Arvostelu: Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful - 2013)

MAHTAVA OZ

OZ THE GREAT AND POWERFUL

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz, Zach Braff, Joey King, Tony Cox, Bill Cobbs, Abigail Spencer ja Bruce Campbell

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Oz the Great and Powerful, eli suomalaisittain Mahtava Oz pohjautuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan (The Wizard of Oz - 1900) ja se toimii esiosana vuoden 1939 elokuvalle Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Walt Disney halusi jo 1900-luvun alussa tehdä elokuvan Baumin kirjan pohjalta, mutta Baum myikin kirjan elokuvaoikeudet Metro-Goldwyn-Mayerille. Vasta vuonna 1954 Disney sai hankittua oikeudet itselleen ja teki elokuvat Oz - ihmeiden maailma (Return to Oz - 1985) ja Muppettien Ihmemaa Oz (The Muppet's Wizard of Oz - 2005). 2000-luvulla Mitchell Kapner ryhtyi suunnittelemaan esiosatarinaa Ihmemaa Ozille ja sai tuottaja Joe Rothin innostumaan ideasta. Vuonna 2009 Disney päätti tehdä elokuvan Kapnerin idean pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja niiden aikana tekijät kohtasivat jatkuvia haasteita, sillä vuoden 1939 elokuvan ikonisten elementtien oikeudet kuuluivat Warner Brosille, joka ei antanut Disneylle lupaa käyttää niitä. Kierrellen ja kaarrellen filmin saatiin silti valmiiksi ja lopulta Mahtava Oz sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse kävin katsomassa Mahtavan Ozin koulukavereideni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Pidin filmistä ja olen tainnut katsoa sen kertaalleen uudestaan, mutta viime kerrasta on useampi vuosi aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Vuonna 1905 kansasilainen huijaritaikuri Oscar Diggs joutuu pyörremyrskyn kouriin ja kun myrsky laantuu, Oscar huomaa päätyneensä taianomaiseen Oziin. Ozin väki uskoo ennustukseen, jonka mukaan suuri velho saapuu pelastamaan heidät pahalta noidalta ja he luulevat Oscarin olevan se velho.

Robert Downey Jr:n ja Johnny Deppin kieltäydyttyä roolista, James Franco valittiin näyttelemään Oscar Zoroaster Phadrig Isaac Norman Henkle Emmannuel Ambroise Diggsiä tai yleisölle ihan vain Ozia, mahtavana taikurina esiintyvää huijaria, joka päätyy elämänsä seikkailulle ihmemaahan, joka on myös nimeltään Oz. Yritän arvosteluissani antaa näyttelijöiden yksityiselämän olla vaikuttamatta mielipiteeseeni heidän roolisuorituksista. En silti elokuvan alkupäässä voinut olla miettimättä Francoon kohdistuneita ahdistelusyytöksiä, kun hänen hahmonsa yrittää kerta toisensa perään huijata naisia sänkyyn "taikatempuillaan". Tästä huolimatta Franco tekee mielestäni hyvää työtä leffassa. Hän tulkitsee oivallisesti hahmoa, joka yrittää jatkuvasti puijata tietään kohti suuruuksia, mutta joka onneksi alkaa matkansa varrella oppimaankin jotain.

     Elokuvassa nähdään myös Mila Kunis Theodora-noitana, jonka Oscar ensimmäisenä tapaa Ozissa, Rachel Weisz Evanora-noitana, joka hallitsee Smaragdikaupunkia, Tony Cox kuninkaallisena palvelijana Knuckina, sekä tuplarooleissa Zach Braff Oscarin avustajana Frankina ja siivekkäänä Finley-apinana, Joey King pyörätuolissa kulkevana tyttönä ja posliinista tehtynä nukkena, ja Michelle Williams Oscarin entisenä rakkaana Anniena ja Glinda-noitana, jota syytetään Ozin kuninkaan murhasta. Lisäksi koska kyseessä on Sam Raimin elokuva, tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Bruce Campbellin vartijana. Braffin, Kingin ja Williamsin tuplaroolit heijastavat oivallisesti toisiaan ja auttavat Oscaria tämän kasvumatkalla. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Mila Kunis ei ihan vakuuta leffan toisella puoliskolla, minkä vuoksi hänen merkittävästä hahmosta jää uupumaan paljon.

Odotetusti Mahtava Oz ei saavuta Ihmemaa Ozin, yhden elokuvahistorian suurimman satuklassikon taianomaisuutta, mutta se toimii varsin kelvollisena esiosana leffalle - siitä huolimatta, että lakisyistä elokuva ei saanut mainostaa itseään Ihmemaa Ozin esiosana. Warner Bros. hönki tekijöiden niskaan, mistä syystä esimerkiksi ikonisia punaisia tohveleita ei saatu käyttää, mutta muuten Mahtava Oz toistaa monia juttuja vuoden 1939 elokuvasta. Klassikon tavoin myös tässä filmissä alun Kansas-osio esitetään mustavalkoisena ja liki neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, monoääniraidan kera. Vasta kun Oscar pääsee Oziin, kuva laajenee ja siihen isketään värit, ja ääni muuttuu stereoksi. Vaikkei efekti olekaan yhtä mullistava kuin alkuperäisteoksessa, on se tässäkin varsin tyylikäs tehokeino, erottaen selvästi tylsän ja arkisen harmaan tosimaailman Ozin lumoavuudesta.

Elokuvasta löytyy mainiota seikkailun henkeä ja maagisuutta. Kun Oscar pääsee Oziin, hahmon tavoin myös katsoja ihailee valloittavasti luotua ja kaunista maailmaa. Hienoina yksityiskohtina ovat mm. eläinten muotoja mukailevat kallioiden seinämät ja soittimien kaltaiset vesikasvit. Kauhuelokuvista tunnettu Sam Raimi on onnistunut myös ripottelemaan mukaan pieniä kauhuelementtejä, pitäen filmin silti perheystävällisenä fantasiana. Lapsille muutamat kohtaukset voivat olla aika hurjia. Komediaa löytyy toki myös, niin sanallista huumoria kuin hieman fyysistäkin koheltamista. Siitä huolimatta, että harmillisen heikosti toteutetut pahishahmot vesittävät hieman leffan loppupäätä, huipennuksesta on silti saatu aikaiseksi mukaansatempaava ja toimiva. Erityisesti loppupäässä elokuva käyttää aikaa asetellakseen palasia oivaltavasti paikoilleen, mistä ne löydetään Ihmemaa Ozin alusta.

Sam Raimin ohjaus on tuttuun tapaan pätevää ja hän osoittaa pystyvänsä myös koko perheelle sopiviin tarinoihin noidista ja monstereista. Mitchell Kapnerin ja David Lindsay-Abairen käsikirjoitus kaipaisi hieman tiivistämistä, minkä lisäksi heidän tekstiään vaivaa tietty esiosien ongelma. Jos katsoja on nähnyt Ihmemaa Ozin, katsoja on tätä katsoessa alusta asti tietoinen siitä, minne monet filmin kuviot tulevat johtamaan. Mahtava Oz on hyvin kuvattu elokuva. Mukana on useita hienoja lavasteita, asuja ja maskeerauksia, mutta filmin erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Pitkin leffaa on selvää, milloin kohtauksia on kuvattu taustakankaan edessä. Tietokoneilla luoduista hirviöistä ja joistakin taustoista paistaa digitaalisuus, eikä tarina harmillisesti vie niin hyvin mukanaan, että näitä visuaalisia heikkouksia ei jäisi tuijottamaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu efektejä ja Danny Elfmanin säveltämiä seikkailullisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mahtava Oz on kelpo fantasiaseikkailu ja esiosa yhdelle elokuvahistorian suurimmista satuklassikoista - olematta sitä kuitenkaan ihan laillisessa mielessä. Leffa toistaa monia Ihmemaa Ozille ominaisia piirteitä alun kuvasuhde- ja värikikkailusta alkaen, mutta siitä jää myös tekijänoikeuksien takia uupumaan juttuja. Tavanomaiseen esiosien tapaan alkuperäiselokuvan nähneelle jännitystä syö etukäteistieto siitä, miten tarinan ja hahmojen on pakko lopuksi kulkea. Siitä huolimatta seikkailu vie passelisti mukanaan, tarjoten niin vauhdikasta menoa ja meininkiä, monenlaista huumoria, sekä pieniä kauhuelementtejäkin, jotka saavat takuulla perheen pienemmät katsojat jännittämään. Loppuhuipennus on menevä, joskin elokuvan kehnosti esitetty ja kirjoitettu pahis latistaa elokuvan loppupäätä roimasti. Takeltelevaa Mila Kunisia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Visuaaliselta puoleltaan leffa on parhaat päivänsä nähnyt, mutta äänimaailma Danny Elfmanin musiikkeja myöten toimii mainiosti. Mahtava Ozista löytyy paljon parantamisen varaa, eikä se millään yllä Ihmemaa Oz -klassikon tasolle, mutta se on silti varsin toimiva fantasiafilmi, jonka katsoo ihan mielellään uudelleenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oz the Great and Powerful, 2013, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Tumma kristalli (The Dark Crystal - 1982)

TUMMA KRISTALLI

THE DARK CRYSTAL

Ohjaus: Jim Henson ja Frank Oz
Pääosissa: Stephen Garlick, Lisa Maxwell, Billie Whitelaw, Percy Edwards, Barry Dennen, Michael Kilgarriff, Jerry Nelson, Steve Whitmire, Seán Barrett ja Joseph O'Conor
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Dark Crystal, eli suomalaisittain Tumma kristalli on Muppetien luojan Jim Hensonin ja jedimestari Yodana parhaiten tunnetun Frank Ozin ohjaama nukkeanimoitu fantasiaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Hensonin nähtyä Leonard B. Lubinin piirustuksen palatsissa asuvista, hienoihin vaatteisiin pukeutuneista häijyistä krokotiileista. Kuva puhutteli häntä ja hän alkoi luonnostelemaan tarinaa, joka kulki nimellä "The Crystal". Henson halusi tehdä tavallista synkemmän lastenelokuvan, ottaen mallia Grimmin veljesten klassikkosaduista. Aluksi hänen luomansa maailma ja sen asuttamat hahmot olivat hyvin erilaiset, ennen kuin ne muovautuivat lopullisiksi versioikseen. Henson halusi toteuttaa elokuvan vaativien nukkeanimaatioiden kera, eikä hän halunnut käyttää elokuvassa yhtäkään ihmishahmoa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1981 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden lopulla. Ristiriitaisten ennakkonäytösten ja tuotantoyhtiö ITC Entertainmentin myynnin vuoksi leffaa jouduttiin työstämään hieman uudelleen ja sen julkaisua siirrettiin. Lopulta Tumma kristalli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta aluksi se sai kahtia jakautuneen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvan arvostus on kuitenkin kasvanut ja siitä on muodostunut kulttielokuva ja fantasiagenren klassikko. Itse katsoin Tumman kristallin ensimmäistä kertaa keväällä 2017 ja pidin elokuvasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Taianomainen satumaa on ajautunut synkkyyteen, kun sen suuri ja mahtava kristalli halkesi. Kaksi vallitsevaa lajia, hyvät mystikot ja pahat skeksit ovat sodassa, joka on kestänyt jo tuhannen vuoden ajan. Ennustuksen mukaan sodan voi lopettaa vain gelfling nimeltä Jen, jonka tehtävä on löytää tumman kristallin sirpale ja liittää se takaisin kristalliin.

Elokuvan päähenkilö on gelfling-olento nimeltä Jen, jonka nukkea liikuttelivat Henson ja Kiran Shah ja jota ääninäyttelee Stephen Garlick. Jen ajaa asiansa sadun päähahmona, joka aloittaa matkansa tietämättömänä ja pelokkaana, mutta joka kasvaa matkan varrella urhoolliseksi sankariksi. Henkilönä hän ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava tai muutenkaan ihmeellinen. Hänen kehityskaarensa tapahtuu lähinnä, koska niin yleensä saduissa tapahtuu.

     Huomattavasti mielenkiintoisempia ovatkin elokuvan sivuhahmot, vaikkei heilläkään kummoisia kehityskaaria ole. Paras hahmoista on paha, korppikotkamainen skeksi-olento Chamberlain (nukkea liikutteli Frank Oz, ääninäyttelijänä toimi Barry Dennen), joka ajaa täysin omaa etuaan ja onkin valmis tekemään häijyjä ratkaisuja saadakseen haluamansa. Lisäksi hahmon jatkuva inisevä myhäily tekee Chamberlainista jo itsessään muistettavimman. Jos väität, ettet ole kertaakaan elokuvaa katsoessasi tai sen jälkeen matkinut Chamberlainin ääntelyä, tiedän, että valehtelet.

     Muita hahmoja ovat mm. muut pahat skeksit, kuten Keisari (animaattorina Henson, äänenä Jerry Nelson), Kenraali (Dave Goelz ja Michael Kilgarriff) ja Tieteilijä (Steve Whitmire), Jenin kasvattaneet hyvät ja viisaat mystikot, joista merkittävin on Mestari urSu (Brian Muehl ja Seán Barrett), Jenin tapaama toinen gelfling Kira (Kathryn Mullen ja Lisa Maxwell) ja tämän mukana kulkeva jättisuinen karvapallo Fizzgig (Goelz ja Percy Edwards), sekä salaisuuksien pitäjä Aughra (Oz, Shah, Mike Edmonds ja Billie Whitelaw). Aughra on hilpeä tapaus ja onkin hieman harmi, ettei häntä nähdä kuin muutamassa kohtauksessa. Myös mystikot jäävät harmillisen pieneen rooliin, vaikka heistä löytyykin kiehtovat puolensa elokuvan aikana.

Tumma kristalli ei siis ole vahvimmillaan hahmojensa puolesta, vaikka Chamberlain ja Aughra mahtavia ovatkin. Myöskään tarina ei ole niin vahva kuin voisi toivoa. Pohjimmiltaan se toimii kelvollisesti, vähän niin kuin päähenkilö Jen, mutta siinä ei uppouduta niin syvälle kuin voisi toivoa. Kertomus ennustetusta sankarista, jonka kohtalo on parantaa rikkinäinen maailma, on jo kliseinen, muttei vielä itsessään ongelma. Lähinnä ongelma on siinä, kuinka nopealla vauhdilla filmi käy läpi juontaan. Jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä, kuulemme joko kertojaäänen tai hahmojen ajatusten kautta, mitä hahmojen pitää seuraavaksi tehdä tai mistä kaikessa on kyse. Vielä alussa kertojaääni toimii täydellisesti. Katsojasta tuntuu kuin hänelle luettaisiin iltasatua, mistä muodostuu heti miellyttävä tunne. Heikkouksistaankin huolimatta satuun uppoutuu täysillä.

Jim Henson ei selvästi ole ollut niinkään kiinnostunut omalaatuisen ja voimakkaan tarinan kertomisesta tai moniulotteisista hahmoista, vaan hänellä on ollut voimakas visio siitä, miltä elokuvan kuuluu näyttää, kuulostaa ja tuntua. Ja niissä jutuissa Tumma kristalli toimii hienosti. Koko elokuva on tosiaan toteutettu nukkeanimaationa, mutta kyse ei todellakaan ole mistään Muppetien kaltaisista käsinukeista. Gelflingit, skeksit, mystikot ja muut satuolennot ovat niin upeasti toteutetut, että jo pian katsoja saattaa luulla katsovansa oikeita, eläviä ja hengittäviä olioita. Näitä lähes ihmisten kokoisia nukkeja on liikuteltu valtavissa lavasteissa, jotta filmin maailma herää ruudulla eloon. Jos tarina epäonnistuu originaalisuudessa, muu toteutus on kuitenkin niin täynnä luovuutta, että kertomuksen vikoja katsoo sormien läpi. Elokuva on visuaalisesti kaunis teos, jota ei voi olla ihailematta.

Myös tunnelma on onnistunut. Elokuva huokuu lumoavaa satumaisuutta, jolloin tavanomaiseenkin seikkailuun hyppää mielellään ja innoissaan mukaan. Tekijöiden rakentamassa maailmassa on jotain äärimmäisen kiehtovaa ja taianomaista, ja vaikka juoni kulkeekin nopealla tempolla eteenpäin, elokuva osaa käyttää aikansa esitelläkseen tätä maailmaa. Yksi parhaista kohtauksista onkin, kun gelflingit matkaavat metsän halki ja pääsemme näkemään ties mitä eläimiä ja olioita, joita paikka on pullollaan. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää söpöilyä, vaan siinä on jatkuvasti tietty painostava henki läsnä. Henson ei halunnut päästää lapsikatsojia helpolla, vaan hän on jopa sanonut tehneensä filmiä sillä mentaliteetilla, että on tervettä, että lapset kokevat pelkoa joskus. Jopa aikuisen mielestä häijyt skeksit ovat aika hurja ilmestys ja jotkut kohtauksetkin ovat hieman rankkoja. Pidän tästä synkemmästä puolesta valtavasti. Vaikka en nähnytkään leffaa lapsena, muistan, kuinka pidin itse lapsena perheleffoista, jotka uskalsivat astua astetta synkempiin tunnelmiin. Henson oli oikeassa, tietty pelko vain lisää sitä kiehtovuutta ja lumoavuutta.

Sen lisäksi, että elokuva näyttää hyvältä, se myös kuulostaa hyvältä. Jo ääniefektit ovat mainiot ja lisäävät satumaisia elementtejä mukaan, mutta yksi filmin parhaista puolista on Trevor Jonesin säveltämä musiikki. Siinä on jotain elämää suurempaa taianomaisuutta, seikkailua, herkkyyttä, jännittävyyttä, kauneutta ja lumoa. Kyseessä on niitä elokuvamusiikkeja, joita kuuntelee enemmän kuin mielellään ilmankin, että katsoo filmiä. Kun kuuntelee Jonesin mestarillista työtä silmät kiinni, voi itse kuvitella omia maagisia seikkailujaan, täynnä erilaisia olentoja ja maailmoja. Jos Tumman kristallin käsikirjoitus olisi yhtä vahva kuin kaikki muu sen ympärillä, kokonaisuutta voisi kutsua mestarilliseksi työksi.

Yhteenveto: Tumma kristalli on tarinaltaan aika kliseinen satuseikkailu, eivätkä elokuvan hahmot tee erityistä vaikutusta, mutta tekniseltä toteutukseltaan ja tunnelmaltaan elokuva on häikäisevän hieno. Siinä, missä kertomus jää lähinnä kelvolliseksi, filmin visuaalinen anti on täysin poikkeuksellista. Ällistyttävät nuket ja hulppeat lavasteet ovat kaunista ja jylhää katseltavaa. Jim Hensonin ja Frank Ozin työ niin nukkeanimaattoreina kuin ohjaajina on erinomaista. Tunnelma on ihastuttavan satumainen, uskaltaen myös äityä varsin synkäksi, jopa hieman pelottavaksi. Lukuun ottamatta mahtavaa Chamberlain-skeksiä ja hilpeää Aughraa, leffan hahmot eivät ole kovin kaksisia. Erityisesti päähahmo Jen jää aika tylsäksi tapaukseksi. Elokuva on siis aika ailahteleva tapaus, mutta jää silti selvästi plussan puolelle täysin omalaatuisen toteutustapansa ansiosta. Vaikka käsikirjoitus onkin varsin ontuva, visuaalinen anti korvaa paljon ja Tumma kristallia jää tuijottamaan häkeltyneenä. Suosittelenkin elokuvan katsomista lämpimästi, jos erikoisemmin toteutetut satuseikkailut ovat lähellä sydäntä. Vielä leffaa enemmän suosittelen katsomaan Netflixistä löytyvän esiosasarjan Tumma kristalli: Vastarinnan ajan (The Dark Crystal: Age of Resistance - 2019), jonka suoratoistopalvelu tosin anteeksiantamattomasti lopetti heti ykköskauden jälkeen. Siinä, missä elokuva on visuaalisesti komea, mutta käsikirjoitukseltaan hieman töksähtelevä, Netflix-sarja viilaa myös tekstin huippuunsa ja se on mielestäni yksi parhaista tuotannoista, joita Netflix on koskaan tarjonnut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dark Crystal, 1982, Incorporated Television Company, Jim Henson Productions, Henson Organisation, The Jim Henson Company

Arvostelu: Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012)

ABRAHAM LINCOLN: VAMPIRE HUNTER

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Pääosissa: Benjamin Walker, Dominic Cooper, Mary Elizabeth Winstead, Rufus Sewell, Anthony Mackie, Marton Csokas, Jimmi Simpson, Erin Wassom, Alan Tudyk, Joseph Mawle ja Robin McLeavy

Genre: toiminta, fantasia, kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Abraham Lincoln: Vampire Hunter perustuu Seth Grahame-Smithin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Heti kirjan ilmestyttyä tuottaja Tim Burton ja ohjaaja Timur Bekmambetov yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja saivat samalla Grahame-Smithin työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Abraham Lincoln: Vampire Hunter sai maailmanensi-iltansa 18. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen menestys taloudellisesti, minkä lisäksi niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät erityisemmin pitäneet elokuvasta. Itsekään en pitänyt elokuvasta, kun katsoin sen vuotta myöhemmin vuokralta. Muistan olleeni todella pettynyt, sillä olin odottanut innolla elokuvan näkemistä veikeän konseptin takia. En olekaan suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta ja päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1818 nuori Abraham Lincoln näkee vampyyrin murhaavan hänen äitinsä. Vampyyreitä metsästävä Henry Sturgess ottaa kostonhimoisen Abrahamin hoiviinsa ja kouluttaa tästä näiden öisten verenimijöiden tappajan.

Pääroolissa Abraham Lincolnina nähdään Benjamin Walker, joka on täysin väärä valinta. Walkerista ei löydy tarpeeksi karismaa toiminnallisen kauhufantasian päätähdeksi ja vielä vähemmän häneltä löytyy karismaa täyttämään legendaarisen presidentti Lincolnin saappaita. Toisin kuin samana vuonna Lincoln-elokuvassa presidenttiä näytellyt ja rooliin täysin kadonnut Daniel Day-Lewis, Walkerin touhuja seuratessa ei koskaan tunnu siltä, että kyseessä olisi se Abraham Lincoln. Walker yrittää kovasti kohtauksissa, joissa Lincoln pitää poliittisia puheitaan, mutta silloin Abrahamista herää lähinnä mielikuvia nuoresta näyttelijänalusta, joka yrittää esittää suurta poliitikkoa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dominic Cooper Lincolnin vampyyrimetsästäjäksi kouluttavana Henry Sturgessina, Mary Elizabeth Winstead Abraham vaimona Mary Toddina, Anthony Mackie Abrahamin lapsuudenystävänä Willinä ja Jimmi Simpson Abrahamin assistenttina Joshuana, sekä Rufus Sewell vampyyreitä johtavana 5000-vuotiaana Adamina ja Marton Csokas ja Erin Wasson tämän tärkeimpinä käskyläisinä. Siitä huolimatta, että sivurooleihin on pestattu päteviä nimiä Winsteadista Sewelliin ja Mackieen, yksikään näyttelijöistä ei vakuuta tässä leffassa. Läpikotaisin näyttelijäsuoritukset tuntuvat liikaa keikkatyöltä, josta on kääräisty helpot rahat.

Harmillisesti Abraham Lincoln: Vampire Hunter ei osoittautunut yhtään sen paremmaksi elokuvaksi kuin ensimmäisellä kerralla katsottuna. Itse asiassa, kun tässä on vuosien varrella kertynyt enemmän kokemusta ja tietoa filmeistä, elokuvan ongelmat näyttäytyivät vielä isommin kuin viimeksi. Henry Jackmanin paikoitellen oikein passelisti jumputtavien musiikkien ja muutaman oivallisen verisen vampyyritapon lisäksi elokuvasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Yksi isoimmista ongelmista on sen ohjaus. Timur Bekmambetov ottaa tämän pöljän konseptin Yhdysvaltojen entisestä presidentistä lahtaamassa vampyyrejä aivan liian tosissaan. Tällaisen filmin kuuluisi olla hieman kieli poskessa tehty, mutta Bekmambetov on tehnyt leffasta melodramaattisesti synkistelevän ja tylsän harmaan. 

Vaikka katsojana pitäisi juurikin siitä, että elokuva on päätetty tehdä vakavasti eikä leikitellen, elokuva on täynnä muitakin ongelmia. Rakenteeltaan se on aikamoinen sotku, joka joko hyppii liiankin hurjaa vauhtia eteenpäin, oikoen mutkia suoriksi turhankin helposti tai sitten laahaa paikoillaan. Elokuvan alkupää Abrahamin lapsuudesta siihen, kun Henry ryhtyy kouluttamaan häntä, on kiirehditty läpi, jotta päästään siihen, kun Abraham pilkkoo kirveellä vampyyreitä palasiksi. Kiirehtimisen takia elokuvaan on vaikea päästä mukaan, eikä Abrahamin kostoretkeen jaksa investoida tarvittavia tunteita. Jossakin kohtaa tekijät muistavat, että "ai niin, tästä hepustahan pitäisi tulla Yhdysvaltojen presidentti" ja leffa kääntää hetkellisesti suuntaansa kohti poliittista draamaa. Nämä kohtaukset ovat väkinäisen puisevia ja saavat katsojan toivomaan, että palattaisiin takaisin siihen pöljään vampyyrimekastukseen. Onneksi siihen palataan, mutta silti loppuhuipennus on aika ponneton tuhnu.

Vaikka Bekmambetov epäonnistuu elokuvan kanssa muuten, on hän sentään saanut ujutettua mukaan muutaman ihan veikeän vampyyritapon. Nämä tappokohtaukset äityvät kuitenkin leffan edetessä yhä vain yliampuvammiksi, eivätkä ne jossain kohtaa enää sovi muuten haudanvakavaan rainaan. Asiaa eivät auta selvät 3D-hetket, joissa kohti kameraa syöstään toinen toistaan surkuhupaisampia efektejä. Muistelisin, että Abraham Lincoln: Vampire Hunterin erikoistehosteet näyttivät halvoilta jo elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä yhtään paremmilta kymmenen vuotta myöhemmin. On täysin selvää, että suuri osa leffasta kuvattiin taustakankaan edessä, sillä sellaiselta digimössöltä kaikki tapahtumapaikat näyttävät. Yhden hevoskohtauksen aikana purskahdin nauruun muutamankin kerran, sillä kaikki kohtauksessa on niin kökösti tehty. Elokuva ei ole edes järin hyvin kuvattu. Sen puvustukset toimivat, mutta maskeeraajien yritys saada Benjamin Walker näyttämään loppuleffan ajan ikääntyneeltä Lincolnilta on kiusallinen. Äänimaailma luottaa liikaa vaivalloisiin böö-pelästysääniin, joilla yritetään luoda edes pientä kauhua jännityksettömään elokuvaan.

Yhteenveto: Abraham Lincoln: Vampire Hunter on villin vekkulimaisesta ideastaan huolimatta surkea elokuva. Vampyyreja lahtaavasta presidentti Lincolnista saisi varmasti viihdyttävän hömppäleffan, jos sen tekisi enemmän humoristisella ja itseironisella asenteella, mutta ohjaaja Timur Bekmambetov käsittelee pöljää aihettaan aivan liian vakavasti. Synkkä ja harmaa leffa on tylsää katsottavaa, vaikka parit mainiot vampyyritapot ilahduttavatkin. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja elokuva joko kiirehtii tai laahaa. Tarinan siirtyessä poliittisemmalle puolelle, meno muuttuu jopa kiusalliseksi. Toimintakohtauksia eivät yhtään auta kehnot erikoistehosteet ja selvät yritykset leikitellä 3D-teknologialla. Elokuva ei edes näytä hyvältä, eivätkä näyttelijät ole kummoisia rooleissaan. Benjamin Walker ei istu pääosaan lainkaan ja muut hoitavat hommansa siitä, mistä aita on matalin. Abraham Lincoln: Vampire Hunteria ei voi suositella oikein kenellekään. Kenties jonain päivänä joku muu koittaa onneaan idean kanssa ja saa siitä aikaiseksi vaikka näppärän televisiosarjan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 2012, Abraham Productions, Bazelevs Production, Tim Burton Productions, Genre Films, Location Gourmet

Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.

Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.

     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.

Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.

     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?

Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 

Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films

Arvostelu: Dark Shadows (2012)

DARK SHADOWS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Bella Heathcote, Jonny Lee Miller, Helena Bonham Carter, Jackie Earle Haley, Chloë Grace Moretz, Gully McGrath, Ray Shirley, William Hope, Christopher Lee ja Alice Cooper
Genre: fantasia, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Shadows perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1966 vuoteen 1971. Johnny Depp oli ollut lapsesta asti sarjan fani ja toivonut vuosia, että pääsisi joskus näyttelemään uudessa tulkinnassa sarjan pohjalta. Kun Warner Bros. hankki sarjan elokuvaoikeudet vuonna 2007, Depp suostutteli itsensä elokuvaan ja pyysi ystäväänsä Tim Burtonia ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Dark Shadows sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tuotti teatterikierroksellaan yli 240 miljoonaa dollaria, koettiin se silti pieneksi flopiksi korkean budjettinsa takia. Lisäksi kriitikot eivät lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Dark Shadowsin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Pidin elokuvaa ihan hyvänä, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Dark Shadowsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen liki kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlavuoden kunniaksi.

1700-luvulla katkera noita Angelique kiroaa bisnesperheen pojan, Barnabas Collinsin vampyyriksi. 200 vuotta myöhemmin Barnabas palaa kotiinsa Collinwoodiin, missä hän päättää palauttaa rapistuneen perheyrityksen entiseen loistoonsa. Samaan aikaan Angeliquella on häijyjä suunnitelmia Barnabasin varalle.

Kun ohjaajana toimii Tim Burton, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että eksentrisessä pääroolissa esiintyy kalpeaksi maskeerattu Johnny Depp. Depp näyttelee itse vampyyri Barnabas Collinsia, joka 200 vuoden unien jälkeen herätetään 1970-luvulle ja joka ryhtyy selvittämään, mitä hänen sukunsa bisneksille on tapahtunut. Koska Depp on kuin syntynyt tällaisiin rooleihin, on hän totta kai erinomainen valinta Barnabasiksi. Hän onnistuu tekemään hahmosta samanaikaisesti arvokkaan, koomisen ja karmivan. Vampyyristä löytyy useita puolia ja Depp tuo ne taidokkaasti esille.

     Palattuaan kotiinsa Collinwoodin kartanoon, Barnabas kohtaa itselleen täysin uusia sukulaisia ja heidän palvelijoitaan. Huushollia pyörittää Elizabeth (Michelle Pfeiffer), jolla on töykeä angsti-tytär Carolyn (Chloë Grace Moretz). Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) on tylsän arkinen, eikä häntä kiinnosta oma poikansa David (Gully McGrath), joka näkee kummia näkyjä. Tämän takia kartanossa asustaa myös Davidia tutkiva tohtori Hoffman (Helena Bonham Carter). Apulaisina toimivat myös juopotteleva talonmies Willie (Jackie Earle Haley), iäkäs rouva Johnson (Ray Shirley) ja vastikään palvelusväkeen palkattu kotiopettajatar Victoria Winters (Bella Heathcote). Kiusallisesti ylinäyttelevää Moretzia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hommistaan hyvin. Erityisesti Pfeiffer ja Haley sopivat osiinsa suvun matriarkkana ja hölmönä talonmiehenä.

Barnabasin kironnutta noitaa, Angeliqueta taas näyttelee Eva Green, joka on pääasiassa riemastuttavan ilkikurinen ja pätevä osassaan, mutta joka kompastelee, kun filmi etenee loppuhuipennukseensa. Greenille sopii katalan viettelijän osa, mutta kun hänen pitäisi toimia todellisena yliluonnollisena uhkana, ei hän enää vakuuta. Lisäksi elokuvassa nähdään myös pikaisesti legendaarinen Christopher Lee 200. elokuvaroolissaan, Deppin muusikkokamu Alice Cooper omana itsenään, sekä alkuperäisen Dark Shadows -sarjan Barnabas Collinsin näyttelijä Jonathan Frid viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa vain kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Dark Shadows jätti minulle uusintakatsastuksella hyvin samanlaiset ristiriitaiset tunteet kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvateatterissa. Siitä löytyy omat vahvuutena, mutta myös selvät heikkoutensa, joiden vuoksi filmi jää lopulta aika keskinkertaiseksi fantasiarainaksi. Isoin syy on epätasaisuus ja keskittymiskyvyn puute niin Burtonin ohjauksessa kuin Seth Grahame-Smithin käsikirjoituksessa. Tekstin puolesta Grahame-Smith on tunkenut elokuvan liian täyteen juonikuvioita, eikä hän osaa tasapainotella kaiken kanssa. Sen huomaa erityisesti, kun elokuva lähtee liikkeelle 1700-luvulta keskittyen Barnabasiin, mutta kun siirrytään nykyaikaan, leffaa kerrotaankin Victorian näkökulmasta, hänen saadessa työpaikan Collinseilta. Kun Barnabas herätetään, Victoria unohtuu vajaan tunnin ajaksi lähes kokonaan, kunnes yhtäkkiä Grahame-Smith kokee tarvetta kertoa hänen taustatarinaansa. Yksi juonikuvioista on lähinnä vain mahdollisen jatko-osan pohjustamista, mutta sitten taas loppuhuipennuksessa tapahtuu jotain kummallista, jota filmissä ei viitsitä pohjustaa lainkaan.

Tällaisen suuntaa loppuun asti hakevan käsikirjoituksen pohjalta kokemattomalle ohjaajalle koituisi varmasti haasteita rakentaa hyvää elokuvaa, mutta kyseessä on kuitenkin Tim Burton. Ja kun leffa kertoo goottitarua vampyyreista, noidista ja muista kauhuolennoista, voisi luulla, että Burton osaisi tehdä aiheesta laadukkaan elokuvan vaikka silmät kiinni. Burton ei kuitenkaan tunnu tietävän, haluaako hän elokuvastaan kauhua vai komediaa. Kauhukomediaksi leffaa on toisaalta vaikea luokitella, sillä se pyrkii eri tilanteissa olemaan niin vahvasti juuri toista ääripäätä. Se lähtee käyntiin jännittävästi, mutta tiivistunnelmaisen avausvartin jälkeen kieli alkaa siirtyä kohti poskea ja yhtäkkiä kummitteleva filmi on lähinnä hupsuttelua. Täytyy myöntää, että komediapuoli on paikoitellen erittäin onnistunutta, mutta silti vahva epätasaisuus paistaa läpi leffasta - aivan kuin sitä olisi työstänyt useampikin ohjaaja. Romanttinen puoli on yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä ja se on todella hajuttomasti ja mauttomasti rakennettu.

Vaikka Burton epäonnistuukin luomaan selvän tunnelman elokuvaan, löytyy häneltä tietty aina silmää vahvoille visuaalisuuksille. Dark Shadows onkin visuaalisesti taattua Burtonia goottimaisen tyylikkään synkistelynsä, kalpeiden hahmojen ja alakuloisen näköisten paikkojen kanssa. Filmin lavasteet ovat näyttävät - erityisesti Collinwoodin kartanossa. Myös asut ovat mainiot ja on hilpeää nähdä mustiin tälläytynyt Barnabas istumassa leirinuotiolla värikkäästi pukeutuneiden hippien kanssa. Kuvaus on myös taidokasta, mutta leikkauksessa elokuvan rakennetta olisi voinut hioa huomattavasti eheämmäksi. Joistain erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi, mutta samalla kaikki ajaa yhä asiansa. Äänimaailma on hyvin toteutettu efekteistä Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeihin, jonka melodiat ovat hyvin tuttuja kaksikon aiemmista yhteistöistä.

Yhteenveto: Dark Shadows on erittäin potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen kauhukomedia. Elokuva onnistuu kelvollisesti kauhupuolellaan sekä komediaosastollaan, muttei millään saa yhdistettyä näitä lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi. Elokuvalla on muutenkin aivan liikaa kuvioita ja hahmoja pyöriteltävänään, ja käsikirjoitus tuntuu paikoitellen raakileelta. Joku hahmo esitellään erittäin merkittävänä ja unohdetaankin sitten noin tunniksi. Jotain tärkeää ei pohjusteta lainkaan, mutta mahdollisen jatko-osan rakenteluun käytetään liikaa aikaa. Elokuvasta löytyy selvät hyvät puolensa aidosti hauskojen juttujensa ja muutamien karmivien hetkiensä kanssa. Ylinäyttelevää Chloë Grace Moretzia ja loppupäässä hieman heikosti suoriutuvaa Eva Greeniä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tim Burtonin loihtima visuaalinen anti on erittäin nättiä katseltavaa goottihengessään. Dark Shadowsista löytyisi ainekset paljon laadukkaampaan filmiin ja on sääli, ettei lopputulos ole tämän parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Shadows, 2012, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, GK Films, Infinitum Nihil, The Zanuck Company, Dan Curtis Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Conan hävittäjä (Conan the Destroyer - 1984)

CONAN HÄVITTÄJÄ

CONAN THE DESTROYER

Ohjaus: Richard Fleischer
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Olivia d'Abo, Wilt Chamberlain, Tracey Walter, Mako, Grace Jones, Sarah Douglas, Pat Roach, Jeff Corey ja Ferdy Mayne
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert E. Howardin kehittämään Conan-hahmoon perustuva fantasiatoimintaelokuva Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ohjaaja John Milius ei kuitenkaan halunnut tehdä jatkoa, joten tuottaja Dino De Laurentiis palkkasi Richard Fleischerin tämän korvaajaksi ja kuvaukset alkoivat marraskuussa 1983. Vaikka De Laurentiis oli tyytyväinen ensimmäisen osan menestykseen, hän uskoi, että se olisi voinut menestyä vielä paremmin, jos se olisi ollut sallittu myös nuoremmille katsojille. Niinpä hän päätti leikata jatko-osasta paljon siistitymmän ja lapsiystävällisemmän version. De Laurentiisin uskomus ei kuitenkaan vastannut todellisuutta, sillä kesäkuussa 1984 julkaistu Conan the Destroyer, eli suomalaisittain Conan hävittäjä menestyi huomattavasti edellisosaa heikommin. Filmi sai kehnon vastaanoton niin kriitikoilta kuin Conanin faneilta. Elokuva oli ehdolla huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnosta ja voitti huonoimman tulokasnäyttelijän Razzien. Itse näin Conan hävittäjän kuutisen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle. 

Conan cimmerialainen saa tehtäväkseen auttaa nuorta prinsessa Jehnnaa etsimään jalokivisarven, jolla voisi herättää henkiin jumala Dagothin.

Arnold Schwarzenegger tekee paluun Conan-barbaariksi ja on samanlainen suuri muskelimies kuin viimeksi. Tietty voima hänen roolisuorituksestaan silti uupuu. Ensimmäisessä elokuvassa Schwarzeneggerin vähäisiä näyttelijänlahjoja ja tönkköä olemusta hyödynnettiin hyvin luomaan mystinen sankari, mutta tästä leffasta ei löydy samaa. Conan puhuu paljon enemmän ja Schwarzeneggerin yhä aika heikko osaaminen näyttelijänä joutuu koetukselle. Silti Schwarzenegger sopii rooliin kuin nenä päähän ja hän on elokuvan parasta antia.

     Elokuvassa nähdään myös viime filmistä tuttu Mako kertojana ja seikkailuun liittyvänä Akirona, Tracey Walter Conanin rosvokaverina Malakina, Sarah Douglas Conanin tehtävälleen lähettävänä kuningatar Taramisina, huonoimman tulokkaan Razzien voittanut ja huonoimmasta naissivuosasta ehdolla ollut Olivia d'Abo prinsessa Jehnnana, Wilt Chamberlain prinsessan suojelijana Bombaatana, Grace Jones mukaan matkalle tarttuvana Zulana, sekä Pat Roach pahana velho Thoth-Amonina. Yksikään näyttelijöistä ei tee kovinkaan kummoista työtä ja siksi jopa hieman ihmettelin, että d'Abo oli Razzieissa nostettu esille jopa kahden palkinnon ehdokkaaksi. Hahmotkaan eivät tee vaikutusta, eikä katsoja jaksa välittää toteuttaako prinsessa Jehnna hänelle annetun kohtalon vai ei.

Valitettavasti en pitänyt Conan hävittäjästä yhtään sen enempää toisella katselulla kuin ensimmäisellä joitain vuosia takaperin. Siinä, missä innostuin Conan - barbaarista uusintakierroksella huomattavasti enemmän ja seurasin Conanin seikkailua lumoutuneena, tämä filmi lähinnä tylsistytti minua. Vaikka jatko-osa sisältää joitain ihan meneviä kohtauksia (pääasiassa taistelun Thoth-Amonin jäälinnassa), on se kokonaisuutena todella ontuva ja pitkäveteinen fantasiaraina. Se ei oikein millään nappaa mukaansa, sen toimintakohtaukset eivät ole viihdyttäviä, eikä pökkelö tarinakaan kummoinen. Edes se ei auta, että elokuva hyppää vielä edellistäkin osaa rohkeammin satumaisuuteen ja tuo mukaan lisää yliluonnollisuuksia. Vaikka filmi kestää vain hieman yli puolitoista tuntia, eli puoli tuntia ensimmäistä osaa vähemmän, tuntuu se silti pidemmältä tekeleeltä.

Asiaa ei yhtään auta Dino De Laurentiisin varsinainen älynväläys siitä, että elokuvasta saisi vielä edellistä osaa isomman hitin tekemällä siitä lapsiystävällisemmän. Ratkaisu johtaa vain laimeisiin toimintakohtauksiin, joissa leikataan pois sillä sekunnilla, kun vähänkin voisi roiskahtaa verta. Kyllä mukaan mahtuu sentään ainakin yksi irtopää, mutta silti väkivallan siistiminen tekee pelkkää hallaa. De Laurentiis saikin huomata sen, kun lipputulot osoittautuivat pettymyksiksi. Muutenkin elokuvasta on vähennetty synkkyyttä ja siinä on enemmän huumoria kuin edeltäjässään. Mutta kun huumorin taso on sitä, että Conan pyytää anteeksi kamelilta, jota löi viime leffassa ja kameli sylkäisee päin Conanin naamaa tai että Malak yrittää pitää myötähäpeällistä seksivalistusta prinsessa Jehnnalle, ei siinä paljoa naurata. Täytyy kuitenkin myöntää, että katselukokemukseni epämukavuuteen vaikutti myös Conan hävittäjän luokattoman surkea pohjoismainen DVD-julkaisu. Sen lisäksi, että kuva näyttää mössöiseltä VHS-kuvalta, on kuvaa myös saksittu voimakkaasti. Alkuperäisen laajakuvan sijaan DVD pitää sisällään kuvaputkitelevisioita varten rajatun, lähes neliömäisen kuvasuhteen, mikä rajaa jatkuvasti ihmisten kasvoja ja tapahtumia pois. DVD:ltä katsoessa jää jopa lähes puolet alkuperäisestä kuvasta näkemättä. Ja tämä on vieläpä ainoa fyysinen julkaisu Conan hävittäjästä, mitä Suomesta saa!

Ohjaaja Richard Fleischer tuo mukaan enemmän fantasiaelementtejä, mutta hän ei osaa luoda samanlaista taianomaista henkeä ja maailmaa kuin John Milius teki Conan - barbaarissa. Muutenkin Fleischerin ohjauksesta puuttuu se väkevyys, jolla Milius teki Conania. Stanley Mannin käsikirjoituskaan ei ole kummoinen. Se on täynnä tylsiä sivuhahmoja, eikä tarinakaan vakuuta. Sentään elokuva on kelvollisesti kuvattu ja siinä on oivallisia lavasteita, asuja ja maskeerauksia - kaikkea kivaa, mistä pääsin näkemään vain puolet surkean DVD-julkaisun takia. Erikoistehosteet ajavat asiansa, mutta kun tarinaan ei ole uppoutunut erityisemmin, ei ajan nakertamia efektejä katso samalla lailla sormien läpi kuin ensimmäistä filmiä katsellessa. Ääniefektit ovat myös ihan toimivia, mutta parasta äänimaailmassa on tietty musiikit, joista vastaa toistamiseen Basil Poledouris.

Yhteenveto: Conan hävittäjä on harmillisen kehno jatko-osa mahtavalle fantasiaelokuvalle. Ensimmäisen filmin mukaansatempaava seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen raina. Tunnelma on läpikotaisin vaisu, toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä huumorikaan iske. Richard Fleischerin ohjaus tuntuu laiskalta, mikä näkyy myös näyttelijöiden työssä. Arnold Schwarzeneggeristä ei löydy samaa iskua roolissa kuin viimeksi ja hänelle on annettu liikaa repliikkejä. Fantasiaelementtejä on lisätty, mutta viime leffan mystisyyttä ei löydy. Elokuvan tekniseltä puolelta löytyy onnistumisensa, mutta heikosti ikääntyneitä efektejä katsoo tuomitsevammin, kun mikään muu niiden ympärillä ei oikein toimi. Sentään Basil Poledourisin säveltämät musiikit toimivat tälläkin kertaa. Conan hävittäjän voi katsoa kertaalleen, jos innostui Conan - barbaarista, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Suosittelen kuitenkin etsimään käsiin minkä tahansa muun painoksen elokuvasta kuin sen pohjoismaisen DVD:n, sillä yhtä luokatonta julkaisua saa kyllä hakea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Destroyer, 1984, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A.

Arvostelu: Pimeyden armeija (Army of Darkness - 1992)

PIMEYDEN ARMEIJA

ARMY OF DARKNESS

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Embeth Davidtz, Marcus Gilbert, Ian Abercrombie ja Richard Grove
Genre: kauhu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: 16

Sam Raimin ohjaama ja Bruce Campbellin tähdittämä kauhuelokuva Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) nousi vuosien saatossa menestykseksi, mitä niin kauhufanit kuin kriitikot ovat rakastaneet. Pitkän prosessin jälkeen kaksikko sai tehtyä jatko-osan, Evil Dead II:n (1987), josta on edeltäjänsä tavoin muodostunut kauhun kulttiklassikko. Elokuva oli myös tarpeeksi menestynyt, jotta tuottaja Dino De Laurentiis oli valmis rahoittamaan kolmannen osan. Raimi työsti käsikirjoitusta pitkään ja päätyi jopa tekemään välissä synkän supersankarifilmi Darkmanin (1990). "Medieval Dead" -nimellä kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1991 ja lopulta Pimeyden armeijaksi nimetty kolmas osa sai ensi-iltansa lokakuussa 1992. Elokuva tienasi tuplasti edelliseen osaan verrattuna ja se sai positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella myös tästä leffasta on muodostunut kulttiklassikko. Minä itse asiassa näin koko elokuvasarjasta ensimmäisenä juurikin Pimeyden armeijan joitain vuosia sitten. Katsoin leffan Netflixistä, tietämättä lainkaan, että kyseessä oli Evil Dead -sarjan kolmososa. Silloin en erityisemmin pitänyt elokuvasta, mutta kun olen myöhemmin katsonut kaksi ensimmäistä Evil Deadia, olen alkanut ymmärtämään tämänkin päälle. Kun päätin katsoa ja arvostella alkuperäisen Evil Dead - kauhun riivaamat sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla myös katsoa uudestaan Evil Dead II:n ja Pimeyden armeijan.

Imeydyttyään aikaportaalin läpi keskiajalle, Ash yrittää vimmaisesti keksiä pääsyä takaisin omaan aikaansa. Tarvittavaa loitsua varten hänen täytyy löytää Kuolleiden kirja, Necronomicon ja mikä tärkeintä, muistaa loitsu oikein, ettei hän vahingossa herätä pimeyden armeijaa.

Bruce Campbell nähdään kolmatta kertaa Ash Williamsin roolissa, jolla on ollut täysin sekopäinen viikonloppu. Ensin hän joutui painajaismaisten olentojen riivaamaksi mökillä ja menetti tyttöystävänsä (sekä myös kaverinsa ensimmäisen leffan mukaan), ja nyt hänet on viskattu keskiajalle, uusien vaikeuksien eteen. Ash vain haluaa kotiinsa ja hän on lopen kyllästynyt kaikenlaisiin demoniolentoihin. Niinpä Ash suurimmaksi osaksi puhuu töykeästi ja sarkastisesti muille, eikä anna kenenkään hyppiä hänen silmille. Campbell on jälleen loistavassa vedossa roolissa ja pääsee (tai joutuu) taas kerran tekemään ties mitä hullunkurista, sillä eivätpä Kuolleiden kirjan pirulaiset jätä häntä rauhaan 1300-luvullakaan.
     Elokuvassa nähdään myös Marcus Gilbert kuningas Arthurina, Richard Grove herttua Henry Punaisena, Ian Abercrombie viisaana tietäjänä, sekä Embeth Davidtz Sheilana, jolla on todella ristiriitaisia tunteita Ashia kohtaan. Sivunäyttelijät eivät tässäkään sarjan osassa vakuuta erityisemmin. He tekevät hommansa sujuvasti taustalla, antaen Campbellin loistaa parrasvaloissa.

Jälleen kerran Evil Dead -sarjassa tekijät haluavat jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi, mutta eivät halua käyttää edellisen osan lopun materiaalia uudestaan. Niinpä Pimeyden armeija tarjoaa uuden version siitä, kun Ash putoaa aikaportaalin läpi keskiajalle. Siinä, missä Evil Dead II:n lopussa Ash tappaa lentävän olennon ja häntä ylistetään sankarina, tämän elokuvan alussa Ash vain vangitaan suoraan ja viedään orjaksi kuningas Arthurin linnaan. Jatkuvuusongelmat katsoo kuitenkin helposti sormien läpi ja vaikka Ashin uusi tupsahtaminen 1300-luvulle on aiemmin nähtyä tylsempi, leffa nappaa nopeasti mukaansa ja viihdyttää jälleen mainiosti läpi vajaan puolentoista tunnin kestonsa. Meno on tuttuun tapaan aivan päätöntä, eikä mielikuvituksellisuudella ole vieläkään rajoja - tämän mahdollistaa myös huomattavasti edellisiä osia isompi budjetti.

Siirto keskiajalle tarkoittaa tietenkin sitä, että kahdelle edelliselle elokuvalle tuttu mökkiympäristö on poissa. Pimeyden armeija onkin hyvin erilainen leffa kuin edeltäjänsä ja se panostaa enemmän fantasiaan kuin puhtaaseen kauhuun. Toki kauhuelementtejä on mukana ja itse pimeyden armeija on erittäin karmiva ilmestys (tiettyine huvittavuuksineenkin). Tietty visvainen kuvottavuus ja yliampuva raakuuksilla mässäily on poissa, mutta silti tämä onnistuu tuntumaan täysin loogiselta jatkumolta Evil Deadeille. Ei se yhtä hyvä elokuva ole, mutta se on oikein mainio joka tapauksessa. Kiero huumori on tallella, eikä aika käy pitkäksi leffaa katsoessa. Varsinkin kohtaus, missä Ashin sisältä syntyy hänen paha kaksoisolentonsa, Bad-Ash, on riemastuttavaa sekoilua vanhaan tyyliin. Loppuhuipennus paisuu jopa yllättävänkin suuriin mittoihin, aikamoiseksi sotatantereeksi. Valitettavasti itse lopetus jättää kuitenkin toivomisen varaa... jos siis katsoo studion määräämän teatteriversion lopun. Alun perin lopetuksen oli tarkoitus olla jotain ihan muuta, mutta valitettavasti Raimi ei saanut tahtoaan läpi. Tämä vaihtoehtoinen loppu on huomattavasti parempi ja avaa mahdollisuuden kiehtovalle tarinalle Evil Dead 4:ssä... mitä emme tosin välttämättä koskaan näe.

Vielä isomman budjetinkin kanssa Sam Raimi on päättänyt tehdä, mitä huvittaa (jos lopetusta ei lasketa mukaan) ja pitää jälleen runsaasti hauskaa filmin parissa. Tunnelma on oivallisesti rakennettu ja kevyempi meno ei vieläkään tarkoita, etteikö myös oikeaa jännitettä löytyisi. Kuvaus on tyylikästä ja edellisestä osista tuttuja nopeatempoisia kamera-ajoja kohti saalista nähdään yhä. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja pimeyden armeija on upeasti luotu nukkejen ja stop motion -animaation kautta. Armeijan johtajan maskeeraukset ovat todella hienot, vaikkakin myös aidosti ällöttävät. Jotkut efektit ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta pääasiassa elokuvan visuaalisuudet vaikuttavat edelleen. Äänimaailmasta löytyvät omat kömpelöt hetkensä, mutta Joseph LoDucan fantasiaseikkailua, kauhutunnelmia ja slapstick-komediaa yhdistelevät musiikit paikkaavat joidenkin ääniefektien aukkoja.

Yhteenveto: Pimeyden armeija on varsin mainiota jatkumoa Evil Dead -elokuville, vaikka onkin lähes totaalisen erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Mökkimaisema ja demoneiden riivaamat kaverit saavat kyytiä keskiaikaisten linnojen ja luuranko-armeijoiden ottaessa niiden paikan. Uusi tapahtumapaikka ja -aika ovat saaneet Sam Raimin luovuuden kukkimaan täysin uusin tavoin ja edellisistä osista tuttu sekopäinen mielikuvituksellisuus pysyy yllä. Hullunkurisuutta löytyy vähän väliä ja leffa onkin tehty visusti kieli poskessa. Jännittävyyttäkin on ilmassa, etenkin pimeyden armeijan johtajan astellessa kuvaan. Bruce Campbell on aina yhtä riemastuttava Ashin roolissa, vaikka hahmo onkin jo täysin kyllästynyt kokemuksiinsa. Elokuvan tekninen toteutus on niin tyylikäs kuin hilpeä. On sääli, että Raimi pakotettiin muuttamaan leffan lopetus, sillä alkuperäinen finaali olisi jättänyt auki mahdollisuuden todella kiehtovaan neljänteen elokuvaan. Noh, jatkoahan homma lopulta sai useassakin muodossa... Ensi vuonna käsittelyyn pääsevät nimittäin uudelleenfilmatisointi Evil Dead (2013), televisiosarja Ash vs Evil Dead (2015-2018) ja tuleva HBO Max -elokuva Evil Dead Rise (2022)!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Army of Darkness, 1992, Universal Pictures, Renaissance Pictures, Dino De Laurentiis Company

Arvostelu: Henkien kätkemä (千と千尋の神隠し - 2001)

HENKIEN KÄTKEMÄ

千と千尋の神隠し

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Rumi Hiiragi, Miyu Irino, Mari Natsuki, Bunta Sugawara, Akio Nakamura, Yoomi Tamai, Ryūnosuke Kamiki, Takashi Naitō, Yasuko Sawaguchi ja Koba Hayashi
Genre: anime, fantasia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Henkien kätkemä on japanilaisen Studio Ghiblin -yhtiön tuottama ja Hayao Miyazakin ohjaama anime-elokuva. Miyazaki sai idean filmiin vähitellen. Joka kesänä hän vietti aikaa mökillä, missä hän tapasi aina pitkästä aikaa sukulaistyttöjään. Miyazaki alkoi kehitellä tarinaa, josta tytöt voisivat pitää. Hän vain innostui enemmän, kun hänestä alkoi tuntua, että suuri osa nuorille tytöille tehdyistä saduista käsitteli miehen saamista ja Miyazaki halusi kertoa tarinan, mikä sisältäisi tyttöhahmon, joka innostaisi ikäisiään muuhunkin kuin nämä muut sadut. Miyazaki sai ideansa myytyä Studio Ghiblille ja leffan teko alkoi. Vielä animointiprosessin alkaessa Miyazaki kirjoitti ja hioi tarinaa. Lopulta Henkien kätkemä saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 20. heinäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuvasta tuli valtava jättimenestys - se on itse asiassa edelleen Japanin menestynein elokuva! Kriitikot ylistivät filmiä ja se voittikin mm. parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon, sekä parhaan elokuvan Japan Academy Film -palkinnon! Itse näin Henkien kätkemän alkuvuodesta 2016, mutta siihen aikaan animetyyli ei iskenyt minuun, minkä lisäksi katsoin leffan keskellä yötä, joten nukuin lähes puolet ajasta. Vasta pari vuotta sitten minuun iski animeinto. Ja kun sanon, että iski, niin tarkoitan juurikin sitä iskemistä ja vieläpä lujaa. Tilasin lähes kerralla kaikki Studio Ghiblin leffat, vaikka olin nähnyt niistä vain tämän (osittain) ja Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988). Ihastuin kyseisiin filmeihin ja aloin innoissani katsomaan muitakin animeteoksia. Kun huomasin Henkien kätkemän täyttävän 20 vuotta, päätin tietty katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Ilokseni huomasin myös, että Finnkino järjesti elokuvasta erityisnäytöksiä ja kävinkin katsomassa sen Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Kymmenvuotias Chihiro-tyttö ja hänen vanhempansa ovat matkalla uuteen kotiinsa, kun he matkan varrella päätyvät autioon kylään. Siellä alkaa nopeasti tapahtua kummia, mikä pistää Chihiron monien koettelemusten armoille.

Nuori Chihiro (äänenä Rumi Hiiragi) on mitä suloisin ja pidettävin tyttö, jonka eriskummallista seikkailua seuraa heti mielellään. Monien satujen päähahmojen tavoin Chihiron elämä on erittäin tavanomaista ja jopa tylsää, jolloin voi ymmärtää, miksi yhä vain oudommaksi muuttuva henkien maailma kiehtoo ja vetää häntä puoleensa niin kovasti. Chihiron kasvutarina on hienosti kirjoitettu ja ihmisyytensä lisäksi hän erottuu muutenkin isosti fantasiahahmojen keskellä päätöstensä ja mielenmaisemansa kautta. Chihiron vanhemmat (ääninä Takashi Naitō ja Yasuko Sawaguchi) eivät seikkailuun oikeastaan pääse ja he jäävät aika vähälle huomiolle. Silti heidän kautta onnistutaan hienosti käsittelemään yhtä filmin isoista teemoista.
     Henkien maailmassa, eli kummallisessa kylässä ja vielä kummallisemmassa kylpylässä Chihiro kohtaa mm. mystisen Haku-pojan (Miyu Irino), josta on vaikea ottaa selvää, paikkaa johtavan Yubaban (Mari Natsuki), häijyn mutta veikeän akan, monikätisen Kamajin (Bunta Sugawara), joka huolehtii kylpylän höyryistä, sekä karmivan mutta lumoavan Kasvottoman (Akio Nakamura), joka on aiheuttanut monille lapsille painajaisia, mutta josta on vaikea irrottaa katsetta. Nämä hahmot ja monet muut olennot, joita Chihiro kohtaa, ovat todella kiehtovia tapauksia ja Chihiron tavoin katsojakin ihmettelee, kuinka hullunkuriseksi otukset käyvät filmin kulkiessa eteenpäin.

Näiden olentojen tavoin itse elokuvakin vain muuttuu oudommaksi ja oudommaksi, mitä pidemmälle se etenee. Henkien kätkemä alkaa hyvin arkisista tunnelmista, mutta pian se jo siirtyy metsämaisemiin, joiden kauneus kutsuu Chihiron lisäksi katsojaakin hyppäämään ruudun läpi maailmaansa. Kohtaus kohtaukselta leffa lisää kummallisuuden kierroksiaan, eikä se koskaan muutu tylsäksi, sillä siitä löytyy aina jotain uutta ja maagista tutkittavaksi. Ja vaikka kummallisuus lisääntyy, ei elokuva todellakaan käy koskaan ylikierroksilla. Sen taianomaisuus on näyttävää, mutta se on kuin hillitty spektaakkeli, mikä vain lisää sen taikuutta. Katsoja ei voi muuta kuin hämmästellä tekijöiden mielikuvituksen ja luovuuden vimmaa. Leffa pursuaa häkellyttäviä ideoita, joita ei välttämättä itse keksisi koko elämänsä aikana. Maaginen kylpylä on niin huolellisesti luotu paikka, että se tuntuu todelliselta. Katsojalle esitellään sen toimintaa niin hyvin, että se on kuin käsinkosketeltavan aito. Samalla siinä on hurja määrä salaperäisyyttä ja mystisyyttä, jolloin sitä ei millään usko todeksi.

Filmin tunnelma on rakennettu mestarillisesti. Se on jatkuvasti lumoava ja siihen haluaa uppoutua yhä vain enemmän. Paikoitellen elokuva on todella lystikäs ja outoudet, sekä Chihiron reaktiot näkemäänsä naurattavat. Suloisuutta löytyy paljon ja Henkien kätkemää voikin helposti kuvailla ihanaksi teokseksi. Jännitystäkin löytyy ja Kasvoton voi tosiaan olla hurja tapaus joillekin. Rytmitys on esimerkillistä. Elokuvassa tiedetään, milloin kulkea kaikessa rauhassa eteenpäin ja ihailla kaikkea Chihiron ympärillä. Jotta katsoja voi tuntea Chihiron ihastuksensa löytämäänsä maailmaa kohtaan, täytyy sitä esitellä ajan kanssa. Oikeissa kohdissa elokuva lähtee napakampaan vauhtiin. Tarinankerronta on erinomaista ja siten jopa yli kahden tunnin mittainen perheleffa ei muutu pitkäveteiseksi.

Henkien kätkemä pitää myös sisällään vahvoja teemoja ja aiheita, joita se käsittelee kypsällä otteella. Chihiron kasvutarina on hienosti kerrottu ja hänen kautta leffa pohtii itsensä menettämistä, etsimistä ja löytämistä. Lisäksi leffalla on paljon sanottavanaan Japanin kulttuurin muutoksesta toisen maailmansodan jälkeen. Vanhat tavat ja arvot alkoivat hiipua, kun osto- ja tavaravimma alkoivat. Elokuva kritisoikin ihmisen ahneutta ja kyvyttömyyttä nauttia luonnosta, rauhasta ja kaikesta elävästä. Elokuva ei koskaan aliarvioi katsojaansa, eikä lähde selittämään asioita sen kummemmin. Jotkut jutut jätetään katsojan tulkinnan varaan ja voi hyvinkin olla, ettei vielä ensimmäisellä katselukerralla hoksaa, mistä kaikessa on kyse. Koko leffa voi tuntua vain parilta tunnilta outoilua, mikä kiehtoo kyllä, mutta missä ei välttämättä ole järkeä. Usein voisin kritisoida tätä, mutta kun kaikki elokuvassa on tehty näin mielettömästi, tarvitsisiko tässä edes olla järkeä?

Aika lailla ainoa kritiikkini filmiä kohtaan löytyykin elokuvan lopusta. Mitään nyt spoilaamatta siinä tapahtuu paljastus, mikä on hieman kömpelösti istutettu mukaan ja mitä ei pohjusteta lähes lainkaan. Jos aiemmin leffassa tästä asiasta esitettäisiin enemmän, ei paljastus tuntuisi näin äkilliseltä ja töksähtävältä. Onneksi kyseessä on kuitenkin lopulta pieni vika, kun kaikki muu ympärillä on näin valloittavan upeaa. Henkien kätkemä on ymmärrettävästi saavuttanut asemansa yhtenä kaikkien aikojen arvostetuimpana animaatioelokuvana.

Niin, ja se animaatio! Huhhuh, tämä elokuva näyttää käsittämättömän upealta! Hahmot ja oliot ovat todella taitavasti piirretyt ja häikäiseviä ovat lokaatiot, joissa he kulkevat. Kylpylä on uskomattoman hienosti toteutettu ja se pursuaa niin hurjan määrän yksityiskohtia, että on vaikea käsittää, että tämä on piirretty käsin. Tekijät hyödynsivät kyllä tietokonetta animoinnissa, mutta pääasiassa animaatiotyö on tehty perinteikkäästi ja lopputulos on kaikin puolin täydellinen. Itse ihailen suuresti sitä, kuinka tarkkaan mietittyjä hahmojen liikkeet ja teot ovat. Piirtäjät ovat vanginneet kynällä ja paperilla monia pienen pieniä hetkiä, joita monet animaatioista eivät hoksaa lisätä mukaan. Kylpylän ulkopuolella nähtävät maalaukselliset maisemat vain lisäävät filmin kauneutta. Myös äänimaailma on ällistyttävä ja Joe Hisaishin säveltämät musiikit vangitsevat elokuvan kauneuden, koskettavuuden, lumoavuuden ja rauhallisuuden. Hayao Miyazakin ohjaus ja käsikirjoitus ovat ilmiömäiset ja jos hän olisi hionut lopun paljastuksen niin tarkasti kuin kaiken muun elokuvassa, olisi kyseessä täysien pisteiden mestariteos.

Yhteenveto: Henkien kätkemä on upea fantasiaseikkailu koko perheelle. Sen loihtima maailma on häkellyttävän hieno kaikessa outoudessaan ja sitä jäisi mielellään tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Maailman kiehtovuuden lisäksi hahmot ja tarina ovat niin mielenkiintoisia, että kahden tunnin kesto menee yllättävänkin vauhdikkaasti. Elokuvan tarinankerronta on erinomaista ja vain lopun paljastus on hieman kömpelösti tungettu mukaan. Erityisesti rytmitys on voimakasta ja Hayao Miyazaki todella tietää, milloin keskittyä kaikessa rauhassa ja milloin tarjota vauhtia ja vaaratilanteita. Jännitystä löytyy varsinkin perheen pienimille. Hauskoja hetkiä on luvassa kaikenikäisille. Visuaalisesti Henkien kätkemä on uskomattoman näyttävä kaikkien eriskummallisten olentojensa, upeiden paikkojensa, pienien yksityiskohtiensa ja lumoavien väriensä ansiosta. Elokuva on myös teemoiltaan vahva teos ja Miyazaki kritisoi ihmisten taipumusta materiaan, samalla kun arvostus luontoa kohtaan alkaa hiipua. Kaiken kaikkiaan Henkien kätkemä on fantastinen teos, joka kuuluu niiden animaatioiden joukkoon, jotka kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Ja jos koituu mahdollisuus nähdä tämä elokuvateatterissa, siihen mahdollisuuteen kannattaa tarttua, sillä isolla kankaalla elokuvan animaation hienous pääsee todella valloilleen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
千と千尋の神隠し, 2001, Studio Ghibli, Tokuma Shoten, Nippon Television Network, Dentsu, Buena Vista Home Entertainment, Mitsubishi, Tohokushinsha Film Corporation