Arvostelu: The Running Man (2025)

THE RUNNING MAN

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Glen Powell, Josh Brolin, Colman Domingo, Lee Pace, Michael Cera, Emilia Jones, William H. Macy, Daniel Ezra, Jayme Lawson, Katy O'Brian, Martin Herlihy, Sandra Dickinson ja David Zayas

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Running Man perustuu Stephen "Richard Bachman" Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1987 tehty Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä elokuva Juokse tai kuole (The Running Man), joka otti kuitenkin reippaasti vapauksia lähdemateriaalista. Kun Edgar Wrightilta kysyttiin lähes kymmenen vuotta sitten Twitterissä, mistä elokuvasta hän tekisi uuden version, mies vastasi The Running Manin, nimenomaan haluten itse nähdä kirjalle uskollisemman adaptaation. Idea liikkui hissuksiin siihen, että Wright teki Paramount Picturesin kanssa diilin elokuvasta vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt The Running Man on saapunut teattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisena, sillä vaikka pidän Arskan leffasta, olen itsekin halunnut nähdä Kingin kirjalle uskollisemman elokuvasovituksen, minkä lisäksi pidän paljon Edgar Wrightista elokuvantekijänä. Kävinkin katsomassa The Running Manin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Pelastaakseen sairaan tyttärensä, rahapulassa oleva Ben Richards päättää viimeisenä oljenkortenaan osallistua Running Maniin, Yhdysvaltojen suosituimpaan televisio-ohjelmaan. Benin tehtävänä on selvitä elossa 30 päivää, samalla kun palkkasotilaat ja valtiopropagandaa uskovat kansalaiset ovat hänen perässään.

Pääroolissa Ben Richardsina nähdään Glen Powell, yksi tämän hetken nousevista Hollywood-tähdistä. Ben on huonosti työelämässä menestyvä perheenisä, joka yrittää tehdä parhaansa turvatakseen vaimonsa Sheilan (Jayme Lawson) ja tyttärensä Cathyn (Alyssa ja Sienna Benn) elämän. Kun tytär sairastuu ja rahat ovat loppu, ei Ben näe muuta vaihtoehtoa kuin osallistua maan suosituimpaan ohjelmaan, huippuvaaralliseen Running Man -kisaan. Powell ei aluksi ihan onnistu kanavoimaan hahmonsa vihaisuutta, mutta kun Ben päätyy Running Maniin, Powell alkaa vakuuttamaan kyvyillään. Ben on oiva päähenkilö, jota kannustaa onnistumaan tavoitteessaan. Hauska fakta muuten, että valmistautuakseen rooliinsa, Powell kysyi juoksuvinkkejä Hollywoodin tunnetuimmalta pikakiitäjältä, Tom Cruiselta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Running Manin päätuottaja Dan Killian (Josh Brolin), ohjelman juontaja Bobby T. (Colman Domingo), Beniä jahtaavia Metsästäjiä johtava McCone (Lee Pace), Benin kanssa ohjelmaan osallistuvat Laughlin (Katy O'Brian) ja Jansky (Martin Herlihy), sekä siviilit Molie (William H. Macy), Elton (Michael Cera), Bradley (Daniel Ezra) ja Amelia (Emilia Jones), joihin Ben törmää pakomatkallaan ja joista on vaikea sanoa, aikovatko nämä auttaa miestä, vai ilmiantaa tämän Metsästäjille, mistä he saisivat tuntuvan vihjekorvauksen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Colman Domingon säihkyessä leffan kirkkaimpana tähtenä Running Manin eksentrisenä juontajana. Valitettavasti hahmoina Metsästäjät jäävät aika tylsiksi ja jos jossain Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä, huomattavasti löyhemmin lähdemateriaaliaan seuraava elokuvasovitus onnistui paremmin, niin Benin perässä olleet tyypit olivat paljon muistettavampia ja räikeämpiä persoonia, kuten kunnon show'ssa kuuluukin.

Nykyään yhä vain enemmän motkotetaan siitä, että Hollywoodissa tehdään enää pelkkiä kierrätyksiä vanhoista leffoista. Vaikka itse tunnustan myös useat alkuperäisideoihin perustuvat leffat, joita joka vuosi ilmestyy niin teattereihin kuin kotijulkaisuihin, toisinaan tulee itsekin pyöriteltyä silmiä sille, kuinka jopa aika tuoreista elokuvista pitää tehdä uusia versioita. The Running Man on kuitenkin poikkeus, sillä kyseessä ei tosiaan ole uudelleenfilmatisointi Arnold Schwarzeneggerin leffasta, vaan tarkemmin Stephen Kingin kirjaa seuraava uusi elokuvasovitus. Kirjan fanit voivatkin olla iloisia, sillä lukemani perusteella elokuva seuraa pääasiassa hyvin tiiviisti lähdemateriaaliaan.

Toisin kuin Arskan leffassa, jossa Ben oli lavastettu sotilas, joka päätyi gladiaattoriareenaa muistuttavaan matsiin, tässä Ben on aika tavallinen perheenisä, joka osallistuu kisaan vapaaehtoisesti. Kiinnostavan tästä Running Manista tekee se, ettei se tapahdu missään areenalla, vaan koko Yhdysvallat toimii leikkikenttänä. Benin täytyy selviytyä elossa jopa 30 päivää, mikä ei olekaan helppo nakki, sillä sen lisäksi, että häntä jahtaa joukko huipputappajia, kuka tahansa siviili voi tehdä hänestä ilmoituksen muhkean korvauksen toivossa. Eivätkä pelin järjestäjät tietenkään pelaa reilusti.

Elokuvan kerronta hieman tökkii, ennen kuin itse kilpailu starttaa. Benin ja hänen vaimonsa keskustelu leffan alussa heidän tilanteestaan on vaivaannuttavan kömpelösti kirjoitettu, hahmojen lähes suoraan selittäessä asioita katsojalle, sen sijaan että he kävisivät luonnollista dialogia. Koekilpailu Running Maniin taas sisältää tönkösti mukaan leikattuja takaumia, joiden ei oikeastaan edes tajua olevan takaumia kuin vasta myöhemmin. Mutta kun itse kilpailu käynnistyy, on se sitten menoa loppuleffan ajan. Jännite pidetään napakasti yllä ja mukana on monia todella mainioita kohtauksia. Tarinan yhteiskuntasatiiria ei todellakaan ole unohdettu, vaan mediaa kontrolloiva valtiopropaganda, ihmisten elämien kustannuksella tehtävä tosi-tv, riistokapitalismi ja muu ovat vahvasti mukana, sekä ennen kaikkea ikävän ajankohtaista kamaa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Edgar Wright, jolle ominainen luova ja varsin villikin kädenjälki ei tässä  juuri pääse oikeuksiinsa. Tavanomaisempanakin toimintaleffana The Running Man toimii silti ja Wright hoitaa tonttinsa pätevästi. Hänen ja Michael Bacallin työstämä käsikirjoitus vaatisi viilausta, mutta se siirtää kuitenkin Kingin kirjan uskollisesti ja tyydyttävällä tavalla valkokankaille. Teknisesti leffa on pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja maskeerauskin oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit säestävät tätä ajojahtia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Running Man, 2025, Paramount Pictures, Complete Fiction, Genre Films

Arvostelu: Shaun, kuolleiden kunkku (Shaun of the Dead - 2004)

SHAUN, KUOLLEIDEN KUNKKU

SHAUN OF THE DEAD

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield, Lucy Davis, Dylan Moran, Penelope Wilton, Bill Nighy, Jessica Stevenson, Peter Serafinowicz, Rafe Spall ja Martin Freeman

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Shaun of the Dead, eli suomalaisittain Shaun, kuolleiden kunkku on Edgar Wrightin ohjaama kauhukomedia. Wright työsti tilannekomediasarjaa Avaruuden tuntua (Spaced - 1999-2001) yhdessä näyttelijä Simon Peggin kanssa, kun erään zombiteemaisen jakson teon aikana kaksikko ryhtyi suunnittelemaan täyspitkää komediaelokuvaa aiheesta. George A. Romeron zombielokuvat ja Resident Evil -videopeli (1996) toimivat kaksikon inspiraationa kirjoitusprosessin aikana ja saatuaan tekstin valmiiksi, he ryhtyivät esittelemään sitä studioille. Film4 oli aluksi kiinnostunut, mutta perääntyi lopulta rahasyistä. Useat yhtiöt torjuivat kaksikon, kunnes Working Title Films otti idean vastaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2003 ja lopulta Shaun, kuolleiden kunkku sai maailmanensi-iltansa 29. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoiltakin ja sai parhaan brittielokuvan ja tuottajadebyytin BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Shaun, kuolleiden kunkun joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Elektroniikkamyyjä Shaunin elämä ei tunnu etenevän minnekään, eikä hänen parisuhteensakaan suju kummoisesti. Kun zombiepidemia yllättäen valtaa Lontoon, Shaunin täytyy pelastaa tyttöystävänsä Liz ihmislihaa himoitsevilta eläviltäkuolleilta - sekä toivottavasti myös heidän kariutuva suhteensa.

Nykyään Simon Pegg tunnetaan laajasti niin koomikkona kuin näyttelijänä ison luokan elokuvasarjoista, kuten Star Trekistä (2009-2016) ja Mission: Impossiblesta (1996-), mutta vielä vuonna 2004 Pegg oli lähes tuntematon heppu. Jotkut tunnistivat hänet aiemmin mainitusta Avaruuden tuntua -komediasarjasta, toiset taas Big Train -sarjasta (1998-2002), mutta vasta Shaun, kuolleiden kunkun kautta Pegg teki läpimurtonsa. Pegg näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Shaunia, 29-vuotiasta elektroniikkaliikkeen myyjää, joka kokee elämänsä jumittavan paikoillaan. Tarvitaankin zombimaailmanloppu, ennen kuin Shaun päättää oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää asiansa järjestykseen. Pegg on loistovedossa leffassa, antaen kaikkensa niin koomikkona kuin dramaattisempanakin näyttelijänä. Hän tekee Shaunista heti pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kannustavana.

     Shaunin kyllästyneenä tyttöystävänä Lizinä nähdään Kate Ashfield, kun taas Peggin hyvä ystävä ja tuohon aikaan tosielämänkin kämppis Nick Frost näyttelee Shaunin hölmöä parasta ystävää Ediä. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Peter Serafinowicz Shaunin ja Edin kämppiksenä Petenä, Lucy Davis ja Dylan Moran Lizin seurustelevina ystävinä Diannena ja Davidina, Penelope Wilton Shaunin äitinä Barbarana ja Bill Nighy tämän uutena miehenä Philipinä, sekä Jessica Stevenson Shaunin kaverina Yvonnena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Frost varastaa show'n Ed-kämppiksenä, kun taas Nighy on jopa hyytävämpi kuin zombit Shaunin tympeänä isäpuolena. Wilton taas on erittäin hupaisa Shaunin äitinä, joka ei tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta ollenkaan.

Vaikka elokuvan innoittajanakin toimineet George A. Romeron zombiklassikot Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead - 1968) ja Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead - 1978) ovatkin lajityyppinsä aatelia, minun täytyy todeta, että Shaun, kuolleiden kunkku on suosikkini zombileffojen joukosta. Samalla kyseessä on kauhukomediasuosikkini. Shaun, kuolleiden kunkku on suorastaan erinomainen filmi, joka jaksaa naurattaa hervottomasti jokaisella katselukerrallaan. Se tarjoaa hyvää parodiaa zombigenrestä, höystämällä sitä parodialla brittiläisistä romanttisista komedioista, onnistuen samalla myös tarjoamaan aidosti jännittävän zombielokuvan, sekä mainion romanttisen komedian.

Elokuva hoitaa pohjustuksensa läpikotaisin mallikkaasti. Sen lisäksi, että hahmot ja heidän monenlaiset välinsä esitellään onnistuneesti, itse zombiepidemian käynnistymistä rakennellaan hyvin. Hahmot ovat täysin omissa oloissaan ja käymässä läpi erilaisia konfliktejaan, samalla kun taustalle on upotettu kaikenlaista, oli kyse sitten kadulle lyyhistyvistä ihmisistä, joita ambulanssi tulee pian kuljettamaan toisaalle tai lukuisista uutislähetyksistä, joissa puhutaan leviävästä sairaudesta, sekä kummallisesti käyttäytyvistä ja aggressiivisista ihmisistä. Kun Shaun ja Ed kävelevät illalla kantisbaariinsa Winchesteriin, he ohittavat kiihkeästi pussailevan pariskunnan ja kun he poistuvat baarista, nainen onkin syömässä miehensä päätä. Huvittavintahan on, ettei Shaun tunnu millään huomaavan tätä kaikkea kasvavaa kaaosta. Osa elokuvan huumorista rakentuu toistuvien vitsien varaan ja yksi parhaista esimerkeistä nähdään leffan alkupäässä, kun peräkkäisinä aamuina esitellään Shaunin kauppareissua. Ensimmäisenä aamuna kaikki hoituu normaalisti, toisena aamuna kaduilla laahustaa zombeja, autot ovat kolaroineet, taustalla näkyy savua ja kauppa on veren peitossa. Eikä Shaun hoksaa minkään muuttuneen.

Kun Shaun ja Ed vihdoin tajuavat, mitä kaupungilla on meneillään, alkaa aivan mahtava kyyti, joka naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen hulvattomasta ensikohtaamisesta zombien kanssa tai heidän yrityksestään selviytyä tämän kaiken keskellä. Iso osa komediasta syntyy myös hahmojen välisistä nasevista keskusteluista. Edgar Wrightin ja Simon Peggin laatima käsikirjoitus on hysteerisen hilpeä. Kun komedian kautta katsoja saadaan tykästymään näihin hahmoihin, katsoja saadaan myös välittämään entistä enemmän heidän kohtaloistaan. Monissa kunnon kauhuleffoissakaan ei ole näin huolissaan hahmojen selviytymisestä. Mistä erityisesti pidän Shaun, kuolleiden kunkussa on se, ettei leffa ole pelkkää hupsuttelua, vaan myös kauhuosastolla on onnistuttu ja leffa muuttuu ajoittain tehokkaan jännittäväksi. Tekoverta ei säästellä, vaan kun zombit pääsevät kiinni epäonnekkaisiin uhreihinsa, ne myös tekevät tuhoisaa jälkeä. Seasta löytyy yksi erityisen raaka raatelu, jollaisia ei monissa täysin kauhuun painottuvissakaan zombileffoissa nähdä. Elokuva muuttuu loppua kohti yhä vain intensiivisemmäksi ja huipennus toimii kirsikkana kakun päällä.

Ennen Shaun, kuolleiden kunkkua Edgar Wright oli ohjannut vain yhden elokuvan, vähälle huomiolle jääneen länkkärikomedian A Fistful of Fingers (1995). Shaunilla Wright näytti kyntensä tosissaan maailmalle. Wright tekee huikeaa työtä kameran takana. Sen lisäksi, että hän tasapainottelee taitavasti kauhun ja komedian välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti, hänen tyylinsä on riemastuttavan energinen. Leffa on todella sähäkästi leikattu ja siinä hyödynnetään napakkaa kameratyöskentelyä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat ovat tehneet mainiota työtä zombien kanssa. Erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmassa käytetään hupaisasti hyödyksi hyppysäikyttelyefektejä. Pete Woodheadin ja Daniel Mudfordin musiikit säestävät menoa hyvin, mutta parhaiten elokuvasta jää mieleen nerokkaasti käytetty Queenin Don't Stop Me Now -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shaun of the Dead, 2004, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, Big Talk Productions, Inside Track 2, FilmFour

Arvostelu: Last Night in Soho (2021)

LAST NIGHT IN SOHO

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Thomasin McKenzie, Anya Taylor-Joy, Matt Smith, Diana Rigg, Michael Ajo, Synnøve Karlsen, Terence Stamp, Rita Tushingham, James Phelps, Oliver Phelps ja Sam Claflin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Last Night in Soho on Edgar Wrightin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Wright ilmoitti elokuvan teosta tammikuussa 2019 ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä syyskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Last Night in Soho saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin innoissani filmistä. Wright kuuluu suosikkiohjaajieni listalle ja ilahduin heti, kun kuulin hänen tekevän uutta elokuvaa. Sen kummemmin mitään leffasta etukäteen tietämättä menin katsomaan Last Night in Sohon sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Muotisuunnittelijan urasta haaveileva Eloise Turner muuttaa Lontooseen opiskelemaan. Siellä hän alkaa nähdä kiehtovia unia ja näkyjä nuoresta Sandie-naisesta 1960-luvulla. Eloise jää koukkuun seuraamaan Sandien tarinaa, kunnes vähitellen näyt muuttuvat kammottaviksi painajaisiksi.

Thomasin McKenzie nähdään Eloise Turnerina, maaseudulla asuvana, muotisuunnittelusta haaveilevana nuorena naisenalkuna, joka saa opiskelupaikan Lontoosta ja lähtee tavoittelemaan unelmiaan. Jojo Rabbit -elokuvasta (2019) parhaiten tuttu McKenzie osoittaa jälleen lahjansa ja näyttäytyy yhä vain lupaavampana näyttelijänä, josta voi kuoriutua jotain vieläkin enemmän. Hän tulkitsee taidokkaasti sympaattisen innokasta nuorukaista, joka matkaa sinisilmäisenä ison kaupungin pyörteeseen ja vain vahvistaa suoritustaan, kun Eloise alkaa nähdä kummia näkyjä Sandiesta, jota esittää Anya Taylor-Joy. Sandie oli 1960-luvulla matkustanut Lontooseen omien unelmiensa perässä ja hänestä muodostuukin pian Eloisen idoli. Näyt alkavat kuitenkin muuttua pikkuhiljaa synkemmiksi ja Sandien mysteeri muuttuu koukuttavammaksi. Useasti taitonsa osoittanut Taylor-Joy on myös nappivalinta osaansa, esittäen hienosti hahmonsa eri puolet glamour-elämän keskellä.

     Elokuvassa nähdään myös Rita Tushingham Eloisen isoäitinä Peggynä, Synnøve Karlsen Eloisen inhottavan omahyväisenä kämppiksenä Jocastana, Michael Ajao Eloisen luokkatoverina Johnina, sekä Matt Smith näyissä Sandien kanssa esiintyvänä Jackina. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Diana Rigg tekee Last Night in Sohossa viimeisen elokuvaroolinsa vuokraemäntä Collinsina. Rigg menehtyi vain kuukausi elokuvan kuvausten päättymisen jälkeen ja elokuva onkin omistettu hänelle. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita, vaikka paikoitellen Karlsen ehkä ampuukin yli narsistisen Jocastan roolissa.

Last Night in Soho on onneksi vuodella pidemmäksi venähtäneen odotuksen arvoinen elokuva. Vaikkei leffa nousekaan ohjaaja Wrightin töiden kärkipäähän, on se silti erittäin hyvä lisäys herran alati muovautuvaan filmografiaan ja ennen kaikkea hyvin erilainen teos Wrightilta. Kyseessä ei ole yhtä äkkipikainen, sähäkkä ja räjähtävä teos kuin vaikkapa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007), Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010) tai Baby Driver (2017), mutta Wright pääsee kyllä toteuttamaan outoa itseään eri tavoin leffan aikana. Pääasiassa Wright kuitenkin kanavoi sisäistä Dario Argentoaan, lainaillen vahvasti kyseisen kauhutekijän elokuvista 1970-luvulta. Vaikka toisaalta tällainen giallotyyli onkin kenties vuosikymmenen liian myöhässä siitä, että elokuva sijoittuu näkyjen kautta osittain 1960-luvulle, sopii voimakas väri- ja valotyylittely hienosti leffaan.

Vaikkei kyseessä olekaan samanlainen vuoristorata-ajelu kuin äsken mainitsemani Wrightin työt, vaan Last Night in Soho on huomattavasti rauhallisempi ja hitaasti jännitettään kasvattava, ei elokuva ole millään lailla tylsä tai pitkäveteinen. Se on nimenomaan jopa vangitseva, etenkin kun Sandien mysteeriä aletaan tosissaan kehittelemään ja avaamaan. Vaikka koin tietyt puolet tarinasta ennalta-arvattaviksi, osaa leffa myös ovelasti johtaa harhaan. Tarina lumoaa viekkaasti mukaansa, samalla kun Wright rakentaa hiljalleen jännitettä. Tunnelma ujuttautuu pikkuhiljaa mutta vääjäämättömästi katsojan ympärille, ja kun sitä vähiten odottaa, elokuva iskee tosissaan. Parhaimmillaan (tai jonkun mielestä pahimmillaan) leffa on jopa hieman piinaava. Siitä huolimatta, että mukana on joitain koviin ääniefekteihin luottavia säikyttelyjä, pääasiassa kauhuosasto luottaa nimenomaan miellyttävän epämiellyttävään tunnelmaan.

Sen lisäksi, että Wright taitaa visuaalisen näyttävyyden ja äänimaailmalla kikkailemisen (palataan siihen kohta), hän on myös tehnyt kertomuksestaan sisällöllisesti rikkaan. Leffa on ajankohtainen käsitellessään teemoja esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen aiheuttamista traumoista. Aikakausihyppelyllä heijastetaan misogyniaa 60 vuoden väliltä ja mikä on muuttunut vuosien varrella ja mikä ei. Elokuva jättää pohdiskeltavaa katsojalleen päätyttyään. Se onnistuu takomaan voimakasta sanomaansa, olematta silti saarnaava. Apuna käsikirjoittamisessa Wrightilla on ollut Krysty Wilson-Cairns ja yhdessä kaksikko on laatinut erittäin hyvän tekstin.

Tekniseltä puoleltaan Last Night in Soho on huippuluokkaa. Filmi on upeasti kuvattu kamera-ajoja, kuvakulmia ja -sommitteluja myöten, mitä vain tukee tyylikäs valojen, varjojen ja varsinkin voimakkaiden värien käyttö. Leikkaus on onnistunutta ja on hyvä, että Wright on tällä kertaa hoitanut homman maltillisesti, sillä elokuvaan ei olisi sopinut ohjaajalle ominainen äkkipikainen saksimistyyli. Lavasteet ja asut ovat läpikotaisin hienot ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Wrightille tuttuun tapaan mukana on paljon mukaansatempaavia laulurallatuksia. Tehosteissa parasta on, kuinka Eloise ja Sandie yhdistyvät ja vaihtavat paikkaa läpi näkyjen. Erityisesti yksi pitkällä otoksella tehty tanssi tekee suuren vaikutuksen, kun lähes joka pyörähdyksellä Taylor-Joy vaihtuu McKenzieen ja takaisin.

Yhteenveto: Last Night in Soho on erittäin mainio kauhumysteeri, joka pitää tiukasti mukanaan koukuttavan tarinansa ja kiehtovan tunnelmansa ansiosta. Karmiva henki rakentuu vähitellen ja puristuu yhä vain vahvemmin katsojan ympärille elokuvan kulkiessa eteenpäin. Ohjaaja Edgar Wright hoitaa hommansa tavanomaista maltillisemmin, silti kikkailen vekkulimaisesti, kun tarve sitä vaatii. Varsinkin Eloisen näyt ovat vaikuttavasti toteutettuja. Eloisea näyttelevä Thomasin McKenzie on erinomainen roolissaan, tulkiten hahmonsa monia puolia hienosti. Myös Anya Taylor-Joy vakuuttaa ja Diana Riggin viimeiseksi jäänyt työ on vahva ja karismaattinen. Tekniseltä toteutukseltaan filmi on erinomainen kuvausta, valoja, värejä, lavasteita ja tehosteita myöten. Tarinasta löytyy tiettyä ennalta-arvattavuutta, mutta myös omat oveluutensa. Last Night in Soho ei nouse Wrightin filmografian kärkikastiin, mutta se on silti todella hyvä teos, joka saattaa jopa parantua uudelleenkatselulla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Last Night in Soho, 2021, Working Title Films, Focus Features, Film4, Complete Fiction

Arvostelu: Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010)

SCOTT PILGRIM VASTAAN MAAILMA

SCOTT PILGRIM VS. THE WORLD

Ohjaus: Edgar Wright
Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Ellen Wong, Mark Webber, Alison Pill, Johnny Simmons, Anna Kendrick, Aubrey Plaza, Satya Bhabha, Chris Evans, Brie Larson, Brandon Routh, Mae Whitman, Shota Saito, Keita Saito ja Jason Schwartzman
Genre: komedia, fantasia, toiminta, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Ei niin kauan sitten...
Salaperäisessä maassa...
Torontossa, Kanadassa...

Scott Pilgrim vs. the World, eli suomalaisittain Scott Pilgrim vastaan maailma perustuu Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin, joita hän julkaisi vuodesta 2004 vuoteen 2010. O'Malleyn kustantaja Oni Press oli varma, että sarjakuvassa olisi potentiaalia filmatisoinnille ja ottikin yhteyttä tuottaja Marc Plattiin. O'Malley ei ollut varma, halusiko hän elokuvaversiota sarjakuvistaan, mutta koska hänellä ei ollut paljon rahaa, hän suostui myymään elokuvaoikeudet. Ohjaajaksi valittiin juuri zombikomediansa Shaun of the Deadin (2004) valmiiksi saanut Edgar Wright ja pitkän käsikirjoitusprosessin jälkeen kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 2009. Lopulta Scott Pilgrim vastaan maailma sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta valitettavasti filmi oli suuri taloudellinen pettymys, eikä tienannut edes budjettiaan takaisin. Leffa- ja videopelifanien keskuudessa elokuva on kuitenkin kerännyt vahvaa kannatusta ja sitä voikin nykyään pitää modernina kulttiklassikkona. Itse näin Scott Pilgrim vastaan maailman vasta vuokralta vuonna 2011 ja innostuin siitä todella paljon - niinkin paljon, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan! Olen katsonut filmin useita kertoja ja yksi veikeimmistä katselukerroista oli, kun katsoin leffaa isoäitini luona ja hän saapui noin tunnin kohdalla ihmettelemään, mitä oikein katson, jolloin kelasin elokuvan takaisin alkuun ja hän katsoi sen kokonaan kanssani. Ja vieläpä piti siitä! Kun huomasin, että Scott Pilgrim vastaan maailma täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nuori ja epävarma basistinalku Scott Pilgrim on juuri alkanut seurustelemaan high school -tyttö Knives Chaun kanssa, kun hän kohtaa pinkkitukkaisen Ramona Flowersin, johon hän ihastuu palavasti. Saadakseen Ramonan, Scottin täytyy kuitenkin taistella tämän seitsemää pahaa eksää vastaan... ja jättää Knives, mutta pystyykö Scott kumpaankaan?

Michael Cera on niitä komedianäyttelijöitä, joilla tuntuu jääneen yksi ainoa rooli päälle koko uran ajaksi. Cera on lähestulkoon aina hiljainen ja jokseenkin nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Scott Pilgrimin roolissa Cera saa tämän toimimaan kenties paremmin kuin missään muussa. Scott Pilgrim on hiljainen ja nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa. Aikuisuuden kynnyksellä tunnemyllerrys on vahvaa ja Cera tuo tämän hyvin esille. Scott vaikuttaa sympaattiselta, mutta hän kohtelee usein muita kehnosti, vaikkei sitä välttämättä tarkoittaisikaan. Hahmon kasvutarina on onnistunut ja on hienoa, ettei hän jää yksiulotteiseksi, kuten Ceran monet hahmot.
     Scottin suurena ihastuksen kohteena, Ramona Flowersina taas nähdään Mary Elizabeth Winstead, joka on myös oivallinen osassaan. Winstead onnistuu olemaan salaperäinen ja kiehtova, kuten Ramonan on tarkoitus olla, tuoden samalla esiin Ramonankin pahan tavan kohdella monia ilkeästi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Scottin innokas tyttöystävä Knives (Ellen Wong), Scottin kämppis Wallace (Kieran Culkin), Scottin sisko Stacey (Anna Kendrick), Scottin bändikaverit Stephen (Mark Webber), Kim (Alison Pill) ja Young Neil (Johnny Simmons), sekä Scottin ex-tyttöystävä ja nykyinen laulajatähti Envy (Brie Larson). Wong on mainion suloinen rakastavana Knivesina, joka ansaitsisi parempaa. Culkin on hulvaton kyynisenä homokämppiksenä ja Scottin Sex Bob-Omb -bändin jäsenet ovat hupaisia tapauksia. Ramonan seitsemänä ilkeänä eksänä taas nähdään Chris Evans, Brandon Routh, Satya Bhabha, Mae Whitman, Saiton identtiset veljekset ja Jason Schwartzman. Identtisiä veljeksiä lukuunottamatta eksät ovat veikeitä tyyppejä ja jokainen tuo jotain uutta ja erittäin hilpeää mukaan. Nykypäivänä Evans on tunnettu sankarillisen Kapteeni Amerikan roolista, joten on hilpeää palata takaisin vuoteen 2010, kun Evans ei ollut vielä iso stara ja esittääkin sujuvan yliampuvasti täysmulkkua.

Scott Pilgrim vastaan maailma on hyvin omalaatuinen elokuva, jollaista ei toista samanlaista taida olla. Leffa todella tuntuu siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Ruudulle ilmestyy välillä tekstejä, aivan kuin sarjakuvissa kohtausten välissä. Mukaan hyppää erilaisia erikoisefektejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi piirretty mukaan käsin. Erilaiset vauhdikkaat viivat korostavat asioita ja lyönnit ilmestyvät teksteinä, aivan kuten sarjakuvissa tai Adam Westin klassisessa Batman-sarjassa. Kun Ramona kertoo tarinoita eksistään, ovat ne toteutettu täysin samalla tyylillä kuin Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuvat.

Samalla elokuva tuntuu hyvin vahvasti myös videopeliltä. Leffa alkaa Universalin logolla, joka on muutettu pikselimössöksi, 8-bittisen musiikin soidessa taustalla. Kun Scott taistelee eksiä vastaan, on taistelun alku hyvin samantyyppinen kuin monissa peleissä. Kuva on aseteltu niin, että pelaajat ovat valinneet hahmonsa ja hahmojen väliin ilmestyy teksti "Fight!". Taiston lopussa ruudun taas saattaa täyttää valtava "K.O." lopullisen tyrmäävän iskun merkiksi. Pelifanit löytävät elokuvasta paljon bongailtavaa etenkin äänitehosteista, joissa on paljon pelimäisiä piirteitä ja tuttuja soundeja hittipeleistä.

Ohjaaja Edgar Wright on tunnettu todella omalaatuisesta tyylistään tehdä elokuvia. Häntä ei selvästikään kiinnosta, miten muut hoitavat homman, vaan tekee juuri niin kuin itse kokee parhaimmaksi. Hänen muut leffansa, kuten aiemmin mainittu Shaun of the Dead tai Hot Fuzz (2007) tai vaikkapa Baby Driver (2017) ovat hyvin tyyliteltyjä monin tavoin, mutta yksikään niistä ei ole niin räjähtävä teos kuin Scott Pilgrim vastaan maailma. Tässä Wright on selvästi halunnut testata rajoja ja kokeilla, kuinka pitkälle hän voi mennä. Hän aloittaa hienovaraisemmin ja kun katsojaa on lämmitelty tarpeeksi, hän alkaa tosissaan vyöryttämään visuaalista tykitystä yhä vain kovempaa vauhtia. Wright repii mattoa jatkuvasti katsojan jalkojen alta ja juuri kun on luullut, että on päässyt täysin kärryille, millaisesta teoksesta on kyse, Wright vain nauraa päin naamaa. Osaamattomissa käsissä Scott Pilgrim vastaan maailma olisi kammottava fiasko, mutta Wrightin esimerkillisen taidokkaassa otteessa elokuva huokuu valtavaa neroutta, luovuutta ja energiaa.

Tyylitaju on täysin Wrightin hallussa ja on hienoa, että hänen kikkailuvyörynsäkin on tarkoin mietittyä. Kaikki on todella huolellisesti suunniteltua, mikä saa elokuvan pysymään aisoissa, eikä se kaikesta huolimatta ajaudu kaaokseen. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista suuri osa jää näkemättä ensimmäisellä katselukerralla. Minusta tuntuu siltä, että bongaan filmistä joka kerta lisää ja se on yksi niistä syistä, miksi palaan innolla tämän elokuvan pariin niin usein. Jokaisen eksän ilmestyessä ruutuun, on mukana paljon viittauksia siihen, kuinka mones eksä on kyseessä. Taustoihin on piilotettu paljon vitsejä ja leffa ilahduttaa suuresti nokkeluudellaan. Wright myös tekee leffasta mahtavan itsetietoisen ja -ironisen, kommentoimalla itse taidokkaasti, kuinka kummallinen se on. Chris Evansin hahmo on suuri leffastara ja kun hän astelee ensimmäisen kerran ruutuun, taustalla alkaa soimaan uudestaan Universalin logo. Jossain kohtaa leffa taas muuttuu sitcomiksi. Upeaa!

Scott Pilgrim vastaan maailma herättää katsojassa paljon kysymyksiä ties mistä. Kun taistelut alkavat, katsoja voi helposti pohtia, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti niin, että kaikki näkevät ne? Hahmot lentävät, kontrolloivat asioita mielensä voimin, luovat jättimäisiä hirviöitä tuekseen jne. Scottin päihittäessä eksien kätyreitä, nämä räjähtävät kolikoiksi kuin videopeleissä. Tarkoittaako tämä siis, että Scott tappaa ison määrän ihmisiä leffassa? Vai ovatko ne simuloituja pelihahmoja? Mitkä asiat tapahtuvat Scottin päässä ja mitkä ovat totta? Onko tässä mikään totta? Miksei Scott kyseenalaista eksiä ja heidän supervoimiaan? Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Ja ihan parasta on, ettei elokuva halua vastata mihinkään näistä kysymyksistä. Se vain painelee menemään ja jos sen kyydissä ei pysy, on siitä vaikea pitää. Leffa kulkee tarinansa puolesta aikamoista turbovauhtia ja vaikka usein tällainen tempo saisi minut kritisoimaan elokuvaa, Wrightin työ on niin tarkkaan harkittua, ettei vauhti koskaan tunnu siltä kuin elokuvalla olisi pahemman luokan keskittymishäiriö. Jotkut kritisoivat, että elokuva on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Vaikka onkin totta, että leffasta jää pääasiassa mieleen sen uskomaton kikkailu, on Scottin kehityskertomuksessa onnistunut ja syvällinen kaari, kun sitä tosissaan miettii. Scottin vihoviimeinen vastus etenkin luo syvyyttä, mutta kaiken jälkeen se voi mennä katsojalta ohi.

Ohjauksen lisäksi Wright tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana yhdessä Michael Bacallin kanssa. Kaksikon kirjoittama dialogi on oivallisen nasevaa, mutta samalla siinä on paljon realistisia piirteitä kaiken epärealistisuuden keskellä. He myös kuljettavat tarinaa taiturimaisesti eteenpäin, tiputtaen kaiken turhan täysin minimiin. Tarinankerrontaa tukee aivan mielettömän upea leikkaus. Etenkin kun siirrytään kohtauksesta tai paikasta toiseen, siirtymät ovat usein häkellyttävän nerokkaita. Hahmot saattavat kävellä jossain ja keskustella, eikä katsoja välttämättä heti hoksaa, että hahmot ovat leikkauksen välillä siirtyneet sisätilasta ulos. Kuvasommittelu on myös näyttävästi toteutettu ja taisteluiden aikana kuvakoolla leikitellään tyylikkäästi. Kuvaus on muutenkin erinomaista ja tekniseltä puoleltaan kaikki on kunnossa myös niin valaisussa kuin lavasteissa, asuissa, vekkulimaisen videopelimäisissä efekteissä ja äänimaailmassa.

Yhteenveto: Scott Pilgrim vastaan maailma on hullunkurinen ja aivan mahtava elokuva, mikä näyttää siltä kuin sarjakuva ja videopeli yhdistyisivät ja lopputulos heräisi henkiin. Leffan räjähtävä visuaalisuus, nopeatempoinen tahti, hillitön juoni ja kaikenlainen kikkailu aiheuttaisivat väärän ohjaajan käsissä kiusallisen epäonnistumisen, mutta Edgar Wright omaa niin huikean tyylitajun, että hän pitää sekopäistä pakettia mestarillisesti hallussaan. Elokuva on suorastaan nerokas, kun sen suuri vinksahtaneisuus on näin hallittua. Kaikki on erittäin tarkkaan harkittua ja elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista monia ei edes huomaa ensimmäisellä katselulla. Pintapuolisesti leffa voi tuntua pelkältä pöljältä väriloistolta, mutta siitä löytyy kyllä paljonkin syvyyksiä, kun pääsee yli turbomenosta ja tarkastelee filmiä tarkemmin. Teknisesti elokuva on erinomainen ja näyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Scott Pilgrim vastaan maailma on kuin lahja, joka jatkaa antamista ja siksi en suosittele katsomaan sitä vain kerran, vaan useamminkin. Elokuva ihastuttaa joka kerralla uudestaan ja siitä löytyy aina jotain, mikä saa pitämään siitä entistäkin enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scott Pilgrim vs. the World, 2010, Universal Pictures, Marc Platt Productions, Big Talk Productions, Closed on Mondays Entertainment, Dentsu, Relativity Media, Scott Pilgrim Productions

Arvostelu: Baby Driver (2017)

BABY DRIVER

Ohjaus: Edgar Wright
Pääosissa: Ansel Elgort, Kevin Spacey, Lily James, Jamie Foxx, Jon Hamm, Eiza González, CJ Jones ja Jon Bernthal
Genre: toiminta, draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Baby Driverista, en erityisemmin innostunut. Vaikka jotkut elokuvan näyttelijöistä kuulostivatkin toimivilta, en ollut kovin kiinnostunut ryöstelyleffasta. Mielenkiintoni nousi, kun huomasin, että kyseessä on Edgar Wrightin elokuva, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010). Ne ovat mielestäni hauskoja ja pidän Wrightin tyylistä, joten tiesin kyseessä olevan jotain erikoista. Innostuin filmistä kuitenkin vasta, kun luin sen saamia arvosteluita, joissa leffaa kehuttiin erittäin paljon. Monet jopa sanoivat kyseessä olevan yksi vuoden elokuvatapauksista. Tällaista kun lukee, niin odotukset tietty nousevat ja huomasin, etten malta edes odottaa Baby Driverin näkemistä! Innokkaana menin näytökseen, joka oli noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Baby kuuntelee musiikkia ja auttaa rikollisia pakenemaan ryöstöpaikalta huikeiden ajotaitojensa kanssa. Kuitenkin kun Babyn elämään ilmestyy suloinen tarjoilija, hän haluaisi pois rikollisesta elämästä.

Babyn roolissa nähdään yleensä hurmuria esittävä Ansel Elgort. Ennen leffan näkemistä minua jännitti, miten ratkaisu toimisi, sillä en osannut kuvitella herraa rikosfilmin pääosaan. Yllättävää kyllä, Elgort hoitaa hommansa tyylikkäästi... ainakin silloin kun hän on hiljaa. Silloin hän luo hahmoon erinomaista salaperäisyyttä, mikä tekee hahmosta heti alusta alkaen kiehtovan. Elgortista löytyy myös hienosti energiaa, kun Baby kuuntelee kaiken aikaa musiikkia ja hyvän tilaisuuden tullen hän myös hieman liikkuu sen tahtiin. Valitettavasti aina, kun hän ottaa kuulokkeet ja aurinkolasit pois, ja alkaa puhua, salaperäisyys katkeaa kuin seinään ja "hurmuri"-Elgort tulee esille. Läpi elokuvan minua harmitti, että hahmo puhui yhä vain enemmän, jolloin tietty vangitseva henki katosi Babysta.
     Babyn pomona, Docina nähdään American Beautysta (1999) tuttu Kevin Spacey, joka on oiva valinta varakkaaksi rikollispomoksi. Spaceysta löytyy arvokkuutta ja oikeaa henkeä hahmoon, mutta muuten Doc jää aika tylsäksi tapaukseksi.
     Muita rikollishahmoja elokuvassa ovat Seko (Jamie Foxx), joka on nimensä mukaisesti hullu ja arvaamaton, mikä tekee hahmosta uhkaavan, pariskunta Buddy (Jon Hamm) ja Darling (Eiza González) ja lyhyesti esiintyvä Griff (Jon Bernthal). Foxx on todella hyvä vaarallisena rikollisena, minkä lisäksi Bernthalista löytyy mainiota olemusta pahaksi roistoksi, mutta on harmi, ettei hänellä ole lähes ollenkaan tekemistä leffan aikana. Sekossa ja Griffissä on aika paljon samoja piirteita, jolloin hahmot olisi voinut yhdistää yhdeksi henkilöksi.
     Babyn tapaama tarjoilijatyttö on nimeltään Debbie ja häntä näyttelee Lily James. Suurimmaksi osaksi Debbie tuntuu aika ylimääräiseltä, eikä James oikein vakuuta, mutta onneksi häneltä löytyy myös hyviä hetkiä. Debbie on kiinnostava hahmo, mutta välillä hänen motiivinsa eivät ole kovin selkeitä ja hän tuntuu jossain kohtaa yhtäkkiä tekevän jotain, mitä ei olisi hetkeä aiemmin halunnut tehdä. Elokuvassa nähdään myös CJ Jones, joka esittää kuuroa Joeta, jota Baby auttaa.

Baby Driverin alku on aivan mielettömän huikea. Kun Baby alkaa ensimmäistä kertaa fiilistelemään autossaan, tanssien musiikin mukana, rummuttaen rattia ja soittaen ilmakitaraa, katsojalle tulee erittäin hyvä mieli ja leffa imaisee heti kunnolla mukaansa. Siitä kun sitten siirrytään vauhdikkaaseen ja (ennen kaikkea) tyylikkääseen takaa-ajoon, alkaa ymmärtää, miksi teosta on kehuttu niin paljon. Siihen vielä päälle pari muutakin kohtaa, joissa Baby tekee asioita musiikin tahtiin, sekä monia hauskoja hetkiä, niin katsojana on ihan myyty elokuvalle, eikä malta odottaa, mitä kaikkea filmin aikana pääsee näkemään. Musiikki on äärimmäisen tärkeä osa Baby Driveria ja se lisää teokselle hienoa tunnelmaa. Elokuvan soundtrack koostuu pääasiassa Babyn iPodien sisällöistä, joita hän kuuntelee lähes tauotta. Ja kyllä, sanoin "iPodien", sillä soittimia hänellä on useita. Musiikki on kuin yksi elokuvan hahmoista, jota seuraa kaiken aikaa ja joka luo tunnelmat eri kohtauksille. Yhdessä ammuskelukohtauksessa aseet jopa laukeavat musiikin tahtiin, eikä voi muuta kuin ihailla tekijöiden neroutta.

Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan pysy huikean loistavana loppuun asti. Lasku alkaa jo noin puolen tunnin kohdalla, eikä taso nouse kuin muutaman kohtauksen ajaksi. Kun Debbie tulee mukaan tarinaan ja Baby alkaa puhua enemmän, alkupään nerokkuus alkaa hajoilla. Se rikkoutuu jopa yllättävänkin paljon. Niin paljon, että loppupää Baby Driverista ei enää edes tunnu samalta elokuvalta kuin alkupää! Romanssi ei täysin istu tällaisenaan mukaan tarinaan, vaikka se onkin ideana hyvä lisäys. Sen tullessa mukaan leffasta katoilee myös hauskuus, jolloin hymy ei nousekaan enää huulille. Myös omaperäisyys alkaa katoilla, eikä teos ole enää yhtä ihmeellinen. Ei hätää, kyseessä on kyllä todella hyvä teos, mutta ilman erinomaisia kohtauksia ja Babyn musiikkitunnelmointia, taso olisi selvästi heikompi. Loppupäässä on jälleen onnistunut takaa-ajo, joka pitää yleisöä jännityksessä, mutta valitettavasti elokuvan finaali jättää pienesti kylmäksi. Leffan viimeinen vartti käy jopa vähän tylsähköksi, kun Baby Driver vajoaa perinteisten toimintapätkien sarjaan, eikä siinä ole enää sitä iskua, mikä alussa niin hurmasi katsojaa. Loppuhuipennuksen ajan lähinnä vain muistelin, kuinka hieno elokuvan ensimmäinen puolituntinen oli ja toivoin, että pääsisin jälleen näkemään Babyn tanssahtelemassa kadulla aurinkolasit päässään ja kuulokkeet korvissaan. Silloin teos on ehdottomasti parhaimmillaan.

Elokuvan ohjannut ja kirjoittanut Edgar Wright on tavallaan kyllä nero, mutta loppuun asti hän ei ole tätä pätkää miettinyt. Vaikka pidänkin aiemmin mainitsemistani Wrightin leffoista, niissä on kaikissa ongelmana tasoa pienesti laskeva loppuhuipennus. En tiedä, mitä hänen päässään tapahtuu, kun hän kirjoittaa elokuviensa finaalit, mutta hän ei tunnu koskaan oikein onnistuvan täysin ja hänen elokuvansa ovat selvästi parempia alkupäässä kuin lopussa. Wrightin olisi mielestäni pitänyt myös minimoida Babyn repliikit, jolloin hänen mystisyytensä säilyisi läpi leffan. Visuaalisesta ilmeestä ei voi kuitenkaan sanoa mitään pahaa. Baby Driver on kuvattu todella upeasti. Etenkin pitkät kuvat, jotka kiertelevät hahmojen ympärillä ja tasaiset otokset vauhdikkaista takaa-ajoista ovat hienoja. Leikkaus on todella sujuvaa. Autostuntit ovat aivan mielettömän huikeita. Ääniefektit ovat toimivat ja elokuvassa käytetyt kappaleet on hyödynnetty taidokkaasti lähes koko teoksen ajan.

Yhteenveto: Baby Driver alkaa todella upeasti, mutta puolen tunnin jälkeen taso laskee hieman ja loppuhuipennus on jokseenkin antiklimaattinen. Loppuleffa ei edes oikein tunnu samalta teokselta kuin alku, mikä on suuri harmi, sillä elokuvan ensimmäiset puoli tuntia ovat äärimmäisen koukuttavaa katseltavaa. Musiikki on yhdistetty hienosti muuhun kokonaisuuteen ja elokuvan on parhaimmillaan, kun Baby ihan vain fiilistelee biisien tahdissa. Hahmona Baby on todella mainio ja salaperäinen, mutta valitettavasti aina, kun hän alkaa puhua, tunnelma katoaa. Ansel Elgort on muuten toimiva pääroolissa, mutta puheosuuksissa hän ei täysin vakuuta. Muut näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, jos heikohkoa Lily Jamesia ei lasketa mukaan. Mukana on paljon mahtavia juttuja, mutta myös paljon parannettavaa. Edgar Wright voisi olla nero, mutta hän ei taida miettiä tarinoitaan loppuun asti kunnolla. Todella hyväksi Baby Driver kuitenkin jää ja suosittelen käymään katsomassa sen. Leffassa on muutamia todella väkivaltaisia ja verisiä hetkiä, joten tämä ei ole kovin nuorille sopiva toimintapätkä. Tiettyjen mestarillisten kohtien takia tämän haluaisi katsoa nopeasti uudestaan, mutta uskon, että menee ensi vuoden puolelle, ennen kuin katson tämän toisen kerran. Toivon kuitenkin, että silloin tunnelman rikkoutuminen ei tunnu samalta ja kokonaisuus iskisi paremmin. Leffalle on mietitty jatko-osaa, mutta toivon, ettei sitä tule, sillä tämä pärjää ihan hyvin yksinään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.slashfilm.com
Baby Driver, 2017, Working Title Films, Big Talk Productions, Double Negative, TriStar Pictures, Media Rights Capital (MRC)