutta maskeeraajat olisivat voineet nähdä hieman enemmän vaivaa. Parrakkaan naisen parta näyttää nimittäin joissain lähikuvissa todella epäaidolta. Valitettavasti tyylikästä visuaalista ilmettä latistavat todella digitaalisen näköiset elefantit, jotka ilmestyvät mukaan parissa kohtaa. Äänimaailma on kuitenkin upeasti luotu, ja John Debneyn ja Joseph Trapanesen säveltämät musiikit toimivat leffan taustalla.

Yhteenveto: The Greatest Showman tarjoaa mahtavan show'n, joka jättää hyvän mielen vielä pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Leffan tunnelma on erinomaisesti luotu, jolloin se saa iloitsemaan ja liikuttumaan oikeissa kohdissa. Parissa kohtaa tarinaa voisi kuljettaa eteenpäin hieman rauhallisemmin, mutta pääasiassa filmi on oivallisesti rytmitetty. Musikaalinumerot ovat suurimmaksi osaksi loistokkaita, vaikkakin niiden laulut eivät ole mitä muistettavimmat ja hieman liian modernit 1800-luvulla tapahtuvaan elokuvaan. Myös niiden tunnelma on kuitenkin niin taidokkaasti luotu, etteivät niiden ongelmat oikeastaan häirinneet leffaa katsoessa. Näyttelijät ovat mainioita osissaan; etenkin iloa pursuava Hugh Jackman, jonka näkee nauttivan täysillä esiintymisestä. Visuaalinen puoli on erittäin tyylikäs, jos diginorsuja ei lasketa mukaan. Ensikertalaiseksi ohjaaja Michael Gracey on tehnyt yllättävän mainiota työtä ja saa katsojan kiinnostumaan hänen tulevista projekteistaan. On upeaa, että tällainen elokuva on voitu tehdä, sillä näin innokkaita musikaaleja ei oikeastaan näe enää. Suosittelenkin The Greatest Showmania kaikille musikaalien ystäville. Se on valloittanut jo useiden sydämet ympäri maailman ja uskon sen vain jatkavan samaa rataa. Jos odotat tarkkaa kuvausta siitä, mitä P. T. Barnumin sirkuksessa oikeasti tapahtui, niin petyt varmasti, sillä elokuvaa ei ole tehty historiallinen tarkkuus mielessä. Nimensä mukaisesti kyseessä on viihdeshow ja hyvä niin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Greatest Showman, 2017, Twentieth Century Fox, TSG Entertainment, Chernin Entertainment