Pääosissa: Julia Roberts, Ayo Edebiri, Andrew Garfield, Michael Stuhlbarg, Chloë Sevigny, Lío Mehiel, Thaddea Graham ja David Leiber
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12
After the Hunt on Luca Guadagninon uusi elokuva. Nora Garrett työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Guadagnino ilmoitti tekevänsä sen pohjalta leffan alkuvuodesta 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja After the Hunt sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla tämän vuoden elokuussa. Nyt elokuva saapuu Suomeen ja itse olen odottanut sen näkemistä kiinnostuneena ohjaajan ja näyttelijäkaartin vuoksi. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa After the Huntin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Kun Yalen yliopistolla eräs opiskelijoista syyttää professoriaan seksuaalisesta ahdistelusta, arvostettu filosofian professori Alma Imhoff joutuu erikoiseen välikäteen.
Julia Roberts näyttelee Alma Imhoffia, filosofian professoria Yalen yliopistolla. Alma on ansioitunut urallaan ja häntä pidetään korkeassa arvossa niin opettajien kuin opiskelijoiden keskuudessa. Naisen asema kuitenkin horjuu, kun hänen oppilaansa Maggie (Ayo Edebiri) syyttää Alman kollegaa Hankia (Andrew Garfield) seksuaalisesta ahdistelusta eräiden illanistujaisten jälkeen. Vaikka Alma on naimisissa rakastavan miehensä Frederikin (Michael Stuhlbarg) kanssa, on naisella ollut jo pidemmän aikaa salasuhde Hankin kanssa. Nainen joutuukin pohtimaan, tukeeko salarakastaan, vai oppilastaan, potentiaalisesti vaarantaen uransa, jos hänen omat salaisuutensa paljastuvat. Roberts, Edebiri, Garfield ja Stuhlbarg ovat kaikki erittäin hyviä rooleissaan. Robertsista löytyy oikeaa arvokkuutta professorirooliinsa, Edebiri tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa ahdistusta, Garfield onnistuu olemaan niin hurmaava kuin lipeväkin ja Stuhlbarg varastaa show'n hupsuttelevana aviomiehenä, jolle toivoisi parempaa.
Elokuvassa nähdään myös Chloë Sevigny yliopistolla työskentelevänä tohtori Kim Sayersina. Sevigny suoriutuu parista kohtauksestaan passelisti, mutta harmillisesti hän joutuu tyytymään aika raakileeksi jäävään hahmoon.
Jopa taitavat elokuvantekijät kompastelevat toisinaan, etenkin jos puskevat uusia teoksia teattereihin kuin liukuhihnalta. After the Hunt on jo kolmas elokuva Luca Guadagninolta puolentoista vuoden sisällä mahtavan tennisdraama Challengersin(2024) ja erittäin mainion Queerin(2024) jälkeen ja selvästi heikoin tästä kolmikosta. Suurin syy tälle on Nora Garrettin kertakaikkisen kömpelö käsikirjoitus, joka kompuroi vaivaannuttavasti käsitellessään isoja ja ajankohtaisia aiheita. On jo lähtökohtaisesti omituinen idea työstää tarinaa opiskelijasta, joka syyttää professoriaan ahdistelusta, mutta kertoa koko tarina toisen professorin vinkkelistä. On toki kiinnostavaa nähdä, miten Alma suhtautuu tähän, sillä hän ei tiedä kumman puolelle hän haluaisi kohun keskellä asettua, osittain johtuen omasta menneisyyden traumastaan. Mutta kun leffa ryhtyy maalailemaan Almasta tarinan uhria, koska hän joutui ikävän tapauksen välikäteen, kulmat kohoilevat katsomossa yhä useammin.
Elokuvassa olisi ainesta herkulliseen psykologiseen trilleriin ja ajoittain seasta löytyy hyviä kohtauksia ja vahvoja kohtaamisia hahmojen välillä. Mutta leffan tapa käsitellä aiheitaan Me Too -liikkeestä patriarkkayhteiskuntaan on turhauttavan tönkköä, etenkin kun lopulta tuntuu, ettei leffalla kuitenkaan ole paljoa sanottavanaan, eikä tapahtumilla ole pahemmin vaikutusta keneenkään. Guadagninon ohjaus on myös omituisen kuivaa. Hän on venyttänyt napakan jännäridraaman ylipitkäksi, jolloin After the Hunt tuntuu toisinaan jopa laahaavan. Hyvät näyttelijät pelastavat sen, minkä pystyvät, mutta lopulta leffa jää harmillisen latteaksi ja ainakin toistaiseksi heikoimmaksi elokuvaksi Guadagninolta, jonka olen nähnyt.
Teknisestikin After the Hunt on ailahteleva teos. Elokuva on pätevästi kuvattu, mutta leikkaus on jäänyt turhan venytetyksi. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa ansiokkaasti, mutta äänimaailma oli omasta mielestäni häiritsevä, toisinaan jopa ärsyttävä. Erikoisena tehokeinona käytetty kellontikitys kävi hermoilleni, minkä lisäksi Nine Inch Nailsinakin tunnettujen Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit kuulostavat lähinnä siltä, että joku lapsi olisi päästetty ensi kertaa pimpottelemaan pianoa miten sattuu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
After the Hunt, 2025, Big Indie Pictures, Frenesy Film Company, Imagine Entertainment
Pääosissa: Rami Malek, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Julianne Nicholson, Caitríona Balfe, Danny Sapani, Jon Bernthal, Rachel Brosnahan, Barbara Probst, Marc Rissmann, Adrian Martinez ja Michael Stuhlbarg
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12
The Amateur perustuu Robert Littellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Jo kirjan ilmestymisvuonna julkaistiin kanadalainen elokuvasovitus The Amateur. Yhdysvaltalaisen adaptaation teko käynnistyi lähes 20 vuotta sitten, jolloin Hugh Jackman kiinnitettiin päärooliin. Alkuperäisistä suunnitelmista kuitenkin luovuttiin vuosien varrella ja lopulta Rami Malek nappasi pääroolin, kun alkuvuodesta 2023 elokuvan teko starttasi oikein tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja nyt The Amateur on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Littellin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvasovitusta, mutta kiinnostuin uudesta leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Amateurin sen ensi-iltapäivänä positiivisin mielin.
CIA:n kryptoanalyytikko Charlie Hellerin elämä romahtaa, kun hänen vaimonsa tapetaan terroristien hyökkäyksessä. Kun CIA ei vaikuta tekevän elettäkään syyllisten nappaamiseksi, kostonhimoinen Charlie päättää tappaa vaimonsa murhaajat itse.
Pääroolissa Charlie Hellerinä nähdään Rami Malek, jolle tietokoneneron esittäminen ei tule minään uutena juttuna - tekihän mies läpimurtonsa Mr. Robot -sarjassa (2015-2019). Malek istuukin rooliin täydellisesti ja vakuuttaa, kun Charlie kuulee suru-uutiset vaimostaan (Rachel Brosnahan) ja ajautuu kostonhimon tielle. Vaikka Charlie työskentelee CIA:lla, hän ei todellakaan ole mikään kentällä toimiva vakooja tai kylmäverinen tappaja, joten kostoreissu ei tule helppona nakkina tietokoneen takana istuvalle hissukalle. Malek tulkitsee erityisen mainiosti hahmonsa sisäistä moraalista pohdintaa, sillä hän ei toisaalta pysty riistämään toisen ihmisen henkeä, mutta samalla hän haluaa saada vaimonsa murhaajat hautaan.
Elokuvassa nähdään myös Julianne Nicholson CIA-johtaja Samantha O'Brieninä, Holt McCallany Charlien pomona Alex Moorena, Danny Sapani tämän oikeana kätenä Caleb Horowitzinä, Jon Bernthal CIA-agentti Jackson O'Brieninä, Laurence Fishburne Charlielle pikaisen kenttäkoulutuksen antavana Robert Hendersonina, sekä Caitríona Balfe salaperäisenä Inquilinena. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, joskin Bernthalin hahmo tuntuu hieman ylimääräiseltä. On jopa aika huvittavaa kuulla nimenomaan Bernthalin suusta repliikkejä siitä, että "ethän sinä nyt voi mennä noin vaan tappamaan vaimosi murhaajia", kun mieshän on parhaiten tunnettu perheensä kuolemaa kostavan Punisherin roolista Marvelin sarjoissa. On myös hassua, että Fishburne on markkinoinnissa nostettu isosti esille, sillä hänen ruutuaikansa jää lopulta aika vähäiseksi. Veikkaankin, että Charlien koulutusosiosta on saksittu leikkaushuoneen lattialle useita minuutteja Fishburnen kohtauksista.
Jos sinulla on ollut ikävä ysäritrillereitä, The Amateur voi toimia juuri sinulle. Itse pidin elokuvasta, ajoittain jopa aika paljonkin, vaikka sekaan mahtui joitain töksähtäviä ratkaisuja, kuten Bernthalin hahmo ja Charlien selvästi typistetty koulutus, kun tekijät taisivat hoksata, että itse kostoreissuun pääseminen kestää liian kauan. Kun Charlie vihdoin pääsee matkaan, elokuva nappaa hyvin otteeseensa ja onkin erittäin kiinnostavaa seurata tapahtumaketjun etenemistä. Kuten jo kerroin, Charlie ei tosiaan ole mikään kenttäagentti tai tappaja, joten hän on aikamoisen suorituksen edessä, jos hän mielii saada ehtoja terroristeja ja palkkatappajia hengiltä. Tappelukyvyttömyyttään mies kuitenkin paikkaa älykkyydellään ja mukana on joitain hyvin nokkeliakin hetkiä, kun Charlie keksii keinon hoitaa jonkun homman tai päästä pälkähästä. Tästä saadaan mukaan myös hyvää huumoria muutoin varsin ankean aihepiirin keskelle.
Lisäjännitettä elokuvaan tuo Charlien perässä oleva CIA, joka ei tietenkään tykkää siitä, että yksi heidän työntekijöistään on päättänyt käyttää heidän resurssejaan henkilökohtaiseen kostoretkeensä. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kaikilla CIA:ssa ei ole puhtaat jauhot pussissaan ja elokuvantekijät ovatkin onneksi tajunneet, että tämä olisi loppupään käänteenä aivan liian kliseinen ja asia tulee ilmi jo varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan yllättävää on, kuinka merkittävässä roolissa Suomi ja suomalaiset ovat elokuvan lopputuloksen kannalta. Tuskin elokuvaa on kuvattu sekuntiakaan lähelläkään Suomea, eikä työryhmässäkään ole välttämättä ollut ainuttakaan suomalaista, mutta kyllä sitä voisi silti torille lähteä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa James Hawes, jonka edellinen työ oli liikuttava draamaleffa One Life (2023). The Amateur ei ole yhtä vahva suoritus, mutta näyttää Hawesin taitavan myös jännärin. Ken Nolanin ja Gary Spinellin käsikirjoitus on oiva ja tuo hyvin selväksi sen, kuinka ihmisiä vahditaan nykyään ihan kaikkialla koko ajan. Teknisiltä ansioiltaankin The Amateur on mainio, vaikka leikkaus kaipaisikin joistain kohdista viilausta. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Amateur, 2025, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment, Joel B. Michaels Productions
Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb
Genre: draama, romantiikka, kauhu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 18
Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.
Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.
Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.
Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.
Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.
David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Tommy Lee Jones, Joseph Gordon-Levitt, David Strathairn, Lee Pace, Gulliver McGrath, Michael Stuhlbarg, Gloria Reuben, James Spader, Tim Blake Nelson, Jeremy Strong, Jared Harris, Walton Goggins, Hal Holbrook, Stephen Henderson, Jackie Earle Haley, Colman Domingo, David Oyelowo, Bill Camp, Elizabeth Marvel, Dane DeHaan, Lukas Haas ja Adam Driver Genre: draama, historia Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia Ikäraja: 12
Lincoln perustuu Doris Kearns Goodwinin historialliseen kirjaan Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln vuodelta 2005, mikä taas puolestaan pohjautuu Yhdysvaltain 16. presidentin, Abraham Lincolnin elämän viimeisiin kuukausiin. Jo vuonna 1999, kuusi vuotta ennen kirjan julkaisua Goodwin kertoi ohjaaja Steven Spielbergille opuksestaan ja Spielberg ilmoitti välittömästi hankkivansa sen elokuvaoikeudet. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin John Logan, joka korvattiin pari vuotta myöhemmin Paul Webbillä, joka taas puolestaan korvattiin Tony Kushnerilla. Aluksi Abraham Lincolnin rooliin pyydettiin Daniel Day-Lewisia, mutta hän ei suostunut elokuvaan, jolloin tilalle palkattiin Liam Neeson. Projektin kuitenkin venyessä vuosi vuodelta, Neeson jätti leffan ja lopulta Spielberg sai taivuteltua Day-Lewisin ottamaan roolin vastaan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein lokakuussa 2011 ja lopulta Lincoln sai maailmanensi-iltansa 8. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti taloudellisesti ja se voitti kriitikot puolelleen. Se sai jopa kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja lavastuksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti myös parhaan miespääosan palkinnon. Itse näin Lincolnin vasta vuotta tai kahta myöhemmin, kun katsoin sen vuokralta isoäitini kanssa. Pidin elokuvasta ja olen ostanut sen Blu-rayna, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Lincolnin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uusiksi ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
On vuosi 1865 ja Yhdysvaltojen pohjois- ja etelävaltiot ovat neljättä vuotta sisällissodassa. Presidentti Abraham Lincoln yrittää saada läpi lisäyksensä perustuslakiin, mikä kieltäisi orjuuden kokonaan Yhdysvalloissa, mutta tätä lisäystä vaikuttaisi kannattavan vain harvat edustajainhuoneella.
On hienoa, että Daniel Day-Lewis otti lopulta presidentti Abraham Lincolnin roolin vastaan, sillä on äärimmäisen vaikeaa kuvitella ketään parempaa rooliin. Jo ihan ulkonäkönsä puolesta Day-Lewis on saatu näyttämään kuin Lincolnin peilikuvalta. Välillä saattaa jopa unohtaa katsovansa näyttelijää esittämässä historiallista henkilöä, sillä tuntuu siltä kuin katsoisi todellista historiallista henkilöä. Day-Lewis kanavoi presidenttiä hämmästyttävän hyvin, eläytyen täysin roolinsa vietäväksi. Kaikki puhetavasta eleisiin ja ilmeisiin on todella tarkkaan harkittua, mutta silti luonnollista. Day-Lewis omaa upean läsnäolon, minkä ansiosta katsoja seuraa aina kuin lumottuna, kun hän on kuvassa. Näyttelijästä löytyy kykyä hallita suurtakin tilaa olemuksellaan ja jopa hänen pienet tekonsa ovat voimakkaita. Day-Lewis on saanut katseeseensa tietyn huolen, aivan kuin hän ihan oikeasti kantaisi koko Yhdysvaltojen taakkaa harteillaan. Täydellinen roolisuoritus ja ehdottomasti kaikkien palkintojensa arvoinen!
Vaikuttavat ja palkintoehdokkuuksia kahmineet roolityöt tarjoavat myös Sally Field Abrahamin vaimona Mary Lincolnina ja Tommy Lee Jones republikaanien kongressiedustajana Thaddeus Stevensinä. Field tulkitsee iskevästi Lincolnin vaimoa, joka elää ikävän onnettomassa suhteessa. Lincolnin pariskunnan välit ovat vaikeat ja Day-Lewis ja Field pääsevät häikäisemään, kun herran ja rouvan konfliktit purkautuvat. Tommy Lee Jones taas tarjoaa yllättäen filmin hauskimman roolityön kongressiedustajana, joka on todella naseva sanoistaan ja keksiikin mitä hilpeimpiä solvauksia orjuutta kannattavia demokraatteja vastaan. Karismaattinen Jones pitää katsojaa lumoutuneena silloin, kun Day-Lewis ei ole kohtauksessa mukana.
Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin lahjakkaita näyttelijöitä, kuten Star Wars -tähti Adam Driver radio-operaattorina, Fear the Walking Dead -sarjan (2015-) Colman Domingo, 12 Years a Slavessa (2013) näytellyt David Oyelowo ja The Amazing Spider-Man 2:sta (2014) tuttu Dane DeHaan sotilaina, Chernobyl-sarjan (2019) Jared Harris kenraalina, Succession-sarjasta (2018-) tuttu Jeremy Strong Lincolnin sihteerinä, Watchmenin(2009) Rorschachina tunnettu Jackie Earle Haley konfederaation varapresidenttinä, sekä Hobitti-trilogiassa (The Hobbit - 2012-2014) esiintynyt Lee Pace, usein roistoja esittävä Walton Goggins ja Call Me by Your Namessakin (2017) nähty Michael Stuhlbarg demokraattien kongressiedustajina. James Spader ja Tim Blake Nelson nähdään Bilbona ja Schellinä, jotka yrittävät auttaa Lincolnia 13. lisäyksen saamisessa perustuslakiin. Joseph Gordon-Levitt ja Gulliver McGrath taas tekevät oivaa työtä Lincolnin lapsina Robertina ja Tadina.
Sen lisäksi, että Lincoln on varsinaista hienojen näyttelijöiden juhlaa alusta loppuun, on se myös erittäin vaikuttava historiallinen teos. Toisin kuin voisi ehkä olettaa, Lincoln ei kerro nimikkohenkilönsä elämää syntymästä kuolemaan, vaan se keskittyy täysillä vain muutaman kuukauden ajanjaksoon, jossa sisällissota oli kiihtymässä, orjien vapautuminen vaakalaudalla ja presidentti epätoivoinen lisäyksensä hyväksymisestä. Väärissä käsissä filmi voisi olla vain pitkäveteistä ja puista politiikkaa, mutta Steven Spielberg on onnistunut loihtimaan aiheesta erittäin mukaansatempaavan teoksen, mikä tuntuu kahden ja puolen tunnin kestoaan lyhyemmältä. Yhdysvaltain edustajainhuoneella käytävät kiistat 13. lisäyksen hyväksymisestä ovat jopa jännittävämpää seurattavaa kuin filmin lyhyet sotakohtaukset. Spielberg onnistuu lataamaan äänestyskohtaukseen suuren jännitteen, jonka purkautumista katsoja odottaa hievahtamatta.
On kuitenkin selvää, että osa katsojista tulee varmasti kokemaan elokuvan tylsäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa on lähinnä iäkkäiden valkoisten herrojen pohdintaa heidän maansa menosta, historiasta ja tulevaisuudesta. Itse en kuitenkaan missään välissä kokenut näitä keskusteluja tylsiksi. Sen lisäksi, että keskustelijoiden näyttelijät ovat kaikki loistavia, on heille kirjoitettu dialogi esimerkillisen mainiota. Oli kyseessä sitten yksi Lincolnin liki maagisista monologeista, jolloin kamera kulkee hitaasti kohti elämänsä roolia tekevää Day-Lewisia tai mikä tahansa muu vuoropuhelu, minua kiinnosti aina, mitä kullakin on sanottavanaan. Erityisen kiinnostavaa on kuulla useiden eri osapuolten mielipiteitä samoista asioista. Jotkut saattavat olla orjuutta vastaan, mutta he silti epäröivät äänestää Lincolnin lisäyksen puolesta. Orjuuden kannattajien puheissa taas on kiinnostavaa tietää, mikä saa jonkun ajattelemaan niin? Mikä saa ihmisen kannattamaan toisten ihmisten alentamista?
Ainoa oikea ongelmani Lincolnissa liittyy sen loppuun ja kuinka elokuva käsittelee Abraham Lincolnin kohtalon. Jos joku tätä lukevista ei nyt syystä tai toisesta tiedä, kuinka Lincolnille käy, niin en sitä tässä nyt paljasta. Sanon vain, että tämän osan elokuvasta olisi voinut hoitaa paremmin. Filmi on muuten niin taiturimaisesti keskittynyt ja paneutunut aiheeseensa, että lopetus tuntuu turhan kiirehdityltä.
Spielbergin ohjaus on kaikin tavoin varmaa ja lahjakasta läpi filmin. Hän saa näyttelijöistään kaiken irti ja koukuttaa katsojan historiallisiin tapahtumiin mukaan. Osa koukuttavuudesta syntyy jo siitä, kuinka mestarillista työtä elokuvan lavastus- ja puvustustiimit tekevät. Vuoden 1865 Yhdysvallat on loihdittu näytölle huikean hyvin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näitä lavasteita ja asuja, jotka ovat upeiden näyttelijöiden yllä, kehtaakin taltioida tarkoin kamera-ajoin ja kuvakulmin. Hienoa kuvauksessa on, kuinka kameratyöskentely todella antaa voiman näyttelijöille, eikä Lincolnin voimakasta yksinpuhelua yritetä tehostaa useilla leikkauksilla. Day-Lewis tekee kaiken tarvittavan. Leikkaus on muutenkin tarkkaa. Äänimaailma on myös voimakkaasti rakennettu efekteistä Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin asti. Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti melodioillaan.
Yhteenveto:Lincoln on hieno historiallinen draamaelokuva, jossa Daniel Day-Lewis tekee kenties uransa upeimman roolisuorituksen. Näyttelijä katoaa täysin Abraham Lincolnin roolissa ja usein tuntuu siltä kuin katsoisi oikeaa presidenttiä kameran edessä. Day-Lewis uhkuu karismaa ja katsoja kuuntelee lumoutuneena joka ikisen repliikin, mitä hänellä on sanottavanaan. Filmi on muutenkin vaikuttavien roolisuoritusten juhlaa. Käsikirjoitus on vahva ja täynnä mielenkiintoisia keskusteluja. Pitkät dialogit kulkevat hujauksessa ja kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Draama on voimakasta, jännitystä löytyy ja sotakohtaukset ovat näyttäviä lyhyessä kestossaankin. Steven Spielberg osoittaa jälleen kerran lahjansa kameran takana. Tekninen puoli on läpikotaisin onnistunut. Kaiken kaikkiaan Lincoln on hieno filmi, jota voi suositella kaikille Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneille tai ihan vain upean näyttelemisen ihailijoille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lincoln, 2012, DreamWorks, Twentieth Century Fox, Reliance Entertainment, Participant, Dune Entertainment, Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Touchstone Pictures, Walt Disney Pictures
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Elizabeth Olsen, Xochitl Gomez, Benedict Wong, Rachel McAdams, Chiwetel Ejiofor, Julian Hilliard, Jett Klyne ja Michael Stuhlbarg
Genre: toiminta, fantasia, seikkailu, kauhu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Doctor Strange in the Multiverse of Madness on Marvelin elokuvauniversumin 28. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Ensimmäisen Doctor Strange -elokuvan (2016) osoittauduttua hitiksi, Marvel Studios ryhtyi heti suunnittelemaan jatkoa. Vuonna 2020 ohjaaja Scott Derrickson kuitenkin ilmoitti, että taiteellisten erimielisyyksien vuoksi hän ei enää jatka leffasarjan parissa ja niinpä hänen tilalle valittiin Sam Raimi. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden marraskuussa ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on pitänyt siirtää useaan otteeseen eteenpäin. Nyt Doctor Strange in the Multiverse of Madness saa vihdoin ensi-iltansa ja odotin elokuvaa innon ja pelon sekaisin tuntein. Mielestäni ensimmäinen Doctor Strange -filmi ei ole kovin kummoinen, mutta olen lämmennyt hahmolle pikkuhiljaa hänen esiinnyttyä muissa Marvelin elokuvissa, kuten Avengers: Infinity Warissa (2018) ja vastikään Spider-Man: No Way Homessa (2021). Elokuvan ympärillä liikkuvat villit huhut kasvattivat odotuksiani, vaikka samalla aloin pelätä, että leffasta tulisi varsinainen sekamelska. Meninkin jännittäen katsomaan Doctor Strange in the Multiverse of Madnessia sen ennakkonäytökseen päivää ennen ensi-iltaa. Samalla pääsin muuten näkemään ennakkoon trailerin kauan odotetusta Avatar: The Way of Water -elokuvasta (2022).
Doctor Strange ryhtyy auttamaan erikoisia kykyjä omaavaa America Chavezia ja päätyy seikkailulle halki multiversumin rinnakkaistodellisuuksien.
Spider-Man: No Way Homen jälkeen ei tarvinnut odottaa kuin muutama kuukausi, että pääsee näkemään Benedict Cumberbatchin jälleen tohtori Stephen Strangena. Hahmon esiinnyttyä useammassa muussa filmissä ensimmäisen oman elokuvansa jälkeen, hän pääsee vihdoin taas varastamaan valokeilan itselleen. Cumberbatch tekee tähän asti kenties parasta työtään Strangena, tulkiten hienosti hahmonsa monenlaisia puolia läpi leffan.
Kuten trailereista ja julisteista on voinut huomata, paluun tekevät myös Strangen taikurikaveri Wong (Benedict Wong), Strangen rakastama tohtori Christine Palmer (Rachel McAdams), sekä Wanda Maximoff, eli Scarlet Witch (Elizabeth Olsen), joka yrittää toipua WandaVision-televisiosarjan (2021) tapahtumista. Uutena hahmona taas esitellään Xochitl Gomezin näyttelemä America Chavez, joka tarvitsee Strangen apua multiversumin pelastamisessa. Wong, McAdams ja Olsenkin hoitavat paluun rooleihinsa onnistuneesti. Olsen tuo hahmoonsa paljon monimutkikkaita tunteita, Wandan koettua hurjia menetyksiä aiemmissa filmeissä ja omassa sarjassaan. McAdams pääsee paremmin esille kuin ensimmäisessä Doctor Strange -leffassa. Gomez hyppää pätevästi menoon mukaan mielenkiintoisen hahmonsa kanssa.
Kuten alussa kerroin, menin katsomaan Doctor Strange in the Multiverse of Madnessia hieman ristiriitaisin tuntein. Toisaalta odotin elokuvaa innolla, erityisesti kun sosiaalinen media on ollut täynnä varsin villejä teorioita siitä, ketä kaikkia hahmoja elokuvassa tultaisiin näkemään. Samalla olin kuitenkin peloissani, että elokuva rakentuisi täysin näiden potentiaalisten cameoiden varaan, eikä sillä olisi kunnollista tarinaa kerrottavanaan. Harmillisesti poistuessani teatterista tunteeni olivat yhä aika ristiriitaiset. Elokuvalla on onneksi oma kunnon kertomuksensa, joka pitää hyvin mukanaan läpi keston, mutta samalla kaikkien villien faniteorioiden jälkeen leffa tuntuu jopa todella vaisulta. Pari oivaa yllätystä mahtuu joukkoon, mutta jos menee katsomaan leffaa sillä odotuksella, että joka viides minuutti joku tunnettu Marvel-hahmo hyppää ruudulle, on tiedossa valtava pettymys.
Oma "pettymykseni" ei tosin niinkään johdu siitä, ettei elokuvassa nähdäkään sitä ja tätä ja tuota hahmoa, vaan koska se menee mielestäni paikoitellen aidan matalammista kohdista. Multiversumi-konsepti on äärimmäisen kiehtova ja se avaa loputtomasti portteja mitä mielikuvituksellisempiin maailmoihin, mutta elokuva ei oikein ota konseptista irti kuin pienen murto-osan. Multiversumi-ideaa on viime vuoden aikana tuotu mukaan niin Spider-Man: No Way Homessa kuin myös Disney+ -palvelun sarjoissa Loki(2021-) ja What If...? (2021-) ja mielestäni jokainen revitteli isommin kuin tämä elokuva. Ja kun filmin nimi on "Multiverse of Madness", itse jäin kaipaamaan sitä todellista hulluutta.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi huono elokuva. Ei todellakaan. Doctor Strange in the Multiverse of Madness on varsin mainio supersankariseikkailu, joka tarjoaa Marvelille tuttuun tapaan vauhdikasta menoa, hauskaa huumoria ja näyttävää toimintaa. Jos jotain todella ihailin, niin elokuvan tekijöiden luovuutta Doctor Strangen erilaisten taikojen kanssa. Tähän päälle filmistä löytyy yllättävänkin paljon kauhuelementtejä. Evil Dead -trilogiasta (1981-1992) tuttu ohjaaja Sam Raimi pääsee esittelemään taustojaan kauhutekijänä. Filmi pitää sisällään hieman karmivaa kuvastoa, kuten myös tehokkaita äkkisäikäytyksiä. Elokuva ei pelkää synkistellä ja koetella, kuinka pitkälle se voi mennä K12-ikärajansa kanssa. Hienointa kuitenkin on, että filmi onnistuu hyvin syventymään Strangen, sekä Wandan hahmoihin ja katsojana ymmärtää täysin, miksi kumpikin toimii filmin aikana kuten he toimivat.
Raimin rakentama tunnelma on erittäin oivallinen ja pitää hyvin katsojasta kiinni. Kauhun tunnelmia vain lisäävät Danny Elfmanin mainiot musiikit, joista löytyy karmivien pianoäänien lisäksi myös seikkailullista menoa. Michael Waldronin käsikirjoitus toimii kelvollisesti, mutta hän olisi voinut heittäytyä vielä luovemmaksi multiversumin tarjoamien mahdollisuuksien kanssa. Waldron on kuitenkin pitänyt tekstinsä tiiviinä, mitä tehostaa elokuvan reipas leikkaus. Kahden tunnin kestossa aika ei ehdi käydä pitkäksi, sillä turhaa täytettä ei oikeastaan mukaan mahdu. Filmi on todella tyylikkäästi kuvattu ja kameratyöskentelystä löytyy paljon Raimille ominaista kikkailua. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja erikoistehosteet ovat tietty vaikuttavat ja äänimaailma jytisee oivallisesti.
Yhteenveto:Doctor Strange in the Multiverse of Madness on oikein mainio supersankariseikkailu, mutta internetin villien ja innostavien teorioiden jälkeen lopputulos tuntuu väkisinkin pienoiselta pettymykseltä. Valtavaa cameo-tykitystä odottavien katsojien kannattaakin laskea odotuksiaan huomattavasti, vaikka parit oivat yllätykset mahtuukin mukaan. Itse koin pettymyksen lähinnä siitä, ettei elokuva tunnu ottavan kaikkea irti kiehtovasta multiversumikonseptistaan. Se tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia, mutta leffa hyödyntää vain ripausta. Tarina on kuitenkin varsin toimiva ja elokuva kulkee reippaasti eteenpäin. Kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Taistelukohtaukset ovat tyylikkäitä ja nimikkosankarin taikakykyjä hyödynnetään erittäin luovasti pitkin leffaa. Seasta löytyy toimivaa huumoria, mutta kenties parasta on kuitenkin ohjaaja Sam Raimin kauhumainen leikittely. Kyseessä on selvästi Marvelin elokuvauniversumin karmivin ja kenties jopa synkin osa. Teknisiltä ansioiltaan leffa on tietty huippuluokkaa, varsinkin Raimille ominaisten kamerakikkailujen kanssa. Suurten ennakko-odotusten ja huhujen jälkeen Doctor Strange in the Multiverse of Madness tuotti pienoisen pettymyksen itselleni, mutta siitä huolimatta kyseessä on todella kelvollinen leffa, jonka katsoo mielellään uudestaankin.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Doctor Strange in the Multiverse of Madness, 2022, Marvel Studios
Ohjaus: Martin Scorsese Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law Genre: seikkailu, draama Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 7
Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.
Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.
Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa. Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona. Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista(Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.
Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien(Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.
Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.
Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.
Yhteenveto:Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil
Ohjaus: Barry Sonnenfeld Pääosissa: Will Smith, Josh Brolin, Tommy Lee Jones, Jemaine Clement, Emma Thompson, Michael Stuhlbarg, Mike Colter, Michael Chernus, Bill Hader, David Rasche, Alice Eve ja Will Arnett Genre: scifi, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 12
"The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustuva scifikomedia Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002) ei kuitenkaan voittanut kriitikoita puolelleen, eikä ollut yhtä menestynyt filmi kuin edeltäjänsä. Toisen osan kuvauksissa kehkeytyi silti jo ajatus kolmannesta leffasta, kun päätähti Will Smith ehdotti ohjaaja Barry Sonnenfeldille, että seuraava osa voisi sisältää aikamatkustusta. Toisen osan toivottua heikompi menestys ja Sonnenfeldin riidat Sony-yhtiön kanssa kuitenkin hankaloittivat sarjan jatkamista. Lopulta erimielisyydet saatiin kuitenkin selvitettyä ja vuonna 2009 ilmoitettiin, että sarjan kolmannen osan teko lähtee liikkeelle. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2010, ennen kuin käsikirjoitusta oli edes tehty loppuun saakka! Tekijät kehittivät tarinaa eteenpäin kuvausten aikana ja lopulta leffa saatiin purkkiin ja loppukeväästä 2012 Men in Black 3 sai ensi-iltansa. Elokuva menestyi paremmin kuin sarjan aiemmat osat, muttei saanut erityisemmin kehuja kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta myöhemmin vuokralta. Pidin filmiä viihdyttävänä ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jonkinlaista jatkoa elokuvalla Men in Black: International (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Men in Black - miehet mustissa ja MIIB - Miehet mustissa 2!
Vaarallinen boglodiitti Elukka-Boris pakenee Kuun vankilasta kostaakseen agentti K:lle, joka passitti hänet sinne yli 40 vuotta aiemmin. Boris matkaa ajassa vuoteen 1969 ja tappaa K:n, sekoittaen aikajatkumon, jolloin vain agentti J muistaa K:n olemassa olon. Agentti J:n täytyy myös matkata vuoteen 1969, pelastaakseen agenttiparinsa hengen.
Will Smith ja Tommy Lee Jones tekevät kymmenen vuoden tauon jälkeen paluun rooleihinsa agenteiksi J ja K. Tauko on selvästi tehnyt hyvää, sillä molemmat suoriutuvat paremmin kuin MIIB - Miehet mustissa 2:ssa. Jones ei tosin paljoa pääse tekemään, sillä Elukka-Boris tappaa K:n heti leffan alussa, jolloin kyseessä on entistä selvemmin Will Smithin show. Smith parantaa paljon tasoaan edellisestä osasta ja löytää saman meiningin kuin ensimmäisessä elokuvassa. J:stä on vuosien varrella noussut ylimmän luokan agentti, mutta hahmo ei ole muuttunut tylsemmäksi, vaan läppä lentää samaa tahtia ja kaiken kokemansa jälkeenkin J hämmästelee yhä avaruuden ihmeitä. Vaikka Jonesin esittämä K kuolee, on hahmo isosti mukana leffassa, sillä vuonna 1969 nähdään nuori K, jota näyttelee Josh Brolin. Brolin on ehdottomasti yksi elokuvan parhaimmista asioista, sillä hänen ollessa ruudulla tuntuu todella siltä kuin katsoisi nuorta Tommy Lee Jonesia. Brolin on tainnut tarkkailla Jonesin työtä pitkään ja hartaasti, sillä niin täydellisesti hän kanavoi Jonesin maneereja ja ilmeitä. Brolin on hämmästyttävän hyvä leffassa, minkä lisäksi hänen hahmonsa, nuori K on mielenkiintoinen tapaus, sillä hän on vielä hieman rennompi kuin vanha K. Elokuvan päävihollisena, Elukka-Boriksena nähdään Jemaine Clement, joka onnistuu tekemään hahmostaan uhkaavan ja karmivan, vaikka vetääkin homman parissa kohtaa yli. Elukka-Boris on vaarallinen tappaja, joka on erittäin oivallinen vastus sankareille ja tuo jännitettä siitä, pystyykö J sittenkään onnistumaan tehtävässään. Leffassa nähdään myös Emma Thompson Miehet mustissa -järjestön uutena johtajana O:na, Michael Chernus aikamatkustuslaitteen omistavana Jeffrey Pricena, sekä Michael Stuhlbarg viidennen ulottuvuuden olentona, Griffininä, jolle aika toimii täysin eri lailla kuin ihmisille. Hahmo on tavallaan mielenkiintoinen, mutta samalla myös todella ärsyttävä. Stuhlbargin lapsenomainen innostus ja tapa puhua eivät oikein toimi, minkä lisäksi hahmolle kirjoitetut repliikit pistävät välillä katsojan pyörittelemään silmiään. Thompsonista sen sijaan löytyy arvokkuutta johtohahmoksi ja yhtä myötähäpeällistä ääntelyä lukuunottamatta hän on mainio valinta rooliinsa.
Men in Black 3 ei ole mikään erityisen ihmeellinen elokuva, mutta todella laimean toisen osan jälkeen tämä tuntuu isolta parannukselta. Filmin tarina on huomattavasti koukuttavampi, aikamatkustuksen tuodessa erittäin kiehtovan lisäyksen mukanaan. Elukka-Boris on paljon parempi pahis kuin huonosti näytelty Serleena. Leffan puitteetkin ovat laadukkaammat, eikä leffa tunnu TV-elokuvalta kuten MIIB - Miehet mustissa 2. Alkuperäisen Men in Black -elokuvan tasolle ei valitettavasti päästä, mutta on Men in Black 3 oikein viihdyttävät tunti ja kolme varttia, vaikkei se tulekaan ilman heikkouksia. Jotkut vitsit eivät toimi ja jotkut hetket ovat myötähäpeällisen lapsellisia. Griffin ei mielestäni toimi ja siksi itseäni häiritsee suuresti, kuinka isossa osassa hahmo on. Taistelut eivät tarjoa mitään vau-elämyksiä tai jännitystä, mutta niitä katsoo ihan mielellään. Will Smithin ja Josh Brolinin välinen kemia on elokuvan parempaa antia. On todella veikeää nähdä, kuinka J tapaa nuoren K:n ja kuinka he päätyvät hoitamaan tehtävää yhdessä, kun J on tuntenut vanhan K:n vuosia, mutta tämä K ei ole koskaan tavannutkaan J:tä. J:n täytyy siis tehdä häneen vaikutus, yrittäen samalla selvittää, mikä on tehnyt K:stä niin yrmyn äijän. Heidän ansiosta hymy nousee huulille samaan tapaan kuin ensimmäistä Men in Blackia katsoessa. Tekijät ovat selvästi luottaneet Smithin ja Brolinin toimivan yhdessä ja hyvä niin, sillä kaksikko on aivan mahtava. Panoksia kasvatellaan mukavasti kohti huipennusta ja lopputaisto Elukka-Borista vastaan on erittäin viihdyttävää seurattavaa. Loppupäässä leffa myös hieman testailee, kuinka paljon katsoja on elokuvien varrella alkanut välittämään näistä hahmoista ja onnistuu tarjoamaan yllättävänkin liikuttavan kohtauksen.
Kahden aiemman osan tavoin tämänkin Men in Black -leffan on ohjannut Barry Sonnenfeld. Sonnenfeld on päässyt paljon paremmin juttuun takaisin mukaan kuin toisessa osassa ja pääseekin välillä tunnelman kanssa lähelle ensimmäistä osaa. Etan Cohenin aikamatkustuskäsikirjoitus on koukuttava, mutta huumoripuoli ei Cohenilta oikein suju. Men in Black 3 on muuten oivallisesti kuvattu, mutta mukaan mahtuu parissa kohtaa kummallisesti sommiteltuja lähikuvia. Leikkaus on sujuvaa ja valaisun avulla kaikesta on tehty mahdollisimman kirkasta - kenties välillä liiankin, jolloin mukaan tulee keinotekoisuuden tuntua. Lavasteet ja asut ovat tuttuun tapaan tyylikkäät, minkä lisäksi erilaiset avaruuden olennot ovat hienosti luotuja maskeerausten ja digiefektien avulla. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu ääniefekteistä Danny Elfmanin sävellyksiin asti.
Yhteenveto:Men in Black 3 on selvä parannus laimean MIIB - Miehet mustissa 2:n jälkeen, muttei ole mikään erityisen ihmeellinen filmi, eikä nouse sarjan aloitusosan tasolle. Kelpo scifikomediana tätä katsoo kuitenkin mielellään. Will Smith on hyvässä vedossa agentti J:nä ja vaikkei Tommy Lee Jones esiinny leffassa kauaa, korvaa Josh Brolin hänet täydellisesti nuorena K:na. Smithin ja Brolinin kemia iskee täysillä yhteen ja heidän seikkailunsa nappaa heti mukaansa. Aikamatkustustarina on kiinnostava lisäys sarjaan ja se luo hyvää huumoria. Valitettavasti mukaan mahtuu myös paljon kehnoja ja typeriä vitsejä, jotka aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Esimerkiksi Griffin on hahmona kiinnostava, mutta häntä esittävä Michael Stuhlbarg on ärsyttävä ja oudon lapsellinen roolissa. Jemaine Clementin näyttelemä Elukka-Boris on mainio pahis ja luo koukuttavia vaaratilanteita päähenkilöille. Erityistä jännitystä leffasta ei löydy, mutta lopussa elokuva yllättää koskettavuudellaan. Visuaalisesti elokuvasta löytyy hienoja puolia, mutta myös heikompia efektejä. Jos siis pidit sarjan ensimmäisestä elokuvasta (tai miksei myös toisestakin), kannattaa Men in Black 3:kin vilkaista. Seuraavaksi sitten nähdään, kuinka Tessa Thompson ja Chris Hemsworth toimivat sarjan uusina tähtinä. Men in Black: Internationalista lisää sitten ensi viikolla...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black 3, 2012, Columbia Pictures Corporation, Hemisphere Media Capital, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation, Imagenation Abu Dhabi FZ
Ohjaus: Guillermo del Toro Pääosissa: Sally Hawkins, Richard Jenkins, Michael Shannon, Octavia Spencer, Doug Jones, Michael Stuhlbarg, Nick Searcy ja David Hewlett Genre: fantasia Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 16 Ohjaaja Guillermo del Toro keksi The Shape of Waterin idean vuonna 2011, ollessaan aamiaisella kirjailija Daniel Krausin kanssa. Idea sai paljon vaikutteita yhdestä del Toron lapsuudensuosikista, Mustan laguunin hirviöstä (Creature from the Black Lagoon - 1954) ja kun del Toro valittiin ohjaamaan siitä uudelleenfilmatisointi, hän ehdotti yhtiölle ideoitaan aamiaiselta. Yhtiö ei kuitenkaan pitänyt niistä, jolloin del Toro päätti toteuttaa ideansa omillaan. Hän kirjoitti käsikirjoituksen, kasasi työryhmän ja roolitti näyttelijät, ja kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016. The Shape of Water sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2017 ja sitä on näytetty sen jälkeen useissa eri leffatapahtumissa, kunnes se sai teatterilevityksen Yhdysvalloissa joulukuun lopussa. Moniin muihin maihin, kuten Suomeen, leffa saapuu vasta nyt vuoden 2018 puolella. Innostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Pidän todella paljon del Toron fantasiapainotteisista teoksista Hellboy (2004), Hellboy II: The Golden Army (2008) ja Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006), joten odotin innolla, mitä tämä uusi filmi tarjoaisi. Kiinnostukseni kasvoi, kun aloin kuulla, kuinka paljon The Shape of Wateria kehutaan ja kun se alkoi yllättäen saamaan isoja palkintoehdokkuuksia. Siinä vaiheessa, kun filmi sai KOLMETOISTA Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras naispääosa, paras käsikirjoitus, paras musiikki ja paras kuvaus), tiesin, että nyt on kyseessä yksi viime vuoden kovimmista elokuvatapauksista. Tammikuun viimeisenä päivänä koitti viimein se hetki, kun pääsin katsomaan The Shape of Waterin. Ja olihan se hieno!
Mykkä Elisa työskentelee siivoojana tutkimuslaitoksessa. Siellä hän kohtaa yhden tutkimuskohteista, erikoisen vesiolennon, jonka kanssa Elisa muodostaa lujemman yhteyden kuin kenenkään ihmisen kanssa.
Elisana nähdään Sally Hawkins, joka on aivan huikea roolissaan! Hawkinsin hahmo on tosiaan mykkä, minkä takia näyttelijä joutuu keksimään erilaisia tapoja esittää tunteita ilman sanoja. Hawkins on erinomainen alusta loppuun, eikä ole mikään ihme, että hän on napannut itselleen ainakin Oscar-ehdokkuuden. Hän tuo upeasti esille Elisan jatkuvan unelmoinnin ja yllättäen myös voimakkaan seksuaalisuuden, mutta tekee sen täysin normaalisti, jolloin se yllättää katsojan vain alussa, kun sellaista ei osaa odottaa. Jo se tekee Elisasta kiehtovan, ettei fantasiasaduissa yleensä nähdä siivoojaa päähenkilönä. Erikoisen vesiolennon roolissa esiintyy Doug Jones, joka on useita kertoja aiemminkin näytellyt voimakkaasti maskeerattuja, kummallisia otuksia. Jones sopii hommaan täydellisesti pituutensa ja kykynsä liikutella vartaloaan outoihin asentoihin ansiosta. Guillermo del Toron filmeissä Jones on nähty esimerkiksi Pan's Labyrinthin satyyrinä ja Hellboy-leffojen Abe Sapienina. Vaikka jälkimmäinen on myös outo vesiolento, onnistuu Jones tekemään otuksista erilaiset. Siinä missä Abe on sivistynyt ja tarkka liikkeissään, on The Shape of Waterin vesiolento hyvin eläimellinen. Se saattaa antaa koskettaa, jos luottaa johonkin ihmiseen, mutta se saattaa myös hyökätä, jos kokee jonkun uhkana, minkä lisäksi se ihmettelee ja tutkii uusia asioita. Olennolle on luotu kiehtova persoona ja se on aina ilo nähdä valkokankaalla.
Vaikka mukana onkin erikoinen vesiolio, elokuvan todellinen hirviö on Michael Shannonin näyttelemä laitoksen turvapäällikkö Strickland. Hän ei nimittäin näe olentoa minään muuna kuin luonnonoikkuna, jonka voi noin vain paloitella tutkittavaksi. Strickland ei ymmärrä, että otuksella voisi olla tunteita, vaan kohtelee sitä kuin jotakin todella iljettävää. Vihattavamman hahmosta tekee se, että hän kohtelee myös ihmisiä huonosti; jopa vaimoaan (Lauren Lee Smith) ja lapsiaan. Vaikka Stricklandia suorastaan inhoaa, on Shannonin roolisuoritus niin mahtava, että häntä katsoo mielellään. Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Elisan taiteilijanaapuri Giles (toista kertaa Oscar-ehdokkaana oleva Richard Jenkins) ja Elisan työkaveri Zelda (kolmatta kertaa ehdolla oleva ihanan mahtava Octavia Spencer). Zeldan ja Gilesinkin roolit ovat tärkeät, ja on hienoa, miten heille on luotu persoonaa eri tavoin. Zelda selittää ongelmistaan aviomiehensä (Martin Roach) kanssa ja tuo samalla hieman huumoria mukaan, kun taas Giles yrittää kaupitella maalauksiaan, jotta voisi saada taas kunnon töitä. Jenkins on oikein mainio ja lämminhenkinen Elisan naapurina, jonka seksuaalinen suuntautuminen tuodaan oivallisesti esiin. Spencer on tuttuun tapaansa loistava roolissa kuin roolissa ja mielestäni olisi vihdoin aikaa pistää Spencer ison filmin päärooliin, sillä sen hän olisi jo ansainnut. Leffassa nähdään myös Michael Stuhlbarg vesiolentoa tutkivana tohtori Hoffstetlerinä, Nick Searcy yrmyilevänä kenraali Hoytina ja David Hewlett hieman hömelönä ex-turvapäällikkö Fleminginä. Kolmikosta parhaiten esille pääsee mainio Stuhlbarg, jonka hahmo on tärkeä ja todella kiinnostava.
The Shape of Waterin juoni ei sinänsä ole mitään uutta ja tajunnanräjäyttävää. Ihmispäähenkilö tapaa erikoisen olennon ja he tutustuvat, samalla kun ilkeä armeijaan liitännäinen mies haluaa pitää olion itsellään, minkä takia päähenkilön täytyy tehdä kaikkensa suojellakseen uutta ystäväänsä. Tällainen on nähty jo useasti aiemmin, mutta erilainen ja erikoinen lähestymistapa, sekä yllättävät hetket tekevät tästä filmistä ainutlaatuisen ja ennen kaikkea upean teoksen. The Shape of Water ei ole turhaan ehdolla kolmestatoista Oscar-palkinnosta; se todella on yksi vuoden 2017 parhaista elokuvista! Del Toron tutun tyylin mukaisesti kyseessä on fantasiasatu aikuisille, jonka sisältö on kaunis niin visuaalisesti kuin tunnelmallisestikin. Filmi sijoittuu 1960-luvun alkuun ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu aivan mielettömän hienosti. Tyyli on toteutettu niinkin hienosti, että tavallaan leffa voisi ihan hyvin olla 1960-luvulta. Taustalla soi usein klassista musiikkia tai sen ajan kipaleita, jotka pitävät katsojan kiehtoutuneena, samalla kun katselee lumoutuneena upeita lavasteita. Kontrasti Elisan ja Gilesin lämpimien asuntojen ja kylmän kolkon tutkimuslaitoksen välillä on täydellinen. Leffaan on muutenkin tehty kylmältä tuntuva maailma, jolloin Elisan ja vesiolennon välinen rakkaus tuo katsojalle tarvittavaa lämpöä.
Kyseessä nimittäin on rakkaustarina - hyvin kummallinen sellainen, vaikka edelleen myös erittäin kaunis. The Shape of Waterin rakkaustarina ihmisen ja olion välillä erottuu oivallisesti esimerkiksi Kaunottaresta ja hirviöstä (Beauty and the Beast - 1991), jossa Hirviökin on todellisuudessa ihminen ja King Kongista (1933), jossa rakkaustarina on lähinnä henkistä. Tässä romanssi saattaa nimittäin mennä yllättävänkin fyysiseksi... Kuten jo sanoin, Elisa on hyvin seksuaalinen henkilö, mikä johtaa asioihin, joita ei yleensä näe romanttisissa fantasiasaduissa. Kun tähän puoleen tottuu (mikä tapahtuu onneksi nopeasti), tuntuu se täydelliseltä piristysruiskeelta tutulle tarinalle. Mukana on myös toinen yllättävä, kummallinen ja herkkä kohtaus, mustavalkoinen sellainen, joka saattaa naurattaa tai itkettää tai molempia. Mukaan on saatu erinomaista koskettavuutta, jolloin herkimmät katsojat saattavat helposti huomata kyynelien valuvan poskea pitkin. Se ei toisaalta tule minään yllätyksenä. Hyvin varhaisessa vaiheessa elokuvaa voi arvata, että kyseessä on koskettava teos. On upea ratkaisu, että Elisa on mykkä, sillä kun hän ja olento eivät pysty puhumaan, heidän täytyy näyttää tunteensa toisiaan kohtaan eri tavoin. Tämä on hienosti toteutettu, minkä lisäksi katsoja ymmärtää saman tien, miksi pari lähentyy niin nopeasti. Kuten Elisa tunteikkaasti viittoo Gilesille, olento ei ymmärrä Elisan puutteita, vaan on ensimmäinen, jolle Elisa on täydellinen sellaisenaan. Olento taas välittää Elisasta nopeasti sen takia, että Elisa näkee siinä paljon muutakin, kun muut vain kohtelevat sitä kuin hirviötä.
Jos The Shape of Waterista pitäisi sanoa virheitä tai ongelmia, niin omasta mielestäni niitä ovat lähinnä ihan pienesti laahaava toinen puolisko ja todella ennalta-arvattava loppuratkaisu. On lopetuskin kyllä kaunis, mutta itseäni silti häiritsi, kuinka sen tapahtumat kykenee kuvittelemaan liiankin helposti mielessä ennen kuin ne tapahtuvat. Niiden lisäksi olisin kaivannut mukaan hieman kauhua, kun mukana nyt kerran on se hirviö - ihan sama pitääkö monsterina vesiolentoa vai Stricklandia. Oivallista jännitystä kyllä löytyy, sekä yllättäviä raakuuksia, mutta niitä olisi voinut viedä hieman eteenpäin. Tai sitten elokuvassa on ihan tarpeeksi kauhua 1960-luvulle. Leffoista päätellen silloin pystyi luomaan pelkoa paljon yksinkertaisemmin tavoin. Joka tapauksessa: muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta The Shape of Water on loistava, kaunis, koskettava, jännittävä, lapsille aivan liian raaka, hieman jopa hauska, erikoisen seksikäs ja todella näyttävä filmi.
Guillermo del Toro on varsinainen satusetä aikuisille. Parin hudin (Pacific Rim, 2013 ja Crimson Peak, 2015) jälkeen on suuri ilo huomata, että herra pystyy yhä varmoihin hitteihin. Del Toro on todellinen mestari synkkien mutta kauniiden fantasiamaailmojen luomisessa, minkä Hellboyt ja Pan's Labyrinth ovat osoittaneet. Hän taitaa myös oikeat tunnelmat, minkä lisäksi hänen työstämänsä käsikirjoitus yhdessä Vanessa Taylorin kanssa on kliseistään huolimatta todella hyvä. Kuten jo sanoin, visuaalisesti elokuva on huikean näyttävä. The Shape of Water on kuvattu todella tyylikkäästi, minkä lisäksi sen valaisu ja värimäärittely ovat osuneet maalitauluunsa. Leikkaus on taidokasta, minkä lisäksi äänimaailma on hienosti toteutettu. Tutkimuslaitoksen lavasteet ovat käsittämättömän upeat, etenkin Stricklandin toimisto ja suurella altaalla varustettu tila, missä vesiolentoa pidetään. Tästä päästäänkin vesiolennon toteutukseen. Se näyttää nimittäin täydelliseltä. Otuksesta huomaa, että se on puvustuksen ja maskeerausten avulla tehty, eikä mikään tietokone-efektien lopputulos, jolloin se vaikuttaa pelottavan todelliselta. Onkin kummallista, ettei leffa saanut Oscar-ehdokkuutta maskeerauksestaan. Onneksi säveltäjä Alexandre Desplat sai kuitenkin ehdokkuuden musiikeistaan, jotka lisäävät ajan henkeä, sekä tarinan jännitystä, kauneutta ja viihtyisyyttä.
Yhteenveto:The Shape of Water on upean kaunis satuelokuva aikuisille. Sen juoni ei ole mitä originaalein, mutta sen erilainen lähestymistapa tekee siitä ainutlaatuisen teoksen, jota saatetaan tulevaisuudessa pitää fantasiaklassikkona. Leffaan luotu ajankuva on aivan mielettömän taidokkaasti toteutettu, jolloin 1960-luvun henki välittyy täydellisesti katsojille. Muutenkin filmin tunnelma pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja se onnistuu naurattamaan, jännittämään ja koskettamaan syvästi. Elisan ja vesiolennon rakkaustarina on erinomaisesti kerrottu, ja on täydellinen ratkaisu, ettei Elisa voi puhua, jolloin päästään yhteen elokuvanteon tärkeimpään sääntöön: näytä, älä kerro. Näyttelijät ovat huikeita läpi elokuvan; etenkin Sally Hawkins Elisana ja Michael Shannon inhottavana Stricklandina. Myös vesiolentoa esittävää Doug Jonesia täytyy kehua toistamiseen, sillä hän herättää olion täydellisesti eloon, mihin ovat vaikuttaneet paljon myös hämmästyttävät taitavat maskeeraus- ja puvustustiimit. Muutenkin leffan tekninen toteutus on näyttävä ja Alexandre Desplat voisi minun puolestani voittaa Oscarin sävellyksistään. Ohjaaja Guillermo del Toro on saanut aikaiseksi (omasta mielestäni) uransa toiseksi parhaimman filmin heti Pan's Labyrinthin jälkeen! Muutamista vioistaan huolimatta The Shape of Water on erinomainen elokuva, jonka katsomista suosittelen kaikille del Toron faneille, sekä fantasia- ja/tai romantiikkaelokuvista pitäville. Kissaihmisille, kuten itselleni, leffasta löytyy yksi aivan liian tuskallinen kohtaus, mikä herätti itsessäni muutamaksi sekunniksi suurta vihaa, mutta silti pidän elokuvaa yhtenä viime vuoden parhaimmista, enkä malta odottaa, että näen sen uudelleen!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Shape of Water, 2017, Bull Productions, Double Dare You, Fox Searchlight Pictures
