keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Uutisankkuri 2: Legendan paluu (Anchorman 2: The Legend Continues - 2013)

UUTISANKKURI 2: LEGENDAN PALUU

ANCHORMAN 2: THE LEGEND CONTINUES



Ohjaus: Adam McKay
Pääosissa: Will Ferrell, Steve Carell, Paul Rudd, David Koechner, Christina Applegate, Meagan Good, James Marsden, Dylan Baker, Judah Nelson, Greg Kinnear, Fred Willard, Kristen Wiig, Josh Lawson, Chris Parnell, Wilbur Fitzgerald, Harrison Ford, Drake, Sacha Baron Cohen, Marion Cotillard, Jim Carrey, Will Smith, Tina Fey, Amy Poehler, Kanye West, Liam Neeson, John C. Reilly, Kirsten Dunst ja Vince Vaughn 
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ferrell ja ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay ryhtyivät pian kynäilemään toista elokuvaa, mutta Paramount Pictures torjui idean - jopa senkin jälkeen, kun näyttelijäkaarti suostui leikkaamaan palkkiotaan pienentääkseen leffan budjettia. Alkuvuodesta 2012 Paramountilla kuitenkin tultiin toisiin ajatuksiin ja yhtiö pyysi McKayta ja Ferrelliä työstämään jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013 ja lopulta Uutisankkuri 2: Legendan paluu sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva sai positiivisin vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla. Itse katsoin kummatkin Uutisankkuri-leffat vasta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä elokuvasta paljon, mutta jatko-osa jätti minut aika kylmäksi. Kun huomasin Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Pitäessäni yhä alkuperäisestä osasta, päätin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Ron Burgundyllä ei pyyhi lujaa. Hän on menettänyt työpaikkansa epäasiallisen käytöksen takia ja parisuhde Veronican kanssa on kaatunut. Ron saa kuitenkin uuden tilaisuuden, kun GNN-kanava pyytää häntä ja hänen tiimiään uudenlaiseen kanavakonseptiin, joka pyörittää uutisia joka päivä kellon ympäri.




Will Ferrell palaa rooliinsa uutisankkuri Ron Burgundyksi, joka uskoo olevansa alan paras tekijä. Ronista löytyy kuitenkin yksi jos toinenkin vika, joiden takia hän on menettänyt uuden työpaikkansa New Yorkissa, sekä vaimonsa Veronican (Christina Applegate). Itsesäälissä rypeminen saa riittää, kun Ron saa huikean työtarjouksen toimia uudenlaisen uutiskanavan ankkurina. Ferrell on tälläkin kertaa roolissaan varsin epätasainen. Parhaimmillaan hän on todella lystikäs, huonoimmillaan hän on... noh, huono. Asiaa ei auta, ettei narsistinen, misogynistinen ja muutenkin kusipäinen Ron ole hahmona järin tykättävä.
     Paluun tekee myös Ronin uskollinen uutistiimi, kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), urheilureportteri Champ Kind (David Koechner) ja säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell). Uudella GNN-kanavalla työskentelevät muun muassa päättäväinen johtaja Linda (Meagan Good), Freddie (Dylan Baker), ylimielinen uutisankkuri Jack Lime (James Marsden) ja kummallinen Chani (Kristen Wiig), johon Brick iskee välittömästi silmänsä. Mukana ovat myös esimerkiksi Harrison Ford Ronille potkut antavana kanavapomona, Judah Nelson Ronin ja Veronican lapsena Walterina ja Greg Kinnear Veronican uutena poikaystävänä. Sivunäyttelijät ovat monin paikoin Ferrelliä parempia. Tutusta tiimistä Rudd jää harmillisen vähälle huomiolle, mutta Carell pääsee hänenkin edestä vauhtiin. Täysin tollo Brick nousi suosituksi hahmoksi ykkösosassa, mikä on selvästi huomattu, sillä Carellin on vapaasti annettu toteuttaa itseään jatko-osassa.




Kuten muistin, Uutisankkuri 2: Legendan paluu ei ole läheskään yhtä hyvä, hauska tai oivaltava elokuva kuin alkuperäinen Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda. Ei se kuitenkaan ollut niin heikko tapaus kuin millaiseksi sen aiemmin mielsin. Elokuvassa on kieltämättä hetkensä ja parhaimmillaan se tarjoaa mojovat naurut. Idiootin Brickin sekoiluja ja möläytyksiä on usein hulvatonta seurata ja kuunnella ja uutislähetyksistä löytyy myös lystikkäitä juttuja. Etenkin vastikään edesmenneen O. J. Simpsonin takaa-ajoa parodioiva kohtaus huvittaa. Vastapainona näille hauskoille jutuille on kuitenkin useita heikkoja hetkiä. Esimerkiksi Brickin kohdalla kiusallisuudesta saadaan irti hyvää huumoria, mutta Ronin kohdalla nämä kiusallisuudet ovat lähinnä vain todella vaivaannuttavia. Useita vitsejä myös venytetään aivan liian pitkiksi ja kerran jos toisenkin toivoin, että leffa osaisi kulkea reippaammin eteenpäin.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista onkin sen kesto. Alkuperäinen leffa oltiin älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa, mutta jatko-osan kesto lähentelee jo kahta tuntia. Elokuvasta on olemassa myös pidennetty versio, johon heivattiin teatteriversiosta leikkaushuoneen lattialle jääneet pätkät, mutta mielestäni jo tämä teatteriversio sisältää monia turhia juttuja, joita ilman elokuva toimisi paremmin. Vielä ensimmäinen tunti pitää hyvin mukanaan, mutta toisen tunnin aikana väsähdys alkaa iskeä. Pakollinen dramaattisempi puoli ennen loppuhuipennusta käy suorastaan puuduttavaksi pakkopullaksi. Onneksi ihan lopussa meno taas paranee hieman, kun finaalista on tehty totaalisen absurdi ja se on pullollaan toinen toistaan kovempia cameoita. Meno on vastaavaa kuin ensimmäisen osan lopetuksessa, mutta nupit on tosiaan väännetty kohti kaakkoa.




Uutisankkuri 2: Legendan paluu saattaa olla ohjaaja Adam McKayn heikoin elokuva, mutta mies näyttää silti ajoittain taitojaan komedian saralla. Hänen olisi pitänyt reippaammin ymmärtää, mitä irrallisia sketsejä tiputtaa pois leffasta ja tehdä kokonaisuudesta tiiviimpi paketti. Hänen ja Ferrellin käsikirjoitus on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hieman ontuva. Vaikka leffaa katsoessa herääkin fiilis, ettei näitä uutistyyppejä tarvitsisi tämän jälkeen enää nähdä, täytyy sanoa, että kyllä minua hieman kiinnostaisi McKayn kertoma kolmoselokuvan idea Ron Burgundystä ja kumppaneista tekemässä reportaasia Irakin sodassa. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi pääsevät leikittelemään 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyleillä. Erikoistehosteet ovat hupaisan kökköjä, eivätkä Andrew Feltensteinin ja John Naun säveltämät musiikit juuri säväytä lainkaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anchorman 2: The Legend Continues, 2013, Paramount Pictures, Apatow Productions, Gary Sanchez Productions, Digital Image Associates, DreamWorks


maanantai 29. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Robot Dreams (2023)

ROBOT DREAMS



Ohjaus: Pablo Berger
Genre: animaatio, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Robot Dreams perustuu Sara Varonin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 2007. Jo vuonna 2008 sarjakuvaa yritettiin kääntää tietokoneanimaatioksi, mutta tuloksetta. Vuonna 2010 espanjalaisohjaaja Pablo Berger luki Varonin sarjakuvan ja ihastui siihen niin paljon, että suunnitteli vuosikaudet kääntävänsä sen elokuvamuotoon. Elokuvasta muodostui Espanjan ja Ranskan välinen yhteistyöprojekti. Animointiprosessi käynnistyi ja Robot Dreams sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2023. Vasta kun elokuva sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, se tuotiin Suomeen ensin Night Visions -festivaaleille ja nyt ihan kunnon teatterikierrokselle. Itse en ollut kuullutkaan leffasta, ennen kuin se sai Oscar-ehdokkuuden ja kun näin, miltä elokuva näytti, halusin välittömästi katsoa sen. Minulta meni ohi Night Visions -näytös ja jännitinkin, milloin pääsisin katsomaan elokuvan. Kun Robot Dreams sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa, kävin heti katsomassa sen.

1980-luvun New Yorkissa yksinäinen koira hankkii itselleen ystäväksi robotin.




Robot Dreams kertoo New Yorkissa asuvasta koirasta, jota vaivaa pahanlaatuinen yksinäisyys ja joka haluaisi itselleen ystävän. Kun hän näkee televisiossa mainoksen robottikaverista, hän päättää välittömästi tilata sellaisen. Robotti onkin kaikkea, mistä koira on pitkään haaveillut ja heistä muodostuu nopeasti ylimmät ystävykset. Nämä koira ja robotti muodostuvat nopeasti tärkeiksi myös katsojalle, joka jää ilomielin seuraamaan heidän seikkailujaan Manhattanilla. Hahmot toimivat niin yhdessä kuin omillaan ja niin läheistä kaipaava koira kuin kaikkea ympärillään ihmettelevä robotti ovat äärimmäisen tykättävät hahmot.

Onneksi Robot Dreams päätettiin tuoda Suomeen ihan kunnon teatterilevitykseen, sillä sen elokuva totta vie ansaitsee! Kyseessä on ihastuttavan ihana animaatioelokuva, joka on kuin varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu katsojalleen. Sen aikana pääsee nauramaan makeasti, hymyilemään muikeana, herkistymään kyynelten partaalle ja tuntemaan sydäntä särkevää tyhjyyttä. Tällaista pääsee yleensä kokemaan Pixarin parhaiden animaatioleffojen äärellä, mutta Robot Dreamsista omalaatuisen tekee sen täysi dialogittomuus. Elokuvassa ei käydä ainuttakaan keskustelua, vaan hahmot korkeintaan päästävät yksittäisiä äännähdyksiä tai hyräilevät Earth, Wind & Firen September-kappaleen melodiaa siinä määrin, että tiedän tasan tarkkaan, mikä soi päässäni seuraavan viikon. "Ba-dee-ya! Say, do you remember? Ba-dee-ya! Dancing in September."




Elokuva luottaa täysin kuvakerronnan voimaan ja muistuttaa, kuinka voimakas tarinankerronnan työväline elokuvaformaatti voikaan olla, kun sitä osaa käyttää. Hahmoista oppii kaiken ja tarinan ymmärtää täysin, vaikkei kukaan juurta jaksaen selitä sinulle yhtään mitään. Koiran ja robotin kertomus vie totaalisesti mukanaan, etenkin siinä kohtaa, kun yhteiselo ottaa takapakkia ja hahmot ajautuvat erilleen. Loppupäästä voi huomata, että kyseessä on tosiaan eurooppalaistuotanto, eikä mitään Hollywoodin helppoa höttöä. Vaikka Robot Dreams voi viihdyttää lapsia hassujen hahmojensa, vauhdikkaiden tilanteidensa ja pääasiassa fyysiseen toilailuun perustuvan huumorinsa kanssa, puhuttelee elokuva todennäköisesti enemmän aikuiskatsojia sen kypsien, haikeiden ja samaistuttavien teemojen takia.

Ja ai että, kun elokuva myös näyttää upealta! Kaksiulotteinen piirrosjälki on läpikotaisin ihastuttavaa ja jo sen ansiosta elokuva erottuu pääasiassa tietokoneanimaatioon rakentuvan valtavirran keskeltä. Ihmisten tavoin toimivat eläinhahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Taustat ovat kuitenkin visuaalisuuden parasta antia. 1980-luvun New York herää eloon sykähdyttävällä tavalla ja piirrettyjä maisemakuvia voisi jäädä ihastelemaan pidemmäksikin aikaa. Erityisesti pidin siitä, että koko perheen elokuvaksi Robot Dreams ei esitä Manhattania puhtoisena paikkana, vaan kaduilla on roskia, seinillä on graffiteja ja taustalta voi jopa huomata kodittomia hahmoja. Tämä kaikki ei kuitenkaan tee elokuvasta visuaalisesti ankeaa, vaan päinvastoin. Elokuva on kuin rakkauskirje ehdalle Manhattanille, esittäen sen riisuttuna kaikesta kiiltokuvallisuudesta ja sitäkin eloisampana ja suorastaan kauniina.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Robot Dreams, 2023, Arcadia Motion Pictures, Lokiz Films, Noodles Production, Les Films du Worso, Radio Televisión Española, Movistar+, Canal+, Ciné+, Institut Català de les Empreses Culturals, Generalitat de Catalunya - Departament de Cultura, Eurimages, Centre national du cinéma et de l'image animée, La Banque Bostale Image 15, Europa Creativa


sunnuntai 28. heinäkuuta 2024

Arvostelu: The Mask - naamio (The Mask - 1994)

THE MASK - NAAMIO

THE MASK



Ohjaus: Chuck Russell
Pääosissa: Jim Carrey, Peter Greene, Cameron Diaz, Richard Jeni, Peter Riegert, Jim Doughan, Amy Yasbeck, Orestes Matacena, Jeremy Roberts, Ben Stein, Reg E. Cathey ja Ivory Ocean
Genre: komedia, rikos
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

The Mask - naamio perustuu Dark Horse Comicsin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu epäsäännöllisestä vuodesta 1991 lähtien. Jo ennen kuin ensimmäistä numeroa oli edes julkaistu, sarjakuvafirmalle työskentelevät Mike Richardson ja Todd Moyer alkoivat kaupitella sarjakuvan elokuvaoikeuksia. New Line Cinema tarttui projektiin, mutta elokuvan suunnitteluprosessi kesti ajateltua kauemmin. Aluksi elokuvasovituksen oli tarkoitus olla synkkä kuin sarjakuva ja jossain kohtaa suunnitteilla oli kauhuleffa, kunnes ohjaajaksi valittu Chuck Russell päätti viedä filmatisoinnin kevyempään suuntaan. Päärooliin suunniteltiin Rick Moranista, Robin Williamsia ja Martin Shortia, kunnes roolin nappasi tuohon aikaan lähes tuntematon Jim Carrey. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta The Mask - naamio sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen menestys, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin, minkä lisäksi elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Mask - naamion vasta vajaa kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä hauskana hömppänä. Pitkän metsästyksen jälkeen onnistuin löytämään hyllyyni elokuvan kotimaisen Blu-ray -julkaisun, yhden harvinaisimmista Suomessa ja olen pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua. Kun huomasin The Mask - naamion täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen!

Stanley Ipkiss saa haltuunsa eriskummallisen vihreän naamion, joka kasvoille puettuna muuttaa tästä epävarmasta ja epäonnisesta pankkivirkailijasta riehakkaan ja supervoimaisen veijarin. Stanley joutuu ongelmiin, kun hänen uusi yöllinen alter egonsa sekaantuu paikallisen rikollisorganisaation bisneksiin.




Vielä vuonna 1993 Jim Carrey oli lähes tuntematon koomikonalku, joka tiedettiin lähinnä In Loving Color -ohjelmasta (1990-1994). Seuraavan vuoden helmikuussa Carrey nousi kuuluisaksi komediallaan Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994). Koomikosta innostuneiden ei tarvinnut kauaa odottaa Carreyn uutta leffaa, sillä The Mask - naamio ilmestyi jo puoli vuotta myöhemmin ja se oli jättihitti. Carrey on täydellinen valinta elokuvan päärooliin Stanley Ipkissiksi. Siis niin täydellinen, että on täysi mahdottomuus kuvitella ketään muuta rooliin. Hän taitaa oivallisesti hönön reppanan osan, Stanleyn ollessa varsinainen epäonnen ja epävarmuuden lähettiläs. Kuitenkin kun mystinen vihreä naamio saapuu kuvioihin, Stanley muuttaa itsensä sen avulla hyperenergiseksi ja räävittömäksi sekopääksi, jota ei pidättele mikään ja joka pystyy oikeastaan kaikkeen - vain Stanleyn oma mielikuvitus on rajana. Ace Venturassa Carrey osoitti riehakkaat lahjansa naaman, äänen ja koko kehon vääntelyssä ja hän vie tämän vielä pidemmälle Stanleyn uutena alter egona, Naamiona. Jos siis Carrey kutitteli enemmän ärsytys- kuin nauruhermoja lemmikkidekkarina, on turha odottaa, että hän voittaa puolelleen Stanleynä.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Richard Jeni Stanleyn turhan itsevarmana työkaverina Charliena, Peter Riegert komisario Kellawayna, Amy Yasbeck journalisti Peggynä, Peter Greene gangsteri Dorian Tyrellinä, joka suunnittelee kaappaavansa vallan pomoltaan, mafioso Nikolta (Orestes Matacena), sekä Cameron Diaz ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan Dorianin tyttöystävänä Tinana, joka laulaa Nikon klubilla ja johon Stanley iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti, joskin kaikki jäävät Carreyn räväkän show'n varjoon. Debyyttirooliksi Diaz hoitaa hommansa erityisen mainiosti.




Nykyään sarjakuviin perustuvat elokuvat ovat yksi Hollywoodin moderneista peruspilareista ja niitä pusketaan teattereihin suunnilleen joka toinen kuukausi. 1990-luvun puolessa välissä sarjakuvasovituksia oli kuitenkin vain kourallinen, niistä tunnetuimpina DC Comicsin ikonisimmista hahmoista tehdyt Teräsmies (Superman - 1978) ja Batman (1989), sekä niiden ailahtelevan vastaanoton saaneet jatko-osat. Näiden perässä, mutta muutamia vuosia ennen kuin sarjakuvaleffojen suosio räjähti, ilmestyi The Mask - naamio, joka on edelleen yksi vekkuleimmista tapauksista genressään. Vaikka filmatisointi on lukemani perusteella huomattavasti kepeämpi ja perheystävällisempi kuin synkkää huumoria ja roisia väkivaltaa sisältävä lähdemateriaali, lopputulos on silti ilahduttava ja elokuva jaksaa viihdyttää makeasti yhä kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Leffa lähtee vielä aika rauhallisesti liikkeelle, esitellen hyvän tovin Stanleyn elämää ja rakentaen mysteeriä vihreän naamion ympärille. Kun Stanley vihdoin pistää maskin naamalleen, nupit väännetään saman tien kaakkoon ja lähes koko loppuelokuva onkin sitten hurjaa tykitystä. Osaamattomissa käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta ohjaaja Chuck Russell hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän yhdistelee veikeästi totisempaa gangsterimeininkiä Looney Tunesia kopioiviin kohelluksiin. Piinkovat roistot yliherkkien liipaisinsormien kanssa kohtaavat Naamio-Stanleyn, joka pystyy täysin älyttömiin ihmetekoihin. Kontrasti on hauska ja Naamion kohtaukset pitävät hymyä huulilla, vaikka toisinaan hahmo meneekin liian pitkälle estottoman käytöksensä kanssa. Loppuhuipennus ei ole kaiken jälkeen täysi napakymppi, vaikka se sisältääkin hyvät hetkensä. Siitä huolimatta kokonaisuus riemastuttaa.




Pitkän prosessin jälkeen Mike Werb kirjoitti käsikirjoituksen, joka päätyi tuotantoon. Werbin teksti on kelvollinen pohja, josta Russell ja Carrey kumppaneineen ovat voineet ammentaa suorituksiinsa. The Mask - naamio on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot, joskin ihan alun vedenalainen kohtaus ei näytä kovin uskottavalta merenpohjalta. Puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Carreyn kanssa, tehdessään Stanleystä harmaan arkisen ja Naamiosta värikkään ja hullunkurisen. Elokuvan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta juuri hieman kököt efektit lisäävät filmin viehätystä ja piirroselokuvamaisuutta. Äänimaailma hyödyntää myös paljon looneytunesmaisia tehosteita ja säveltäjä Randy Edelman tunnelmoi menevästi musiikeillaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Mask, 1994, New Line Cinema, Dark Horse Entertainment


perjantai 26. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Kylä (The Village - 2004)

KYLÄ

THE VILLAGE



Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Adrien Brody, William Hurt, Sigourney Weaver, Brendan Gleeson, Cherry Jones, Judy Greer, Celia Weston, Frank Collison, Jayne Atkinson, Fran Kranz, Jesse Eisenberg, Charlie Hofheimer ja M. Night Shyamalan
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

The Village, eli suomalaisittain Kylä on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Shyamalan lähti työstämään elokuvaa nimellä "The Woods", mutta joutui vaihtamaan nimen, kun Lucky McKee teki parhaillaan samannimistä filmiä. Siitä huolimatta, että tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman salaisena, joku ulkopuolinen sai käsikirjoituksen haltuunsa ja ryhtyi levittämään sitä internetissä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2003 ja seuraavana keväänä filmille tehtiin uusintakuvauksia, jotta Shyamalan sai tehtyä elokuvalle erilaisen lopetuksen kuin mitä nettiin vuotaneessa tekstissä luki. Samaan aikaan leffan mainostamiseksi Syfy-kanava teki Shyamalanista feikki-dokumentin The Buried Secret of M. Night Shyamalan, jossa käsiteltiin elokuvan tekoa, mutta samalla myös Shyamalanille keksittyä traagista taustaa, minkä mukaan hän olisi lapsena pudonnut lampeen ja ollut eloton puolen tunnin ajan, jolloin hän olisi saanut yhteyden henkimaailmaan. Aluksi dokumenttia uutisoitiin todellisena, kunnes Syfy ja Shyamalan paljastivat totuuden, mikä herätti paljon närkästystä. Lopulta Kylä sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, joista monet osoittivat pettymystä elokuvan juonenkäänteitä ja täysin erilaiseen elokuvaan vihjaavaa markkinointia kohtaan. Itse katsoin Kylän joitain vuosia sitten ensi kertaa, enkä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Kylän.

Covingtonin metsän keskellä sijaitsee pieni kylä, jonka asukkaat pelkäävät metsässä väijyviä hirviöitä.




Kylä kertoo 1800-lukulaisesta, Covingtonin metsän keskeltä löytyvästä kylästä, jonka asukit elävät muuten rauhallista ja mukavaa elämää, mitä kuitenkin aika ajoin häiritsevät kaameat hirviöt, jotka hiiviskelevät ympäröivässä metsässä. Kylän asukkaisiin kuuluvat muun muassa johtohahmona toimiva Edward Walker (William Hurt), hänen tyttärensä Kitty (Judy Greer) ja sokea Ivy (Bryce Dallas Howard), siskosten ihastuksenkohde Lucius (Joaquin Phoenix), hänen äitinsä Alice (Sigourney Weaver), kehitysvammainen Noah (Adrien Brody), sekä vastikään poikansa menettänyt August (Brendan Gleeson). Jesse Eisenberg tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista yhtenä kylän nuorukaisista, jotka testailevat urheuttaan käymällä metsän rajalla, minkä lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan tekee lyhyen cameo-roolin elokuvan loppupäässä. Elokuvassa on varsin lahjakas näyttelijäkaarti, mutta harmillisesti roolisuoritukset jäävät lähes kauttaaltaan ontuviksi. Hurt on karismaattinen osassaan kyläjohtajana, mutta Howard ei oikein vakuuta sokeana. Howard myös lipsahtelee ylinäyttelemisen puolelle, kuten tekee Phoenixkin. Weaverille taas tuottaa vaikeuksia lausua "vanhan ajan kieltä" luontevasti, mutta hän on muuten mainio osassaan. Gleeson ei pahemmin pääse esittelemään taitojaan ja Brodyn sekoilua seuratessa on vaikea kuvitella, että hän oli juuri voittanut parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vaikuttavalla työllään Pianisti-elokuvassa (The Pianist - 2002).




Kun pari vuotta sitten katsoin M. Night Shyamalanin scifijännärin, Signsin (2002) uusiksi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ilahduin, sillä pidin elokuvaa parempana kuin ensimmäisellä katselukerralla ja toivoin, että sama tapahtuisi myös Kylän kohdalla. Harmillisesti näin ei käynyt. Kylä ei ole mielestäni huono elokuva, mutta se on äärimmäisen turhauttava teos, jossa olisi roimasti potentiaalia, mutta jonka toteutus jää valitettavan latteaksi. En ihmettele yhtään, minkä takia monet kokevat filmin yhdeksi ilmestymisvuotensa tai jopa yhdeksi kaikkien aikojen isoimmista pettymyksistä. Sen lähtökohdat kylästä, jota ympäröivässä metsässä vaanii monstereita, on erinomainen. Elokuvan markkinointi vieläpä nojaa täysillä tähän kauhupuoleen, joten pettymys oli monelle suuri, kun kävi ilmi, että itse leffa on täysin muuta. Kauhun sijaan kyseessä onkin romanttinen draama, jossa on silloin tällöin jännityselementtejä mukana.

Tämä ei tosin ole vielä se itseäni häiritsevä seikka. Kylän toteutus tuntuu ontuvan ihan jokaisella osa-alueella. 2000-luvun alussa M. Night Shyamalan oli todella kovassa nosteessa fantastisen Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 1999), mahtavan Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000) ja varsin mainion Signsin jälkeen. Vaikka jo Signs jakoi hieman mielipiteitä, Kylä oli Shyamalanin uran ensimmäinen selvä osoitus alkavasta alamäestä, johon aikoinaan niin lupaava ohjaaja oli valunut. Pää pilvissä kulkeva Shyamalan tuntui alkaneen haukkailemaan liian isoja paloja kakusta ja yrittämään päihittämään itseään uusilla teoksillaan, mutta ampuu samalla itseään jalkaan ja Kylässä Shyamalan mokailee ajoittain oikein kunnolla.




Erittäin lupaavista lähtökohdista käynnistyvä elokuva menettää tehoaan vähitellen ja se laimenee laimenemistaan kohtausten vieriessä eteenpäin. Shyamalanin käsikirjoitus on kömpelösti rustattu. Se on ajoittain erittäin mainio, mutta pääasiassa hieman tönkkö niin kerrontansa kuin kohuttujen juonenkäänteidensä takia. Ensimmäisellä katselukerralla minua ärsytti todella paljon, kuinka nämä käänteet tuntuivat pilaavan leffaa. Toisella katselulla tiesin, mistä kaikessa onkaan kyse. Toisaalta se auttoi minua hyväksymään tulevan jo ennakkoon, mutta samalla se vei kaiken jännitteen pois leffasta. Tällä katselulla minua turhautti enemmänkin, kuinka tönkösti Shyamalan paljastaa käänteensä. Paljastukset sijoitetaan ontuvasti ja osa niistä rakennetaan kiusallisen huonon replikoinnin varaan, Shyamalanin selvästi pelätessä tehneensä liian monimutkikkaan jutun, jota katsojat eivät ymmärrä, jos heille ei juurta jaksaen selitetä kaikkea.

Shyamalanin ohjauksessakaan ei ole erityisemmin kehumista. Hänen henkilöohjauksensa ei aina johda luontevaan esiintymiseen kameran edessä, minkä lisäksi hänen rakentamansa tunnelma äityy usein turhan melodramaattiseksi maalailuksi. Ensimmäisellä katselulla filmin alkupää toimii parhaimmillaan hyvinkin jännittävänä, etenkin kun hirviöt hiipivät metsästä aiheuttamaan kaaosta kylässä. Jännite kuitenkin heikkenee leffan edetessä ja on täysin hukassa, kun elokuvaa katsoo uudelleen. Romanttinen osuus taas lipsahtelee sinne ylidramaattisen ja siirappisen puolelle.




Lukuun ottamatta ajoittain takkuilevaa leikkausta ja toisinaan hieman hiomattomalta kuulostavaa äänityöskentelyä, teknisiltä ansioiltaan Kylä on pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu filmi - mitäpä muuta voikaan odottaa alansa mestarilta, kuvaaja Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä komeita otoksia, etenkin hirviöiden hyökkäyksen aikana, kun monstereita näytetään tehokkaan säästeliäästi pimeydessä. Valaisua hyödynnetään myös oivallisesti. Kylän lavasteet ovat upeat ja kyläläisten puvustus mainiota. Hirviöiden asut punaisten kaapujen ja piikkiselkien kera ovat erinomaisen karmivat. James Newton Howardin musiikit toimivat kivasti, vaikka samalla vahvistavatkin Shyamalanin rakentamaa melodramaattisuutta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Village, 2004, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Scott Rudin Productions


keskiviikko 24. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Deadpool & Wolverine (2024)

DEADPOOL & WOLVERINE



Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Ryan Reynolds, Hugh Jackman, Emma Corrin, Matthew Macfadyen, Morena Baccarin, Rob Delaney, Leslie Uggams, Karan Soni, Brianna Hildebrand, Stefan Kapičić, Shioli Kutsuna, Aaron Stanford ja Peggy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Deadpool (2016) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Deadpool 2 (2018) menestyi yhtä vahvasti ja kolmannen leffan suunnittelu käynnistyi heti. Aluksi suunnitelmissa oli elokuva kakkosleffassa esitellystä X-Force -tiimistä, mutta suunnitelmat kariutuivat, kun Disney-studio osti 20th Century Fox -yhtiön, joka omisti oikeudet Deadpooliin ja muihin Marvelin mutanttihahmoihin. Päätähti Ryan Reynolds halusi tehdä kolmannesta elokuvasta Deadpoolin ja Wolverinen yhteiselokuvan, siitäkin huolimatta, että Wolverinea näytellyt Hugh Jackman oli todennut, ettei enää palaisi rooliin Logan-elokuvan (2017) jälkeen. Vuonna 2022 Jackman kuitenkin pyörsi päätöksensä, sillä ei päässyt eroon halusta nähdä hahmot seikkailemassa yhdessä. Disney ja Marvel Studios innostuivat kaksikon ideoista ja tuotanto pyörähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään heinäkuussa, kun näyttelijöiden lakko käynnistyi Hollywoodissa. Syksyllä leffa saatiin kuvattua loppuun ja nyt Deadpool & Wolverine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavasti ensimmäisestä Deadpoolista ja tykkäsin myös jatko-osasta. Olen odottanut kolmososaa innoissani ja intoni räjähti, kun kuvauksista vuodettiin internetiin kuva, jossa nähtiin Hugh Jackman ensi kertaa sarjakuvista tutussa keltasinisessä Wolverine-puvussa. Pääsin näkemään elokuvan ensimmäisen puolituntisen jo pari viikkoa sitten, osallistuessani virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla olivat sarjan näyttelijät ja tekijät (haastattelutekstin voi lukea tästä) ja kävin katsomassa Deadpool & Wolverinen päivää ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ISENSE-salissa, sekä heti uudestaan seuraavan yön ennakkonäytöksessä IMAX-salissa 3D:nä.

Wade "Deadpool" Wilson saa tietää maailmansa kohtalon olevan vaakalaudalla ja pelastaakseen rakkaimpansa, hänen täytyy matkata halki multiversumin ja etsiä avukseen Wolverine.




Kuten elokuvan nimestä voi päätellä, Ryan Reynolds ja Hugh Jackman palaavat rooleihinsa Wade Wilsoniksi ja Loganiksi, eli rääväsuiseksi palkkatappaja Deadpooliksi ja adamantium-kynsiensä kanssa raivoavaksi Wolverineksi. Tämähän ei toki ole ensimmäinen kerta, kun näyttelijät esittävät näitä hahmoja samassa leffassa, sillä kummatkin nähtiin vuoden 2009 X-Men Origins: Wolverinessa, mutta tuota... ei puhuta siitä rainasta yhtään enempää. Reynolds on tuttuun tapaansa elämänsä parhaassa vedossa punanuttuisena törkyturpana, pitäen taas roimasti hauskaa, mutta tuoden hahmoonsa myös ehtaa sydäntä. Jackman taas, no, hän nyt vain on Wolverine. Hän on aina fantastinen roolissa ja hänen ja Reynoldsin kemiat pelaavat yhteen juurikin niin hyvin kuin fanit ovat märissä päiväunissaan haaveilleet.
     Elokuvassa nähdään myös aiemmista Deadpool-leffoista vanhoja tuttuja, kuten Morena Baccarinin näyttelemä Deadpoolin rakastama Vanessa, Leslie Uggamsin esittämä Sokea Al, Karan Sonin esittämä taksikuski Dopinder, Brianna Hildebrandin näyttelemä Negasonic Teenage Warhead ja Rob Delaneyn esittämä lämpöä ja rakkautta uhkuva Peter. Uusina tuttavuuksina elokuva esittelee Succession-sarjasta (2018-2023) tutun Matthew Macfadyenin esittämän herra Paradoxin ja The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Emma Corrinin näyttelemän Xavierin siskon Cassandra Novan. Niin ja ei pidä tietenkään unohtaa Peggyä, Britannian rumimmaksi koiraksi palkittua hauvaa, joka tekee elokuvassa debyyttiroolinsa, ihastuttaen niin Deadpoolin kuin taatusti katsojatkin. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, joskin Corrinin hahmo jää lopulta hieman tylsäksi antagonistiksi.




Siitä lähtien, kun Disney osti Foxin ja Marvel Studios sai käyttöönsä Foxin omistamat mutanttihahmot, moni (minä mukaanlukien) on jännittänyt, kuinkakohan Deadpoolin käy? Roolitetaanko hahmo uudestaan ja muokataanko hahmo Disneyn lapsiystävälliseen brändiin sopivammaksi? Deadpool & Wolverine haluaakin heti ensiminuuteillaan osoittaa, että siirtyminen studiolta toiselle ei ole poistanut lainkaan leffasarjan särmää ja ronskiutta, vaan jo alkutekstien aikana meno on niin räävitöntä ja veristä, että voi pojat. Parituntinen elokuva on täynnä raakuuksia ja kiroilua, sekä Deadpoolille ominaista paskanjauhantaa suuntaan jos toiseen. Leffa pursuaa metavitsejä, joista suuri osa kohdistuu tietty Marvelin elokuvauniversumiin ja Disneyhyn, eivätkä fanitkaan säästy. Tekijöitä ei ole ryhdytty rajoittamaan ja hyvä niin.

Luvassa onkin mitä lystikkäin supersankariviihdepläjäys, jonka luulisi miellyttävän näiden hahmojen faneja suunnattomasti. Elokuva tarjoaa runsaasti toimintaa ja nauraa saa kohtaus toisensa perään, mutta mukana on myös synkempiä ja herkempiä hahmovetoisia hetkiä, etenkin Wolverinen kanssa. Elokuvan juoni voi tuntua ohkaiselta ja pikemminkin raameilta, joiden kautta nämä kaksi nimikkohahmoa saadaan tekemään yhteistyötä, mutta kun Deadpool ja Wolverine ovat yhdessä ruudulla, ei toisaalta ole edes juuri väliä, mitä he tekevät, kunhan he tekevät sen yhdessä. Hahmojen ja heidän näyttelijöidensä välinen kemia vie täysin mukanaan ja heitä olisi jäänyt mielellään katsomaan kauemminkin. Marvel-pomo Kevin Feigen mukaan mutantit saapuvat nyt ryminällä Marvelin elokuvauniversumiin ja X-Men '97 -animaatiosarjan (2024-) ja Deadpool & Wolverinen jälkeen olen vesi kielellä ottamassa lisää.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Shawn Levy, jonka kahta aiempaakin leffaa, Free Guyta (2021) ja The Adam Projectia (2022) tähditti Ryan Reynolds. Levy pitää veikeää tunnelmaa hyvin yllä ja koettelee rajoja, mutta ei kaiken räävittömyyden keskellä unohda tosissaan keskittyä sen kahden nimikkohahmon sisäisiin ongelmiin ja kasvutarinoihin. Hänen, Levyn ja aika monen muun työstämä käsikirjoitus saattaa hieman ontua juonipuolella, mutta korvaa sen lähes kaikella muulla. Lisäksi Deadpool & Wolverine on myös teknisesti pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja tarpeeksi napakasti leikattu kasaan (leffassa jopa vitsaillaan nykypäivän ylipitkistä elokuvista). Lavasteet ovat oivat ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä. Kun Deadpool ja Wolverine nähdään vihdoin samassa kuvassa punamustassa ja keltasinisessä asussaan, ilopissa saattaa lirahtaa housuun yhdellä jos toisellakin. Ei siinä mennyt kuin neljännesvuosisata, että Jackmanille saatiin vihdoin ylle hahmon ikoninen sarjakuva-asu. Erikoistehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Rob Simonsenin musiikit eivät jää mieleen, mutta päässä soi leffan jälkeen parikin täsmähittibiisiä, etenkin alkuteksteihin valittu riemastuttavuus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Deadpool & Wolverine, 2024, Marvel Studios, 20th Century Studios, 21 Laps Entertainment, Donners' Company, Maximum Effort, TSG Entertainment


lauantai 20. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Unfriended (2014)

UNFRIENDED



Ohjaus: Leo Gabriadze
Pääosissa: Shelley Hennig, Moses Storm, Renee Olstead, Will Peltz, Jacob Wysocki, Courtney Halverson ja Heather Sossaman
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 16

Unfriended on "screenlife" -elokuvantekotapaa hyödyntävä kauhuelokuva, jossa katsoja näkee kaiken tapahtuvan hahmojen tietokoneiden ja puhelimien näyttöjen kautta. Tuottaja Timur Bekmambetov keksi idean elokuvaan jo 2000-luvun taitteessa, mutta kesti kauan, ennen kuin hän keksi, kuinka oikeasti toteuttaa leffan. Kun oikea teknologia löytyi, Bekmambetov kasasi tiimin ympärilleen ja leffaa ryhdyttiin työstämään. Käsikirjoittaja Nelson Greaves tutki modernia kiusaamiskulttuuria, joka oli siirtynyt internetin puolelle. Näyttelijät valittiin videopuheluiden välityksellä tapahtuvien koekuvausten kautta ja kuvaukset käynnistyivät. Näyttelijät esittivät roolinsa pitkinä, lähes puolitoistatuntisina ottoina vierekkäisissä huoneissa, samalla kun ohjaaja Leo Gabriadze antoi heille ohjeita korvanapin välityksellä. Alun perin työnimellä "Offline" kulkenut elokuva sai maailmanensi-iltansa Fantasia Festivalilla Kanadassa 20. heinäkuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten - nimellä "Cybernatural", mikä vaihdettiin kuitenkin lopulliseen muotoon Unfriendediksi, ennen kuin elokuva julkaistiin maailmanlaajuisesti elokuvateattereissa. Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso hitti taloudellisesti, mutta sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Itse katsoin elokuvan vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin leffasta lähinnä sen omaperäisen toteutustavan vuoksi. Kun huomasin Unfriendedin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

On kulunut tasan vuosi Laura Barnsin kuolemasta, tytön tehtyä itsemurhan kun hän joutui kiusatuksi hänestä levitetyn videon takia. Lauran luokkatoverit viettävät iltaa videopuhelun kautta, kun alkaa vaikuttamaan siltä, että Lauran haamu on palannut kummittelemaan nuoria heidän tietokoneidensa kautta.




Unfriended keskittyy kuuden hengen kaveriporukkaan, joilla on tapana keskustella Skypen videopuheluiden välityksellä iltaisin. On pariskunta Blaire (Shelley Hennig) ja Mitch (Moses Storm), Mitchin paras kaveri Adam (Will Peltz), Jess (Renee Olstead), tietokonenero Ken (Jacob Wysocki), sekä Val (Courtney Halverson), josta ainakaan puolet poppoosta ei vaikuttaisi paljoa pitävän. Ryhmävideokeskustelu kuitenkin keskeytyy, kun sekaan tunkeutuu seitsemäs profiili, joka näyttäisi kuuluvan tasan vuotta aiemmin itsemurhan tehneelle Laura Barnsille. Elokuvan hahmokattaus on tarpeeksi toimiva, mutta eipä heistä lopulta paljoa huomaa piittaavansa, kun tyhmäksi vitsiksi luultu kummittelu alkaa paljastua todelliseksi ja hengenvaaralliseksi kostoksi. Hahmot rakentuvat kauhugenren perinteisten stereotyyppisten persoonien varaan. On viattomampaa tyttöä ja on poikaystävämäärällään kehuskelevaa tyttöä, on villiä urheilijapoikaa ja on rauhallisempaa pehmopoikaa. Näyttelijöitä täytyy kuitenkin kehua, sillä heidän on pitänyt esittää kohtauksensa periaatteessa yksin nettikameran edessä ja useat hetket pohjautuivat lopulta heidän improvisaatioonsa. Elokuvan edetessä näyttelijät tuovat yksi kerrallaan hahmojensa paniikin isommin esille.

Unfriended ei ole mikään tavanomainen elokuva, vaan se on toteutettu varsin vekkulilla tavalla. Kaikki elokuvassa esitetään Blairen läppärin ruudun kautta ja näemme vain sen, mitä Blaire näkee ruudullaan. Skypen kautta näemme hahmoista lähinnä vain kasvot, minkä lisäksi ruudulle vedetään jatkuvasti heidän viestejään, Facebook-selailujaan, internetin tutkimisiaan ja YouTubesta Lauran itsemurhavideota ja juhlavideota, joka johti Lauran kiusaamiseen ja traagiseen lopputulokseen. Leffa ei hypi yhtään ajassa, vaan se kertoo tiiviin, vajaan puolitoistatuntisen näiden nuorten kohtalokkaasta illasta. Vaikka jo vuotta aiemmin samanlaista toteutustapaa oli hyödynnetty elokuvassa The Den (2013), Unfriended oli ensimmäinen leffa, jossa tämä "screenlife"-tekniikka nousi todella ihmisten tietoisuuteen ja myöhemmin onkin nähty samalla tyylillä tehtyjä elokuvia, kuten trilleri Searching (2018) ja korona-aikana tehty kauhuleffa Host (2020).




Paperilla Unfriendedin idea teinien Skype-videokeskustelua piinaavasta kummituksesta voi kuulostaa todella hölmöltä, mutta toteutus on itse asiassa jopa varsin tehokas. Omalaatuinen toteutustapa tekee leffasta jo itsessään kiinnostavan ja Blairen tietokoneruudun tuijottaminen on yllättävän koukuttavaa ajanvietettä. Katsojalle selviää asioita hahmoista, heidän väleistä ja teoistaan vähitellen, mikä kääntää pikkuhiljaa kaiken merkitystä toimivasti päälaelleen. Jännite rakentuu oivallisesti, kun alkaa oikeasti vaikuttaa siltä, että Laura piinaa nuoria haudan takaa. Jo itsessään monille ajatus siitä, että joku hakkeroisi laitteesi tai someprofiilisi kuulostaa pelottavalta. Kummitteluakin tiivistunnelmaisempi on hahmojen välinen "never have I ever" -pelihetki, jossa heidät pakotetaan paljastamaan tekemiään vääryyksiä, mikä johtaa intensiivisiin konflikteihin. Ajoittain hahmojen rääkyminen käy hermoille ja jotkut kauhunhetket ovat toteutukseltaan ontuvia, mutta pääasiassa Unfriended on toimiva kauhuleffa, joka on alle puolentoista tunnin kestossaan sopivan napakka, sekä josta löytyy jopa jotain sanottavaa internetin mahdollistamasta kiusaamisen leviämisestä.

Elokuvan on ohjannut Leo Gabriadze, joka suoriutuu pätevästi leffan ohjaksissa, jollaisia samanlaisia ei ollut aiemmin pahemmin tehty. Gabriadzen täytyi ohjata eri huoneissa olevia näyttelijöitä etäältä ja saada näiltä luontevia reaktioita juuri oikeaan aikaan. Myös Unfriendedin visuaalinen toteutus on pääasiassa toimivaa. Efektitiimi on tehnyt tarkkaa työtä luodessaan läppärinäkymää mahdollisimman tarkasti aidonnäköiseksi eri sovelluksia Skypestä Spotifyhyn asti. Oiva yksityiskohta on, kuinka näemme välillä Blairen alkavan kirjoittamaan, mutta sitten hän pyyhkiikin tekstinsä pois ja joko muotoilee asiansa uudestaan tai jättää kokonaan kirjoittamatta. Äänitiimi taas on saanut mukaan tutut viesti- ja soittoäänet.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Unfriended, 2014, Blumhouse Productions, Bazelevs Production


perjantai 19. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Catwoman (2004)

CATWOMAN



Ohjaus: Pitof
Pääosissa: Halle Berry, Benjamin Bratt, Sharon Stone, Lambert Wilson, Alex Borstein, Frances Conroy, Michael Massee, Byron Mann ja Kim Smith
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Catwoman perustuu löyhästi DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1940. Batman - paluun (Batman Returns - 1992) ilmestyttyä Warner Bros. -studio alkoi kehitellä elokuvaa Michelle Pfeifferin esittämästä Catwomanista, jonka olisi ohjannut Tim Burton. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tahdilla ja niin Burton kuin Pfeiffer poistuivat elokuvasta. Ashley Judd pestattiin hetkellisesti päärooliin, kunnes hänkin jätti leffan. Kun Warner Bros. peruutti suunnittelemansa "Batman vs. Superman" -elokuvan, mikä yhtiöllä oli suunnitteilla vuodelle 2004, yhtiö päätti pistää Catwomanin pikavauhtia uuteen tuotantoon. Ohjaajaksi valikoitu ranskalainen erikoistehostetyöntekijä Jean-Christophe Comar, taiteilijanimeltään Pitof ja pääosaan palkattiin Halle Berry, joka hyväksyi roolin, kun hänen 007 - Kuolema saa odottaa -elokuvassa (Die Another Day - 2002) esittämänsä Jinx-hahmon soololeffa peruttiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Catwoman sai maailmanensi-iltansa 19. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli paha taloudellinen pettymys, joka sai lähes pelkkää negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjakuvafaneilta. Elokuva sai seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naissivuosa, miessivuosa ja parivaljakko), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja naispääosan palkinnon, joista jälkimmäisen Halle Berry kävi jopa vastaanottamassa gaalassa. Vuosien varrella leffan maine on vain huonontunut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista sarjakuva-adaptaatioista, sekä ylipäätään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Itse katsoin Catwomanin muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja inhosin näkemääni. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Meikkifirman graafinen suunnittelija Patience Phillips saa tietää järkyttäviä paljastuksia työpaikkansa tuotteista, minkä takia hänet murhataan. Kissat herättävät Patiencen henkiin ja nainen huomaa saaneensa kissamaisia voimia ja päättää kostaa murhaajilleen alter egonaan Catwomanina.




Halle Berry nähdään elokuvan pääroolissa Catwomanina, eli Selina Kyl... ai, hän ei näyttelekään Selina Kyleä? Berry näytteleekin varta vasten elokuvaa varten luotua hahmoa, Patience Phillipsiä, meikkifirma Hedare Beautyn työntekijää, joka saa selville ikäviä salaisuuksia firman tuotteista, minkä takia hänet murhataan. Kun kissat herättävät Selinan, ei kun siis Patiencen henkiin, hän luo itselleen alter egon, Catwomanin ja hänestä muodostuu mestarivaras, jota alkaa jahtaamaan naamiosankari Batma... Siis mitä, eikö Batmankaan ole mukana? Eikä Patiencesta tule mestarivaras? Hän perii jonkin kissajumalan voimat ja ryhtyy jahtaamaan nimettömäksi jäävän kaupungin, todennäköisesti Don't-got-ham Cityn pahiksia? Viitsikö yksikään elokuvan tekijöistä avata ainuttakaan Catwomanin sisältävää sarjakuvaa leffaa tehdessään? Ei varmaan, sillä niin omille teilleen tämä adaptaatio lähtee. Sen lisäksi, että elokuvan Catwomanilla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen sarjakuva-Catwomanin kanssa, Berry on roolissaan huono, suorastaan kiusallinen. Kun Patience saa voimansa ja hän muuttuu kissamaiseksi niin aisteiltaan kuin käytökseltään, Berry ampuu roolinsa myötähäpeällisesti yli. Berry voitti täysin syystä roolistaan huonoimman naispääosan Razzien ja hän jopa kävi vastaanottamassa palkintonsa, mihin ei todellakaan ole moni "voittaja" suostunut. Jos Berryn näyttelijäsuorituksen seuraaminen tässä leffassa on vaivalloista puuhaa, on hänen Razzie-puheensa sen sijaan todella lystikäs. Berry nimittäin haukkuu siinä niin elokuvan, Warner Brosin, ohjaajan, managerinsa kuin myös kanssanäyttelijänsä. Hupaisan puheen voit käydä katsomassa tästä.




Elokuvassa nähdään myös Lambert Wilson Hedare Beautyn johtajana George Hedarena ja Sharon Stone tämän vaimona Laurelina, Alex Borstein Patiencen työkaverina Sallyna, Benjamin Bratt etsivä Tom Lonena, sekä Frances Conroy kissoista, niiden historiasta ja niihin liittyvistä myyteistä tietävänä Ophelia Powersina. Yksikään hahmoista ei ainakaan tietämäni mukaan perustu sarjakuviin. Wilson on aika tylsä katalan Hedaren osassa ja Stone on suorastaan nolo Laurelina, jonka motiivina toimii hänen vanhentumisensa. Borstein joutuu tuskailemaan todella rasittavan ja kiimaisen kaverihahmonsa kanssa, jonka lähes jokainen repliikki koskee miesten himoamista. Bratt on puinen poliisina ja Conroy on lähinnä tahattoman koominen, ottaessaan hupsun roolinsa turhankin vakavasti.

Valitettavasti kuluneet vuodet eivät ole tehneet Catwomanille kuin hallaa, eikä siitä yli vuosikymmenen tauon jälkeen uusintakatselulla löytynyt mitään väärinymmärrettyä teosta, joka ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Kyseessä on kaikin puolin surkea raina, josta on todella vaikeaa keksiä mitään positiivista sanottavaa. Jos jo surkeat näyttelijäsuoritukset tai lähdemateriaalilleen suoranainen vittuilu elokuvantekijöiltä ei tuntunut vielä tarpeeksi luotaantyöntäviltä seikoilta, seuraavana ongelmana on käsikirjoitus. Sen lisäksi, että leffalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sarjakuvien kanssa, on sen tarina aikamoista roskaa. On päivänselvää, että tekstistä ovat vastanneet miehet, jotka on pistetty lyömään viisaat päänsä yhteen, että minkälaisesta supersankarielokuvasta naisyleisö voisi innostua? Niinpä elokuva pyöriikin katalan meikkifirman, ulkonäöstään liikaa välittävien pinnallisten pahisten ja miesjuorujen ympärillä. Miesyleisöä taas on yritetty kalastella pukemalla Halle Berry mahdollisimman paljastavasti. Siinä, missä Pfeifferin mustasta nahkasta valmistettu ja koko kehon peittämää Catwoman-asua pidetään ymmärrettävästi seksikkäänä, Berryn asussa on yritetty aivan liikaa ja lopputulos on vain mauton.




Elokuvan katselu vaatii pitkää pinnaa, sillä niin amatöörimäisen, välillä jopa raivostuttavan surkeasti kaikki tarjotaan näytölle. Tuskastuttavan pinnallinen tarina jättää täysin kylmäksi ja vaikka kestoa on vain tunti ja kolme varttia, ehtii aika käydä pitkäksi hieman vauhdikkaampienkin kohtausten aikana. Komediaosasto ei saa aikaan edes hymähdystä, mutta elokuvan monet cooleiksi tarkoitetut tahattoman koomiset jutut kirvoittavat kyllä katsojasta naurut. Patiencen ja etsivä Tomin välille luotu romanssi tuntuu väkinäiseltä, etenkin kun Berryn ja Brattin väliltä ei löydy ollenkaan kemiaa. Hahmojen välinen koripallomatsi koulun pihalla on niin myötähäpeällistä katsottavaa, että tekisi mieli kaivaa silmät päästä. Toimintakohtaukset taas ovat surkuhupaisaa seurattavaa pahasti vanhentuneiden tehosteiden, kehnojen stunttien ja tökerön teknisen toteutuksen takia. Loppuhuipennus on mitäänsanomaton, ratkaisu laimea ja kun lopputekstit rullaavat, ei voi muuta kuin pohtia, että miksi tähän tuli tuhlattua vajaat kaksi tuntia elämästä - omassa tapauksessani jo toistamiseen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Pitof... siis pelkkä Pitof. Ranskalainen erikoistehostetekijä sai jalkansa Hollywoodin oven väliin oltuaan mukana Alien - ylösnousemuksessa (Alien Resurrection - 1997). Pitof oli ohjannut ennen Catwomania vain yhden elokuvan ja sen jälkeenkin hän ohjasi yhden ainoan leffan. Pelkän Catwomanin perusteella elokuvaohjaus ei välttämättä ollut hänen juttunsa. Hän saa näyttelijät ampumaan yli, tekee ilmapiiristä tahattoman koomisen oudossa vakavuudessaan, eikä saa muutenkaan mitään irti konseptista. Asiaa ei auta useamman käsikirjoittajan laatima teksti, joka sai pidettyä sarjakuvista vain päähenkilön alter egon nimen. Catwoman ei ole edes hyvin kuvattu ja etenkin vauhdikkaammissa kohtauksissa kameratyöskentely muuttuu ihan ihme musiikkivideomaiseksi pelleilyksi. Asiaa ei auta kiihtyvä leikkaustahti, jossa osa kohtauksista äityy varsinaiseksi silpuksi. Valaisukaan ei ole kaksista. Sen lisäksi, että tekijät jättivät jokaisen yökohtauksen taustalle täysikuun, yhdessä kohtauksessa on merkittävää juonen kannalta, että Patience luo tietämättään seinälle varjon. Varjo ei kuitenkaan selity, sillä naisen toiselta puolelta ei loista valo, vaan hän seisoo toista seinää vasten. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta niin Catwomanin yliampuvasti seksiä tihkuva asu kuin Patiencen siviilielämän puvut ovat kaameat rievut. Erikoistehosteet ovat naurettavan kehnot, oli kyse sitten toimintakohtauksissa digiluomukseksi muuttuva Catwoman, joka pomppii seiniä pitkin kuin mikäkin videopelihahmo tai kaupunkikuvista, jotka ovat selvästi tietokoneella toteutettuja. Äänimaailma ei ole sen kummoisempi, eikä edes vuotta aiemmin Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) mahtavilla melodioilla taitojaan esitellyt säveltäjä Klaus Badelt saa mitään kiinnostavaa aikaiseksi musiikkirintamalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Catwoman, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Frantic Films, Maple Shade Films, Catwoman Films


tiistai 16. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Inside Out - mielen sopukoissa 2 (Inside Out - 2015)

INSIDE OUT - MIELEN SOPUKOISSA 2

INSIDE OUT



Ohjaus: Kelsey Mann
Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Maya Hawke, Kensington Tallman, Lewis Black, Liza Lapira, Tony Hale, Ayo Edebiri, Lilimar, Adèle Exarchopoulos, Paul Walter Hauser, Grace Lu, Sumayyah Nuriddin-Green, Diane Lane, Kyle MacLachlan, Yvette Nichole Brown, Ron Funches, Yong Yea, James Austin Johnson, Steve Purcell ja June Squibb
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixarin animaatioelokuva Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä jättihitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, joten oli vääjäämätöntä, että se saa jatkoa. Alkuperäinen ohjaaja Pete Docter pyöritteli ideoita jatko-osaan käsikirjoittaja Meg LeFauven kanssa muutaman vuoden ajan, mutta luopui lopulta ohjaajan hommasta, jonka otti vastaan debyyttinsä tekevä Kelsey Mann. Ääninäyttelijät palasivat rooleihinsa, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Inside Out - mielen sopukoissa 2 saapuu vihdoin ja viimein Suomenkin elokuvateattereihin, leffan noustua jo maailmalla vuoden menestyneimmäksi elokuvaksi. Itse miellän ensimmäisen Inside Outin yhdeksi Pixarin parhaista elokuvista, sekä yleisesti yhdeksi parhaista elokuvista, joita viimeisen kymmenen vuoden aikana on julkaistu. En juuri riemastunut, kun jatko-osasta ilmoitettiin, mutta leffan traileri vakuuttikin minut siitä, että tekijöillä on oikeasti tarinaa kerrottavanaan, eikä elokuvaa olisi tehty vain helpon rahan perässä. Minua ärsytti, kun elokuvan julkaisua on täällä Suomessa jouduttu odottamaan kuukausi enemmän ja olin innoissani, päästessäni vihdoin katsomaan Inside Out 2:n sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Rileyn murrosiän alkaessa hänen mielensisäiset Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho joutuvat tekemään tilaa uusille tunteille.




Ykkösleffasta tutun Riley-tytön (ääninäyttelijä vaihtunut Kaitlyn Diasista Kensington Tallmaniin) tunteet Ilo (Amy Poehler), Suru (Phyllis Smith), Kiukku (Lewis Black), Inho (ääninäyttelijä vaihtunut Mindy Kalingista Liza Lapiraan) ja Pelko (ääninäyttelijä vaihtunut Bill Haderista Tony Haleen) tekevät paluun ja ovat sama mainio konkkaronkka kuin viimeksikin. Ilo on malttanut hellittää johtajarooliaan ja viisikko puhaltaakin hyvin yhteen hiileen. Jokainen pääsee hyvin esille, joskin Ilo nousee tälläkin kertaa keulakuvaksi. Kuitenkin kun Rileyn murrosikä käynnistyy, tämä tuo tullessaan uusia tunteita, jotka asettuvat taloksi komentokeskukseen. On Ahdistus (Maya Hawke), Kateus (Ayo Edebiri), Nolous (Paul Walter Hauser) ja Ennui (Adèle Exarchopoulos), joka kuvaa Rileyn kokemaa tylsyyttä ja kanavoi tätä muun muassa sarkasmin kautta. Uudet hahmot hyppäävät oivallisesti menoon mukaan ja Ahdistus on taatusti turhankin tuttu tyyppi monelle katsojalle, luodessaan Rileylle esimerkiksi unettomia öitä mahdollisimman pessimistisillä tulevaisuudenkuvilla. Huppariinsa hautautuva Nolous on sen sijaan varsin sympaattinen heppu.
     Tuttujen ja uusien tunteiden lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Rileyn vanhemmat (Diane Lane ja Kyle MacLachlan), Rileyn kaverit Grace (Grace Lu) ja Bree (Sumayyah Nuriddin-Green), sekä Rileyn ihailema jääkiekkoilija Val Ortiz (Lilimar), johon tyttö haluaa tehdä vaikutuksen lätkäleirillä, jolloin nimenomaan Ahdistus, Kateus ja Nolous pääsevät vauhtiin. Vanhemmat jäävät tällä kertaa sivumpaan, mikä ei toisaalta haittaa, sillä usein teini-iän myötä oma perhe jääkin elämässä taka-alalle, kun kavereista tulee se maailman tärkein juttu.




Inside Out - mielen sopukoissa 2 ei ole edeltäjänsä veroinen täyden viiden tähden mestariteos, mutta enpä sellaista uskonutkaan näkeväni. Tärkeintä itselleni on, ettei kyseessä ole mikään pakolla tehty rahastusjatko-osa, vaan tekijöillä on oikeasti ollut väkevä uusi tarina kerrottavanaan tuttujen hahmojen kera. Rileyn kasvaminen tarjoaa tekijöille mahdollisuuden laajentaa tunneskaalaa, mutta myös kypsentää menoa. Edeltäjänsä tapaan Inside Out - mielen sopukoissa 2:kin on animaatioelokuva, josta koko perhe voi nauttia vauvasta vaariin. Elokuvan aikana pääsee nauramaan ja jännittämään ja Pixar-elokuville ominaisesti itkut on toki ainakin lähellä. Seikkailu nappaa hyvin mukaansa ja puolitoistatuntinen kesto menee vauhdilla. Aikuiset voivat arvostaa elokuvan vaativia aiheita ja teemoja, ja lapsille leffa voi toimia hyvänä keinona oppia näkemään ympärillään olevaa maailmaa ja muita ihmisiä. Elokuvan päätteeksi katsoja jää myös taas pohtimaan, millaisia tyyppejä oman pään sisällä pyörii ja kuka onkaan johdossa. 

Ensimmäinen Inside Out - mielen sopukoissa yllätti ja häikäisi mielikuvituksellisuudellaan ja älykkyydellään, kuinka monia ihmiseen liittyviä juttuja saatiin visualisoitua ja hyödynnettyä oivaltavasti. Tietty uutuudenviehätys on poissa, mutta jatko-osa onnistuu mallikkaasti rakentamaan vahvan perustuksen päälle. Ajoittain tuntuu, että leffa pelaa turhan paljon samoilla korteilla, niin konseptien kuin juonenkuljetuksen puolesta, mutta onneksi tekijät myös näyttävät, että hihasta löytyy uusiakin ässiä, joilla sekoittaa pakkaa. Elokuvan kantavana teemana toimii oman itsensä löytäminen ja tunteet kisailevatkin siitä, kumpi on Rileylle parempi minä-kuva - vanha tuttu kaikkien kaveri, vai siisteihin porukoihin pääsemiseksi muita mukaileva uusi Riley? Elokuva myös vihjaa, että Inside Out -sarjalla olisi mahdollisuus jatkua vielä usean leffan verran. Kenties lähes täysi-ikäinen Riley menee seuraavaksi collegeen ja rakastuu? Tai sitten aikuinen Riley on itse tulossa vanhemmaksi, mikä pistää hahmon tunteet uudenlaiseen myllerrykseen? Ainakin ykkösleffan Unituotannoista on parhaillaan tekeillä televisiosarja Disney+ -palveluun.




Elokuvan animaatiojälki on tietty huippuluokkaa - eipä juuri muuta Pixarilta voikaan odottaa. Hahmot ovat tutun vekkulit omat itsensä ja uudet hahmot ovat visuaalisestikin veikeät. Taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten todellisesta maailmasta tai Rileyn mielen sisällä nähtävistä erilaisista ympäristöistä. Elokuva on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on hyvin luotu ja Andrea Datzmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla, joskin hänen työnsä ei saavuta samoja korkeuksia kuin ensimmäisen Inside Outin melodioista vastanneen Michael Giacchinon musisointi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inside Out 2, 2024, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures


maanantai 15. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Fly Me to the Moon (2024)

FLY ME TO THE MOON



Ohjaus: Greg Berlanti
Pääosissa: Scarlett Johansson, Channing Tatum, Anna Garcia, Ray Romano, Woody Harrelson, Jim Rash, Donald Elise Watkins, Noah Robbins, Nick Dillenburg, Colin Woodell, Christian Zuber, Gene Jones ja Joe Chrest
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 7

Fly Me to the Moon on Scarlett Johanssonin ja Channing Tatumin tähdittämä romanttinen komedia. Bill Kirstein ja Keenan Flynn kehittelivät elokuvan idean, mistä Apple Studios kiinnostui. Alun perin Chris Evansin oli tarkoitus näytellä miespääosaa ja Jason Batemanin ohjata elokuva, mutta suunnitelmat muuttuivat, jolloin Evans korvattiin Tatumilla ja Bateman Greg Berlantilla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 työnimellä "Project Artemis" ja nyt Fly Me to the Moon on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen vekkulin premissin takia ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Fly Me to the Moonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1960-luku lähestyy loppuaan ja näyttäisi siltä, että presidentti Kennedyn lupaus siitä, että Yhdysvallat pääsee Kuuhun ensimmäisenä jää toteutumatta. Markkinointimestari Kelly Jones pestataan varmistamaan Kuulennon toteutuminen, tarkoitti se sitten rahoituksen keplottelua tai koko tapahtuman feikkaamista.




Fly Me to the Moonin pääosissa nähdään tosiaan Scarlett Johansson ja Channing Tatum. Johansson näyttelee Kelly Jonesia, varmaan kaikkien aikojen parasta markkinoijaa, joka pystyisi myymään vaikka hiekkaa aavikolla. Kun NASA:n imago on kärsinyt Kuulentoprojektin toistuvista takaiskuista, Kelly pestataan parantamaan imagoa ja varmistamaan Apollo 11 -lennon onnistuminen. Tatum taas esittää NASA:lla työskentelevää laukaisujohtaja Cole Davisia, joka haluaa hoitaa hommat oppikirjan mukaisesti, eikä todellakaan kaipaa paikalle ketään ylimääräistä hääräämään. Vaikka Kelly ja Cole tulevat täysin eri maailmoista, on varmaan sanomattakin selvää, että pikkuhiljaa hahmojen välit lämpenevät ja lempi alkaa leiskumaan. Johansson on loistovedossa räväkkäänä Kellynä, kun taas Tatum on lähinnä vain kelvollinen pökkelönä Colena. Ongelma syntyy siitä, ettei näyttelijöiden väliltä löydy lainkaan kemiaa.
     Elokuvassa nähdään myös Woody Harrelson Kellyn pestaavana Moena, Anna Garcia Kellyn assistenttina Rubynä, Ray Romano varalaukaisujohtaja Henrynä, Jim Rash eksentrisenä elokuvantekijä Lancena, sekä Nick Dillenburg, Colin Woodell ja Christian Zuber astronauttitrio Neil Armstrongina, Buzz Aldrinina ja Michael Collinsina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat tonteistaan menevästi, etenkin Harrelson, joka on varsin lystikäs valtion virkamiehenä, jolle Kuulennon onnistumista tärkeämpää on julkinen tieto siitä, että lento olisi onnistunut, vaikka se sitten tarkoittaisi Kuussa käymisen lavastamista studiossa.




Ei kestänyt kauaa kesän 1969 Apollo 11 -lennon jälkeen, kun alkoi jo kiertää ensimmäiset salaliittoteoriat siitä, että koko lento olisi lavastettu, eikä Kuussa olisikaan todellisuudessa käyty. Nämä teoriat eivät ole vaipuneet unholaan, vaan etenkin nyt sosiaalisen median aikana yhä vain useampi uskoo siihen, että NASA tekaisi koko homman studiossa. Nyt tämän salaliittoteorian pohjalta on tehty ihan veikeä elokuva, jossa vihjaillaan, että kenties sittenkin tällainen feikkaussuunnitelma oli olemassa varatoimenpiteenä, jos jokin olisi mennyt pieleen. Salaliittoteorian pohjalta olisi taatusti voinut saada aikaiseksi vielä vekkulimman leffan, mutta jo tällaisenaan Fly Me to the Moon ajaa asiansa kelvollisena tapauksena.

Elokuva on parhaimmillaan ja hauskimmillaan silloin, kun se keskittyy Kuulennon lavastamiseen, mutta harmillisesti tämä aspekti jää liikaa sivuun, sillä valokeilassa on Kellyn ja Colen rakkaustarina, joka näyttelijöiden kemiattomuuden lisäksi vielä kulkee niitä kaikista tylsimpiä ja kliseisimpiä latuja. Elokuvan kulun on turhankin helppo arvata etukäteen ja yllätysten sijaan katsoja lähinnä vain odottaa, että milloin hahmot päätyvät yhteen ja missä kohtaa Colelle selviää, että Kelly työstää salaa feikkausoperaatiota. Asiaa ei auta, että leffa on aivan liian pitkä. Kahden tunnin ja vartin kestossa olisi varmaan jopa lähemmäs puoli tuntia leikkaamisen varaa, jolloin lopputuloksesta olisi saanut napakamman ja vetävämmän. Nyt seasta löytyy turhaa vatvomista ja tyhjäkäyntiä. Potentiaaliin ei ylletä, vaan voisi jopa sanoa, että lennokkaan idean toteutus kulkee liikaa jalat maankamaralla.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Greg Berlanti, joka tunnetaan parhaiten television puolelta muun muassa sarjojen Arrow (2012-2020), The Flash (2014-2023) ja You (2018-) luojana. Elokuvien puolella hänen parasta antia on ollut romanttinen Minä, Simon (Love, Simon - 2018), jonka tasoa Berlanti ei tavoita Fly Me to the Moonissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja todella taitavasti lavastettu ja puvustettu. Erikoistehosteet jättävät tosin toivomisen varaa. Mukana on joitain komeita efektejä, mutta seassa on myös joitain vaivaannuttavan huonoja tietokonekikkailuja. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Pembertonin musiikkeja myöten ja kuullaanpa leffassa toki nimen mukaisesti klassikkobiisi Fly Me to the Moon.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fly Me to the Moon, 2024, Apple Studios, These Pictures