Näyttelijät: Gal Gadot, Damian Lewis, Rory Wilmot, Alfred Enoch, Phoenix Di Sebastiani ja Kenton Lloyd Morgan
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 13
The Runner on Gal Gadotin tähdittämä uusi trillerielokuva. Leffa kuvattiin keväällä 2025 Lontoossa ja nyt The Runner on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin yllä olevan julisteen Amazonin tulevia ohjelmia esittelevässä mainoksessa. Katsoinkin The Runnerin heti elokuvan julkaisupäivänä.
Asianajaja Maia Martenin päivä muuttuu painajaiseksi, kun hänen poikansa siepataan ja häntä kiristetään tappamaan tärkeä todistajansa.
Gal Gadot näyttelee Maia Martenia, menestyksekästä asianajajaa, jolla on tiedossa tärkeä tapaus, joka saattaisi passittaa yhden Lontoon pahimmista rikollispomoista telkien taakse. Hän on saanut tapaukseen merkittävän todistajan (Phoenix Di Sebastiani), joten homma vaikuttaisi helpolta. Asia kuitenkin vaikeutuu, kun joku sieppaa Maian pojan Noahin (Rory Wilmot) ja kiristää hänen avulla Maiaa tappamaan todistajan ennen oikeudenkäyntiä. Gadot osoittaa jälleen, ettei hän ole näyttelijänä parhaasta päivästä. Hän kokee vaikeuksia esittää uskottavasti hahmonsa paniikkia tai lausua repliikkejään luontevasti. Gadotille on kuitenkin nostettava hattua, sillä kuten elokuvan nimi jo kertoo, naisen on pitänyt juosta läpi lähes koko leffan. Kohtauksissa, joissa Maia nähdään hengästyneenä, Gadotin on siis tuskin tarvinnut juuri edes näytellä.
Kuten etukäteen ounastelin, The Runner osoittautui ihan kivaksi kertakäyttöjännäriksi, jonka olemassaolon todennäköisesti unohtaa pian sen päätyttyä. Juoni on oikein menevä trillerille ja potentiaalia olisi vakuuttavampaankin kokonaisuuteen. Plussaksi täytyy nostaa se, että elokuva on älytty pitää sopivan tiiviinä ja alle puolitoistatuntisena tätä juoksua ei ole venytetty liian pitkäksi, eikä leffan parissa ehdi tylsistyä. Elokuva pääsee pikaisten esittelyjen jälkeen nopeasti itse asiaan ja pian Maia onkin jo juoksemassa Lontoon läpi hiki hatussa.
Tämän tavallista tiivistunnelmaisemman juoksulenkin varrelle mahtuu toki jos jonkinlaista mutkaa, jotka vaikeuttavat paperilla simppeliä "paikasta A paikkaan B" -pääsyä. Jotkut näistä toimivat kelvollisena lisäjännitteenä, osa taas saa lähinnä pyörittelemään silmiä hölmöydellään. Toisinaan Maian piinaaja vaikuttaisi tietävän tasan tarkkaan, mitä nainen milloinkin tekee, mutta tarinan sitä vaatiessa Maia pystyykin toimimaan käskyttäjänsä sääntöjen vastaisesti, ilman että asiaa huomataan. Loppusuora vaatii katsojalta aikamoisia uskonloikkia ja parissa kohtaa tuntuu jopa siltä, että käsikirjoittaja Mark Gibson kirjoitti itsensä niin ahtaaseen nurkkaan, ettei vaivaudu edes keksimään ratkaisua pinteeseen, vaan hyppää suoraan siihen, kun Maia on jo selvinnyt tilanteesta. Osalle typeriltä tuntuneista hetkistä annetaan myöhemmin selitys, mutta sekin saa enemmän kohottelemaan kulmiaan kuin antamaan aplodeja nokkeluudesta.
Elokuvan on ohjannut paremmin dokumentintekijänä paremmin tunnettu Kevin Macdonald, joka rakentaa jännitettä tarpeeksi menevästi ja saa leffaan hyvää vauhtia. The Runner on kuitenkin epätasaisesti kuvattu ja seasta löytyy niin tyylikästä kameratyöskentelyä kuin kömpelöitä otoksia, sekä kehnoa kikkailua vaikkapa hidastusten kanssa. Leikkauskin on toisinaan joko turhan äkkipikaista tai sitten töksähtelevää. Maskeeraajat tekevät oivaa työtä yhä vain hikisemmän Gadotin kanssa ja äänityöskentely on pätevää, joskin Tom Hodgen säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Runner www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
The Runner, Iso-Britannia, 2026, Rockwood Pictures
Pääosissa: Rachel Zegler, Gal Gadot, Andrew Burnap, Jeremy Swift, Andrew Barth Feldman, Tituss Burgess, Martin Klebba, Jason Kravits, George Salazar, Andy Grotelueschen, Ansu Kabia, George Appleby, Patrick Page, Hadley Fraser, Lorena Andrea, Colin Michael Carmichael, Samuel Baxter, Jimmy Johnston, Dujonna Gift, Idriss Kargbo ja Jaih Betote
Genre: fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7
Snow White, eli suomalaisittain Lumikki on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Lumikki ja seitsemän kääpiötä(Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), joka puolestaan perustuu Grimmin veljesten satuun Lumikki (Schneewittchen) vuodelta 1812. 2010-luvulla Disney-yhtiö ryhtyi tehtailemaan näyteltyjä uudelleenfilmatisointeja vanhoista klassikoistaan, Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa-elokuvan (Alice in Wonderland - 2010) oltua jättihitti. Vuonna 2016 paljastettiin, että Lumikki ja seitsemän kääpiötä oli myös kääntymässä uuteen muotoon. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia kuvauksia jouduttiin viivästyttämään jopa kahdella vuodella. Alun perin Lumikin piti saada ensi-iltansa jo maaliskuussa 2024, mutta muun muassa Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia julkaisua siirrettiin vuodella eteenpäin. Nyt uusi Lumikki on saapunut elokuvateattereihin, eikä todellakaan niin riemukkaissa merkeissä kuin Disneyllä oltiin varmasti toivottu. Heti ensimmäisenä latinonäyttelijä Rachel Zeglerin roolittaminen Lumikiksi herätti runsaasti kritiikkiä, koska Zegler ei etnisyytensä vuoksi sopinut klassiseen kuvaukseen hahmosta, jonka iho on valkea kuin lumi. Kritiikki Zegleriä kohtaan vain kasvoi, kun hän on useasti haastatteluissa pilkannut alkuperäistä animaatioklassikkoa ja esittänyt muutenkin negatiivisia mielipiteitään leffasta. Kun uuden Lumikin teosta ilmoitettiin, Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Peter Dinklage kritisoi, että Disney on tekemässä 2020-luvulla elokuvan, jossa nähtäisiin stereotyyppisiä kuvauksia lyhytkasvuisista. Disneyllä säikähdettiin mahdollista kohua ja niinpä kääpiöt oltiin aluksi vaihtamassa seitsemään taikaolentoon, mutta kun internetiin vuotanut kuva uudesta projektista suututti suunnilleen kaikki, mukaan lukien muut lyhytkasvuiset näyttelijät, joiden mielestä Dinklagen kommentit veivät heiltä nyt työt, Disney päättikin palata takaisin kääpiöihin, joskin tietokoneella luotuina. Tämän lisäksi Palestiinaa kannattava Zegler ja pahaa kuningatarta näyttelevä ja Israelia kannattava Gal Gadot ovat juorujen mukaan varsinaisissa riidoissa, eikä heidän ole siksi annettu antaa haastatteluja enää ensi-illan lähestyessä kuin vain tarkkaan valituille journalisteille. Muun muassa kaikki tämä johti siihen, että elokuvan traileri teki ennätyksen kaikkien aikojen eniten alapeukkuja saaneena elokuvamainoksena YouTuben historiassa. Itse olen jo lähes totaalisen kyllästynyt Disneyn toinen toistaan sieluttomampiin uudelleenfilmatisointeihin, eivätkä fiilikseni ole muuttuneet positiivisemmiksi kaiken tämän kohun takia. Kävin silti katsomassa uuden Lumikin heti ensi-iltapäivänä ensimmäisessä IMAX-näytöksessä.
Prinsessa Lumikin kuningataräidin kuoltua hänen kuningasisänsä meni uusiin naimisiin. Uusi kuningatar kuitenkin anasti vallan ja ryhtyi hallitsemaan hirmuisella otteella. Kun kuningatar kokee Lumikin haastavan hänen asemansa, kuningatar määrää prinsessan tapettavaksi. Lumikki pakenee ja löytää metsästä yllättäviä liittolaisia, joiden avulla hän päättää pelastaa valtakunnan.
Päärooliin Lumikiksi valittiin tosiaan muun muassa West Side Story -uudelleenfilmatisoinnista (2021) ja Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä-leffasta (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023) tuttu Rachel Zegler, joka herätti välittömästi närää, sillä eihän latino-Zegler vastaa Lumikin ikonista kuvausta siitä, että tyttö sai nimensä lumenvalkeasta ihosta. Syy nimelle pistetäänkin heti aluksi vaihtoon ja tämä Lumikki on Lumikki, koska hän syntyi hirmuisen lumimyrskyn aikana. Zegler on näyttänyt aiemmin olevansa taitava näyttelijä, mutta Lumikkina hän ei juuri vakuuta - ehkä siksi, että kuten Zegler on monissa haastatteluissakin todennut, hänen suhteensa alkuperäiseen Disney-piirrettyyn ei ole erityisen lämmin. Parhaimmillaan Zegler on laulajana ja kun hänet pistetään esiintymään myöhemmin tietokoneella loihdittujen hahmojen kanssa. Silloin kun Lumikin pitäisi kyseenalaistaa uuden äitipuolensa hirmuhallintoa ja pohtia omaa paikkaansa tässä kaikessa, Zeglerin roolityö ailahtelee.
Ja tätä ilkeää äitipuolta, eli vallan anastanutta kuningatarta näyttelee Wonder Womanin roolista parhaiten tunnettu Gal Gadot. Kyseiseksi sankariksi Gadot istui täydellisesti, mutta pahana kuningattarena hänen roolisuorituksensa on lähinnä vaivaannuttava. Hänen yrityksensä herkutella inhottavalla hahmollaan on joko kiusallisen yliampuvaa tai sitten hänen työnsä on oudon puista.
Kenties koko elokuvan isoin shokki on se, miten alkuperäisleffan rakastetut kääpiöt päätettiin toteuttaa. Dinklagen kommenttien jälkeen Disneyllä selvästi säikähdettiin, että voivatko he laittaa kääpiöitä elokuvaan lainkaan? Jos kääpiöt ovat mukana ja heitä esittää seitsemän lyhytkasvuista näyttelijää, onko tämä stereotypioiden vahvistamista? Jos kääpiöitä ei ole mukana, eväsikö Disney työt jo valmiiksi huonosti duunia saavilta lyhytkasvuisilta näyttelijöiltä? Tilanteessa ei ole voinut voittaa ja ratkaisu on varmaan se kaikista karmein. Uudessa Lumikissa seitsemän kääp... tai siis seitsemän noin metrin pituista taikaolentoa, eli Viisas (Jeremy Swift), Jörö (Martin Klebba), Vilkas (Andrew Barth Feldman), Ujo (Tituss Burgess), Nuhanenä (Jason Kravits), Lystikäs (George Salazar) ja Unelias (Andy Grotelueschen) on toteutettu tietokoneella. Lopputulos on suorastaan järkyttävä. Digikääpiöihin ei totu missään kohtaa leffan aikana, vaan he näyttävät kaiken aikaa videopelihahmoilta vuosien takaa.
Isoin muutos elokuvassa on kuitenkin se, että prinssihahmo on korvattu Jonathanilla (Andrew Burnap), joka johtaa omaa monenkirjavaa rosvojoukkoaan. Näitä rosvoja on kätevästi juuri seitsemän tyyppiä, jotka tuntuvat olevan mukana vain siltä varalta, jos Disney olisikin joutunut painamaan paniikkinappulaa ja poistamaan kääpiöt elokuvasta. Kun kääpi... öh, lyhyet taikaolennot pidettiinkin mukana, ei näille seitsemälle rosvolle olla keksitty mitään funktiota tai persoonia. Sentään joukkoa johtavalla Jonathanilla on kieltämättä enemmän persoonaa kuin alkuperäisanimaation nimettömäksi jääneellä prinssillä, mutta Burnap ei vakuuta yhtään Disneyn Kaksin karkuteillä -animaation (Tangled - 2010) Flynn Rideriä muistuttavana hurmurivarkaana.
No onko uusi Lumikki se pyhäinhäväistys ja rikos ihmiskuntaa ja elokuvataidetta kohtaan, millaiseksi leffa leimattiin jo kesällä 2021, kun Zeglerin ilmoitettiin näyttelevän nimikkoroolia? No jaa. Kyseessä on vain Disneyltä jo turhankin tutuksi tullut kaavamainen uudelleenfilmatisointi yhtiön vanhasta piirrosklassikosta, josta puuttuu kaikki se sielu ja taianomaisuus, mitkä tekivät alkuperäisestä elokuvasta niin rakastetun. Lumikki on kuitenkin kaikkien kohujensa kera sinänsä hassu tapaus, ettei elokuvaa katsoessa oikein osaa sanoa, yrittävätkö tekijät tehdä kunniaa alkuperäiselokuvalle, vai häpeävätkö he sitä vanhanaikaisena muinaisjäänteenä? Koko elokuva on muutenkin outojen kompromissien ja paniikkinappuloiden painelujen sekasikiö, josta paistaa läpi, että leffa kävi läpi lukuisia eri versioita vuosien varrella, ennen kuin jokin niistä oli pakko todeta tarpeeksi hyväksi ja puskea leffateattereihin. Ottaen huomioon, kuinka Disney yritti järjestää yleensä suuriksi tarkoitetut Hollywood-ensi-iltansa mahdollisimman vaivihkaa, yhtiökin vaikuttaa tajunneen epäonnistuneensa.
Mutta mikä uudessa Lumikissa sitten on niin pielessä ja onko siinä jopa jotain, mikä toimii? Positiivisia seikkoja on kyllä vaikea keksiä ja jokaisesta plussapuolestakin tuntuu löytyvän miinuksensa. Jonathanissa on tosiaan enemmän sisältöä kuin alkuperäisleffan prinssissä, mutta samalla hänen rosvojoukkonsa jää täysin turhiksi statisteiksi. Lumikin uusi päämäärä pelastaa valtakuntansa ilkeän äitipuolikuningattaren kynsistä on täysin looginen, joskin tämä synkkä päätarina on ristiriidassa sen yhtäkkisen pirteyden kanssa, kun ne seitsemän kaivosheppua saapuvat ruutuun laulamaan ja tanssimaan, kompuroimaan omiin jalkoihinsa ja muutenkin hassuttelemaan, samalla kun he näyttävät aivan kaameilta.
Tämä on paras esimerkki siitä, kuinka elokuva ei tunnu tietävän, mitä se haluaa olla. Toisinaan elokuva yrittää olla poliittinen kannanotto nykypäivän meiningistä ja ilkeän kuningattaren toimia voi verrata moneen. Jopa Suomen nykyhallitus tuntuu saavan osansa kritiikistä, kun Jonathan toteaa, että hän ryöstelee, koska oli aiemmin näyttelijä, mutta kuningatar leikkautti taide- ja kulttuurialan tuet. Heitto on oudon päälleliimattu ja aiheuttaa oikeastaan vain silmienpyörittelyä, koska se tapahtuu yli 250 miljoonaa dollaria maksaneessa elokuvassa. Ilmapiiri on pitkään synkeä ja toivoton, mutta kun Lumikki kohtaa sen tietyn seitsikon, leffa muuttuu kuin sormien napsautuksesta leikkisäksi lastenleffaksi täynnä valoa, väriä ja huumoria. Yritykset loihtia satumaista tunnelmaa tuntuvat kuitenkin keinotekoisilta - sama vika, mikä on vaivannut Disneyn muitakin näyteltyjä uudelleenfilmatisointeja.
Lähes kahden tunnin kestossaan uusi Lumikki on myös liian pitkä, etenkin toisen tuntinsa aikana, kun tekijät eivät tunnu uskaltavan tarjota sitä tarinan tunnetuinta kohtausta. Niinpä väliin on heitetty musikaalinumero, joka kuvaa Lumikin ja Jonathanin rakastumista ja mukana on tietty muutama lyriikka siitä, että jos Lumikki nyt jostain syystä kuolla kupsahtaisi ja ainoa pelastuskeino olisi tosirakkauden suudelma, niin saako Jonathan luvan mennä muiskuttelemaan elotonta prinsessaa. Voi oikein kuulla, kuinka Disneyllä ollaan huokaistu helpotuksesta, että "hyvä, nyt voimme tehdä tämän kyseenalaiseksi leimatun kohtauksen". Merkittävä syy leffan liikapituudelle ovat ne lisätyt musikaalinumerot. Etenkin ilkeällä kuningattarelle laadittu biisi on puhdasta myötähäpeää, rikkoen hahmolle rakennetun imagon kokonaan, kun aiemmin tarkkaan harkitusti liikkunut kuningatar hyppää tanssimaan alamaistensa kanssa. Benj Pasekin ja Justin Paulin kirjoittamat uudet laulut ovat niin kaukana alkuperäisen Lumikin kappaleista, että kun klassikkolaulut Hai hou ja Ain laulain työtäs tee vihdoin esitetään, ne eivät tunnu kuuluvan mukaan yhtään. Jälkimmäisen laulun musikaalinumeroa on toki muutettu niin, että siinä missä alkuperäisessä elokuvassa Lumikki lauloi kappaletta siivotessaan itse, kiittääkseen kääpiöitä turvapaikasta hätänsä keskellä, uudessa elokuvassa Lumikki toimii tietty vain työnjohtajana, kun seitsikko siivoaa itse tupaansa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Marc Webb, jonka aiempiin töihin kuuluvat aika keskinkertaiset The Amazing Spider-Man -rainat (2012-2014). Tosin Lumikista on paha sanoa, mikä kaikki on Webbin käsialaa ja mikä studion vaatimuksesta syntynyttä. Kummin päin vain, Webb ei saa laadittua elokuvasta koherenttia kokonaisuutta, mikä tuntuisi sulavalta visiolta kohtauksesta toiseen, eikä hän saa elokuvaan mitään taianomaisuuden tuntua. Lisäksi parit merkkikohtaukset, kuten etenkin iäkkään naisen saapuminen kuvioihin epäilyttävän omenansa kanssa, hoidetaan todella hutaisten pois alta, aivan kuin tekijöillä ei olisi mitään paloa toistaa kohtausta, vaan se on mukana vain koska sen on pakko olla mukana. Tekniseltä toteutukseltaan Lumikki on erityisen ailahteleva. Parhaimmillaan kameratyöskentely on oivallista, lavasteet näyttävät, puvut hienot ja äänimaailma hyvin rakennettu. Heikoimmillaan peruukit ovat kamalia, asut halpoja ja taustat selvästi tietokoneella loihdittuja. Kääpiöiden lisäksi myös metsäneläimet ovat tehosteita oikeiden pupujen, siilien, peurojen ja kilpikonnien sijaan ja vaikka eläinten digitaalisuus on selvää, sentään ne näyttävät kieltämättä söpöiltä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snow White, 2025, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Walt Disney Studios, Marc Platt Productions
Pääosissa: Ezra Miller, Michael Keaton, Sasha Calle, Kiersey Clemons, Ron Livingston, Maribel Verdú, Ben Affleck, Michael Shannon, Antje Traue, Jeremy Irons, Saoirse-Monica Jackson, Rudy Mancuso ja Temuera Morrison
Genre: seikkailu, scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 12
The Flash perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1956. Jo 1980-luvulla Warner Bros. -yhtiö alkoi kehitellä elokuvaa hahmosta, mutta projekti ei edennyt ja sen sijaan hahmosta tehtiin John Wesley Shippin tähdittämä televisiosarja The Flash (1990-1991). Uusi yritys tapahtui vuonna 2004, kun David S. Goyer keräsi studiolta kehuja Batman Beginsin (2005) käsikirjoituksellaan ja Goyer pestattiin kirjoittamaan elokuva Flashista. Goyer yritti saada päärooliin Ryan Reynoldsia, mutta kun hänen ja studion ideat eivät osuneet yhteen, Goyer jätti elokuvan vuonna 2007. Warner Bros. ryhtyi silloin kehittelemään elokuvaa supersankariryhmästä Justice League, jossa Flashia olisi ollut tarkoitus näytellä Adam Brody. Loppuvuodesta 2009 tämäkin idea kaatui ja jälleen hahmo saatiin toimimaan vain television puolella, kun Grant Gustinin tähdittämä The Flash -sarja (2014-2023) käynnistyi. Kun Warner Bros. aloitti Man of Steelillä (2013) elokuvauniversumin DC Comicsin sarjakuvien pohjalta, studio alkoi jälleen kehitellä uutta Flash-leffaa. Ezra Miller palkattiin rooliin ja hän esiintyi hahmona elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017), Flashin oman elokuvan ollessa suunnitteilla vuodelle 2018. James Wanille tarjottiin mahdollisuutta tehdä elokuva, mutta hän päättikin ottaa vastuulleen toisen DC-projektin, Aquamanin (2018). Phil Lord ja Christopher Miller olivat jonkin aikaa mukana projektissa, kunnes he halusivatkin tehdä Solo: A Star Wars Storyn (2018). Ohjaajan penkillä kävivät myös Seth Grahame-Smith ja Rick Famuyiwa, kunnes pestin sai Andy Muschietti. Kuvauksia jouduttiin viivästyttämään, Millerin ollessa kiireinen Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet -elokuvan (Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore - 2022) kanssa ja lopulta kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Alkuvuodesta 2022 päätähti Ezra Miller joutui kuitenkin toistuvasti ongelmiin lain kanssa, käytyään useamman ihmisen kimppuun, sekä ahdisteltuaan alaikäistä, mikä sai Warner Brosin pohtimaan, voiko elokuvaa julkaista. Lopulta studio päätti pistää leffan teattereihin ja nyt pitkän odotuksen jälkeen The Flash saapuu elokuviin. Itse olen pitänyt Flash-hahmosta lapsesta saakka ja toivonut hänestä omaa leffaansa. Olen pitänyt Gustinin tähdittämästä The Flash -sarjasta sen verran kuin olen sitä katsonut ja samalla odottanut elokuvan ilmestymistä. Viime vuoden kohut Millerin ympärillä latistivat fiiliksiäni, mutta samalla innostuin joka kerta trailerin nähdessäni, Michael Keatonin palatessa Batmanin rooliin. Kävinkin katsomassa The Flashin pelonsekaisin tuntein sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Barry Allen, eli salamannopea supersankari Flash hoksaa pystyvänsä matkustamaan ajassa ja päättää pelastaa äitinsä, joka murhattiin Barryn ollessa vielä lapsi. Pian Barry joutuu kuitenkin huomaamaan, että jos temppuilet ajan kanssa, aika ryhtyy temppuilemaan sinun kanssasi...
Ezra Miller ollaan nähty Barry Allenina, eli Flashina jo useampaan otteeseen, mutta nyt hän saa vihdoin ihka oman elokuvansa. Valitettavasti Millerin käytös erityisesti viime vuonna on ollut aika järkyttävää seurattavaa. Kerta toisensa perään tuli uutista, joissa Millerin kerrottiin käyneen ihmisten kimppuun, murtautuneen jonkun kotiin ja joutuneen muutenkin ongelmiin lain kanssa. Millerin teot ovat luoneet varjon The Flash -elokuvan ylle, enkä toisaalta ihmettele, jos joku ei halua mennä katsomaan leffaa, jonka pääroolissa nähdään rikollinen - ja vieläpä tuplaroolissa, Millerin näytellessä sekä tuntemaamme Barrya, että luomallaan uudella aikajanalla elävää nuorta Barrya, jolla ei ole supervoimia. Vaikka olin itsekin skeptinen leffan suhteen juuri Millerin kyseenalaisten tempausten takia, en voi kuin sanoa, että Miller on suorastaan erinomainen tässä elokuvassa. Miller tuo valtavasti syvyyttä ja ulottuvuuksia Flashiin, joka tyytyi aiemmissa esiintymisissään pelkän huumoriveijarin osaan. Miller tekee erityisen hyvää työtä dramaattisissa kohtauksissa, sekä kahtena erilaisena Barryna.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Affleck Bruce Waynena, eli Batmanina ja Jeremy Irons hänen uskollisena hovimestarinaan Alfredina. Ron Livingston korvaa Billy Crudupin Barryn isänä Henrynä, jota syytetään vaimonsa, eli Barryn äidin Noran (Maribel Verdú) kuolemasta. Justice Leaguen Snyder Cut -versiossa nähty Kiersey Clemons palaa rooliinsa Barryn ihastuksenkohteena, toimittaja Iris Westinä. Oman itsensä vaihtoehtoisen version lisäksi Barry kohtaa luomallaan uudella aikajanalla myös Supermanin serkun, Kara Zor-Elin, jota näyttelee Sasha Calle, sekä toisen Bruce Waynen/Batmanin, jota näyttelee kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Michael Keaton. Keatonin paluu Batmaniksi on varmasti monille isoin syy leffalipun hommaamiseen ja itsekin odotin juuri tätä puolta elokuvassa eniten. Keaton on aivan mahtava roolissa edelleen. Hänen Brucensa on iäkkäämpi ja periaatteessa jo lopettanut koko naamiosankarihomman, kunnes Barry saapuu koputtamaan hänen kartanonsa ovia. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan oivallisesti, etenkin Calle, jonka toivon vielä joskus pääsevän palaamaan Supergirlin rooliin.
Alkuvuosi 2023 on ollut itselleni vähän nihkeä uutuuselokuvien suhteen. Vaikka olen nähnyt useamman oikein hyvän leffan, ei Hollywood ole päässyt säväyttämään isoilla spektaakkeleillaan kunnolla. Supersankaripuolen tarjonta on koostunut joko ihan katsottavista tapauksista (DC:n Shazam! Fury of the Godsja MarvelinAnt-Man and the Wasp: Quantumania) tai varsin mainioista, mutta silti turhauttavan epätasaisista filmeistä (Marvelin Guardians of the Galaxy Vol. 3ja animaatio Spider-Man: Across the Spider-Verse). Olenkin todella iloinen päästessäni sanomaan, että The Flash on se säväyttävä Hollywood-spektaakkeli, mitä olen koko alkuvuoden odottanut. Se on todella mukaansatempaava, viihdyttävä, toiminnallinen, seikkailullinen ja hauska, mutta ennen kaikkea siitä löytyy sielua ja siinä sykkii suuri sydän. Elokuva on yllättävänkin tunteellinen - enkä nyt edes tarkoita niitä ilon kyyneliä, kun pääsin näkemään Michael Keatonin Batmanina. Barry Allenin perhekuvio on niin hyvin rakennettu, että se onnistui varsinkin lopussa iskemään tunteisiini lujaa.
Multiversumi on tällä hetkellä kuumin sana supersankarigenressä. Vastikään ilmestyneen Spider-Man: Across the Spider-Versen lisäksi konseptia on käytetty esimerkiksi Spider-Man: No Way Homessa (2021) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa (2022). The Flash ei tavallaan tarjoa enää uutta sillä saralla, vaan hyödyntää monille viime vuosilta tuttuja ideoita. Nostalgia on myös vahva sana ja kuten Spider-Man: No Way Homessa nähtiin useampi vanha tuttu Spider-Man -näyttelijä, The Flashista löytyy pari aiempaa Batmania, Affleck ja Keaton. Vaikka toisaalta tässä kohtaa multiversumi saattaa jo tuntua nähdyltä jutulta, olen iloinen, että The Flash -elokuvassa päätettiin säilyttää tämä idea - onhan koko multiversumi-konsepti esitelty supersankarigenressä nimenomaan Flash-sarjakuvien puolella.
Flashin aikaa ja ulottuvuuksia rikkova ja repivä seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi liki kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvan aikana ei kertaakaan tee mieli vilkaista kelloa, sillä niin viihdyttävää seurattavaa se on. Tarina on myös moraalisesti kiehtova, sekä helposti samaistuttava. Kukapa ei tarttuisi tilaisuuteen, jos eteen lätkäistäisiin mahdollisuus palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jotain? Mutta kuten kaikki aikamatkustusleffoja nähneet varmasti tietävät, ei ajan sörkkiminen koskaan tiedä hyvää ja pian Barrylla onkin aikamoinen sotku korjattavanaan. Vaikka elokuvasta löytyykin omat pahiksensa, joita vastaan käydään näyttäviä taisteluita, pidin siitä, että elokuvan todellinen paha tuntuukin olevan Barryn omat virheet ja taistelu aikaa vastaan. Siinä on paljon supersankarielokuville ominaisia puolia, mutta sitäkin enemmän The Flash tuntuu ehdalta seikkailuelokuvalta. Leffa ei myöskään ole pelkkää aivotonta höttöä, vaan siinä on paljon syvyyttä ja pohdittavaa. Kaikki kulminoituu erittäin tunteikkaasti, sekä hieman hämmentävästikin. Kuten varmaan kaikki DC:n elokuvapuolta seuraavat tietävät, DC-elokuvauniversumi on varsinaisessa muutosvaiheessa. Jännityksellä odotan, onko tällä Flashilla enää paikkaa tulevassa universumissa. Totta vie toivon, että on, sillä The Flash on yksi parhaista DC-leffoista aikoihin!
Elokuvan ohjauksesta vastaa Andy Muschietti, joka oli aiemmin tehnyt Stephen Kingin kirjaan perustuvat Se-kauhuelokuvat (It - 2017-2019). Kauhulla uransa aloittanut Muschietti osoittaa taitonsa myös ison toimintaseikkailun saralla, enkä todellakaan pistä vastaan, jos huhut ovat totta ja hän ohjaa tulevan Batman: The Brave and the Bold -elokuvan. Christina Hodsonin käsikirjoitus on vahva, erityisesti Barryn kehityskaaren puolesta ja sen pohjalta Muschietti rakentaa voimakasta tunnelmaa. Vahva ohjaus ja käsikirjoitus ovat The Flashin kohdalla erityisen tärkeät, sillä visuaalisella puolellaan elokuvasta löytyy kyllä parannettavan varaa. Kuvaus on taidokasta, lavasteet hienot, puvut tyylikkäät ja maskeeraukset välillä yllättävänkin veriset K12-supersankarileffaksi. Elokuvan erikoistehosteet näyttävät kuitenkin keskeneräisiltä. Mukana on paljon hienoja efektejä, mutta leffassa toistuvasti käytetyt digitaalisesti luodut ihmisnaamat ovat todella kökköjä ilmestyksiä. Lisäksi yleensä kun sama näyttelijä esittää kahta eri hahmoa, jotka esiintyvät yhdessä kuvassa, näyttelijä esittää molemmat roolit. The Flashissa taas Millerin vierellä on selvästi ollut joku muu, jonka kasvoihin on jälkikäteen lisätty Millerin naama. Tarkkaavaiset katsojat voivat jatkuvasti sanoa, kumpi kuvassa on aito Miller ja kumpi digiversio. Leikkauksessa leffa on rytmitetty oivallisesti. Elokuva kulkee ripeällä tempolla, mutta osaa myös pysähtyä tarpeen vaatiessa, heijastaen samalla vauhdikkaan Barryn matkaa. Äänimaailma jytisee mainiosti ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit säestävät menoa onnistuneesti. Parasta on tietty, kun elokuva hyödyntää Danny Elfmanin ikonista musiikkia Tim Burtonin Batman-elokuvasta (1989).
Yhteenveto: The Flash on mahtava aikaseikkailu, joka viihdyttää läpi liki kahden ja puolen tunnin kestonsa. Multiversumikonseptia on hyödynnetty viime aikoina supersankarielokuvissa paljon, mutta silti leffa onnistuu pitämään idean raikkaan tuntuisena ja hyödyntää vaihtoehtotodellisuuksia veikeästi. Elokuva nappaa saman tien mukaansa, eikä suostu irrottamaan otettaan ennen lopputekstejä, joiden aikana katsoja jää pohtimaan, mitäköhän ihmettä DC-maailmassa on luvassa seuraavaksi? Elokuva tarjoaa vauhdikasta toimintaa ja hauskaa huumoria, mutta sitäkin tärkeämmin ehtaa seikkailun tuntua, tunteikasta perhedraamaa ja suurta sydäntä. Leffa on yllättävänkin liikuttava ja syvällinen moraalisissa pohdinnoissaan. Vaikka seikkailun varrelta löytyy vastuksia, joiden kanssa taistella, on hienoa, että elokuvan todellinen paha ovat Barryn valinnat ja niiden seuraukset. Aikasotkun korjaaminen on jopa varsin jännittävää puuhaa. Ezra Miller on hämmästyttävän hyvä pääroolissa Barry Allenina, eli Flashina, tarjoten moniulotteisen ja syvemmän version hahmosta kuin ennen. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin tietty Michael Keaton iäkkäänä Batmanina ja Sasha Calle Supergirlinä, jonka haluaisi mielellään nähdä tulevaisuudessakin. On onni, että elokuva luottaa eniten käsikirjoitukseensa, hahmoihinsa, näyttelijöihinsä ja ohjaukseensa, sillä erikoistehosteiden puolelta löytyvät sen isoimmat kompastuskivet. Jatkuvat digitaalisesti luodut ihmiset ovat häiritsevän kumimaisen näköisiä ja efektipuoli on omituisen keskeneräinen pitkästä jälkituotannostaan ja isosta budjetistaan huolimatta. Heikkouksineenkin The Flash on loistava supersankarileffa ja yksi parhaista DC-elokuvista vuosiin. Tämän leffan myötä vanha DC-elokuvauniversumi on päättynyt ja James Gunnin johdolla uusi aikakausi käynnistyy.
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Flash, 2023, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment
Pääosissa: Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Asher Angel, Helen Mirren, Lucy Liu, Rachel Zegler, Adam Brody, Grace Fulton, Ross Butler, Meagan Good, D. J. Cotrona, Djimon Hounsou, Cooper Andrews, Marta Milans, Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand
Genre: toiminta, fantasia, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Shazam! (2019) oli kohtalainen menestys, jota kriitikot kehuivat. Jatko-osan suunnittelu lähtikin pian käyntiin ja sen kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2021 ja nyt, lähes vuoden lisäodotuksen jälkeen Shazam! Fury of the Gods -nimen saanut jatko-osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä Shazam! -elokuvaa kelpo supersankariviihteenä, mutten innostunut siitä tarpeeksi, että olisin katsonut sitä uudestaan tai alkanut erityisemmin odottamaan jatkoa. Kakkosleffan trailerit eivät vakuuttaneet minua ollenkaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan Shazam! Fury of the Godsia heti sen ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen.
Billy Batson yrittää tasapainotella opiskelunsa, sijaisperheensä ja supersankariminänsä kanssa, kun kostonhimoiset jumalat Hespera ja Kalypso vapautuvat vankeudestaan ja havittelevat Shazamin voimia.
Asher Angel palaa rooliinsa nuoreksi Billy Batsoniksi, jolle mystinen velho (Djimon Hounsou) soi ensimmäisessä elokuvassa Shazamin suuret voimat. Angel pistetään kuitenkin vaihtoon aina, kun Billy lausuu taikasanan ja muuttuu Zachary Levin esittämäksi supersankariksi. Angelin osuus jää tällä kertaa yllättävänkin minimaaliseksi, elokuvan keskittyessä täysillä Leviin. Vaikka kummatkin ovat periaatteessa oivallisia osissaan, eivät Angel ja Levi saa luotua tunnetta siitä, että he esittäisivät samaa hahmoa. Angel vie Billyä kypsempään ja vakavampaan suuntaan, kun taas Levi jatkaa hassuttelulinjalla.
Muutkin tutut hahmot ykkösosasta tekevät paluun. Cooper Andrews ja Marta Milans esittävät Billyn adoptiokodin vanhempia, Victoria ja Rosaa. Jack Dylan Grazer varastaa show'n Billyn parhaana kaverina Freddynä, jonka supersankariminää näyttelee Adam Brody. Aikuistunut Grace Fulton tulkitsee niin tavis-Maryä kuin myös tämän superpuolta. Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand nähdään Eugenena, Darlana ja Pedrona, kun taas heidän superversioita esittävät Ross Butler, Meagan Good ja D. J. Cotrona. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti (Grazer on poppoon paras), mutta suurimmaksi osaksi hahmot jäävät tällä kertaa aika yksiulotteisiksi pahveiksi.
Pahisosastoa edustavat tällä kertaa Helen Mirrenin ja Lucy Liun näyttelemät jumalat Hespera ja Kalypso, jotka eivät perustu sarjakuviin, vaan ovat uusia hahmoja, jotka on luotu Kreikan mytologian pohjalta. Yleensä hyvien näyttelijäkonkareiden lahjat haaskataan geneerisinä pahiksina, joista varsinkin Liun esittämän Kalypson ainoa piirre on se, että hän on paha, koska hän on paha. Uutena tuttavuutena esitellään myös uudesta West Side Story -sovituksesta (2021) tutun mainion Rachel Zeglerin esittämä Anne, koulun uutena oppilaana, johon Freddy iskee silmänsä.
Shazam! Fury of the Godsista on näillä näkymin tulossa yksi DC:n elokuvauniversumin isoimmista taloudellisista flopeista, enkä yhtään ihmettele miksi. Ensimmäinen Shazam! -leffa oli kelpo hömppää, mutta aika unohdettava tapaus, eikä se houkutellut suuria massoja elokuvateattereihin. Lisäksi DC-elokuvauniversumi on parhaillaan jonkin sortin muutosvaiheessa, The Suicide Squadin (2021) ja Peacemaker-sarjan (2022-) tehneen James Gunnin hypättyä studion ohjaksiin. Kellään ulkopuolisella ei ole selvää käsitystä, että onko näillä tämän vuoden DC-leffoilla mitään merkitystä enää tulevaisuuden kannalta? Esimerkiksi Black Adamin (2022) lopputeksteissä vihjailtiin Henry Cavillin paluusta Supermaniksi, mutta eipä tämä tule luultavasti koskaan johtamaan mihinkään, eivätkä fanit tunnu antavan tätä anteeksi. Ja vielä tämän päälle uusia supersankarileffoja satelee teattereihin liian tiuhaan tahtiin (DC-leffoja on tulossa tänä vuonna vielä kolme lisää). Kun hinnat nousevat niin teattereissa kuin muuallakin, ihmisten on pakko karsia jostain pois ja jo kaiken spoilaavien trailereiden perusteella Shazam! Fury of the Gods näytti yhdentekevältä rainalta, jonka voi ihan hyvin katsoa joskus myöhemmin HBO Maxista.
Valitettavasti ennakko-odotukseni kävivät toteen ja Shazam! Fury of the Gods on juuri niin yhdentekevä leffa kuin sen mainokset antoivat ymmärtää. Elokuvasta ei jää oikein mitään käteen ja sen luultavasti unohtaa jo seuraavalla viikolla. Se viihdyttää ajoittain ihan kivasti ja muutamat vitsit onnistuvat jopa saamaan irti pienen hörähdyksen. Siihenpä se sitten jää. Tarina ei ole kovin mukaansatempaava, toimintakohtaukset ovat mitäänsanomattomia ja kiusallisen kökösti tehtyjä, suuri osa vitseistä aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä ja monet hahmoista jäävät täysin pintapuolisiksi. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta se vain huokuu keskinkertaisuutta ja hukkaan heitettyä rahaa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin David F. Sandberg, jolla koitui viime leffassa vaikeuksia tasapainotella kevythenkisen huumorin ja kauhumaisten hetkien kanssa. Tällä kertaa Sandberg kompuroi yrityksissään pitää yhä vain mammuttimaisemmaksi paisuvaa pakettia kasassa. Asiaa ei auta Henry Gaydenin ja Chris Morganin heikko käsikirjoitus, jonka sanomat perheen merkityksestä jäävät hieman raakileiksi ja jossa pahisten motiivit ja muutokset ovat kömpelöitä. Shazam! Fury of the Gods ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kovin kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta pääasiassa leffa näyttää kiusallisen halvalta. Lavasteet eivät täysin vakuuta, asut ovat hieman kotikutoiset ja tietokoneella luodut hirviöt ovat toinen toistaan kehnompia ilmestyksiä, aivan kuin suoraan jostain PlayStation 3:n pelistä. Taustakankaan käyttö on jatkuvasti selvää ja taistelun tiimellyksessä ympäriltä tuhoutuva kaupunki näyttää epäuskottavalta. Äänimaailma rymistelee kuitenkin mukavasti niin efektejä kuin Christophe Beckin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Shazam! Fury of the Gods on erittäin keskinkertainen supersankarirymistely, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Elokuvan tarina ei oikein saa napattua otetta katsojasta, vaikka meno aika ajoin viihdyttääkin. Huumoripuoli on erittäin ailahtelevaa, osan vitseistä tarjotessa passelit naurut ja osan aiheuttaessa lähinnä silmienpyörittelyä myötähäpeällisyydellään. Toimintakohtaukset kärsivät pahasti kehnoista erikoistehosteista. Kun sankareita vastassa olevat mörököllit näyttävät näin kököiltä ja tapahtumapaikat näyttävät viimeistelemättömiltä tehostemössöiltä, on taisteluihin vaikea hypätä mukaan. Elokuvassa yritetään hieman kaivaa syvemmälle perheteemalla, mutta lopputulos jää silti pintaraapaisuksi. Näyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Asher Angel ja Zachary Levi eivät saa tarpeeksi yhtenäistä linjaa Billyn esittämiseen ja Helen Mirren ja Lucy Liu haaskaavat taitojaan tylsissä pahisrooleissa. Shazam! Fury of the Godsista löytyy hetkensä, mutta kokonaisuus tuntuu auttamattoman mitäänsanomattomalta ja ponnettomalta. Se on selvä ja harmillinen väliinputoaja DC:n elokuvauniversumin muovautuessa uuteen muottiinsa. Jos leffan katsojamäärät ovat maailmalla yhtä heikot kuin täällä Suomessa (ensi-iltapäivänä Tennispalatsin ISENSE:ssä, maan suurimmassa elokuvasalissa oli kanssakatsojia alle kymmenen), on varmaan turha toivo, että Levin Shazamia nähtäisiin enää Gunnin uudessa DC-maailmassa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shazam! Fury of the Gods, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema
Ohjaus: Kenneth Branagh Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Gal Gadot, Armie Hammer, Emma Mackey, Annette Bening, Letitia Wright, Sophie Okonedo, Jennifer Saunders, Dawn French, Russell Brand, Ali Fazal ja Rose Leslie Genre: rikos, jännitys Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia Ikäraja: 12
Death on the Nile, eli suomalaisittain Kuolema Niilillä perustuu Agatha Christien samannimiseen Hercule Poirot -kirjaan vuodelta 1937 ja se on jatko-osa vuoden 2017 elokuvalle Idän pikajunan arvoitus(Murder on the Orient Express). Pian Idän pikajunan arvoituksen ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että ohjaaja-näyttelijä Kenneth Branagh on alkanut työstämään toista filmatisointia Christien kirjojen pohjalta. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2019, mutta koska Disneyn Fox-kauppojen takia kuvaukset saatiin aloitettua vasta saman vuoden syyskuussa, ensi-iltaa jouduttiin siirtämään lokakuulle 2020. Koronaviruspandemian ja yhteen elokuvan näyttelijöistä, Armie Hammeriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia leffaa on jouduttu siirtämään parikin kertaa lisää, mutta nyt Kuolema Niilillä saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en ollut lainkaan innoissani elokuvasta, sillä en piitannut Idän pikajunan arvoituksesta. Parin viime vuoden aikana olen ehtinyt useasti unohtaa filmin olemassaolon ja kävinkin katsomassa sen aika skeptisin ennakko-odotuksin muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Yksityisetsivä Hercule Poirot nauttii lomapäivistään Egyptissä, kun hänet yhtäkkiä vedetään selvittelemään kolmiodraamaa ja tutkimaan murhaa jokilaivalla Niilillä.
Kenneth Branagh palaa legendaarisen etsivä Hercule Poirotin rooliin, eikä vieläkään ihan vakuuta. Branagh on jälleen tahattomankin koominen monikerroksisten viiksiensä ja ylikorostetun aksenttinsa kanssa. Silti joko hän on tässä hieman hillitympi kuin Idän pikajunan arvoituksessa tai sitten olin ehtinyt tottua hänen Poirot-tulkintaansa, sillä Branagh ei häirinnyt samalla lailla kuin viimeksi. Hänen kyseenalaisesti toteutetut viiksensä sen sijaan häiritsivät minua edelleen ja Poirotin ollessa ruudulla, huomasin vähän väliä tuijottavani vain hänen viiksiään. Viiksiin kohdistunut internet-pilkka ei ole jäänyt tekijöiltä huomaamatta ja elokuva käyttääkin ensimmäiset kymmenen minuuttiaan lähinnä perustelemaan Poirotin naamakarvoitusta.
Branaghin lisäksi myös Tom Batemanin esittämä Bouc tekee paluun Idän pikajunan arvoituksesta, mutta muuten näyttelijäkaarti on pistetty vaihtoon. Annette Bening nähdään Boucin tiukkapipoisena äitinä Euphemiana. Gal "Wonder Woman" Gadot ja negatiiviseen huomioon joutunut Armie Hammer näyttelevät vastanainutta pariskuntaa Linnet Ridgewayta ja Simon Doylea, kun taas Sex Education -sarjasta (2019-) tuttu Emma Mackey näyttelee Simoniin palavasti rakastunutta Jacqueline de Bellefortia. Jennifer Saunders esittää Linnetin kummitäti Marie Van Schuyleriä ja Dawn French tämän assistenttia, rouva Bowersia. Ali Fazal näyttelee Linnetin serkkua, asianajaja Andrew Katchadouriania, Game of Thrones -sarjan (2011-2019) alkukausilla nähdyn Rose Leslien esittäessä Linnetin apulaista Louisea. Sophie Okonedo nähdään kuuluisana jazz-laulajana Salome Otterbournena ja Black Pantherista (2018) tuttu Letitia Wright tämän sukulaistyttö Rosaliena. Koomikko Russell Brand tekee yllättävänkin vakavan roolin lääkäri Linus Windleshamina. Näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi ja lähes jokaisesta saadaan jotain irti elokuvan aikana, kun itse kukin päätyy Poirotin epäillyksi.
Huolimatta alun kymmenminuuttisesta mustavalkoisesta prologista diginuorennetun Branaghin ja hömelöiden viiksien selityksen kera, yllätyin siitä, että Kuolema Niilillä onkin ihan pätevä murhamysteerielokuva ja huomattava parannus heikon Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Tästäkin leffasta löytyy omat ongelmansa, kuten turhan pitkä kesto. Varsinkin filmin alkupäässä on reippaasti tiivistämisen varaa. On toisaalta hyvä, että elokuva käyttää aikansa esitelläkseen hahmot kunnolla ennen kuin murha tapahtuu, jotta katsojalla on heti käsitys erilaisista mahdollisista motiiveista tekoon, mutta samalla leffa voisi hypätä nopeammin murhaan, sillä vasta siinä kohtaa elokuva tuntuu oikeasti lähtevän liikkeelle. Filmin toinen puolikas on selvästi parempi kuin ensimmäinen ja sen aikana huomasin epäileväni jatkuvasti eri tyyppiä syylliseksi ennen varsinaista paljastusta.
En ole lukenut Christien kirjaa, enkä ollut tainnut katsoa edes elokuvan traileria, sillä minulle tuli yllätyksenä jopa se, kuka tarinassa murhataan. Tämä loikin omaan katselukokemukseeni miellyttävän jännitteen alkupäästä lähtien, sillä ennen kuin ryhdyin pohtimaan, kuka on murhan takana, minun piti ensin hoksata, kuka tulisi olemaan uhri. Elokuvasta löytyy joitain ihan onnistuneen tiivistunnelmaisia kohtauksia ja varsinkin loppuhuipennus paljastusten kera on mainion jännittävästi rakennettu. Kokonaisuutena Kuolema Niilillä on hieman ontuva paketti, mutta aloin vihdoin nähdä potentiaalia Branaghin yrityksessä luoda Hercule Poirotin ympärille omaa elokuvasarjaansa.
Branaghin ohjaus on taidokkaampaa tällä kertaa, mutta silti toivon, että joku muu ottaisi ohjakset, jos filmille päätetään tehdä jatkoa. Michael Greenin käsikirjoitus toimii, joskin ensimmäistä tuntia olisi voinut tiivistää jo kirjoitusvaiheessa. Teknisiltä ansioiltaan Kuolema Niilillä on myös ailahteleva teos. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, joskin ihmettelin kaiken aikaa päätöstä kuvata Poirotia yläkulmasta. Lisäksi leffaa katsoessa on kiusallisenkin selvää, milloin sitä on kuvattu paikan päällä ja milloin studiossa. Luonnossa kuvatut otokset ovat näyttäviä ja kauniita, mutta kun siirrytään studioon, taustakankaat ja liian kirkkaat spottivalot tekevät elokuvasta välillä jopa visuaalisesti ruman. Asiaa eivät auta leffan heikot, viimeistelemättömiltä näyttävät erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat kuitenkin hienot ja aikaan sopivat. Äänimaailma toimii muuten, mutta leffaan on jostain syystä päätetty lisätä muutamia täysin tarpeettomia äkkisäikäytyksiä eri eläinten kautta. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti, lisäten seikkailun, mysteerin ja muinaisen Egyptin henkeä.
Yhteenveto:Kuolema Niilillä on kelpo murhamysteerielokuva ja selvä parannus laimean Idän pikajunan arvoituksen jälkeen. Kenneth Branagh ei vieläkään ihan vakuuta outojen viiksiensä kanssa Hercule Poirotina - ei, vaikka viiksiä yritetään kuinka perustella filmin alussa. Branagh ajaa kuitenkin asiansa paremmin tällä kertaa ja varsinkin loppupäässä hoitaa tonttinsa niin näyttelijänä kuin ohjaajana kelvollisesti. Muu näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin osistaan. Toteutukseltaan elokuva on aika ailahteleva. Sen rytmityksessä on ongelmia ja filmillä kestää turhan kauan aikaa oikeasti käynnistyä. Lisäksi leffan visuaalinen ilme heittelee, riippuen siitä, mikä kaikki on kuvattu studiossa vihreää kangasta vasten ja heikkojen erikoistehosteiden kera. Leffasta löytyy kuitenkin tarpeeksi onnistumisia, liittyen katsojan epäilysten ovelaan ohjailuun ja tiettyihin jännittäviin hetkiin, jotta se pääsee plussan puolelle. Ei Kuolema Niilillä kovin ihmeellinen teos ole, mutta Idän pikajunan arvoituksen jälkeen koin sen varsin miellyttäväksi yllätykseksi ja tällä kertaa sanonkin, että katson ihan mielelläni jatkoa, jos sellaista tehdään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death on the Nile, 2022, Scott Free Productions, The Estate of Agatha Christie, Twentieth Century Fox
Ohjaus: Patty Jenkins Pääosissa: Gal Gadot, Pedro Pascal, Kristen Wiig, Chris Pine, Robin Wright, Connie Nielsen, Lucian Perez, Amr Waked, Kristoffer Polaha, Ravi Patel, Oliver Cotton, Stuart Milligan ja Lynda Carter Genre: toiminta, fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Man of Steel (2013) oli menestys, joten sen ympärille ryhdyttiin rakentamaan DC:n elokuvauniversumia. Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) toimi kahden nimikkohahmonsa ensimmäisenä yhteisleffana, mutta myös Wonder Womanin esittelynä valkokankailla. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Wonder Woman -elokuva (2017) oli iso hitti, joten sille lähdettiin heti tekemään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2018 ja Wonder Woman 1984:n oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2019, mutta DC:n muiden elokuvien julkaisukalenterin takia leffaa piti siirtää eteenpäin. Elokuva siirtyi kesäkuulle 2020, mutta alkava koronaepidemia siirsi ensi-iltaa ensin elokuulle ja sitten lokakuulle, kunnes lopulta Wonder Woman 1984 sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä 2020. Suomessa monet elokuvateatterit kuitenkin sulkeutuivat uudestaan juuri ennen joulua, joten filmiä siirrettiin täällä, vaikka se oli monissa maissa jo nähtävillä. Elokuvaa siirreltiin vähän väliä parilla viikolla eteenpäin, kunnes lopulta ilmoitettiin, että se julkaistaan suoraan HBO Nordicin suoratoistopalvelussa. Omasta mielestäni ensimmäinen Wonder Woman on uusien DC-elokuvien paras teos, joten odotin innolla Wonder Woman 1984:n näkemistä. Minua harmittikin, kun filmiä siirreltiin ja erityisesti kun elokuva julkaistiin juuri, kun sen näkeminen muuttui mahdottomaksi Suomessa. Odotukseni kuitenkin laskivat roimasti, kun elokuva sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin faneilta. Epäilevin mielin aloitinkin Wonder Woman 1984:n katselun heti, kun se oli julkaistu HBO:ssa.
On vuosi 1984 ja amatsonilaisprinsessa Diana Prince työskentelee Smithsonianin museossa,samalla kun tekee sankaritekoja Wonder Womanina. Kun museoon saapuu mystinen kivi, joka voi toteuttaa pitelijänsä toiveen, se herättää niin Dianan kuin öljypohatta Maxwell Lordin ja ujon geologi Barbaran mielenkiinnon.
Gal Gadot nähdään jo neljättä kertaa - tai viidettä, jos viikko sitten ilmestynyt Zack Snyder's Justice League (2021) lasketaan - Diana Princen eli Wonder Womanin roolissa ja hänessä on yhä sitä intoa ja voimaa, jota rooli vaatii. Erityisen hienoa on, kuinka Wonder Woman esitetään vihdoin sellaisena värikkäänä ja seikkailevana sankarina, mikä on tuntunut hieman uupuvan hahmosta aiemmissa filmeissä, vaikka Gadot on aina hyvää työtä tehnytkin. Läpi leffan on mukava nähdä, kuinka hän suojelee sivullisia ja tuntuu tuovan toivoa ja pelastusta muille. Toki hahmosta löytyy yhä synkempikin puolensa, Dianan surressa ensimmäisessä leffassa menehtyneen Steve Trevorin (Chris Pine) perään. Uskoisin tosin, että tässä kohtaa kaikki jo tietävät, että Pine tekee nyt paluun Steven rooliin - hahmo on ollut isosti esillä elokuvan mainoksissa ja viimeistään se paljastuu heti elokuvan alkuteksteissä. Pine ei harmillisesti ole yhtä onnistunut osassa kuin viimeksi, eikä hänen ja Gadotin väliltä tällä kertaa löydy yhtä vahvaa kemiaa. Lisäksi Steven paluuseen liittyy juttuja, jotka eivät täysin toimi. Silti hahmo ajaa asiansa, etenkin viedessään Wonder Womania hahmona eteenpäin.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Kristen Wiig museon uutena työntekijänä Barbarana jaThe Mandalorian -sarjan (2019-) tähti Pedro Pascal itsekeskeisenä öljypohattana Maxwell Lordina. Maxwellin bisnekset eivät kulje niin hyvin kuin hän antaa julkisuudessa ymmärtää ja hän haluaisikin suuremman mahdin öljyteollisuudessa. Barbara taas on ujo ja kömpelö, ja haluaisikin olla kuin hänen uusi työkaverinsa Diana. Hahmot ovat sujuvasti työstetyt ja katsoja ymmärtää täysin, miksi he päätyvät tiettyihin ratkaisuihin. Wiigin ja Pascalin roolityöt kuitenkin jakavat mielipiteitä voimakkaasti kahtia. Pascal tekee Max Lordista todella elämää suuremman henkilön ja selvästi oikein nauttii tietystä ylilyönnistä. Hän tekee sen kuitenkin hallitusti, luoden veikeän antagonistin tarinalle. Wiig toimii myös passelisti, vaikka hahmon esittely saa katsojan pelkäämään, että kyseessä olisi täysi fiasko. Supersankarigenressä on usein nähty hahmoja, jotka esitetään kömpelöinä ja noloina, mikä saa heidät kokemaan itsensä ulkopuolisiksi ja kun heille syntyy mahdollisuus voimaan, he käyttävät sitä vääriin tarkoituksiin. Barbara seuraa tätä kaavaa, mutta Wiig onnistuu työssään paremmin kuin jotkut edeltäjistään.
En tiedä, johtuuko se muutaman kuukauden ajan lukemistani negatiivisista arvioista ja niiden latistamista odotuksista, vai siitä, että viikko sitten piti taistella läpi toinen DC-tuotos, ylipitkä ja raskassoutuinen (sanoisin jopa että paikoitellen puuduttava) Zack Snyder's Justice League, mutta minä jopa viihdyin Wonder Woman 1984:n parissa. Ei tämä ole ensimmäisen Wonder Womanin veroinen elokuva, mutta koin jatko-osan huomattavasti laadukkaammaksi kuin olin monista lyttäävistä arvioista ymmärtänyt. Elokuvassa on toki ongelmansa (palataan niihin kohta), mutta pidin silti kokonaisuutta kelvollisena supersankariviihteenä. Siinä, missä viikko sitten murjotettiin synkän Zack Snyder's Justice Leaguen kanssa, Wonder Woman 1984 tuntuu piristävältä tuulahdukselta ja sai kahden ja puolen tunnin ajaksi unohtamaan tympivät todellisen maailman ongelmat. Leffasta löytyi seikkailun henkeä ja miellyttävää eskapismia, mitä nykyinen maailmantilanne kaipaa. Ainoa, mikä sai minut muistamaan koronahommat oli, kun komeiden toimintakohtausten aikana harmittelin, että joudun katsomaan leffaa tuhnuisella HBO-striimilaadulla.
DC:n uutta elokuvauniversumia on alusta alkaen kritisoitu eri syistä, oli kyse sitten Man of Steelin liian mammuttimaiseksi paisuvasta lopputaistelusta, Batman v Superman: Dawn of Justicen synkkyydestä ja liian monien juonikuvioiden ahtaamisesta samaan leffaan, Suicide Squadin (2016) surkeasta tarinankerronnasta ja tyylitajuttomuudesta tai Justice Leaguen (2017) epäonnisesta tuotannosta, mikä johti kahteen hyvin erilaiseen lopputulokseen. Kritisoinnin myötä studiolla ollaan päätetty tehdä erilaisia ratkaisuja, joilla filmit saisivat suopeamman vastaanoton. Niistä on tehty valoisampia, humoristisempia ja hieman pienimuotoisempia. Wonder Woman 1984:ssa tämä kritiikin vastareaktio on viety aika lailla äärimmilleen ja kyseessä on huomattavasti valoisampi, värikkäämpi, koomisempi ja monin tavoin pienimuotoisempi teos kuin monet aiemmista DC-leffoista. Paikoitellen tuntuu, että nyt ollaan menty jopa siihen toiseen ääripäähän asti, mikä on taas herättänyt erilaista kritiikkiä, mutta samalla koin elokuvasta löytyvän sitä sarjakuvien ja piirrossarjojen henkeä, mitä itse koki lukiessaan ja katsoessaan lapsena. Sellaista tiettyä iloa, mikä monista DC:n uusista filmeistä on puuttunut.
Se, mistä erityisesti pidin Wonder Woman 1984:ssa oli, ettei sankarin vastuksena toimi jokin toisesta maailmasta tai ulottuvuudesta saapuva suuri ja paha ukko, joka aiheuttaisi tuhoa hakatessaan maailmaa tuhannen päreiksi paljain käsin. Tätä on nähty DC:llä ähkyyn asti esimerkiksi kenraali Zodissa, Doomsdayssa ja jopa kahteen otteeseen Steppenwolfissa. Ensimmäisen Wonder Woman -leffan kompastuskivenä toimi tylsä Ares-pahis. Tässä sankari joutuu kohtaamaan hyvin erilaiset vastukset ja konfliktit muodostuvat enemmän inhimillisten juttujen seurauksena, eikä niinkään tuhovoimasta - vaikkakin tämän hahmojen löytämän toivomuskiven haltijalla voi olla käsissään tuhoisat voimat. Toinen juttu, mistä pidin paljon, on juurikin tämä toivomuskivi. Se tuntuu mukavan tuoreelta idealta tässä genressä ja tarjoaa jotain erilaista tyypilliseen menoon verrattuna. Toivomuksiin tietty liittyy omat haittansa ja elokuvan viesti onkin, että jos jotain saa huijaamalla ja oikoteitä pitkin, pitää olla valmis siihen, ettei siitä seuraa pelkkää hyvää.
Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, kuinka vauhdikkaasti elokuva kulkee. Nelituntisen Zack Snyder's Justice Leaguen jälkeen kahden ja puolen tunnin mittainen Wonder Woman 1984 tuntuu ainakin puoli tuntia lyhyemmältä. Tässäkin leikkausversiossa olisi tiivistämisen varaa, mutta olin niin mukana piristävän erilaisessa tarinassa, ettei kesto sinänsä haitannut. Toimintakohtauksia ei filmissä kovin montaa ole, mutta lukuunottamatta yhtä hieman kökköä mätkintää lopputaistelun aikana, ne vähäiset toimintakohtaukset ovat erittäin hyviä. Erityisesti noin puolen välin paikkeilla nähtävä takaa-ajokohtaus on vaikuttavaa seurattavaa. Toimintakohtauksien tehoa lisää se, kuinka paljon monipuolisemmin Wonder Woman hyödyntää totuuden lassoaan ja tiaraansa taistelussa. Tekijät pääsevät esittelemään luovuuttaan tällä saralla, eikä hahmoa vain heitetä keskelle toimintaa miekan ja kilven kanssa.
Ei elokuva loppupeleissä mikään erityisen ihmeellinen ole, mutta pidin siitä silti selvästi monia muita enemmän. Viihtymisestäni huolimatta huomasin kyllä virheitä ja ongelmia, jotka estivät elokuvaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, Steven paluun olisi voinut hoitaa paljon paremmin ja Pinen ja Gadotin väliltä ei löydy samaa kemiaa kuin viimeksi. Lopputaistelu pimeydessä on aika kehno ja vastus on siinä kohtaa hätiköiden luotu. Vaikka Wonder Woman hyödyntää kykyjään taistelussa vakuuttavammin, on hänelle luotu uusi kyky hieman hölmö. Paikoitellen tarinan kuljetus ei ole niin sujuvaa kuin voisi toivoa. Osa huumorista toimii, kun taas osa vitseistä jättää kylmäksi. Vaikka feministinen asenne kuuluu toki leffaan, tarvitseeko sitä tehdä niin, että lähes jokainen mies esitetään ahdistelijana? Tietty yliampuva sarjakuvameno kolahtaa parissa kohtaa omaan nilkkaansa, eikä kasariasetelmaa hyödynnetä niin veijarimaisesti kuin alku antaa ymmärtää. Ja kenties sen takia, että kyseessä on tavallaan esiosaelokuva Batman v Superman: Dawn of Justicelle ja Justice Leaguelle, ei jännitettä pääse muodostumaan, että noinkohan Wonder Woman selviää vai ei?
Ensimmäisen leffan ohjaaja Patty Jenkins palaa samoihin hommiin ja on selvästi halunnut irrotella oikein kunnolla. Vaikka hänen, Geoff Johnsin ja Dave Callahamin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään vikoja, ovat he lähteneet rohkeasti kokeilemaan jotain erilaista - etenkin kun filmi sijoittuu täysin eri aikakauteen kuin edeltäjänsä. Hieman tiivistämistä kaipaavaa leikkausta ja joitain heikompia erikoistehosteita lukuunottamatta Wonder Woman 1984 on passeli tekniseltä toteutukseltaan. Kuvaus on paikoitellen erittäin tyylikästä. Mukana on näyttäviä lavasteita ja oivallisia asuja. Monet efekteistä toimivat todella hyvin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu. Musiikeista vastaa onneksi Hans Zimmer, joka tykittelee parhaimmillaan taas eeppisen intensiivisesti. Kun Zack Snyder's Justice Leaguen aikana joutui tuskailemaan uuden ja kamalan amatsonihoilotuksen kanssa aina, kun Wonder Woman oli ruudulla, Zimmer pistää jo ikoniseksi muodostuneen Wonder Womanin tunnarin pauhaamaan niin mahtipontisesti, että television äänenvoimakkuutta on pakko nostaa joka kerta.
Yhteenveto:Wonder Woman 1984 on vioistaan huolimatta oikein kelpo supersankariseikkailu, joka tarjoaa miellyttävää todellisuudenpakoa kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Vaikka leffaa voisikin tiivistellä sieltä sun täältä, ei kesto lopulta koidu ongelmaksi. Piristävän erilainen tarina supersankarigenressä pitää hyvin mukanaan, kuten myös leffan kepeä tunnelma. Filmissä on jotain hyvin samanlaista kuin sarjakuvissa ja piirrossarjoissa, ja meno on kaukana Zack Snyderin melodramaattisista synkistelyistä. Toimintaa on aika vähän kestoon verrattuna, mutta elokuvan tarjoamat taistelukohtaukset ovatkin onneksi odottamisen arvoisia - poislukien yksi pimeydessä tapahtuva turpaanveto loppuhuipennuksessa. Wonder Woman hyödyntää kykyjään taisteluissa luovemmin keinoin, mikä johtaa erittäin viihdyttäviin tilanteisiin. Gal Gadot on edelleen vallan mainio pääroolissa Wonder Womanina ja löytää hahmoonsa sitä koko kansan sankarin henkeä, mikä hänestä on hieman uupunut aiemmin. Pedro Pascal nautiskelee teatraalisen Max Lordin esittämisestä ja hahmo on kuin raikas tuulahdus DC:n uusien leffojen muiden antagonistien keskellä. Kristen Wiigkin on osittain hyvin toimiva, vaikka aluksi hänen hahmonsa Barbaran esittäminen kömpelönä on hieman liian kiusallista, eikä hahmoa onnistuta viemään ihan loppuun asti. Chris Pine ei valitettavasti erityisemmin vakuuta Steve Trevorin roolissa tällä kertaa, eikä hänen ja Gadotin väliltä löydy samaa kemiaa kuin viimeksi, mutta Pine ajaa silti asiansa. Tietyt jutut Steven paluusta olisi pitänyt hoitaa toisin. Hans Zimmerin musiikit pauhaavat iskevästi ja hän onnistuu tekemään pääsankarin tunnussävelmästä kenties entistä mahtipontisemman. Kaiken somelyttäämisen jälkeen koin Wonder Woman 1984:n yllättävänkin meneväksi sarjakuvafilmatisoinniksi ja on pakko sanoa, että viihdyin paremmin tämän kuin Zack Snyder's Justice Leaguen parissa, mitä monet kehuvat nyt yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi supersankarifilmiksi. Olen nähtävästi hyvin eri mieltä DC-fanien kanssa, joten suosittelen vain katsomaan molemmat ja kokeilemaan, kumpi kolahtaa kovempaa!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2021 Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com Wonder Woman 1984, 2020, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, The Stone Quarry
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ray Fisher, Ezra Miller, Jason Momoa, Henry Cavill, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Amy Adams, Joe Morton, J. K. Simmons, Willem Dafoe, Amber Heard, Diane Lane, Connie Nielsen, Peter Guinness, Zheng Kai, Karen Bryson, Harry Lennix, Jesse Eisenberg, Joe Manganiello, Ray Porter ja Jared Leto
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 4 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Zack Snyderin ohjaama DC Comicsin sarjakuviin perustuva Superman-elokuva Man of Steel (2013) oli iso menestys, joten tuotantoyhtiö Warner Bros. päätti ryhtyä tosissaan kehittelemään elokuvauniversumia, joka kilpailisi Marvelin leffojen kanssa. Snyder työstikin oman visionsa, miten tarinaa kuuluisi jatkaa. Muutamien tuotannollisten töyssyjen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli taloudellisesti hitti, mutta jakoi niin fanit kuin kriitikot kahtia. Pian sen ilmestymisen jälkeen Snyder kuvasi supersankariryhmästä kertovaa Justice League -filmatisoinnin. Noin 90-prosenttisesti valmiina Snyder esitteli elokuvaansa studiopomoille, jotka kuitenkin kokivat elokuvan todella ongelmalliseksi ja aivan liian pitkäksi. Marvelin The Avengers -elokuvan (2012) ohjannut Joss Whedon pyydettiin kirjoittamaan elokuvaa uudestaan ja Snyderin oli määrä ohjata uudet kohtaukset. Tragedia kuitenkin iski, kun Snyderin tytär Autumn teki itsemurhan maaliskuussa 2017, minkä vuoksi surun musertama Snyder päätti jättää projektin. Whedonille annettiin täysi vastuu elokuvan viimeistelystä ja hän muokkasikin käsikirjoitusta voimakkaasti ja kuvasi lähes koko elokuvan uudestaan. Whedonin Justice League julkaistiin marraskuussa 2017 ja se tuomittiin niin fanien kuin kriitikoiden toimesta sekasotkuksi. Elokuvan budjetti oli myös paisunut niin suureksi, että jopa lähes 660 miljoonan dollarin lipputuloilla se todettiin taloudelliseksi flopiksi. Pian julkaisun jälkeen alkoi liikkua huhuja, että Snyderin leikkausversio olisi yhä olemassa ja se vaatisi vain viimeistelyjä, jotta sen voisi julkaista. Näin alkoikin fanien toimesta #ReleaseTheSnyderCut -someliike, jossa vaadittiin Warner Brosia julkaisemaan Snyderin alkuperäinen versio elokuvasta. Jopa näyttelijät ja kuvausryhmäläiset liittyivät joukkoon. Muutaman vuoden ajan Warner Bros. väitti vastaan ja näyttikin hyvin epätodennäköiseltä, että Snyderin leikkausta julkaistaisiin. Vuonna 2019 Snyder alkoi puhua siitä, että leikkausversio on kuin onkin olemassa. Lopulta Warner Bros. heltyi fanien vimmaan ja teki diilin Snyderin kanssa elokuvan viimeistelystä. Siitä huolimatta, että teatteriversio oli tehnyt pahaa tappiota studiolle, Warner Bros. suostui antamaan yli 30 miljoonaa dollaria Snyderin version viimeistelyyn. Alunperin Snyderin version puhuttiin tulevan neliosaisena minisarjana, mutta lopulta Snyder päätti esittää sen yhtenä pitkänä elokuvana. Nyt Zack Snyder's Justice League -nimen saanut teos on vihdoin ja viimein ilmestynyt HBO-palveluihin ympäri maailman ja minun täytyy tunnustaa, etten olisi uskonut päivän koittavan. Monet asiat tuntuivat sotivan sitä vastaan, että Warner Bros. suostuisi antamaan lisärahoitusta heikosti menestyneen leffan uudelleenleikkaukseen, mutta fanien voima osoitti lopulta luulot vääriksi. Itselleni on muodostunut ristiriitainen suhde Snyderin edellisiin DC-leffoihin ja sen perusteella en edes innostunut, kun hänen Justice League -leikkauksen ilmoitettiin ilmestyvän. Mielenkiinnolla halusin kuitenkin nähdä, millainen Snyderin alkuperäinen visio on ja onko lopputulos pitkän fanivaatimuksen arvoista, vai onko kyseessä jopa Whedonin versiota heikompi tekele...
Tähän väliin haluan huomauttaa, että arvostelu on kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukija on nähnyt vuonna 2017 julkaistun Justice League -elokuvan ja arvio tulee erityisesti keskittymään kahden version lukuisiin eroihin ja muutoksiin. Älkää kuitenkaan huoliko, uusia lisäyksiä en paljasta.
Supermanin kuoleman jälkeen Bruce Wayne ryhtyy kokoamaan sankareiden ja jumalten ryhmää taistelemaan pahaa Steppenwolfia vastaan, joka etsii emolaatikoita, joiden sisältämällä voimalla voisi tuhota koko Maan.
Zack Snyder's Justice Leaguen hahmogalleria on hyvin samanlainen kuin vuoden 2017 versiossa, mutta siitä löytyy myös useita hahmoja, jotka eivät ole mukana siinä, joten jätän heidät mainitsematta ja teille yllätykseksi. Itse Justice League -ryhmä koostuu tietty miljonääri Bruce Waynesta eli Batmanista (Ben Affleck), amatsonisoturi Diana Princestä eli Wonder Womanista (Gal Gadot), supernopeasta Barry Allenista eli Flashista (Ezra Miller), ihmisrobotti Victor Stonesta eli Cyborgista (Ray Fisher), atlantislaisesta Arthur Currysta eli Aquamanista (Jason Momoa), sekä Kal-Elistä eli Clark Kentistä eli Supermanista (Henry Cavill). Uskoisin, ettei kenellekään tätä lukevalle tule yllätyksenä, että Superman on mukana, vaikka hahmo kuolikin Batman v Superman: Dawn of Justicen lopussa. Ja trailerit katsoneet tietävät myös, että hahmo pukeutuu tällä kertaa mustaan pukuun perinteisen sinipunaisen asun sijaan. Cavill synkisteleekin roolissaan eri tavalla kuin vuoden 2017 versiossa ja samaa tekee myös Affleck Batmanina. Kun vuoden 2017 versiossa supervoimaton Batman tuntui turhalta köysipyssynsä kanssa, tässä hänelle löytyy kunnolla käyttöä ja hän keksii keinot pärjätäkseen yli-ihmisiä vastaan. Wonder Woman on toiminnassa mukana, mutta jää paikoitellen hieman sivuun - kenties koska hän oli juuri saanut oman elokuvansa vuonna 2017, ennen kuin tämän oli tarkoitus ilmestyä. Vuoden 2017 versiossa lähinnä komediallisen sivuhahmon roolin omaksunut Flash nousee huomattavasti merkittävämpään osaan. Yllättäen myös Cyborg saa huomattavasti enemmän ruutuaikaa ja hahmoon syvennytään paljon paremmin. Cyborg oli mielestäni vuoden 2017 versiossa ryhmän tylsin hahmo, mutta tässä hänestä saadaan paljon enemmän irti. Ei olekaan ihme, että näyttelijöistä erityisesti Fisher on osoittanut sosiaalisessa mediassa vihaansa vuoden 2017 versiota kohtaan. Harmikseni Aquaman jää tällä kertaa porukan tylsimmäksi tapaukseksi. Momoa saa pari tähtihetkeä, mutta itse hahmo tuntuu olevan vähän siellä sun täällä. Katsojan on helpompi ymmärtää hahmon sisäistä ristiriitaa, jos on nähnyt vuoden 2018 Aquaman-leffan, muuten hahmon juonikuviot tuntuvat todella sekavilta.
Vastaansa supersankarit saavat toisesta maailmasta saapuvan Steppenwolfin (Ciarán Hinds), joka oli pelkkä vitsi vuoden 2017 versiossa. Surkeasti animoitu, koomisen näköinen ja tylsiä pahismonologeja suoltava Steppenwolf on tässä korvattu huomattavasti uhkaavammalla tuhoajalla, joka on jopa aika häijy vastus sankareille. Hahmoa myös saadaan syvennettyä hieman antamalla tälle motiivi, miksi hän seuraa vieläkin häijympää ja julmempaa pahaa olentoa, Ray Porterin näyttelemää Darkseidiä. Hahmosta voisi saada vieläkin enemmän irti, mutta jo tällaisenaan uusi Steppenwolf on huomattava parannus siihen vuoden 2017 kammotukseen verrattuna.
Jos luulit, että Zack Snyder's Justice League olisi vain pidennetty versio vuoden 2017 Justice Leaguesta, olet pahasti erehtynyt. Toki juoni on periaatteessa sama ja mukana on muutamia samoja kohtauksia, mutta pääasiassa tämä on hyvin erilainen filmi. Tunnelma ja tarinan rakenne ovat täysin erilaiset ja mukana on hahmoja, juonikuvioita ja käänteitä, joita ei ollut lainkaan mukana vuoden 2017 versiossa. Ja kun sanoin, että näissä kahdessa versiossa on muutamia samoja kohtauksia, minä todella tarkoitan vain muutamia. Jopa ne muutamat muuttuvat jossain kohtaa joko pidemmiksi tai sitten ne on eri lailla leikattu tässä Snyderin versiossa. Versioista löytyy hyvin samanlaisia kohtauksia, joista kuitenkin huomaa, että vuoden 2017 versiossa ne ovat uudelleen kuvattuja, sillä niissä on paljon erilaisuuksia. Esimerkiksi heti alussa, kun Bruce Wayne matkustaa värväämään Aquamania ryhmään, kohtaus kulkee toisaalta hyvin samalla tavalla eteenpäin, mutta keskustelu on täysin eri sanasta sanaan. Jos pidit kovasti Brucen vitsistä "kuulin, että osaat puhua kaloille", varaudu pettymykseen, sillä sitä ei tästä versiosta löydy.
Yllättävää kyllä, Zack Snyder's Justice Leaguesta löytyy paljon vitsejä, jotka varmasti monet olettivat kuuluneen vain Whedonin versioon. Synkän ja lähes huumorittoman Batman v Superman: Dawn of Justicen jälkeen Warner Bros. antoi Whedonille tehtäväksi tehdä Justice Leaguesta humoristisempi elokuva, mutta nähtävästi jo Snyder oli monien vitsien takana. Enää Flash ei kummastele brunssin merkitystä tai ihmettele Batmanin lepakkoluolaa, mutta voitte olla varmoja, että mukaan mahtuu useita myötähäpeällisiä yrityksiä olla hauska. Vaikka Zack Snyder's Justice League onkin tummasävyisempi kuin vuoden 2017 versio, ei se silti ole samaa synkistelyä kuin Batman v Superman: Dawn of Justice. Elokuvan vallitsevana teemana on toivo ja se, että jos sankarit tekevät yhteistyötä, he voivat saavuttaa mitä vain. Snyderin tuttuun tyyliin voimakkaalta ylidramaattisuudelta ei kuitenkaan vältytä.
Vaikka kokonaisuutena Zack Snyder's Justice League on vuoden 2017 versiota parempi tekele jo ihan vain yhtenäisemmän vision ansiosta, täytyy tunnustaa, että vuoden 2017 versiossa on onnistumisia, joita tämä filmi kaipaisi. Isoin juttu on, että Supermanin kuoleman jälkimeininkeihin uppouduttiin enemmän ja paremmin vuoden 2017 versiossa. Vaikka varmasti jokainen arvasi, että Superman palaa takaisin henkiin tavalla tai toisella, vuoden 2017 versio onnistui paljon paremmin esittelemään synkentyneen maailman, jonka suurin sankari on poissa ja joka tekee nyt surutyötä. Kuvat ympäri maailman eri lokaatioista, joissa ihmiset ovat kerääntyneet kunnioittamaan menehtynyttä sankariaan, ovat nyt poissa ja koin sen isoksi miinukseksi. Toinen juttu, minkä vuoden 2017 versio tekee paremmin, on se, kuinka siinä pohjustetaan alusta asti tulevaa pahuutta. Vaikka sen version Steppenwolf onkin surkuhupaisa pettymys, tiettyä jännitettä ja uhkaa kasvatellaan siinä taidokkaammin. Zack Snyder's Justice League tekee yllättävänkin vähän sen jännitteen rakentamisen eteen.
Se vähäinenkin jännite rakoilee jatkuvasti elokuvan aikana, sillä Snyderinkin leikkausversio ontuu pahasti. Jos ette vielä tienneet, Zack Snyder's Justice Leaguella on kestoa hurjat 4 tuntia ja 2 minuuttia. Ja valitettavasti minun on pakko sanoa, että se on aivan liikaa. Sentään leffa on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin elokuvan voi halutessaan katsoa pienemmissä pätkissä. Silti elokuvassa on useita pidempiä osioita, jotka laahaavat ja aina silloin tällöin huomasin tylsistyneeni leffaa katsoessa. Ja kun kyseessä on supersankarifilmi, jossa nähdään mm. Batman, Superman ja Wonder Woman, on surullista sanoa, että pitkästyin. Siinä, missä vuoden 2017 versio kiirehti aivan liikaa, tämä Snyderin versio oikein venyttämällä pitkittää kohtauksia äärimmilleen. Toki keston myötä filmi saa hengittää enemmän, mutta siinä on myös paljon juttuja, joita olisin itse suosiolla jättänyt leikkaushuoneen lattialle. Molemmissa versioissa nähdään alkupäässä kohtaus, jossa Wonder Woman taistelee pientä terroristijoukkoa vastaan ja vaikka se tuokin edes jotain toimintaa ensimmäiseen puoleentoista tuntiin (elokuvassa on yllättävän vähän toimintaa), on se kohtauksena lopulta täysin merkityksetön tarinan kannalta.
Molempien leikkausversioiden suureksi ongelmaksi koituu se, että elokuvan pitää toimia myös esittelynä Flashille, Cyborgille ja Aquamanille. Vaikka Flashia muutetaan siedettävämpään suuntaan ja Cyborg saa enemmän lihaa luidensa ympärille (vai pitäisikö sanoa metallia ihonsa päälle), Snyderinkin versiosta huokuu se, että kolmikko olisi kaivannut omat elokuvansa ennen tämän julkaisua. Whedonin versio saattoi olla hätiköity uudelleenkuvaustensa ja -leikkauksensa takia, mutta Snyderin version kohtaloksi koituu DC:n elokuvauniversumin hätäinen rakentelu. Tietyissä hetkissä olisi enemmän painoarvoa, jos hahmot olisivat saaneet soololeffansa etukäteen. Vuonna 2021 tätä versiota katsoessa Aquaman hyötyy siitä, että hän sai oman filminsä vuonna 2018. Mutta kun miettii, että tämän Snyderin leikkauksen piti ilmestyä vuonna 2017 ennen Aquaman-leffaa, olisi toteutus kompastunut silti.
Jos jotain erityisen onnistunutta Zack Snyder's Justice Leaguesta pitää sanoa, niin sen lopputaistelu on huomattavasti parempi, viihdyttävämpi, innostavampi ja jännittävämpi kuin vuoden 2017 versiossa. Tiimin ryhmädynamiikka toimii iskevämmin ja on vaikuttavampaa nähdä heidät taistelemassa yhdessä Steppenwolfia ja tämän joukkoja vastaan. Steppenwolfkin tuntuu kovemmalta vastukselta ja mukana on ratkaisuja, jotka saavat fanit varmasti innostumaan. Ainoa, mikä taistelua latistaa on se, ettei se onnistu välittämään tunnetta maailmanluokan tuhon mahdollisuudesta. Tähän vaikuttaa paljon se, ettei taistelussa nähdä lainkaan sivullisia, jotka joutuisivat taiston uhriksi. Vaikka Man of Steelin lopputaistoa onkin kritisoitu liiallisesta massiivisuudesta ja tuhopornosta, se sentään herätti tunteen siitä, että Maa on oikeassa vaarassa ja katsoja saatiin jännittämään paremmin Supermanin onnistumisen puolesta.
Lisäkritiikiksi Zack Snyder's Justice Leaguelle voi myös antaa sen, kuinka paljon se antaa painoarvoa fanipalveluksille, joita vain näiden leffojen kautta DC-maailmaan tutustuneet eivät välttämättä voi hoksata. Batman v Superman: Dawn of Justicen tavoin mukana on kohtauksia, repliikkejä ja yksityiskohtia, jotka toimivat mahtavina silmäniskuina faneille, mutta joista moni muu ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Tämäkin leffa sisältää juttuja, jotka elokuva esittää merkittävinä, mutta ne voi ymmärtää vain, jos tietää etukäteen paljon alkuperäisistä sarjakuvista. Monen katsojan täytyy ryhtyä tutkimaan Wikipediaa sun muita sivustoja leffan jälkeen, jotta tietyt jutut käyvät järkeen. Niihin kun ei vastauksia löydy DC:n muista näytellyistä elokuvista. Zack Snyder's Justice League on juurikin fanituote DC-fanilta DC-faneille. Jo nyt on selvää, että useamman vuoden ajan elokuvan perään kyselleet fanit saavat juuri sitä, mitä halusivatkin ja voivat vihdoin olla tyytyväisiä. Olen iloinen heidän puolestaan ja mielestäni on hienoa, että fanien voima on saanut jotain tällaista aikaiseksi. Olisin toki vielä iloisempi, jos voisin kuulua samaan joukkoon, mutta mielestäni Zack Snyder's Justice League on lopulta aika keskinkertainen ja ainakin tunnin liian pitkä filmi.
Elokuvan teknisistä puolista minun täytyy nostaa vielä esille kolme juttua. Ensinnäkin elokuva on jostain syystä haluttu esittää lähes neliön muotoisessa 4:3-kuvasuhteessa, eikä kuva siis täytä koko televisioruutua ilman zoomaamista. Jotkut sanovat, että kuvasuhde on tällainen mahdollista IMAX-julkaisua varten, mutta omaan silmään se näytti siltä kuin leffa olisi tehty Instagramiin tai vanhaan kuvaputkitelevisioon. Vaikka välillä silmä tottuukin kuvaan, koin neliömäisen kuvan jatkuvasti todella häiritseväksi. Toiseksi elokuvan erikoistehosteiden taso on aika vaihtelevaa. Steppenwolf näyttää hyvältä ja mukana on useita tyylikkäitä efektejä, mutta seassa on myös viimeistelemättömiltä näyttäviä juttuja, sekä joitain tehosteita, jotka ovat kuin PlayStation 3:n videopeleistä. Asiaa ei auta HBO:n kuvanlaatu, joka muuttuu hieman suttuisammaksi aina, kun ruudulla tapahtuu paljon. Kolmanneksi vaikka onkin kiinnostavaa, että vuoden 2017 version musiikkien säveltäneen Danny Elfmanin sijaan Zack Snyder's Justice Leaguen musiikeista vastaa Tom Holkenborg ja siten leffa on jo pelkästään musiikeiltaan täysin erilainen, Holkenborgin työ ei ole kovin kummoista. Hans Zimmerin mahtipontisen työn jälkeen Man of Steelissä ja Batman v Supermanissa, Holkenborgin jumputukset ovat aika tylsää taustameteliä. Mukaan mahtuu tuttuja melodioita viime filmeistä, kuten Wonder Womanin tykittelevä tunnusmusiikki, mutta jostain syystä Holkenborg korvaa sitäkin jatkuvasti yhä vain ärsyttävämmäksi muuttuvalla kuorolla.
Yhteenveto:Zack Snyder's Justice League täyttää varmasti elokuvan perään useamman vuoden kyselleiden fanien toiveet ja unelmat, mutta filminä se on silti aika keskinkertainen, aivan liian pitkä ja epätasainen raina. Neljän tunnin kesto ei tunnu perustellulta, vaikka filmin täytyykin toimia kolmen sankarin esittelyelokuvana. Kestoa on venytetty äärimmilleen ja aina välillä itse huomasin tylsistyväni. Vaikka filmi on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin sen voi katsoa lyhyemmissä osissa, on katselukokemus silti raskas. Tarinankerronta on edelleen aika ontuvaa ja paikoitellen tuntuu, ettei juoni millään etene. Elokuva pääseekin vauhtiinsa vasta erittäin mainiossa lopputaistelussa. Leffasta löytyy omat onnistumisensa ja erityisesti Cyborg ja Steppenwolf ovat hahmoina huomattavasti parempia kuin vuoden 2017 versiossa. Silti vuoden 2017 versiosta löytyy omat onnistumisensa, jotka tästä uupuvat. Jännitettä ei oikein rakenneta alkupäässä lainkaan, eikä Supermanin kuoleman aiheuttanutta muutosta maailmassa esitellä tällä kertaa. Tekninen puoli heittelee laadukkuudeltaan ja elokuva sisältää niin epätasaisia erikoistehosteita, häiritsevän kuvasuhdekikkailun kuin myös jopa ärsyttävää kuorohoilotusta aina, kun Wonder Woman tai joku muu amatsoni tekee jotain. On toki hienoa nähdä Zack Snyderin elokuva vihdoin ja viimein kunnolla, ja olenkin iloinen siitä, että fanien pitkä yhteistyö tuotti näin suuren tuloksen. Zack Snyder's Justice Leaguen ilmestyminen on elokuvahistoriallisesti merkittävä juttu, mutta itse leffa jätti minut aika kylmäksi. Lopussa se lupailee huomattavasti mielenkiintoisemmasta jatko-osasta, mutta saa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Snyder on todennut, että tämän filmin viimeistely jäi hänen viimeiseksi työkseen DC-elokuvien parissa, mutta tämän elokuvan olemassaolo jo tarkoittaa sitä, että koskaan ei voi tietää, mitä saatamme tulevaisuudessa nähdä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zack Snyder's Justice League, 2021, DC Films, DC Entertainment, Atlas Entertainment, HBO Max, Warner Bros. Pictures, Warner Bros., Warner Max, The Stone Quarry, RatPac-Dune Entertainment
