Arvostelu: The Flash (2023)

THE FLASH

Ohjaus: Andy Muschietti

Pääosissa: Ezra Miller, Michael Keaton, Sasha Calle, Kiersey Clemons, Ron Livingston, Maribel Verdú, Ben Affleck, Michael Shannon, Antje Traue, Jeremy Irons, Saoirse-Monica Jackson, Rudy Mancuso ja Temuera Morrison

Genre: seikkailu, scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Flash perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1956. Jo 1980-luvulla Warner Bros. -yhtiö alkoi kehitellä elokuvaa hahmosta, mutta projekti ei edennyt ja sen sijaan hahmosta tehtiin John Wesley Shippin tähdittämä televisiosarja The Flash (1990-1991). Uusi yritys tapahtui vuonna 2004, kun David S. Goyer keräsi studiolta kehuja Batman Beginsin (2005) käsikirjoituksellaan ja Goyer pestattiin kirjoittamaan elokuva Flashista. Goyer yritti saada päärooliin Ryan Reynoldsia, mutta kun hänen ja studion ideat eivät osuneet yhteen, Goyer jätti elokuvan vuonna 2007. Warner Bros. ryhtyi silloin kehittelemään elokuvaa supersankariryhmästä Justice League, jossa Flashia olisi ollut tarkoitus näytellä Adam Brody. Loppuvuodesta 2009 tämäkin idea kaatui ja jälleen hahmo saatiin toimimaan vain television puolella, kun Grant Gustinin tähdittämä The Flash -sarja (2014-2023) käynnistyi. Kun Warner Bros. aloitti Man of Steelillä (2013) elokuvauniversumin DC Comicsin sarjakuvien pohjalta, studio alkoi jälleen kehitellä uutta Flash-leffaa. Ezra Miller palkattiin rooliin ja hän esiintyi hahmona elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017), Flashin oman elokuvan ollessa suunnitteilla vuodelle 2018. James Wanille tarjottiin mahdollisuutta tehdä elokuva, mutta hän päättikin ottaa vastuulleen toisen DC-projektin, Aquamanin (2018). Phil Lord ja Christopher Miller olivat jonkin aikaa mukana projektissa, kunnes he halusivatkin tehdä Solo: A Star Wars Storyn (2018). Ohjaajan penkillä kävivät myös Seth Grahame-Smith ja Rick Famuyiwa, kunnes pestin sai Andy Muschietti. Kuvauksia jouduttiin viivästyttämään, Millerin ollessa kiireinen Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet -elokuvan (Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore - 2022) kanssa ja lopulta kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Alkuvuodesta 2022 päätähti Ezra Miller joutui kuitenkin toistuvasti ongelmiin lain kanssa, käytyään useamman ihmisen kimppuun, sekä ahdisteltuaan alaikäistä, mikä sai Warner Brosin pohtimaan, voiko elokuvaa julkaista. Lopulta studio päätti pistää leffan teattereihin ja nyt pitkän odotuksen jälkeen The Flash saapuu elokuviin. Itse olen pitänyt Flash-hahmosta lapsesta saakka ja toivonut hänestä omaa leffaansa. Olen pitänyt Gustinin tähdittämästä The Flash -sarjasta sen verran kuin olen sitä katsonut ja samalla odottanut elokuvan ilmestymistä. Viime vuoden kohut Millerin ympärillä latistivat fiiliksiäni, mutta samalla innostuin joka kerta trailerin nähdessäni, Michael Keatonin palatessa Batmanin rooliin. Kävinkin katsomassa The Flashin pelonsekaisin tuntein sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Barry Allen, eli salamannopea supersankari Flash hoksaa pystyvänsä matkustamaan ajassa ja päättää pelastaa äitinsä, joka murhattiin Barryn ollessa vielä lapsi. Pian Barry joutuu kuitenkin huomaamaan, että jos temppuilet ajan kanssa, aika ryhtyy temppuilemaan sinun kanssasi...

Ezra Miller ollaan nähty Barry Allenina, eli Flashina jo useampaan otteeseen, mutta nyt hän saa vihdoin ihka oman elokuvansa. Valitettavasti Millerin käytös erityisesti viime vuonna on ollut aika järkyttävää seurattavaa. Kerta toisensa perään tuli uutista, joissa Millerin kerrottiin käyneen ihmisten kimppuun, murtautuneen jonkun kotiin ja joutuneen muutenkin ongelmiin lain kanssa. Millerin teot ovat luoneet varjon The Flash -elokuvan ylle, enkä toisaalta ihmettele, jos joku ei halua mennä katsomaan leffaa, jonka pääroolissa nähdään rikollinen - ja vieläpä tuplaroolissa, Millerin näytellessä sekä tuntemaamme Barrya, että luomallaan uudella aikajanalla elävää nuorta Barrya, jolla ei ole supervoimia. Vaikka olin itsekin skeptinen leffan suhteen juuri Millerin kyseenalaisten tempausten takia, en voi kuin sanoa, että Miller on suorastaan erinomainen tässä elokuvassa. Miller tuo valtavasti syvyyttä ja ulottuvuuksia Flashiin, joka tyytyi aiemmissa esiintymisissään pelkän huumoriveijarin osaan. Miller tekee erityisen hyvää työtä dramaattisissa kohtauksissa, sekä kahtena erilaisena Barryna.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Affleck Bruce Waynena, eli Batmanina ja Jeremy Irons hänen uskollisena hovimestarinaan Alfredina. Ron Livingston korvaa Billy Crudupin Barryn isänä Henrynä, jota syytetään vaimonsa, eli Barryn äidin Noran (Maribel Verdú) kuolemasta. Justice Leaguen Snyder Cut -versiossa nähty Kiersey Clemons palaa rooliinsa Barryn ihastuksenkohteena, toimittaja Iris Westinä. Oman itsensä vaihtoehtoisen version lisäksi Barry kohtaa luomallaan uudella aikajanalla myös Supermanin serkun, Kara Zor-Elin, jota näyttelee Sasha Calle, sekä toisen Bruce Waynen/Batmanin, jota näyttelee kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Michael Keaton. Keatonin paluu Batmaniksi on varmasti monille isoin syy leffalipun hommaamiseen ja itsekin odotin juuri tätä puolta elokuvassa eniten. Keaton on aivan mahtava roolissa edelleen. Hänen Brucensa on iäkkäämpi ja periaatteessa jo lopettanut koko naamiosankarihomman, kunnes Barry saapuu koputtamaan hänen kartanonsa ovia. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan oivallisesti, etenkin Calle, jonka toivon vielä joskus pääsevän palaamaan Supergirlin rooliin.

Alkuvuosi 2023 on ollut itselleni vähän nihkeä uutuuselokuvien suhteen. Vaikka olen nähnyt useamman oikein hyvän leffan, ei Hollywood ole päässyt säväyttämään isoilla spektaakkeleillaan kunnolla. Supersankaripuolen tarjonta on koostunut joko ihan katsottavista tapauksista (DC:n Shazam! Fury of the Gods ja Marvelin Ant-Man and the Wasp: Quantumania) tai varsin mainioista, mutta silti turhauttavan epätasaisista filmeistä (Marvelin Guardians of the Galaxy Vol. 3 ja animaatio Spider-Man: Across the Spider-Verse). Olenkin todella iloinen päästessäni sanomaan, että The Flash on se säväyttävä Hollywood-spektaakkeli, mitä olen koko alkuvuoden odottanut. Se on todella mukaansatempaava, viihdyttävä, toiminnallinen, seikkailullinen ja hauska, mutta ennen kaikkea siitä löytyy sielua ja siinä sykkii suuri sydän. Elokuva on yllättävänkin tunteellinen - enkä nyt edes tarkoita niitä ilon kyyneliä, kun pääsin näkemään Michael Keatonin Batmanina. Barry Allenin perhekuvio on niin hyvin rakennettu, että se onnistui varsinkin lopussa iskemään tunteisiini lujaa.

Multiversumi on tällä hetkellä kuumin sana supersankarigenressä. Vastikään ilmestyneen Spider-Man: Across the Spider-Versen lisäksi konseptia on käytetty esimerkiksi Spider-Man: No Way Homessa (2021) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa (2022). The Flash ei tavallaan tarjoa enää uutta sillä saralla, vaan hyödyntää monille viime vuosilta tuttuja ideoita. Nostalgia on myös vahva sana ja kuten Spider-Man: No Way Homessa nähtiin useampi vanha tuttu Spider-Man -näyttelijä, The Flashista löytyy pari aiempaa Batmania, Affleck ja Keaton. Vaikka toisaalta tässä kohtaa multiversumi saattaa jo tuntua nähdyltä jutulta, olen iloinen, että The Flash -elokuvassa päätettiin säilyttää tämä idea - onhan koko multiversumi-konsepti esitelty supersankarigenressä nimenomaan Flash-sarjakuvien puolella.

Flashin aikaa ja ulottuvuuksia rikkova ja repivä seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi liki kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvan aikana ei kertaakaan tee mieli vilkaista kelloa, sillä niin viihdyttävää seurattavaa se on. Tarina on myös moraalisesti kiehtova, sekä helposti samaistuttava. Kukapa ei tarttuisi tilaisuuteen, jos eteen lätkäistäisiin mahdollisuus palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jotain? Mutta kuten kaikki aikamatkustusleffoja nähneet varmasti tietävät, ei ajan sörkkiminen koskaan tiedä hyvää ja pian Barrylla onkin aikamoinen sotku korjattavanaan. Vaikka elokuvasta löytyykin omat pahiksensa, joita vastaan käydään näyttäviä taisteluita, pidin siitä, että elokuvan todellinen paha tuntuukin olevan Barryn omat virheet ja taistelu aikaa vastaan. Siinä on paljon supersankarielokuville ominaisia puolia, mutta sitäkin enemmän The Flash tuntuu ehdalta seikkailuelokuvalta. Leffa ei myöskään ole pelkkää aivotonta höttöä, vaan siinä on paljon syvyyttä ja pohdittavaa. Kaikki kulminoituu erittäin tunteikkaasti, sekä hieman hämmentävästikin. Kuten varmaan kaikki DC:n elokuvapuolta seuraavat tietävät, DC-elokuvauniversumi on varsinaisessa muutosvaiheessa. Jännityksellä odotan, onko tällä Flashilla enää paikkaa tulevassa universumissa. Totta vie toivon, että on, sillä The Flash on yksi parhaista DC-leffoista aikoihin!

Elokuvan ohjauksesta vastaa Andy Muschietti, joka oli aiemmin tehnyt Stephen Kingin kirjaan perustuvat Se-kauhuelokuvat (It - 2017-2019). Kauhulla uransa aloittanut Muschietti osoittaa taitonsa myös ison toimintaseikkailun saralla, enkä todellakaan pistä vastaan, jos huhut ovat totta ja hän ohjaa tulevan Batman: The Brave and the Bold -elokuvan. Christina Hodsonin käsikirjoitus on vahva, erityisesti Barryn kehityskaaren puolesta ja sen pohjalta Muschietti rakentaa voimakasta tunnelmaa. Vahva ohjaus ja käsikirjoitus ovat The Flashin kohdalla erityisen tärkeät, sillä visuaalisella puolellaan elokuvasta löytyy kyllä parannettavan varaa. Kuvaus on taidokasta, lavasteet hienot, puvut tyylikkäät ja maskeeraukset välillä yllättävänkin veriset K12-supersankarileffaksi. Elokuvan erikoistehosteet näyttävät kuitenkin keskeneräisiltä. Mukana on paljon hienoja efektejä, mutta leffassa toistuvasti käytetyt digitaalisesti luodut ihmisnaamat ovat todella kökköjä ilmestyksiä. Lisäksi yleensä kun sama näyttelijä esittää kahta eri hahmoa, jotka esiintyvät yhdessä kuvassa, näyttelijä esittää molemmat roolit. The Flashissa taas Millerin vierellä on selvästi ollut joku muu, jonka kasvoihin on jälkikäteen lisätty Millerin naama. Tarkkaavaiset katsojat voivat jatkuvasti sanoa, kumpi kuvassa on aito Miller ja kumpi digiversio. Leikkauksessa leffa on rytmitetty oivallisesti. Elokuva kulkee ripeällä tempolla, mutta osaa myös pysähtyä tarpeen vaatiessa, heijastaen samalla vauhdikkaan Barryn matkaa. Äänimaailma jytisee mainiosti ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit säestävät menoa onnistuneesti. Parasta on tietty, kun elokuva hyödyntää Danny Elfmanin ikonista musiikkia Tim Burtonin Batman-elokuvasta (1989).

Yhteenveto: The Flash on mahtava aikaseikkailu, joka viihdyttää läpi liki kahden ja puolen tunnin kestonsa. Multiversumikonseptia on hyödynnetty viime aikoina supersankarielokuvissa paljon, mutta silti leffa onnistuu pitämään idean raikkaan tuntuisena ja hyödyntää vaihtoehtotodellisuuksia veikeästi. Elokuva nappaa saman tien mukaansa, eikä suostu irrottamaan otettaan ennen lopputekstejä, joiden aikana katsoja jää pohtimaan, mitäköhän ihmettä DC-maailmassa on luvassa seuraavaksi? Elokuva tarjoaa vauhdikasta toimintaa ja hauskaa huumoria, mutta sitäkin tärkeämmin ehtaa seikkailun tuntua, tunteikasta perhedraamaa ja suurta sydäntä. Leffa on yllättävänkin liikuttava ja syvällinen moraalisissa pohdinnoissaan. Vaikka seikkailun varrelta löytyy vastuksia, joiden kanssa taistella, on hienoa, että elokuvan todellinen paha ovat Barryn valinnat ja niiden seuraukset. Aikasotkun korjaaminen on jopa varsin jännittävää puuhaa. Ezra Miller on hämmästyttävän hyvä pääroolissa Barry Allenina, eli Flashina, tarjoten moniulotteisen ja syvemmän version hahmosta kuin ennen. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin tietty Michael Keaton iäkkäänä Batmanina ja Sasha Calle Supergirlinä, jonka haluaisi mielellään nähdä tulevaisuudessakin. On onni, että elokuva luottaa eniten käsikirjoitukseensa, hahmoihinsa, näyttelijöihinsä ja ohjaukseensa, sillä erikoistehosteiden puolelta löytyvät sen isoimmat kompastuskivet. Jatkuvat digitaalisesti luodut ihmiset ovat häiritsevän kumimaisen näköisiä ja efektipuoli on omituisen keskeneräinen pitkästä jälkituotannostaan ja isosta budjetistaan huolimatta. Heikkouksineenkin The Flash on loistava supersankarileffa ja yksi parhaista DC-elokuvista vuosiin. Tämän leffan myötä vanha DC-elokuvauniversumi on päättynyt ja James Gunnin johdolla uusi aikakausi käynnistyy.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Flash, 2023, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment

Arvostelu: Näkemiin professori (The Professor - 2018)

NÄKEMIIN PROFESSORI

THE PROFESSOR

Ohjaus: Wayne Roberts
Pääosissa: Johnny Depp, Rosemarie DeWitt, Odessa Young, Danny Huston, Zoey Deutch, Devon Terrell, Ron Livingston, Matreya Scarrwener ja Kaitlyn Bernard
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

The Professor (tunnetaan myös nimellä Richard Says Goodbye), eli suomalaisittain Näkemiin professori on Johnny Deppin tähdittämä uusi draamakomedia. Wayne Roberts käsikirjoitti elokuvan tarinan, kun hän oli saanut valmiiksi esikoiselokuvansa Katie Says Goodbye (2016). Hän sai IM Globalin ja Automatik Entertainmentin tarttumaan projektiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Lopulta Näkemiin professori sai maailmanensi-iltansa Zurichin elokuvajuhlilla lokakuussa 2018 ja kesti lähes kaksi vuotta, että se saapui nyt vihdoin Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti jo sen takia, että sen pääosaa esittää Depp. Vaikka Deppin ura onkin ollut laskussa viime vuosien aikana, on hänen työnsä ennen 2010-lukua ollut monin tavoin niin vaikuttavaa, että toivon jokaisen uuden elokuvan kohdalla, että hän nousisi vihdoin takaisin korkeuksiin. Kävinkin katsomassa Näkemiin professorin heti sen ensi-iltapäivänä.

Englannin kielen professori Richard Brown saa kuulla sairastavansa keuhkosyöpää. Hänen uskotaan elävän enää vuoden verran, joten Richard päättää ottaa kaiken irti viimeisestä vuodestaan maan päällä.

Johnny Deppin roolisuoritus professori Richard Brownina onnistuu kuin onnistuukin nousemaan herran parhaaksi työksi 2010-luvulla Black Massin (2015) ohella. Tällainen maanläheisempi rooli, missä saa kuitenkin revitellä, on selvästi kuin luotu Deppille, joka tarttuu innoissaan hahmoonsa. Kun on nähnyt Deppin jopa murtuneen näköisenä miehenä viime aikoina ex-vaimoonsa Amber Heardiin liittyen, on mahtavaa nähdä hänet parempivointisena... tosin hieman ironisesti esittämässä miestä, joka on kuolemassa syöpään. Richardista huomaa välittävänsä ensiminuuteista lähtien ja katsojana kannustaa tätä viettämään loppuelämänsä parhaaksi kokemallaan tavalla. Syövän lisäksi Richardin elämää murjovat myös pettävä vaimo (Rosemarie DeWitt), sekä luokka oppilaita, joista suurinta osaa ei kiinnosta tippaakaan Richardin opetukset. Syöpäuutisen kuullessaan Richard päättääkin, ettei hänen tarvitse enää yrittää olla kunnollinen vaikeassa suhteessa ja luokastaankin hän potkii heti pihalle ne, joiden onnistumiseen hän ei usko. Hahmo alkaa tekemään ja sanomaan vähän kaikenlaista esimerkiksi feministeistä, mistä monet varmasti vetävät herneen nenään. Sitten taas Richard älähtää vaimolleen, kun tämä ei hyväksy heidän tyttärensä (Odessa Young) lesboutta.
     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston Richardin parhaana ystävänä Peterinä, Zoey Deutch, Devon Terrell ja Matreya Scarrwener opiskelijoina, jotka jäävät kiehtoutuneena Richardin tunneille, sekä Ron Livingston koulun rehtorina, jonka kanssa Richardin vaimo Veronica pettää miestään. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä (Huston yllättää roolinsa herkkyydellä), mutta jäävät lopulta täysin karismaattisen Deppin varjoon.

Näkemiin professorista löytyy tiettyjä vikoja, mitkä estävät sitä nousemasta niihin korkeuksiin, mihin sillä olisi potentiaalia. Richardin hahmon pienien ristiriitojen lisäksi elokuvalla on välillä taipumusta muuttua hieman melodramaattiseksi. Elokuva onnistuu kyllä olemaan liikuttava, mutta paikoitellen filmi yrittää kenties jopa liikaa puristaa kyyneliä irti katsojasta. Sen lisäksi leffa on jopa turhan lyhyt. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja vaikka se on toisaalta passeli kesto, minusta tuntui siltä, että leffa päättyi ennen kuin se ehti tosissaan revitellä. Richard päättää heti alussa, että eläisi nyt huomattavasti vapaammin kuin ennen, mutta lopulta katsoja jää odottamaan jotain vielä enemmän. Elokuva kaipaisi pientä lisäpotkua ja Richard voisi pistää vielä isommin ranttaliksi.

Näistä vioistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin erittäin mainio elokuva. Sitä pientä melodramaattisuutta lukuunottamatta elokuva tasapainottelee taidokkaasti iskevän draaman ja yllättävänkin hauskan komedian välillä. Huumori on usein synkkää, mistä itse pidin erittäin paljon. Richardin uusi asenne naurattaa ja ne kohdat, joissa hän pääsee revittelemään, nostavat virneen katsojan kasvoille. Hänen oppituntinsa muuttuvat aidosti kiehtoviksi, kun hän päättää olla välittämättä opetussuunnitelmista ja vetää tuntinsa lonkalta. Vastapainona tälle koomisuudelle on tarinan vääjäämätön traagisuus. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsoja huomaa välittävänsä Richardista ja sitä herkemmäksi meno muuttuu. Ronskin huumorin ja surullisuuden seasta löytyy jotain hyvin kaunistakin. Lisäksi leffan päätöskuva on yksi voimakkaimmista, mitä olen pitkään aikaan nähnyt ja se on mitä upein vertauskuva sille, kuinka Richard on päättänyt luoda oman polkunsa viimeisinä hetkinään.

Ohjaaja Wayne Roberts rakentaa sujuvasti tunnelmaa. Hänen käsikirjoituksensa on hyvä, mutta hän olisi voinut keksiä vielä jotain enemmän. Robertsin päätös jakaa elokuva lukuihin voi aluksi tuntua kummalliselta tehokeinolta, mutta lopulta se sopii täydellisesti mukaan. Näkemiin professori on myös kuvattu ja leikattu sujuvasti, vaikkei loppuotosta lukuunottamatta kumpikaan teknisyys päätä huimaavaa ole. Lavasteet ja asut ovat mainiot, eikä äänipuolessakaan ole moittimista. Dessnerin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla ja muutamat melodiat jopa nousevat hienosti esiin tärkeinä hetkinä.

Yhteenveto: Näkemiin professori on erittäin hyvä elokuva ja vielä parempi osoitus siitä, että Johnny Depp kyllä osaa näytellä, jos niin vain viitsii. Depp tekee yhden kirkkaasti parhaimmista roolitöistään vuosiin. Deppille tyypillistä villimpää roolia huomattavasti maanläheisempi hahmo näyttää selvästi tekevän hyvää herralle ja hän vaikuttaa jopa nauttivan näyttelemisestä taas. Elokuva osaa hyvin tasapainotella komedian ja tragedian välillä, ammentaen niin huumoria surusta kuin koskettavuutta hilpeiden hetkien keskellä. Paikoitellen filmi syyllistyy melodramaattisuuteen, mutta kyllä se onnistuu myös liikuttamaan aidosti. Leffa on yllättävänkin hauska Richardin kyynisen asenteen kautta. Lopulta ongelmaksi koituu kuitenkin, että puolentoista tunnin keston aikana Richard ei pääse revittelemään tarpeeksi. Katsoja jää odottamaan jotain enemmän ja isompaa. Vaikka on hienoa nähdä Depp hillitymmässä roolissa, sitä tiettyä asennetta jää silti toivomaan. Heikkouksineenkin Näkemiin professori on todella oivallinen teos. Toivonkin Deppin jatkavan tällaisella tiellä ja valitsevansa tulevaisuudessa projektinsa tarkemmin. Viime vuosikymmenen aikana on ollut surullista nähdä yhä uudestaan, kuinka ennen niin upea näyttelijä on vajonnut niin mitäänsanomattomiin filmeihin, missä hän ei itsekään näytä viihtyvän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Professor, 2018, Global Road Entertainment, Automatik Entertainment, Leeding Media, Relic Pictures, Starlings Entertainment

Arvostelu: Tully (2018)

TULLY

Ohjaus: Jason Reitman
Pääosissa: Charlize Theron, Mackenzie Davis, Ron Livingston, Asher Miles Fallica, Lia Frankland, Gameela Wright, Mark Duplass ja Elaine Tan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Tully on ohjaaja Jason Reitmanin ja käsikirjoittaja Diablo Codyn kolmas yhteistyöelokuva Junon (2007) ja Young Adultin (2011) jälkeen. Elokuva lähti liikkeelle Codyn ideasta, jonka hän esitteli Reitmanille ja yhdessä he alkoivat työstämään projektia eteenpäin. Päärooliin he valitsivat Young Adultia tähdittäneen Charlize Theronin, joka lihotti itseään roolia varten parillakymmenellä kilolla. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2016 ja Tully sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018 ja Suomeen se saapui muutama kuukausi myöhemmin. Elokuva keräsi kehuja kriitikoilta, mutta itse en valitettavasti nähnyt leffaa, kun se ilmestyi, enkä edes muista miksi. Pohdin pariinkin otteeseen meneväni katsomaan elokuvan, mutta päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Olin kuitenkin jo lähes unohtanut filmin, kunnes huomasin, että Charlize Theron oli saanut roolistaan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuokrasin Tullyn Blockbusterista ja hyvä niin, sillä kyseessä on hieno elokuva. Leffa itse asiassa pääsi jopa listalleni vuoden 2018 parhaista elokuvista!

Marlo ja Drew Moreau saavat kolmannen lapsen, mikä tekee jo väsyneestä Marlo-äidistä täysin uupuneen. Marlon veli Craig ehdottaa, että hän palkkaisi yölapsenvahdin, jotta hän saisi unta. Lopulta Marlo päättää antaa idealle periksi, jolloin pariskunnan ovelle tupsahtaa pirtsakka Tully, joka ei hoida vain vastasyntynyttä vauvaa, vaan myös Marloa.

En ole koskaan erityisemmin välittänyt Charlize Theronista näyttelijänä. Pidin hänen suorituksestaan Mad Max: Fury Roadissa (2015), mutta muuten olen nähnyt häneltä leffoja, joissa hän esittää joka kerta lähes täysin samanlaista kylmää akkaa. Ja vaikka hän hoitaa sen homman ihan kelvollisesti, ei se tee hänestä erityisen pidettävää. Tullyssä Theron on kuitenkin uskomattoman hyvä. Olin aivan häkeltynyt, kuinka mielettömän loistava Theron onkaan roolissa. Hän näyttelee perheenäitiä, Marloa, joka on lopen uupunut lapsiensa vahtimisesta ja Theron tuo hahmon väsymyksen täydellisesti esille. Tämä ei koskaan tunnu laiskuudelta, vaan Theron näyttää siltä kuin koko maailman taakka olisi hänen harteillaan ja katsojana huomaa hyvin nopeasti välittävänsä Marlon hyvinvoinnista. Theronin omistautumisen rooliin huomaa tosiaan siitä, että hän oikeasti lihotti itseään ja läpi leffan hän näyttääkin, millaiseksi on vartalonsa muokannut roolia varten.
     Marlon perheeseen kuuluvat hänen miehensä Drew (Ron Livingston), Sarah-tyttö (Lia Frankland) ja Jonah-poika (Asher Miles Fallica), jolla on jonkin sortin kehityshäiriö, mikä tietenkin vaikeuttaa perhe-elämää entisestään. Jonah on yliherkkä voimakkaille äänille ja muutoksille, minkä lisäksi hän saattaa raivostua, jos ei saa tahtoaan läpi. Nuori Fallica suoriutuu osastaan erittäin hyvin, kun taas Frankland jää harmillisen paljon sivuun Sarahina. Ron Livingston sopii oikein mainiosti Drew-isän rooliin, joka ei tunnu huomaavan vaimonsa väsymystä. Drew viettää lastensa kanssa vain juuri itselleen sopivan määrän aikaa ja muuten hän keskittyy videopeleihinsä.
     Elokuvan nimikkohahmo Tullynä nähdään Mackenzie Davis, joka suorastaan säkenöi pirteänä ja huolehtivana lapsenvahtina. Davis ei kertaakaan vedä suoritustaan yli ja ärsyttäväksi, vaan pitää hymynsä aina juuri oikeana ja osoittaa todellista lämpöä, huolehtivaisuutta ja herkkyyttä. Tully on kiinnostava persoona ja erinomainen vastapaino väsyneelle Marlolle. Theronilla ja Davisilla synkkaa juuri täydellisesti, jolloin heidän yhteisiä kohtauksiaan on erittäin mukava katsoa.
     Leffassa nähdään myös Mark Duplass Marlon veljenä ja Elaine Tan tämän vaimona, sekä Gameela Wright Jonahin päiväkodin rehtorina.

Charlize Theronin roolityön lisäksi Tully on elokuvanakin todella aidon tuntuinen. Tapa, millä leffa kuvaa vanhemmuutta, tuntuu lähes ennennäkemättömältä amerikkalaisessa filmissä. Yleensä amerikkalaisleffat vain ihannoivat vanhemmuutta ja lasten saamista. Toki molemmat ovat kauniita asioita oikeassakin elämässä, mutta leffoissa tätä tunnutaan kaunistelevan hieman liikaakin. Tully onnistuu esittämään vanhemmuuden todentuntuisesti, mutta samalla yllättävän kauniisti varjopuolineenkin. Toki vanhemmuus on sitä, kun huolehditaan lapsesta, leikitään yhdessä ja hassutellaan, mutta elokuva näyttää, että se on myös sitä, kun vaihdetaan monta kertaa päivässä vaippoja, herätään keskellä yötä jotta parkuva vauva saataisiin takaisin nukkumaan ja vieläpä ilman, että itse nukahtaa siinä samalla, ihan sama kuinka paljon väsyttää. Siivotaan ties mitä oksennus- ja pissatahroja matoista, vaatteista ja lakanoista, astutaan lattialla lojuviin Lego-paloihin, yritetään tukahduttaa kirosanoja, kohotetaan lapsen mielialaa vaikka olisi itse kuinka surullinen ja pistetään lapset oman terveyden ja hyvinvoinnin edelle. Lasten metelöidessä ja sekoillessa voi välillä huomata, kuinka Marlo joutuu taistelemaan kiusausta vastaan, että hän joko alkaisi huutamaan tai pahimmassa tapauksessa heittäisi jälkikasvujaan jollain. Jotkut katsojat saattavat paheksua elokuvan suorasanaisuutta, mutta itse ihailin tätä suuresti.

Meno tosin muuttuu kevyemmäksi, kun pelastava Tully ilmestyy kuvioihin ja samalla käsikirjoittaja Diablo Docy pääsee näyttämään taitojaan kekseliäällä dialogillaan, mitä hän on keksinyt Marlon ja Tullyn välille. Keskustelut tuntuvat luontevilta ja niistä oppii hyvin heidän hahmoistaan, ilman että elokuvan täytyy hirveästi selitellä. Tarinaa kuljetellaan hienosti kohti huipennustaan, mikä saattaa jakaa katsojat voimakkaasti kahtia. Tullyn lopetus nimittäin vaikuttaisi ilmestyvän mukaan kuin M. Night Shyamalanin kynästä. Täytyy tunnustaa, että aluksi en ollut oikein varma, mitä ajatella lopetuksesta, sillä se tuntuu hieman katkaisevan elokuvan muuten niin realistista otetta, mutta kun pohdin finaalia kauemmin, mieleeni alkoi putkahdella vihjeitä, joita leffa tarjoaa läpi kestonsa. Näin aloin yhä enemmän lämmetä elokuvan loppuratkaisulle ja loppujen lopuksi koin ainoaksi ongelmaksi sen, että Tully on liian lyhyt filmi. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja se ehtii kyllä kertoa tarinansa kiirehtimättä, mutta siihen uppoaa niin hyvin, että Marlon ja Tullyn matkaan olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.

Diablo Cody on todella tehnyt hienoa työtä käsikirjoituksen kanssa ja vie tarinaa omalla painollaan eteenpäin. Lisäksi ohjaaja Jason Reitman on luonut hyvin tunnelmaa, mikä saa katsojan syvemmälle leffan maailmaan. Tully on myös mainiosti kuvattu, vaikka parissa kohtaa kamera heiluukin hieman liikaa. Leikkaus on sujuvaa ja etenkin vauvan syntymän jälkeen nähtävä montaasi on hauskasti pistetty kasaan. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja niillä Theron on saatu vielä väsyneemmän näköiseksi. Rob Simonsenin säveltämät musiikit eivät jää mieleen, mutta sopivat erittäin hyvin elokuvaan.

Yhteenveto: Tully on erinomainen elokuva ja häkellyttävän aidon tuntuinen kuvaus vanhemmuudesta. Elokuva ei kaunistele vanhemmuutta, vaan tuo sen inhottavampiakin puolia esiin oikein kunnolla. Samalla leffa onnistuu silti olemaan kaunis. Leffan toinen puolisko on huomattavasti kevyempi Tullyn saapuessa mukaan tarinaan ja silloin aidon kuvauksen sijaan katsojana lumoutuukin Marlon ja Tullyn välisiin keskusteluihin. Tätä vain vahvistaa Charlize Theronin ja Mackenzie Davisin upeat roolisuoritukset. Jason Reitmanin ohjaus on taidokasta ja Diablo Codyn käsikirjoitus on nokkela. Loppuratkaisu tulee varmasti jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia ja vaikka itse ajattelin aluksi, että se olisi pilannut koko leffan, pidempi pohdinta muutti mieleni juuri toiseen suuntaan. Mielestäni lopetus juurikin parantaa elokuvan tasoa entisestään! Suosittelen Tullya etenkin kaikille vanhemmille, jotka löytävät leffasta varmasti paljon samaistuttavaa. Jos taas olet vasta raskaana tai pohtimassa lapsen tekoa, voi elokuvan katselu olla hieman järkyttäväkin kokemus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tully, 2018, BRON Studios, Right Way Productions, Denver and Delilah Productions, Creative Wealth Media Finance

Yhteistyössä

Arvostelu: Kirottu (The Conjuring - 2013)

KIROTTU

THE CONJURING

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Lili Taylor, Ron Livingston, Joey King, Mackenzie Foy, Kyla Deaver, Shanley Caswell, Hayley McFarland, Shannon Kook, John Brotherton, Sterling Jerins ja Steve Coulter
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

The Conjuring, eli suomalaisittain Kirottu perustuu paranormaaleja tapahtumia tutkivan Warrenin pariskunnan selvittämään tapaukseen. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuosia sitten, kun Ed Warren antoi tuottaja Tony DeRosa-Grundin kuunnella Lorraine-vaimonsa tekemän haastattelun kirotun perheen äidistä. DeRosa-Grund tajusi heti, että Warrenien tutkimuksista saisi aikaiseksi oivallisia kauhutarinoita ja neljäntoista vuoden ajan hän yritti tehdä ideastaan filmiä, mutta tuloksetta. Lopulta hän sai muutaman yhtiön kiinnostumaan suunnitelmastaan ja lopulta New Line Cinema alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat vihdoin ja viimein helmikuussa 2012. Kirottu sai ensi-iltansa kesällä 2013 ja nousi valtavaksi hitiksi, josta jopa kriitikot pitivät. Itse näin elokuvan vasta loppuvuodesta 2015, kun vuokrasin ja katsoin sen yhdessä ystäväni kanssa. Emme kuitenkaan erityisemmin välittäneet leffasta, joten en jaksanut katsoa Kirottu 2:a (The Conjuring 2), kun se ilmestyi vuonna 2016, enkä leffojen pohjalta tehtyä lisäosateosta Annabelle (2014). Kuitenkin sarjan saadessa yhä enemmän suosiota ja kun sen pohjalta on tekeillä toinenkin lisäosaelokuva Nunna (The Nun - 2018), ajattelin, että filmeille voisi antaa uuden mahdollisuuden. Tyttöystäväni pitää Kirotuista, joten hän myös omistaa leffat. Niinpä eräänä iltana päätimme katsoa Kirotun uudestaan, valmistautumisena tulevaan Nunnaan.

Perronin perhe muuttaa uuteen taloon, jossa alkaa tapahtua pelottavia asioita. Perhe ottaa yhteyttä paranormaaleja tapauksia tutkivaan Warrenin pariskuntaan, jotka yrittävät auttaa perhettä pääsemään eroon demonista.

Patrick Wilson näyttelee demonologi Ed Warrenia, kun taas hänen Lorraine-vaimonaan nähdään Vera Farmiga. Pariskunnasta on saatu aikaiseksi mainio paketti, sillä he ovat tarpeeksi samanlaiset ja tarpeeksi erilaiset toisistaan. Ed tutkii paranormaaleja juttuja erilaisin teknisin vempaimin, kun taas Lorrainelle on suotu selvänäkijän kyvyt, jolloin hän voi nähdä asioita, joita muut eivät. Warreneista omasta mielestäni kiehtovampi henkilö on Lorraine, sillä hänestä on tehty oivallisesti traaginen tapaus. Farmiga näyttelee erittäin mainiosti ja yllättävän uskottavasti henkilöä, joka kykenee näkemään pahoja asioita ja hän tuo hienosti esille, kuinka Lorraine pelkää näkemäänsä, mutta silti haluaa auttaa ihmisiä, jotka joutuvat kärsimään näistä hirveyksistä. Häneen verrattuna Ed voi tuntua hieman tylsältä tapaukselta, mutta onneksi Wilsonkin suoriutuu roolistaan oivasti, jolloin häntäkin katsoo mielellään. Tärkeintä on tietty, että Farmigan ja Wilsonin kemia toimii, sillä jos näin ei ole, koko leffa lässähtäisi hieman.
     Lili Taylor ja Ron Livingston esittävät Perronin perheen äitiä ja isää, Carolyniä ja Rogeria. Kirottu on siinä mielessä naisvoittoinen teos, että myös tämän pariskunnan kohdalla nainen on mielenkiintoisempi hahmo. Siinä missä Carolyn kokee kaikenlaista outoa ja esimerkiksi herätessään hänen kehoonsa on ilmestynyt mustelmia, Roger lähinnä vain on. Roger säntäilee huoneesta toiseen, jos jollekulle tapahtuu jotain, mutta hahmona hän jää jokseenkin tyhjäksi ja tylsäksi. Livingston tekee parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta kaksikosta Taylorin roolisuoritus on selvästi vahvempi.

Perronin pariskunnan lapsia taas ovat perheen vanhin Andrea (Shanley Caswell), silmälasipäinen Nancy (Hayley McFarland), pelokas Christine (Joey King), unissakävelijä Cindy (Mackenzie Foy) ja nuorin tytär April (Kyla Deaver). Tyttärille ei ole annettu erityisemmin mitään kunnon persoonaa, mutta heitä onneksi näytetään lähes yhtä paljon, jolloin jokaiselle on jotain käyttöä. Tyttäristä Nancy jää vähimmälle huomiolle, mutta häntäkin onneksi näytetään, eikä häntä täysin unohdeta koskaan. Nuoret näyttelijät suoriutuvat rooleistaan todella oivallisesti. Etenkin kun ottaa huomioon nuorimpien tyttöjen iän, en usko, että on tuottanut vaikeuksia näytellä pelästynyttä.
     Elokuvassa nähdään myös Sterling Jerins Warrenin pariskunnan tyttärenä Judynä, joka on hieman väkisin tungettu tarinaan; Shannon Kook Warrenien avustaja Drew'nä, joka tuo jokseenkin tarpeetonta huumoria mukaan, kuten tuo myös John Brothertonin esittämä poliisi Brad.

Pakko sanoa, etten tiedä yhtään, miksen pitänyt Kirotusta, kun näin sen ensimmäisen kerran. Tämän toisen katselukerran jälkeen voin helposti sanoa, että kyseessä on yksi parhaista 2000-luvun kauhuelokuvista. Se ei tosin kerro vielä mitään, sillä suurimmaksi osaksi 2000-luvun kauhuleffat ovat olleet aika kehnoja... Noh, sanotaan nyt suoraan, että Kirottu on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Vaikka filmin kauhuelementit kierrättävät tuttuja kliseitä, joita on nähty vuosien varrella ties kuinka monissa kauhuleffoissa, elokuva onnistuu hyödyntämään niitä niin taidokkaasti, että kliseistä ei edes välitä. Lähes kaikki "talossa kummittelee" -keinot on käytetty tässä leffassa. Koira ei uskalla astua sisälle taloon, vaan jää haukkumaan ulkopuolelle. Yhden seinän takaa paljastuu karmiva kellari täynnä vanhoja hämähäkinseittien peittämiä tavaroita. Ovet aukeilevat itsestään naristen. Pikkutyttö saa ystävän, jota muut perheenjäsenet eivät kykene näkemään. Nukke liikkuu paikasta toiseen itsekseen. Kaikenlaiset tutut kauhukeinot on kierrätetty Kirottuun, mutta se ei haittaa, sillä filmi ei vajoa kauhuleffojen valtavirtaan, jossa lähes kaikki pelottelujutut syntyvät siitä, että jostain ilmestyy jotain äkillisesti ja samalla kuuluu voimakas ääni. Se saa säikäytettyä katselijan, mutta se ei ole täysin kauhua.

Äkkisäikäytysten yleisimmät ongelmat ovat se, että yleensä niitä osaa odottaa, sillä tunnelma muuttuu yhtäkkiä painostavaksi ja se että ne eivät pääasiassa olekaan mitään. Kyseessä olikin kissa, joka kaatoi roskiksen nurin tai puskassa olikin kaveri. Kirotusta löytyy kyllä äkkisäikäytyksiä, mutta ne ovat äärimmäisen toimivia, sillä niistä ei löydy noita ongelmia. Filmi on kaiken aikaa painostava ja siinä tapahtuu vähän väliä jotakin jollekin hahmoista. Katsojana joutuu lähes koko ajan jännittämään, milloin jostakin ilmestyy jotain karmivaa tai jotain muuta pelottavaa tapahtuu. Ja mikä parhainta, elokuva sisältää yhden ainoan kerran, kun äkkisäikäytys ei olekaan jokin pelottava juttu. Mutta silloinkin se on yksi tytär, joka tarkoituksella haluaa säikäyttää toisen hahmon, minkä lisäksi kohtaus sisältää jotain hieman karmivaa. On myös äärimmäisen hienoa, että leffan äkkisäikäytyksissä ei ole jatkuvasti hyödynnetty kovia ääniä, sillä hiljaisuuskin voi olla todella pelottavaa. Kirottu pitääkin todella taidokkaasti otteessaan alusta loppuun ja vasta kun katsoja on laittanut valot päälle lopputekstien päätyttyä, voi vihdoin hengähtää. Karmivuutta myös lisää se, että vaikkei tällaisia tapahtumia olisi oikeasti tapahtunutkaan, elokuvan hahmot ovat suurimmaksi osaksi todellisia.

Silti minun täytyy sanoa, että leffa on liian pitkä. Se kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua noin kymmenen minuuttia pois. Vaikka kaikki pelottelut toimivat, saattaisi leffa olla jopa tehokkaampi, jos siitä poistaisi jotain kauhun hetkiä. Vaikkei karmiva Annabelle-nukke liitykään Perronin perheeseen, on sitä hyödynnetty alussa erinomaisesti esittelemään, millaisia tyyppejä Warrenit ovat. Mutta kun Annabelle saapuu pelottelemaan myös loppupäässä leffaa, tuntuu kohtaus jokseenkin tarpeettomalta, minkä lisäksi se vaikuttaa liian vahvasti lisäosafilmi Annabellen mainostamiselta. Muutaman turhan hetken lisäksi olisin itse miettinyt elokuvaa tehdessä, että kannattaako huumorihahmoja lisätä mukaan ollenkaan. Drew'n tuoma huumori ei ole vielä niin kummallista kuin Bradin. Brad vain ilmestyy puolessa välissä mukaan, jolloin leffan tunnelma muuttuu vähäksi aikaa oudon kevyeksi. Hahmo ei vain kuulu kokonaisuuteen tällaisenaan, vaikka häntä onkin hyödynnetty hyvin parissa kohtaa. Jos ne kaksi hahmoa olisi poistettu tai ainakin muutettu vakavammiksi ja leffaa olisi tiivistetty noin kymmenellä minuutilla, voisi Kirottu olla jopa loistava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin erittäin mainio, enkä malta odottaa näkeväni sen jatko-osan ja lisäosat!

Elokuvan on ohjannut kauhutekijä James Wan, joka todella tietää, mitä tekee. En pidä Sawia (2004), Dead Silencea (2007) ja Riivattua (Insidious - 2010) kovin kummoisina teoksina - vaikkakin mieleni saattaa myös niiden kohdalla muuttua, jos katsoisin ne toisen kerran - mutta olen niistäkin huomannut, että Wan taitaa oikean tunnelman luomisen. Kirottu varsinkin tuntuu selkeältä unelmatyöltä Wanille ja hän onkin panostanut leffaan todella paljon. Hän on rakentanut tunnelman erinomaisesti ja tietää, miten kauhua pitäisi esittää. Hayesin veljesten käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siitä olisikin voinut poistaa muutamia juttuja. Sen lisäksi, että Kirotussa kauhutunnelma on luotu taidokkaammin kuin monissa muissa kauhuleffoissa, sen muuhunkin toteutukseen on panostettu enemmän. Taidokas kuvaus, erinomainen valaisu, upeat lavasteet, mahtavat äänitehosteet ja säveltäjä Joseph Bisharan musiikit vain lisäävät oikeaa henkeä leffaan. Bishara myös esittää leffan demonia, Bathshebaa.

Yhteenveto: Kirottu on erittäin hyvä ja tehokas kauhuelokuva, joka hyödyntää tuttuja juttuja niin taidokkaasti, että ne tuntuvat välillä jopa ennennäkemättömiltä. Ohjaaja James Wan on tiennyt todella hyvin, mitä on tekemässä ja hän onkin luonut kauhutunnelmaa paljon lahjakkaammin kuin lähes kaikki muut nykypäivän kauhutekijät. Äkkisäikäytyksiä hyödynnetään erinomaisesti, minkä lisäksi on älytty käyttää myös hiljaisuutta karmivuuden lisäämiseksi. Lähes koko leffan läpi kulkee piinaava tunnelma, jolloin katsojana todella pelkää, eikä vain säikähdä yllättäviä juttuja. Silti minun on pakko sanoa, että elokuvassa on liiankin paljon kauhun hetkiä ja se toimisi paremmin hieman tiiviimpänä pakettina. Sen lisäksi pari huumorihahmoa tuntuvat oudon irrallisilta ja he rikkovat muuten niin upeasti luotua tunnelmaa. Muuten näyttelijät ovat kuitenkin erittäin hyviä, etenkin Vera Farmiga ja Patrick Wilson päähenkilöinä. Lavasteet, musiikit, maskeeraukset, äänitehosteet, valaisu ja kuvaus ovat erinomaisesti toteutettuja ja ne lisäävät kauhuhenkeä täydellisesti. Suosittelenkin Kirottua todella lämpimästi kaikille kauhufaneille. Siinä on paljon kliseitä, mutta onneksi myös ymmärrystä, miten niitä pitää hyödyntää. Omasta mielestäni kyseessä on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt, enkä malta odottaa näkeväni lisää samasta sarjasta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Conjuring, 2013, New Line Cinema, The Safran Company, Evergreen Media Group

Arvostelu: The 5th Wave / 5. aalto (2016)

THE 5TH WAVE (2016)

5. AALTO

Ohjaus: J Blakeson
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Nick Robinson, Alex Roe, Zackary Arthur, Maika Monroe, Liev Schreiber ja Ron Livingston
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Rick Yanceyn samannimiseen kirjaan (2013) perustuva elokuva The 5th Wave, eli suomalaisittain 5. aalto, jäi minulta välistä, kun se ilmestyi alkuvuodesta elokuvateattereihin. En lue kirjoja nykyään lähes ollenkaan, mutta koska aihe kiinnosti minua paljon, en jaksanut odottaa, että elokuva tulisi vuokralle, vaan ostin "The 5th Waven" kirjana ja luin sen noin viikossa alusta loppuun. Ostin myös kirjan jatko-osat "The Infinite Sea" (2014) ja "The Last Star" (2016), mutta lukuinnostukseni ei kantanut siihen asti, että olisin lukenut myös ne. Pidin kirjasta, joten odotin näkeväni elokuvan ja kun viimein koitui mahdollisuus vuokrata se, kävin visiitillä Makuunissa. Hieman jännitti, mitä olisi tulossa, sillä useissa paikoissa oltiin haukuttu elokuvaa...

Perheensä menettänyt Cassie Sullivan yrittää selviytyä yksin avaruusolioiden hyökkäyksen aikana. Samaan aikaan armeija kouluttaa nuorista sotilaita viimeistä taistelua varten.

Cassie Sullivanina nähdään Chloë Grace Moretz, joka vakuutti minut taidoillaan jo, kun näin Kick-Assin (2010) ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten. Uskon todella siihen, että Moretz voi nousta näyttelijänä vielä korkealle, kunhan vain pääsisi "isompiin" elokuviin. Innostuin siis, kun kuulin vuoden alussa, että hän esittäisi pääosaa avaruusolioelokuvassa. Tässä hän suoriutuu oivasti roolistaan. Moretz osaa olla yllättävän vakuuttava rynnäkkökiväärin tai pistoolin kanssa ruudulla. Cassie muuttuu elokuvan aikana rohkeammaksi ja hahmon kehityksessä nähdään ihan hyvä kaari. Pakko hehkuttaa, että kun laitoin kuvan vuokraamastani The 5th Wave -DVD:stä Instagramiin, niin Chloë Grace Moretz henkilökohtaisesti tykkäsi kuvastani!
     Cassiella on pikkuveli Sam, jota näyttelee Zackary Arthur. Sam on yllättävän pienessä roolissa, eikä häntä nähdä kovin paljoa elokuvan aikana. Tämä on Arthurin ensimmäinen näyttelytyö teatterilevityksen saaneessa elokuvassa ja suoriutuu osastaan hyvin. Cassien ja Samin vanhempina nähdään Oliver-isä (Ron Livingston) ja Lisa-äiti (Maggie Siff), joista jälkimmäinen ei tee elokuvassa oikeastaan mitään.
     Jurassic Worldista (2015) tuttu Nick Robinson esittää Ben Parishia, joka on Cassien entinen ihastus. Hahmo on joskus ollut jonkin sortin hurmuri, mutta avaruusolioiden, eli "muiden" hyökätessä, hän on muuttunut synkemmäksi. Robinson on aika keskinkertainen näyttelijä, eikä hänen suorituksensa ole erityisen ihmeellinen. Kovin paljoa ei Benille luoda hahmokaarta elokuvan aikana. Hän toimii armeijan nuorien sotilaiden yhdessä joukossa, kuten toimii myös Maika Monroen esittämä Ringer, joka on paikoitellen hieman ärsyttävä. Ringer on "feminismi kunniaan" -kaltainen sotilastyyppi, joka pistää joukon poikia ojennukseen pelkästään katsomalla heitä pahasti.
     Cassie tapaa Evan Walker -nimisen miehen, jota esittää Alex Roe, joka oli minulle entuudestaan tuntematon naama. Katsojana ei kovin hyvin saa kiinni Evanin hahmosta, jos ei ole lukenut kirjaa. Hahmon pitäisi olla hieman salaperäinen, mutta se ei tule esille erityisen toimivasti. Roen suorituskaan ei ole kovin hyvä.
     Liev Schreiber nähdään eversti Voschina, jolla haetaan tarinan pahishahmoa, mutta siinä ei olla onnistuttu. Schreiber tuntuu yrittävän jotain, mutta yritys ei johda oikein mihinkään. Ihan viihdyttävän puheen hän sentään pitää elokuvassa.

Eräänä päivänä maapalloa saapuu kiertämään suuri avaruusalus. Jossain kohtaa "muiksi" kutsutut olennot aloittavat hyökkäyksensä aaltojen kaltaisesti. Ensimmäisenä isketään EMP-pulssilla sähkölaitteet pimeiksi, sitten peitetään tulvilla kaupungit, jonka jälkeen tapetaan suuri osa ihmisistä influenssalla ja neljäntenä "muut" soluttautuvat ihmisiksi. Viides aalto jääköön mysteeriksi. Jostain syystä Cassie, Sam ja Oliver onnistuvat selviytymään aaltojen läpi ja kuuluvat viimeisten elossa olevien ihmisten joukkoon. He asuvat leirintäalueella, jonne armeijan väki saapuu hakemaan lapsia. Lapset viedään Wright-Pattersonin sotilastukikohtaan, jonka jälkeen aikuiset tapetaan. Cassie pääsee pakoon ja aikoo pelastaa pikkuveljensä, vaikka henki menisi.

Tuolla lailla kerrottuna elokuva vaikuttaa oikein mainiolta. Alussa näytetään hieman maailmanlopun meininkejä, jonka jälkeen kerrotaan, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle. Selostusosuus toimii vielä sujuvasti ja mietin, että miksi tätä on haukuttu, sillä hyvinhän tämä etenee. Sitten minulle selvisi miksi. Elokuvan tempo muuttuu erittäin nopeaksi ja siinä on vaikea pysyä mukana. Koska olin lukenut kirjan, huomasin, että useita juttuja puuttui ja etenkin Benin ja Samin koulutus, sekä heidän ystävyys oli typistetty lähes olemattomiin. Tekijät ovat selkeästi halunneet keskittyä vain Cassien tarinaan ja kaikki muu on vain pienenä sivujuttuna mukana. Elokuvassa ei kertaakaan tungeta katsojan naamaan sitä faktaa, että tässä nyt muksut käyttävät aseita ja lapsia koulutetaan tappajiksi, millä olisi hienosti saanut katsojan pysähtymään ja ajattelemaan, miten rankka maailma on kyseessä. Ainoastaan Cassien hahmo on saatu toimimaan ja muut ovat mukana vain, koska ovat kirjassakin. Ensimmäinen osa, eli esittely toimii hyvin, mutta toinen osa on tehty hätiköiden, jotta päästäisiin kolmanteen osaan, eli lopputaisteluun. Taisteluosuudetkaan eivät ole kovin erikoisia ja koska elokuvan pitää olla nuorisoystävällinen, ampumiskohtia on leikattu siten, ettei mitään raakaa varmasti nähdä. Hieman verta käväisee ruudulla, mutta todella minimalistisesti. Jossain kohtaa sitä sitten tajuaakin jo katsovansa lopputekstejä ja ensimmäinen ajatus on: "Tässäkö tämä nyt oli?"

En tiedä, missä on vika; käsikirjoituksessa vai leikkauksessa? Eikö kirjailija Rick Yancey uskaltanut puuttua siihen, millainen pintaraapaisu hänen kirjastaan väännettiin elokuvaksi? Tulivatko studiopomot pakottamaan, että käsikirjoitus pitäisi tiivistää, jotta elokuva mahtuisi alle kahteen tuntiin? Vai karsittiinko leikkauspöydällä julmasti useaita tärkeitä kohtia pois? Joka tapauksessa jossain kohtaa on tehty virheitä ja ne ovat johtaneet epätasaiseen ja sotkuiseen lopputulokseen. Ohjauksesta vastaa J Blakeson, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, The Disappearance of Alice Creed (2009). Veikkaisin, ettei Blakesonilla ole kovin paljon ollut varaa sanoa, millainen elokuvasta loppujen lopuksi tulisi ja hän on vain hoitanut näyttelijäohjauksen ja saanut palkkansa. Kuvaus on sentään onnistunutta ja visuaaliset tehosteet ihan hienoja, mutteivät parhaasta päästä. Lavasteet ovat tyylikkäästi toteutettuja. Äänimaailmalla on tuotu hyvin lisäystä tunnelmaan, mutta Henry Jackmanin musiikki ei jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: The 5th Wave alkaa toimivasti, mutta kiirehtii sitten ihan liian nopeasti loppuratkaisuun. Hahmoihin ei pääse kunnolla käsiksi ja tunnelma kaahailee sinne sun tänne. Elokuva ei yhtään käsittele sitä faktaa, että lapset käsittelevät aseita, vaan pitää sitä perusjuttuna. Onnistuneinta on Chloë Grace Moretzin roolityö, mutta se menee täysin hukkaan heikossa elokuvassa. Muiden roolisuoritukset eivät ole kovin hyviä. Visuaaliset tehosteet ovat ihan kivoja, mutta nykypäivänä voisi odottaa isolta elokuvalta enemmän. Tässä on selkeästi yritetty tehdä uutta The Hunger Gamesia (2012), eli tarinaa dystopisesta tulevaisuudesta teinien näkökulmasta, joka alkaa olla hieman vanhentunut tarina tänä päivänä. Tavallaan toivon, että elokuva saisi jatkoa, jotta tarina saataisiin päätökseen, mutta toisaalta taas voisi olla parempi unohtaa koko The 5th Wave ja keskittyä johonkin toiseen vastaavaan sarjaan, kuten The Maze Runneriin (2014-), joka ei tosin sekään ole hirveästi vakuuttanut. Jos leffa kiinnostaa, niin voihan sen vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The 5th Wave, 2016, Columbia Pictures, LStar Capital, Material Pictures, GK Films