Luojat: Greg Berlanti, Marc Guggenheim, Andrew Kreisberg ja Phil Klemmer Näyttelijät: Caity Lotz, Nick Zano, Jes Macallan, Dominic Purcell, Matt Ryan, Brandon Routh, Courtney Ford, Tasa Ashe, Maisie Richardson-Sellers, Olivia Swann, Ramona Young, Adam Tsekhman, Shayan Sobhian, Amy Louise Pemberton, Mina Sundwall, Joanna Vanderham, Lisa Marie DiGiacinto, Sarah Strange, Michael Eklund, Terry Chen, Rowan Schlosberg, Neal McDonough, Grant Gustin, Melissa Benoist, Ruby Rose, Jon Cryer, Cress Williams, David Harewood, Nicole Maines, Tom Cavanagh, Danielle Panabaker, Chyler Leigh, Rick Gonzalez, Juliana Harkavy, David Ramsey, Tyler Hoechlin ja Elizabeth Tulloch Genre: toiminta, scifi, seikkailu Jaksomäärä: 15
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 30 minuuttia Ikäraja: 12
DC-sarjakuviin perustuva supersankarisarja Legends of Tomorrow nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa alkuvuodesta 2016, sisarsarjana Arrow'lle (2012-2020), The Flashille (2014-2023) ja Supergirlille(2016-2021). Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja lopulta Legends of Tomorrow'n viides tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa tammikuussa 2020. Kausi sai positiivista palautetta ja vaikka sen katsojaluvut laskivat jälleen, sarja pysyi tarpeeksi suosittuna. Itse ryhdyin katsomaan Legends of Tomorrow'ta vihdoin muutama vuosi sitten, kun Arrowverse täytti kymmenen vuotta. Pidin parista ensimmäisestä kaudesta, mutta kolmas ja neljäs kausi heikkenivät mielestäni selvästi ja aloitinkin viidennen kauden katselun skeptisenä.
Selvittyään multiversumin sekoittaneesta Kriisistä, kuuluisiksi nousseet Legendat päätyvät uusiin aikaseikkailuihin, kohdaten muun muassa Rasputinin, Marie Antoinetten, Tšingis-kaanin ja William Shakespearen.
Huomisen Legendat tekevät jälleen paluun ja tiimissä on taas muutoksia. Oliver Queenin, eli Green Arrow'n (Stephen Amell) kuolemasta toipuva Sara Lance (Caity Lotz) toimii edelleen Waveriderin kapteenina ja hänen rakas Ava Sharpensa (Jes Macallan) liittyy Legendoihin, Aikaviraston lakkauttamisen myötä. Mick Rory (Dominic Purcell), Nate Heywood (Nick Zano), Ray Palmer (Brandon Routh), John Constantine (Matt Ryan), Nora Darhk (Courtney Ford) ja Charlie (Maisie Richardson-Sellers) ovat menossa mukana ja saavat mukaansa myös Zari Tarazin (Tala Ashe), toisen maailman version Zari Tomazista, sekä tämän veljen Behradin (Shayan Sobhian). Hahmokattaus jää tällä kaudella harmillisen latteaksi ja alkuperäistä tiimiä tulee useammassakin kohtaa ikävä, kun seuraa miten tylsillä tyypeillä heidät on kausien varrella korvattu. Näyttelijäsuorituksissakaan ei ole juuri hurraamista. Lotz näyttää osan kaudesta siltä, ettei häntä enää pahemmin kiinnosta roikkua mukana. Routhin ja Purcellinkin työ tuntuvat tässä kohtaa väkinäiseltä, mutta Ryan suoriutuu yhä mainiosti Constantinen osasta. Macallan, Zano, Ford, Richardson-Sellers ja Ashe eivät muuten vain juurikaan tee vaikutusta.
Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Gary (Adam Tsekhman) ja Mona (Ramona Young), ja merkittäväksi hahmoksi nousee Roryn tytär Lita (Mina Sundwall, Emmerson Sadler ja Scarlett Jando). Vastaansa Legendat saavat Atroposin (Joanna Vanderham), joka etsii Kohtalon kangaspuita, saadakseen ihmiset hallintaansa. Atropos on tylsä antagonisti, jonka suunnitelma jää latteaksi.
Legends of Tomorrow'n viides kausi käynnistyy viemällä päätökseen Arrowversen tähän mennessä isoimman crossover-tapahtuman, Crisis on Infinite Earthsin, jossa Legendat lyöttäytyivät yhteen Green Arrow'n, Flashin (Grant Gustin), Supergirlin (Melissa Benoist), Batwomanin (Ruby Rose), Black Lightningin (Cress Williams) ja muiden sankarien kanssa pelastaakseen koko multiversumin tuholta. Tämä on fiksu päätös, sillä muut sarjat kärsivät siitä, kun ne pistivät Kriisin puoleenväliin kautta, jolloin Kriisin tapahtumat sotkivat kausien varsinaiset tarinat lähes totaalisesti, aiheuttaen lähinnä sekavaa jälkeä. Fiksu päätös tosiaan, mutta siihenpä ne kehumisen aiheet Legends of Tomorrow'n viidennellä kaudella sitten jäävätkin.
Tai no, on seassa pari ihan hyvää juttua, kuten Roryn yritys bondata tyttärensä kanssa, minkä lisäksi pidin huvittavana kahdeksatta jaksoa, jossa hahmot päätyvät keskelle The CW -kanavan hittisarja Supernaturalin(2005-2020) kuvauksia - joskin valitettavasti budjetti ei kuitenkaan riittänyt cameoihin Jensen Acklesilta ja Jared Padaleckiltä. Ai että, kun olisi ollut lystikästä nähdä heidät esittämässä itseään ja kohdatessa muka-todellisia demoneita John Constantinen kanssa... Tällaisten taatusti mahtavien juttujen sijaan luvassa on enemmän tai vähemmän sitä samaa aikamatkustusseikkailua, mistä alkaa into hiipua aikamoista vauhtia. Vaikka Kriisi ei juurikaan vaikuta kauden tarinaan, tuntuu se silti olevan täysin levällään ja varsinainen punainen lanka katoilee vähän väliä. Atropos Kohtalon kangaspuineen ei tosiaan paljoa säväytä, mikä tekee pääjuonesta aika tylsää seurattavaa. Yleisesti kautta vaivaa vaivaannuttava yliyritteliäisyys ja tekopirteä energia. Tekijöiltä alkavat ideat loppua ja ne vähät ideat, mitkä ovat jäljellä, saavat pääasiassa pudistelemaan päätä. Huumori on kiusallista, toiminta yhdentekevää ja draama kuin mistä tahansa halvasta saippuasarjasta.
Kauden ohjaajat (muun muassa Caity Lotz) takeltelevat menon kanssa aikamoisesti, eivätkä käsikirjoittajat saa pidettyä pakettia kasassa. Tämäkään Legends of Tomorrow'n kausi ei tuotantoarvoillaan paljoa häikäise. Kameratyöskentely on kelvollista, mutta lavasteista, asuista ja etenkin tietokonetehosteista paistaa läpi katsojalukujen kanssa alati pienenevä budjetti. Jotkut hetket näyttävät jälleen kiusallisen halvoilta kaikkia puitteita myöten. Äänimaailma on sen sijaan menevästi rakennettu ja jos jotain, niin Blake Neelyn ja Daniel James Chanin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti edelleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2024
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.arrow.fandom.com
Legends of Tomorrow, Yhdysvallat, 2016-2022, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions, Bonanza Productions
Ohjaus: Edgar Wright Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Ellen Wong, Mark Webber, Alison Pill, Johnny Simmons, Anna Kendrick, Aubrey Plaza, Satya Bhabha, Chris Evans, Brie Larson, Brandon Routh, Mae Whitman, Shota Saito, Keita Saito ja Jason Schwartzman Genre: komedia, fantasia, toiminta, romantiikka Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 12
Ei niin kauan sitten... Salaperäisessä maassa... Torontossa, Kanadassa...
Scott Pilgrim vs. the World, eli suomalaisittain Scott Pilgrim vastaan maailma perustuu Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin, joita hän julkaisi vuodesta 2004 vuoteen 2010. O'Malleyn kustantaja Oni Press oli varma, että sarjakuvassa olisi potentiaalia filmatisoinnille ja ottikin yhteyttä tuottaja Marc Plattiin. O'Malley ei ollut varma, halusiko hän elokuvaversiota sarjakuvistaan, mutta koska hänellä ei ollut paljon rahaa, hän suostui myymään elokuvaoikeudet. Ohjaajaksi valittiin juuri zombikomediansa Shaun of the Deadin (2004) valmiiksi saanut Edgar Wright ja pitkän käsikirjoitusprosessin jälkeen kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 2009. Lopulta Scott Pilgrim vastaan maailma sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta valitettavasti filmi oli suuri taloudellinen pettymys, eikä tienannut edes budjettiaan takaisin. Leffa- ja videopelifanien keskuudessa elokuva on kuitenkin kerännyt vahvaa kannatusta ja sitä voikin nykyään pitää modernina kulttiklassikkona. Itse näin Scott Pilgrim vastaan maailman vasta vuokralta vuonna 2011 ja innostuin siitä todella paljon - niinkin paljon, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan! Olen katsonut filmin useita kertoja ja yksi veikeimmistä katselukerroista oli, kun katsoin leffaa isoäitini luona ja hän saapui noin tunnin kohdalla ihmettelemään, mitä oikein katson, jolloin kelasin elokuvan takaisin alkuun ja hän katsoi sen kokonaan kanssani. Ja vieläpä piti siitä! Kun huomasin, että Scott Pilgrim vastaan maailma täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Nuori ja epävarma basistinalku Scott Pilgrim on juuri alkanut seurustelemaan high school -tyttö Knives Chaun kanssa, kun hän kohtaa pinkkitukkaisen Ramona Flowersin, johon hän ihastuu palavasti. Saadakseen Ramonan, Scottin täytyy kuitenkin taistella tämän seitsemää pahaa eksää vastaan... ja jättää Knives, mutta pystyykö Scott kumpaankaan?
Michael Cera on niitä komedianäyttelijöitä, joilla tuntuu jääneen yksi ainoa rooli päälle koko uran ajaksi. Cera on lähestulkoon aina hiljainen ja jokseenkin nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Scott Pilgrimin roolissa Cera saa tämän toimimaan kenties paremmin kuin missään muussa. Scott Pilgrim on hiljainen ja nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa. Aikuisuuden kynnyksellä tunnemyllerrys on vahvaa ja Cera tuo tämän hyvin esille. Scott vaikuttaa sympaattiselta, mutta hän kohtelee usein muita kehnosti, vaikkei sitä välttämättä tarkoittaisikaan. Hahmon kasvutarina on onnistunut ja on hienoa, ettei hän jää yksiulotteiseksi, kuten Ceran monet hahmot. Scottin suurena ihastuksen kohteena, Ramona Flowersina taas nähdään Mary Elizabeth Winstead, joka on myös oivallinen osassaan. Winstead onnistuu olemaan salaperäinen ja kiehtova, kuten Ramonan on tarkoitus olla, tuoden samalla esiin Ramonankin pahan tavan kohdella monia ilkeästi. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Scottin innokas tyttöystävä Knives (Ellen Wong), Scottin kämppis Wallace (Kieran Culkin), Scottin sisko Stacey (Anna Kendrick), Scottin bändikaverit Stephen (Mark Webber), Kim (Alison Pill) ja Young Neil (Johnny Simmons), sekä Scottin ex-tyttöystävä ja nykyinen laulajatähti Envy (Brie Larson). Wong on mainion suloinen rakastavana Knivesina, joka ansaitsisi parempaa. Culkin on hulvaton kyynisenä homokämppiksenä ja Scottin Sex Bob-Omb -bändin jäsenet ovat hupaisia tapauksia. Ramonan seitsemänä ilkeänä eksänä taas nähdään Chris Evans, Brandon Routh, Satya Bhabha, Mae Whitman, Saiton identtiset veljekset ja Jason Schwartzman. Identtisiä veljeksiä lukuunottamatta eksät ovat veikeitä tyyppejä ja jokainen tuo jotain uutta ja erittäin hilpeää mukaan. Nykypäivänä Evans on tunnettu sankarillisen Kapteeni Amerikan roolista, joten on hilpeää palata takaisin vuoteen 2010, kun Evans ei ollut vielä iso stara ja esittääkin sujuvan yliampuvasti täysmulkkua.
Scott Pilgrim vastaan maailma on hyvin omalaatuinen elokuva, jollaista ei toista samanlaista taida olla. Leffa todella tuntuu siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Ruudulle ilmestyy välillä tekstejä, aivan kuin sarjakuvissa kohtausten välissä. Mukaan hyppää erilaisia erikoisefektejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi piirretty mukaan käsin. Erilaiset vauhdikkaat viivat korostavat asioita ja lyönnit ilmestyvät teksteinä, aivan kuten sarjakuvissa tai Adam Westin klassisessa Batman-sarjassa. Kun Ramona kertoo tarinoita eksistään, ovat ne toteutettu täysin samalla tyylillä kuin Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuvat.
Samalla elokuva tuntuu hyvin vahvasti myös videopeliltä. Leffa alkaa Universalin logolla, joka on muutettu pikselimössöksi, 8-bittisen musiikin soidessa taustalla. Kun Scott taistelee eksiä vastaan, on taistelun alku hyvin samantyyppinen kuin monissa peleissä. Kuva on aseteltu niin, että pelaajat ovat valinneet hahmonsa ja hahmojen väliin ilmestyy teksti "Fight!". Taiston lopussa ruudun taas saattaa täyttää valtava "K.O." lopullisen tyrmäävän iskun merkiksi. Pelifanit löytävät elokuvasta paljon bongailtavaa etenkin äänitehosteista, joissa on paljon pelimäisiä piirteitä ja tuttuja soundeja hittipeleistä.
Ohjaaja Edgar Wright on tunnettu todella omalaatuisesta tyylistään tehdä elokuvia. Häntä ei selvästikään kiinnosta, miten muut hoitavat homman, vaan tekee juuri niin kuin itse kokee parhaimmaksi. Hänen muut leffansa, kuten aiemmin mainittu Shaun of the Dead tai Hot Fuzz (2007) tai vaikkapa Baby Driver (2017) ovat hyvin tyyliteltyjä monin tavoin, mutta yksikään niistä ei ole niin räjähtävä teos kuin Scott Pilgrim vastaan maailma. Tässä Wright on selvästi halunnut testata rajoja ja kokeilla, kuinka pitkälle hän voi mennä. Hän aloittaa hienovaraisemmin ja kun katsojaa on lämmitelty tarpeeksi, hän alkaa tosissaan vyöryttämään visuaalista tykitystä yhä vain kovempaa vauhtia. Wright repii mattoa jatkuvasti katsojan jalkojen alta ja juuri kun on luullut, että on päässyt täysin kärryille, millaisesta teoksesta on kyse, Wright vain nauraa päin naamaa. Osaamattomissa käsissä Scott Pilgrim vastaan maailma olisi kammottava fiasko, mutta Wrightin esimerkillisen taidokkaassa otteessa elokuva huokuu valtavaa neroutta, luovuutta ja energiaa.
Tyylitaju on täysin Wrightin hallussa ja on hienoa, että hänen kikkailuvyörynsäkin on tarkoin mietittyä. Kaikki on todella huolellisesti suunniteltua, mikä saa elokuvan pysymään aisoissa, eikä se kaikesta huolimatta ajaudu kaaokseen. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista suuri osa jää näkemättä ensimmäisellä katselukerralla. Minusta tuntuu siltä, että bongaan filmistä joka kerta lisää ja se on yksi niistä syistä, miksi palaan innolla tämän elokuvan pariin niin usein. Jokaisen eksän ilmestyessä ruutuun, on mukana paljon viittauksia siihen, kuinka mones eksä on kyseessä. Taustoihin on piilotettu paljon vitsejä ja leffa ilahduttaa suuresti nokkeluudellaan. Wright myös tekee leffasta mahtavan itsetietoisen ja -ironisen, kommentoimalla itse taidokkaasti, kuinka kummallinen se on. Chris Evansin hahmo on suuri leffastara ja kun hän astelee ensimmäisen kerran ruutuun, taustalla alkaa soimaan uudestaan Universalin logo. Jossain kohtaa leffa taas muuttuu sitcomiksi. Upeaa!
Scott Pilgrim vastaan maailma herättää katsojassa paljon kysymyksiä ties mistä. Kun taistelut alkavat, katsoja voi helposti pohtia, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti niin, että kaikki näkevät ne? Hahmot lentävät, kontrolloivat asioita mielensä voimin, luovat jättimäisiä hirviöitä tuekseen jne. Scottin päihittäessä eksien kätyreitä, nämä räjähtävät kolikoiksi kuin videopeleissä. Tarkoittaako tämä siis, että Scott tappaa ison määrän ihmisiä leffassa? Vai ovatko ne simuloituja pelihahmoja? Mitkä asiat tapahtuvat Scottin päässä ja mitkä ovat totta? Onko tässä mikään totta? Miksei Scott kyseenalaista eksiä ja heidän supervoimiaan? Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Ja ihan parasta on, ettei elokuva halua vastata mihinkään näistä kysymyksistä. Se vain painelee menemään ja jos sen kyydissä ei pysy, on siitä vaikea pitää. Leffa kulkee tarinansa puolesta aikamoista turbovauhtia ja vaikka usein tällainen tempo saisi minut kritisoimaan elokuvaa, Wrightin työ on niin tarkkaan harkittua, ettei vauhti koskaan tunnu siltä kuin elokuvalla olisi pahemman luokan keskittymishäiriö. Jotkut kritisoivat, että elokuva on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Vaikka onkin totta, että leffasta jää pääasiassa mieleen sen uskomaton kikkailu, on Scottin kehityskertomuksessa onnistunut ja syvällinen kaari, kun sitä tosissaan miettii. Scottin vihoviimeinen vastus etenkin luo syvyyttä, mutta kaiken jälkeen se voi mennä katsojalta ohi.
Ohjauksen lisäksi Wright tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana yhdessä Michael Bacallin kanssa. Kaksikon kirjoittama dialogi on oivallisen nasevaa, mutta samalla siinä on paljon realistisia piirteitä kaiken epärealistisuuden keskellä. He myös kuljettavat tarinaa taiturimaisesti eteenpäin, tiputtaen kaiken turhan täysin minimiin. Tarinankerrontaa tukee aivan mielettömän upea leikkaus. Etenkin kun siirrytään kohtauksesta tai paikasta toiseen, siirtymät ovat usein häkellyttävän nerokkaita. Hahmot saattavat kävellä jossain ja keskustella, eikä katsoja välttämättä heti hoksaa, että hahmot ovat leikkauksen välillä siirtyneet sisätilasta ulos. Kuvasommittelu on myös näyttävästi toteutettu ja taisteluiden aikana kuvakoolla leikitellään tyylikkäästi. Kuvaus on muutenkin erinomaista ja tekniseltä puoleltaan kaikki on kunnossa myös niin valaisussa kuin lavasteissa, asuissa, vekkulimaisen videopelimäisissä efekteissä ja äänimaailmassa.
Yhteenveto:Scott Pilgrim vastaan maailma on hullunkurinen ja aivan mahtava elokuva, mikä näyttää siltä kuin sarjakuva ja videopeli yhdistyisivät ja lopputulos heräisi henkiin. Leffan räjähtävä visuaalisuus, nopeatempoinen tahti, hillitön juoni ja kaikenlainen kikkailu aiheuttaisivat väärän ohjaajan käsissä kiusallisen epäonnistumisen, mutta Edgar Wright omaa niin huikean tyylitajun, että hän pitää sekopäistä pakettia mestarillisesti hallussaan. Elokuva on suorastaan nerokas, kun sen suuri vinksahtaneisuus on näin hallittua. Kaikki on erittäin tarkkaan harkittua ja elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista monia ei edes huomaa ensimmäisellä katselulla. Pintapuolisesti leffa voi tuntua pelkältä pöljältä väriloistolta, mutta siitä löytyy kyllä paljonkin syvyyksiä, kun pääsee yli turbomenosta ja tarkastelee filmiä tarkemmin. Teknisesti elokuva on erinomainen ja näyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Scott Pilgrim vastaan maailma on kuin lahja, joka jatkaa antamista ja siksi en suosittele katsomaan sitä vain kerran, vaan useamminkin. Elokuva ihastuttaa joka kerralla uudestaan ja siitä löytyy aina jotain, mikä saa pitämään siitä entistäkin enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scott Pilgrim vs. the World, 2010, Universal Pictures, Marc Platt Productions, Big Talk Productions, Closed on Mondays Entertainment, Dentsu, Relativity Media, Scott Pilgrim Productions
Ohjaus: Bryan Singer Pääosissa: Brandon Routh, Kate Bosworth, Kevin Spacey, James Marsden, Tristan Lake Leabu, Frank Langella, Sam Huntington, Parker Posey, Eva Marie Saint, Kal Penn ja Marlon Brando Genre: supersankarielokuva, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Teräsmies(Superman - 1978) oli ylistetty menestys, joten se sai tietty jatkoa. Myös Teräsmies II (Superman II - 1980) sai paljon kehuja, mutta Teräsmies III (Superman III - 1983) ja etenkin lisäosa Supertyttö(Supergirl - 1984) ja Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) lytättiin täysin sekä kriitikoiden että fanien keskuudessa. Suunniteltua "Teräsmies V" -elokuvaa ei siis koskaan tehty. Hahmo haluttiin kuitenkin pitää valkokankailla, ja Warner Bros. Picturesin ostaessa hahmon oikeudet, yhtiö alkoi kehittelemään "Superman Reborn" -leffaa. Vaikka elokuva kirjoitettiin pariin otteeseen uudestaan, ei siitä tullut mitään. Kun Kevin Smith pestattiin käsikirjoittajaksi, tarina muuttui ja filmi alkoi kulkea nimellä "Superman Lives". Projektia kehiteltiin jopa niin pitkälle, että Tim Burton valittiin ohjaajaksi ja Nicolas Cage roolitettiin Supermaniksi. Tämäkään yritys ei onnistunut, ja lopulta yhtiö pisti projektin jäihin ja Burton poistui tekemään muita elokuvia. Käsikirjoittaja Alex Ford ehdotti yhtiölle omaa tarinaansa "Superman: The Man of Steel", mutta erimielisyyksien vuoksi Fordin idea ei lähtenyt liikkeelle. J. J. Abrams taas ehdotti, että koko sarja alkaisi alusta ja kirjoitti yhtiölle elokuvan "Superman: Flyby". Ohjaajana oli tarkoitus toimia McG, mutta hän päätti lopulta hylätä leffan tehdäkseen Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Yhtiö ajatteli yhdistää DC:n tunnetuimmat hahmot ja tehdä elokuvan "Batman vs. Superman", mutta päätti lopulta keskittyä hahmojen sooloseikkailuihin. Kun se ei lähtenyt liikkeelle, Warner Bros. kääntyi takaisin Abramsin puoleen ja "Superman: Flybyn" kehittäminen jatkui. Ohjaajaksi valittiin Brett Ratner, mutta kun projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, hänkin hylkäsi elokuvan. McG palasi takaisin, mutta yhtiö päätti korvata hänet Bryan Singerillä, joka hylkäsi aloittamansa X-Men -sarjan (2000-) tehdäkseen lapsuutensa sankarista filmin. Hassua kyllä, Brett Ratner taas korvasi Singerin X-Menin puolella. Hahmot saatiin roolitettua ja kuvaukset voitiin vihdoin aloittaa. Superman Returns sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja se oli menestys, minkä lisäksi kriitikot pitivät filmistä. Kuitenkin vuosien varrella elokuvan arvostus on alkanut selkeästi laskea ja nykyään leffaa pidetään jopa todella huonona! Itse näin leffan lapsena muiden Superman-filmien ohessa. Pidin siitä ja katsoin sen uudelleenkin, mutta siitä on jo vuosia. Kun mietin, mitä elokuvia voisin arvostella vuodelle 2019, vanhat Teräsmiehet kävivät mielessäni, sillä en ollut nähnyt niitä pitkään aikaan ja koska olin jo päättänyt arvioida vanhat Batmanit. En kuitenkaan omistanut niitä, joten unohdin idean. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi elokuvat, jolloin päätin kirjoittaa niistä arviot. Tämä on Teräsmies-arvosteluista viimeinen tältä erää.
Superman on ollut poissa maapallolta viisi vuotta ja kun hän palaa takaisin, ovat asiat muuttuneet. Lex Luthor on kuitenkin sama rikollisnero kuin aiemmin ja häneltä löytyy jo uusi ilkeä juoni Supermanin pään menoksi.
Tällä kertaa Supermanin eli Clark Kentin eli Kal-Elin roolissa nähdään Brandon Routh, joka on mielestäni aivan väärä valinta. Ensinnäkin hän on liian nuori tämän elokuvan Supermaniksi. Routh oli 25-vuotias tämän kuvausten aikana, mikä olisi sopiva ikä, jos leffa kertoisi Supermanin syntytarinan. Tämän leffan Superman on ollut viisi vuotta poissa maapallolta, mitä ennen hän on ehtinyt tekemään sankarihommia varmaankin yli vuoden. 18- tai 19-vuotias Superman ei ole kovin uskottava tapaus, joten rooliin olisi pitänyt saada joku viitisen vuotta vanhempi. Toiseksi Routh on aika tönkkö roolissaan. Hän yrittää kai parhaansa imitoidakseen edeltäjäänsä, Christopher Reeveä, mutta se on lähinnä hieman surullista katseltavaa. Supermanista on muutenkin tehty yllättävän surullinen tapaus, mille löytyy toki syitä, mutta on se silti paikoitellen hieman kummallista. Toilailevaksi Clark Kentiksi Routh sopii ihan kivasti, muttei hän silti vakuuta olevansa mikään sankari. Toisaalta Routhista on vaikea saada irti mitään, sillä hahmolle on annettu yllättävän vähän ruutuaikaa. Välillä elokuvan päähenkilö tuntuu nimittäin olevan toimittaja Lois Lane, jota näyttelee Kate Bosworth. Valitettavasti Bosworthista löytyvät samat ongelmat kuin Routhista: hän on liian nuori, eikä hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Siihen kun vielä lisää päälle sen, että hahmo on aika rasittava, ei Loisin tarinaa jaksaisi seurata. Lois ei tunnu osaavan keskittyä asioihin, eikä hän vaikuta olevan kovin hyvä toimittaja... tai kovin hyvä äiti. Lois Lane on nimittäin mennyt kihloihin lentäjä Richard Whiten (James Marsden) kanssa ja heillä on yhteinen lapsi Jason (Tristan Lake Leabu). Richardia käy hieman sääliksi, sillä Lois on selvästi yhä rakastunut Supermaniin, ja katsojana pohtiikin, kumman hän valitsee. Vaikka molemmat miesehdokkaat osaavat lentää (toinen lentokoneella ja toinen ilman mitään apua), on Superman kaikista vahvin ja paljon siistimpi, joten mitä mahdollisuuksia Richard-poloiselle jää?
Supermanilla ei todella taida olla muita vihollisia, sillä jälleen kerran pahiksena nähdään Lex Luthor. Tällä kertaa hahmoa esittää Kevin Spacey, joka tekee kyllä hyvää työtä - parempaa kuin Routh ja Bosworth - mutta silti ainakin itse haluaisin välillä nähdä jonkun toisen roiston, joka vaikuttaisi oikealta uhalta Supermanille. Läpi elokuvasarjan tekijät ovat miettineet, että seuraavassa leffassa sankari kohtaisi voimakkaat Doomsdayn, Brainiacin tai Darkseidin, mutta joka kerta he päätyvät Luthoriin. Hahmoon ei ole myöskään tuotu oikein mitään uutta, jolloin hän on entistäkin tylsempi roisto. Luthorin neroutta ei vieläkään saada korostettua tarpeeksi ja hän on jälleen onnistunut ympäröimään itsensä aika tyhmillä kätyreillä. Luthorin mukana pyörii Parker Poseyn näyttelemä Kitty, joka muistuttaa alkuperäisen Supermanin Eve Teschmacher -hahmoa ollessaan paikoitellen hieman tyhmä, pukeutuessaan kalliisti ja kokiessaan pientä empatiaa Supermania kohtaan. Supermanin, Loisin ja Luthorin lisäksi myös muut tutut hahmot tekevät paluun. Daily Planet -lehden pomo Perry White (Frank Langella) haluaa tehdä isoimmat jutut sankarin paluusta. Valokuvaaja Jimmy Olsen (Sam Huntington) on innoissaan kaikesta ja yrittää saada otettua valokuvan, joka voittaisi kaikki muut. Clark Kentin äiti Martha Kentkin nähdään pienessä roolissa ja häntä esittää Eva Marie Saint. Elokuvassa on myös hyödynnetty arkistokuvaa Marlon Brandosta, joka näytteli alkuperäisessä leffassa Supermanin oikeaa isää, Jor-Eliä. Vaikka Superman Returns onkin Teräsmies-sarjan viides elokuva (kuudes, jos laskee kamalan Supertytön mukaan), ei se ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille. Elokuvaa tehdessä on selvästi mietitty, etteivät Teräsmies III ja Teräsmies ja uhka auringosta olisi koskaan tapahtuneet, vaan viittauksia on vain kahteen ensimmäiseen osaan. Ainoastaan alkuperäiselle Teräsmiehelle elokuva on varmasti jatkoa, kun ottaa huomioon Marlon Brandon Jor-Elinä, John Williamsin ikonisen tunnusmusiikin käytön ja monet repliikit, jotka viittaavat alkuperäiseen osaan. Leffasta oikein huokuu ohjaaja Bryan Singerin into alkuperäistä elokuvaa kohtaan, sillä Superman Returnsissa nähdään useita hetkiä, jotka ovat suoraan siitä kopioituja. Jotkut hetket ovat erinomaisia viittauksia, kuten lopun tuttu kuva, jossa Superman hymyilee ja lentää kohti avaruutta, mutta mukaan mahtuu myös hetkiä, jotka kopioivat hieman liikaa vanhoja juttuja. Itse pidin ehkä jopa eniten kohdasta, jossa hahmot katsovat suttuista kuvaa lentävästä Supermanista ja heidän repliikkeihinsä on saatu mukaan vanha kunnon: "Onko se lintu? Onko se lentokone?"
Lopputuloksena voisi olla mainio yhdistelmä jatko-osaa, uudelleenfilmatisointia, sarjan uudelleenkäynnistystä ja omillaan seisovaa seikkailua, mutta valitettavasti Superman Returns jää vain ihan kivaksi elokuvaksi. Leffa alkaa todella vahvasti alkuperäistä osaa kopioivilla alkuteksteillä, minkä jälkeen mukaan on saatu kiinnostavaa mysteerisyyttä. Vaikka elokuvan nimen mukaista Supermanin paluuta täytyykin odotella lähes kolme varttia, kuluu aika yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa, kun Clark Kent pistää tutut sinipunaiset trikoonsa ylle, on tunnelma saatu oikeaksi vauhdikkaassa lentokoneonnettomuuskohtauksessa. Valitettavasti sen jälkeen taso alkaa laskea. Kuten jo sanoin, Supermanista on tehty yllättävän surullinen hahmo, mikä ymmärrettävästi johtuu siitä, että hänen rakkautensa kohde Lois Lane on löytänyt uuden miehen. Silti Supermanin hiljaisista suremiskohtauksista on tehty jokseenkin jopa tylsiä, vaikka niistä löytyy myös hieman kaunistakin puolta. Ainakin kohtauksen, jossa Superman leijuu Loisin ja Richardin talon edessä, ja katsoo voimiensa avulla seinien läpi ja kuuntelee pariskunnan keskustelua, olisi pitänyt poistaa, sillä se tuntuu enemmänkin karmivalta.
Filmi yrittää kopioida alkuperäistä Teräsmiestä myös siten, että sen rytmitys on todella rauhallinen, eikä mukana ole kovin paljoa toimintaa. Kopiointi on siinä mielessä toiminut, että alkuperäisen leffan tavoin myös tämä on paikoitellen pitkäveteistä katsottavaa. Ensimmäinen tunti menee kyllä nopeasti, mutta sen jälkeen elokuva käväisee pariin otteeseen jopa tylsyyden puolella. Loppuhuipennuksesta on myös väännetty aivan liian pitkä, jolloin katsoja ei enää jaksa välittää, miten siinä tulee käymään. Myös sen jälkeinen osio tuntuu vain kestävän ja kestävän. Tämä ei ole mikään Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)! Me emme juuri päässeet kokemaan mitä eeppisintä ja täydellisintä seikkailua, josta ei halua päästää irti, jolloin pitkä päätösosio ei haittaa lainkaan. Superman Returns jatkuu vielä vartin verran lopputaistelun jälkeen, jolloin katsoja haluaisi lopputekstien jo alkavan, jotta pääsisi vessaan. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, missä on noin 20 minuuttia liikaa. Lyhyemmällä kestolla tämän viihdearvo kasvaisi, jolloin kokonaisuutta voisi kutsua jopa kelvoksi. Tällaisenaan kyseessä on vain keskinkertainen supersankariteos, jota ei kovin montaa kertaa jaksa katsoa.
Ohjaaja Bryan Singerin olisi kannattanut tehdä X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006)eikä tätä, sillä tässä hänen otteensa tuntuu jokseenkin laiskalta. Singer ei ole saanut mukaan lähes minkäänlaista jännitystä, mikä tekee lopusta vieläkin pitkästyttävämmän. Hän on kuitenkin päättänyt lisäillä paljon Jeesus-viittauksia, jotka ovat paikoitellen jopa liian päälleliimattuja. Michael Doughertyn ja Dan Harrisin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen. Huumoria on yritetty hieman, mutta ainoa hauska asia leffassa on kannibaalikoira, joka huvittaa kieroista jutuista tykkääviä. Leikkauspuolella kokonaisuutta olisi pitänyt tiivistää, mutta sentään Superman Returns on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, sillä monet jutut näyttävät selkeästi tietokoneella toteutetuilta. Supermanin puvusta on sentään saatu tyylikkäämpi kuin ennen, vaikkakin kalsarit olisi voinut pukea housujen alle. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä, kuten ovat myös äänitehosteiden kanssa työskennelleet - vaikkakin minua häiritsivät pienoismallikaupungista kuuluvat kirkumiset ja huudot. John Williamsin upea tunnusmusiikki on tosiaan mukana, mutta pääasiassa musiikit on säveltänyt toinen leikkaaja John Ottman. Hän ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa.
Yhteenveto: Superman Returns on ihan kiva, vaikkakin liian pitkä elokuva. On tavallaan hyvä, että leffa kertoo tarinansa rauhassa, mutta paikoitellen se muuttuu lähinnä pitkäveteiseksi ja kokonaisuudesta saisi helposti leikattua noin parikymmentä minuuttia pois. Se nostaisi mukaan pientä viihdearvoa, sillä tällaisenaan kyseessä ei ole kovin mukaansatempaava teos. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta draamailua on senkin edestä. Ratkaisu harmittaa lähinnä sen takia, ettei draamapuolesta ole saatu kovin kiinnostavaa, mikä johtuu pääasiassa kehnosta näyttelemisestä. Brandon Routh on täysin väärä valinta pääosaan Supermaniksi sekä ikänsä että lahjojensa (tai siis lahjattomuutensa) puolesta. Myös Kate Bosworth vetää aika tönkön roolisuorituksen Lois Lanena. Kevin Spacey on kyllä hyvä valinta Lex Luthor -konnaksi, mutta hahmo alkaa käydä todella tylsäksi tässä vaiheessa sarjaa. Tai no, tässä ja tässä vaiheessa, ottaen huomioon, ettei filmi tunnu olevan jatkoa kuin alkuperäiselle Teräsmiehelle. Se on selkeästi tärkeä elokuva ohjaaja Bryan Singerille, joka on lisännyt mukaan paljon viittauksia. Valitettavasti Singer on kuitenkin kadottanut tässä tietyn energian, mikä löytyy hänen X-Men -filmeistään, jolloin leffa on lähinnä vain keskinkertaista vanhojen aikojen muistelua. Jos olette pitäneet aiemmista Teräsmies-elokuvista, voihan tämänkin vilkaista. Koska Superman Returns ei ole selkeää jatkoa aiemmille osille, voi tämän katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt muita filmejä sankarista. Monille tämä on kuitenkin pelkkä ylipitkä supersankaridraamailu, jonka unohtaa nopeasti lajityypin parempien edustajien takia. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta kun leffa ei ollutkaan täysin toivottu menestys ja Bryan Singer poistui tekemään Operaatio Valkyrien (Valkyrie - 2008), ei jatkoa ilmestynyt, vaan koko Superman-sarja päätettiin aloittaa alusta elokuvalla Man of Steel (2013).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicvine.gamestop.com
Superman Returns, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Peters Entertainment, Bad Har Harry Productions, DC Comics, Red Sun Productions Pty. Ltd.
