Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: KUNINKAAN PALUU

THE LORD OF THE RINGS: THE RETURN OF THE KING

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Dominic Monaghan, Billy Boyd, Hugo Weaving, Liv Tyler, Cate Blanchett, Miranda Otto, David Wenham, Karl Urban, John Noble, Ian Holm, Brad Dourif, Christopher Lee ja Andy Serkis
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 3 tuntia 21 minuuttia / Extended Edition: 4 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuvat elokuvat Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002) olivat kriitikoiden ylistämiä suurmenestyksiä, joille suorastaan sateli palkintoja. Vaikka toisen osan ilmestyttyä suuri osa yleisöstä oli sitä mieltä, että ohjaaja Peter Jackson oli todella tehnyt kunniaa kirjoille ja kääntänyt ne huikeasti elokuvamuotoon, eikä ollut pelkkä yhden elokuvan ihme, ilmassa leijui silti epäily siitä, voisiko hän onnistua vielä kolmannen kerran? Kyllä vain voi. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu sai ensi-iltansa joulukuussa 2003 ja se voitti jälleen kriitikot ja fanit puolelleen, ja tuotti yli miljardi dollaria, mikä teki siitä siihen aikaan kaikkien aikojen toiseksi menestyneimmän elokuvan! Leffa sai käsittämättömän määrän palkintoehdokkuuksia, joista se voitti suurimman osan. Elokuva oli ehdolla esimerkiksi YHDESTÄTOISTA Oscar-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, puvustus, lavastus, leikkaus, musiikki, laulu, maskeeraus, erikoistehosteet ja äänitys) ja voitti niistä jokaisen, mikä teki siitä kolmannen elokuvan, joka on voittanut ennätykselliset 11 Oscar-palkintoa Ben-Hurin (1959) ja Titanicin (1997) lisäksi. Nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista ja koko Taru sormusten herrasta -trilogiaa pidetään usein kaikkien aikojen parhaimpana elokuvatrilogiana. Ja myös minä olen sitä mieltä! Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu saattaa jopa olla suosikkielokuvani! Olen nähnyt filmin tietty monen monta kertaa trilogian muiden osien kanssa ja viime vuonna päätin ensimmäistä kertaa elämässäni katsoa koko trilogian yhden päivän aikana. Vaikka päivä olikin mahtava, oli kokemus niin tunteikas, etten uskonut pystyväni siihen uudestaan. Noh, alle vuosi myöhemmin tein saman uudestaan ja päätin myös kirjoittaa leffoista arvostelut.

Frodo ja Sam ovat jo erittäin lähellä päämääräänsä, mutta heitä johdattava Klonkku on laatinut kauhistuttavan juonen saadakseen Sormuksen takaisin itselleen. Rohanissa taistelusta toipuva joukko saa tietää, että Sauron suunnittelee iskua Gondoriin, aikeenaan tuhota ihmiskunnan rippeet. Gandalf lähtee varoittamaan Gondorin väkeä, samalla kun kuningas Théoden, Aragorn, Legolas, Gimli ja Rohanin sotilaat lähtevät keräämään lisää miehitystä, valmistautuakseen ratkaisevaan sotaan Keski-Maan herruudesta.

Elijah Wood tuo mahtavasti esille Frodon kärsimyksen, sillä Sormuksen taakka alkaa muuttua ylitsepääsemättömän sietämättömäksi. Frodo alkaa olla kuoleman partaalla, hän ei enää muista vanhoja hyviä asioita Konnusta ja hän on muutenkin hukassa siitä, kuka hän edes on. Katsojana alkaa jopa epäillä kykeneekö hän sittenkään suorittamaan tehtävänsä? Frodon hidasta vaipumista pimeyteen on tuskallista katsoa ja Wood tekee parhaan roolityönsä tässä filmissä.
     Suunnilleen yhtä tuskallista on katsoa, kuinka lojaali Samvais Gamgi (Sean Astin) joutuu vain seuraamaan sivusta hänen ystävänsä kärsimystä. Sam on koko sarjan yrittänyt olla kannustava ja optimistinen, mutta tässä leffassa voi huomata, että hänenkin uskonsa tehtävän onnistumisesta alkaa hiipua. Siitä syystä Samin täytyykin entistä lujemmin kerätä urheuttaan, minkä ansiosta Astin pääsee todella loistamaan tässä elokuvassa. Woodin tavoin myös Astin vetää Kuninkaan paluussa parhaimman suorituksensa.
     Matkaa vain vaikeuttaa Andy Serkisin esittämä Klonkku, joka yrittää tietty kaikkensa saadakseen Sormuksen takaisin ja on alkanut huomata, kuinka helposti Frodo on manipuloitavissa. Sormus myrkyttää heidän molempien mieltä, jolloin Samin on yhä vaikeampi pitää Frodoa järjissään. Serkis on toistamiseen aivan mieletön Klonkkuna, kenties jopa parempi kuin Kahdessa tornissa. Hän todella uppoutuu hahmonsa vietäväksi ja hänen ilmeensä vaihtumiset pöhköstä karmivaan ovat todella pelottavia. Hahmo muuttuu yhä uhkaavammaksi ja ennalta-arvaamattomaksi, jolloin jokainen kohtaus hänen kanssaan on ahdistava. Klonkkua onnistutaan myös syventämään hienosti, sillä elokuvassa näytetään hänen tarinansa, mistä edellisissä osissa vain vihjailtiin.

Viggo Mortensenin esittämän Aragornin on oikeasti aika viimein kohdata oma kohtalonsa. Aragorn on trilogian aikana noussut hitaasti sankariksi ja Kaksi tornia -elokuvan Helmin Syvänteen taistelun aikana hän selvästi alkoi hyväksymään, että nyt hänen olisi aika nousta kuninkaaksi. Mortensen on tuttuun tapaansa erinomainen roolissaan ja häneen on saatu arvokkuutta, ilman että hänestä katoaa ensimmäisestä osasta tuttu samooja.
     Ian McKellenin näyttelemä Gandalf-velho pääsee kunnolla vauhtiin Gondorin taistelussa, komentaessaan joukkoja ja taistellessaan örkkejä vastaan. Hahmo ei kuitenkaan muutu pelkäksi toimintastaraksi, vaan hän on edelleen sama vanha velho, joka jakaa viisauksia oikeina hetkinä. McKellenkin tuntuu pistävän kaikkensa peliin ja on hienoa nähdä hänet johtamassa armeijaa.
     Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies) pääsevät jälleen ottamaan selvää, kumpi on parempi taistelussa. Hahmot tuovat taas hyvää huumoria mukaan muuten synkkään filmiin ja vaikka he kaiken aikaa kilpailevatkin, on päivänselvää, että heidän välille on muodostunut luja, käsin kosketeltavan todellinen ystävyys. Bloom ja Rhys-Davies ovat tietty aivan mahtavat osissaan.
     Hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd) eivät tällä kertaa pääse olemaan leffan komediakevennys, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä hahmoja hyödynnetään erinomaisesti elokuvan aikana. Hahmot on totuttu näkemään yhdessä, miksi onkin täydellistä, että tässä heidät erotetaan toisistaan ja he joutuvat selviämään yksin. Näin hahmoja onnistutaan syventämään ja he pääsevät loistamaan omilla tavoillaan, eivätkä vain kaksikkona. Merri ja Pippin pistetään myös todella ymmärtämään, kuinka koko maailman kohtalo on vaakalaudalla ja kun Sormuksen ritareiden aikana katsoja oletti, että heidän tehtävänsä olisi vain hauskuuttaa matkan ajan, on tämä sydäntäsärkevää. Monaghan ja Boyd pääsevät ensimmäistä kertaa tosissaan osoittamaan lahjakkuutensa ja Boyd jopa näyttää osaavansa laulaa!

Muutkin edellisistä osista tutut hahmot tekevät paluun. Arwen-haltian (Liv Tyler) täytyy tehdä suuria päätöksiä ja hänen isänsä, lordi Elrondin (Hugo Weaving) täytyy hyväksyä, ettei hän voi kontrolloida kaikkea. Leidi Galadriel (Cate Blanchett) taas on yhtä mystinen kuin ennenkin. Kuningas Théodenin (Bernard Hill) täytyy unohtaa oma uppiniskaisuutensa ja lähteä Gondorin apuun. Éowyn (Miranda Otto) ei todellakaan suostu jäämään kotiin, kun miehet taistelevat. Éomer (Karl Urban) lähtee sotaan, mutta hänen hahmonsa jää harmillisen vaisuksi. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin mitä mainiointa työtä ja etenkin Tyler, Otto ja Hill parantavat suorituksiaan.
     David Wenhamin Faramir-hahmo saa syvyyttä lisää, kun elokuvassa esitellään hänen ja kuolleen Boromirin isä, Gondorin käskynhaltija Denethor, jota näyttelee John Noble. Tai no, esitellään ja esitellään, hahmohan esiintyi jo Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvan pidennetyssä versiossa. Tässä hahmo esitellään kuitenkin kunnolla. Denethor ylistää Boromiria yli kaiken ja halveksuu Faramiria suunnattomasti - etenkin kun Faramir on yhä elossa, toisin kuin veljensä. Onkin todella surullista seurata, kuinka Faramir yrittää kaikkensa, jotta hän voisi todistaa isälleen olevansa tämän kunnioituksen arvoinen. Noblen suoritus on huikea, sillä hän saa luotua hahmostaan niin inhottavan ja vihattavan kuin vain voi.
     Ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti nähty musta ratsastaja, eli sormusaave, eli nazgûl Angmarin Noitakuningas (Lawrence Makoare) nostetaan tässä örkkiarmeijan johtajaksi. Hahmo on karmiva, etenkin uuden kypäränsä ja kähisevän äänensä kanssa. Makoare esittää myös toista örkkikomentajaa, todella rumaa ja epämuodostunutta sellaista. Ohjaaja Peter Jacksonin voi muuten bongata elokuvan pidennetystä versiosta merirosvona. Pidennetyssä versiossa esiintyvät myös Christopher Leen esittämä Saruman-velho ja Brad Dourifin näyttelemä Grima.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on jälleen synkempi, sekä mittaluokaltaan suurempi ja eeppisempi kuin sarjan edelliset elokuvat. Usein sanotaan, että "vähemmän on enemmän" ja "isompi ei tarkoita parempaa", mutta tässä tapauksessa eeppisyyden lisääminen johtaa parhaimpaan päätösosaan, mitä koskaan voisi toivoa. Jos kutsuin edellisiä osia täydellisiksi, niin Kuninkaan paluu on vieläkin täydellisempi, jos niin vain voi sanoa. Tämä elokuva on täynnä mitä huikeimpia kohtauksia, enkä tiedä mitään muuta filmiä, joka nostaisi ihoni kananlihalle niin usein kuin tämä. Leffassa kuullaan esimerkiksi kaksi elokuvahistorian vaikuttavimmista puheista ennen taistelua, minkä lisäksi itse taistelut ovat aivan häkellyttävän huikeita. Helmin Syvänteen taistelu oli jo eeppinen, mutta kokoluokaltaan se ei lopulta ole mitään verrattuna Gondorissa käytävään sotaan. Taistoa pohjustetaan elokuvan alusta alkaen, kasvattaen jännitystä, kunnes se lopulta purkautuu satojentuhansien örkkien marssiessa tuhoamaan ihmiskunnan viimeinenkin toivo.

Toivo on itse asiassa yksi elokuvan tärkeimmistä teemoista, mihin liittyy vahvasti sen vastakohta, epätoivo. Epätoivon tunne on todella vahvasti läsnä läpi leffan, kun kaikki alkavat menettämään toivonsa siitä, että Frodo jollain ihmeen kaupalla saisi Sormuksen tuhottua. Ihmiskuntaa ja muutenkin koko Keski-Maata kohtaava tuho tuntuu katsojassa asti, ja iloa on vaikea löytää mistään. Huumoria on hieman kyllä mukana, muttei samoissa määrin kuin aiemmin. Tämä ei todellakaan ole huono puoli, sillä tässä kohtaa liiallinen vitsailu vain rikkoisi karmaisevan tunnelman. Oikeina hetkinä elokuva kuitenkin tuo valoa esiin synkkien pilvien välistä. Gondorin hätäkokkojen sytytys ja niiden leviäminen vuorien halki Rohaniin asti on suuri toivon pilkahdus ja ai että, mitkä kylmät väreet se aiheuttaakaan! Kylmiä väreitä aiheuttaa myös tunneli, minne Klonkku johdattaa hobittikaksikkoa, mutta toisella, paljon inhottavammalla tavalla. Hyi hyi hyi, mitä siellä onkaan vastassa... Piinaava tunneli on erinomainen vastapaino Gondorissa käytävään sotaan. Molemmat ovat omilla tavoillaan jännittäviä, mutta kuitenkin niin erilaisia tapahtumia, ettei aika käy pitkäksi.

Kyseessä on jälleen kerran todella pitkä leffa. Jo pelkkä teatteriversio kestää 3 tuntia ja vartin, kun pidennetty versio kestää vielä tunnin kauemmin! Tylsistymistä ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Epätoivon tunne pitää katsojaa tiukassa otteessaan, minkä lisäksi tarina on niin isosti liikkeessä, että siinä tapahtuu jatkuvasti jotain kiehtovaa. Suurta sotaa on rytmitetty hienosti tarjoamalla hengähdystaukoja ja näyttämällä välillä, mitä muualla tapahtuu - unohtamatta kuitenkaan Gondorissa koettavaa tuskaa. Yksi suosikkikohtauksistani on ehdottomasti, kun Billy Boyd eli Pippin osoittaa laulutaitonsa ja samalla näytetään matkaa taisteluun. Tämä on aivan uskomaton kohtaus ja kun elokuva on täynnä yhtä vaikuttavia hetkiä, olisi rikos viedä tältä ainuttakaan pistettä pois. Loppuhuipennuksessa kaikki panokset pistetään pöydälle ja katsoja seuraa sydän pamppaillen, miten tarinassa lopulta käy. Jotkut ovat kritisoineet leffaa siitä, että se sisältäisi "liian monta loppua", mutta omasta mielestäni ei voisi olla täydellisempää tapaa päättää tätä sarjaa. Olisi todella outoa, jos filmi päättyisi täysin töksähtäen, kun on juuri katsonut useita tunteja tätä matkaa. Lisäksi eri loput vievät kaikki juonikuviot hienosti päätökseensä. Näin elokuva myös antaa katsojalle aikaa jättää hyvästit hahmoille, jotka ovat muodostuneet niin rakkaiksi sarjan aikana.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on visuaalisesti sarjan upein. Tehosteet ovat kestäneet aikaa erittäin hyvin. Jättimäiset sotakohtaukset on luotu huikeasti, entit kävelevät luontevammin, ja suuret olifantit ja Nazgûleiden ratsut ovat toteutettu hienosti. Klonkku on visuaalisesti täydellinen ja on hauskaa kuinka teknologian kehittymisen voi huomata tämän ja Kahden tornin Klonkun välillä, vaikka elokuvat ilmestyivät vuoden erolla toisistaan! Tunnelissa lymyilevä olento on karmiva luomus. Elokuva on kuvattu ja leikattu aivan täydellisesti. Gondorin taistelu pysyy hyvin kasassa, vaikka onkin pitkä ja siihen tuodaan jatkuvasti jotain uutta mukaan. Kun Rohanin hevosmiehet syöksyvät päin Mordorin armeijaa, niin kyllä menee iho kananlihalle! Lavasteet ovat myös aivan yhtä hienoja kuin ennenkin. Uusina paikkoina esitellään Gondor ja sormusaaveiden Minas Morgul, mitkä näkyivät todella lyhyesti Sormuksen ritareissa. Gondor on todella hienon näköinen, muttei tunnu kovin mukavalta paikalta asua, ollessaan pelkkää kivirakennelmaa. Minas Morgulia ympäröivä vihertävä valo tuo paikkaan mystisyyttä. Puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä täydellisiä kuin kahdessa edellisessä elokuvassa. Howard Shoren musiikki on kenties vieläkin huikeampaa kuin aiemmin ja se säestää mahtipontisesti massiivisia sotakohtauksia. Muutamia hienoimpia kohtia musiikillisesti ovat Minas Morgulin vihreän säteen ilmestyminen, tunneli ja loppuhuipennus. Shore todella ansaitsi Oscar-palkintonsa elokuvan musiikista.

Peter Jacksonin ohjaustyö on jälleen aivan mieletöntä. Hän todella todisti kykynsä näiden filmien kanssa, eikä kukaan muu olisi voinut tehdä Tolkienin kirjasarjalle oikeutta. Jacksonin rakkaus Tolkienin kirjoitusta kohtaan on niin käsittämättömän vahvasti läsnä, että se jo itsessään luo mukaan taianomaisuutta. Lisäksi filmin käsikirjoitus on myös erinomainen ja siinä liikutellaan palasia taas täydellisin tavoin. Itse asiassa tässä kohtaa täytyy yksinkertaisesti vain kehua yleisesti Jacksonin ja muiden panosta koko trilogiaan. Tämän hienompaa trilogiaa ei ole koskaan aiemmin tehty, eikä luultavasti tulla koskaan tekemään. Yksi isoimmista syistä tähän on, että elokuvat tehtiin samanaikaisesti. Ne kuvattiin suoraan putkeen ja jälkitöitä tehtiin päällekäin. Tämän vuoksi ne sulautuvat toisiinsa täydellisesti ja kun leffat katsoo saman päivän aikana, trilogia todella tuntuu yhdeltä pitkältä elokuvalta. Siis todella pitkältä. Muttei koskaan pitkästyttävältä. Niin hullua kuin se onkin, tämä leffasarja on tarkoitettu katsottavaksi kerralla. Yksittäisinä elokuvina ne eivät tietenkään toimi yhtä hyvin kuin kokonaisuutena. Elokuvat myös kuvastavat Tolkienin kirjoja täydellisesti siinä mielessä, että Tolkien halusi tehdä yhden kirjan, mutta erilaisista syistä hänen täytyi jakaa tarinansa kolmeen osaan. Sama kävi tavallaan myös elokuvien kanssa.

Trilogia on niin uskomattoman hyvin pistetty kasaan, ettei voi muuta kuin ihailla tekijöiden tarinankerronnan taitoja. Taru sormusten herrasta sisältää monen monta juonikuviota ja hahmokaarta, ja aika lailla jokainen niistä viedään päätökseensä Kuninkaan paluussa. Jokainen kerta, kun elokuva päättyy, itselleni jää todella outo olo. Elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä, kun ei enää matkaakaan Frodon ja kumppaneiden kanssa. Sarjaan jää niin vahvasti koukkuun, että siitä irti päästäminen on kauheaa - mikä tietty kuvastaa täydellisesti itse Sormuksen koukuttavuutta. Tämä on myös yksi syy, miksi Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on suosikkielokuvieni listalla toisella sijalla - sen katsominen on sellainen kokemus, mitä muut filmit eivät yksinkertaisesti onnistu tarjoamaan. Koko trilogia on tällainen kokemus, mutta kuten jo sanoin, Kuninkaan paluu tuntuu vielä täydellisemmältä kuin edeltäjänsä ja siksi se onkin selkeä suosikkini trilogiasta. Toisena tulee Sormuksen ritarit, joka on mitä parhain avausosa. Heikoimpana on Kaksi tornia, joka on kahden muun osan tavoin mestariteos, mutta se ei ole ihan yhtä huikea, sillä tavallaan se on "väliosa", jonka tehtävä on vain jatkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi ja loppua siihen, mistä tarinan päättävä Kuninkaan paluu alkaa. Mutta kuten jo totesin, yhdessä nämä kolme elokuvaa tukevat toisiaan mestarillisesti ja luovat elokuvahistoriaa järisyttäneen saagan, millaista ei välttämättä koskaan enää nähdä.

Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluusta on kahden edellisen elokuvan tapaan olemassa Extended Edition, joka on noin tunnin pidempi versio elokuvasta. Se sisältää pidennettyjä ja myös kokonaan uusia kohtauksia, kuten Sarumanin mukanaolon, Legolaksen ja Gimlin juomakisa ja Merrin tarjoutumisen Rohanin sotilaaksi. Sarumanin esiintymisen poistaminen teatteriversiosta sai ymmärrettävästi kritiikkiä niskaansa, joten on hienoa nähdä Lee vielä kolmannenkin kerran roolissaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on tuttuun tapaansa täydellinen. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää kolmen levyn verran lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 5: The War of the Ring ja siinä kerrotaan muutamassa dokumentissa kirjan muuntamista elokuvaksi. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 6: The Passing of an Age, jonka dokumenteissa käsitellään elokuvan tekoa ja jäähyväisiä sarjalle. Kolmas levy päättää Behind the Scenes -dokumentit, joita on jokaisen trilogian osan viisilevyisessä julkaisussa. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää juurikin Extended Editionin elokuvasta. Elokuva on kahdella levyllä ja puolessa välissä elokuvaa tulee tauko, jolloin levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.

Yhteenveto: Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on täydellinen päätös täydelliselle sarjalle. Olisin voinut ylistää näitä elokuvia loputtomiin, mutta näiden arvostelujen kirjoittaminen on kestänyt lähes yhtä kauan kuin itse elokuvien katsominen ja jossain kohtaa on viisainta pitää asiat lyhyinä ...ainakin jokseenkin lyhyinä. Kuninkaan paluu ei tunnu neljän tunnin elokuvalta, eikä sarjan katsominen kerralla putkeen ole todellisuudessa niin ylitsepääsemätön haaste, kuin miltä se kuulostaa. Yhteensä Extended Edition -versioina trilogia kestää noin 12 tuntia, eli siten saa helposti koko päivän kulumaan. Kyllä, olen niin nörtti, että katsoin trilogian läpi oma Valtasormus kaulassani ja pidän sitä myös nyt kirjoittaessani arvosteluja. Kuuntelin myös soundtrackit läpi pysyäkseni täysin tunnelmassa mukana. Aion jossain kohtaa käydä läpi Hobitti -trilogiankin (The Hobbit - 2012-2014), mutta siihen saattaa mennä aikaa. Yhden vuoden sisään Taru sormusten herrasta -trilogian katsominen kahdesti kerralla on loppujen lopuksi ihan tarpeeksi Keski-Maata vähäksi aikaa. Kiitos Peter Jackson ja kaikki muut, jotka olivat mukana tekemässä näitä elokuvia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 22.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com
The Lord of the Rings: The Return of the King, 2003, New Line Productions Inc

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (The Lord of the Rings: The Two Towers - 2002)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: KAKSI TORNIA

THE LORD OF THE RINGS: THE TWO TOWERS

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, John Rhys-Davies, Orlando Bloom, Bernard Hill, Liv Tyler, Christopher Lee, Billy Boyd, Dominic Monaghan, Hugo Weaving, Miranda Otto, David Wenham, Brad Dourif, Karl Urban ja Andy Serkis
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 59 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 12 / Extended Edition: 16

J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiakirjasarjaan (The Lord of the Rings - 1954-1955) perustuva elokuva Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) oli Oscar-palkittu suurmenestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tekijät olivat itse asiassa pelanneet varman päälle ja kuvanneet koko elokuvatrilogian kerralla! Jos ensimmäinen osa olisi siis ollut haukuttu floppi, olisivat tekijät olleet isossa pulassa. Jatko-osa vaati enemmän efektejä kuin ensimmäinen osa ja jos Sormuksen ritarit olisi ollut taloudellinen pettymys, olisi budjetista pitänyt luultavasti leikata. Näin ei onneksi käynyt ja tekijät pystyivät huojentuneena viimeistelemään jatko-osan ja julkaisemaan sen. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia sai ensi-iltansa joulukuussa 2002 ja se oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, tuottaen lähes miljardi dollaria! Kriitikot ylistivät tätäkin elokuvaa ja se sai mm. 6 Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti 2 (parhaat ääni- ja erikoistehosteet) ja 9 BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti myös 2 (parhaat erikoistehosteet ja paras puvustus). Edellisen osan tavoin myös Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ja fantasiagenren merkkiteoksena. Itselläni ei ole tämänkään leffan kanssa muistikuvaa siitä, milloin näin sen ensimmäisen kerran, mutta olin nähnyt koko trilogian jo ennen kuin aloitin koulun ja olen nähnyt leffat sen jälkeen moneen otteeseen uudestaan. Viime kesänä päätin katsoa koko trilogian yhden päivän aikana ja vaikka ajattelin sen jäävän ainoaksi kerraksi, kun teen niin, huomasin tänäkin vuonna tekeväni saman uudestaan. Toisaalta voisiko päivää paremminkaan viettää?

Sormuksen saattue on hajonnut. Hobitit Frodo ja Sam jatkaavat matkaansa kohti Mordoria, tuhotakseen Valtasormuksen ja heitä varjostaa häijy Klonkku-olento. Aragorn, Legolas ja Gimli jahtaavat uruk-hai -armeijaa, joka vie Merriä ja Pippiniä kohti Rautapihaa. Matkallaan kolmikko kohtaa vanhan ystävänsä, joka vie heidät Rohaniin, jonka kuninkaan mielen Saruman-velho on myrkyttänyt. Sarumanin aikeina on tuhota koko ihmisten maailma.

Elijah Wood jatkaa erittäin hyvin Frodo Reppulin roolissa. Hahmolle alkaa vähitellen käymään raskaaksi Sormuksen aiheuttama taakka ja hänen mielialansa vaihtelee nopeasti. On kiinnostavaa nähdä, miten arvaamattomaksi Frodon käytös voi mennä. Hän alkaa olla täysin hukassa ja toivoo entistäkin enemmän, ettei olisi joutunut lähtemään matkalle. Onneksi Frodon tukena on yhä Samvais Gamgi, jota esittää edelleen Sean Astin. Astin tuo hahmossaan esille uusia puolia ja hahmon täytyy todella kerätä rohkeutensa. Frodon ja Samin ystävyyttä syvennetään hienosti läpi elokuvan.
     Viggo Mortensenin näyttelemällä Aragornilla alkaa huoli painaa koskien hänen rakastaan Arwen-haltiaa (Liv Tyler). Aragorn yrittää yhä taistella kohtaloaan vastaan, mutta ympärillä olevat tapahtumat pakottavat häntä nousemaan yhä isommin johtoasemaan. Mortensen suoriutuu roolistaan yhtä hyvin kuin edellisessäkin elokuvassa - itse asiassa kenties jopa paremmin.
     Orlando Bloomin esittämän Legolas-haltian ja John Rhys-Daviesin esittämän Gimli-kääpiön kisailut taisteluiden tuoksinnassa tuovat huumoria mukaan elokuvaan. Hahmoilla on muitakin kohtauksia, jotka tuovat kevennystä muuten synkkään filmiin. Vaikka kääpiöt ja haltiat ovat vannoutuneita vihamiehiä, alkaa kaksikon välille muodostua lujaa ystävyyttä. Aragorn, Gimli ja Legolas ovat mahtava kolmikko, joiden seikkailua on kiehtovaa seurata.

Vaikka Legolas ja Gimli tuovat hauskuutta mukaan, ovat sarjan koomikot edelleen hobittikaverukset Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd). Hahmot ovat kuitenkin joutuneet aikamoiseen pinteeseen, jolloin huumoria on aika vaikea löytää kuoleman tuijottaessa suoraan silmiin. Merristä ja Pippinistäkin löydetään uusia puolia, kun hahmoista tehdään välillä vakavampia, jolloin he eivät ole pelkästään sarjan narrit. Kaksikon väliset keskustelut ovat vielä parempia kuin edellisessä osassa ja Boyd ja Monaghan ovat loistavat rooleissaan!
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tuttavuudet, paha Saruman-velho (fantastinen Christopher Lee), haltialordi Elrond (Hugo Weaving) ja tämän tytär Arwen. Liv Tyler tuo entistä paremmin herkkyyttä esille Arwenissa, kun taas Weaving osoittaa arvokkuuttaan tämän isän roolissa. Lee on entistäkin hurjempi Sarumanina ja hahmo luo hienosti uhkaa koko ihmiskunnalle uruk-hai-armeijallaan.
     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Rohanin ihmishahmoja, kuten Bernard Hillin näyttelemä kuningas Théoden, Karl Urbanin esittämä Rohanin ratsastajien johtaja Éomer, tämän sisko Éowyn (Miranda Otto) ja luihu Grima Kärmekieli (Brad Dourif). Uudet hahmot ovat mainioita ja kiehtovia. Inhottava Grima pitää kuningas Théodenia kierossa otteessaan, eikä edes mahtava ja kuninkaalleen uskollinen taistelija Éomer voi tilanteelle mitään. Éowyn taas on kiinnostava hahmo, sillä hän ei suostu jäämään vain hoitamaan lapsia, kun miehet sotivat, vaan hän yrittää keksiä keinon päästä taistoon mukaan. Otto on oivallinen valinta Éowyniksi, kuten on myös Urban hänen veljekseen. Dourif sopii täydellisesti limanuljaska-Grimaksi ja Hillistä löytyy oikeaa ylhäisyyttä kuninkaaksi.

Uutuushahmoja ovat myös Boromirin veli Faramir (David Wenham) ja Puuparta, joka on Fangornin metsissä elävä (kirjaimellisesti elävä) puu, eli entti. Puupartaa ääninäyttelee Gimlin näyttelijä John Rhys-Davies. Hahmo puhuu hitaasti ja päästelee välillä outoja äännähdyksiä, joita on hauska kuunnella. Puuparta ei ole mikään paras runojen kertoja, mutta muuten hän on kiinnostava olento. Faramir jää tässä elokuvassa vielä aika paljonkin sivuun, mutta hänen hahmonsa esittely on toimiva ja Wenham on hyvä osassaan.
     Ehdottomasti elokuvan paras uutuus on Andy Serkisin esittämä Klonkku. Lasken hahmon nyt uutuudeksi, sillä Sormuksen ritareissa Klonkkua ei nähty lähes ollenkaan. Kyseessä on ehdoton suosikkihahmoni Taru sormusten herrasta -trilogiasta - hahmo on aivan mieletön! Sormus on kiduttanut Klonkkua vuosisatoja ja hänen mielensä on jakautunut kahtia. Klonkku on Sormuksen luoma ilkikurinen ja häijy persoona, kun taas Sméagol on se, joka hahmo oli ennen Sormuksen löytymistä. Nämä kaksi persoonaa nousevat vuorotellen esiin ja välillä hahmo jopa keskustelee itsensä kanssa! Ensimmäinen kohtaus, jossa hahmo tosissaan käy keskustelua itsekseen, on yksi koko elokuvasarjan parhaista. Se myös todella osoittaa Serkisin uskomattoman lahjakkuuden. Andy Serkis ei nimittäin vain ääninäytellyt hahmoa, vaan hän myös esitti Klonkun eleet ja ilmeet! Nämä liikkeet kuvattiin ja niiden pohjalta animaattorit loivat digitaalisen Klonkun. Serkis antaa tosissaan kaikkensa roolin eteen. Hän vääntäytyy ihan friikkeihin asentoihin ja onnistuu olemaan sekä karmiva että hupaisa. Ja hänen äänensä! Serkisin ääni Klonkulle on ihan ymmärrettävästi jäänyt elämään ihmisten mieliin ja elokuvahistoriaan. Täydellinen suoritus! Serkis olisi ehdottomasti ansainnut Oscar-palkinnon parhaasta miessivuosasta!

Elokuva jatkaa lähes suoraan siitä, mihin Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit päättyi, eikä siinä pahemmin selitellä aiempia tapahtumia, joten edellinen osa täytyy olla katsottuna. Leffa nappaa näin välittömästi mukaansa, eikä katsoja malta odottaa, millaisiin seikkailuihin ja vaaroihin hahmot tällä kertaa päätyvät. Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia on selvää jatkumoa kaikin puolin, mutta samalla se tuntuu myös hieman erilaiselta. Edellinen osa seurasi sormuksen saattuetta ryhmänä, mutta nyt kun porukka on hajalla, leffa keskittyy useampaan eri juonikuvioon. Lisäksi kyseessä on synkempi elokuva kuin edeltäjänsä. Seikkailun tuntu on mukana yhä, mutta ilmapiiri muuttuu tummemmaksi ja valo alkaa hiipua. Elokuvaan on saatu erinomaisen uhkaava ilmapiiri, sodan ja tuhon lähestyessä. Ja sodasta puheenollen, Sormuksen ritareiden taistelut Moriassa ja Parth Galenilla eivät ole mitään verrattuna tämän leffan Helmin Syvänteen taistelun mittaluokkaan. Elokuvan suuri taisto ihmisten ja uruk-hai-armeijan välillä on uskomattoman hienosti toteutettu. Siitä löytyy tietysti useita eeppisiä ja kylmiä väreitä nostattavia hetkiä, minkä lisäksi siinä tapahtuu vähän väliä jotain uutta, jolloin aika ei käy pitkäksi. Legolas ja Gimli tuovat myös kevennystä mukaan, jottei sota ole täysin ilotonta. Taistelusta voi muuten bongata ohjaaja Peter Jacksonin heittämässä keihään! Helmin syvänteen taistoa myös pohjustetaan pitkään, jotta katsojan tunnelma saadaan nostatettua korkealle. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun ennen taistelua sotilaat alkavat valmistautua ja myös lapset joutuvat tarttumaan aseisiin. Elokuvassa on pari muutakin hienoa taistelua, mutta Helmin Syvänteen sota on ehdottomasti paras.

Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia ei kuitenkaan ole pelkkää mäiskettä, vaan mukaan mahtuu paljon muutakin. Aina välillä siirrytään näyttämään, mitä hobiteille kuuluu. Frodo ja Sam joutuvat kohtaamaan omat ongelmansa, eikä heillä ole muita enää tukenaan kuin toisensa. Merri ja Pippinkin joutuvat erilaisiin vaaroihin ja alkavat ymmärtämään paremmin maailmanmenoa. Erilaiset ystävyydet luovat mukaan syvyyttä ja muutamassa kohtaa aitoa koskettavuutta. Klonkun kohtaukset ovat aivan huippuja ja ne tarjoavat monia erilaisia tunteita. Elokuva tekee myös taidokkaasti sen, mitä mielestäni jokaisen jatko-osan pitäisi tehdä: laajentaa sarjan maailmaa. Kaksi tornia esittelee useita uusia puolia Keski-Maasta, minkä mahdollistaa juuri se, että hahmot ovat tällä kertaa erillään. Omasta mielestäni kyseessä ei ole ihan yhtä hyvä elokuva kuin Sormuksen ritarit, mutta tämäkin Taru sormusten herrasta -leffa ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista jatko-osista ikinä!

Elokuvan tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Ainoa ongelma on oikeastaan taustakangastehoste kävelevän Puuparran takana. Tausta ei tunnu kuvissa kuuluvan yhteen liikkuvan hahmon kanssa. Muuten elokuva on visuaalisesti todella näyttävä. Varsinkin suuret massakohtaukset ja taistelut ovat erittäin upeita. Nazgûlien lentoliskoratsut ovat hienosti toteutettuja. Kalmansoiden vihreät aaveet ovat oikeasti karmivia, kuten myös örkkien hukkaratsut. Ja kuten jo aiemmin sanoin, Klonkku on täydellisesti toteutettu. Hahmosta on saatu niin todentuntuinen, että välillä jopa unohtaa sen olevan pääosin tietokoneella tehty! Hobittien ja kääpiöiden pituusero verrattuna ihmisiin on jälleen hyvin toteutettu. Välillä tosin voi huomata Gimlistä, ettei ruudulla ole John Rhys-Davies, vaan joku lyhyempi kaveri Gimli-naamio kasvoillaan. Elokuva on kuvattu mestarillisesti, kuten myös leikattu. Ensimmäisen osan "kököt" hidastuskuvat ovat poissa ja tässä elokuvassa käytetyt hidastukset ovat hyviä ja toimivia. Koko elokuvan ehkä jopa hienoin kuva on, kun näytetään koko uruk-hai-armeija Rautapihalla, Sarumanin pitäessä puhetta. Äänitehosteista on pakko sanoa, että Nazgûlien päästämät äänet ja Sormukseen keskittyvä ulina ovat huikeita. Elokuvan musiikki, josta vastaa edelleen Howard Shore, on yhtä loistavaa kuin edellisessäkin. Parhaimpana uutuutena musiikillisesti on Rohanissa kuultava teema, joka on hieman jopa surullinen, mutta siinä on silti mukana toimintaa. Elokuvassa on myös muutama laulu, kuten Klonkun hoilotus, hänen hakatessaan kalaa kiveä vasten, jolle nauran aina.

Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat myös yhtä taidokasta kuin edellisessä. Uusina paikkoina nähdään Fangornin metsä, Kalmansuot, Mordorin Musta Portti, Edoras, Helmin Syvänne, ja Gondorin ja Mordorin välissä oleva Osgiliathin linnoitus. Jokainen paikka on jälleen hyvin erilainen ja ne viestivät taas Keski-Maan kulttuurieroista laajentaen sarjan maailmaa. Pienoismallit ovat yhtä huikeita kuin edellisessä elokuvassa. Puvustuksen osalta elokuvassa nähdään enemmän sota-asuja kuin edellisessä ja maskeeraajilla on ollut enemmän hommaa lukuisien örkkien ja monien taisteluhaavojen kanssa. Käsikirjoitus on erinomaisesti rakennettu - kenties jopa paremmin kuin edellisessä osassa, sillä tällä kertaa tarina keskittyy useampaan juonikuvioon, eikä seuraa vain yhtä joukkoa. Ja jälleen on pakko nostaa hattua Peter Jacksonin huikeille kyvyille pitää tällaista megapakettia kasassa näin täydellisesti. Etenkin suurten taistelukohtausten aikana Jackson vakuuttaa kysyillään.

Elokuvasta on Extended Edition, eli vajaan tunnin pidempi versio, jossa on pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, kuten Samin ja Frodon kapuaminen vuorilla haltiaköyden avulla, puun hyökkääminen Merrin ja Pippinin kimppuun, Théodenin pojan hautajaiset ja Osgiliathin valtaamisen juhlistaminen, jossa esiintyvät Boromir, Faramir ja heidän isänsä Denethor, joka tulee teatteriversioissa mukaan vasta trilogian päätösosassa, Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003). Katson trilogiasta aina juuri nämä pidennetyt versiot.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietenkin aivan huikea, vaikka se valitettavasti myös samalla paljastaa muutamat aikaa nähneet green screen -tehosteet. Kuten edellisen elokuvan viisilevyisessä Blu-ray -julkaisussa, myös tässä on kolme levyä lisämateriaalia. Ensimmäinen levy on nimeltään The Appendices Part 3: The Journey Continues..., joka sisältää dokumentteja elokuvan suunnittelusta. Toinen levy on nimeltään The Appendices Part 4: The Battle for Middle-Earth Begins, jossa on monta dokumenttia koskien elokuvan tekoa. Kolmas levy The Two Towers Behind the Scenes jatkaa edellisen elokuvan dokumenttia. Viisilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää vain Extended Edition -version elokuvasta, joka on jaettu kahdelle levylle. Puolessa välissä elokuvaa levy täytyy vaihtaa. Lisämateriaalit ovat DVD-levyillä.

Yhteenveto: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia ei ole ihan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, mutta on se silti täydellinen filmi ja yksi hienoimmista elokuvista maailmassa! Elokuva nappaa katsojan heti mukaansa jatkamalla suoraan siitä, mihin Sormuksen ritarit päättyi, eikä koskaan päästä irti. Kyseessä on vakavampi filmi kuin edeltäjänsä, mutta samaa seikkailuhenkeä löytyy silti. Filmi muuttuu sotaisampaan suuntaan ja Helmin Syvänteen taistelu on upeaa katseltavaa. Tarina on rakennettu eri tavalla kuin edellinen osa, elokuvan keskittyessä useampaan juonikuvioon. Rytmitys on jälleen täydellistä ja kaikki tapahtumat kiehtovat samalla lailla. Hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat mahtavia, niin vanhat tutut kuin uudetkin henkilöt. Vaikka mukana on useita erinomaisesti kirjoitettuja hahmokaaria, elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Klonkku, joka on uskomattoman hyvin luotu Andy Serkisin huikean roolisuorituksen ja taidokkaiden animaattoreiden ansiosta. Elokuva on muutenkin visuaalisesti häikäisevä efektiensä, lavasteidensa ja kuvauksensa ansiosta. Jos pidit sarjan edellisestä osasta, pidät varmasti myös tästä. Suosittelen Taru sormusten herrasta: Kahta tornia ehdottomasti jokaiselle - kunhan ensimmäinen osa on nähty!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.alienationmentale.wordpress.com
The Lord of the Rings: The Two Towers, 2002, New Line Productions Inc

Arvostelu: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001)

TARU SORMUSTEN HERRASTA: SORMUKSEN RITARIT

THE LORD OF THE RINGS: THE FELLOWSHIP OF THE RING

Ohjaus: Peter Jackson

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Cate Blanchett, John Rhys-Davies, Billy Boyd, Dominic Monaghan, Orlando Bloom, Liv Tyler, Christopher Lee, Hugo Weaving, Sean Bean, Ian Holm ja Andy Serkis

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia - Extended Edition: 3 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 12 - Extended Edition: 16

"One Ring to rule them all."

The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, eli suomalaisittain Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit perustuu J. R. R. Tolkienin fantasiakirjaan Sormuksen ritarit (The Fellowship of the Ring) vuodelta 1954 ja se on Taru sormusten herrasta -trilogian (2001-2003) ensimmäinen osa. Tolkienin kirjan pohjalta oli jo vuonna 1978 tehty animaatioelokuva Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings), sekä vuonna 1980 TV-leffa The Return of the King. Nuori ohjaaja Peter Jackson ihastui 1978 leffaan ja sen jälkeen suorastaan rakastui Tolkienin kirjaan ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. 1990-luvulla hän alkoi tosissaan suunnittelemaan filmiä ja keräsi tekijöitä ympärilleen auttamaan. Aluksi he suunnittelivat tekevänsä kaksi elokuvaa Tolkienin trilogian pohjalta, mutta heille tuotti vaikeuksia myydä idea yhtiöille. Jotkut olisivat suostuneet, mutta vain yhteen elokuvaan. Lopulta he saivat New Line Cineman kiinnostumaan projektista ja yhtiö ehdotti, että Jackson tekisi suoraan kolme elokuvaa, sillä kirjojakin on kolme. Niin työstäminen lähti tosissaan liikkeelle ja pitkien valmistelujen jälkeen kuvaukset alkoivat lokakuussa 1999. Tekijät kuvasivat kaikki kolme leffaa kerralla, mikä on ensimmäinen kerta elokuvahistoriassa! Lopulta Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit sai ensi-iltansa joulukuussa 2001 ja se oli jättimäinen menestys, mitä kriitikot ylistivät maasta taivaisiin. Elokuva sai useita palkintoja, mm. neljä Oscar-palkintoa kolmestatoista ehdokkuudestaan! Nykypäivänä leffaa ja sen jatko-osia pidetään fantasiagenren merkkiteoksina ja moderneina klassikkoina. Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, milloin näin Sormuksen ritarit ensimmäistä kertaa, mutta tiedän, että olin yhä päiväkodissa. Olen nähnyt elokuvan monen monta kertaa elämäni aikana ja rakastun siihen joka kerta yhä vain enemmän. Viime kesänä menin jopa niin pitkälle, että katsoin koko trilogian yhden päivän aikana! Mutta vaikka kuinka rakastankin sarjaa, tulin siihen tulokseen, että tämä on liian iso urakka kerralla, enkä tekisi sitä enää uudestaan. Toisin kuitenkin kävi ja alle vuosi myöhemmin huomasin tekeväni saman uudelleen...

Hobitti Frodo Reppuli saa tietää, että hänen perimänsä sormus on Pimeyden Ruhtinaan Sauronin Valtasormus, jolla Sauron piti aiemmin Keskimaata rautaisessa otteessaan. Frodon täytyy lähteä epätoivoiselle matkalle kohti Mordoria, jonka Tuomiovuoressa Sormus on ainoastaan mahdollista tuhota. Mukaan vaaralliselle matkalle Frodo saa kolme muuta hobittia; Samin, Merrin ja Pippinin, sekä viisaan velho Gandalfin, mystisen konkari Aragornin, haltia Legolasin, kääpiö Gimlin ja urhoollisen Boromirin.

Pääosaan hobitti Frodo Reppuliksi on valittu taidokas Elijah Wood, joka sopii rooliin niin ulkonäkönsä kuin olemuksensa puolesta. Frodo on hyvin epävarma persoona ja aluksi suurelle tehtävälle lähteminen tuottaa hänelle suuria vaikeuksia. Hahmon täytyykin filmin aikana kerätä rohkeutensa, minkä seuraaminen on erittäin kiehtovaa. Frodo tietää, että vain hän pystyy kantamaan Sormuksen Mordoriin ja hänen päättäväisyytensä alkaa pikkuhiljaa voittamaan epävarmuuden.
     Frodon mukaan lähtevät hobittikaverukset - paitsi hetkinen, täytyypä nopeasti selittää, mikä on hobitti! Hobitit ovat lyhyitä, noin puolet tavallisen ihmisen koosta olevia heppuja, jotka rakastavat rauhaa, luontoa, olutta ja jotka eivät ikinä käytä kenkiä. Leffan aikana käykin useasti sääliksi hobittiparkoja, jotka joutuvat matkaamaan paljain jaloin läpi lumisten vuorien, terävien kallioiden ja limaisten soiden. Mutta tosiaan, hobittikaverukset ovat puutarhuri Sam Gamgi (Sean Astin) ja keppostelevat Merri (Dominic Monaghan) ja Pippin (Billy Boyd). Merri ja Pippin tuovat mukavaa huumoria mukaan elokuvaan ja keventävät oikeissa kohdissa tunnelmaa, ettei se äidy liian synkäksi. Kaksikko on aivan mahtava ja niin on myös Frodon läheinen ja lojaali ystävä Sam. Hahmo jää välillä taka-alalle, mutta Astinin erinomainen roolisuoritus nostaa häntä paremmin näkyville.

Ian McKellen on paras mahdollinen valinta vanhaksi viisaaksi Gandalf Harmaa -velhoksi, joka rohkaisee Frodon matkalleen. Kyseessä on juurikin täydellinen kuvaus satoja vuosia eläneestä velhosta. Gandalf on salaperäinen ja hänestä löytyy monia puolia, joita hän ei näytä vielä tässä kunnolla. Hahmosta löytyy huvittavuuttakin, jolloin hän ei ole pelkästään kaikkitietävä. Tarpeen tullen hän myös osoittaa olevansa oiva taistelija.
     Tarinan ihmishahmoja ovat Viggo Mortensenin esittämä Aragorn ja Sean Beanin näyttelemä Boromir. Hahmot ovat hyvin erilaiset, Aragornin ollessa rääsyihin pukeutunut samooja ja Boromirin ollessa ylhäisestä suvusta. Silti heitä yhdistää voimakkaasti jokin. Aragorn on moniulotteinen ja erittäin mielenkiintoinen hahmo, josta odottaa välittömästi nousevan suuri sankari. Boromir taas käy välillä vähän ärsyttäväksi negatiivisuutensa kanssa, mutta hänkin on kiinnostava, etenkin kun Sormuksen läsnäolo alkaa vaikuttamaan häneen. Mortensen on erinomainen Aragornina ja Bean on myös todella mainio roolissaan. Mielestäni Bean ei ole yleensä kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta tässä hän pistää parastaan. Aragorniksi oli alunperin roolitettu Stuart Townsend, mutta kuvausten alussa tekijät tajusivat hänen olevan liian nuori rooliin ja hänet vaihdettiin viime hetkellä Mortenseniin. Järkevä päätös.
     Sormuksen ritareiden joukkoon kuuluvat myös Legolas-haltia (Orlando Bloom) ja Gimli-kääpiö (John Rhys-Davies). Tämäkin parivaljakko on todella lystikäs, sillä haltiat ja kääpiöt inhoavat toisiaan. Kääpiöt pitävät haltioita ylimielisinä hienohelmoina, kun taas haltioiden mielestä kääpiöt ovat likaisia ja sivistymättömiä lurjuksia. Tästä syystä heidän sanailunsa onkin mahtavaa ja niin ovat myös heidän hahmonsa. Legolakseen lisähuumoria tuo se, ettei häneltä tunnu ikinä loppuvan nuolet kesken.

Muita haltioita Legolaksen lisäksi elokuvassa ovat Hugo Weavingin esittämä lordi Elrond ja Cate Blanchettin näyttelemä leidi Galadriel. Nämäkin hahmot ovat todella kiehtovia kaikessa mystisyydessään. Hahmot ovat eläneet tuhansia vuosia ja nähneet maailmaa enemmän kuin muut. Elrondilla on myös tytär nimeltä Arwen, jota näyttelee Liv Tyler. Arwen on hienostunut haltia, joka haluaisi kuitenkin elämältään enemmän. Tyler, Weaving ja Blanchett ovat täydelliset valinnat arvokkaiksi haltioiksi. Etenkin Tylerin ja Blanchettin äänissä on jotain todella mystistä.
     Taru sormusten herrasta -tarinan pahis on Sormuksen luonut Sauron. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kunnon hahmo, sillä hän on pelkkä tulinen silmä Barad-dûr -torninsa huipulla. Joillekin voi tulla pettymyksenä, ettei Sauronia nähdä fyysisessä muodossa kuin vain alussa, mutta itse pidän ideasta, että Sauronin pahuus ilmenee muista asioista, kuten hahmojen kauhistuneista repliikeistä ja tämän örkkiarmeijasta, sekä tietty Sormuksesta, joka on yhtä paha kuin luojansa. Hahmon pahuus syntyy myös läpi leffan kulkevasta uhkaavasta hengestä. Täytyykin nostaa hattua tekijöille, että he ovat saaneet Sauronin toimimaan täydellisesti, vaikkei hän olekaan mikään kunnon hahmo.

Sauronia paremmin esillä oleva pahis on Christopher Leen näyttelemä Saruman-velho, joka on Sauronin käskyläinen. Vaikka Sauron onkin onnistuneesti uhkaava takapiru, leffa tarvitsee myös selkeän puhuvan ja ilmeilevän pahiksensa, joka vaikeuttaa sankareiden matkaa ja Saruman on loistava juuri siihen hommaan - etenkin kun roolissa nähdään legendaarinen Christopher Lee. Hänkin on suorastaan täydellinen valinta rooliinsa! Leen ääni ja olemus luovat todellista pahuuden tunnetta ja hän on äärimmäisen vakuuttava osassaan. Uutinen Christopher Leen kuolemasta hieman alle vuosi sitten oli pysäyttävä tieto, rauha hänen muistolleen. Hän todella jätti merkkinsä elokuvateollisuuteen ja omasta mielestäni Saruman on yksi hänen parhaista rooleistaan. Lee on muuten näyttelijäkaartin ainoa henkilö, joka on tavannut Taru sormusten herrasta -sarjan kirjoittaneen Tolkienin.
     Ian Holm esittää Bilbo Reppulia, sukulaista jolta Frodo perii Sormuksen. Holm on oikein mainio osassaan ja tuo elokuvan alkupäässä esille hyvin, kuinka Sormus on jo hieman turmellut häntä vuosien varrella. Ohjaaja Peter Jacksonin voi hauskasti bongata sateisessa Brii-kylässä ulkona syömässä porkkanaa.

Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit alkaa kertomuksella Valtasormuksen synnystä ja sen matkasta Bilbon haltuun. Tämä noin kymmenminuuttinen avausjakso vie katsojan fantastisesti elokuvan maailmaan, Keski-Maahan ja kertoo lähtökohdat hyvin niille, joille tarina on entuudestaan tuntematon. Avausjaksossa nähtävä taistelu Sauronin örkkiarmeijaa vastaan viestii elokuvasarjan tulevista, eeppisistä tunnelmista. Elokuvan aloitus on muutenkin aivan täydellinen (tämä adjektiivi tulee muuten esiintymään trilogian arvosteluissa usein, sillä ne todella ovat täydellisiä elokuvia). Alku luo mestarillisesti sarjan maailman, mikä on mielestäni yksi tärkeimmistä asioista fantasiatarinoissa ja valitettavasti yksi asioista, joihin monet tekijät eivät panosta. On vaikea uppoutua elokuvasarjaan, jonka maailma - oli se kuinka epäuskottava tahansa - on laiskasti ja hutiloiden luotu. Näin ei todellakaan ole asian laita Taru sormusten herrasta -trilogian kanssa. Vaikka kyseessä on selkeä satumaa, se tuntuu todelliselta, sillä Keski-maalla on oma historiansa. Se on todella rikas tapahtumiltaan, lokaatioiltaan ja hahmoiltaan. Yksi sarjan menestyksen syistä onkin, kuinka upeasti sen maailma on rakennettu. Katsojana ei voi muuta kuin lumoutua Keski-Maan ja seikkailun vietäväksi. Toki joidenkin katsojien mielestä elokuvantekijöiden visio ei vastaa heidän näkemystään Tolkienin kirjojen maailmasta, mutta mielestäni sen ei pitäisi haitata. Näiden epäilijöiden pitäisi muistaa, että jokaisella on oma näkemyksensä ja senhän pitäisi olla entistäkin kiehtovampaa, kun pääsee näkemään, millaisena joku toinen näkee tämän maailman. Ja mikä tärkeintä, elokuvasta paistaa tekijöiden rakkaus Tolkienin kirjoja kohtaan ja Keski-maa onkin huolella ja lämmöllä siirretty elokuvamuotoon.

Alun historiallisesta selityksestä ja synkästä sodasta edetään rauhallisempiin tunnelmiin Hobittilaan, jossa esitellään elokuvan päähahmot. Elokuvan ensimmäinen tunti lähinnä pohjustaa tulevaa matkaa. Hahmojen rauhallinen esittely ja maailman rakentaminen on äärimmäisen tärkeää ja sen ansiosta tuleva matka on entistäkin kiinnostavampi. Seikkailuhenki leffassa on mitä mahtavimmin luotu läpi elokuvan. Leffa tarjoaa paljon jännitystä, eeppisyyttä, toimintaa ja huumoria. Elokuvan toimintakohtaukset ovat todella näyttävästi toteutettuja ja nuoremmille katsojille örkit saattavat olla jopa pelottavia. Kun itse näin leffat ensimmäistä kertaa lapsena, örkit sun muut monsterit olivat todella karmivia mielestäni (muutamat niistä ovat tosin edelleen). Sormuksen ritarit sisältää useita ikimuistoisia ja huikeita hetkiä. Toiset tuottavat riemua, jotkut nostavat ihon kananlihalle ja pari hetkeä voi saada kyynelvirran valumaan. Koskettavat hetket iskevät kunnolla sydämeen ja jotkut kohtaukset häikäisevät kauneudellaan. Elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohdissa, jolloin katsoja pääsee syventymään paremmin hahmoihin. Vaikka kyseessä onkin todella pitkä filmi, ei se käy koskaan tylsäksi täydellisen rytmityksensä ansiosta. Filmistä löytyy myös aivan mahtava teema siitä, kuinka kaikista pienin pystyy isoihin tekoihin. Keski-Maan pienin olento, hobitti lähtee hurjalle matkalle tuhoamaan sormuksen, pienen korun, millä voisi tuhota koko maailman. Minä en lähtisi muuttamaan mitään tästä elokuvasta. Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on yksi ehdottomista suosikkielokuvistani, yksi kaikkien aikojen parhaista fantasiaseikkailuista, paras mahdollinen aloitus sarjalle ja ehta moderni klassikko! Elokuva päättyy juuri oikealla tavalla, mikä saa katsojan vaatimaan jatkoa.

En voisi kuvitellakaan ketään parempaa vaihtoehtoa sarjan ohjaajaksi kuin Peter Jacksonin. Tätä ennen monet naureskelivat, kuinka b-luokan kauhuleffoja tehnyt Jackson voisi mitenkään tehdä oikeutta Tolkienin mestariteokselle, mutta niinpä Jackson vain pääsi yllättämään ja teki itsekin mestariteoksen! Jacksonin ohjaus on rautaista ja hän pitää käsittämättömän hyvin järkälemäistä pakettia kasassa. Jackson on myös käsikirjoittanut leffan Fran Walshin ja Philippa Boyensin kanssa ja kolmikko on tehnyt upeaa työtä siirtäessään kirjaa valkokankaille. Yksi kolmikon parhaista päätöksistä oli, että he poistivat kirjassa rasittaneen Tom Bombadilin kokonaan. Joka kerta, kun aloitan lukemaan "Sormuksen ritarit" -kirjaa, en pääse Bombadil-kohdan yli, sillä tarina jämähtää täysin paikoilleen, minkä vuoksi Bombadil vie sormukselta paljon arvoa pois käyttämällä sitä kuin rihkamaa.

Sormuksen ritarit on kuvattu erittäin taidokkaasti, vaikka mukana onkin muutama huono hidastuskuva, jotka ovat hölmön suttuisat. Upeat laajat kuvat maisemista houkuttelivat turisteja käymään elokuvan kuvauspaikoilla Uudessa-Seelannissa. Lavasteet elokuvassa ovat uskomattoman hienoja. Isot setit ja erilaiset pienoismallit ovat huolellisesti toteutetut ja lisäävät Keski-Maan visuaalista taikaa. Eri paikkojen lavasteilla on myös saatu hyvin erotettua Keski-Maan kulttuurit toisistaan. Hobittilassa on vehreää ja ympäristö vaikuttaa mukavalta ja rauhalliselta. Bilbon ja Frodon kodista, Repunpäästä välittyy kotisohvalle asti lämmin tunnelma. Repunpää täytyi rakentaa kahdessa eri koossa; normaalin kokoisena hobittien näyttelijöille ja pienempänä Ian McKellenille, jotta velho vaikuttaisi selkeästi pidemmältä setissä. Rivendellissä, haltioiden luona, lavasteet on rakennettu hienostuneiksi ja paikkana se näyttää todella vanhalta, mutta ikuisesti kestävältä. Myös Lothlórienissa, haltioiden kodissa syvällä metsässä, on samanlaista tunnelmaa. Moriassa, kääpiöiden valtakunnassa, kaikki on paljon kulmikkaampaa ja rankempaa. Moria on kylmä ja kolkko paikka, vaikka se olisi täynnä soihtuja. Suuret käytävät Morian kaivoksilla ovat erittäin näyttävät. Mordorissa ja Rautapihalla tunnelma on vielä kolkompi, mikä sopii örkeille. Myös puvustuksella ja maskeerauksella on saatu kulttuurierot näkyviin. Etenkin örkkien maskeeraukset ovat onnistuneita. Mustien ratsastajien asut ovat yksinkertaiset, mutta silti vakuuttavat ja uhkaavat.

Tehosteet elokuvassa ovat kestäneet suurimmaksi osaksi hyvin aikaa. Jotkut digitehosteet näyttävät nykypäivänä hieman heikommilta, mutta muuten elokuva on visuaalisesti häikäisevän upeaa katsottavaa. Eräässä lammessa väijyvä lonkerohirviö on parhaat päivänsä nähnyt, mutta tulihirviö Balrog on todella tyylikäs. Peikko Morian kaivoksissa on hieno, mutta paikoitellen tahattoman koominen. Leffan paras efekti on kuitenkin, kuinka tekijät ovat eri tavoin saaneet hobitit ja kääpiöt näyttämään ihmisiä, haltioita ja örkkejä pienemmiltä. Elokuvan musiikista vastaa Howard Shore, jonka sävellykset tuovat vielä enemmän lisää sisältöä ja tunnelmaa maailmaan. Sormuksen oma teema, Hobittilan rauhallinen tunnelmamusiikki, upea toimintatempo ja Rautapihakohtauksissa olevat rummut ovat musiikillisesti parasta antia elokuvassa. Kyseessä on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvasoundtrackeista. Shoren työ on täydellistä ja täydellistää täydellistä kokonaisuutta yhä vain täydellisemmäksi (minähän varoitin täydellisyydestä)!

Sormuksen ritareista on olemassa pidennetty versio, eli Extended Edition, joka on lähes tunnin pidempi kuin alkuperäinen teatteriversio. Trilogian pidennetyt versiot ovat juuri ne, jotka itse katson. Extended Edition sisältää hieman pidennettyjä, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia. Lisäyksinä on esimerkiksi Bilbon esittely hobiteista, Bilbon inhoamat Säkinheimo-Reppulit, Frodon ja Samin metsässä kohtaamat haltiat, Sormuksen ritareiden poistuminen Rivendellistä ja jäljittävä Klonkku.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Keski-Maan maisemat ovat upeaa katsottavaa teräväpiirtona. Viisilevyisen Extended Edition Blu-ray -julkaisun kaksi ensimmäistä levyä ovat itse elokuvaa, sillä se on pitkän kestonsa vuoksi jaettu kahtia ja noin puolessa välissä elokuvaa levy pitää vaihtaa. Loput kolme levyä ovat lisämateriaalia, jota on paljon. TODELLA paljon. Ensimmäinen extralevy on nimeltään The Appendices Part 1: From Book To Vision, jossa käsitellään monen dokumentin voimin elokuvan suunnittelua. Toinen levy, The Appendices Part 2: From Vision To Reality kertoo itse elokuvan teosta. Kolmas levy on oma dokumenttinsa elokuvan teosta, nimeltään The Fellowship of the Ring Behind the Scenes. Lisämateriaali on harmillisesti DVD-levyillä, vaikka julkaisu onkin Blu-ray.

Yhteenveto: Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit on täydellinen aloitus täydelliselle elokuvatrilogialle! Se vangitsee katsojan mukaansa ja pitkästä kestosta huolimatta se pitää tiukasti otteessaan loppuun asti, jättäen katsojan haluamaan lisää. Kyseessä on aivan mieletön seikkailuelokuva, jossa on mukana jännitystä, huumoria, toimintaa ja jopa hieman koskettavuttaa. Koko elokuvan työryhmä on tehnyt suuret aplodit ansaitsevaa työtä siirtäessään Tolkienin eeposta valkokankaille. Visuaalisesti elokuva on käsittämättömän upea. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan. Musiikit ovat aivan tajuttoman huikeat. Peter Jacksonin ohjaus on täydellistä, eikä kukaan olisi voinut tehdä parempaa Taru sormusten herrasta -leffaa kuin hän. Suosittelen elokuvaa ehdottomasti aivan kaikille, sillä kyseessä todella on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista! Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit ja tietty sen jatko-osat ovat jo nyt yksiä elokuvahistorian merkkiteoksista ja näitä tullaan ylistämään vielä vuosikymmenienkin päästä hienoina klassikkoina!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2016 - Muokattu: 11.2.2019

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com

The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, 2001, New Line Productions Inc

Arvostelu: Batman v Superman: Dawn of Justice (2016)

BATMAN V SUPERMAN: DAWN OF JUSTICE

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Ben Affleck, Henry Cavill, Amy Adams, Jesse Eisenberg, Diane Lane, Laurence Fishburne, Jeremy Irons, Holly Hunter ja Gal Gadot
Genre: supersankarielokuva, toiminta

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia - Ultimate Edition: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12 - Ultimate Edition: 16

Kun Man of Steel (2013) oli ilmestynyt, se jakoi mielipiteet voimakkaasti. Monet rakastivat elokuvaa ja monet vihasivat. Elokuva kuitenkin tienasi törkeän summan rahaa ja jatko-osa oli saman tien suunnitteilla. Alunperin piti olla kyseessä toinen Superman-elokuva, mutta aika nopeasti ilmoitettiin, että mukana olisi Batman. Ajattelin, että Batman olisi taustalla ja pian hänkin saisi oman elokuvansa, mutta sitten alkoi puhe, että elokuva on Batman vs Superman - siis ei Superman vs Batman, vaan juurikin BATMAN vs Superman, eli siinä keskityttäisiin enemmän Batmaniin. Jossain kohtaa ilmoitettiin, että mukana olisi Wonder Woman. Lex Luthor ilmoitettiin pahikseksi. Huhu kiersi, että elokuvassa nähtäisiin myös Aquaman, josta ilmestyi promokuvia. Trailerit näyttivät kuitenkin rautaisilta ja tiesin, että kyseessä on eniten odottamani elokuva vuodelta 2016. Yhdessä trailerissa spoilattiin, että mukana on pahiksena myös Doomsday ja aloin miettiä, että onko elokuvasta tulossa liian täysi. Tänään menin erittäin toiveikkaana katsomaan elokuvan vihdoin Finnkino Tennispalatsin jättikankaalta 3D:nä.

Superman jakaa kansan joukossa mielipiteitä. Jotkut pitävät häntä jumalana ja jotkut uhkana maailmalle. Bruce Wayne on yksi jälkimmäisistä ja hän kokee velvollisuudekseen pysäyttää Supermanin. Samaan aikaan Lex Luthor alkaa juonitella Supermania vastaan, kryptoniittipalan löytyessä Intiasta. Lois Lane tutkii juttua Supermanin lavastamisesta ja jäljet johtavat Lex Luthoriin. Superman näkee Batmanin uhkana ihmisille ja päättää lopettaa tämän toiminnat.

Monia pelotti, kun Ben Affleck pestattiin Batmanin/Bruce Waynen rooliin. Olin yksi heistä. Affleck ei ole kummoinen näyttelijä ja hänhän epäonnistui edellisessä supersankariroolissaan Daredevilissä (2003). Mutta ei huolta, Affleck vetää yrmyilevän Batman-roolin tyylillä. Tämän elokuvan Batman on jo kokenut kovia. Hän on ollut Gothamin suojelija jo 20 vuotta ja hän on alkanut menettää uskoaan ihmisten hyvyyteen. Toisin kuin Christopher Nolanin Yön ritari -trilogiassa (The Dark Knight - 2005-2012), Batman v Supermanin Batman on säälimätön ja julma. Hän jättää logonsa polttomerkkinä rikollisten ihoihin. Hän lymyilee varjoissa ja hänen autossaan on kunnon konetuliaseet. Bruce Wayne selvästi samanaikaisesti vihaa ja rakastaa Batmanina olemista. Wayne on erakoitunut ja hän näkee painajaisia vanhempiensa kuolemasta ja näkyjä dystopisesta tulevaisuudesta, jossa kaikki on tuhoutunut Supermanin takia. Jokin trauma tuntuu piinaavan Waynea sietämättömästi, mikä voi johtua kenties Robinin kuolemasta, johon jo trailerissa viitattiin. Affleck saa tuotua hahmon tunteet selkeästi pintaan ja hän nousee helposti toiseksi parhaaksi Batmaniksi, heti Christian Balen jälkeen. Tämän Batmanin outo ääni selitetään lyhyesti elokuvassa, kun Alfred korjailee hänen äänenmuunnintaan. Wayne on kantanut kaunaa Supermanille 18 kuukautta ja sen kyllä huomaa. Mitä enemmän Wayne puhuu ajatuksiaan Supermanista, sitä paremmin katsoja saa selvyyden, että hänellä on täysi syy vihata Teristä. Ja jösses, mihin kuntoon on Affleck itsensä saanut. Myös Batmanin uudet puvut ovat todella upeita.

     Henry Cavill jatkaa tyylikkäästi Supermanina/Clark Kentinä. Supermania on alkanut ärsyttämään ihmisten asenne häntä kohtaan, eikä hän enää oikein löydä syytä pelastaa ihmisiä. Elokuvassa on montaasikohtaus, jossa näytetään eri tilanteita Supermanista pelastamassa ihmisiä ja hänen kasvoiltaan näkee, ettei hän tiedä haluaako hän sitä enää. Superman joutuu oikeuteen, koska häntä pidetään uhkana, vaikka hän itse näkee uhkana lepakkoasuisen miehen Gothamissa. Supermanin hahmoon pääsee syvemmälle tässä elokuvassa, mutta hahmo jää silti Batmanin jalkoihin.

Monet eivät uskoneet, että Jesse Eisenberg toimisi Lex Luthorina, Supermanin arkkivihollisena ja rikollisnerona. Toisin kuin Affleckin kohdalla, Eisenbergin kanssa ihmiset olivat oikeassa. Eisenberg on väärä ihminen rooliin ja hän on tehnyt hahmostaan liian itsensä kaltaisen. Eisenberg on hauska komedioissa ja ihan hyvä The Social Networkissa (2010), mutta Luthorina hän ei toimi. Hahmo päästelee outoja ääniä ja monet hänen repliikkinsä ovat hölmöjä. Onneksi hänen juonensa pahuus tulee hyvin välitettyä yleisöön ja paikoitellen hänen hulluutensa on toimivaa. Rooliin olisi silti voinut laittaa jonkun toisen.

     Amy Adams on ärsyttävä Lois Lanena. Jotta hahmolla olisi enemmän ruutuaikaa, mukana on turha sivujuoni, jossa Lane jäljittää luotia, joka osui hänen muistikirjaansa Afrikassa ja mikä johtaa Lex Luthoriin. Sivujuoni tuodaan esille vähän väliä, mutta sen unohtaa nopeasti, sillä keskittyy enemmän Batmaniin ja Supermaniin.
     Jeremy Irons on hyvä valinta Alfrediksi, Bruce Waynen hovimestariksi. Hahmo ei kuitenkaan pääse oikeuksiinsa elokuvassa, eikä hän ole samalla lailla huolehtiva isähahmo, kuten Michael Cainen Alfred Yön ritari -trilogiassa. Toivottavasti Batmanin tulevassa sooloelokuvassa Alfred pääsee kunnolla esille. Alfred on tehty lähes yhtä kyyniseksi kuin herransa Wayne.
     Gal Gadotin Diana Prince/Wonder Woman on aika turha lisäys elokuvaan. Vaikka hahmo tuo naispoweria sarjaan, niin olisi hänet voinut jättää johonkin myöhempään elokuvaan, sillä hahmon mukana ololla ei ole niin väliä. Hän näyttää kuitenkin aika kovalta likalta puvussaan. Hahmoa ei pahemmin esitellä elokuvassa, eli jos Wonder Woman ei ole tuttu hahmo, niin hänestä on vaikea saada irti mitään.
     Hieman hauskuutta muuten todella synkkään elokuvaan tuovat Laurence Fishburnen esittämä Daily Planet -lehden pomo Perry White ja Supermanin maanpäällinen äiti Martha Kent, jota esittää Diane Lane. Näyttelijät vetävät roolinsa yhtä hyvin kuin Man of Steelissä. Vaikka hahmot tuovat hieman hauskuutta, niin vitsit eivät naurata kunnolla, enemmänkin vain saavat hymähtämään.

Koska tekijöillä ei ollut selkeästi aikaa tehdä Batmanin sooloelokuvaa ennen tätä, niin alussa käydään nopeasti kertauksena Waynen vanhempien kuolema. Toisin kuin Man of Steelissä, tässä elokuvassa on alkutekstit, jotka yllättivät minut hieman. Alkutekstien aikana nähdään pätkiä Waynen lapsuudesta, josta siirrytään Man of Steelin lopputaisteluun, tällä kertaa kuvattuna katutasolta Waynen näkökulmasta. Tuho ja pakokauhu välittyvät vielä selkeämmin kuin Supermanin omassa elokuvassa. Siitä päästään sitten itse tarinaan, joka lähtee käyntiin 18 kuukautta Man of Steelin tapahtumien jälkeen.

Alkuteksteissä Batman v Superman: Dawn of Justice ei lue mitenkään erityisen hienolla tavalla tai Batmanin ja Supermanin yhdistetty logo ei ilmesty jättimäisenä valkokankaalle. Olisi voinut luulla, että hahmojen välistä kamppailua pidettäisiin niin isona asiana, että sen nimi näytettäisiin suurena, jotta odottaisi spektaakkelia. Spektaakkeli onkin tiedossa - mutta harmi vain, ei Batmanin ja Supermanin välillä. Kaikkien odottama sankareiden taistelu kestää alle 10 minuuttia ja loppuu todella helposti. Elokuvassa ei muutenkaan ole kummemmin taistelukohtauksia - oikeastaan vain kaksi, joista toinen on todella lyhyt. Että se siitä eeppisestä #WhoWillWin -jutusta. Monet sanoivat etukäteen, ettei hahmojen ole mitään järkeä taistella, sillä Supermanhan saisi yhdellä iskulla Batmanin kuolleeksi. Näinhän siinä kävisi, jos Supermanilla ei tulisi moraali vastaan ja Batman ei käyttäisi kryptoniittia.

Elokuvan, jonka nimi viittaa kahden sankarin taisteluun, voisi kuvitella käyttävän aikaa enemmän siihen, mutta Batman v Superman onkin täynnä sivujuonia, jotka sotkevat päätarinaa. Elokuva ei tunnu enää ensimmäisen tunnin jälkeen omalta elokuvalta, vaan enemmänkin kahden ja puolen tunnin lämmittelyltä Justice League -elokuvaa (2017) varten, jossa DC Comicsin -sarjakuvien sankarit lyöttäytyvät yhteen. Arvelinkin, että Justice Leaguen valmistelu alkaisi tässä elokuvassa, mutten arvannut sen vievän aikaa niin paljon, että elokuvan oma juoni jäisi taka-alalle. Varsinkin, kun Batmanin ja Supermanin tappelu on juuri alkamassa, niin ei kiinnosta nähdä salaista kuvaa muista sankareista, jotka tietää näkevänsä eri elokuvassa myöhemmin. Lois Lanen tutkinta, jossa hän yrittää selvittää, kuka lavasti Supermanin, voisi jättää kokonaan pois elokuvasta. Ja vaikka Bruce Waynen näky synkästä, Mad Max: Fury Roadia (2015) muistuttavasta, aavikkotulevaisuudesta on toimiva, niin sen olisi voinut myös jättää pois.

Jos elokuvan hahmot eivät ole etukäteen tuttuja, niin elokuvasta on vaikea saada irti paljoa. Man of Steel kannattaa ehdottomasti katsoa ennen tätä, jotta tietää missä mennään. Ja jos asia on sillä tavalla, ettei Batmanista tiedä mitään, niin tämä ei ole hyvä ensikosketus hahmoon. Tämän elokuvan Batman on loistava kyllä, mutta elokuvassa ei selitellä erikseen, että miksi Bruce Wayne pukeutuu Batmaniksi ja miksi hän lähtee mätkimään rikollisia turpaan öisin. Tekijät ovat selkeästi olettaneet, ettei erikseen tarvitse selitellä mitään, sillä kaikkihan varmasti Batmanin tietävät.

Batman v Superman on visuaalisesti todella hieno. Loppu on massiivinen digispektaakkeli, kuten jo aiemmin sanoin. Ehkä jopa liiankin massiivinen ja lopusta on välillä vaikea ottaa selvää. Doomsday näyttää vähän kömpelöltä ja olisin toivonut, että hahmoa olisi säästelty myöhemmäksi. Batman on aika tarpeeton lopputaistelussa, sillä hahmolla ei ole mitään erityiskykyjä. Spektaakkeliloppu myös hieman pyyhkii alun nostattamaa vakavaa, realistista tunnetta. Batmanin ja Supermanin lyhyt turpaanveto on kuitenkin visuaalisesti ihan tyylikästä katsottavaa. Batmanin auto ja lentokone ovat hienosti toteutettuja. Jos Man of Steel tuntui liian kaoottiselta, niin odotahan vain, kunnes näet Batman v Supermanin. Meno on toivottavasti hieman rauhallisempi sarjan seuraavassa elokuvassa, Suicide Squadissa, joka ilmestyy elokuussa 2016.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin. Huonointa kuvauksen osalta on kohdat, joissa kameramies yrittää pysyä juoksevan hahmon perässä, sillä silloin kuva vasta heiluukin. Elokuvan värimaailma on hyvin synkkä ja harmaa. Monet kohtauksista tapahtuvat hämärässä ja välillä voi olla hieman vaikea ottaa selvää, mitä ruudulla tapahtuu. Toimintakohtaukset olisi voinut toteuttaa kuvauksellisesti ja leikkauksellisesti hieman paremmin. Musiikki on Hans Zimmerin ja Junkie XL:n yhteistyötä ja erittäin hyvää. Monet kohdat elokuvan musiikista on kierrätystä Man of Steelista ja uutena ovat Lex Luthorin ja Wonder Womanin teemat. Harmi, ettei Batmanille oltu luotu kunnon teemamusiikkia. Näin elokuvan tietty 3D:nä ja pakko sanoa, ettei se tässäkään elokuvassa tuonut mitään erityistä katsojalle. Alkutekstien aikana muutamat jutut, kuten lepakkolauma tuntui tulevan päin näköä, mutta kun tarinaan pääsi mukaan, niin unohti katsovansa elokuvaa kakkulat päässä.

Batman v Supermanissa on Justice League -elokuvan lisäksi viittauksia myös muuhunkin. Robinin (oletettavasti siis) haarniskassa lukee "Hahaha jokes on you Batman", jolla viitataan selkeästi Batmanin arkkiviholliseen Jokeriin. Myös Bruce Wayne viittaa puheessaan Jokeriin, keskustellessaan Clark Kentin kanssa friikeistä Gothamissa, jotka pukeutuvat pelleiksi. Jokerin pääsee näkemään jo elokuussa ilmestyvässä Suicide Squadissa, jossa häntä esittää Jared Leto (mm. Dallas Buyers Club - 2013). Kun Batman on valmistautumassa taistoon Supermanin kanssa, niin hänen ympärillään on tolppia täynnä graffiteja. Yksi graffiteista on iso kysymysmerkki, mikä voisi viitata Batmanin toiseen viholliseen, Arvuuttajaan. Tosifanit löytävät elokuvasta varmasti muitakin piiloviittauksia. Myös Zack Snyderin elokuvaan 300 (2006) viitataan raketin kyljessä olevalla "300" -luvulla.

Elokuvasta on olemassa pidennetty Ultimate Edition, joka sisältää puolen tunnin verran pidennettyjä, kokonaan uusia ja hieman erilaisia kohtauksia. Mukana on vähän lisää verta, jolloin ikäraja pitkällä versiolla on kielletty alle 16-vuotiailta. Tarinalisäyksenä on lähinnä vain aika tarpeeton uutisasia, jota Clark Kent tutkii. Jos siis odottaa enemmän turpaanvetoa, niin tulee pettymään. Ultimate Editionissa viitataan Darkseid-pahikseen, mistä kovimmat fanit varmasti innostuvat.

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on Justice Leagueta pohjustava Uniting the World's Finest, Batmanin ja Supermanin ystävyydestä ja vihamielisyydestä kertova Gods and Men: A Meeting of Giants, uutta Batmanin autoa esittelevä Accelerating Design: The New Batmobile ja saman hahmon piilopaikkaa käsittelevä Batcave: Legacy of the Lair. Hahmotkin ovat saaneet omat pätkänsä: Superman: Complexity & Truth käsittelee Teräsmiestä, Batman: Austerity & Rage Lepakkomiestä, Wonder Woman: Grace & Power sekä The Warrior, The Myth, The Wonder Ihmenaista ja The Empire of Luthor Lex Luthoria. Mukana on myös tieteellisiä "faktoja" sisältävä The Might and the Power of a Punch. ja lepakoista kertova Save the Bats. Lisämateriaalia riittää kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman v Superman: Dawn of Justice ei ole kompakti paketti. Se on paikoitellen tosi sekava ja täynnä kaikkea ylimääräistä. Se kestää kaksi ja puoli tuntia, mutta silti tuntuu, ettei siinä ole aikaa kaikkeen. Batmanin ja Supermanin taistelu on pettymys ja taisteluita on muutenkin liian vähän. Lois Lanen tutkimuksen voisi poistaa elokuvasta, ja Doomsday ja Wonder Woman voisivat olla mukana enemmänkin vain viittauksina. Justice Leaguen pohjustusta myös vähäisemmäksi. Tuntuu, kuin Warner Bros kokisi, että jos kaikkia sankareita ei saada heti kerralla esille, niin DC Comicsin sarjakuviin perustuvat elokuvat häviävät lopullisesti Marvelin elokuville. Batman olisi voinut tarvita oman sooloelokuvan ennen tätä, jottei tässä käytettäisi niin paljoa aikaa näyttää, millainen Ben Affleckin Batman on. Elokuvan ainoana pahiksena olisi voinut olla Lex Luthor (eri näyttelijän esittämänä) ja siinä olisi keskitytty oleelliseen, eli Batmanin ja Supermanin kamppailuun, mikä olisi saanut elokuvasta eheämmän kokonaisuuden. Toivottavasti sarjan tulevat elokuvat eivät ole tällaisia "sotkuja". Älkää käsittäkö väärin, pidin elokuvasta kyllä, mutten niin paljoa kuin toivoin. Parasta antia ovat päähahmot, joihin on saatu kunnolla syvyyttä ja tunnetta ja siitä pelkästään elokuva saa lisäpisteen. Tuntui upealta nähdä Batman ja Superman vierekkäin samalla jättivalkokankaalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2016 - Muokattu 29.1.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.yahoo.com

Batman v Superman: Dawn of Justice, 2016, Warner Bros. Entertainment Inc, Atlas Entertainment, DC Comics, RatPac-Dune Entertainment