Arvostelu: Eddington (2025)

EDDINGTON

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Pedro Pascal, Emma Stone, Deirdre O'Connell, Luke Grimes, Micheal Ward, Cameron Mann, Matt Gomez Hidaka, William Belleau, Amélie Hoeferle, Austin Butler ja Clifton Collins Jr.

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddington on ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva. Aster kirjoitti elokuvan jo yli kymmenen vuotta sitten, aikeenaan tehdä siitä ensimmäisen leffansa. Hän kuitenkin päätyi tekemään kauhuelokuvan Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018). Työstäessään kolmatta elokuvaansa, Beau Is Afraidia (2023), Aster palasi vanhan ideansa pariin ja päätti kirjoittaa sen uusiksi, linkittääkseen leffan koronaviruspandemiaan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Eddington saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin Asterin työstävän uutta elokuvaa. Odotukseni ovat laskeneet leffan saaman ristiriitaisen vastaanoton takia, mutta kävin silti uteliaana katsomassa Eddingtonin Episodi-lehden järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä.

Toukokuussa 2020 pienessä Eddingtonin kaupungissa on meneillään konflikti pormestari Garcian ja seriffi Crossin välillä, mikä eskaloituu kun miesten näkemykset koronaviruspandemian hoitamisesta eroavat rajusti.

Asterin edellistä leffaa Beau Is Afraidia tähdittänyt Joaquin Phoenix nähdään myös Eddingtonin pääroolissa nimikkokaupungin seriffinä, Joe Crossina. Joe asuu yhdessä traumatisoituneen vaimonsa Louisen (Emma Stone) ja tämän salaliittoteorioihin hurahtaneen äidin Dawnin (Deirdre O'Connell) kanssa. Joe on myös oikeistokonservatiivi, joka ei tykkää yhtään, kun kaupunkiin isketään koronaviruspandemian ehkäisemiseen pyrkiviä toimia kasvomaskeista turvaväleihin. Vastikään The Fantastic Four: First Stepsiä (2025) ja Materialistsia (2025) tähdittänyt Pedro Pascal taas näyttelee Eddingtonin pormestari, Ted Garciaa, joka kallistuu politiikassa vasemmalle ja yrittää edistää koronatoimia Eddingtonissa. Joe ja Ted eivät voi sietää toisiaan ja koronapandemia vain pahentaa miesten jo valmiiksi tulehtuneita välejä. Phoenix suoriutuu vahvasti roolistaan aikamoisena vässykkäseriffinä, joka kokee olevansa kansan puolella, mutta joka näyttäytyy kaiken aikaa vain epäpätevämmältä tehtäväänsä. Niinpä katsoja pudisteleekin päätään, kun mies saa älynväläyksen nousta Tediä vastaan seuraaviin pormestarinvaaleihin. Pascal on omassa osassaan kelvollinen, joskin mies saa lopulta aika vähän tekemistä. Sama koskee lopulta myös yleensä hyvää Stonea. O'Connell sen sijaan pääsee heittäytymään Dawn-äitinä, jonka mukaan jopa Titanicin uppoaminen liittyy johonkin hallituksen salajuoneen.

     Elokuvassa nähdään myös Luke Grimes ja Micheal Ward Eddingtonin muina poliiseina, Guyna ja Michaelina, Matt Gomez Hidaka Tedin poikana Ericinä, Cameron Mann tämän bestiksenä Brianina, Amélie Hoeferle poikien ihastuksenkohteena ja poliittisena aktivistina Sarahina, sekä Austin Butler kulttijohtaja Vernon Jefferson Peakina.

Mielestäni Ari Asterin esikoiselokuva Hereditary - Pahan perintö on viimeisten kymmenen vuoden paras kauhuelokuva. Pidin todella paljon myös Midsommar - loputtomasta yöstä (Midsommar - 2019) ja myös Beau Is Afraid jäi epätasaisuudestaan ja liikapituudestaan huolimatta plussan puolelle. Eddington on mielestäni Asterin ensimmäinen hutilyönti. Elokuva sai minut todella turhautuneeksi, eikä vain sen takia miten ärsyttäviä ja epäpäteviä hahmoja leffa on pullollaan. Elokuva on aivan liian täyteen ahdettu ja leffa yrittää kömpelösti tehdä satiiria korona-ajasta, niin itse taudista ja eri ääripäiden suhtautumisesta siihen kuin myös samoihin aikoihin kovasti puhuttaneista Black Lives Matter -liikkeestä ja aborttioikeuksista, minkä lisäksi sekaan on heitetty aimo määrä erilaisia salaliittoteorioita hallituksen sieppaamista lapsista, WTC-tornien sortumisen "todellisesta" syystä, sun muusta.

Kestoa elokuvalle on päässyt venähtämään jopa kaksi ja puoli tuntia, mikä tuntuu paradoksaalisesti liian lyhyeltä käsittelemään näitä kaikkia aihepiirejä, sekä myös liian pitkältä, leffan usein madellessa eteenpäin. Koin nimittäin Eddingtonin toisinaan todella pitkäveteiseksi elokuvaksi, mikä johtui niin epätasaisesta rytmityksestä kuin ihan jo siitä, että kun tuota ajanjaksoa eli juuri muutama vuosi sitten, uutisia koronasta ja muusta tuli joka tuutista ja ihmiset yhä kinastelevat rokotteista, maskeista sun muusta sosiaalisessa mediassa, en yksinkertaisesti jaksanut katsoa kahden ja puolen tunnin leffaa tästä kaikesta.

On kiinnostavaa seurata seriffi Joen ja pormestari Tedin kiistan etenemistä, kun kyse on vielä vain koronasta. Mutta sitten kun elokuva heittää sekaan Black Lives Matter -protestit, jotka yltyvät varsinaisiksi mellakoiksi tarinan edetessä, elokuva muuttuu turhan kaoottiseksi ja jopa raskaaksi. Terävän sijaan satiiri tuntuu vain ontuvalta, vaikka leffa yrittääkin piikitellä molempiin suuntiin. Periaatteessa puolet hahmoista ovat säännöistä ja tieteestä viis veisaavia oikeistoöyhöttäjiä ja puolet hahmoista ovat rääkyviä ja uhriutuvia wokevassareita. Loppusuoralla elokuva vain lisää kierroksiaan ja vaikka ajoittain minua huvittikin leffan täysin pähkähullu finaali, samalla koko homma mielestäni levisi käsiin. Eddington on liian pitkään työstetyn käsikirjoituksen uhri, vuosien varrelta kertyneiden liian monien ideoiden summa, jonka kirjoittaja ei mielestäni ole tarpeeksi taitava käsittelemään kaikkia vaikeita aiheitaan. Anteeksi vain Ari Aster, mutta joudut tekemään aikamoisen tasonnoston, jotta palaan takaisin kannattajaksesi. Enkä usko, että miehen suunnittelema Eddingtonin jatko-osa tulee olemaan se oikea suunta.

Sen lisäksi, että tunnelman puolesta Asterin ohjaus heittelee turhankin villisti, hänen työstämänsä dialogi kuulostaa siltä kuin hän olisi vain napannut Twitter-kommenttiketjujen väittelyitä sellaisinaan hahmoille. Jos jotain ei kuitenkaan voi kiistää, niin teknisiltä ansioiltaan Eddington on erittäin pätevä teos. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, maskeeraukset mukavan rujot ja äänimaisemakin pätevästi rakennettu. Daniel Pembertonin ja Bobby Krlicin säveltämät musiikit tosin jättivät minut hieman kylmäksi tietyssä kaoottisuudessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eddington, 2025, A24, Square Peg, 828 Productions, Access Entertainment, IPR.VC

Arvostelu: Joker: Folie à Deux (2024)

JOKER: FOLIE À DEUX

Ohjaus: Todd Phillips

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener, Harry Lawtey, Steve Coogan, Bill Smitrovich, Leigh Gill ja Zazie Beetz

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

DC-sarjakuviin perustuva elokuva Joker (2019) oli taloudellinen jättimenestys, joka kahmi palkintoja ja ehdokkuuksia, sekä sai positiivista palautetta kriitikoilta, joten elokuvalle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Päätähti Joaquin Phoenix sai unestaan ideoita jatkotarinaa varten, jotka hän kertoi ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Phillipsille. Aluksi kaksikko pohti työstävänsä näytelmän elokuvan sijaan, mutta koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020, he päättivätkin pysyä elokuvaformaatissa. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että Lady Gaga oli pestattu Harley Quinnin rooliin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Joker: Folie à Deux saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin fiiliksin, pääasiassa sen takia, että koin, ettei Joker olisi tarvinnut jatkoa. Kävin uteliaana, mutta silti hieman varautuneena katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Arthur Fleck on virunut Arkhamin vankimielisairaalassa kaksi vuotta, kun hän kohtaa Lee Quinnin ja nämä kaksi mielenvikaista rakastuvat.

Viime aikoina kohuissa ryvennyt Joaquin Phoenix on tehnyt jotain uralleen poikkeavaa ja palaa vanhaan rooliinsa Arthur Fleckinä, eli Jokerina, joka lähestulkoon syöksi Gothamin kaupungin kaaoksen valtaan, tapettuaan muun muassa metrohuligaanit ja televisiojuontaja Murray Franklinin (Robert De Niro). Arthur jäi kiinni ja nyt hän on istunut tuomiotaan Arkhamin vankimielisairaalassa jo toista vuotta. Kahden vuoden aikana Jokeri-puoli on palannut horrokseen ja heiveröinen Arthur on noussut takaisin esille. Phoenix suoriutuu osastaan toistamiseen mainiosti, tulkiten taidokkaasti niin hiljaista hissukkaa kuin myös revittelevää ja teatraalista alter egoa.

     Lady Gaga taas valittiin esittämään Harleen Quinzelinä, eli Jokerin mielitiettynä tunnettua Harley Quinnia tai kuten hänet leffassa tunnetaan nimellä Lee. Toisin kuin hahmon alkuperä yleensä tiedetään, kyseessä ei ole yksi mielisairaalan hoitajista, vaan yksi potilaista. Kun Lee kohtaa Arthurin Arkhamissa, päästään vinksahtaneet muodostavat nopeasti vahvan yhteyden ja pikkuhiljaa heidän rakkautensa muuttuu tietty ongelmaksi. Gagakin on oiva valinta osaansa ja häneltä ja Phoenixilta löytyy väkevää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Brendan Gleeson Arkhamin vanginvartijana Jackiena, Catherine Keener Arthurin puolustusasianajajana Stewartina, Steve Coogan toimittaja Paddy Meyersinä, sekä Harry Lawtey Gothamin apulaissyyttäjänä Harvey Dentinä. Sivunäyttelijöistä etenkin Gleeson suoriutuu osastaan mainiosti työhönsä turhautuneena ja vankien kiusaamisella itselleen hupia tuottavana vartijana.

Onpa hyvä, että olin onnistunut madaltamaan odotuksiani viimeisen parin kuukauden aikana ja etten katsonut ensimmäistä Joker-elokuvaa uudestaan juuri ennen jatko-osan näkemistä, sillä muuten pettymykseni olisi ollut vielä suurempi. Joker: Folie à Deux on nimittäin huomattavasti edeltäjäänsä heikompi esitys, jonka lopputekstien pyörähtäessä käyntiin toivoin, ettei koko elokuvaa olisi tehty. Lähtökohtaisesti leffassa olisi runsaasti potentiaalia. Phoenix on tosiaan yhä hyvä roolissaan ja Gaga on oiva valinta tämän rinnalle Harley Quinniksi. Siinä, missä ensimmäinen elokuva kertoi siitä, miten yhteiskunta luo omat hirviönsä, jatko-osaa voisi miettiä niin, että yhteiskunta herättää vanhat hirviönsä takaisin henkiin. Kun Arthur kahden vuoden jälkeen nostetaan taas mediahuomion keskelle ja häntä riepotellaan psykiatrisista arvioinneista oikeussaliin, vanha Jokeri-puoli alkaa toki nostella päätään, mitä ei yhtään auta Lee, joka ruokkii Arthurin vinksahtanutta puolta.

Ainekset ovat lupaavat, mutta niistä on pyöritelty kasaan hämmentävän pitkäveteinen leffa, joka tuntuu olevan olemassa vain siksi, että ensimmäinen elokuva menestyi niin hyvin. Kun ykkösleffa oli raskasta katseltavaa synkän maailmankuvansa, vaikeiden aiheidensa ja epämukavan ilmapiirin kanssa, kakkonen on raskasta katseltavaa ihan muista syistä. Arthurin ja Leen rakkaustarina ei oikein lähde käyntiin ja oikeussalidraama menettää otteensä vähän väliä. Etukäteen paljon kohistut musikaalinumerotkin ovat pääasiassa latteita. Arthurin päässä tapahtuvat, teatraaliset ja Hollywoodin kulta-aikaa mukailevat laulukohtaukset ovat mainiot, mutta pääasiassa kohtaukset koostuvat Arthurin ja Leen toinen toistaan samalta kuulostavien lepertelykappaleiden hyräilystä toisilleen. Varsinkin loppuhuipennus lässähtää turhauttavasti.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Todd Phillips, jonka ei nähtävästi kannattaisi tehdä jatko-osia - senhän hän osoitti jo Kauhean kankkusen (The Hangover - 2009) turhilla jatko-osilla. On siis onni, että mies on jo ilmoittanut, ettei aio tehdä kolmatta Jokeria. Phillipsin lisäksi käsikirjoitusta on työstänyt ykkösosan tapaan Scott Silver ja nyt kun kaksikko ei voi vain kähveltää tekstiään erinomaisista Martin Scorsese -elokuvista, he ovat jääneet hieman tyhjän päälle, mikä todella näkyy lopputuloksesta. Tarina, teemat ja jopa hahmotkin jäävät hieman ohkaisiksi, eivätkä he lopulta tunnu tietävän, haluavatko he esittää Arthurin väärinymmärrettynä ja sympaattisena, vai kahleistaan vapaaksi pyrkivänä totaalina sekopäänä. Teknisiltä ansioiltaan leffa on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka eräs digiräjähdys ei vakuutakaan. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet hienot, puvustus mainiota ja maskeeraus oivallista. Äänityöskentely on myös pätevää, joskin Hildur Guðnadóttirin säveltämät, synkästi maalailevat musiikit tuntuvat vain kierrätykseltä ykkösosasta, ilman mitään uutta ja mielenkiintoista heitettynä sekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Joker: Folie à Deux, 2024, Warner Bros., DC Entertainment, Joint Effort, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Kylä (The Village - 2004)

KYLÄ

THE VILLAGE

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Adrien Brody, William Hurt, Sigourney Weaver, Brendan Gleeson, Cherry Jones, Judy Greer, Celia Weston, Frank Collison, Jayne Atkinson, Fran Kranz, Jesse Eisenberg, Charlie Hofheimer ja M. Night Shyamalan

Genre: draama, romantiikka, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Village, eli suomalaisittain Kylä on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Shyamalan lähti työstämään elokuvaa nimellä "The Woods", mutta joutui vaihtamaan nimen, kun Lucky McKee teki parhaillaan samannimistä filmiä. Siitä huolimatta, että tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman salaisena, joku ulkopuolinen sai käsikirjoituksen haltuunsa ja ryhtyi levittämään sitä internetissä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2003 ja seuraavana keväänä filmille tehtiin uusintakuvauksia, jotta Shyamalan sai tehtyä elokuvalle erilaisen lopetuksen kuin mitä nettiin vuotaneessa tekstissä luki. Samaan aikaan leffan mainostamiseksi Syfy-kanava teki Shyamalanista feikki-dokumentin The Buried Secret of M. Night Shyamalan, jossa käsiteltiin elokuvan tekoa, mutta samalla myös Shyamalanille keksittyä traagista taustaa, minkä mukaan hän olisi lapsena pudonnut lampeen ja ollut eloton puolen tunnin ajan, jolloin hän olisi saanut yhteyden henkimaailmaan. Aluksi dokumenttia uutisoitiin todellisena, kunnes Syfy ja Shyamalan paljastivat totuuden, mikä herätti paljon närkästystä. Lopulta Kylä sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, joista monet osoittivat pettymystä elokuvan juonenkäänteitä ja täysin erilaiseen elokuvaan vihjaavaa markkinointia kohtaan. Itse katsoin Kylän joitain vuosia sitten ensi kertaa, enkä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Kylän.

Covingtonin metsän keskellä sijaitsee pieni kylä, jonka asukkaat pelkäävät metsässä väijyviä hirviöitä.

Kylä kertoo 1800-lukulaisesta, Covingtonin metsän keskeltä löytyvästä kylästä, jonka asukit elävät muuten rauhallista ja mukavaa elämää, mitä kuitenkin aika ajoin häiritsevät kaameat hirviöt, jotka hiiviskelevät ympäröivässä metsässä. Kylän asukkaisiin kuuluvat muun muassa johtohahmona toimiva Edward Walker (William Hurt), hänen tyttärensä Kitty (Judy Greer) ja sokea Ivy (Bryce Dallas Howard), siskosten ihastuksenkohde Lucius (Joaquin Phoenix), hänen äitinsä Alice (Sigourney Weaver), kehitysvammainen Noah (Adrien Brody), sekä vastikään poikansa menettänyt August (Brendan Gleeson). Jesse Eisenberg tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista yhtenä kylän nuorukaisista, jotka testailevat urheuttaan käymällä metsän rajalla, minkä lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan tekee lyhyen cameo-roolin elokuvan loppupäässä. Elokuvassa on varsin lahjakas näyttelijäkaarti, mutta harmillisesti roolisuoritukset jäävät lähes kauttaaltaan ontuviksi. Hurt on karismaattinen osassaan kyläjohtajana, mutta Howard ei oikein vakuuta sokeana. Howard myös lipsahtelee ylinäyttelemisen puolelle, kuten tekee Phoenixkin. Weaverille taas tuottaa vaikeuksia lausua "vanhan ajan kieltä" luontevasti, mutta hän on muuten mainio osassaan. Gleeson ei pahemmin pääse esittelemään taitojaan ja Brodyn sekoilua seuratessa on vaikea kuvitella, että hän oli juuri voittanut parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vaikuttavalla työllään Pianisti-elokuvassa (The Pianist - 2002).

Kun pari vuotta sitten katsoin M. Night Shyamalanin scifijännärin, Signsin (2002) uusiksi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ilahduin, sillä pidin elokuvaa parempana kuin ensimmäisellä katselukerralla ja toivoin, että sama tapahtuisi myös Kylän kohdalla. Harmillisesti näin ei käynyt. Kylä ei ole mielestäni huono elokuva, mutta se on äärimmäisen turhauttava teos, jossa olisi roimasti potentiaalia, mutta jonka toteutus jää valitettavan latteaksi. En ihmettele yhtään, minkä takia monet kokevat filmin yhdeksi ilmestymisvuotensa tai jopa yhdeksi kaikkien aikojen isoimmista pettymyksistä. Sen lähtökohdat kylästä, jota ympäröivässä metsässä vaanii monstereita, on erinomainen. Elokuvan markkinointi vieläpä nojaa täysillä tähän kauhupuoleen, joten pettymys oli monelle suuri, kun kävi ilmi, että itse leffa on täysin muuta. Kauhun sijaan kyseessä onkin romanttinen draama, jossa on silloin tällöin jännityselementtejä mukana.

Tämä ei tosin ole vielä se itseäni häiritsevä seikka. Kylän toteutus tuntuu ontuvan ihan jokaisella osa-alueella. 2000-luvun alussa M. Night Shyamalan oli todella kovassa nosteessa fantastisen Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 1999), mahtavan Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000) ja varsin mainion Signsin jälkeen. Vaikka jo Signs jakoi hieman mielipiteitä, Kylä oli Shyamalanin uran ensimmäinen selvä osoitus alkavasta alamäestä, johon aikoinaan niin lupaava ohjaaja oli valunut. Pää pilvissä kulkeva Shyamalan tuntui alkaneen haukkailemaan liian isoja paloja kakusta ja yrittämään päihittämään itseään uusilla teoksillaan, mutta ampuu samalla itseään jalkaan ja Kylässä Shyamalan mokailee ajoittain oikein kunnolla.

Erittäin lupaavista lähtökohdista käynnistyvä elokuva menettää tehoaan vähitellen ja se laimenee laimenemistaan kohtausten vieriessä eteenpäin. Shyamalanin käsikirjoitus on kömpelösti rustattu. Se on ajoittain erittäin mainio, mutta pääasiassa hieman tönkkö niin kerrontansa kuin kohuttujen juonenkäänteidensä takia. Ensimmäisellä katselukerralla minua ärsytti todella paljon, kuinka nämä käänteet tuntuivat pilaavan leffaa. Toisella katselulla tiesin, mistä kaikessa onkaan kyse. Toisaalta se auttoi minua hyväksymään tulevan jo ennakkoon, mutta samalla se vei kaiken jännitteen pois leffasta. Tällä katselulla minua turhautti enemmänkin, kuinka tönkösti Shyamalan paljastaa käänteensä. Paljastukset sijoitetaan ontuvasti ja osa niistä rakennetaan kiusallisen huonon replikoinnin varaan, Shyamalanin selvästi pelätessä tehneensä liian monimutkikkaan jutun, jota katsojat eivät ymmärrä, jos heille ei juurta jaksaen selitetä kaikkea.

Shyamalanin ohjauksessakaan ei ole erityisemmin kehumista. Hänen henkilöohjauksensa ei aina johda luontevaan esiintymiseen kameran edessä, minkä lisäksi hänen rakentamansa tunnelma äityy usein turhan melodramaattiseksi maalailuksi. Ensimmäisellä katselulla filmin alkupää toimii parhaimmillaan hyvinkin jännittävänä, etenkin kun hirviöt hiipivät metsästä aiheuttamaan kaaosta kylässä. Jännite kuitenkin heikkenee leffan edetessä ja on täysin hukassa, kun elokuvaa katsoo uudelleen. Romanttinen osuus taas lipsahtelee sinne ylidramaattisen ja siirappisen puolelle.

Lukuun ottamatta ajoittain takkuilevaa leikkausta ja toisinaan hieman hiomattomalta kuulostavaa äänityöskentelyä, teknisiltä ansioiltaan Kylä on pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu filmi - mitäpä muuta voikaan odottaa alansa mestarilta, kuvaaja Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä komeita otoksia, etenkin hirviöiden hyökkäyksen aikana, kun monstereita näytetään tehokkaan säästeliäästi pimeydessä. Valaisua hyödynnetään myös oivallisesti. Kylän lavasteet ovat upeat ja kyläläisten puvustus mainiota. Hirviöiden asut punaisten kaapujen ja piikkiselkien kera ovat erinomaisen karmivat. James Newton Howardin musiikit toimivat kivasti, vaikka samalla vahvistavatkin Shyamalanin rakentamaa melodramaattisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Village, 2004, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Napoleon (2023)

NAPOLEON

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Vanessa Kirby, Tahar Rahim, Ben Miles, Ludivine Sagnier, Matthew Needham, John Hollingworth, Youssef Kerkour, Phil Cornwell, Édouard Philipponnat, Ian McNeice, Rupert Everett, Anna Mawn, Scott Handy, Mark Bonnar ja Catherine Walker

Genre: draama, historia, sota

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Napoleon perustuu tositapahtumiin Ranskaa 1800-luvun alussa hallinneen Napoleon Bonaparten elämästä ja teoista. Miehestä oli jo aiemmin tehty muun muassa elokuvat Napoléon (1927) ja Waterloo (1970), sekä minisarja Napoléon (2002). Työstäessään historiallista elokuvaansa, The Last Duelia (2021), ohjaaja Ridley Scott ilmoitti tekevänsä seuraavaksi leffan Napoleonista. Alun perin Scottin oli tarkoitus tehdä elokuva 20th Century Studiosin kanssa, mutta projekti päätyi lopulta Apple Studiosille. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Napoleon saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvan näkemistä innolla, vaikka samalla minua jännitti, että elokuva tuottaisi samanlaisen pettymyksen kuin The Last Duel. Elokuvan trailerit näyttivät kuitenkin vaikuttavilta ja kävinkin positiivisin ennakko-odotuksin katsomassa Napoleonin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1789 Ranskassa koittaa vallankumous. Nuori ja päättäväinen tykistöupseeri Napoleon Bonaparte näkee tilaisuutensa koittaneen nousta maan johtajaksi.

Joaquin Phoenix nähdään toistamiseen Ridley Scottin ohjaamassa historiallisessa elokuvassa, Phoenixin esitettyä häijyä Commodusta Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Phoenix näyttelee tässäkin hallitsijahahmoa, itse Napoleon Bonapartea - siitä huolimatta, että Napoleon oli vasta parikymppinen mies, kun hän aloitti matkansa kohti valtaa ja Phoenix on jo lähes 50-vuotias. Phoenix on tuttuun tapaansa karismaattinen ja hän dominoi kohtauksia kaiken aikaa väkevällä lahjakkuudellaan. Phoenix syventyy hahmonsa esitettyihin ristiriitoihin, joskin hän painottuu Napoleonissa pääasiassa miehen epäonniseen rakkauselämään, sekä strategianerouteen sotatantereella. Napoleonista on usein puhuttu varsinaisena hurmurina, mutta tämä puoli jää täysin piiloon leffan tulkinnassa. Naisten seurassa Napoleon esitetään kiusaantuneena puupökkelönä.

     Toinen merkittävä hahmo elokuvassa on Napoleonin vaimo, Joséphine, jota näyttelee Vanessa Kirby. Myös Kirbyn kohdalla näyttelijäsuoritus on erittäin vahva ja hänen ja Phoenixin väliltä löytyy voimakasta kemiaa, niin suhteen myötätuulissa kuin vastoinkäymisissäkin. Mutta myös Kirbyn kohdalla näyttelijävalinta on iän puolesta hieman vinksallaan. Näyttelijä on yli kymmenen vuotta nuorempi kuin Phoenix, kun todellisuudessa Joséphine oli itse asiassa kuusi vuotta Napoleonia vanhempi.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew Needham Napoleonin veljenä Lucienina, Ben Miles Napoleonin neuvonantaja Caulaincourtina, Tahar Rahim Ranskaa vallankumouksen jälkeen hallinneen Direktorion johtajana Paul Barrasina, Rupert Everett Wellingtonin herttuana, Édouard Philipponnat Venäjän tsaari Aleksanteri I:nä ja Catherine Walker lyhyessä roolissa Ranskan entisenä kuningattarena Marie Antoinettena.

Ilokseni voin todeta, että Napoleon on Ridley Scottin paras historiaan (enemmän tai vähemmän) perustuva elokuva sitten Gladiaattorin. Eipä se toisaalta paljoa vaadi, että ylittää Kingdom of Heaven - Taivaan maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005), Robin Hoodin (2010), Exodus: Gods and Kingsin (2014) ja The Last Duelin, joskin minun täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt Kingdom of Heavenin yli kolmituntista ohjaajan versiota, jota monet kutsuvat huomattavaksi parannukseksi teatteriversioon nähden. Harmikseni joudun kuitenkin sanomaan, ettei Napoleon ole yhtä vakuuttava teos kuin toivoin sen olevan ja veikkaisinkin, että myös tämä elokuva tulee hyötymään Scottin ilmoittamasta, noin neljän tunnin versiosta, joka julkaistaan myöhemmin Apple TV+ -palvelussa. Vaikka vähän päälle kahden ja puolen tunnin kesto on pitkä (joskin tänä vuonna se tuntuu jopa hassun lyhyeltä moniin muihin elokuviin verrattuna), ei se lopulta ole tarpeeksi kertomaan yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat.

Päänäyttelijöiden ja heidän hahmojensa iästä ja historiallisista epätarkkuuksista viis, Napoleonin merkittävin synti tuntuukin olevan sen turhan kiirehtivä kerronta. Muutamassa kohtaa ruutuun ilmestyy todella nopealla aikavälillä uusi vuosiluku, kun elokuva yrittää tunkea kaiken mukaan. Toivonkin, että tuleva, yli puolitoista tuntia pidempi versio antaisi nimenomaan näille osioille enemmän tilaa hengittää. Mutta kun Napoleon sitten toimii, niin se myös toimii täysillä. Napoleonin ja Joséphinen oikukas ja vuosi vuodelta myrkyllisempi suhde on pääasiassa hyvin kuvattu ja ennen kaikkea näytelty. Henkilödraama on toimivaa, joskin seasta löytyy myös koomiset, niin tahalliset kuin tahattomat, hetkensä.

Elokuvan melkeinpä parasta antia ovat sen komeat sotakohtaukset. Vaikka Ridley Scottin historiallisten eeposleffojen tasot heittelisivät muuten, on varmaa, että ne tarjoavat näyttäviä taisteluita, eikä Napoleon todellakaan ole tässä poikkeus. Scottin loihtimia eeppisiä sotatantereita katsellessa tulee ikävä vastaavaa vanhaa kunnon elokuvantekoa. Ei tällaista pääse enää näkemään muuten kuin tällaisten vanhan koulukunnan ohjaajien tarjoamana. Taistelut ovat valtavia, hurjan hienojen puitteiden, satapäisten taustanäyttelijöiden ja vaikuttavien käytännön tehosteiden kera. Erityisesti talvinen Austerlitzin taistelu on toteutukseltaan läpikotaisin erinomainen ja huipennuksena toimiva Waterloon taistelu on myös hienosti työstetty.

Napoleon on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten massiivisista ja yksityiskohtaisista maisemaotoksista tai tiukemmista ja henkilökohtaisemmista lähikuvista. Värimäärittelyssä leffasta on tehty perin ankea harmaan ja sinisen sävyin, jolloin Egyptiin sijoittuvat kohtaukset ensimmäisen tunnin aikana korostuvat keltaisuudessaan. Lavastustiimi on tehnyt huikeaa työtä ja puvustustiimikin pistää parastaan. Käytännön efektit ovat hienoja ja pääasiassa myös tietokonetehosteet toimivat. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Martin Phippsin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Napoleon on erittäin mainio eeposelokuva yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmasta hallitsijasta, joskin jopa yli kahden ja puolen tunnin kestossaan leffa kärsii hieman kiirehtivästä kerronnasta, jotta yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat saadaan käytyä läpi. Veikkaisinkin, että tuleva neljän tunnin leikkausversio tasoittaisi kerrontaa ja olisi massiivisesta kestostaan huolimatta vieläkin parempi paketti. Joaquin Phoenix ja Vanessa Kirby ovat ikäongelmista huolimatta hyvät valinnat Napoleon Bonaparteksi ja tämän vaimoksi Joséphineksi. Parin haastavaa draamaa käydään hyvin läpi elokuvan halki. Taistelukohtaukset ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja niitä katsoessa ei voi kuin harmitella, että tällaiset vastaavat eeppisyydet ovat jäämässä elokuvamaailmassa historiaan. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan todella komea kuvausta, lavasteita ja tehosteita myöten. Ridley Scott suoriutuu ansiokkaasti ohjaajana ja uskoisin David Scarpan käsikirjoituksen pääsevän paremmin oikeuksiinsa, kun täyspitkä leikkausversio saapuu katseltavaksi. Vaikka siis toisaalta veikkaisin sen olevan parempi, kehotan silti kaikkia kiinnostuneita käymään katsomassa Napoleonin elokuvateatterissa. Erityisesti näyttävät sotakohtaukset ovat tarkoitettuja katseltavaksi isolta kankaalta kunnon äänentoiston kera. Jos Napoleonkin osoittautuu taloudelliseksi pettymykseksi, on se yksi naula lisää historiallisten eeposelokuvien hauta-arkkuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Napoleon, 2023, Apple Studios, Scott Free Productions

Arvostelu: Karhuveljeni Koda (Brother Bear - 2003)

KARHUVELJENI KODA

BROTHER BEAR

Ohjaus: Aaron Blaise ja Robert Walker

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Jeremy Suarez, Jason Raize, Rick Moranis, Dave Thomas, D.B. Sweeney, Joan Copeland, Paul Christie, Danny Mastrogiorgio ja Michael Clarke Duncan

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 7

Brother Bear, eli suomalaisittain Karhuveljeni Koda on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 43. osa. Disneyn Leijonakuningas-animaation (The Lion King - 1994) osoittauduttua valtavaksi hitiksi, studio halusi tehdä toisen eläinkeskeisen elokuvan. Leffan tarina muovautui useaan otteeseen William Shakespearen Kuningas Learia (King Lear - 1606) muistuttavasta juonesta kertomukseen isästä ja karhuksi muuttuvasta pojasta, ennen kuin se löysi lopullisen muotonsa. Animointi lähti liikkeelle ja lopulta Karhuveljeni Koda sai maailmanensi-iltansa 20. lokakuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta jolle kriitikot eivät lämmenneet. Itse näin elokuvan lapsena useaan otteeseen ja olen myöhemmin katsonut sen varmaan pariin kertaan uudestaan - viime katselusta on kulunut kuitenkin jo useampi vuosi. Kun huomasin Karhuveljeni Kodan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen.

Jääkauden jälkeisessä Alaskassa nuori metsästäjä Kenai on jahtaamassa karhua, kun revontulten henget muuttavat Kenain karhuksi. Kenai yrittää keksiä keinon muuttua takaisin ihmiseksi ja tarvitsee siihen karhunpentu Kodan apua.

Joaquin Phoenix kuullaan Kenain roolissa, nuorena metsästäjänä, joka haluaa todistaa kykynsä heimolleen ja ennen kaikkea isoveljilleen Sitkalle (D.B. Sweeney) ja Denahille (Jason Raize). Kenai aloittaa matkansa aikamoisena tuittupäänä, joka uskoo, että hänen pitäisi olla hurja karhunkaataja ollakseen kunnioitettu mies. Kun Kenai muuttuu karhuksi, hänen silmänsä avautuvat (kuten tekee myös elokuvan kuvasuhde) ja hahmon kehityskaarta on mielenkiintoista seurata. Sitka ja Denahikin ovat oivalliset hahmot, vaikka varsinkin Sitka jää aika yksipuoleiseksi lyhyen ruutuaikansa takia. Lisäksi merkittävänä ihmishahmona toimii heimon shamaanimuori Tanana (Joan Copeland), josta on onnistuttu tekemään samanaikaisesti arvokas ja viisas, mutta myös hieman hupsu.

     Muututtuaan karhuksi Kenai tapaa erilaisia eläimiä, kuten puheliaan karhunpentu Kodan (Jeremy Suarez), karhulauman johtaja Tugin (Michael Clarke Duncan), pöljät hirvet Taukin ja Tsoukin (Rick Moranis ja Dave Thomas), sekä omalle kaiulleen huutelevat pässit (Paul Christie ja Danny Mastrogiorgio). Kenain ja Kodan välille hitaasti muodostuva ystävyys on erittäin sympaattista seurattavaa ja tuo filmiin suloista sydäntä. Taukki ja Tsoukki taas tarjoavat hyvää huumoria hölmöilyllään.

2000-luvun alussa Pixar-yhtiön johdolla tietokoneanimaatiot nousivat suosiossa piirroselokuvien ohi ja sen myötä Karhuveljeni Kodan kaltaiset teokset jäivät nopeasti unholaan. Myönnän olevani osasyyllinen tähän, eikä Karhuveljeni Koda kuulu todellakaan ensimmäisten parinkymmenen Disney-animaation joukkoon, jotka mainitsisin, jos minun pitäisi luetella studion filmejä. Ehkä juuri sen takia oli niin mukava nyt palata elokuvan pariin ja huomata pitkästä aikaa, kuinka mainio leffa onkaan kyseessä. Ei mesikämmenleffa studion parhaiden töiden joukkoon nouse, mutta mielestäni se on aika aliarvostettu elokuva ja ihmettelin suuresti sitä, kuinka negatiiviseen sävyyn elokuvasta kirjoitettiin sen ilmestyessä.

Ei Karhuveljeni Kodasta samoja syvyyksiä löydy kuin vaikkapa samana vuonna ilmestyneestä kala-animaatiosta Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003), joka täysin oikeutetusti nappasi animaatio-Oscarin Kodan kuonon edestä, mutta Disney osoittaa tässäkin kyntensä ystävyydestä kertovien tarinoiden kanssa. Kyseessä ei tietenkään ole mikään helppo ystävyys, Kenain inhottua karhuja pitkään, mutta nyt hän on itse sellainen, eikä kehtaa kertoa totuutta Kodalle, joka pelkää ihmisiä. Mutkia matkaan Kenaille tuottaa myös se, että hänen veljensä yrittää metsästää häntä, luullen häntä karhuksi muiden joukossa. Jännittäviä hetkiä on luvassa muutama, mutta pääasiassa elokuva on hyvänmielinen eläinseikkailu, joka naurattaa passelisti, mutta joka voi myös saada katsojan tirauttamaan kyyneleen jos toisenkin.

Elokuvan piirrosjälki on Disneylle tavanomaiseen tapaan ihastuttavaa. Alaskan kaunista luontoa esitellään näyttävillä laajoilla kuvilla (siis sitten kun kuva vihdoin laajenee Kenain muututtua karhuksi). Hahmot liikkuvat sulavasti ja eläimet ovat veikeän näköisiä. Paikoitellen käsin piirretty jälki ei ole riittänyt ja muutamia kohtia on pätevästi tehostettu tietokoneella. Elokuva on myös oivallisen värikäs. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan ja Phil Collinsin musiikit säestävät tapahtumia toimivasti, joskin en pahemmin piittaa kaikista Collinsin lauluista, jotka soivat elokuvan aikana. Ohjaajakaksikko Aaron Blaise ja Robert Walker luovat tunnelmaa onnistuneesti ja käsikirjoittajatiimin kynäilemä kertomus pitää hyvin mukanaan läpi vajaan puolentoista tunnin keston.

Yhteenveto: Karhuveljeni Koda on erittäin mainio koko perheen animaatioseikkailu. Sen kertomus on mainio ja päähenkilö Kenain kasvutarina onnistunut. On kiinnostavaa seurata, kuinka Kenain maailmankuvakin muuttuu hänen muuttuessaan karhuksi. Hänen ja Koda-pennun välille muodostuva ystävyys on erittäin toimiva, etenkin kun siinä kytee kaiken aikaa konfliktin purkautumisen mahdollisuus. Vajaan puolentoista tunnin mittainen leffa pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten oivaa seikkailuhenkeä, hilpeää huumoria, hieman jännitystä ja jopa herkkyyttäkin. Animaatiojälki on mainiota ja musiikit säestävät menoa toimivasti. Karhuveljeni Koda on yleisesti ottaen harmillisesti jäänyt unholaan, vaikka monet ikäiseni kokevatkin sen taatusti nostalgiseksi tapaukseksi. Suosittelenkin elokuvaa koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen tai uusintakatseluun aikuisille, jotka katsoivat leffaa useasti lapsena, mutta jotka ovat jo likimain unohtaneet sen olemassaolon.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Brother Bear, 2003, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida

Arvostelu: Her (2013)

HER

Ohjaus: Spike Jonze

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt, Olivia Wilde, Matt Letscher, Luka Jones, Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox, Portia Doubleday ja Spike Jonze

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Her on Jackass-elokuvien (2002-2022) parissa työskennelleen Spike Jonzen ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen tieteiselokuva. 2000-luvun alussa Jonze löysi verkkosivun, jossa voi viestitellä tekoälyn kanssa, mikä alkoi kiehtoa Jonzea syvästi. Hän kirjoitti tarinan tekoälyn kanssa keskustelevasta miehestä ja sai Annapurna Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja alun perin tekoälyn äänenä toimi Samantha Morton, mutta jälkituotannossa Jonze koki, ettei hänen äänensä sittenkään sopinut filmiin ja Morton korvattiin Scarlett Johanssonilla. Her sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 12. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, lavastus, musiikki ja laulu), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Itse katsoin Herin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin leffaa ihan kelvollisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Lähitulevaisuudessa vastikään eronnut Theodore Twombly hankkii uuden käyttöjärjestelmän, jonka mukana tulee tekoälyllä varustettu assistentti. Theodoren ja Samanthaksi nimetyn assistentin välille muodostuu syvä yhteys ja pian Theodore huomaa rakastuneensa tekoälyyn.

Joaquin Phoenix nähdään elokuvan pääroolissa Theodore Twomblynä. Theodore on vastikään eronnut vaimostaan (Phoenixin tosielämän vaimo Rooney Mara), muttei ole valmis päästämään tästä irti ja allekirjoittamaan eropapereita. Erosta musertunut Theodore on todella yksinäinen, etsien seuraa eri tavoin. Seura löytyykin täysin yllättäen, kun hän ottaa käyttöönsä uuden käyttöjärjestelmän, jonka tekoälyyn Samanthaan (äänenä Scarlett Johansson) Theodore vähitellen rakastuu. Phoenix on suorastaan erinomainen roolissa, tulkiten hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia vaikuttavasti. Hän tekee Theodoresta todella pidettävän ja myös hyvin samaistuttavan ihmisen. Moni on varmasti joskus kokenut vastaavaa yksinäisyyttä ja lohduttomuutta, kuten myös sitä erityistä onnea, kun löytää jonkun, jonka kanssa muodostuu heti vahva yhteys. Eikä pidä vähätellä Johanssonin roolisuoritusta Samantha-tekoälyn ääninäyttelijänä. Johansson on täydellinen valinta ja hän saa paljon aikaiseksi pelkällä äänellään.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Theodoren ystävänä Amyna ja Matt Letscher tämän miehenä Charlesina, Chris Pratt Theodoren pomona Paulina, sekä pienissä rooleissa Olivia Wilde Theodoren sokkotreffikumppanina ja Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Spike Jonze äänirooleissa todellisina ihmisinä ja tekoälyinä. Myös sivunäyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Nykyään Marvel-leffoista (2008-) ja Jurassic World -elokuvista (2015-2022) tuttua Prattia on hauska nähdä erilaisessa roolissa, ennen kuin hänestä tuli todellinen Hollywood-stara.

Uusintakatselulla Her onnistui iskemään minuun huomattavasti syvemmin kuin joitain vuosia sitten, katsoessani sitä ensi kertaa. Tähän vaikuttaa varmasti, kuinka paljon minulle on kertynyt erilaisia kokemuksia viime vuosien varrella, mikä sai minut uppoutumaan tähän erikoiseen rakkaustarinaan täysin. Kyseessä on todella syvällinen, erittäin ajankohtainen ja suoraan sanottuna kaunis teos. Ilmestyessään Her tuntui enemmän scifiltä kuin nykyään. Harvoin elokuvien kuvaukset lähitulevaisuudesta osuvat näin oikeaan. Vuonna 2013 Samanthan kaltainen tekoälyassistentti kuulosti pelkältä utopialta, mutta nyt kaiken maailman Sirin ja Alexan sun muiden kanssa leffa voisi melkeinpä olla kuvaus todellisesta rakkaudesta ihmisen ja koneen välillä. Monille virtuaalikohtaamiset ovat helpompia ja tärkeämpiä kuin paikan päällä tapaamiset muiden kanssa. Vuonna 2013 ihmiset eivät olleet samalla lailla takertuneita älypuhelimiinsa, kuten jo pari vuotta myöhemmin. On hassua, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan kuvat ihmisistä kävelemässä kaduilla älyluurit kourassaan ja langattomat kuulokkeet korvissaan menivät läpi tieteisfiktiona, kun nyt se on arkipäivää.

Sen lisäksi, että elokuvan lähitulevaisuudenkuvaus on yllättävänkin hyvin käynyt toteen, Her on muutenkin erittäin oivaltava teos. Sen pohdinnat ihmisyydestä ja siihen liittyvistä tunteista, kaipuusta, rakkaudesta, yksinäisyydestä, halusta, ilosta ja surusta ovat todella hienosti tuotu esille. Mitä se tarkoittaa, kun kone alkaa kokea näitä tunteita? Tämä epätavallinen rakkaus vie täysin mukanaan ja sen uskoo nopeasti todeksi - jo sen takia, että Phoenixilla ja Johanssonilla on enemmän kemiaa kuin monilla muilla romanttisten elokuvien pareilla, vaikka Johansson on mukana vain ääninäyttelijänä. Leffan tunnelma on haikea ja alakuloinen, mutta samalla siinä on jotain erittäin ilomielistä ja kaunista. Elokuva osaa olla myös hauska. Theodoren ja Samanthan väliset keskustelut ovat usein lystikkäitä. Dialogi onkin todella hyvin kirjoitettua.

Spike Jonze on työskennellyt kaikissa Jackass-elokuvissa, mutta sen lisäksi hän on tehnyt myös muun muassa erikoisen Being John Malkovichin (1999) ja satuelokuvan Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are (2009). Her oli ensimmäinen elokuva, jonka Jonze niin käsikirjoitti kuin ohjasi, mikä lähti Jonzen omasta ideasta. Filmi tuntuukin todella henkilökohtaiselta ohjaajalle, aivan kuin hän olisi vuodattanut kaikkensa tekstiin. Vahvan ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Her on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Elokuvan värimaailma ja valaistus ovat paikoitellen unenomaiset ja lumoavat. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Arcade Firen hiljaiset musiikit eivät oikein koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Her on upea rakkausdraama, joka tuntui vielä kymmenen vuotta sitten ilmestymisensä aikaan lähinnä tieteisfiktiolta, mutta joka tuntuu nyt varsin ajankohtaiselta ja jopa mahdolliselta. Harvoin elokuva onnistuu ennustamaan tulevaisuutta näin taidokkaasti ja leffaa katsoessa joutuukin jopa välillä ihan pysähtymään ja kummastelemaan, että nämä meille nykyään täysin arkipäiväisiltä tuntuvat näyt olivat vielä vuonna 2013 mielikuvitusta. Tähän erikoiseen rakkaustarinaan uppoutuu täysin, etenkin kun elokuva käsittelee samaistuttavia teemojaan näin ansiokkaasti. Joaquin Phoenix on huippuvedossa pääroolissa ja Scarlett Johansson tekee ällistyttävää työtä, etenkin kun miettii, että kyseessä on pelkkä äänirooli. Siitäkin huolimatta Phoenixin ja Johanssonin väliltä löytyy vahvempaa kemiaa kuin monien muiden romanttisten elokuvien näyttelijöiltä. Spike Jonzen ohjaus on oivallista ja käsikirjoitus vielä sitäkin vahvempi. Theodorelle ja Samantha-tekoälylle kirjoitetut keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia, hauskempia ja herkempiä. Kun filmi on vielä visuaalisesti komea, on Her yksi ilmestymisvuotensa vahvimmista elokuvatapauksista, jota suosittelen kaikille tavallisesta poikkeavien rakkausdraamojen perään haikaileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Her, 2013, Annapurna Pictures, Stage 6 Films

Arvostelu: Beau Is Afraid (2023)

BEAU IS AFRAID

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Patti LuPone, Stephen McKinley Henderson, Amy Ryan, Nathan Lane, Kylie Rogers, Denis Ménochet, Parker Posey, Armen Nahapetian, Julie Antonelli, Zoe Lister-Jones, Julian Richings, Hayley Squires, Richard Kind ja Bill Hader

Genre: draama, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Beau Is Afraid on Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018) ja Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva ja se perustuu hänen lyhytelokuvaansa Beau vuodelta 2011. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2021, jolloin sitä kutsuttiin nimellä "Disappointment Blvd.". Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt Beau Is Afraid on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon Hereditarysta ja Midsommarista ja innostuinkin heti, kun kuulin, että Aster työsti uutta elokuvaa. Kävinkin katsomassa Beau Is Afraidin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kaikkea pelkäävän Beau Wassermannin matka äitinsä luokse muuttuu surrealistiseksi seikkailuksi, jonka aikana Beau joutuu kohtaamaan kauhunsa.

Elokuvan pääosassa Beau Wassermannina nähdään Joaquin Phoenix, joka on nappivalinta rooliin. Phoenix tulkitsee erinomaisesti Beaun monimutkikkaita tunnetiloja, kun tämä päätyy elämänsä kauhistuttavimmalle matkalle. Neuroottinen Beau pelkää aika lailla kaikkea ja luokin ahdistuneessa mielessään mitä villeimpiä skenaarioita. Hahmoa koetellaan ja riepotellaan matkallaan oikein toden teolla ja Phoenix heittäytyy tämän riepottelun pyörteisiin totaalisella antaumuksella. Hän tekee sympaattisesta Beausta välittömästi pidettävän ja katsojana lähtee kiinnostuneena ja jännittyneenä seuraamaan, mitä hänen matkansa äitinsä (Patti LuPone) luokse tuo tullessaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Stephen McKinley Henderson Beaun terapeuttina, Amy Ryan ja Nathan Lane pariskuntana, jonka Beau kohtaa matkansa varrella, Kylie Rogers heidän tyttärenään Tonina, Denis Ménochet sotaveteraani Jeevesinä, sekä Parker Posey Beaun lapsuudenihastuksena Elainena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat kummallisista rooleistaan mainiosti, mutta loppujen lopuksi elokuva on puhtaasti Phoenixin show.

Beau Is Afraid ei todellakaan ole elokuva jokaiseen makuun, vaan se tulee takuulla jakamaan mielipiteitä todella rajusti kahtia. Joko sen kummallisuuteen ihastuu tai sitten se tuntuu todella luotaantyöntävältä. Se on erittäin vinksahtanut ja outo tapaus, joka ei paljoa selittele tapahtumiaan, vaan vyöryttää katsojalle mitä hämärintä materiaalia. Lisäksi leffalla on kestoa jopa kolme tuntia, joten jos ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu siltä, että tämä ei iske, suosittelen melkeinpä lähtemään teatterista kesken kaiken. Itse pidin elokuvasta, ajoittain todella paljonkin, mutta täytyy myöntää, että Beau Is Afraid tuotti minulle pettymyksen liki täydellisen Hereditary - Pahan perinnön ja hienon Midsommar - loputtoman yön jälkeen. 

Elokuvan ensimmäinen tunti on erinomainen ja sen aikana ehdin jo pohtia, että tämähän tulee olemaan suosikkileffani tähän mennessä tältä vuodelta. Heti alussa leffa kuljettaa katsojan anteeksipyytelemättömästi Beaun pään sisälle ja esittää maailman hänen vinkkelistään. Läpi elokuvan jää epäselväksi, mikä tapahtumista on totta ja mikä Beaun mielikuvitusta. Luultavasti kaikki leffassa tapahtuva on äärimmäisen väritelty kuvaus totuudesta, Beaun kauhukuvien ottaessa jatkuvasti vallan. Ainakin itse koin asian niin, että Beau on esimerkiksi jossain kuullut, että kaupungissa esiintyy rikollisuutta ja niinpä hän näkee koko kaupungin rosvojen, murhaajien ja muiden ilkikuristen valtaamana. Leffan ensimmäinen tunti tässä kaupungissa, ennen varsinaisen matkan alkua, on sekopäinen ja energisen sähäkkä, minkä lisäksi se on täynnä todella absurdia, parhaimmillaan hulvatonta huumoria. Se lupailee todellisesta elämysmatkasta, mutta valitettavasti matkan käynnistyessä leffasta alkaa pikkuhiljaa hiipua puhti.

Beau Is Afraid on ollut Ari Asterin intohimoprojekti jo pitkään ja hän olisikin halunnut käynnistää elokuvauransa tällä. Hän taisi kuitenkin tietää, ettei mikään studio antaisi hänelle heti tarvittavaa budjettia näin outoon rainaan, joten hän teki ensin pari helpommin lähestyttävää, mutta silti häiriintynyttä kauhuelokuvaa. Niiden kautta Aster sai A24-yhtiön heltymään ja antamaan hänelle käyttöönsä isomman budjetin kuin missään yhtiön aiemmassa leffassa. Aster on lähtenyt toteuttamaan mielenvikaista elokuvaansa juuri niin auteuristi kuin hän oli haaveillut ja täytyy sanoa, että olisi ollut hyvä, jos joku olisi silloin tällöin ollut paikalla sanomassa hänelle jyrkästi vastaan. Aivan mahtavasti starttaava Beau Is Afraid ei jaksa kantaa läpi kolmen tunnin kestoaan, vaan se käy puolen välin paikkeilla raskassoutuiseksi kokemukseksi. Elokuva on pullollaan loistavia ideoita, joita kuitenkin venytetään välillä niin pitkälle, että ne menettävät tehoaan. Aster puskee leffaan jatkuvasti uutta ja outoa, mikä muuttuu jossain kohtaa riehakkaaksi tikanheittelyksi. Osa tikoista osuu maalitauluun, osa osuu jopa suoraan napakymppiin, mutta osa tikoista lentää selkeästi ohi. Beau Is Afraid on epätasainen kokonaisuus, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö toista vastaavaa kuumehoureista seikkailua olisi vaikea löytää.

Aster yhdistelee elokuvassaan paljon eri lajityyppejä ja kolmetuntisen filmin varrella onkin mukana niin komediaa kuin seikkailua, jännitystä, toimintaa, romantiikkaa, seksiä, kauhua, animaatiota ja ties vaikka mitä. Kauhuosastolla Aster voisi panostaa enemmän, sillä mies on osoittanut lahjansa sillä saralla aiemmin. Elokuvassa on pari kohtausta, joissa Aster olisi voinut mennä huomattavasti pidemmälle kauhuelementtien kanssa. Teknisiltä ansioiltaan Beau Is Afraid on erittäin mainio, joskin siitä olisi voinut karsia varmaan puolenkin tunnin verran kamaa leikkaushuoneen lattialle. Kameratyöskentely on vaikuttavaa, lavasteet hienot ja Beaun saamat ruhjeet onnistuneen inhottavan näköiset. Äänimaailma on hyvin rakennettu Bobby Krlicin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Beau Is Afraid on oikein mainio surrealistinen seikkailu, joka tarjoaa joitain mahtavia huippujuttuja, mutta joka kompastelee liian pitkään kestoonsa. Elokuvan ensimmäinen tunti on aivan fantastinen ja likimain hulvaton absurdissa huumorintajussaan. Kuitenkin kun varsinainen matka käynnistyy, taso alkaa ailahdella. Mukana on paljon hyviä ideoita, jotka on venytetty liian pitkiksi tapahtumajaksoiksi. Leffasta loppuu puhti useasti, mutta välillä se onnistuu myös säväyttämään uudestaan. Ari Aster leikittelee vekkulimaisesti eri lajityypeillä, mutta hän olisi voinut panostaa enemmän kauhuelementteihin. Lisäksi hänen olisi pitänyt tiivistää leikkaustaan, sillä energisen sähäkästi käynnistyvä filmi ei jaksa kantaa kolmen tunnin kestoa. Joaquin Phoenix on loistava pääroolissa, tulkiten vaikuttavasti Beaun ahdistunutta mielenmaisemaa. Visuaalisesti filmi on komeaa katseltavaa. Beau Is Afraidissa olisi ainekset erinomaiseen kuumehoureiseen teokseen, mutta siinä on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän, mikä muodostaa hieman epätasaisen kokonaisuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beau Is Afraid, 2023, A24, Access Entertainment, IPR.VC, Square Peg

Arvostelu: Mestari (The Master - 2012)

MESTARI

THE MASTER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams, Ambyr Childers, Rami Malek, Jesse Plemons, Laura Dern, Christopher Evan Welch ja Madisen Beaty
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

The Master, eli suomalaisittain Mestari on Paul Thomas Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva. 2009 Anderson ilmoitti työstävänsä uutta filmiä ideasta, jota hän oli kehitellyt jo vuosikymmenen ajan. Alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus tuottaa elokuva, mutta studio jättäytyikin projektista, jolloin Anderson työsti tekstiään paljon uudestaan. Annapurna Picturesin ja Ghoulardi Film Companyn ryhdyttyä tuottajiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Mestari sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri taloudellinen pettymys, mutta se keräsi paljon ylistystä kriitikoilta ja se sai mm. parhaan miespääosan, miessivuosan ja naissivuosan ehdokkuudet Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Itse en ollut nähnyt Mestaria ennen, mutta olin pohtinut sitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika kurkata, mistä on oikein kyse ja arvostella leffa juhlan kunniaksi.

Alkoholisoitunut, väkivaltaan taipuva ja seksiriippuvainen toisen maailmansodan veteraani Freddie Quell tapaa omaa filosofista Aatettaan saarnaavan Mestarin, Lancaster Doddin ja löytää elämälleen uuden tarkoituksen.

Joaquin Phoenix näyttelee Freddie Quellia, toisessa maailmansodassa Japania vastaan taistellutta sotilasta, joka ei tunnu enää löytävän paikkaansa sodan jälkeisestä maailmasta. Luonteeltaan Freddie on hurja ja äkkipikainen, ja saattaa hetken mielihalusta äityä jopa väkivaltaiseksi. Pahaa oloaan Freddie turruttaa alkoholilla ja seksillä, mutta sekään ei millään riitä. Ei siis ole ihme, että erikoinen kultti saa lumottua hänet pauloihinsa niin voimakkaasti. Tuttuun tapaansa Phoenix on ällistyttävän erinomainen roolissaan, eläytyen niin täysillä ja puhkuen sellaista vimmaa, ettei katsojana voi muuta kuin ihmetellä. Roolityö on hiottu loppuun asti, mutta samalla se tuntuu täysin luontevalta ja siltä kuin Phoenix toimisi päähänpistojen varassa.

     Loistavaa työtä tekee myös Philip Seymour Hoffman, joka oli esiintynyt lähes kaikissa Paul Thomas Andersonin aiemmissa elokuvissa. Mestari jäi Hoffmanin ja Andersonin viimeiseksi yhteistyöksi, Hoffmanin kuoltua kaksi vuotta myöhemmin. Hoffman esittää Aatteen johtohahmoa ja Mestaria, Lancaster Doddia, jota jo ennen elokuvan ilmestymistä verrattiin kovasti skientologian perustajaan, L. Ron Hubbardiin. Hoffman on todella karismaattinen roolissaan ja jo Lancasterin voimakas ja varmalta kuulostava puhe saa ymmärrettävästi monet kiinnostumaan, mitä hänellä on kerrottavanaan.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Lancasterin vaimona Peggynä, Jesse Plemons ja Ambyr Childers Lancasterin lapsina Valina ja Elizabethina, Rami Malek Elizabethin miehenä Clarkina, sekä Laura Dern Aatteeseen uskovana Helen Sullivanina. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan, mutta jopa palkintoehdokkuuksia kahminut Adams jää lopulta Phoenixin ja Hoffmanin show'n varjoon.

Vuosikymmenen ajan kuulemistani ja lukemistani kehuista huolimatta olin hieman epäileväinen siitä, että noinkohan Mestari onnistuisi iskemään minuun. Huoleni osoittautuivat kuitenkin jo avauskohtauksen myötä turhiksi ja ihan pelkkä Joaquin Phoenixin vaikuttava roolisuoritus sai minut uppoutumaan filmin vietäväksi. On todella mielenkiintoista seurata Freddietä ja kuinka tämä yrittää löytää elämälleen suuntaa ja tarkoitusta. Kun tämä törmää Lancaster Doddiin, on heti selvää, että kuulostivat hänen puheensa kuinka älyttömiltä tahansa, ne voittaisivat Freddien puolelleen. Phoenixin ja Hoffmanin kemiat kohtaavat täydellisesti. Ensimmäinen on todella impulsiivinen ja sinne tänne säntäilevä, kun taas toinen on rauhallinen ja päämääräinen. Kummatkin ovat kuitenkin katsojan mielestä aika sekoja ja hahmojen kanssakäymistä seuraa lumoutuneena. Kenties elokuvan vaikuttavin kohtaus on, kun Lancaster testaa metodejaan Freddieen sarjalla kysymyksiä, joihin Freddie joutuu vastaamaan välittömästi räpäyttämättä silmiään. Testikohtaus on pitkä, mutta äärimmäisen vangitseva.

Mestari sisältää muitakin pitkiä, mutta todella koukuttavia kohtauksia, joiden ansiosta kymmenen minuuttia tuntuu viideltä, puoli tuntia vartilta ja lopulta vähän päälle kaksituntinen elokuva on yllättävän nopeasti ohi. Aate-liikkeen kasvamista seuraa erittäin mielellään, vaikka pitäisikin liikkeen puheita ihan höpöhöpö-juttuina. Elokuva näyttää, kuinka kyseenalaisia tällaiset kultit ovat, mutta samalla onnistuu myös esittämään Aatteen todella kiehtovana. Tähän vaikuttaa hienosti rakennettu tunnelma, joka voittaa katsojankin puolelleen. Seasta löytyy paljon huumoria, onhan nauru Lancasterin mukaan yksi maailmankaikkeuden suurimmista voimista. Seasta voi myös löytää paljon muutakin, mikä rikastuttaa katselukokemusta, oli kyse sitten viittauksista skientologiaan ja sen perustajaan tai tiettyyn homoeroottiseen vivahteeseen päähenkilöiden välillä. Katsoi elokuvan sotaveteraanin järkkyneen mielen tai kulttimaisen uskonnon levittämisen kautta, toimii Mestari molemmin tavoin vakuuttavasti.

Paul Thomas Anderson osoittaa jälleen lahjansa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän saa paljon irti näyttelijöistään, pitää pakettia iskevästi kasassa ja on saanut aikaiseksi onnistuneen tarinan. Andersonin kirjoittamat vuoropuhelut ovat jo itsessään mukaansatempaavia. Elokuva on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on näyttävää ja siinä hyödynnetään hienosti etu- ja taka-alaa, sekä voimakasta tarkennusta. Vaikuttavaa kuvausta tukee loistava leikkaus. Anderson tietää, milloin pysyä samassa kuvassa pidemmän aikaa ja milloin iskeä mukaan enemmän leikkauksia. Mukana on muutama erityisen upea pitkä kuva. Lavasteilla ja asuilla herätetään tyylikkäästi 1950-luku takaisin eloon näytöllä. Äänitehosteet ovat oivalliset, kuten ovat myös Radiohead-yhtyeen kitaristipianisti Jonny Greenwoodin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Mestari on vahva ja vaikuttava draamaelokuva, joka vetää tiukasti mukaansa jo erinomaisten näyttelijöiden ansiosta. Joaquin Phoenix ja Philip Seymour Hoffman ovat loistavia erilaisten roolihahmojensa kanssa ja näyttelijäduon kemiat kohtaavat täydellisesti. Freddien elämää on mielenkiintoista seurata ja Lancasterin puheita jämähtää kuuntelemaan kiinnostuneena, vaikka pitäisikin hänen sanojaan ihan huuhaana. Ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Anderson saa taidokkaasti lumottua katsojan menoon mukaan, työstäen toinen toistaan vangitsevampia kohtauksia, joiden ansiosta kahden tunnin kesto kulkee yllättävänkin nopeasti. Lancasterin testi Freddielle on leffan huippuhetkiä. Myös teknisiltä ansioiltaan Mestari on vakuuttava. Jos siis voimakkaat draamat laatunäyttelijöiden kanssa kiinnostavat ja Mestari on jäänyt näkemättä, suosittelen sen katselua. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa se uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Master, 2012, The Weinstein Company, Ghoulardi Film Company, Annapurna Pictures

Arvostelu: Signs (2002)

SIGNS

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Mel Gibson, Joaquin Phoenix, Rory Culkin, Abigail Breslin, Cherry Jones, M. Night Shyamalan, Patricia Kalember, Ted Sutton, Lanny Flaherty, Marion McCorry ja Michael Showalter
Genre: jännitys, scifi, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Signs on M. Night Shyamalanin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama scifijännityselokuva. Shyamalan suunnitteli tarinaa pitkään ja ohjaajan noustua suosioon elokuviensa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) myötä, hän koki olevansa valmis tekemään enemmän tehosteita hyödyntävän filmin. Kuvaukset käynnistyivät 2001 ja lopulta Signs sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mutta se herätti voimakkaasti niin positiivisia kuin negatiivisia mielipiteitä katsojissa ja kriitikoissa. Itse näin Signsin vasta keväällä 2015 ja kuuluin niihin, jotka eivät pitäneet elokuvasta. En siis ole katsonut leffaa uudestaan, mutta kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa Signsille uuden mahdollisuuden.

Entinen pappi Graham Hess huomaa, että hänen pellolleen on ilmestynyt valtava, mystinen kuvio. Kun näitä kuvioita alkaa löytymään ympäri maailmaa, Grahamin perhe alkaa vähitellen uskoa, että Maahan on saapunut jotain ulkoavaruudesta...

Mel Gibson näyttelee Graham Hessiä, maatilalla asuvaa ex-pappia, joka on menettänyt uskonsa Jumalaan vaimonsa (Patricia Kalember) traagisen kuoleman jälkeen. Gibson on yllättävänkin hyvä roolissa, välittäen vakuuttavasti Grahamin vaikeat ja monikerroksiset tunteet läpi elokuvan. Graham yrittää toipua vaimonsa menettämisestä ja pitää perhettään kasassa, mitä ei auta yhtään, kun kaikkialla alkaa tapahtumaan kummia.

     Grahamin kanssa maatilalla asuvat myös hänen lapsensa Morgan ja Bo, joita näyttelevät Rory Culkin ja ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Abigail Breslin, sekä Grahamin veli Merrill, jota näyttelee Joaquin Phoenix. Culkin ja Breslin pärjäävät oikein passelisti rooleissaan ja suoriutuvat vaativammistakin kohtauksista hyvin. Phoenix tekee kelpo työtä omassa osassaan, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksi hänen parhaista roolisuorituksistaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cherry Jones paikallisena poliisina, sekä Shyamalan itse Rayna, jota kohtaan Graham kokee kaunaa. Jos ei tiedä, minkä näköinen Shyamalan on tai että hän esittää hahmoa, ei Rayn näyttelijätyöhön luultavasti kiinnitä sen kummemmin huomiota. Kuitenkin kun tietää, että tuossa nyt on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja, on jopa hieman hassua, kuinka merkittävään osaan hän on lopulta itsensä pistänyt. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ohjaajat tekevät cameoita elokuvissaan, onhan Shyamalan tehnyt sitä aina. Mutta kun hän ei ole näyttelijänä erityisen kummoinen, olisi hän voinut antaa roolin jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana.

Vaikka löysin yhä kritisoitavaa Signsista, pidin siitä toisella katselukerralla huomattavasti enemmän. Sen lisäksi, että en lämmennyt sille, että Shyamalan päätti roolittaa itsensä tärkeään sivurooliin, en myöskään täysin pitänyt parin ratkaisun toteutuksesta. En sano, että niiden toteutus olisi varsinaisesti huono, vaan pikemminkin, että ratkaisut ovat ajatuksen tasolla mahtavia ideoita. Shyamalan tuo ne näytölle tarpeeksi sujuvasti, mutta ne voisivat olla hiotumpia, jolloin kokonaisuus nousisi lopulta niiden mahtavien ideoiden tasolle. Vaikka koinkin, ettei Shyamalan täysin onnistu kaikessa elokuvassa, on hän silti työstänyt erittäin mainion tieteistarinan, josta löytyy myös syvällinenkin puolensa.

Yksi Shyamalanin suurimmista onnistumisista Signsissa on tunnelma. Heti ensiminuuteilla elokuva saa katsojan tietyn - miten sen nyt sanoisi - miellyttävän epämiellyttävän tunteen valtaan. Kaikki ei selvästi ole kohdallaan tällä maatilalla ja jännite leviää ruudulta kotikatsomoon. Samalla leffa on kuitenkin todella kiehtova. Mikä ihme teki valtavan kuvion Grahamin pellolle? Mitä se tarkoittaa? Miksi perheen koirat alkavat käyttäytyä kummallisesti? Jokin tuntuu kaiken aikaa lymyilevän pellolla ja yöllä se jokin saattaa jopa lymyillä lähellä perheen taloa. Katsoja haluaisi sanoa Grahamille, että tämä ottaisi perheensä ja lähtisi äkkiä pois, mutta samaan aikaan haluaa myös, että hahmot selvittävät, mitä on oikein meneillään?

Toisin kuin monet genren edustajat, jotka ovat puhtaasti viihteellistä menoa ja melskettä, Signs on hyvin rauhallinen ja hidastempoinen teos. Ensimmäisellä katselulla tämä oli yksi pettymyksen tuottaneista tekijöistä, mutta nyt toisella kerralla pidin siitä, kuinka tunnelmaa kasvatetaan vähitellen. Jännite ei koskaan hellitä, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, miten elokuva päättää tarjota sen, mikä ihme onkaan tehnyt näitä outoja asioita. Olento nähdään vain vilaukselta ja silloinkin se pysyttelee varjoissa. Sen lisäksi, että Shyamalan osoittaa vanhanaikaisin keinoin, kuinka rakentaa jännitettä, hän myös näyttää, kuinka äkkisäikäytykset kuuluu tarjota. Nykyään böö-pelottelut perustuvat vain voimakkaaseen ääneen, mitä katsoja säpsähtää, mutta minkä jälkeen kaikki jännite on kadonnut. Tässä Shyamalan ei todellakaan ärsytä katsojaansa typerällä äänitehosteella, vaan hyödyntää säikäyttäjän ääntä tai joskus ihan vain hiljaisuutta. Loppupäässä tulee loistava säikäytys, jossa olento ilmestyy kuvaan, eikä mukaan ole lisätty ollenkaan typerää äänipamausta.

Pidän suuresti Signsissa siitä, kuinka elokuva on tavallaan todella pienimuotoinen, mutta se herättää silti katsojassa tunteen siitä, että tämä outous tapahtuu kaikkialla ja koko maailma elää samassa jännityksessä kuin Grahamin perhe. Maailman menoa esitetään nokkelasti hahmojen näkemien uutislähetysten kautta ja ihmisten puheista. Elokuva ei koskaan lähde pitkästi näyttämään tapahtumia muualla, vaan kaikki esitetään perheen kautta maatilalla. Katsojasta tuntuukin siltä, että olisi itse maatilalla mukana. Ja kun Grahamin perhe on näin onnistuneesti kirjoitettu ja näytelty, nelikon luona viettää aika mielellään. Yksi elokuvan teemoista liittyykin perheeseen ja kuinka Grahamin, Merrillin, Morganin ja Bo'n täytyy tehdä yhteistyötä selvitäkseen.

Suurin teema elokuvassa on kuitenkin usko - sen menettäminen ja mahdollisesti sen saaminen takaisin. Grahamin uskon menetys näkyy vahvasti pitkin leffaa ja siihen liittyvät niin hänen perheensä, Shyamalanin hahmo, muut kaupungin asukkaat ja itse muukalaisoliot. Jos elokuvaa haluaa oikein syväanalysoida, olennot voi nähdä pahuuden ilmentyminä, jotka saapuvat koettelemaan Grahamia. Sen lisäksi, että Grahamin täytyy tehdä yhteistyötä perheensä kanssa, eikä vain jatkuvasti yrittää hoitaa hommia yksin ja sysätä pahaa oloa pois, hän myös tarvitsee uskoansa kohdatakseen vaikeudet. Signsin voi siis katsoa kertomuksena uskosta, jota yritetään horjuttaa tai sitten sen voi katsoa puhtaasti tiivistunnelmaisena scifielokuvana. Molemmin tavoin se toimii hyvin. Jos tietyt ristiriitaiset ratkaisut loppuhuipennuksessa vakuuttaisivat yhtä lujasti kuin sitä edeltänyt puolitoistatuntinen, Signs olisi eheämpi kokonaisuus.

Vaikka Shyamalan pienesti kompastuukin omaan nokkeluuteensa lopussa, hän onnistuu silti suurimmaksi osaksi ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tunnelma ja tarina rakentuvat hienosti, ja pidän paljon siitä, että Shyamalan on halunnut tehdä huomattavasti pienimuotoisemman ja hiljaisemman tieteisteoksen, jollaisia ei paljoa näe 2000-luvulla. Elokuvan vanhanaikainen toteutus itse asiassa saa sen tuntumaan kymmenisen vuotta vanhemmalta, enkä todellakaan sano tätä negatiivisessa mielessä. Muiden scifielokuvien keskellä Signs erottui edukseen vuonna 2002. Leffa on todella näyttävästi kuvattu. Mitään mielettömiä kamerakikkailuja ei ole luvassa, mutta kuvasommittelu on erittäin tarkkaa, tarkennuksen käyttö erinomaista ja eri keinot kuvata olentoa pimeyden ja heijastusten kautta nerokkaita. Kun olento nähdään paremmassa valossa, filmin päivittyneet tietokonetehosteet näkyvät selvästi. Lavasteet ovat upeat ja on erityisen ihailtavaa, että Grahamin pellon valtava kuvio tehtiin oikeasti. Äänitehosteita hyödynnetään vaikuttavasti, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttavat pieniä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne tuovat oman hyvän lisänsä tunnelmaan, mutta samalla ne ovat myös hieman yksitoikkoista pianonpimputtelua.

Yhteenveto: Signs on hieman ristiriitaisesta loppuhuipennuksestaan huolimatta erittäin mainio scifijännäri. M. Night Shyamalan rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja vaikka filmi etenee varsin hitaasti, se pitää onnistuneesti koukussaan jännittävän ilmapiirinsä ansiosta. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin Grahamin perheen maatilalla pohtimassa niin tilalla kuin muualla maailmassa tapahtuvia kummallisuuksia. Olentojen kohtaamiset ovat tehokkaasti toteutetut, joskin leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Elokuvasta löytyy myös oiva syvällinen puolensa ja teemoja uskosta, sen menettämisestä ja sen tarvitsemisesta vaikeuksien läpikäymiseen. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin Shyamalan olisi voinut oman roolinsa antaa jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana. Elokuvan loppuhuipennus jättää hieman turhauttavan tunteen kaiken koetun jälkeen, mutta on Signs silti erittäin hyvä tieteisteos, joka toimii yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Suosittelenkin elokuvaa lämpimästi scififaneille, jotka kaipaavat leffoiltaan rauhallisempaa ja pohdiskelevampaa menoa kuin mitä massalle tehdyissä efektipläjäyksissä on tarjolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Signs, 2002, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company