Arvostelu: Halloween (2007)

HALLOWEEN

Ohjaus: Rob Zombie

Pääosissa: Tyler Mane, Daeg Faerch, Malcolm McDowell, Scout Taylor-Compton, Sheri Moon Zombie, William Forsythe, Hanna Hall, Brad Dourif, Danielle Harris, Kristina Klebe, Danny Trejo, Skyler Gisondo, Jenny Gregg Stewart, Pat Skipper, Dee Wallace ja Udo Kier

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Unrated Director's Cut: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 18

Halloween on uudelleenfilmatisointi John Carpenterin kauhuelokuvasta Halloween - naamioiden yö (Halloween) vuodelta 1978. Elokuvasarjan edellisen osan, Halloween: Resurrectionin (2002) oltua taloudellinen pettymys, josta sarjan fanitkaan eivät pitäneet, Dimension Films -yhtiöllä pohdittiin, mitä tehdä sarjan kanssa. Useampi käsikirjoittaja työsti erilaisia jatkokäsikirjoituksia, jotka kulkivat nimillä "Halloween: Bad Blood", "Halloween: Retribution", "Halloween: Asylum" ja "Halloween: The Missing Years". Freddy vs. Jasonin (2003) oltua hitti, yhtiö pohti kokeilevansa samanlaista crossover-elokuvaa, jossa Michael Myers kohtaisi Hellraiser-elokuvien (1987-) kenobiitit. Projekti ei kuitenkaan edennyt, joten yhtiö päättikin tehdä uudelleenfilmatisoinnin alkuperäisestä elokuvasta. Ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valittiin White Zombie -yhtyeen laulaja ja innokas Halloween-fani Rob Zombie. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2007 ja lopulta Halloween sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, saman vuoden elokuussa. Kriitikot ja osa faneista lyttäsivät elokuvan, mutta se oli taloudellinen hitti, tuolloin jopa parhaiten menestynyt Halloween-elokuva lippuluukuilla. Itselleni juuri tämä Halloween-elokuva oli ensikosketukseni elokuvasarjaan. En pitänyt leffasta tuolloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan tai sen jatko-osaa, Halloween II:a (2009). Kun ryhdyin vuonna 2017 arvostelemaan joka vuosi yhden elokuvan sarjasta, tiesin, että vääjäämättä minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tälle leffalle. Vuosi Halloween: Resurrectionin jälkeen katsoin vihdoin uudestaan Rob Zombien Halloweenin.

Murhattuaan osan perheestään lapsena ja jouduttuaan vankimielisairaalaan, Michael Myers karkaa eräänä halloweenina, etsiäkseen siskonsa Laurien.

Uudelleenfilmatisointina alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä, vuoden 2007 Halloween sisältää toki aika lailla saman hahmokattauksen. Keskiössä on tietty itse ikoninen murhaaja Michael Myers (lapsena Daeg Faerch ja aikuisena Tyler Mane), joka nousee aiempaa selvemmin elokuvan päähenkilöksi. Rob Zombielle ei nimittäin riittänyt alkuperäisen elokuvan selitys, että Michael olisi yksinkertaisesti puhdas pahuuden ilmentymä, vaan hän on halunnut selittää juurta jaksaen, miksi Michaelista tuli sellainen kuin hän on: traumaattisen lapsuuden takia. Michaelin äiti Deborah (Sheri Moon Zombie) oli strippari, isäpuoli Ronnie (William Forsythe) väkivaltainen alkoholistimulkku ja isosisko Judithkin (Hanna Hall) naljaili veljelleen minkä ehti, unohtamatta jatkuvaa läpsimistä. Tähän kun vielä lisää päälle koulukiusaajat, Michaelin raivo ja kostonhimo ymmärrettävästi kasvavat. Jo Michael Myersin kohdalla Zombie on ajanut päin mäntyä. Yrittäessään selittää Michaelin murhahalua, Zombie unohti sen, että alun perin hahmossa nimittäin kauhistutti se, että hän tuli täysin hyvinvoivasta ja normaalista perheestä, millä haettiin sitä, että pahuus voi syntyä missä tahansa olosuhteissa. Zombie teki Michaelista olosuhteidensa uhrin ja siten hän herättää katsojan sympatiat kaltoinkohdellun pojan puolelle. Kun siis Michael ryhtyy pistämään hengiltä niitä, jotka ovat olleet hänelle ikäviä, ei katsoja pelkää tätä, vaan nimenomaan haluaa tämän onnistuvan tavoitteessaan. Kun Zombie yrittää elokuvan loppupäässä maalailla Michaelista pahista, ei hän siihen pysty, koska hän on siihen asti asettanut katsojan hahmon puolelle.

Elokuvassa nähdään myös Malcolm McDowell Michaelia tutkivana ja tämän auttamista yrittävänä tohtori Loomisina, Udo Kier vankimielisairaalan johtajana Walkerina, Danny Trejo Michaelille sympaattisena hoitajana Ismaelina, Scout Taylor-Compton Lauriena, joka paljastuu tässä uudelleenfilmatisointisarjassa jo ykkösosassa Michaelin pikkusiskoksi, Kristine Klebe ja Danielle Harris Laurien kavereina Lyndana ja Anniena, sekä Brad Dourif Annien isänä, seriffi Brackettina. McDowell on elokuvan harvoja valopilkkuja. Ei hänestä löydy samaa karismaa kuin alkuperäisleffassa hahmoa esittäneestä Donald Pleasencestä, mutta on hän silti oiva roolissaan. Muu näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta ja etenkin Taylor-Compton oli virhevalinta kenties kauhuhistorian tunnetuimman final girlin, Laurien osaan. Toki jo 2000-luvun alussa neitseellinen ja kiltti selviytyjätyttö oli muuttunut aikamoiseksi kliseeksi, mutta eipä leffan ratkaisu tehdä Lauriesta rivouksien puhuja sen parempikaan ratkaisu ole. Nyt tyttökolmikko tuntuu vain toistensa tylsiltä klooneilta, eikä katsojaa kiinnosta heidän kohtalo pätkääkään.

En piitannut Rob Zombien Halloweenista vuosia sitten, kun näin sen ensikosketuksenani Michael Myersin tarinaan ja nyt, kun olen nähnyt kaikki aiemmin ilmestyneet Halloween-elokuvat, pidin tästä rainasta vielä vähemmän. Iso syy tähän tosiaan on se, että Zombie on tehnyt pelkkiä virheliikkeitä Michaelin kanssa. Kun katsoja pistetään Michaelin puolelle, elokuva luo tietyn hyväksynnän hänen teoilleen, eikä tätä pysty pitämään uhkana. Suuren osan ajasta Michael vain kostaa niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin. Yhdessä kohtaa hän jopa pelastaa naispotilaan tämän raiskaavilta hoitajamiehiltä. Miten muka hän olisi siis elokuvan pahis, jota pitäisi pelätä? Ja kun katsoja ei pelkää Michael Myersiä, on jokin mennyt todella pahasti vikaan. Rob Zombien Halloween onkin kauhuelokuva, joka ei pelota juuri tippaakaan.

Kyseessä on kaikin puolin tyylitajuton ja tönkösti laadittu filmi, joka ei osaa päättää, kenen puolelle se haluaisi katsojan asettuvan. Elokuva onkin periaatteessa jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko keskittyy Michaelin ikävään lapsuuteen ja tämän aikaan vankimielisairaalassa. Toisella puoliskolla Michael karkaa ja elokuva muuttuu lähes täysin kopioksi alkuperäisestä klassikosta ja yhtäkkiä elokuva toivoo, että katsoja kääntyisikin Michaelia vastaan. Jos ensimmäinen puolisko tuntui jo laahaavan, toinen puolisko on erittäin pitkäveteistä seurattavaa. Edes tapot eivät ole mielenkiintoisia tai järin shokeeraavia. Zombie on luottanut leffassa niin paljon kurjuudella mässäilyyn, että lopputuloksena on kaikin puolin suorastaan masentava elokuva, jota tuskin katson enää uudestaan. Ja ai kamala, olen kuullut, että pari vuotta myöhemmin tehty jatko-osa on vielä tätäkin huonompi.

Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan häävi. Kauhukohtauksissa Zombie on halunnut stimuloida paniikin tunnetta myös kuvauksella, pistäen kameran heilumaan ja leikaten kohtauksen ajoittain aikamoiseksi silpuksi. Leikkaus on muutenkin kehnoa ja parin tunnin mitassa leffassa kyllä riittäisi runsaasti saksimisen varaa. Lavasteet ovat sentään mainiot ja veriset maskeeraukset oivat. Puvustajat ovat saaneet Michaelin ulkonäön suurin piirtein nappiin tuttua naamaria ja haalaria myöten, joskin on jopa huvittavaa, kuinka elokuva haluaa pakkomielteisesti perustella, miksi Michael käyttää naamioita ja juuri sitä tuttua, valkoiseksi maalattua William Shatner -maskia. Musiikkien säveltäjäksi on merkitty Tyler Bates, mutta eipä Bates saa mitään omaa aikaiseksi, vaan kaikki musiikit ovat suoraan alkuperäisleffasta kierrätettyjä Carpenterin töitä. Zombien tyylitajuttomuudesta kertoo paljon jo se, missä kohtaa hän pistää ikonisen tunnusmelodian soimaan. Sen sijaan, että tunnari pärähtäisi käyntiin vaikka alkuteksteissä, siinä kohtaa kun lapsi-Michael passitetaan vankimielisairaalaan tai kun hän aikuisena pistää tutun maskinsa vihdoin päälle, se alkaa täysin töksähtäen kohtauksessa, jossa Michael juoksee ulos koulusta kesken päivän, jouduttuaan rehtorin juttusille kiusaamistapauksen tiimoilta. Ei helvetti, mitä paskaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween, 2007, Dimension Films, The Weinstein Company, Nightfall Productions, Trancas International Films, Spectacle Entertainment Group

Arvostelu: Death of a Unicorn (2025)

DEATH OF A UNICORN

Ohjaus: Alex Scharfman

Pääosissa: Jenna Ortega, Paul Rudd, Will Poulter, Téa Leoni, Richard E. Grant, Anthony Carrigan, Sunita Mani, Stephen Park ja Jessica Hynes

Genre: fantasia, kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Death of a Unicorn on ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Scharfmanin esikoiselokuva. Scharfman sai rahoituksen idealleen, sekä nimekkään näyttelijäkaartin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023 ja lopulta Death of a Unicorn sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla tämän vuoden maaliskuussa. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä myös Suomen teattereihin keväällä, mutta kun leffa todettiin Yhdysvalloissa taloudelliseksi epäonnistumiseksi, sen ensi-ilta täällä peruttiin. Death of a Unicorn julkaistiin lopulta suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin sen vekkulista premissistä. Minua ärsyttikin suuresti, kun sen Suomen teatterikierros peruttiin ja kun leffa saapui vihdoin vuokrattavaksi, katsoin sen.

Asianajaja Elliot Kintner ja hänen tyttärensä Ridley ovat matkalla rikkaiden Leopoldien luokse, kun he törmäävät autollaan ihka aitoon yksisarvisen varsaan. Pian viikonlopun vietto muuttuu selviytymistaiteluksi, kun verenhimoiset yksisarvisvanhemmat saapuvat kostamaan.

Elokuvan päärooleissa asianajaja Elliot Kintnerinä ja tämän Ridley-tyttärenä nähdään Paul Rudd ja kovaa nousua tekevä Jenna Ortega. Elliot on jokin aikaa sitten menettänyt vaimonsa, eli Ridleyn äidin ja hahmot käsittelevät menetystä eri tavoin. Elliot on saanut aikamoisen työtarjouksen ja toivookin sen turvaavaan hänen ja hänen tyttärensä tulevaisuuden. Kuitenkin matkalla solmimaan diiliä, heidän autonsa törmää tiellä eläimeen - ei peuraan tai hirveen, vaan oikeaan yksisarviseen. Rudd ja Ortega ovat oivalliset rooleissaan ja heidän hankala isä-tytär-dynamiikkansa toimii mainiosti. Sen lisäksi, että he suhtautuvat rakkaansa menettämiseen eri tavoin, he suhtautuvat myös hyvin eri tavoin kohtaamiseensa yksisarvisen kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Richard E. Grant ökyrikkaana Odell Leopoldina, jonka kanssa Elliot on tekemässä sopimusta, Téa Leoni tämän vaimona Belindana ja Will Poulter heidän poikanaan Shepardina, Anthony Carrigan perheen hovimestarina Cliffinä, Jessica Hynes Odellin assistenttina Shaw'na, sekä Stephen Park ja Sunita Mani tohtorikaksikko Songina ja Bhatiana, jotka saapuvat tutkimaan yksisarvisen ruumista, jonka Elliot ja Ridley tuovat mukanaan Odellin huvilalle. Grant, Leoni ja Poulter hyppäävät vekkulisti rikkaiden ja samalla täysin todellisuudesta irtautuneiden rooleihin. Etenkin Poulter tanssahtelee hyvin sillä rajalla, onko hänen Shepard-hahmonsa ylimielisyydessään hauska vai kamala. Hupaisa on myös Carrigan hovimestarina, joka taistelee silmien pyörittelyä vastaan lähes joka kerta, kun häntä pyydetään tekemään jotain.

Yksi modernin elokuvakeskustelun yleisimmistä aiheista on valitus siitä, kuinka Hollywoodilta on uudet ideat loppu ja kuinka näemme enää pelkkiä uudelleenfilmatisointeja vanhoista klassikoista. Turhauttavaa tästä keskustelusta tekee se, että uusien ideoiden pohjalta tehdään edelleen elokuvia, mutta juuri kukaan ei käy niitä katsomassa. Ja kun niitä ei heti avausviikonloppuna katso tarpeeksi moni, studio ja levittäjät tuomitsevat elokuvan nopeasti taloudelliseksi epäonnistumiseksi ja pahimmillaan peruvat sen esityksen muissa maissa. Juuri siihen kastiin osuu Death of a Unicorn, josta löytyy kyllä vikansa, mutta jota ei todellakaan voi syyttä mielikuvituksen puutteesta. On aivan mahtava tarinaidea, että hahmot törmäävät tiellä ihka aitoon yksisarviseen ja saavat tämän pillastuneet vanhemmat peräänsä. Ja on valtava sääli, ettei leffalle oikein edes annettu mahdollisuutta, vaan Suomessakin sen teatterikierros peruttiin kokonaan.

Death of a Unicorn ei ole yhtä loistava elokuvana kuin mihin sen vekkulissa juonikuvauksessa olisi varmasti aineksia. Alkupäästä löytyy turhankin paljon hidastelua, koko yksisarvismytologia tuodaan mukaan hitusen tylsästi ja itse yksisarvisten tietokonetoteutus ailahtelee tasoltaan. Kyseessä on silti oikein kelpo kauhukomedia, joka tarjoaa paljon veristä hirviölystiä, kun se pääsee tosissaan vauhtiin. Leffaan on saatu rakennettua hyvää jännitettä, mutta myös sen huumoriosasto on pääasiassa toimivaa. Seasta löytyy toki selvä kritiikki rikkaista ja kuinka nämä haluavat hävyttömästi hyötyä köyhemmistä, sekä viattomista luontokappaleista. Vaikka nämä yksisarviset eivät olekaan mitään sateenkaarta pitkin juoksevia glitteriponeja, vaan jopa verenhimoisia saalistajia, on selvää, että tarinan todellinen pahis on kapitalisti-ihminen.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut ensikertalainen Alex Scharfman, enkä ihmettele, että hän sai rahoituksen ja isoja nimiä projektiinsa, sillä niin mahtavan idean hän on keksinyt. Scharfmanin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta näkyy kuitenkin tietty ensikertalaisuus ja kokonaisuus kaipaisi viilaamista, jo ylipitkäksi venähtäneestä leikkauksesta lähtien. Death of a Unicorn on kuitenkin oivallisesti kuvattu, leffan lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänityöskentelykin toimii Dan Romerin ja Giosuè Grecon säveltämiä musiikkeja myöten. Efektit eivät kuitenkaan täysin vakuuta ja etenkin päiväsaikaan yksisarviset näyttävät enemmän videopelihahmoilta, menettäen uhkaavuuteensa siitä, kun niitä käytetään säästeliäämmin yöaikaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Death of a Unicorn, 2025, A24, Ley Line Entertainment, Square Peg, Secret Engine, Monoceros Media, The Royal Budapest Film Co

Arvostelu: Pikku Kananen (Chicken Little - 2005)

PIKKU KANANEN

CHICKEN LITTLE

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Zach Braff, Joan Cusack, Dan Molina, Steve Zahn, Garry Marshall, Amy Sedaris, Mark Walton, Don Knotts, Sean Elmore, Fred Willard, Catherine O'Hara, Patrick Stewart, Wallace Shawn, Patrick Warburton, Harry Shearer ja Adam West

Genre: animaatio, komedia, scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Chicken Little, eli suomalaisittain Pikku Kananen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 45. osa ja se perustuu eurooppalaiseen kansantaruun Tipu Tip (Henny Penny), jonka pohjalta Disney oli jo vuonna 1943 tehnyt sotapropagandapiirretyn Pikku Kananen (Chicken Little). Vuonna 2001 Mark Dindal kehitteli idean elokuvaan, joka oli kuitenkin tarinaltaan hyvin erilainen. Siinä tyttökana hoksasi kesäleirillä leirijohtajan suunnittelevan katalia paikalliselle kaupungille, mutta Disney torjui tarinan sellaisenaan. Dindal ryhtyi työstämään tarinaa uusiksi ja sai lopulta studion hyväksynnän. Disneyn käsin piirrettyjen animaatioiden oltua taloudellisia epäonnistumisia toistensa perään, yhtiö päätti muuttaa tuotantoaan modernimmaksi ja päätti tehdä tästä elokuvasta ensimmäisen kokonaan tietokoneanimoidun leffansa. Yhtiölle uudenlainen animaatioprosessi käynnistyi ja lopulta Pikku Kananen sai maailmanensi-iltansa 30. lokakuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja jopa huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Pikku Kanasen äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja tuolloin tykkäsin näkemästäni. Kuitenkin kun katsoin vuosien jälkeen leffan uudestaan osana 24 tunnin elokuvamaratonia, en voinut kuin yhtyä elokuvan saamiin haukkuihin. Kun huomasin Pikku Kanasen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella elokuvan.

Nuori Pikku Kananen joutuu koko Tammelan kaupungin pilkan kohteeksi, aiheutettuaan turhan paniikin luullessaan, että taivas putoaa niskaan. Kun Tammelaa uhkaa todellinen vaara, täytyy Pikku Kanasen voittaa asukkaiden luottamus pelastaakseen kaikki.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Pikku Kananen (äänenä Zach Braff), nimensä mukaisesti pieni kanapoika, joka aiheutti varsinaisen kaaoksen luullessaan, että taivas olisi putoamassa. Selkkauksen myötä Pikku Kananen joutui koko kaupungin häpeän kohteeksi ja joutuu kantamaan varsinaista kylähullun leimaa. Nuorta hahmoa käy hieman sääliksi ja hänen haluaisi pystyvän todistamaan kykynsä ja epäilijät vääriksi, mutta samalla elokuva ei oikein onnistu tekemään Pikku Kanasesta järin pidettävää tyyppiä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pikku Kanasen yksinhuoltajaisä Kieku (Garry Marshall), Pikku Kanasen ainoat kaverit, järjen äänenä toimiva Sini Sorsa (Joan Cusack), pulska Possu Ponneton (Steve Zahn) ja jatkuvasti hassutteleva Kala Kuivamaa (Dan Molina), Pikku Kanasta kiusaava kettutyttö Ringa Repo (Amy Sedaris), opettaja Puolivilla (Patrick Stewart), koulun rehtori (Wallace Shawn), sekä Tammelan kaupungin pormestari (Don Knotts). Kala Kuivamaa nousee helposti suosikkihahmoksi leffasta, mutta on Sini Sorsakin ihan sympaattinen. Sen sijaan Possu Ponnetonta käy lähinnä sääliksi - siis koska hahmolle ei ole keksitty kirjoittaa mitään muuta kuin vitsejä hahmon lihavuudesta ja siihen liittyvistä stereotypioista, kuten jatkuvasta nälästä ja kömpelyydestä.

Hyvän elokuvan sijaan Pikku Kananen on lähinnä kiinnostava osa Walt Disneyn historiaa. Kun vuonna 1995 Pixar esitteli maailmalle uraauurtavan tietokoneanimaatiotekniikan Toy Story - leluelämää -elokuvan (Toy Story - 1995) myötä, yleisöjen kiinnostus perinteistä käsityöanimaatiota kohtaan lopahti. Herkules (Hercules - 1997), Mulan (1998), Tarzan (1999) ja Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) olivat vielä hittejä, mutta Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000), Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001), Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002) ja Lehmäjengi (Home on the Range - 2004) ottivat lippuluukuilla turpiinsa. Muutos tietokoneanimaatioon oli tehtävä ja Pikku Kananen sai toimia hyppynä moderniin aikaan.

Elokuva teki vähän turhankin villin loikan modernimpaan suuntaan, yrittäen vedota MTV-ajalla kasvaviin lapsiin ja lopputulos muistuttaakin päheetä lasta leikkivää aikuista. Sanat "kiusallinen" ja "vaivaannuttava" nousevat mieleen Pikku Kanasta katsoessa. Meininki koostuu lähinnä vauhdikkaasta ja äänekkäästä koheltamisesta, jota yritetään säestää musiikkivideomaisesti radiohiteillä, kuten C+C Music Factoryn Gonna Make You Sweat (Everybody Dance Now), Bee Geesin Stayin' Alive, Spice Girlsin Wannabe ja Queenin We Are the Champions. Elokuva on myös pullollaan tönkköjä populaarikulttuuriviittauksia, jotka tuntuvat täysin irrallisilta, sekä huumoria, joka saa lähinnä pudistelemaan päätään.

Tämä kaikki on suuri sääli, sillä jostain Pikku Kanasen syövereistä löytyisi todella potentiaalinen elokuva. Pohjimmiltaan leffan juoni on toimiva, varsinkin kun todellinen uhka Tammelalle paljastuu. Elokuva on kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka hyvät ideatkaan eivät kanna pitkälle, jos väärät ihmiset ovat puikoissa viemässä niitä toteutukseen. Paikoitellen tuntuu jopa siltä, etteivät ne tyypit tulleet Disneyltä lainkaan, sillä Pikku Kananen on niin hämmentävän epädisneymäinen tekele.

Edes elokuvan visuaalinen ilme ei juuri kehuja ansaitse. Taustalle on alkupäässä lisätty muutama ihan hupsu lisävitsi tietyille eläimille ominaiseen käytökseen liittyen ja joku on saanut ihan vekkulin älynväläyksen tehdä eläinhahmojen kodeista eläimille tyypillisten pitopaikkojen kaltaisia. Esimerkiksi Pikku Kanasen talon ikkunoissa on kanaverkkoa lasiruutujen tilalla. Nämäkään parit oivallukset eivät pelasta visuaalista ilmettä, kun animaatiojälki on näin pahasti vanhentunut. Pikku Kananen on ajoittain suorastaan ruman näköinen leffa ja monet kuvat näyttävät täysin keskeneräisiltä. On käsittämätöntä, että Disneyn kokoinen firma ei saisi tämän parempaa jälkeä aikaiseksi, etenkin kun Disneyn omistama Pixar teki tuossa kohtaa todella näyttäviä temppuja digianimaation parissa. Jopa Disneyn aiempi tietokoneanimaatiokokeilu, digidinosauruksia ja oikeita ympäristöjä yhdistellyt Dinosaurus (Dinosaur - 2000) näyttää paremmalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicken Little, 2005, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Peter Pan's Neverland Nightmare (2025)

PETER PAN'S NEVERLAND NIGHTMARE

Ohjaus: Scott Chambers

Pääosissa: Megan Placito, Martin Portlock, Kit Green, Peter DeSouza-Feighoney, Teresa Banham, Olumide Olorunfemi, Campbell Wallace, Nicholas Woodeson, Charity Kase, Lucas Allerman ja Kierston Wareing

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Kun A. A. Milnen luoman Nalle Puhin filmatisointioikeudet päätyivät vapaaseen käyttöön, Rhys Frake-Waterfield päätti tehdä hahmosta ja tämän kumppaneista kauhuelokuvan. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023) sai haukut niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta se menestyi taloudellisesti niin hyvin, että Frake-Waterfield päätti laajentaa elokuvan lasten saduista ammentavaksi kauhuleffauniversumiksi. Sen lisäksi, että hän teki jatko-osan Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n (2024), elokuvan päätähti Scott Chambers ryhtyi työstämään kauhuleffaa J. M. Barrien Peter Pan -näytelmän (Peter Pan; or, the Boy Who Wouldn't Grow Up - 1904) pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja lopulta Peter Pan's Neverland Nightmare sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa tämän vuoden tammikuussa ja Isossa-Britanniassa helmikuussa. Suomeen elokuva saapui vasta kesällä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Omasta mielestäni ensimmäinen Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -elokuva oli hauskasta ideastaan huolimatta myötähäpeällistä roskaa, mutta jatko-osa oli pienoinen parannus. En silti pahemmin odottanut Peter Pan's Neverland Nightmaren näkemistä, mutta halloweensesongin alkaessa päätin antaa sille mahdollisuuden ja vuokrasin leffan.

Kun kuolleeksi luultu sarjamurhaaja Peter Pan tekee yllättäen paluun viidentoista vuoden jälkeen ja sieppaa Mikko Kultasen, pojan isosisko Leenan täytyy pelastaa veljensä, ennen kuin häiriintynyt Peter lähettää pojan Mikä-Mikä-Maahan.

Nimikkoroolissa Peter Panina nähdään Martin Portlock, jolla on takanaan lähinnä pikkurooleja muutamassa elokuvassa ja televisiosarjassa. Portlockista löytyy sopivaa vinksahtaneisuutta, mitä hänen psykopaattiseksi sarjamurhaajaksi kuviteltu Peter Pan tarvitsee, mutta mies lainaa roolisuoritukseensa aivan liikaa kahdesta lähteestä, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Bill Skarsgårdin Pennywiselta ja Yön ritarin (The Dark Knight - 2008) Heath Ledgerin Jokerilta, luoden hyvin epätasaisen kokonaisuuden, hyppien Pennywise-imitaatiosta Jokeri-imitaatioon kohtausten vaihtuessa. Hahmona tässä Peter Panissa on ainesta. Kyse on lapsuudentraumoista häiriintynyt mies, joka luulee yhä olevansa poika, joka omassa mielessään vain etsii leikkikavereita, jotka hän voisi viedä Mikä-Mikä-Maahan, missä he eivät koskaan kasvaisi tylsiksi aikuisiksi. Lopputulos on kuitenkin ailahteleva tappaja, josta ei juuri ulkoisesti tule edes mieleen Peter Pan. Kun näemme hahmon prologissa, miehestä tulee Jokerin ja Pennywisen lisäksi mieleen myös Brandon Lee The Crow -leffasta (1994). Mikä näitä kolmea yhdistää? Vinksahtaneet pellemaskeeraukset. Ne taas eivät ole yhtään Peter Pania.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Kultasen perhe, johon kuuluvat äiti Marja (Teresa Banham, joka nähtiin roolissa jo Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:ssa), isosisko Leena (Megan Placito) ja veljekset Jukka (Campbell Wallace) ja Mikko (Peter DeSouza-Feighoney), joista jälkimmäisen Peter sieppaa, Leenan kaveri Tiikerililja (Olumide Olorunfemi), sekä Peteriä auttava keijupölynarkkari Helinä (Kit Green) ja hirviömäinen Koukku (Charity Kase). Placito on kelvollinen Leenana, joka ryhtyy epätoivoisesti etsimään veljeään ja Green tekee parhaansa tänä erikoisena Helinä-keiju -tulkintana, mutta muuten näyttelijöissä ei ole juuri hurraamista.

The Twisted Childhood Universesta on pikkuhiljaa muodostumassa yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvasarjoista. Kuten Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyssa, myös Peter Pan's Neverland Nightmaressa olisi potentiaalia vekkuliin kauhuleffaan, mutta sellainen vaatisi mielikuvitusta ja taitoa tekijöiltä. Harmillisesti näiden rainojen parissa häärää vain tyyppejä, jotka saivat idean tehdä näistä satuhahmoista tappajia ja idea jäi juuri sille tasolle, vailla sen suurempaa oikeaa yritystä. Myös Peter Pan's Neverland Nightmarea katsoessa on vaikea sanoa, kuinka tosissaan tai läpällä leffaa on tehty, mikä luo hämmentävän kokemuksen, joka ei juuri pelota, mutta ei valitettavasti tällä kertaa sisällä edes samaa meemiarvoa kuin Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyt parhaimmillaan.

Peter Panin tarinan kääntämisessä kauhuelokuvaksi olisi vaikka kuinka aineksia, mutta tekijät ovat menneet sieltä, mistä aita on matalin. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:ssa Risto Reipasta näytellyt Scott Chambers toimii tässä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana ja pitkin leffaa tuntuu siltä, että Chambers on ehkä kerran lapsena nähnyt Disneyn Peter Panin (1953) ja on työstänyt leffan niiden hatarien muistikuvien pohjalta. Paikkoja hän on täytellyt sitten muilla kauhuleffoilla, mikä johtaa siihen, että esimerkiksi prologi on lähes täysin varastettu Se-elokuvasta (It - 2017), dialogia myöten.

Pienen, vain noin 300 tuhannen punnan budjetti aiheuttaa tekijöille aikamoiset rajat ja niinpä tälläkin kertaa tekijät joutuvat tyytymään tekemään täysin yhdentekevää ja kökköä slasheria. Parit tapot ovat onnistuneesti toteutettuja, mutta ei niillä vielä pitkälle pötkitä, kun käsikirjoitus on näin kehno. Peter Paniin liittyvä mysteeri jää pintapuoleiseksi ja suuri osa elokuvan kestosta on vain laiskaa takaa-ajoa ränsistyneen talon käytävillä, mikä ei ole yhtään Peter Pania. Chambers vetää ohjauksen aivan liian ylidramaattiseksi, tehden leffastaan monesti tahattoman koomisen. Hän ei kuitenkaan osaa pitää hauskaa tällä konseptilla, jolloin tuntuu siltä, että kaikki muut ovat mukana vitsissä, paitsi itse pääjehu.

Teknisesti Peter Pan's Neverland Nightmaren on ihan pätevä ja kaukana ollaan ensimmäisen Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn vaivaannuttavasta amatöörimäisyydestä. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja muuten ihan hyvin valaistu, joskin eräässä yökohtauksessa tekijät ovat kokeneet vaikeuksia saada Peterin siluetin näkymään nukkuvien lasten ikkunoiden takana, jolloin taustavaloa on lisätty lopulta niin paljon, että kohtaus näyttää siltä kuin se tapahtuisi kirkkaana päivänä. Lavasteet ovat oivat ja veriset maskeeraukset mainiot. Itse Peter Panin kohdalla tekijöillä on kuitenkin mennyt sormi suuhun, eikä arpisesta ja naamion taakse piiloutuvasta miehestä osaisi pelkän kuvan perusteella sanoa, kuka klassikkohahmo on kyseessä. Äänimaailma luottaa turhan paljon böö-säikyttelyyn ja Greg Birkumshaw'n säveltämät musiikit kuulostavat usein oudon irrallisilta muusta leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peter Pan's Neverland Nightmare, 2025, Jagged Edge Productions

Arvostelu: Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991)

VIIMEINEN PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ: FREDDYN KUOLEMA

FREDDY'S DEAD: THE FINAL NIGHTMARE

Ohjaus: Rachel Talalay

Pääosissa: Lisa Zane, Robert Englund, Lezlie Deane, Shon Greenblatt, Breckin Meyer, Ricky Dean Logan, Yaphet Kotto, Lindsey Fields, Johnny Depp ja Alice Cooper

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli kehuttu hitti, joten jatkoa oli luvassa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985), Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) ja Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) saivat vaihtelevamman vastaanoton ja kun viides elokuva menestyi selvästi edeltäjiään heikommin, New Line Cinema -yhtiö päätti, että seuraava osa tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Yhdessä kohtaa Peter Jackson oli kiinnitettynä käsikirjoittajaksi ja hänen tekstissään nuoret olisivat lakanneet pelkäämästä Freddyä ja ottavat vapaaehtoisesti unilääkettä kohdatakseen tämän. Lopulta tekijät päätyivät tuottaja Rachel Talalayn ideaan ja hänet päätettiin myös valita ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema sai ensi-iltansa syyskuussa 1991. Elokuva menestyi paremmin kuin Painajaisten lapsi, mutta sai kriitikoilta siihen asti sarjan negatiivisimmat arviot ja elokuva sai huonoimman laulun Razzie-ehdokkuuden. Itse olin katsonut elokuvasarjasta aiemmin vain pari ensimmäistä osaa, Freddy vs. Jasonin (2003) ja vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin ja kun huomasin alkuperäisen elokuvan täyttäneen viime syksynä 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella koko leffasarjan läpi.

Kymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa Freddy Krueger on onnistunut tappamaan kaikki Springwood-kaupungin nuoret ja etsii nyt keinoa laajentaa häijyjä puuhiaan muualle.

Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema ei jatka aiempien osien hahmojen tarinaa, vaan se nostaa keskiöönsä laitoksessa kasvavat ongelmanuoret, jotka tietty päätyvät Elm Streetille uneksimaan tutusta veitsihansikkaasta veijarista. On John Doe (Shon Greenblatt), karkuteillä oleva nuorukainen, joka tietää Freddystä eikä siksi uskalla mennä nukkumaan, Tracy (Lezlie Deane), isänsä hyväksikäytöstä kovan kuoren kasvattanut uhmakas teinityttö, Spencer (Breckin Meyer), hupsu pilviveikko, sekä Carlos (Ricky Dean Logan), kuuro poika. Laitoksen työntekijöitä, Maggieta ja Docia taas esittävät Lisa Zane ja Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) tuttu Yaphet Kotto. Uudet näyttelijät eivät valitettavasti ole järin hyviä. Zane ajaa asiansa ja Kotto on mainio osassaan, mutta nuoret näyttelijät tuntuvat oikein kilpailevan siitä, kuka onnistuu tarjoamaan leffan yliampuvimman roolisuorituksen ja usein heidän puuhansa kameran edessä aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

     Vanhana tuttuna unien valtiaana, Freddy Kruegerina nähdään toki jälleen Robert Englund, joka on yhä kuin kotonaan tänä palaneena sarjamurhaajana. Elokuvan mukaan Freddy on onnistunut tappamaan kaikki nuoret alueeltaan, siis koko Springwoodin kaupungista, laajennettuaan toimintaa vanhalta kunnon Elm Streetiltä. Sekään ei vielä riitä miehelle, vaan hänen aikomuksenaan on levitä koko maailmaan. Englund on lystikkäässä vireessä, oikein kunnolla pitäen hauskaa roolissaan.

Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolemaa pidetään nähtävästi usein elokuvasarjan huonoimpana osana, enkä toisaalta ihmettele. Se on niin pöljä tapaus, että kerran jos toisenkin katsojana ehtii tuumia, mitäköhän helvettiä on oikein meneillään? Tekijöiden inspiraationa toimi tuohon aikaan juuri käynnistynyt Twin Peaks -sarja (1990-2017), jonka unenomaisuutta ja mysteerisyyttä on yritetty kopioida naurettavin lopputuloksin. Taitavasti työstetyn paketin sijaan Freddyn kuolema tuntuu läpikotaisin tajunnanvirtaleffalta, jota on käsikirjoitettu sitä mukaa, mitä sitä on kuvattu. Seasta puuttuu palasia ja välillä on vaikea pysyä kärryillä, missä nyt mennään. Tällainen tajunnanvirtameno johtaa myös lopulta siihen, että elokuva muuttuu loppusuorallaan jo jopa tylsäksi, enkä olisi uskonut, että leffalla on todellisuudessa kestoa alle puolitoista tuntia. Loppuhuipennus on varsinainen lässähdys ja on onni, ettei tämä nimestään huolimatta jäänyt "viimeiseksi painajaiseksi", sillä niin kököllä tavalla Freddystä päästään tällä kertaa eroon (en laske spoileriksi, kun elokuva jo nimessään puhuu hahmon kuolemasta).

Mojova syy fanien närkästymiseen oli toki myös se, että Freddyn kuolema on hädin tuskin enää kauhuleffa. Jo parissa aiemmassa osassa oli hoksattu, että fanit pitivät Freddyn vekkulista luonteesta ja synkästä huumorintajusta ja tällä saralla on vedetty nupit kaakkoon. Elokuva on melkeinpä jopa kauhukomedia, sillä niin höpsöjä juttuja se tarjoaa. Osa näistä aiheuttavat suurta myötähäpeää, mutta mahtuupa sekaan pari aidosti viihdyttävääkin hetkeä. Kohtaus, jossa hyödynnetään Carlosin kuuroutta, on elokuvan parasta antia ja kun eräs hahmo jää jumiin Freddyn pelaamaan videopeliin, on kohtaus kaikessa kökköydessään hupaisa.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Rachel Talalay, joka lähti varsin villeille teille, eikä hän rakenna kauhuhenkeä juuri lainkaan. Talalay myös kehitteli elokuvan tarinan, minkä pohjalta Michael De Luca työsti varsinaisen käsikirjoituksen, jossa ei ole tosiaan juuri päätä eikä häntää. Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema ei ole edes teknisesti kummoinen tapaus. Sen kameratyöskentely on lähinnä kelvollista, lavasteet toimivat hyvin ja puvustus on oivaa, mutta erikoistehosteet ovat usein jopa naurettavan huonot. Äänimaailma ajaa asiansa, mutta eipä Brian Mayn säveltämistä musiikeista jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freddy's Dead: The Final Nightmare, 1991, New Line Cinema, Nicolas Entertainment

Arvostelu: The Strangers: Chapter 1 (2024)

THE STRANGERS: CHAPTER 1

Ohjaus: Renny Harlin

Pääosissa: Madelaine Petsch, Froy Gutierrez, Matus Lajcak, Olivia Kreutzova, Letizia Fabbri, Gabriel Basso, Ema Horvath, Ben Cartwright, Richard Brake ja Rachel Shenton

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Bryan Bertinon kauhuelokuva The Strangers (2008) oli taloudellinen hitti, josta muodostui vuosien saatossa kulttiklassikko, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kymmenen vuotta myöhemmin tehty jatko-osa The Strangers: Prey at Night (2018) oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joten kolmososaa ei tehty. Sen sijaan Lionsgate-yhtiö alkoi kehitellä kokonaan uutta elokuvaa Bertinon idean pohjalta, joka ei liittyisi edellisiin leffoihin. Bertino itse kehitteli uuden elokuvan tarinan, minkä pohjalta Alan R. Cohen ja Alan Freedland alkoivat kynäillä käsikirjoitusta. Käsikirjoitus paisui lähes 300 sivun mittaiseksi ja sen sijaan, että tekstiä olisi tiivistetty reippaasti, se päätettiin jakaa kolmeksi elokuvaksi, jotka kuvattaisiin samaan aikaan. Ohjaajaksi valittiin suomalainen Renny Harlin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2022. Harlinin mukana olosta huolimatta The Strangers: Chapter 1 skippasi Suomen teatterit, kun se ilmestyi toukokuussa 2024 ja täällä se ilmestyi vasta loppukesästä suoraan vuokralle. Itse pidän paljon alkuperäisestä The Strangersista, mutta mielestäni Prey at Night on surkea jatko-osa. Odotukseni uutta trilogiaa kohtaan olivat matalat, sillä en kokenut, että tarinassa olisi potentiaalia kolmeen leffaan. Uteliaana päätin silti katsoa The Strangers: Chapter 1:n, kun se saapui vihdoin Suomeen katsottavaksi.

Pariskunta Maya ja Ryan juhlistavat vuosipäiväänsä matkustamalla maan läpi ja he päättävät yöpyä pienessä oregonilaisessa kaupungissa. Heidän yönsä kuitenkin keskeytyy ikävästi, kun kolme naamioitunutta henkilöä yrittää tunkeutua heidän mökkiinsä.

Tällä kertaa kolmen naamioituneen tunkeilijan, Scarecrow'n, Dollfacen ja Pin-Up Girlin, kohteeksi joutuvat Riverdale-sarjasta (2017-2023) tutun Madelaine Petschin näyttelemä Maya ja Teen Wolf -sarjasta (2011-2017) tutun Froy Gutierrezin esittämä Ryan. Maya ja Ryan ovat seurustelleet jo viiden vuoden ajan ja vuosipäivänsä kunniaksi he päättävät lähteä matkalle halki Yhdysvaltojen. Petschin ja Gutierrezin väliltä löytyy jopa ripaus kemiaa, mutta ei heidän suorituksissaan silti hirveästi kehuttavaa ole. Petschin rooliksi jää lähinnä esittää pelokasta, kun taas Gutierrezin Ryan-hahmo yrittää nousta tilanteen huipulle. Hahmot eivät ole järin kiinnostavia tai kovinkaan fiksuja, jolloin heidän kohtaloistaan ei jaksa juuri välittää.

Haastatteluissa kotimaamme elokuvantekijäihme Renny Harlin on toistanut sitä, että hän suostui tekemään uuden The Strangers -trilogian vain, koska koki, että tässä on uusi, erittäin kiehtova tarina kerrottavanaan ja että hän ei olisi lähtenyt mukaan, jos kyseessä olisi pelkkä kopio alkuperäisestä elokuvasta. Noh, ainakin tämä trilogian avausosa on lähinnä pelkkä tylsä uudelleenfilmatisointi vuoden 2008 The Strangersista. Maya ja Ryan ovat onnellisemmin yhdessä kuin alkuperäisleffan pääpari, mutta muuten elokuva kulkee lähes identtistä polkua. Kotirauha rikkoutuu, kun joku koputtaa oveen kysellen Tamaran perään, hymynaamoja ja "hello"-tekstejä ilmestyy seinille ja taustalla hiippailee kolme naamioheppua, kunnes helvetti pääsee tosissaan valloilleen. Toisinto on laiskaa ja tylsää, eikä se herätä juuri mitään mielenkiintoa tulevia kahta leffaa kohtaan.

Sen lisäksi, että käsikirjoitus on lattea kopio alkuperäiselokuvasta, ei Harlinin ohjauksessakaan ole hurraamista. Hänen kauhunsa luottaa pelkästään kovien äänien säestämiin hyppysäikyttelyihin, yleensä kun Scarecrow hyökkää yhtäkkiä oven tai ikkunan läpi. Jännitettä ei rakennu, sillä hahmojen kohtalot eivät tosiaan kiinnosta ja kaikki tämä on jo nähty - vieläpä huomattavasti paremmin tehtynä -  joten mitään yllättävääkään ei ole luvassa. Koska jo elokuvan nimi sanoo, että kyse on vasta ensimmäisestä osasta, katsoja tietää myös senkin ennakkoon, ettei lopetus voi olla yhtä definitiivinen kuin alkuperäisleffassa. Leffan loputtua toivoin, että jos uusi Strangers oli pakko tehdä, tekijät olisivat voineet mieluummin vaikka jatkaa suoraan alkuperäisestä elokuvasta, paljastaen, että Liv Tylerin Kristen-hahmo olikin vain koomassa ja herää nyt kohtaamaan naamiotyypit uudestaan. 

Teknisiltä ansioiltaan The Strangers: Chapter 1 toimii suurimmaksi osaksi kelvollisesti. Se on pääasiassa hyvin kuvattu; etenkin pimeässä metsässä nähdään muutamia todella tyylikkäitä otoksia. Lavastus on oivaa ja maskeeraukset toimivat. Tunkeutujien asut ovat tutut aiemmista leffoista. Äänimaailma luottaa liikaa koviin pamauksiin, eikä Justin Burnettin ja Òscar Senénin säveltämistä musiikeista jää mitään käteen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Strangers: Chapter 1, 2024, Lionsgate Films, Fifth Element Productions, Slovenian Film Fund, Frame Film, Lipsync, Stream Media, The Strangers Film

Arvostelu: Exit 8 (8番出口 - 2025)

EXIT 8

8番出口

Ohjaus: Genki Kawamura

Pääosissa: Kazunari Ninomiya, Yamato Kochi, Naru Asanuma, Nana Komatsu ja Kotone Hanase

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Poikkeamia ei pidä jättää huomioimatta.

Jos havaitset poikkeaman, käänny heti takaisin.

Jos et havaitse poikkeamia, älä käänny.

Poistu uloskäynti 8:sta.

Exit 8 perustuu japanilaisen Kotake Createn luomaan videopeliin The Exit 8, joka julkaistiin vuonna 2023 ja joka nousi nopeasti suureen suosioon. Vuotta myöhemmin Toho-yhtiö ilmoitti työstävänsä sen pohjalta elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024 ja Japanissa Exit 8 sai ensi-iltansa elokuussa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. En ollut kuullutkaan The Exit 8 -pelistä, mutta kävin uteliaana katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Mies on matkalla metrossa, kun hän poistuessaan huomaa jääneensä jumiin outoon kierteeseen metroaseman käytäville. Päästäkseen pois, hänen täytyy kulkea samalta vaikuttavaa käytävää pitkin. Jos hän huomaa poikkeaman, hänen on käännyttävä takaisin. Jos hän ei huomaa poikkeamaa, voi hän jatkaa eteenpäin. Poikkeaman huomioimatta jättäminen aloittaa kierteen alusta ja vasta kahdeksannesta uloskäynnistä pääsee pois.

Japanilaisen poikabändi Arashin jäsen Kazunari Ninomiya näyttelee nimettömäksi jäävää "eksynyttä miestä". Mies on vastikään eronnut, kun hän saa metromatkallaan puhelun ex-tyttöystävältään, joka kertoo olevansa raskaana. Mies menee hämilleen ja poistuu metrosta... vain huomatakseen, että metroaseman käytävä on muuttunut omituiseksi kierteeksi, jossa hän kulkee samojen mainostaulujen, passikuvakopin, lokeroiden ja vastaantulevan miehen ohi kerta toisensa perään. Mistä on oikein kyse? Seinällä lukee säännöt sille, kuinka tästä silmukasta pääsee pakenemaan. Ninomiya tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa erilaisia tunnetiloja, kun tämä huomaa päätyneensä varsin omituiseen tilanteeseen. Aluksi iskee paniikki, mutta myöhemmin löytyy myös päättäväisyyttä, sekä toisinaan epätoivoakin. Taustalla jyskyttää miehen paniikki siitä, mitä tehdä raskaana olevan ex-tyttöystävänsä kanssa? Palata suhteeseen ja kasvattaa lapsi yhdessä, vai paeta isyyttä?

Exit 8 osoittautui yllättävänkin mielenkiintoiseksi ja koukuttavaksi jännitysnäytelmäksi, jonka lähdemateriaalina toimivan videopelin idea on varsin omaperäinen. On suorastaan kiehtovaa seurata miehen yritystä päästä ulos kierteestä ja hyvin nopeasti tämän loputtomalta vaikuttavan käytävän yksityiskohdat piirtyvät niin miehen kuin katsojankin mieleen. Säännöt tähän kaikkeen vaikuttavat simppeliltä, mutta välillä mieli voi tehdä tepposet. Osa poikkeamista ovat selviä, kuten että valot sammuvat tai vastaantuleva mies pysähtyy, mutta toisinaan poikkeama voi olla lähes huomaamaton. Ja sitten homma alkaa taas alusta.

Elokuva ei ryhdy turhaan paisuttelemaan konseptiaan, vaan se on halunnut siirtää varsin simppelin premissin sellaisenaan, mutta juuri siksi niin tehokkaana valkokankaille. Toisin kuin monet muut peliadaptaatiot, jotka ryhtyvät liikaa kikkailemaan ja kadottavat samalla lähdemateriaalinsa viehätyksen, Exit 8 tarjoaa juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Syvyyttä menoon tuo päähenkilön dilemma isyydestä. Koko loputtomalta kierteeltä vaikuttavan metroaseman voi mieltää metaforaksi sille, kuinka hahmo on hukassa omassa elämässään. Sen voi myös nähdä vertauskuvana monille metroasemien läpi kulkeville, joiden arki on muuttunut loputtomalta tuntuvaksi matkaksi, jossa kuljetaan samojen näkyjen ohi uudestaan ja uudestaan. Näin yksinkertaista konseptia saadaan rikastutettua kuin vaivihkaa, unohtamatta konseptin simppeliyttä.

Leffan tunnelma on onnistuneesti rakennettu. Exit 8 ei varsinaisesti ole pelottava elokuva, mutta se pitää tiettyä epämukavaa ilmapiiriä kaiken aikaa yllä. Klaustrofobinen yleisfiilis iskee nopeasti ja kyllähän sitä jännittää, mitä minkäkin nurkan takana voi mahdollisesti olla. Toisinaan on erittäin turhauttavaa, kun on välittömästi ilmiselvää, että tällä kierroksella on poikkeama, mutta sen sijaan, että päähenkilö kääntyisi toiseen suuntaan, hän jää liiaksikin asti toljottamaan, vaikka luvassa olisi jotain vaarallista. Tämä onkin lopulta oikeastaan ainoa ongelma elokuvassa.

Elokuvan on ohjannut Genki Kawamura, joka on myös käsikirjoittanut leffan Kentaro Hirasen kanssa. Kawamuran työ on kaikin puolin mainiota ja hänen taitonsa tehdä jostain hyvin simppelistä näin tavallaan rikas kokemus, pitämällä elokuvan pelille uskollisena on jotain, mistä esimerkiksi elokuvien Slender Man (2018) ja Five Nights at Freddy's (2023) pitäisi ottaa opikseen. Melkein parasta on, että Kawamura ja Hirase eivät lähde selittämään, miksi tällainen paikka on olemassa, miten se toimii ja kuka kaiken takana on.

Teknisestikin Exit 8 on oivallinen. Elokuva on kuvattu hyvin ja videopelifanien luulisi innostuvan siitä, että leffan alkupää on kuvattu päähenkilön silmien kautta, mukaillen pelin estetiikkaa tyylikkäästi. Leffa on hyvin leikattu ja sopivan napakka vain puolentoista tunnin mitassaan. Metroaseman lavaste on näyttävä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja voin kuvitella, millaista pyörittelyä on vaatinut, jotta lavaste on saatu tuntumaan loputtomalta. Tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Yasutaka Nakatan ja Shohei Amimorin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan nouse juuri esille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

8番出口, 2025, AOI Promotion, Story, Toho

Arvostelu: Ainoastaan sinä (Regretting You - 2025)

AINOASTAAN SINÄ

REGRETTING YOU

Ohjaus: Josh Boone

Pääosissa: Allison Williams, Mckenna Grace, Dave Franco, Mason Thames, Sam Morelos, Willa Fitzgerald, Scott Eastwood, Clancy Brown ja Ethan Costanilla

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Regretting You, eli suomalaisittain Ainoastaan sinä perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019. Hooverin kirjaan perustuneen Se päättyy meihin -elokuvan (It Ends with Us - 2024) oltua iso hitti, Paramount Pictures ilmoitti hankkineensa toisen kirjan oikeudet ja työstävänsä sen pohjalta filmatisoinnin. Kuvaukset käynnistyivät tämän vuoden maaliskuussa ja nyt Ainoastaan sinä saapuu elokuvateattereihin. Itselleni kirja ei ole tuttu, mutta pidin Se päättyy meihin -leffasta. Tietämättä mitään elokuvan tarinasta, kävin katsomassa Ainoastaan sinä -leffan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kun Morgan Grantin mies ja sisko menehtyvät auto-onnettomuudessa, Morgan saa tietää heidän salasuhteesta. Morganin yrittäessä toipua niin menetyksestä kuin petoksesta, hän yrittää korjata välinsä tyttärensä Claran kanssa.

Ainoastaan sinä kertoo Morgan Grantista (Allison Williams) ja hänen miehestä Chrisistä (Scott Eastwood), ja Morganin siskosta Jennystä (Willa Fitzgerald) ja hänen miehestä Jonahista (Dave Franco). Parisuhteet muodostuivat jo, kun hahmot olivat vielä teinejä, joskin hieman nurinkurin. Morganilla ja Jonahilla oli selvästi enemmän yhteistä, mikä päti myös Chrisiin ja Jennyyn, mutta suhteet jäivät sellaisiksi, vaikka tunteet menivätkin ristiin. Kun Chris ja Jenny menehtyvät auto-onnettomuudessa, Morganin ja Jonahin tuskaa ei auta yhtään se, kun samalla paljastuu, että heillä oli salasuhde. Williams suoriutuu mainiosti roolistaan naisena, joka kokee jäävänsä tyhjän päälle, kun sekä hänen miehensä että siskonsa pettivät hänet ja ovat yhtäkkiä poissa. Francon roolityö on taas hieman ailahtelevampi, mutta hän ajaa asiansa.

     Merkittäviä hahmoja ovat myös Morganin ja Chrisin tytär Clara (Mckenna Grace), tämän ihastuksenkohde Miller (Mason Thames), Millerin isoisä Hank (Clancy Brown), sekä Claran bestis Lexie (Sam Morales), joka tuo huumoria muuten varsin dramaattiseen leffaan. Grace ja Thames ovat tämän hetken vakuuttavimpia nuoria näyttelijöitä ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Grace tulkitsee myös hyvin hahmonsa tunnemyllerrystä, kun tämän isä kuolee ja hän jää kahdestaan äitinsä kanssa, eivätkä heidän välinsä ole olleet kummoiset aikoihin.

Ainoastaan sinä on kelvollinen, joskin liiaksi asti melodraamaan kallistuva elokuva. Leffan tarina on hyvä ja voisin kuvitella sen toimivan vielä paremmin alkuperäisessä kirjamuodossa. Jo prologissa (jossa tekijät ovat kokeneet hyväksi ratkaisuksi pistää liki nelikymppiset Williamsin, Eastwoodin, Francon ja Fitzgeraldin näyttelemään hahmojaan teineinä) käy selväksi, että Morganin ja Jonahin välillä on tukahdutettuja tunteita ja että Chrisin ja Jennyn välillä on säpinää. Katsojalle ei pitäisikään tulla minään yllätyksenä, että Chrisillä ja Jennyllä on ollut salasuhde, mutta se toki ilmenee erittäin ikävissä merkeissä, pistäen Morganin ja Jonahin miettimään elämäänsä uudelleen. Antavatko he anteeksi puolisojen teot, vai kokevatko he heittäneen viimeiset lähes kaksi vuosikymmentä hukkaan, valittuaan väärin nuorina? Voisiko Morganin ja Jonahin välille syntyä nyt jotain, vai kokisivatko he tekevän hallaa entisten rakkaidensa muistoille?

Menevänä juonikuviona tämän päällä toimii Claran ja Millerin nuori lempi, joskin tässäkin on mukana omat draamansa - kuten toki nuorissa rakkauksissa yleensä. Leffan kompastuskivi on kuitenkin ohjaaja Josh Boonen yliampuva draamassa vellominen. Parhaiten Tähtiin kirjoitettu virhe -elokuvasta (The Fault in Our Stars - 2014) tunnettu Boone rakentaa tunnelmaa enenevämmissä määrin kuin pilkkoisi sipulia yhä vain vimmaisemmin katsojan silmien edessä. Leffan toisen puoliskon yltiöllinen nyyhkyily tehoaa taatusti osaan katsojista, mutta mielestäni vähempikin olisi riittänyt.

Teknisesti Ainoastaan sinä ajaa myös asiansa. Kameratyöskentely on pätevää ja leffa on suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavastukset ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on muuten osaavasti rakennettu, mutta Nathaniel Walcottin säveltämät musiikit, sekä leffan hyödyntämät kappaleet eri artisteilta ja yhtyeiltä vain lisäävät leffan kyyneleiden tavoittelua ja imelyyttä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Regretting You, 2025, Constantin Film, FVR Entertainment, Frayed Pages Entertainment, Harbinger Pictures, Heartbones Entertainment, Paramount, Robert Kulzer Productions, north.five.six.

Arvostelu: Sentimental Value (Affeksjonsverdi - 2025)

SENTIMENTAL VALUE

AFFEKSJONSVERDI

Ohjaus: Joachim Trier

Pääosissa: Renate Reinsve, Stellan Skarsgård, Inga Ibsdotter Lilleaas, Elle Fanning, Anders Danielsen Lie, Cory Michael Smith, Catherine Cohen, Andreas Stoltenberg Granerud ja Øyvind Hesjedal Loven

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Affeksjonsverdi, eli Sentimental Value on uusi norjalainen draamaelokuva. Pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Joachim Trier ja Eskil Vogt kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen, saivat sille rahoituksen ja tekijäryhmän. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Sentimental Value sai toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla, missä elokuva voitti Grand Prix -palkinnon. Nyt elokuva on saapunut Suomen teattereihin, saatuaan meillä ensiesityksensä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Itse olen odottanut sen näkemistä kiinnostuneena, Cannesista lähtien kiertäneiden kehujen takia. Kävinkin katsomassa Sentimental Valuen pian sen ilmestymisen jälkeen.

Borgin perheen äidin kuolema tuo takaisin yhteen toisistaan eristäytyneet tyttäret, sekä elokuvia ohjaamaan lähteneen isän. Onko tässä tilaisuus korjata tulehtuneet välit, vai ovatko haavat liian syviä annettavaksi anteeksi?

Joachim Trierin edellistäkin elokuvaa, The Worst Person in the Worldia (Verdens verste menneske - 2021) tähdittänyt Renate Reinsve ja Inga Ibsdotter Lilleaas näyttelevät Noraa ja Agnesta, sisaruksia, jotka tulevat toimeen, mutta jotka eivät ole olleet läheisiä pitkään aikaan. Norasta on tullut varsin menestyksekäs teatterinäyttelijä, kun taas lapsena elokuvissa esiintynyt Agnes on tavanomaisempi äiti omalle perheelleen. Kun Noran ja Agnesin äiti menehtyy, siskokset tapaavat taas ja mikä merkittävintä, he tapaavat pitkästä aikaa isänsä, Stellan Skarsgårdin näyttelemän Gustavin. Gustav hylkäsi perheensä tyttöjen ollessa pieniä, tavoitellakseen uraa elokuvaohjaajana. Kun Gustav palaa kuvioihin, tytöt ovat epäileväisiä, etenkin kun nykyään selvässä alamäessä menestyksen suhteen oleva isä kertoo työstävänsä sukuunsa liittyvää elokuvaa, mihin haluaisi Noran päärooliin. Reinsve, Lilleaas ja Skarsgård ovat kaikki mainioita rooleissaan ja tulkitsevat hyvin vaikeaa perhedynamiikkaansa. Aina erinomainen Skarsgård vakuuttaa jo sillä, että hän on täydellisesti englantia puhuva ruotsalainen mies, joka näyttelee norjalaista miestä, joka puhuu englantia korostuksella.

     Elokuvassa nähdään myös Elle Fanning, joka esittää leffatähti Rachel Kempiä, jonka Gustav saa houkuteltua elokuvaansa, Noran kieltäydyttyä roolista. Amerikkalainen Fanning on omanlaisensa outolintu norjalaiselokuvassa, sopien toki täydellisesti rooliinsa Racheliksi, joka on hahmonakin hieman ulkopuolinen saapuessaan Norjaan.

Sentimental Value osoittautui oikein hyväksi perhedraamaksi, joskin elokuva ei tehnyt mitään sellaista lähtemätöntä vaikutusta, mitä kesän yli kuullut kehut antoivat odottaa. Borgien vaikea perhekuvio on tosiaan taitavasti toteutettu, niin näyttelijöiden kuin käsikirjoituksenkin puolesta. Jokaisella on omat juttunsa, jotka hiertävät ja toimivat esteenä sille, että perhe voisi aloittaa väliensä korjaamisen. Gustavin elokuvaprojekti saa kohottelemaan kulmia, mutta leffan edetessä käy selväksi, että se on aika lailla ainoa välittämisen tapa, jonka mies osaa. Norasta tuntuu siltä, että isä yrittää vain hyötyä tyttärensä menestyksestä teatterien lavoilla ja päästä hänen roolittamisen kautta itsekin takaisin valokeilaan, mutta vähitellen voi huomata, että Gustav haluaa käyttää projektia tutustuakseen tyttäreensä uudelleen.

Tarina kulkee verkkaisesti omalla painollaan ja täytyy sanoa, että paikoitellen parin tunnin ja vartin kesto tuntui hieman liialliselta, etenkin kun kohtauksesta toiseen siirrytään usein varsin töksähdellen. Elokuvan lopetus on kuitenkin kaiken jälkeen onnistunut, vaikkei se jättänyt ainakaan itseäni sellaisen tunnemyllerryksen valtaan kuin voisi toivoa. Hyvän draaman lisäksi leffasta löytyy myös ripaus huumoria, sekä hieman sanottavaa elokuvateollisuudesta. Kansainvälisyyden tavoittelu on tärkeää, jotta saa nykyään rahoitusta. Sen huomaa Gustavin elokuvasta, mihin palkataan Hollywood-tähti, vaikka käsikirjoituksen kääntäminen englanniksi vie osan sen henkilökohtaisuudesta pois. Sen huomaa myös itse Sentimental Valuesta, johon on saatu kenties pohjoismaiden tunnetuin näyttelijä Stellan Skarsgård, sekä amerikkalaistähti Elle Fanning. Huomaahan sen jo täällä Suomessa, kun miettii tällä viikolla teattereihin saapuvaa Sisu 2:a (2025). Mutta kadottavatko pohjoismaalaiset elokuvat osan identiteetistään tällä kansainvälisyyden tavoittelulla?

Joachim Trierin aiemmat työt, kuten jo mainittu The Worst Person in the World ovat itseltäni valitettavasti jääneet väliin, mutta Sentimental Value on näyttö osaamisesta aidon tuntuisen ihmisdraaman parissa. Trierin ja Eskil Vogtin käsikirjoitus on tosiaan oivallinen, myös dialoginsa puolesta. Lisäksi elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänimaailmakin hyvin rakennettu Hania Ranin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Affeksjonsverdi, 2025, Mer Film, Eye Eye Pictures, MK2 Productions, Lumen Production, Komplizen Film, BBC Film, Film i Väst, Oslo Filmfond, Arte France Cinéma, Mediefondet Zefyr, Alaz Film, ZDF/Arte, Don't Look Now, Creative Europe, Eurimages, Normandy Regional Fund, Zentropa Entertainments, Zentropa International Sweden

Arvostelu: The Gorge (2025)

THE GORGE

Ohjaus: Scott Derrickson

Pääosissa: Miles Teller, Anya Taylor-Joy, Sigourney Weaver, Sope Dirisu ja William Houston

Genre: jännitys, scifi, romantiikka, toiminta

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

The Gorge on Miles Tellerin ja Anya Taylor-Joyn tähdittämä kauhua ja romantiikkaa yhdistelevä toimintaelokuva. Zach Dean kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuosia sitten ja yritti saada sitä kaupaksi. Vuonna 2020 teksti äänestettiin Hollywoodin mustalle listalle tykätyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty filmiä. Vuonna 2022 Skydance Media hankki tekstin itselleen ja Scott Derrickson pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja lopulta The Gorge saapui Apple TV+ -palveluun ystävänpäivänä 2025. Itse kiinnostuin elokuvasta heti sen päätähtien ja premissin takia ja katsoinkin The Gorgen pian sen julkaisun jälkeen.

Kaksi huippuampujaa pestataan vartioimaan salaperäistä rotkoa - ei estämään kenenkään pääsyä rotkoon, vaan estämään sen, mikä vaanii rotkossa, pääsemistä ulos.

Miles Teller näyttelee Levi Kanea, amerikkalaista huippuampujaa, joka saa erikoisen työkeikan. Hänen tehtävänään on majoittua vuodeksi länsitorniin vahtimaan rotkoa, keskellä ei-mitään. Anya Taylor-Joy taas esittää Drasaa, liettualaista tarkka-ampujaa, joka saa vastaavan työkaiken, mutta rotkon itätornissa. Kumpikin saa ehdottoman määräyksen, että he eivät saisi olla missään tekemisissä keskenään, mutta päivien muuttuessa viikoiksi ja sitten kuukausiksi, Levi ja Drasa keksivät tietty keinon kommunikoida ja vähitellen hommassa alkaa olla tunteitakin pelissä... Teller ja Taylor-Joy ovat tuttuun tapaansa hyvässä vedossa ja näyttelijöiden väliltä löytyy vieläpä hyvää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Sigourney Weaver Levin tehtävälleen lähettävänä Bartholomew'na, jonka todellisen merkityksen leffassa arvaa nopeasti. On sääli, että Alien-elokuvista (1979-1997) tuttu Weaver joutuu tyytymään näin kehnoihin rooleihin ja vaikka Weaverista löytyy arvokkuutta, mitä rooli vaatii, on hahmo tylsästi rustattu.

The Gorge osoittautui yllättävänkin toimivaksi elokuvaksi, joka yhdistelee pätevästi niin toimintaa, monsterikauhua kuin myös romantiikkaa. Leffan perusidea on erittäin mainio ja sen lisäksi, että katsoja haluaa nähdä, mitä mysteerisessä rotkossa oikein lymyilee, on pääparin tunteiden muodostumista aidosti kivaa seurata. Erityisen hilpeää on montaasikohtaus, jossa näytetään, kuinka hahmot kuluttavat aikaansa ja luvassa on putkeen veikeät viittaukset Tellerin tähdittämään Whiplash-elokuvaan (2014) ja Taylor-Joyn tähdittämään Musta kuningatar -minisarjaan (The Queen's Gambit - 2020).

Mutta vaikka Levin ja Drasan välien lämpenemistä on miellyttävää seurata ja rotko tarjoaa onnistuneesti erilaisia ja mielikuvituksellisia vaaroja, sekä jännittäviä tilanteita, The Gorge jää kokonaisuutena hieman vajaaksi. Jo tällaisenaan leffa on oikein kelvollinen, mutta aineksia ja potentiaalia olisi parempaankin. Sen lisäksi, että loppuhuipennus tuntuu kaiken kasvattelun jälkeen aikamoiselta antikliimaksilta, elokuvan tapa paljastaa totuus rotkosta hoidetaan sillä kaikista tylsimmällä tavalla, eli hahmot löytävät filmikelan, johon on nauhoitettu selitys koko hommasta. Joku muu olisikin voinut hioa Zach Deanin lupaavat lähtökohdat sisältävää käsikirjoitusta ennen kuvausten alkua.

The Gorgen ohjauksesta vastaa aika ailahtelevan filmografian tehnyt Scott Derrickson, joka onnistuu tunnelman luomisessa hyvin, sekä näyttelijöiden parissa, mutta jonka kompastuskiveksi muodostuu Deanin loppua kohti latteneva käsikirjoitus. Elokuva on pätevästi kuvattu ja itse rotkossa värien käyttö on näyttävän tyyliteltyä. leikkaus olisi kaivannut viilausta, sillä näin simppelin premissin kanssa yli kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta. Leffa olisi voinut hypätä nopeammin itse rotkolle saapumiseen, sillä elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia jättävät vielä hieman kylmäksi. Lavasteet ovat komeat ja maskeerauksin, asuin ja efektein luodut mörököllit karmivia ilmestyksiä. Muuten elokuvan tietokonetehosteet jättävät toivomisen varaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Trent Reznorille ja Atticus Rossille ominainen elektroninen musiikki särähtää aluksi korvaan, mutta alkaa hissuksiin istua menoon mukaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Gorge, 2025, Skydance Media, Crooked Highway, Lit Entertainment Group