Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2025)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois

Pääosissa: Mason Thames, Nico Parker, Gerard Butler, Nick Frost, Gabriel Howell, Julian Dennison, Bronwyn James, Harry Trevaldwyn, Ruth Codd ja Peter Serafinowicz

Genre: seikkailu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi on näytelty uudelleenfilmatisointi DreamWorksin samannimisestä animaatioelokuvasta vuodelta 2010, joka pohjautuu löyhästi Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-2015). Vuonna 2023 DreamWorks ilmoitti tekevänsä ensi kertaa animaationsa pohjalta näytellyn version. Kuvausten oli tarkoitus alkaa jo samaisena kesänä, mutta Hollywoodin näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin vasta tammikuussa 2024 ja nyt uusi Näin koulutat lohikäärmeesi saapuu elokuvateattereihin... vain viisitoista vuotta alkuperäisen animaation jälkeen. Omasta mielestäni alkuperäinen Näin koulutat lohikäärmeesi saattaa jopa olla DreamWorksin paras animaatio ja pyörittelinkin silmiäni, kun yhtiö ilmoitti lähtevänsä Disneyn tielle ja ryhtyvänsä tekemään näyteltyjä versioita animaatioistaan. Uuden version trailerit eivät vakuuttaneet minua ja kävinkin todella skeptisin mielin katsomassa uuden Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen varsinaista ensi-iltaa.

Pienen Öystilän kylän viikingit on lapsesta asti opetettu vihaamaan ja tappamaan lohikäärmeitä. Kuitenkin kun kyläpäällikön poika Hikotus kohtaa metsässä pelätyn Yön raivon, pojan ja lohikäärmeen välille muodostuu salattu ystävyys.

Kauhuelokuva The Black Phonea (2021) tähdittänyt Mason Thames nähdään Hikotuksena, pienessä Öystilässä asuvana viikinkinuorukaisena, joka on lapsesta asti saanut kuulla lohikäärmeiden olevan kaiken pahan alku ja juuri, ja että nuo tulta hönkivät sihiliskot pitää surmata. Hikotus ei kuitenkaan ole mikään lihaksikas ja urhea soturi, vaan hintelämpi pojankloppi, joka haluaisi keksiä rauhanomaisen ratkaisun lohikäärmeongelmaan. Tämä saattaakin syntyä, kun Hikotus törmää kaikista pelätyimpään lohikäärmeeseen, haavoittuneeseen Yön raivoon, jonka Hikotus nimeää Hampaattomaksi ja päättää auttaa tämän takaisin lentokuntoon, minkä myötä pojan ja lohikäärmeen välille syntyy salainen ystävyys. Thames on oiva valinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa rohkeutta ja päättäväisyyttä todistaa ympärillä olevansa vääriksi ennakkoluulojensa kanssa.

     Alkuperäisestä animaatiosta paluun tekee Gerard Butler Öystilän päälliköksi ja Hikotuksen isäksi, Aimo Mahtimurikaksi. Muita hahmoja taas ovat Hikotuksen ihastus Astrid (Nico Parker), seppä Raivo (Nick Frost), ylimielinen nuorukainen Limalotja (Gabriel Howell), lohikäärmetietäjä Suomusintti (Julian Dennison), sekä idiootit kaksoset Karski (Harry Trevaldwyn) ja Ronski (Bronwyn James). Butlerista löytyy karismaa johtajaksi myös näytellyssä versiossa. Parker on mainio Astridina, joka haluaa osoittaa taitonsa ja Frost on lystikäs kätensä ja jalkansa lohikäärmetaistoissa menettäneenä Raivona. Howell, Dennison, Trevaldwyn ja James hoitavat myös tonttinsa kelvollisesti usein aika ärsyttävinä nuorukaisina, jotka kilpailevat Tulikokeessa, missä viikinkikakaroista koulitaan lohikäärmeentappajia.

Näin koulutat lohikäärmeesi vuosimallia 2025 oli minulle yksi ristiriitaisimmista elokuvakokemuksista aikoihin. Onko kyseessä aivan totaalisen turha uudelleenfilmatisointi, mikä on tehty vain, jotta DreamWorks ja Universal saisivat kerättyä helpot rahat taskuunsa nostalgiannälkäisiltä katsojilta? Ehdottomasti. Onko elokuva lähes kuva kuvalta ja musiikintahti musiikintahdilta yks yhteen identtinen alkuperäistyön kanssa, tuomatta mitään uutta sekaan? Kyllä. Pelkäänkö, että tämän takuuvarman menestyksen myötä myös muut DreamWorks-animaatiot, kuten Shrek (2001) saavat saman käsittelyn? Pelkään. Katsonko tätä näyteltyä versiota koskaan uudestaan? Tuskin. 

Onko uusi Näin koulutat lohikäärmeesi täysin sieluton tekele, joka kiirehtii tärkeitä kohtia ja tekee hallaa alkuperäistyölle? Ei.

Siitä huolimatta, että läpi elokuvan mielsin näkemäni täysin tarpeettomaksi kierrätykseksi, joka ei perustellut olemassaoloaan millään muulla kuin rahanhimolla ja vähän väliä toivoin, että voisin vain katsoa alkuperäistä animaatiota uudestaan, on minun tunnustettava, että uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on tehty kunnioituksella ja rakkaudella alkuperäisteosta kohtaan. Vaikka käsikirjoitus, kuvasommittelut ja musiikitkin on vain suoraan pöllitty animaatiosta, tekemättä niihin juuri mitään muutosta, on lopputulos rakennettu huolella. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys rakentuu sydämellisesti, johtaen tunteikkaisiin hetkiin. Odottamattomien kaverusten ensimmäinen yhteislento on ihon kananlihalle nostattava hetki, mikä pääsee erityisesti oikeuksiinsa suurella IMAX-kankaalla. Alkuperäisleffan tematiikkaa sukupolvien ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta ei ole unohdettu tai vesitetty ja aihe pysyy edelleen ajankohtaisena.

Poistuessani elokuvan lehdistönäytöksestä fiilikseni olivat siis pahemman kerran ristiriidassa. Olin toisaalta nähnyt erinomaista animaatiota pätevästi kopioivan näytellyn version, jossa ei periaatteessa ole elokuvallisesti juuri vikaa. Mutta se, miksi elokuvassa ei ole juuri vikaa johtuu siitä, että kun kopioi näin millintarkasti upeaa alkuperäistyötä, on hyvin vaikea mennä metsään. Mitään riskiä ei ole uskallettu ottaa, mikä on samanaikaisesti niin hyvä juttu kuin myös merkki munattomuudesta ja laiskuudesta. Näin koulutat lohikäärmeesi 2025 on erikoinen osoitus siitä, mikä Hollywoodissa on juuri nyt vikana. Vanhat elokuvat herätetään takaisin eloon, kun uudet ideat eivät myy. Rahaa on pakko tehdä, jotta bisnes pysyy yllä ja valitettavasti tällaisia kierrätyksiä tarvitaan, jotta leffastudiot ja elokuvateatterit eivät mene nurin. Uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on siis välttämätön paha nykytilanteessa ja jos sen välttämättömän pahan tekee näin kunniakkaasti, voi hävyttömän rahastuksenkin jollain asteella katsoa sormien läpi. Samalla kyllä jännittää, mitä onkaan vielä luvassa. Ainakin uusi versio Näin koulutat lohikäärmeesi 2:sta (How to Train Your Dragon 2 - 2014) on jo tekeillä ja tulossa kesällä 2027.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa animaationkin ohjannut Dean DeBlois, joskin yksinään, ilman Chris Sandersia. Kukapa toisaalta hoitaisikaan hommaa tällaisella pieteetillä kuin mies, joka teki alkuperäisenkin elokuvan niin hyvin? DeBloisin työ tuntuu samanaikaisesti niin huolelliselta kuin laiskalta, oudon paradoksaaliselta, mikä vallitsee läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan uusi Näin koulutat lohikäärmeesi on vakuuttava, vaikka osa karikatyyrimäisistä lohikäärmeistä näyttää lähinnä hölmöiltä näytellyssä versiossa ja parissa lentokohtauksessa taustakankaan käyttö on kiusallisen selvää. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat komeat, maskeeraus oivallista, tietokonetehosteet näyttävät ja äänimaisema jylhästi rakennettu. Puvustuksen yritys saada parit hahmot näyttämään yhtä isokokoisilta kuin animaatiossa johtaa vaivaannuttaviin lopputuloksiin, näyttäen lähinnä siltä, että näyttelijöillä on päällään hiostava määrä erilaisia toppauksia. John Powellin musiikit ovat yhtä eeppiset kuin animaatiossa, eikä niihin ole pahemmin taidettu koskea.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

How to Train Your Dragon, 2025, DreamWorks Animation, Dreamworks Pictures, Marc Platt Productions, Universal Pictures

Arvostelu: Shaun, kuolleiden kunkku (Shaun of the Dead - 2004)

SHAUN, KUOLLEIDEN KUNKKU

SHAUN OF THE DEAD

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield, Lucy Davis, Dylan Moran, Penelope Wilton, Bill Nighy, Jessica Stevenson, Peter Serafinowicz, Rafe Spall ja Martin Freeman

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Shaun of the Dead, eli suomalaisittain Shaun, kuolleiden kunkku on Edgar Wrightin ohjaama kauhukomedia. Wright työsti tilannekomediasarjaa Avaruuden tuntua (Spaced - 1999-2001) yhdessä näyttelijä Simon Peggin kanssa, kun erään zombiteemaisen jakson teon aikana kaksikko ryhtyi suunnittelemaan täyspitkää komediaelokuvaa aiheesta. George A. Romeron zombielokuvat ja Resident Evil -videopeli (1996) toimivat kaksikon inspiraationa kirjoitusprosessin aikana ja saatuaan tekstin valmiiksi, he ryhtyivät esittelemään sitä studioille. Film4 oli aluksi kiinnostunut, mutta perääntyi lopulta rahasyistä. Useat yhtiöt torjuivat kaksikon, kunnes Working Title Films otti idean vastaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2003 ja lopulta Shaun, kuolleiden kunkku sai maailmanensi-iltansa 29. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoiltakin ja sai parhaan brittielokuvan ja tuottajadebyytin BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Shaun, kuolleiden kunkun joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Elektroniikkamyyjä Shaunin elämä ei tunnu etenevän minnekään, eikä hänen parisuhteensakaan suju kummoisesti. Kun zombiepidemia yllättäen valtaa Lontoon, Shaunin täytyy pelastaa tyttöystävänsä Liz ihmislihaa himoitsevilta eläviltäkuolleilta - sekä toivottavasti myös heidän kariutuva suhteensa.

Nykyään Simon Pegg tunnetaan laajasti niin koomikkona kuin näyttelijänä ison luokan elokuvasarjoista, kuten Star Trekistä (2009-2016) ja Mission: Impossiblesta (1996-), mutta vielä vuonna 2004 Pegg oli lähes tuntematon heppu. Jotkut tunnistivat hänet aiemmin mainitusta Avaruuden tuntua -komediasarjasta, toiset taas Big Train -sarjasta (1998-2002), mutta vasta Shaun, kuolleiden kunkun kautta Pegg teki läpimurtonsa. Pegg näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Shaunia, 29-vuotiasta elektroniikkaliikkeen myyjää, joka kokee elämänsä jumittavan paikoillaan. Tarvitaankin zombimaailmanloppu, ennen kuin Shaun päättää oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää asiansa järjestykseen. Pegg on loistovedossa leffassa, antaen kaikkensa niin koomikkona kuin dramaattisempanakin näyttelijänä. Hän tekee Shaunista heti pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kannustavana.

     Shaunin kyllästyneenä tyttöystävänä Lizinä nähdään Kate Ashfield, kun taas Peggin hyvä ystävä ja tuohon aikaan tosielämänkin kämppis Nick Frost näyttelee Shaunin hölmöä parasta ystävää Ediä. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Peter Serafinowicz Shaunin ja Edin kämppiksenä Petenä, Lucy Davis ja Dylan Moran Lizin seurustelevina ystävinä Diannena ja Davidina, Penelope Wilton Shaunin äitinä Barbarana ja Bill Nighy tämän uutena miehenä Philipinä, sekä Jessica Stevenson Shaunin kaverina Yvonnena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Frost varastaa show'n Ed-kämppiksenä, kun taas Nighy on jopa hyytävämpi kuin zombit Shaunin tympeänä isäpuolena. Wilton taas on erittäin hupaisa Shaunin äitinä, joka ei tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta ollenkaan.

Vaikka elokuvan innoittajanakin toimineet George A. Romeron zombiklassikot Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead - 1968) ja Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead - 1978) ovatkin lajityyppinsä aatelia, minun täytyy todeta, että Shaun, kuolleiden kunkku on suosikkini zombileffojen joukosta. Samalla kyseessä on kauhukomediasuosikkini. Shaun, kuolleiden kunkku on suorastaan erinomainen filmi, joka jaksaa naurattaa hervottomasti jokaisella katselukerrallaan. Se tarjoaa hyvää parodiaa zombigenrestä, höystämällä sitä parodialla brittiläisistä romanttisista komedioista, onnistuen samalla myös tarjoamaan aidosti jännittävän zombielokuvan, sekä mainion romanttisen komedian.

Elokuva hoitaa pohjustuksensa läpikotaisin mallikkaasti. Sen lisäksi, että hahmot ja heidän monenlaiset välinsä esitellään onnistuneesti, itse zombiepidemian käynnistymistä rakennellaan hyvin. Hahmot ovat täysin omissa oloissaan ja käymässä läpi erilaisia konfliktejaan, samalla kun taustalle on upotettu kaikenlaista, oli kyse sitten kadulle lyyhistyvistä ihmisistä, joita ambulanssi tulee pian kuljettamaan toisaalle tai lukuisista uutislähetyksistä, joissa puhutaan leviävästä sairaudesta, sekä kummallisesti käyttäytyvistä ja aggressiivisista ihmisistä. Kun Shaun ja Ed kävelevät illalla kantisbaariinsa Winchesteriin, he ohittavat kiihkeästi pussailevan pariskunnan ja kun he poistuvat baarista, nainen onkin syömässä miehensä päätä. Huvittavintahan on, ettei Shaun tunnu millään huomaavan tätä kaikkea kasvavaa kaaosta. Osa elokuvan huumorista rakentuu toistuvien vitsien varaan ja yksi parhaista esimerkeistä nähdään leffan alkupäässä, kun peräkkäisinä aamuina esitellään Shaunin kauppareissua. Ensimmäisenä aamuna kaikki hoituu normaalisti, toisena aamuna kaduilla laahustaa zombeja, autot ovat kolaroineet, taustalla näkyy savua ja kauppa on veren peitossa. Eikä Shaun hoksaa minkään muuttuneen.

Kun Shaun ja Ed vihdoin tajuavat, mitä kaupungilla on meneillään, alkaa aivan mahtava kyyti, joka naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen hulvattomasta ensikohtaamisesta zombien kanssa tai heidän yrityksestään selviytyä tämän kaiken keskellä. Iso osa komediasta syntyy myös hahmojen välisistä nasevista keskusteluista. Edgar Wrightin ja Simon Peggin laatima käsikirjoitus on hysteerisen hilpeä. Kun komedian kautta katsoja saadaan tykästymään näihin hahmoihin, katsoja saadaan myös välittämään entistä enemmän heidän kohtaloistaan. Monissa kunnon kauhuleffoissakaan ei ole näin huolissaan hahmojen selviytymisestä. Mistä erityisesti pidän Shaun, kuolleiden kunkussa on se, ettei leffa ole pelkkää hupsuttelua, vaan myös kauhuosastolla on onnistuttu ja leffa muuttuu ajoittain tehokkaan jännittäväksi. Tekoverta ei säästellä, vaan kun zombit pääsevät kiinni epäonnekkaisiin uhreihinsa, ne myös tekevät tuhoisaa jälkeä. Seasta löytyy yksi erityisen raaka raatelu, jollaisia ei monissa täysin kauhuun painottuvissakaan zombileffoissa nähdä. Elokuva muuttuu loppua kohti yhä vain intensiivisemmäksi ja huipennus toimii kirsikkana kakun päällä.

Ennen Shaun, kuolleiden kunkkua Edgar Wright oli ohjannut vain yhden elokuvan, vähälle huomiolle jääneen länkkärikomedian A Fistful of Fingers (1995). Shaunilla Wright näytti kyntensä tosissaan maailmalle. Wright tekee huikeaa työtä kameran takana. Sen lisäksi, että hän tasapainottelee taitavasti kauhun ja komedian välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti, hänen tyylinsä on riemastuttavan energinen. Leffa on todella sähäkästi leikattu ja siinä hyödynnetään napakkaa kameratyöskentelyä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat ovat tehneet mainiota työtä zombien kanssa. Erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmassa käytetään hupaisasti hyödyksi hyppysäikyttelyefektejä. Pete Woodheadin ja Daniel Mudfordin musiikit säestävät menoa hyvin, mutta parhaiten elokuvasta jää mieleen nerokkaasti käytetty Queenin Don't Stop Me Now -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shaun of the Dead, 2004, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, Big Talk Productions, Inside Track 2, FilmFour

Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.

Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.

     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.

Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.

     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?

Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 

Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films

Arvostelu: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011)

TINTIN SEIKKAILUT: YKSISARVISEN SALAISUUS

THE ADVENTURES OF TINTIN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes
Genre: seikkailu, animaatio
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman (Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.

Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.

Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan.
     Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin.
     Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan.
     Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul (2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.

Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.

Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.

Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.

Yhteenveto: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies

Arvostelu: Paul (2011)

PAUL

Ohjaus: Greg Mottola

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Seth Rogen, Kristen Wiig, Jason Bateman, Bill Hader, Joe Lo Truglio, Blythe Danner, John Carroll Lynch, David Koechner, Jesse Plemons, Jeffrey Tambor ja Sigourney Weaver

Genre: komedia, scifi

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Paul on Simon Peggin ja Nick Frostin tähdittämä ja käsikirjoittama scifikomedia. Pegg ja Frost saivat idean leffaan kuvatessaan zombikomediaansa Shaun of the Deadia (2004) ja saadakseen inspiraatiota tapahtumiin, he päättivät lähteä itse automatkalle Yhdysvaltojen halki. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2009 ja lopulta Paul sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse näin leffan vasta parin vuoden jälkeen vuokralta ja pidin siitä. Olenkin katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun Paul täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.

Nörttikaverukset Graeme ja Clive ovat matkalla Yhdysvaltojen halki, vieraillakseen scifitapahtumissa ja tunnetuilla UFO-havaintopaikoilla. Eräänä yönä he kohtaavat ihka aidon avaruusolion, Paulin, joka pakenee salaista järjestöä, jolla on pahoja aikeita Paulin varalle.

Päärooleissa Graemena ja Clivena nähdään yksi ehdottomista komediakaksikkosuosikeistani, Simon Pegg ja Nick Frost. Tosielämässäkin läheiset ystävykset, Peggin ja Frostin kemiat kohtaavat täydellisesti ja heidän seikkailujaan on aina riemastuttavaa seurata - oli kyse sitten zombimaailmanlopusta Shaun of the Deadissa, kyttäkaksikosta Hot Fuzzissa (2007) tai nörttikaveruksista Paulissa. Clive on scifikirjailija ja Graeme tämän kuvittaja. Yhdessä he ovat aikamoisia tieteistarinoiden fanittajia ja ehdan avaruusolion kohtaaminen tarjoaa heille elämänsä matkan. Pegg ja Frost ovat aivan mahtavia rooleissaan.

Kaksikon kohtaamaa avaruusolento Paulia taas esittää Seth Rogen. Rogen ei vain ääninäyttele hahmoa, vaan hän myös esitti hahmon liikkeet, jotka siirrettiin tietokoneanimoituun olioon motion capture -tekniikalla. Paul ei ole vaarallinen planeettojen tuhoaja, muttei myöskään mikään kiltti ja sympaattinen kaveri, kuten E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) nimikkoalieni. Rogenille tuttuun tyyliin Paul on aikamoinen rääväsuu, joka kiroilee, polttaa pilveä ja ryyppää. Rogen onnistuu kuitenkin tekemään Paulista erittäin pidettävän tapauksen ja tämä esittää nasevia kommentteja ihmislajin tyhmistä puolista pitkin elokuvaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jason Bateman Paulia jahtaavana erikoisagentti Zoilina, Bill Hader ja Joe Lo Truglio agenttikaksikko Haggardina ja O'Reillyna, Kristen Wiig uskovaisena Ruthina, John Carroll Lynch tämän isänä Moseksena, Jeffrey Tambor Graemen ja Cliven ihailemana scifikirjailija Adam Shadowchildina, sekä David Koechner ja Jesse Plemons punaniskakaveruksina Gusina ja Jakena, jotka aiheuttavat myös ongelmia matkan varrella. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, etenkin Bateman kivikasvoisena agenttina.

Paul ei yllä samalle mahtavuuden tasolle kuin Peggin ja Frostin edelliset yhteisleffat Shaun of the Dead ja Hot Fuzz, mutta on se silti erittäin mainio ja hauska komedia - varsinkin scifin ystäville ja muutenkin nörteille! Viittauksia on mm. Tähtien sota -saagaan (Star Wars - 1977-), Star Trekiin (1966-), Alien-elokuviin (1978-) ja tottakai E.T. the Extra-Terrestrialiin, minkä ohjaaja Steven Spielberg tekee veikeän cameoroolin tässä. Paul on ottanut vaikutteita E.T.:stä jopa häpeilemättömän paljon, mutta nokkelasti välttelee plagiointisyytöksiä juurikin Spielbergin itseironisen cameon kautta. Katsojan ei kuitenkaan tarvitse tietää ainuttakaan scifileffaa, johon tässä viitataan, eikä edes sen kummemmin pitää scifielokuvista, sillä Paul toimi hyvin myös niille, jotka pitävät ihan vain road trip -komedioista, missä kaverukset ovat kaiken aikaa tien päällä. Road trip -komedian ja scifiseikkailun yhdistelmä onkin veikeä idea ja elokuva pitää erittäin miellyttävästi mukanaan läpi kestonsa.

Hilpeiden scifiviittausten lisäksi huumoria löytyy monesta eri suunnasta. Paul itse tuo mukaan tiettyä törkyturpaisuutta, mutta mukaan mahtuu myös aidosti hauskaa koheltamista ja kekseliästä dialogia. Pari aika julmaakin läppää löytyy seasta. Nauraa saa loppuun asti, eikä aika käy pitkäksi tämän leffan parissa. Vauhdikkaita hetkiä riittää ja pientä jännitettäkin löytyy, kun erikoisagenttien lisäksi muutama muukin on kaksikon ja Paulin perässä. Koomisten ja vauhdikkaiden kohtausten välissä Pegg ja Frost yrittävät myös pienesti filosofisoida jotain ihmiskunnasta. Loppuhuipennukselta voisi kyllä toivoa vähän enemmän ja vaikka pääpahiksen näyttelijä onkin yksi silmänisku lisää scifielokuvien suurkuluttajille, on hahmo aika tylsä päävihulainen.

Toisin kuin Peggin ja Frostin tunnetuimpien yhteistöiden kanssa, Paulissa ohjaajana ei toimi Edgar Wright, vaan esimerkiksi hulvattoman Superbadin (2007) ohjaaja Greg Mottola. Mottola hoitaa tässäkin tonttinsa oivallisesti, mutta suurimmaksi osaksi kehut kuuluvat Peggille ja Frostille. Heidän komedialahjansa ovat fantastiset ja he osoittavat taitonsa monta kertaa filmin aikana. Paul on myös teknisesti onnistunut teos. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus samoin. Äänimaailma toimii hyvin, vaikka David Arnoldin säveltämät musiikit eivät kummoista vaikutusta teekään. Vaikutuksen tekee kuitenkin itse Paul, jonka visuaaliset tehosteet näyttävät yhä kymmenen vuotta myöhemminkin upeilta. Hahmon toteutukseen on selvästi panostettu, sillä jotkut yli tuplasti isommilla budjeteilla samana vuonna tehdyt toimintateoksetkaan eivät vakuuta enää visuaalisesti samalla lailla kuin digi-Paul.

Yhteenveto: Paul on erittäin mainio ja hauska scifikomedia, jossa Simon Pegg ja Nick Frost pääsevät jälleen kerran loistamaan yhdessä. Pegg ja Frost ovat aina mahtavat ystävyksinä ja he sopivatkin täydellisesti avaruudesta ja sen olennoista kiinnostuneiksi Graemeksi ja Cliveksi. Kaksikko tekee myös hyvää työtä käsikirjoituksen puolella, sisällyttäen paljon viittauksia lämmittämään scififanien sydämiä. Seth Rogen on hilpeä itse nimikko-olio Paulina, tehden pössyttelevästä alienista aidosti veikeän ja pidettävän. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan. Elokuva tarjoaa paljon hauskoja hetkiä jokaiseen makuun ja road trip -tarina pitää onnistuneesti mukanaan. Vauhtia, menoa ja meininkiä riittää, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Loppuhuipennus heikon pääpahiksen kanssa jättää hieman toivomisen varaan, mutta muuten Paul on todella oivallinen tieteiskomedia, jota suosittelen lämpimästi scififaneille, komedian ystäville, Peggin ja Frostin kannattajille, sekä yleisesti nörteille, jotka pystyvät samaistumaan täysin päähahmojen innostusten kohteisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Paul, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Working Title Films, Big Talk Productions

Arvostelu: Tomb Raider (2018)

TOMB RAIDER

Ohjaus: Roar Uthaug
Pääosissa: Alicia Vikander, Walton Goggins, Daniel Wu, Dominic West, Kristin Scott Thomas, Nick Frost ja Derek Jacobi
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Tomb Raider perustuu samannimiseen pelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996 ja on vuosien varrella noussut suureksi hitiksi. Pelien pohjalta tehtiin jo vuonna 2001 Angelina Jolien tähdittämä elokuva Lara Croft: Tomb Raider, jota kriitikot haukkuivat, mutta joka pärjäsi hyvin rahallisesti, joten sille tehtiin jatko-osa Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life - 2003). Se ei kuitenkaan ollut yhtä tuottoisa leffa, eikä Jolie halunnut jatkaa roolissaan, joten leffasarja lopetettiin siihen. Kuitenkin vuonna 2011 GK Films osti pelin elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään uutta filmatisointia. Projekti lähti kunnolla käyntiin muutamaa vuotta myöhemmin ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017. Nyt Tomb Raider on ilmestymässä teattereihin ja minun täytyy sanoa, ettei se erityisemmin kiinnostanut itseäni. En ole koskaan pelannut alkuperäisiä pelejä, mutta olen nähnyt Jolien ensimmäisen Lara Croft: Tomb Raiderin ja se oli niin kamalaa kuraa, etten halunnut kuullakaan koko jutusta enempää. Kuitenkin lehdistönäytöksen lähestyessä aloin miettiä, että tässä uudessa versiossa on eri tekijät kuin aiemmissa leffoissa ja että uusi päätähti Alicia Vikander on paljon parempi näyttelijä kuin Jolie, joten tästä voi ehkä tullakin jotain. Silti menin katsomaan Tomb Raiderin todella varautuneena, sillä peleihin perustuvat leffat ovat harvemmin - vai pitäisikö sanoa, etteivät ne ole lähes koskaan - hyviä.

Lara Croft päätyy seikkailuun, kun hän lähtee etsimään isäänsä, joka katosi vuosia sitten autiolle saarelle.

Selvästi parasta elokuvassa on itse Lara Croft ja ennen kaikkea hahmoa näyttelevä Alicia Vikander. En ole "Tomb Raider" -pelejä pelannut, mutta sanoisin silti Vikanderin toimivan pääroolissa. Hän on erinomainen seikkailijana, joka joutuu jatkuvasti löytämään rohkeutensa ja keksimään nopeita ratkaisuja paineen alla. Olen aiemmin nähnyt Vikanderin lähinnä draamarooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa toiminnallisemmankin osan mainiosti. Leffassa on löydetty loistava tasapaino sille, ettei Lara voita helposti kaikkea, mutta hän ei kuitenkaan ole koko ajan vastustajiaan heikompi. Hahmo kiehtoo heti alussa, sillä hänen rikkaan sukunsa takia hän voisi elää ylellistä elämää, mutta hän on silti päättänyt elää kuin muut ja tienata itse elantonsa, mikä antaa jo vihjeitä siitä, miten hahmo on nokkela keksimään selviytymiskeinoja. Pidin todella paljon siitä, miten Lara oli hahmona kirjoitettu ja toivon, että hän nousisi monille nuorille naisille roolimalliksi samalla lailla kuin Wonder Woman viime vuonna.
     Harmillisesti elokuvan muut hahmot eivät ole läheskään yhtä hyvin kirjoitettuja. Antagonisti Mathias Vogel (Walton Goggins) on välillä arkeologisista jutuista kiinnostunut mies ja välillä taas kylmäverinen tappaja. Jälkimmäisestä puolesta huolimatta Goggins ei täysin onnistu olemaan kovin vaaralliselta tuntuva uhka Laralle. Sitten on kapteeni Lu Ren (Daniel Wu), joka vaikuttaa aluksi ihmisiä inhoavalta alkoholistilta, mutta muuttuu nopeasti rohkeaksi seikkailijaksi, kun hän päättää lähteä Laran mukaan. Mukana on myös eräs hahmo, joka muuttuu yhden yön aikana höperöstä erakosta täysijärkiseksi herraksi. Ottaen huomioon, kuinka hyvin Laran kehitys oli kirjoitettu, on harmillista, kuinka laiskasti muut hahmot on kiirehditty mukaan.
     Filmissä nähdään myös pienissä rooleissa Nick Frost hömelönä arvotavaraa ostavana Maxina, joka ei oikein tunnu sopivan mukaan muuten vakavaan leffaan, sekä Kristin Scott Thomas Laran isän (Dominic West) omistaman yhtiön tärkeänä työntekijänä.

Tomb Raider saattaa olla paras peliin perustuva elokuva, minkä olen nähnyt ja se on huomattavasti laadukkaampi teos kuin Jolien Lara Croft: Tomb Raider. Se ei kuitenkaan vielä takaa laatua, kun ottaa huomioon pelileffojen alhaisen tason. Ja voi kunpa voisinkin sanoa, että kyseessä on oikeasti todella hyvä tai mainio elokuva, mutta ihan sille tasolle ei vieläkään päästä. Tomb Raider onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa ja viihdyttämään alusta loppuun, jolloin sitä katsoo oikein mielellään. Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen, mutta enpä usko kenenkään odottavan mitään häikäisevää mennessään katsomaan tätä filmiä. Leffan seikkailu on kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta katsojana haluaa tietää, mitä tulee tapahtumaan. Kun vihdoin päästään autiosaarelle, on luvassa vauhdikkaita toimintajaksoja, joista voi helposti huomata, että tekijät ovat kopioineet peleistä siistejä hetkiä elokuvaansa. Useat kohdat ovat hieman yliampuvia ja hölmöjä, mikä on toisaalta ihan hyvä asia, sillä liian vakavana teoksena Tomb Raider menettäisi viihdearvonsa.

Kenties eniten elokuvassa pidin Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) muistuttavasta osiosta, jossa hahmot etsivät erästä asiaa ja he joutuvat keksimään tapoja selvitäkseen erilaisista ansoista arvoitusten avulla. Harmillisesti osio ei kuitenkaan käytä täyttä potentiaaliaan, eikä muutu niin jännittäväksi tai kekseliääksi kuin katsojana toivoisi. Myös loppuhuipennus jätti mielestäni paljon toivomisen varaa ja kun siirrytään takaisin sivistyksen pariin, leffan tunnelma lässähtää lähes täysin, vaikka lopuksi yritetäänkin hieman pohjustaa mahdollista jatko-osaa.

Kuten jo sanoin, parasta Tomb Raiderissa on Lara Croft ja häntä näyttelevä Alicia Vikander. Väärin kirjoitettuna tai jonkun toisen näyttelijän esittämänä hahmo ei välttämättä toimisi, jolloin elokuvan heikkoudet korostuisivat enemmän. Vikander pelastaa kokonaisuutta hieman, jolloin sen kehnommat muut hahmot ja hätäisesti kirjoitetun tarinan voi katsoa jollain tapaa sormien läpi ja nauttia parin tunnin ajan seikkailusta. Aikani ei kertaakaan käynyt pitkäksi filmin aikana ja olisin jopa halunnut päästä näkemään hieman enemmän. Loppujen lopuksi Tomb Raider jäi siis hieman pintaraapaisuksi ja sen takia toivonkin, että se saisi lähivuosina jatkoa. Mitään erityistä ei ole luvassa, mutta mielestäni kaikkien elokuvien ei tarvitse olla Oscareiden arvoisia mestariteoksia. Joskus on parasta, kun voi vaan rentoutua kahden tunnin ajan ja katsoa, kun Alicia Vikander juoksentelee viidakossa, ampuu pahiksia jousipyssyllä ja ratkoo arvoituksia löytääkseen jonkinlaisen aarteen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa norjalainen Roar Uthaug, joka aloittelee tällä uraansa Yhdysvalloissa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen taidonnäyte, joten jää nähtäväksi, tullaanko Uthaugista kuulemaan enää Hollywoodissa. Geneva Robertson-Dworetin ja Alastair Siddonsin työstämä käsikirjoitus ei ole parhaasta päästä. Tuntuukin siltä, että he käyttivät viikkoja miettiäkseen, millainen henkilö Lara on ja sitten ideoivat kaiken muun parissa päivässä. Tomb Raider on sentään kuvattu taidokkaasti, mutta leikkaus on välillä liian nopeatempoista. Valaisu on oivallista synkkinä hetkinä, minkä lisäksi puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hienoa työtä. Harmillisesti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin vakuuttavat. Yhdessä kohtaa nähtävässä laskuvarjohypyssä taustakankaan käyttö oikein korostuu hahmon takana, minkä lisäksi yöllinen myrsky oli aika kehnosti toteutettu. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen ja Junkie XL on saanut sävellettyä mukaan toimivia viidakkoteemaisia jumputuksia.

Yhteenveto: Tomb Raider on viihdyttävä seikkailuelokuva, joka toimii kun sitä katsoo, mutta josta ei jää paljoa mieleen, mitä kauemmin sen näkemisestä on kulunut aikaa. Tarina ei ole kummoinen, mutta se pitää katsojan mielenkiintoa yllä tarpeeksi hyvin - etenkin kun vähän väliä nähdään suoraan peleistä kopioituja toimintakohtauksia. Arvoitusten ratkomishetket ovat kiehtovia, mutta tietyistä kohdista puuttuu tarvittavaa jännitystä. Loppuhuipennus on harmillisen laimea, mutta leffaan mahtuu myös oivallisia hetkiä. Muuten näyttelijätyö ja näyttelijöiden esittämät hahmot eivät ole erityisen onnistuneita, mutta itse Lara Croft on erinomaisesti luotu ja häntä näyttelevä Alicia Vikander vetää toimintaroolin taidokkaasti. Kömpelöitä efektejä ja nopeatempoista leikkausta lukuunottamatta tekninen toteutus on hyvä. Pääasiassa viat löytyvätkin ohjaajasta, joka ei täysin tiedä, miten tehdä ison luokan filmejä ja käsikirjoittajista, joiden teksti jää loppujen lopuksi pintaraapaisuksi. Silti kyseessä on yksi parhaista pelielokuvista koskaan, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sille voisi mielellään katsoa jatkoakin. Pelien fanit käyvät aika varmasti katsomassa elokuvan, minkä lisäksi suosittelen Tomb Raideria nuorille, jotka haluavat nähdä vauhdikasta meininkiä viidakossa. Helppona popcorn-viihteenä tämä toimii parhaiten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Tomb Raider, 2018, Warner Bros. Pictures, GK Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Square Enix

Arvostelu: Ice Age 4: Continental Drift / Mannerten mullistus (2012)

ICE AGE 4: CONTINENTAL DRIFT (2012)

ICE AGE 4: MANNERTEN MULLISTUS

Ohjaus: Steve Martino ja Mike Thurmeier
Pääosissa: Ray Romano, John Leguizamo, Denis Leary, Queen Latifah, Peter Dinklage, Seann William Scott, Josh Peck, Jennifer Lopez, Keke Palmer, Josh Gad, Chris Wedge, Nick Frost, Aziz Ansari, Kunal Nayyar, Nicki Minaj ja Patrick Stewart
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Ice Age 5: Collision Course (2016) on ihan pian nähtävissä, mutta sitä ennen täytyi palata katsomaan Ice Age -sarjan (2002) aiemmat osat. Ice Aget olivat yksiä suosikeistani, kun olin lapsi ja olen innoissani tulevasta lisäyksestä sarjaan.Vielä on yksi osa arvosteltavana ennen uusinta: vuoden 2012 Ice Age 4: Continental Drift, jonka kävin katsomassa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ice Age (2002), Ice Age 2: The Meltdown (2006) ja Ice Age 3: Dawn of the Dinosaurs (2009)!

Jyrsiksen hölmöilyn takia mantereet alkavat liikkua, jolloin Mannyn, Sidin, Diegon ja muiden tuttujen hahmojen koti alkaa tuhoutua. Pääkolmikko joutuu erilleen laumastaan ja tekemisiin ryöstelevien merirosvojen kanssa.

Ray Romanon Manny-mammutti on muuttunut takaisin yrmyileväksi, kun hänestä on tullut isä. Itse seikkailun alkaessa hahmosta kuitenkin näkee, että hän tekisi kaikkensa suojellakseen perhettään ja hän onkin lähinnä vain huolissaan, että hänen tyttärensä muuttuisi erilaiseksi kuin hän on tämän kasvattanut.
     John Leguizamon ääninäyttelemä Sid-laiskiainen pysyy samana hölmönä itsenään. Sidin menneisyyttä avataan hieman, kun hänen perheensä nähdään vihdoin. Muu perhe kuitenkin lähtee heti, kun Sidin silmä välttää ja jättää Mummin tämän luokse. Mummi on elokuvan paras lisäys sarjaan. Hänen äänenä kuullaan Wanda Sykes, jonka ääni on saatu täydelliseksi hahmolle. Toivottavasti Mummia nähdään jatkossakin, sillä hän on elokuvan hauskin hahmo.
     Denis Learyn esittämällä sapelihammastiikeri Diegolla menee pasmat sekaisin, kun hän tapaa Jennifer Lopezin ääninäyttelemän Shiran, joka on myös sapelihammastiikeri. Diegon ja Shiran tunteet toisiaan kohtaan vaihtelevat elokuvan aikana. Shira on myös toimiva lisä ja Lopezin ääni sopii hahmolle.
     Queen Latifahin esittämä Ellie on jakamassa äidillisiä neuvojaan hänen ja Mannyn tyttärelle, Kirsikalle (Keke Palmer). Muuten Ellie ei pääse erityisemmin tekemään mitään elokuvassa. Kirsikka on teinityttömammutti, joka on ihastunut hottis-Ethaniin, jota ääninäyttelee laulaja Drake. Kirsikkaan on ihastunut hänen ystävänsä Louis-myyräsika (Josh Gad), mikä tuo toimivaa kolmiodraamaa mukaan, jota ei ole kuitenkaan vedetty liian perinteiseksi. Kirsikan hahmo on aika tyypillinen teini, joka ei oikein tiedä paikkaansa maailmassa tai mikä on oikeasti tärkeää. Elokuvassa nähdään myös pissisteinimammutteja, joista yhtä esittää laulaja Nicki Minaj.
     Crash (Seann William Scott) ja Eddie (Josh Peck) ovat yhä mukana, mutta eivät niin paljoa kuin aiemmin. Hahmot ärsyttävät edelleen, joten on vain hyvä, ettei heitä tarvitse katsoa yhtä kauan kuin edellisissä osissa.
     Pahiksena nähdään Peter Dinklagen ääninäyttelemä kapteeni Koura. Koura on häijy merirosvokapteeni ja saattaa olla jopa Ice Age -sarjan paras pahis. Dinklage on oiva näyttelijä ja hänen äänensä sopii täydellisesti hahmolle. Hänen miehistössään kuullaan paljon tuttuja ääniä, kuten Nick Frost, joka esittää herra Pönö -nimistä hyljettä; Aziz Ansari, joka esittää ylivilkasta Sintti-jänistä; Rebel Wilson, joka esittää Raz-kengurua ja The Big Bang Theorysta (2007-) tuttu Kunal Nayyar, joka esittää Kutkaa, merirosvolaivan lippuna toimivaa mäyrää.
     Chris Wedgen ääninäyttelemä Jyrsis-orava pääsee aarrejahtiin, kun hän löytää merenpohjasta kartan, joka johtaisi suurelle tammenterhoesiintymälle. Jyrsis on Mummin lisäksi elokuvassa hauskinta. Hieman viisaampana oravayksilönä, Ariscratlena, kuullaan Patrick Stewart.

On selkeästi kulunut vuosia edellisen elokuvan tapahtumista, sillä Ice Age 3:ssa vastasyntynyt Kirsikka on jo teini-iässä. Elokuva alkaa jälleen Jyrsiksestä, joka on hieman oppinut, ettei tammenterhoa kannata kaikkialle tökätä. Valitettavasti hänen toimintansa aiheuttaa ketjureaktion, joka alkaa liikuttaa mantereita niihin asemiin, joissa ne ovat nykypäivänä. Alkupätkä on erittäin hauska, ehkä jopa Jyrsiksen paras aloitus. Laattojen liikkuminen vaikuttaa tietenkin muihin päähahmoihin. Manny, Diego ja Sid joutuvat veden varaan suurella jääpalalla, kun taas Ellie, Kirsikka, Crash, Eddie ja muut jäävät maalle. Maalla olevien täytyy lähteä pakoon, sillä toinen mannerlaatta liikkuu hitaasti kohti heitä, litistäen kaiken alleen. Ei kestä kauaa, kun pääkolmikko jo törmää ulapalla merirosvoihin.

Elokuva on samalla sekä selviytymistarina, että pelastamistarina. Manny, Sid ja Diego yrittävät päästä laumansa luokse, joka on pulassa. He onnistuvat kuitenkin suututtamaan kapteeni Kouran niin pahasti, että Koura alkaa jahdata heitä viedäkseen Mannylta pois kaiken tärkeän. Tämä on tarinaltaan ehkä synkin osa Ice Age -sarjassa. Vaikka joitain jännittäviä kohtia löytyy, niin elokuvassa saa silti onneksi myös nauraa paljon. Jyrsiksen ja Mummin outoukset naurattavat, kuten myös vitsit, joita lapset eivät ymmärrä. Mannylla on hauska repliikki, kun hän pelkää, että jonain päivänä hänen tyttärensä hankkisi kärsälävistyksen ja addiktoituisi marjoihin. Vähän erilaisia, mutta silti hyvin samankaltaisia pelkoja on kaikilla vanhemmilla. Mannysta tulee todella vahvasti esille hämmennys siitä, miten hänen pieni vauvelinsa on jo melkein aikuinen. Lapsia naurattavat varmasti marsujen näköiset pienet olennot, joita Koura käyttää orjinaan, rakentaessaan laivaa. Ihan söpöt pienokaiset saattavat kuitenkin helposti ärsyttää ja vanhemmista voi olla myötähäpeällistä katsoa niiden ja Sidin kommunikointia. Lapsille se toimii paremmin.

Ice Age 4 on animoitu todella hienosti. Vesi näyttää usein aidolta, vaikka muuten elokuvassa on edellisten osien tapaan selkeästi tietynlainen tyyli, mitä oikeassa maailmassa ei näkisi. Elokuvan ovat ohjanneet Steve Martino ja Mike Thurmeier, ja he ovat saaneet luotua muun työtiimin kanssa koko perheelle toimivan seikkailuelokuvan. Elokuva on leikattu hyvin ja sen musiikin on säveltänyt John Powell, joka sävelsi myös kahden edellisen elokuvan musiikit. Tässä on kuitenkin valitettavasti sarjan heikoin soundtrack, sillä musiikki ei erityisemmin pääse esille, vaan jää jumputtamaan taustalla. Elokuvassa kuullaan myös mm. The Wantedin kappale "Chasing the Sun" ja näyttelijöiden laulama "We Are". Merirosvoilla on myös ihan hauska musikaalinumero.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on kymmenen minuutin kertausvideo siitä, mitä edellisissä osissa on tapahtunut, poistettuja kohtauksia, "Through a Pirate's Spyglass", jossa tutustutaan merirosvoihin ja heidän näyttelijöihin, "Granny and the Stink of Sloths", jossa kerrotaan Mummi-hahmosta, mykkäfilmin kaltainen mainos elokuvalle nimeltä "The Scratist", mainoksia, musiikkia ja "Scrat Got Your Tongue?", jossa kerrotaan Jyrsiksestä. Lisämateriaali sisältää suomenkielisen tekstityksen.

Yhteenveto: Ice Age 4: Continental Drift on oikein mainio lasten seikkailuelokuva. Mummi on loistava lisäys sarjaan ja teini-Kirsikan hahmo toimii. Elokuvassa on hyvät pahikset, ja Diegon ja Shiran juttu on toimiva. Nähdäänköhän seuraavassa osassa vihdoin Sidillä joku mielitietty? Huumori naurattaa ja Jyrsiksellä on oma mielenkiintoinen seikkailunsa. Nyt olen valmis näkemään Ice Age 5: Collision Coursen ja toivon, että taso pysyy yhä samana. En nimittäin halua, että tämä sarja huononisi tai loppuisi vielä.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Ice Age 4: Continental Drift, 2012, Twentieth Century Fox Animation, Blue Sky Studios

Arvostelu: The Huntsman: Winter's War / Metsästäjä ja talvinen taistelu (2016)

THE HUNTSMAN: WINTER'S WAR (2016)

METSÄSTÄJÄ JA TALVINEN TAISTELU

Ohjaus: Cedric Nicolas-Troyan
Pääosissa: Chris Hemsworth, Jessica Chastain, Emily Blunt, Nick Frost, Sophie Cookson, Rob Brydon, Sam Claflin ja Charlize Theron
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

Päädyin The Huntsman: Winter's Warin lehdistönäytökseen aika ristiriitaisin tuntein. Elokuva oli käsittääkseni jonkinlainen spin off -osa vuoden 2012 Snow White and the Huntsmanille, jolle annan tässä nopeasti lyhyen arvion: erittäin huono - 2/10. Mainoksista ei ottanut oikein selvää, että onko The Huntsman esiosa vai jatkoa Snow White and the Huntsmanille. Plussaa oli ehdottomasti, ettei Kristen "yhden-ilmeen-ihme" Stewartia nähtäisi tässä uudessa pätkässä. Silti mietitytti, että miten on mahdollista tehdä Lumikki-elokuva ilman Lumikkia? Sehän selvisi vain katsomalla The Huntsmanin.

Aikaa ennen Snow White and the Huntsmania, pahan kuningattaren Ravennan sisko Freya rakastuu. Tapaturman sattuessa Freya menettää rakkautensa lähtee pohjoiseen hallitsemaan omaa maataan. Hänen metsästäjä-joukkonsa varastavat kylistä lapsia ja kouluttavat heistä uusia metsästäjiä. Kaksi lapsista, Eric ja Sara, tapaavat ja heillä on tiedossa paljon suurempi tulevaisuus kuin kumpikaan voi kuvitella.

Pääosassa metsästäjä-Ericinä nähdään Thor. Tai siis Thor-elokuvista (2011-) tuttu Chris Hemsworth. Hemsworth sopisi muuten osaan, jos hänen kirveen tilalle ei koko ajan kuvittelisi Mjölnir-vasaraa. Ja hänen aksenttinsa elokuvassa on aivan naurettavan kauhea. Muuten hän sopisi hahmoksi oikein hyvin.
     Jessica Chastainilla on sama ongelma väkinäisen aksenttinsa kanssa. Interstellarista (2014) minulle tutuksi tullut Chastain osaa kyllä näytellä, mutta tässä tuntuu paikoitellen, että hän ei edes yritä. Chastainin hahmo Sara on todella ennalta-arvattava ja melkein kaikki mitä hänelle tapahtuu ja miten hän toimii osaa jo arvata elokuvan alkuminuuteilla.
     Emily Blunt on ehkä parasta antia näyttelijöiden osalta. Edge of Tomorrowissa (2014) huomioni herättänyt Blunt esittää tässä elokuvan pääpahista Freyaa. Blunt ei sovi Frozenin (2013) Elsaa muistuttavaksi jääkuningatarhahmoksi ollenkaan, mutta se tekeekin roolituksesta jotenkin todella mielenkiintoisen. Blunt vetää useassa kohtaa yli, mikä toimii oudon hyvin. Freyalla on käytössä pöllömaski, jonka kautta hän pystyy vakoilemaan alamaisiaan jääpöllön avulla. Joka kerta, kun jääpöllö näkyy ruudulla, niin hymähtää yleisössä miettien, että kuinka kirjoittajilta loppuivat hyvät ideat niin nopeasti. Varsinkin pöllömaski on todella hölmön näköinen.
     Charlize Theron näytti viime vuonna Mad Max: Fury Roadissa (2015), että hän kykenee vetämään rautaisen mimmin roolin päheässä toimintarymistelyssä. Olin unohtanut kuinka huono hän oli Snow White and the Huntsmanissa ja tuntuu, että hän on tässä vielä huonompi. Pelkistä julisteista saa selville, ettei hahmo kuollut edellisessä osassa kokonaan, joten se ei ole kummoinen spoiler. Theronin Ravenna-pahiskuningatarhahmo on raivostuttava. Parasta hänessä on yhtäkkinen ilkeä nauru, joka toimisi Disney-piirretyssä, mutta tässä se on vain koominen.
     Nick Frost ja Rob Brydon esittävät kääpiöitä Nionia ja Gryffiä, jotka ovat elokuvan vitsihahmot. Hahmot eivät kuitenkaan tunnu hauskoilta ja toivoisi, että heidät olisi jätetty pois. Muuten huvittavassa elokuvassa nämä hahmot tuntuvat väkinäisiltä. Toki kääpiöt silti kuuluvat Lumikin tarinaan, mutta toisaalta Lumikki-pätkässä, josta Lumikki on jätetty pois, niin miksei kääpiöitäkin olisi voitu poistaa?
     Sam Claflinin prinssi William käväisee elokuvassa noin viisi minuuttia ja häipyy sitten. Olin kokonaan unohtanut hahmon mukanaolon, kunnes yhtenä päivänä yritin miettiä, että kuka esittikään The Hunger Games -elokuvissa (2012-2015) Finnickiä ja selasin Internet Movie Databasesta näyttelijän muita elokuvia ja The Huntsman tuli vastaan. Kesti hetken ennen kuin muistin, ketä hän edes esitti tässä elokuvassa.
     Lumikki-elokuva ilman Lumikkia toimii. Kristen Stewartia ei jää kaipaamaan ja intron muutamaa kuvaa Stewartista Lumikkina lukuunottamatta hahmo nähdään vain väläyksessä, missä hän on taikapeilin luona.
     Kertojana läpi elokuvan toimii itse Liam Neeson, joka tuntuu nykyään suostuvan mihin tahansa. Neesonin ääni sopii erittäin hyvin kertojalle.

No onko tämä siis esiosa vai jatko-osa? Elokuva alkaa kauan ennen Snow White and the Huntsmania, mutta ensimmäisen noin puolen tunnin jälkeen hypätään ajassa seitsemän vuotta eteenpäin ja sitten elokuva muuttuu jatko-osaksi. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen on siis lähinnä vain tarinan pohjustamista, sillä tämän elokuvan pitäisi jatkaa edellisen osan juonta, mutta siihen on tungettu vähän kaikkea muutakin lisää, jotta tämä olisi oma tarinansa. Onneksi The Huntsman on paljon mukaantempaavampi elokuva kuin edeltäjänsä, vaikka elokuva alkaa todella hitaasti. Sitten kun elokuva lähtee käyntiin, niin jokainen uusi toimintakohtaus yrittää olla jollain lailla hienompi kuin edellinen.

Parasta elokuvassa ovatkin toimintakohtaukset. Suurimmaksi osaksi kun juonta - tai siis juonia - yritetään mussuttaa mukaan, niin kiinnostus alkaa herpaantua, mutta huvittavat ja ihan päheän näköiset toimintakohtaukset nostavat elokuvan tason kehnosta turhuudesta katsottavaksi hömpäksi. Lopputaistelu etenkin on oikein viihdyttävää popcorn-rouskutus-mäiskettä.

Syy Kristen Stewartin lähtöön ja ohjaajan vaihtumiseen on aika varmaan Stewartin ja Snow White and the Huntsmanin ohjaajan Rupert Sandersin salasuhde, mistä kohuttiin paljon vuonna 2012. Voihan olla, että yksi syy Stewartin lähtemiseen on neidin näyttelijäntaidot(tomuus). Tilalle on tullut ohjaamaan herra Cedric Nicolas-Troyan. Jos Nicolas-Troyanin nimi ei sano mitään niin ei ihme, sillä hän on aiemmin tehnyt pääasiassa vain tehosteita ja toiminut apulaisohjaajana. Hän teki kumpaakin Snow White and the Huntsmanissa, joten sitä kautta hän on kai saanut pestin ohjata jatko-osa. Tai sitten hän oli ainoa, jota edes kiinnosti tehdä jatkoa.

The Huntsman on kuvattu ihan hyvin. Toimintakohtauksista ei saa kuitenkaan välillä oikein mitään tolkkua kameran heiluessa. Värimaailmaltaan elokuva on aika ankea. Alun Universal Picturesin logossa oleva maapallo muuttuu kultaiseksi. Tämä taitaa olla myös ensimmäinen kerta, kun näen "Universal"-tekstin jatkavan matkaa takaisin planeetan taakse. Visuaalisesti elokuva on ihan hyvin toteutettu. Peikot (tai jotkut örkkimörököllit), mitä vastaan yhdessä kohtaa taistellaan, ovat aika kehnosti toteutettu ja aiheuttavat katsojalle enemmänkin huvittuneen ilmeen kauhistuneen sijaan. Musiikki elokuvassa on aika mitäänsanomatonta, mutta jumputus toimii sujuvasti elokuvan pyöriessä eteenpäin. Jos kuulisin soundtrackin erikseen, niin en osaisi yhdistää sitä tähän elokuvaan.

Näin elokuvan 3D-versiona. Kuten tavallista, niin kakkuloilla katsominen ei muuttanut kokemusta oikein millään lailla. Pari kertaa jotain tuli hieman "lähemmäs" katsomoa, mutta siihen se jäikin.

Yhteenveto: Vaikka tuntuu, että hirveästi kritisoin elokuvaa, niin pakko sanoa silti, että The Huntsman: Winter's War on ihan kiva seikkailuelokuva. Siinä on kelpo toimintakohtauksia, mutta tarinallisesti se jää todella vaisuksi. Se on ehdottomasti parempi elokuva kuin Snow White and the Huntsman, mutta on silti aika tarpeeton spin-off -elokuva. Elokuva on myös todella ennalta-arvattava. Näyttelijäntyö ei ole kovin kaksista ja huumori on huonoa. Hauskinta elokuvassa ovat tahattoman koomiset asiat, mitkä pitäisi ottaa vakavasti, kuten Freyan pöllönaamio. Muutenkin monet elokuvan asiat ovat joko hölmöjä tai epäloogisia. Kannattaako sitä raahautua elokuviin katsomaan? Ei. Säästäkää rahanne. Jos elokuviin tekee mieli mennä, niin käykää vilkaisemassa uusi The Jungle Book (2016) tai odottakaa Captain America: Civil Waria (2016). Tietty, jos pidit edeltävästä osasta, niin toimii tämäkin luultavasti. Jos tämä tulee televisiosta, eikä parempaa ole tarjolla, niin katsokaa vain tai jos se ilmestyy vaikka Netflixiin. Jotta tälle ei tehdä lisää jatkoa, niin älkää käykö leffassa katsomassa - mutta jos The Huntsman kiinnostaa, niin perjantaina 22.4. se sitten ilmestyy elokuvateattereihin.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comicbookmovie.com
The Huntsman: Winter's War, 2016, Universal Pictures, Roth Films