Arvostelu: Eddington (2025)

EDDINGTON

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Pedro Pascal, Emma Stone, Deirdre O'Connell, Luke Grimes, Micheal Ward, Cameron Mann, Matt Gomez Hidaka, William Belleau, Amélie Hoeferle, Austin Butler ja Clifton Collins Jr.

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddington on ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva. Aster kirjoitti elokuvan jo yli kymmenen vuotta sitten, aikeenaan tehdä siitä ensimmäisen leffansa. Hän kuitenkin päätyi tekemään kauhuelokuvan Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018). Työstäessään kolmatta elokuvaansa, Beau Is Afraidia (2023), Aster palasi vanhan ideansa pariin ja päätti kirjoittaa sen uusiksi, linkittääkseen leffan koronaviruspandemiaan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Eddington saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin Asterin työstävän uutta elokuvaa. Odotukseni ovat laskeneet leffan saaman ristiriitaisen vastaanoton takia, mutta kävin silti uteliaana katsomassa Eddingtonin Episodi-lehden järjestämässä kutsuvierasnäytöksessä.

Toukokuussa 2020 pienessä Eddingtonin kaupungissa on meneillään konflikti pormestari Garcian ja seriffi Crossin välillä, mikä eskaloituu kun miesten näkemykset koronaviruspandemian hoitamisesta eroavat rajusti.

Asterin edellistä leffaa Beau Is Afraidia tähdittänyt Joaquin Phoenix nähdään myös Eddingtonin pääroolissa nimikkokaupungin seriffinä, Joe Crossina. Joe asuu yhdessä traumatisoituneen vaimonsa Louisen (Emma Stone) ja tämän salaliittoteorioihin hurahtaneen äidin Dawnin (Deirdre O'Connell) kanssa. Joe on myös oikeistokonservatiivi, joka ei tykkää yhtään, kun kaupunkiin isketään koronaviruspandemian ehkäisemiseen pyrkiviä toimia kasvomaskeista turvaväleihin. Vastikään The Fantastic Four: First Stepsiä (2025) ja Materialistsia (2025) tähdittänyt Pedro Pascal taas näyttelee Eddingtonin pormestari, Ted Garciaa, joka kallistuu politiikassa vasemmalle ja yrittää edistää koronatoimia Eddingtonissa. Joe ja Ted eivät voi sietää toisiaan ja koronapandemia vain pahentaa miesten jo valmiiksi tulehtuneita välejä. Phoenix suoriutuu vahvasti roolistaan aikamoisena vässykkäseriffinä, joka kokee olevansa kansan puolella, mutta joka näyttäytyy kaiken aikaa vain epäpätevämmältä tehtäväänsä. Niinpä katsoja pudisteleekin päätään, kun mies saa älynväläyksen nousta Tediä vastaan seuraaviin pormestarinvaaleihin. Pascal on omassa osassaan kelvollinen, joskin mies saa lopulta aika vähän tekemistä. Sama koskee lopulta myös yleensä hyvää Stonea. O'Connell sen sijaan pääsee heittäytymään Dawn-äitinä, jonka mukaan jopa Titanicin uppoaminen liittyy johonkin hallituksen salajuoneen.

     Elokuvassa nähdään myös Luke Grimes ja Micheal Ward Eddingtonin muina poliiseina, Guyna ja Michaelina, Matt Gomez Hidaka Tedin poikana Ericinä, Cameron Mann tämän bestiksenä Brianina, Amélie Hoeferle poikien ihastuksenkohteena ja poliittisena aktivistina Sarahina, sekä Austin Butler kulttijohtaja Vernon Jefferson Peakina.

Mielestäni Ari Asterin esikoiselokuva Hereditary - Pahan perintö on viimeisten kymmenen vuoden paras kauhuelokuva. Pidin todella paljon myös Midsommar - loputtomasta yöstä (Midsommar - 2019) ja myös Beau Is Afraid jäi epätasaisuudestaan ja liikapituudestaan huolimatta plussan puolelle. Eddington on mielestäni Asterin ensimmäinen hutilyönti. Elokuva sai minut todella turhautuneeksi, eikä vain sen takia miten ärsyttäviä ja epäpäteviä hahmoja leffa on pullollaan. Elokuva on aivan liian täyteen ahdettu ja leffa yrittää kömpelösti tehdä satiiria korona-ajasta, niin itse taudista ja eri ääripäiden suhtautumisesta siihen kuin myös samoihin aikoihin kovasti puhuttaneista Black Lives Matter -liikkeestä ja aborttioikeuksista, minkä lisäksi sekaan on heitetty aimo määrä erilaisia salaliittoteorioita hallituksen sieppaamista lapsista, WTC-tornien sortumisen "todellisesta" syystä, sun muusta.

Kestoa elokuvalle on päässyt venähtämään jopa kaksi ja puoli tuntia, mikä tuntuu paradoksaalisesti liian lyhyeltä käsittelemään näitä kaikkia aihepiirejä, sekä myös liian pitkältä, leffan usein madellessa eteenpäin. Koin nimittäin Eddingtonin toisinaan todella pitkäveteiseksi elokuvaksi, mikä johtui niin epätasaisesta rytmityksestä kuin ihan jo siitä, että kun tuota ajanjaksoa eli juuri muutama vuosi sitten, uutisia koronasta ja muusta tuli joka tuutista ja ihmiset yhä kinastelevat rokotteista, maskeista sun muusta sosiaalisessa mediassa, en yksinkertaisesti jaksanut katsoa kahden ja puolen tunnin leffaa tästä kaikesta.

On kiinnostavaa seurata seriffi Joen ja pormestari Tedin kiistan etenemistä, kun kyse on vielä vain koronasta. Mutta sitten kun elokuva heittää sekaan Black Lives Matter -protestit, jotka yltyvät varsinaisiksi mellakoiksi tarinan edetessä, elokuva muuttuu turhan kaoottiseksi ja jopa raskaaksi. Terävän sijaan satiiri tuntuu vain ontuvalta, vaikka leffa yrittääkin piikitellä molempiin suuntiin. Periaatteessa puolet hahmoista ovat säännöistä ja tieteestä viis veisaavia oikeistoöyhöttäjiä ja puolet hahmoista ovat rääkyviä ja uhriutuvia wokevassareita. Loppusuoralla elokuva vain lisää kierroksiaan ja vaikka ajoittain minua huvittikin leffan täysin pähkähullu finaali, samalla koko homma mielestäni levisi käsiin. Eddington on liian pitkään työstetyn käsikirjoituksen uhri, vuosien varrelta kertyneiden liian monien ideoiden summa, jonka kirjoittaja ei mielestäni ole tarpeeksi taitava käsittelemään kaikkia vaikeita aiheitaan. Anteeksi vain Ari Aster, mutta joudut tekemään aikamoisen tasonnoston, jotta palaan takaisin kannattajaksesi. Enkä usko, että miehen suunnittelema Eddingtonin jatko-osa tulee olemaan se oikea suunta.

Sen lisäksi, että tunnelman puolesta Asterin ohjaus heittelee turhankin villisti, hänen työstämänsä dialogi kuulostaa siltä kuin hän olisi vain napannut Twitter-kommenttiketjujen väittelyitä sellaisinaan hahmoille. Jos jotain ei kuitenkaan voi kiistää, niin teknisiltä ansioiltaan Eddington on erittäin pätevä teos. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, maskeeraukset mukavan rujot ja äänimaisemakin pätevästi rakennettu. Daniel Pembertonin ja Bobby Krlicin säveltämät musiikit tosin jättivät minut hieman kylmäksi tietyssä kaoottisuudessaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eddington, 2025, A24, Square Peg, 828 Productions, Access Entertainment, IPR.VC

Arvostelu: Beau Is Afraid (2023)

BEAU IS AFRAID

Ohjaus: Ari Aster

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Patti LuPone, Stephen McKinley Henderson, Amy Ryan, Nathan Lane, Kylie Rogers, Denis Ménochet, Parker Posey, Armen Nahapetian, Julie Antonelli, Zoe Lister-Jones, Julian Richings, Hayley Squires, Richard Kind ja Bill Hader

Genre: draama, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Beau Is Afraid on Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018) ja Midsommar - loputtoman yön (Midsommar - 2019) ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Asterin uusi elokuva ja se perustuu hänen lyhytelokuvaansa Beau vuodelta 2011. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2021, jolloin sitä kutsuttiin nimellä "Disappointment Blvd.". Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja nyt Beau Is Afraid on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin valtavan paljon Hereditarysta ja Midsommarista ja innostuinkin heti, kun kuulin, että Aster työsti uutta elokuvaa. Kävinkin katsomassa Beau Is Afraidin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kaikkea pelkäävän Beau Wassermannin matka äitinsä luokse muuttuu surrealistiseksi seikkailuksi, jonka aikana Beau joutuu kohtaamaan kauhunsa.

Elokuvan pääosassa Beau Wassermannina nähdään Joaquin Phoenix, joka on nappivalinta rooliin. Phoenix tulkitsee erinomaisesti Beaun monimutkikkaita tunnetiloja, kun tämä päätyy elämänsä kauhistuttavimmalle matkalle. Neuroottinen Beau pelkää aika lailla kaikkea ja luokin ahdistuneessa mielessään mitä villeimpiä skenaarioita. Hahmoa koetellaan ja riepotellaan matkallaan oikein toden teolla ja Phoenix heittäytyy tämän riepottelun pyörteisiin totaalisella antaumuksella. Hän tekee sympaattisesta Beausta välittömästi pidettävän ja katsojana lähtee kiinnostuneena ja jännittyneenä seuraamaan, mitä hänen matkansa äitinsä (Patti LuPone) luokse tuo tullessaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Stephen McKinley Henderson Beaun terapeuttina, Amy Ryan ja Nathan Lane pariskuntana, jonka Beau kohtaa matkansa varrella, Kylie Rogers heidän tyttärenään Tonina, Denis Ménochet sotaveteraani Jeevesinä, sekä Parker Posey Beaun lapsuudenihastuksena Elainena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat kummallisista rooleistaan mainiosti, mutta loppujen lopuksi elokuva on puhtaasti Phoenixin show.

Beau Is Afraid ei todellakaan ole elokuva jokaiseen makuun, vaan se tulee takuulla jakamaan mielipiteitä todella rajusti kahtia. Joko sen kummallisuuteen ihastuu tai sitten se tuntuu todella luotaantyöntävältä. Se on erittäin vinksahtanut ja outo tapaus, joka ei paljoa selittele tapahtumiaan, vaan vyöryttää katsojalle mitä hämärintä materiaalia. Lisäksi leffalla on kestoa jopa kolme tuntia, joten jos ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu siltä, että tämä ei iske, suosittelen melkeinpä lähtemään teatterista kesken kaiken. Itse pidin elokuvasta, ajoittain todella paljonkin, mutta täytyy myöntää, että Beau Is Afraid tuotti minulle pettymyksen liki täydellisen Hereditary - Pahan perinnön ja hienon Midsommar - loputtoman yön jälkeen. 

Elokuvan ensimmäinen tunti on erinomainen ja sen aikana ehdin jo pohtia, että tämähän tulee olemaan suosikkileffani tähän mennessä tältä vuodelta. Heti alussa leffa kuljettaa katsojan anteeksipyytelemättömästi Beaun pään sisälle ja esittää maailman hänen vinkkelistään. Läpi elokuvan jää epäselväksi, mikä tapahtumista on totta ja mikä Beaun mielikuvitusta. Luultavasti kaikki leffassa tapahtuva on äärimmäisen väritelty kuvaus totuudesta, Beaun kauhukuvien ottaessa jatkuvasti vallan. Ainakin itse koin asian niin, että Beau on esimerkiksi jossain kuullut, että kaupungissa esiintyy rikollisuutta ja niinpä hän näkee koko kaupungin rosvojen, murhaajien ja muiden ilkikuristen valtaamana. Leffan ensimmäinen tunti tässä kaupungissa, ennen varsinaisen matkan alkua, on sekopäinen ja energisen sähäkkä, minkä lisäksi se on täynnä todella absurdia, parhaimmillaan hulvatonta huumoria. Se lupailee todellisesta elämysmatkasta, mutta valitettavasti matkan käynnistyessä leffasta alkaa pikkuhiljaa hiipua puhti.

Beau Is Afraid on ollut Ari Asterin intohimoprojekti jo pitkään ja hän olisikin halunnut käynnistää elokuvauransa tällä. Hän taisi kuitenkin tietää, ettei mikään studio antaisi hänelle heti tarvittavaa budjettia näin outoon rainaan, joten hän teki ensin pari helpommin lähestyttävää, mutta silti häiriintynyttä kauhuelokuvaa. Niiden kautta Aster sai A24-yhtiön heltymään ja antamaan hänelle käyttöönsä isomman budjetin kuin missään yhtiön aiemmassa leffassa. Aster on lähtenyt toteuttamaan mielenvikaista elokuvaansa juuri niin auteuristi kuin hän oli haaveillut ja täytyy sanoa, että olisi ollut hyvä, jos joku olisi silloin tällöin ollut paikalla sanomassa hänelle jyrkästi vastaan. Aivan mahtavasti starttaava Beau Is Afraid ei jaksa kantaa läpi kolmen tunnin kestoaan, vaan se käy puolen välin paikkeilla raskassoutuiseksi kokemukseksi. Elokuva on pullollaan loistavia ideoita, joita kuitenkin venytetään välillä niin pitkälle, että ne menettävät tehoaan. Aster puskee leffaan jatkuvasti uutta ja outoa, mikä muuttuu jossain kohtaa riehakkaaksi tikanheittelyksi. Osa tikoista osuu maalitauluun, osa osuu jopa suoraan napakymppiin, mutta osa tikoista lentää selkeästi ohi. Beau Is Afraid on epätasainen kokonaisuus, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö toista vastaavaa kuumehoureista seikkailua olisi vaikea löytää.

Aster yhdistelee elokuvassaan paljon eri lajityyppejä ja kolmetuntisen filmin varrella onkin mukana niin komediaa kuin seikkailua, jännitystä, toimintaa, romantiikkaa, seksiä, kauhua, animaatiota ja ties vaikka mitä. Kauhuosastolla Aster voisi panostaa enemmän, sillä mies on osoittanut lahjansa sillä saralla aiemmin. Elokuvassa on pari kohtausta, joissa Aster olisi voinut mennä huomattavasti pidemmälle kauhuelementtien kanssa. Teknisiltä ansioiltaan Beau Is Afraid on erittäin mainio, joskin siitä olisi voinut karsia varmaan puolenkin tunnin verran kamaa leikkaushuoneen lattialle. Kameratyöskentely on vaikuttavaa, lavasteet hienot ja Beaun saamat ruhjeet onnistuneen inhottavan näköiset. Äänimaailma on hyvin rakennettu Bobby Krlicin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Beau Is Afraid on oikein mainio surrealistinen seikkailu, joka tarjoaa joitain mahtavia huippujuttuja, mutta joka kompastelee liian pitkään kestoonsa. Elokuvan ensimmäinen tunti on aivan fantastinen ja likimain hulvaton absurdissa huumorintajussaan. Kuitenkin kun varsinainen matka käynnistyy, taso alkaa ailahdella. Mukana on paljon hyviä ideoita, jotka on venytetty liian pitkiksi tapahtumajaksoiksi. Leffasta loppuu puhti useasti, mutta välillä se onnistuu myös säväyttämään uudestaan. Ari Aster leikittelee vekkulimaisesti eri lajityypeillä, mutta hän olisi voinut panostaa enemmän kauhuelementteihin. Lisäksi hänen olisi pitänyt tiivistää leikkaustaan, sillä energisen sähäkästi käynnistyvä filmi ei jaksa kantaa kolmen tunnin kestoa. Joaquin Phoenix on loistava pääroolissa, tulkiten vaikuttavasti Beaun ahdistunutta mielenmaisemaa. Visuaalisesti filmi on komeaa katseltavaa. Beau Is Afraidissa olisi ainekset erinomaiseen kuumehoureiseen teokseen, mutta siinä on samanaikaisesti liikaa ja liian vähän, mikä muodostaa hieman epätasaisen kokonaisuuden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beau Is Afraid, 2023, A24, Access Entertainment, IPR.VC, Square Peg

Arvostelu: Midsommar - loputon yö (Midsommar - 2019)

MIDSOMMAR - LOPUTON YÖ

MIDSOMMAR

Ohjaus: Ari Aster
Pääosissa: Florence Pugh, Jack Reynor, Vilhelm Blomgren, William Jackson Harper, Will Poulter, Ellora Torchia, Archie Madekwe, Liv Mjönes, Isabelle Grill, Anna Åström ja Hampus Hallberg
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Midsommar - loputon yö on Ari Asterin uusi kauhuelokuva. Filmistä ilmoitettiin heti, kun Aster oli saanut julkaistua esikoiselokuvansa Hereditary - Pahan perinnön (Hereditary - 2018). Leffa oli lähtenyt liikkeelle siitä, kun Hereditaryn tuottanut A24-yhtiö pyysi Asteria tekemään heille Ruotsiin sijoittuvan kauhuleffan. Aluksi Aster epäröi, mutta keksi sitten itseään kiehtovan tavan lähestyä aihetta ja aloitti käsikirjoituksen työstön. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Midsommar - loputon yö saa ensi-iltansa. Itse olin heti innoissani, kun kuulin elokuvasta. Minä suorastaan rakastuin Hereditaryyn (se oli yksi ehdottomista suosikkielokuvistani viime vuodelta) ja kun sain tietää, että Asterilta oli tulossa uusi kauhuleffa heti seuraavana vuonna, en malttanut odottaa sen näkemistä. Innostustani lisäsi se, kun pääsin katsomaan filmin viikkoa ennen ensi-iltaa Night Visionsin järjestämään näytökseen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Nuori nainen Dani lähtee poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa Ruotsiin, Hälsinglandiin viettämään juhannusta kauniin ja rauhallisen luonnon keskellä. Siellä juhannustaiat saavat täysin uuden merkityksen...

Itselleni tuntematon nimi Florence Pugh nähdään leffan pääosassa Danina, joka yrittää toipua suuresta perhetragediasta. Läpi elokuvan Dani saa paniikkikohtauksia traumojensa vuoksi ja hahmon kokema ahdistus todella välittyy katsojaan asti. Pugh tekee hienoa työtä tuodessaan Danin kokemia tunteita esiin ja onnistuu usein vähäisin elein näyttämään paljon. Katsojan sympatiat ovat heti Danin puolella.
     Jack Reynor taas näyttelee Danin poikaystävää Christiania, joka ei saa katsojalta sympatiaa. Christian ei selvästi ole poikaystävänä kummoinen, sillä hän ei edes jaksa olla kunnolla tukena vaikeina aikoina. Varsinkin Ruotsissa hahmon huonot puolet nousevat esiin. Reynor on paikoitellen puinen osassaan, mutta parantaa huomattavasti, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Christianin kavereita ovat väitöskirjaansa työstävä Josh (William Jackson Harper), ruotsalaisia naisia innoissaan katsomaan lähtevä Mark (Will Poulter), sekä ruotsalainen Pelle (Vilhelm Blomgren). Josh kirjoittaa väitöskirjaansa eri maiden juhannuskulttuureista, minkä vuoksi hän on kiehtounut näkemään, kuinka Pellen suku juhlii. Pelle on mitä mukavin persoona, josta on vaikea olla pitämättä... vaikka juurikin hänen mukavuutensa viestii, että nyt on jossain jotain vialla. Mark taas tuo mukaan huumoria, vaikka onkin paikoitellen ärsyttävä tapaus, kun hän ei ymmärrä tai kunnioita Pellen suvun perinteitä. Kaikki kolme näyttelijää ovat mainioita valintoja rooleihinsa, vaikka lopulta vain Blomgren pääsee oikeasti vakuuttamaan taidoillaan.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ellora Torchia ja Archie Madekwe lontoolaisena pariskuntana, joka tulee myös viettämään juhannusta, sekä Hampus Hallberg, Liv Mjönes, Anna Åströn, Anders Beckman ja Isabelle Grill Pellen sukulaisina Ruotsissa.

Mistäköhän Midsommar - loputonta yötä lähtisi tosissaan purkamaan... Varmaankin siitä, että jos Hereditary - Pahan perintö ei uponnut, niin kannattaa jättää tämä leffa suosiolla väliin. Jos minun tavoin taas rakastit Hereditarya, tarjoaa Midsommar - loputon yö aikamoista herkkua. Siis huhhuh, kuinka hieno elokuva tämä onkaan! Vaikka olin innoissani, että ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Aster teki näin nopeasti uuden filmin, minua myös hieman jännitti, että mitä jos hän ei onnistuisikaan tällä kertaa ja jäisi yhden mestariteoksen ihmeeksi. Onneksi näin ei ole asian laita. Kyseessä ei ole ihan yhtä huikea elokuva kuin Hereditary, mutta ei tämä kovin kauas taakse jää. Läpi leffan olin vain täysin ällistynyt, kuinka mestarillisella otteella Aster tekee elokuviaan ja kuinka vahvan vision hän on onnistunut tuomaan valkokankaille. Aster on rakentanut jokaisen kohtauksen erittäin huolellisesti, enkä voinut olla ihailematta, kuinka hän tietää tasan tarkkaan mitä tekee jokaisella osa-alueella.

Kauhuelokuvaksi Midsommar - loputon yö on yllättävän kaunis teos. Leffassa on jotain todella mystistä ja lumoavaa. Se hypnotisoi katsojansa transsiin ensiminuuteista lähtien ja vetää sitten yhä vain syvemmälle sen hitaasti kieroutuvaan maailmaansa. Elokuvalla kestää kauan, ennen kuin siinä alkaa tosissaan tapahtumaan karmivia asioita, mutta kun niitä tuodaan mukaan, eivät ne säästele katsojaansa. Näytöksessäni oli ihmisiä, jotka joutuivat katsomaan pois valkokankaalta, sillä meno muuttuu muutamassa kohtaa kuvottavaksi. Joillekin rauhallisesti rakentuva alkupää saattaa tuntua tylsältä, mutta itse olin vain täysillä mukana kaiken aikaa. Yleisesti joillekin katsojille elokuva on varmasti kokonaisuudessaan pitkäveteinen, sillä leffa todella kulkee rauhassa eteenpäin, eikä sillä ole koskaan kiire mihinkään. Midsommar - loputtomalla yöllä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mutta itse en ottaisi siitä mitään pois tai tiivistäisi sitä, sillä Aster rytmittää filminsä aika lailla täydellisesti.

Vaikka mukana on kuvottavia ja todella epämiellyttäviä hetkiä, ei kyseessä kuitenkaan ole erityisen pelottava elokuva. Siinä, missä Hereditary - Pahan perintö oli hurjan painostava ja ahdistava filmi, mikä kasvatti katsojassa pahaa oloa, ei Midsommar - loputon yö pyri tekemään samaa. Lähinnä sen läpi vain kulkee ikävä tunne siitä, että tässä juhannusjuhlassa on jotain pahasti häiriintynyttä. Tunnelma rikkoutuu paikoitellen huumorilla, mitä on lisätty yllättävänkin paljon mukaan. Jotkut jutut ovat selvästi tarkoitettu hauskoiksi ja toisten aikana taas naurahtaa lähinnä hermostuneesti, sillä ruudulla tapahtuva on samaan aikaan huvittavaa ja karmivaa.

Midsommar - loputon yö ei todellakaan ole katselukokemus helpoimmasta päästä, etenkin kun kaiken lisäksi se on vielä jokseenkin monitulkintainen teos. Se ei ala erityisemmin selittelemään juhannusjuhlan... öh, erikoisempien puolten syvempää merkitystä, vaan se antaa lähinnä vinkkejä siellä täällä, joiden ansiosta katsojalle jää paljon pureskeltavaa lopputekstien alkaessa. Keskustelimmekin ystäväni kanssa leffan jälkeen vielä yli tunnin verran, mistä kaikessa leffassa onkaan kyse. Lisäksi elokuvan jälkeen tekee mieli tutkia erilaisia vanhoja kulttiperinteitä ja viedä niillä itseltään yöunet. Filmi käsittelee teemojaan erittäin hyvin ja kaikin puolin kyseessä on huikean vaikuttava kokemus, mikä nousee kevyesti tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon.

Enkä ole vielä edes puhunut mitään leffan teknisestä toteutuksesta! Se on nimittäin TÄYDELLISTÄ. Jos Midsommar - loputon yö ei kahmi palkintoja tai edes ehdokkuuksia kuvauksesta, niin minä kyllä suutun. Kyseessä on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä, minkä olen pitkään aikaan nähnyt. Jokainen kuva on taideteos. Jokaisen kuvan liike tai liikkumattomuus on tarkkaan mietitty ja mukana on ällistyttävän upeita otoksia. Ilmakuva ajavasta autosta, joka kääntyy ylösalaisin. Hitaasti liikkuvat kuvat, jotka paljastavat hitaasti jotain epämiellyttävää. Napakasti alkavat kuvat jostain kauhistuttavasta näystä. Todella tarkkaan sommitellut kuvat, missä käytetään etu- ja taka-alaa, sekä hahmoja nerokkaasti hyödyksi. Laajat kuvat kauniista metsämaisemista. En kestä! Täydellisyyttä! Ja nämä kuvat ovat vielä erinomaisesti leikattu yhteen. Monet pitkistä kohtauksista eivät sisällä kuin vain pari leikkausta, sillä Aster luottaa niin täysillä näyttelijöidensä lahjakkuuteen ja täydelliseen kameratyöskentelyyn. Jo pelkkä kuvaus ja leikkaus onnistuvat luomaan epämiellyttävää tunnelmaa. Monet elokuvantekijät voivat vain haaveilla, että osaisivat tehdä jotain näin vaikuttavaa. Lisäksi kuvissa ällistyttää myös niiden värimaailma. Harvemmin sanon mitään filmien värisuunnittelusta, mutta tässä sekin on todella tarkkaan mietitty. Kuten moni muukin asia elokuvassa, värit ovat todella kauniit, mutta samalla ne viestivät siitä, ettei kaikki ole hyvin. Myös lavasteet ovat todella vaikuttavat, kuten ovat ruotsalaisten asut ja eräät maskeeraukset. Mukaan on lisäksi istutettu kekseliäillä tavoilla efektejä, mitkä lisäävät filmin hypnoottisuutta. Äänimaailma taas luo mukaan ahdistavuutta niin ääniefekteillään kuin tarkkaan hyödynnetyillä musiikeillaan.

En voi oikein muuta sanoa kuin että Ari Aster on nero. Kun muut tekevät kulttikauhua, Aster tekee kauhua kulteista. On päivänselvää, että Aster on kiehtoutunut todella kummallisista asioista ja on mielenkiintoista nähdä, millaisia elokuvia hän saa niistä aikaan. Elokuvantekijänä Aster on ihan omaa luokkaansa ja uskoisin tämän jälkeen hänen nimensä nousevan entistäkin enemmän esille, kun otetaan puheeksi kauhuelokuvien esimerkkitekijöitä. Hän tekee erinomaista työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana - saa näyttelijöistä kaiken irti ja luo hienosti tunnelmaa monin eri tavoin. Tänä päivänä on todella rohkea veto tehdä tällaisia leffoja ja ihailen suuresti Asteria, että hän on päättänyt puskea visionsa läpi vaikka väkisin.

Yhteenveto: Midsommar - loputon yö on fantastisen erinomainen kauhuelokuva, mikä nousee vuoden parhaimpien leffojen joukkoon! Ohjaaja-käsikirjoittaja Ari Aster onnistuu toistamiseen häikäisemaan suurella lahjakkuudellaan ja mielettömillä tavoillaan tuoda hurjan visionsa esiin. Aster pitää lähes kahden ja puolen tunnin teosta mestarillisesti ja jopa hypnoottisesti kasassa, mikä tekee katselukokemuksesta äärimmäisen kiehtovan. Leffa ei koskaan kiirehdi, vaan se todella kulkee rauhassa eteenpäin ja Aster tietää tasan tarkkaan, missä kohtaa kannattaa pistää shokeerauksia kehiin. Mukana on yllättävänkin kuvottavaa materiaalia. Vastapainona on tosin yllättävän paljon huumoria. Erityisen pelottava elokuva ei ole, mutta se onnistuu tarjoamaan hyvin epämiellyttävää henkeä ja ahdistamaan oikeissa paikoissa. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä (etenkin Florence Pugh) ja teknisesti filmi on huikea taidonnäyte. Kuvaus on ilmiömäisen upeaa ja jokainen otos on tarkkaan mietitty ja täydellistetty. Nämä kuvat ovat leikattu yhteen rautaisella otteella ja värimaailmaankin on panostettu. Aster todella tietää, mitä tekee kaikilla osa-alueilla, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tekee. Tavallaan kuitenkin toivon, että hän kokeilisi pian jotain muutakin lajityyppiä, ettei hän jää vain kauhun pariin, mutta toisaalta tässä genressä hän on selvästi kuin kotonaan. Jos rakastit Hereditary - Pahan perintöä, on sinun pakko käydä katsomassa Midsommar - loputon yö. Jos taas inhosit Hereditarya, on tämä parempi jättää väliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midsommar, 2019, B-Reel Films, Parts and Labor

Arvostelu: Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018)

HEREDITARY - PAHAN PERINTÖ

HEREDITARY

Ohjaus: Ari Aster
Pääosissa: Toni Collette, Alex Wolff, Gabriel Byrne, Milly Shapiro ja Ann Dowd
Genre: kauhu, draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Hereditary, eli Suomessa lisänimellä Pahan perintö kulkeva kauhuelokuva on lyhytleffoja tehneen Ari Asterin ensimmäinen koko illan elokuva. Filmi sai ensi-iltansa tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla, missä se sai paljon ylistystä, minkä takia kiinnostuin leffasta. On aina erittäin kiehtovaa, jos kauhuelokuva saa kehuja sekä kriitikoilta että katsojilta (vaikka molempien puolelta löytyy niitäkin, jotka haukkuvat filmiä). Olin kuitenkin hieman varautunut mennessäni katsomaan Hereditarya, sillä kyseessä on A24-yhtiön kauhuleffa, mikä tarkoittaa, että luvassa on jotain hyvin tavallisesta poikkeavaa. Itselleni yhtiön leffat ovat nimittäin olleet joko loistavia hittejä (The Killing of a Sacred Deer - 2017) tai kamalia huteja (The VVitch: A New-England Folktale - 2015).

Annie Grahamin äidin kuollessa jokin alkaa vainoamaan Annieta, sekä tämän miestä ja lapsia.

Pääroolissa Annie Grahamina nähdään Toni Collette, joka tekee aivan mielettömän hienon roolisuorituksen. Annie joutuu kestämään elokuvan aikana ties mitä tunteita äärimmäisen voimakkaasti ja Collette onnistuu tuomaan ne esille täydellisesti. Hän on lämmin huolehtivana äitinä, sydäntäriipivä kokiessaan surun aiheuttaman tuskan, pelottava suuttumuksen noustessa pintaan, sekä hyvin uskottava ollessaan täysin kauhuissaan. Leffan teko on aivan varmasti ollut rankkaa Collettelle, mutta lopuksi vaativa työ palkitaan ja mielestäni hän tekee yhden tämän vuoden parhaista roolisuorituksista.
     Valitettavasti Colletten rinnalla hänen Steve-miestään näyttelevä Gabriel Byrne ei tee lähellekään yhtä vaikuttavaa työtä. Tämä taas johtuu lähinnä Byrnen hahmosta, joka ei paljoa tarjoa. Kauhuleffan perinteiden mukaisesti Annie on naisena se, joka joutuu kokemaan kaikenlaisia kummallisuuksia ja Steve on miehenä se, joka antaa naisen puheen tulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Steve ei usko mihinkään yliluonnolliseen hölynpölyyn, vaan kokee vaimonsa olevan vain stressaantunut äitinsä kuolemasta. Byrne tekee parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo jättää kylmäksi.
     Sen sijaan Annien ja Steven lapsia, Peter-teiniä ja Charlie-tyttöä esittävät Alex Wolff ja Milly Shapiro tekevät loistotyötä läpi leffan ja heidän hahmonsa ovat erittäin kiehtovat. Etenkin eriskummallinen Charlie-tyttö herättää heti katsojan huomion ollessaan lähinnä hiljaa ja piirtäessään kaikenlaisia asioita, mitä hän näkee ja rakentaessaan outoja leluja. Shapiro sopii osaansa täydellisesti, kuten sopii myös Wolff. Peter on jokseenkin huoleton nuorukainen, joka mieluummin polttaisi pilveä kavereidensa kanssa kuin istuisi koulunpenkillä. Outojen tapahtumien myötä hahmo alkaa kuitenkin muuttua ja useassa kohtaa Wolff päästää taitonsa valloilleen. Colletten tavoin aito, hysteerinen pelko oikein huokuu Wolff suorituksesta ja katsojana kokee menevänsä paniikkiin yhdessä hahmojen kanssa.

Jo ensimmäisen vartin aikana olin varma, että Hereditary - Pahan perintö jakaisi katsojat voimakkaasti kahtia. Toiset tulevat vihaamaan sitä, kuinka elokuva ei ole tuttua ja turvallista massakauhua, mitä 2000-luvulla on totuttu näkemään. Trailerit saavat filmin vaikuttamaan siltä kuin siinä tapahtuisi outoja asioita kuin Paranormal Activityssa (2007) tai mukana olisi samalla lailla demoni kuin Kirotussa (The Conjuring - 2013). Monet tulevat inhoamaan elokuvan hidasta tempoa, sekä sitä, ettei leffassa näytetä niin paljoa kuin monet varmasti toivovat. Toiset taas tulevat rakastamaan Hereditary - Pahan perintöä juuri siksi, ettei se ole sitä perinteisintä kauhua, mikä luottaa täysin äkillisiin böö-säikyttelyihin, vaan se vaatii katsojan keskittymistä ja ajattelua. Itse yhdyn vahvasti jälkimmäisiin. Hereditary - Pahan perintö on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Se pistää suuren osan tämän vuosituhannen kauhurainoista häpeään ja toivon todella, että leffa nousisi hitiksi, jotta tulevaisuudessa massakauhukin voisi olla fiksumpaa kuin jokin täysin typerä turhake. Tarkoitan nyt sinua Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018)!

Nykypäivänä tuntuu siltä, että monille kauhun ja pelottavuuden taso syntyy siitä, kuinka monta äkkisäikäytystä leffa sisältää; kuinka monta kertaa jostain ilmestyy äkillisesti jotain karmivaa. Omasta mielestäni todellinen kauhu syntyy parhaiten asioista, joita tapahtuu todellisessakin elämässä. Ne ovat pelottavia juttuja, koska ne voivat käydä kenelle tahansa. Esimerkiksi jonkun tai jonkin rakkaan, kuten perheenjäsenen menettäminen tai vakava onnettomuus voi olla pelottava asia. Mielisairauskin on pelottava ajatus. Vaikka Hereditary - Pahan perinnössä onkin mukana yliluonnollisuuksia, syntyy hahmojen pelkotila usein tällaisista asioista, joita kuka tahansa voisi kokea. Toki mukana on niitä äkkisäikäytyksiäkin, mutta ne on toteutettu paremmin kuin suurimmassa osassa kauhuleffoista. Yleensä säikäytykset toteutetaan niin, että hahmo päätyy jonnekin yksin ja äänet katoavat lähes kokonaan, jolloin esimerkiksi mörön ilmestyessä yllätystä tukeva kova ääni olisi vielä voimakkaampi. Ja kun kohtaus on ohi, tunnelma muuttuu mukavammaksi ja katsojan annetaan hengähtää ja huokaista helpotuksesta. Katsoja voi vaikka hieman naureskella omalle säikähdykselleen. Hereditary - Pahan perintö ei päästä katsojaansa näin helpolla. Sen lisäksi, että äkkisäikäytykset oikeasti tulevat yllätyksinä, niiden aiheuttama jännitys ei koskaan katoa. Seuraava kohtaus ei ole helpompi, vaan pelottava tunnelma pidetään alusta loppuun läsnä.

Elokuvaan luotu tunnelma on niin painostava, että lopputuloksena on yksi ahdistavimmista filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt. Hahmojen vahva reaktio tapahtumiin - kuinka he vähitellen alkavat muuttumaan "hulluiksi" piinan takia - on niin vahvasti toteutettu, että leffaa oli usein hyvin vaikea katsoa. Samalla se on äärimmäisen lumoava ja kiehtova, etenkin kun elokuva on täynnä pieniä vihjeitä siitä, mistä kaikki johtuu ja mitä leffassa tullaan näkemään. Tämän takia onkin tärkeää pysyä tarkkaavaisena, sillä jotkut loppupään jutut saattavat tulla täysin puskista, jos ei keskittynyt elokuvan alkupäähän. Pohjustus on erinomaista, enkä malta odottaa näkeväni Hereditary - Pahan perinnön uudestaan, jotta voin löytää siitä lisää pieniä tiedonmurusia. Kun nykypäivän kauhuleffat on yleensä tyhmennetty hyvinkin älyvapaiksi, jolloin kaikki informaatio täytyy selittää katsojille (tarkoitan yhä sinua Totuus vai tehtävä!), on mahtavaa nähdä kauhuelokuva, joka luottaa siihen, että katsoja osaa itse yhdistellä asioita päässään ja siten ymmärtämään leffasta kaiken.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan täydellinen elokuva, vaikka Hereditary - Pahan perintö nouseekin mestariteosten joukkoon. Joillekin leffan kesto tulee aivan varmasti olemaan ongelma. Filmillä on pituutta yli kaksi tuntia, mikä on paljon kauhuelokuvaksi. Tarina kulkee hyvin hidastempoisesti eteenpäin, mikä on varmasti ärsyttävää niille, jotka ovat tottuneet kauhupätkiin, joissa tapahtuu jotain ihan koko ajan (satuinko jo mainitsemaan Totuus vai tehtävän). Itseäni leffan rytmitys ei niinkään häirinnyt. Noin puolessa välissä pari kohtausta laahasivat hieman, mutta muuten rakastin sitä, kuinka elokuva käytti aikaansa rakentaakseen upeaa tunnelmaansa. Kesto on kuitenkin siinä mielessä isoin ongelmani filmin kanssa, että sen ihan viimeiset minuutit ovat liikaa. Mielestäni elokuvalle olisi parempi, jos se loppuisi joko aiemmin tai nopeammin, sillä finaali ampuu ihan pienesti yli kohteen. Tämän lisäksi mukana on yksi kuva, jonka olisin poistanut kokonaan, sillä se rikkoo tunnelman kökösti toteutetulla efektillään. Muuten elokuva käyttää efektejä hyvin maltillisesti, mutta yhdessä kuvassa tehosteen käyttö on niin tökeröä, että se muuttuu vain koomiseksi ja näin katkaisee kohtauksen painostavuuden.

Hölmön efektikuvan harmillisuutta lisää se, että sitä edeltävä kuva on ehdottomasti yksi filmin parhaista. Parhaimman kuvan valinta on vaikeaa, sillä elokuva on täynnä mitä upeimpia otoksia. Annie tekee työkseen todella tarkkoja pienoismalleja, joista yksi esittää heidän taloaan. Tätä on hyödynnetty hauskasti kuvauksessa ja useat laajat kuvat eri huoneista onkin rajattu aivan kuin kamera olisi katsoja, joka katselee nukketalon huoneita. Vielä hienompia ovat kuvat, joiden taustalle on piilotettu jotain karmivaa, mitä ei huomaa heti. Ja kun karmivuuden huomaa, sydän alkaa hakata, sillä tekniikka on niin mestarillista. Tästä voi kiittää ohjaaja Ari Asteria, joka esikoisteoksellaan osoittaa, että hän kuuluu kauhuelokuvien pariin. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt yhtä vaikuttavan esikoiselokuvan ja toivon, että hän työskentelee jo uuden projektin parissa. Aster ymmärtää, mikä on oikeasti pelottavaa, eikä onneksi säästele katsojaansa, vaan tarjoaa aidosti shokeeraavia hetkiä ja kuvia. Asterin käsikirjoitus on myös huikean kekseliäs, vaikka hän onkin hyödyntänyt tuttuja kliseita kauhuleffoista, kuten pelottavan ullakon. Hän ja leikkaajat Jennifer Lame ja Lucian Johnston ovat tehneet hyvää työtä leffan rytmityksessä. Pidin erittäin paljon leikkauksista, joissa kohtaus muuttuu äkillisesti päivästä yöksi tai toisinpäin yhden kuvan aikana. Lavasteet ja maskeeraukset ovat vaikuttavasti toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikeasti luotu aina perinteisistä kauhuäänistä Colin Stetsonin painostaviin musiikkeihin asti. Kyseessä on siis kaikin puolin elokuvallinen taidonnäyte.

Yhteenveto: Hereditary - Pahan perintö on ehdottomasti yksi ahdistavimmista ja painostavimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Elokuvan tunnelma on niin mestarillisesti rakennettu, ettei aika käy pitkäksi, vaikka leffa kulkeekin hyvin hitaalla temmolla eteenpäin. Ohjaaja Ari Aster selkeästi ymmärtää kauhua ja onnistuukin luomaan useita pelottavia ja jopa shokeeraavia hetkiä. Aster ei luota pelkkiin äkkisäikäytyksiin, vaan luo pelkoa monin eri tavoin, kuten aivan mielettömän hienolla kuvauksella ja karmivalla äänimaailmalla. Hän ei myöskään pidä katsojiaan tyhminä, jolloin leffa ei selitä kaikkea katsojille, vaan katsojan täytyy itse yhdistellä vihjeitä, joita on nerokkaasti ripoteltu läpi elokuvan. Käsikirjoitus on kliseistään huolimatta täynnä yllätyksiä, jotka imaisevat entistäkin voimakkaammin mukaan tarinaan. Myös näyttelijänsuoritukset ovat hienoja. Etenkin Toni Collette tekee huikean roolityön perheen äitinä, minkä lisäksi Alex Wolff todistaa lahjakkuutensa nuorena Peterinä ja Milly Shapiro on loistolöytö kummalliseksi Charlie-tytöksi. Vain Gabriel Byrne jättää hieman kylmäksi, mutta tämä johtuu lähinnä hänen hahmostaan. Muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta Hereditary - Pahan perintö on kauhun mestariteos ja toivon monien käyvän katsomassa sen, jotta massakauhu alkaisi muuttua hieman fiksummaksi. Jos siis haluat nähdä oikeasti hyvän kauhuelokuvan, sijoita rahasi tähän elokuvaan, sillä Hereditary - Pahan perintö pitää nähdä leffateatterissa isolta kankaalta, kunnon äänentoiston kera. Jos taas pidit Totuus vai tehtävästä, on tämä mitä luultavimmin mielestäsi vain tylsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hereditary, 2018, PalmStar Media, Windy Hill Pictures