Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7
Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää(Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear(2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.
Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.
Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.
Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.
Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.
Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.
On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Pääosissa: Zach Braff, Joan Cusack, Dan Molina, Steve Zahn, Garry Marshall, Amy Sedaris, Mark Walton, Don Knotts, Sean Elmore, Fred Willard, Catherine O'Hara, Patrick Stewart, Wallace Shawn, Patrick Warburton, Harry Shearer ja Adam West
Genre: animaatio, komedia, scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: 7
Chicken Little, eli suomalaisittain Pikku Kananen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 45. osa ja se perustuu eurooppalaiseen kansantaruun Tipu Tip (Henny Penny), jonka pohjalta Disney oli jo vuonna 1943 tehnyt sotapropagandapiirretyn Pikku Kananen (Chicken Little). Vuonna 2001 Mark Dindal kehitteli idean elokuvaan, joka oli kuitenkin tarinaltaan hyvin erilainen. Siinä tyttökana hoksasi kesäleirillä leirijohtajan suunnittelevan katalia paikalliselle kaupungille, mutta Disney torjui tarinan sellaisenaan. Dindal ryhtyi työstämään tarinaa uusiksi ja sai lopulta studion hyväksynnän. Disneyn käsin piirrettyjen animaatioiden oltua taloudellisia epäonnistumisia toistensa perään, yhtiö päätti muuttaa tuotantoaan modernimmaksi ja päätti tehdä tästä elokuvasta ensimmäisen kokonaan tietokoneanimoidun leffansa. Yhtiölle uudenlainen animaatioprosessi käynnistyi ja lopulta Pikku Kananen sai maailmanensi-iltansa 30. lokakuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja jopa huonoimman animaatioelokuvan Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Pikku Kanasen äitini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin ja tuolloin tykkäsin näkemästäni. Kuitenkin kun katsoin vuosien jälkeen leffan uudestaan osana 24 tunnin elokuvamaratonia, en voinut kuin yhtyä elokuvan saamiin haukkuihin. Kun huomasin Pikku Kanasen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella elokuvan.
Nuori Pikku Kananen joutuu koko Tammelan kaupungin pilkan kohteeksi, aiheutettuaan turhan paniikin luullessaan, että taivas putoaa niskaan. Kun Tammelaa uhkaa todellinen vaara, täytyy Pikku Kanasen voittaa asukkaiden luottamus pelastaakseen kaikki.
Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Pikku Kananen (äänenä Zach Braff), nimensä mukaisesti pieni kanapoika, joka aiheutti varsinaisen kaaoksen luullessaan, että taivas olisi putoamassa. Selkkauksen myötä Pikku Kananen joutui koko kaupungin häpeän kohteeksi ja joutuu kantamaan varsinaista kylähullun leimaa. Nuorta hahmoa käy hieman sääliksi ja hänen haluaisi pystyvän todistamaan kykynsä ja epäilijät vääriksi, mutta samalla elokuva ei oikein onnistu tekemään Pikku Kanasesta järin pidettävää tyyppiä.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Pikku Kanasen yksinhuoltajaisä Kieku (Garry Marshall), Pikku Kanasen ainoat kaverit, järjen äänenä toimiva Sini Sorsa (Joan Cusack), pulska Possu Ponneton (Steve Zahn) ja jatkuvasti hassutteleva Kala Kuivamaa (Dan Molina), Pikku Kanasta kiusaava kettutyttö Ringa Repo (Amy Sedaris), opettaja Puolivilla (Patrick Stewart), koulun rehtori (Wallace Shawn), sekä Tammelan kaupungin pormestari (Don Knotts). Kala Kuivamaa nousee helposti suosikkihahmoksi leffasta, mutta on Sini Sorsakin ihan sympaattinen. Sen sijaan Possu Ponnetonta käy lähinnä sääliksi - siis koska hahmolle ei ole keksitty kirjoittaa mitään muuta kuin vitsejä hahmon lihavuudesta ja siihen liittyvistä stereotypioista, kuten jatkuvasta nälästä ja kömpelyydestä.
Hyvän elokuvan sijaan Pikku Kananen on lähinnä kiinnostava osa Walt Disneyn historiaa. Kun vuonna 1995 Pixar esitteli maailmalle uraauurtavan tietokoneanimaatiotekniikan Toy Story - leluelämää -elokuvan (Toy Story - 1995) myötä, yleisöjen kiinnostus perinteistä käsityöanimaatiota kohtaan lopahti. Herkules (Hercules - 1997), Mulan(1998), Tarzan(1999) jaLilo ja Stitch(Lilo & Stitch - 2002) olivat vielä hittejä, mutta Keisarin uudet kuviot(The Emperor's New Groove - 2000),Atlantis - kadonnut kaupunki(Atlantis: The Lost Empire - 2001),Aarreplaneetta(Treasure Planet - 2002) jaLehmäjengi(Home on the Range - 2004) ottivat lippuluukuilla turpiinsa. Muutos tietokoneanimaatioon oli tehtävä ja Pikku Kananen sai toimia hyppynä moderniin aikaan.
Elokuva teki vähän turhankin villin loikan modernimpaan suuntaan, yrittäen vedota MTV-ajalla kasvaviin lapsiin ja lopputulos muistuttaakin päheetä lasta leikkivää aikuista. Sanat "kiusallinen" ja "vaivaannuttava" nousevat mieleen Pikku Kanasta katsoessa. Meininki koostuu lähinnä vauhdikkaasta ja äänekkäästä koheltamisesta, jota yritetään säestää musiikkivideomaisesti radiohiteillä, kuten C+C Music Factoryn Gonna Make You Sweat (Everybody Dance Now), Bee Geesin Stayin' Alive, Spice Girlsin Wannabe ja Queenin We Are the Champions. Elokuva on myös pullollaan tönkköjä populaarikulttuuriviittauksia, jotka tuntuvat täysin irrallisilta, sekä huumoria, joka saa lähinnä pudistelemaan päätään.
Tämä kaikki on suuri sääli, sillä jostain Pikku Kanasen syövereistä löytyisi todella potentiaalinen elokuva. Pohjimmiltaan leffan juoni on toimiva, varsinkin kun todellinen uhka Tammelalle paljastuu. Elokuva on kuitenkin malliesimerkki siitä, kuinka hyvät ideatkaan eivät kanna pitkälle, jos väärät ihmiset ovat puikoissa viemässä niitä toteutukseen. Paikoitellen tuntuu jopa siltä, etteivät ne tyypit tulleet Disneyltä lainkaan, sillä Pikku Kananen on niin hämmentävän epädisneymäinen tekele.
Edes elokuvan visuaalinen ilme ei juuri kehuja ansaitse. Taustalle on alkupäässä lisätty muutama ihan hupsu lisävitsi tietyille eläimille ominaiseen käytökseen liittyen ja joku on saanut ihan vekkulin älynväläyksen tehdä eläinhahmojen kodeista eläimille tyypillisten pitopaikkojen kaltaisia. Esimerkiksi Pikku Kanasen talon ikkunoissa on kanaverkkoa lasiruutujen tilalla. Nämäkään parit oivallukset eivät pelasta visuaalista ilmettä, kun animaatiojälki on näin pahasti vanhentunut. Pikku Kananen on ajoittain suorastaan ruman näköinen leffa ja monet kuvat näyttävät täysin keskeneräisiltä. On käsittämätöntä, että Disneyn kokoinen firma ei saisi tämän parempaa jälkeä aikaiseksi, etenkin kun Disneyn omistama Pixar teki tuossa kohtaa todella näyttäviä temppuja digianimaation parissa. Jopa Disneyn aiempi tietokoneanimaatiokokeilu, digidinosauruksia ja oikeita ympäristöjä yhdistellyt Dinosaurus (Dinosaur - 2000) näyttää paremmalta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chicken Little, 2005, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation
Pääosissa: Alicia Silverstone, Paul Rudd, Stacey Dash, Brittany Murphy, Dan Hedaya, Jeremy Sisto, Breckin Meyer, Justin Walker, Wallace Shawn, Twink Caplan, Julie Brown, Donald Faison, Elisa Donovan ja Aida Linares
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 3
Clueless pohjautuu löyhästi Jane Austenin kirjaan Emma vuodelta 1815. 1990-luvun alussa Twentieth Century Fox halusi tehdä televisiosarjan siisteistä teineistä ja pyysi Amy Heckerlingiä kehittelemään idean. Heckerling oli lukenut Emmaa ja piti erityisesti sen päähenkilöstä, haluten tuoda hahmon nykyaikaan. Heckerling vieraili Beverly Hillsin kouluissa, nähdäkseen millaisia tuon ajan teinitytöt olivat ja ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, joka kulki aluksi nimellä "No Worries". Heckerlingin agentti Ken Stovitz luki tekstin ja ehdotti, että sarjan sijaan siitä tehtäisiin elokuva. Fox ei ollut kuitenkaan kiinnostunut naisvetoisesta komediaelokuvasta, jolloin teksti päätyi tuottaja Scott Rudinin kautta Paramount Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1994 ja lopulta Clueless sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, josta on muodostunut yksi ysärin merkittävimmistä teinileffoista, jonka myötä elokuvan pohjalta on myöhemmin tehty kirjoja, sarjakuvia, televisiosarja, musikaalinäytelmä ja videopeli. Itse katsoin Cluelessin joskus vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.
Koulunsa suosituin tyttö Cher Horowitz päättää ryhtyä "hyväntekijäksi" ja parittaa koulunsa oppilaita ja opettajia, joiden hän uskoo sopivan toisilleen.
Päärooliin Cher Horowitziksi pohdittiin muun muassa Angelina Jolieta, Reese Witherspoonia ja Gwyneth Paltrow'ta, kunnes lopulta roolin sai Alicia Silverstone, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä Aerosmith-yhtyeen musiikkivideoista. Silverstone on nappivalinta rooliin ja hän pystyy tekemään periaatteessa aika epämiellyttävästä hahmosta hassun pidettävän. Cher tulee rikkaasta perheestä ja hän on nätti, mitkä ovat nousseet hänellä pahasti päähän. Hän ei tiedä asioista läheskään niin paljon kuin luulee ja hän on erittäin itsekeskeinen, pinnallinen ja teennäinen. Cheristä on kuitenkin saatu myös varsin huvittava, minkä lisäksi hänelle kirjoitettu kasvutarina vie häntä onneksi parempaan suuntaan ihmisenä.
Elokuvassa nähdään myös Dan Hedaya Cherin juristi-isänä Melinä, Stacey Dash Cherin parhaana ystävänä Dionnena ja Donald Faison tämän poikaystävänä Murrayna, Jeremy Sisto monien tyttöjen ihastuksenkohteena Eltonina, Breckin Meyer pilviveikko Travisina, Elisa Donovan Cherin inhoamana Amberina, Justin Walker vuorotellen kahta koulua käyvänä Christianina, Brittany Murphy uutena kouluun tulevana Taina, Wallace Shawn ja Twink Caplan opettajina herra Hallina ja neiti Geistinä, Julie Brown valmentaja Stoegerinä, sekä Paul Rudd Cherin ex-velipuolena Joshina, joka oli hetken osa Horowitzin perhettä, kun Mel-isä oli jonkin aikaa naimisissa Joshin äidin kanssa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, mutta lopulta Clueless on puhtaasti Silverstonen show.
Kuten alussa kerroin, en juuri tykännyt Cluelessista, kun katsoin sen ensi kertaa varmaan kymmenisen vuotta sitten. Kun pistin elokuvan nyt pyörimään uudestaan, pohdin, että noinkohan olisin edelleen negatiivinen sitä kohtaan? As if! Uusintakatselulla Clueless oli erittäin positiivinen yllätys, enkä yhtään ihmettele nyt, miksi se nousi ysärinuorten keskuudessa niin suosituksi. Kyseessä taitaa jopa olla oman vuosikymmenensä määrittelevä teinielokuva, samaan tapaan kuin The Breakfast Club (1985) oli kymmenen vuotta aiemmin ja Mean Girls (2004) kymmenen vuotta myöhemmin.
Clueless lainailee ja modernisoi lystikkäästi Jane Austenin Emma-kirjasta, siirtäen tapahtumat Beverly Hillsin hienostoalueelle. Vaikka hahmojen käytökselle tosielämässä pyörittelisi silmiä, leffassa heidän puuhiaan on hupaisaa seurata. On huvittavaa, kuinka Cher kokee kaikkien muiden ympärillään olevan ihan hukassa ja päättää auttaa näitä kohti oikeaa suuntaa, mutta todellisuudessa nimenomaan hän on täysin ulapalla asiasta jos toisesta. Clueless onkin täynnä hauskoja tapahtumaketjuja, juonikuvioita, hahmoja ja kohtauksia, joiden parissa puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Sekaan mahtuu hyvää kommentaaria pissistyttöhahmoista ja satiiria näiden rikkaiden lasten naurettavan pröystäilevistä elämistä. Omalla tavallaan elokuvan voi myös tulkita parodiaksi aikansa teinirainoista. Se on nokkela, näppärä ja jaksaa viihdyttää passelisti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Niin Amy Heckerlingin energinen ohjaus kuin hänen oivaltava käsikirjoituksensa ovat mainiot. Heckerling on panostanut hyvin hahmoihin ja heidän kuvioihinsa, sekä kirjoittanut todella lystikästä dialogia. Heckerling saa näyttelijät irrottelemaan hupsusti ja hänen rakentama ilmapiirinsä vie hyvin mukanaan. Clueless on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus on tarkoituksellisen yliampuvaa ja äänimaailma on hyvin työstetty David Kitayn sävellyksiä ja muita musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clueless, 1995, Paramount Pictures, Robert Lawrence Productions, Scott Rudin Productions
Pääosissa: Eddie Murphy, Marsha Thomason, Aree Davis, Marc John Jefferies, Terence Stamp, Nathaniel Parker, Wallace Shawn, Jennifer Tilly ja Dina Spybey
Genre: fantasia, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12
The Haunted Mansion, eli suomalaisittain Kummituskartano perustuu löyhästi Walt Disneyn samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla Ghostbusters - haamujengin(Ghostbusters - 1984) aloittaneen haamubuumin takia. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin projekti alkoi oikeasti edetä ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002. Lopulta Kummituskartano sai maailmanensi-iltansa 26. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot lyttäsivät sen. Itse näin Kummituskartanon joskus nuorempana, kun se tuli televisiosta. Muistan katseluhetken hyvin, mutten oikeastaan mitään itse filmistä - vain sen, että tuolloin pidin näkemästäni. Nyt kun huomasin Kummituskartanon täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.
Kiinteistönvälittäjäperhe Eversit saavat työkeikan suuresta kartanosta. Pian kartanoon päästessään he huomaavat paikan kummittelevan. Heidän täytyy selvittää, mitä aaveet haluavat, päästäkseen itse pois.
Eddie Murphy nähdään elokuvan pääroolissa Jim Eversinä, kiinteistönvälittäjänä, joka on niin innokas työstään, ettei hänellä tunnu jäävän aikaa perheelleen. Marsha Thomason näyttelee Jimin vaimoa, myös kiinteistönvälittäjänä työskentelevää Saraa, joka haluaisi, että Eversit voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä. Pariskunnan lapsia ovat kärsimätön Megan (Aree Davis) ja hämähäkkikammoinen Michael (Marc John Jefferies). Murphy on tietty roolissaan hupaisa, muiden hoitaessa tonttinsa vakavammin. Eversien perhedynamiikka toimii ihan passelisti, joskin Murphyn ja Thomasonin väliltä ei erityistä kemiaa löydy.
Lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Nathaniel Parker kartanon omistavana herra Graceynä, Terence Stamp hovimestari Ramsleynä, Wallace Shawn kartanon lakeijana Ezrana, Dina Spybey piikana Emmana, sekä Jennifer Tilly ennustajaeukko Madame Leotana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hommistaan toimivasti. Parasta työtä tekee jylhä-ääninen Stamp, joka sopii täydellisesti kolkon ja karmivan hovimestarin osaan.
Kummituskartano ei millään yllä Disneyn toisen samana vuonna ilmestyneen huvipuistolaiteleffan,Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen(Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) tasolle, mutta omillaan se toimii kyllä ihan kivana koko perheen kauhukomediana. Se pitää menon pääasiassa kepeänä ja perheystävällisenä, mutta seasta löytyy myös pari yllättävänkin karmivaa hetkeä, joita katsoessa moni lapsi saattaa herkästi vetäytyä vanhempansa kainaloon suojaan. Elokuvan ilmapiiri on sen parasta antia. Leffa uskaltaa olla jännittävä ja tarjota aika hurjiakin näkyjä, mutta samalla se on hupsua hömppää, joka pitää hymyä huulilla.
Elokuvan kompastuskiveksi koituu sen käsikirjoitus, joka on aika mitäänsanomaton. Kertomus ei ole kovinkaan kaksinen, eivätkä hahmot erityisen kiinnostavia. Vaikka tunnelma on oivallinen ja mukana on hyviä kohtauksia siellä täällä, käsikirjoitus tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Erityisesti loppuhuipennus tuntuu varsinaiselta antikliimaksilta. Konseptissa olisi potentiaalia enemmän ja mukana voisi olla lisää villejä ideoita. Kestoa voisi olla vaikka kymmenen minuuttia enemmän ja lisäminuutit voitaisiin hyödyntää tehokkaasti kartanon lisätutkimuksiin.
Leffan ohjauksesta vastaa Rob Minkoff, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa Leijonakuninkaan(The Lion King - 1994) ja Stuart Littlen (1999). Minkoff tekeekin työnsä kelvollisesti, rakentaessaan tunnelmaa, mutta hänkään ei saa lopulta paljoa aikaiseksi David Berenbaumin käsikirjoituksen pohjalta. Kummituskartano on hyvin kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ovat parhaimmillaan todella hienot - erityisesti elävien luurankojen kohtauksessa - ja maskeerauksiakin hyödynnetään hyvin. Leffan erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoisesti kestäneet aikaa ja muutamat digiefektit ovat silmiinpistävän huonot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Mark Mancina tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.
Yhteenveto:Kummituskartano on ihan kiva koko perheen "kauhuelokuva". Se tarjoaa joitain jännittävämpiä kummittelukohtauksia, jotka saattavat olla hurjia perheen pienimmille, mutta se pitää kuitenkin lupsakan menon yllä alusta loppuun. Tunnelma on hyvin rakennettu, mutta tarina kaipaisi jotain enemmän. Tällaisena käsikirjoitus jää aika raakileeksi ja etenkin loppuhuipennus tuntuu hätäisten kyhätyltä. Eddie Murphy on hyvässä vedossa pääroolissa ja muukin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vähintään kelvollisesti. Puitteiltaan leffa näyttää hienolta, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Kummituskartano sopii oikein passelisti koko perheen yhteiseen leffailtaan, jossa halutaan katsoa jotain hieman jännittävämpää, mutta ihan kunnon kauhuelokuvien pariin ei voida vielä mennä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Haunted Mansion, 2003, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Doom Buggy Productions
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Oscar Isaac, Charlize Theron, Nick Kroll, Javon Walton, Bette Milder, Conrad Vernon, Snoop Dogg, Bill Hader, Wallace Shawn ja Cherami Leigh
Genre: animaatio, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7
Charles Addamsin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Perhe Addams(The Addams Family - 2019) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoitusta ryhdyttiin tekemään, kun ensimmäinen osa oli huomattu hitiksi ja pian animointikin alkoi. Nyt Perhe Addams 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan innoissani, sillä mielestäni ensimmäinen elokuva oli aika laimea. Siitä huolimatta kävin katsomassa Perhe Addams 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Elokuvaa ehti kulua noin kymmenen minuuttia, kun halusin jo kävellä ulos salista.
Addamsin perhe lähtee matkalle ympäri Yhdysvaltoja, Gomez-isän yrityksenä saada perheensä yhdistettyä jälleen. Mutkia matkaan tuo erikoinen asianajaja, joka väittää, ettei Wednesday-tyttö olekaan syntyperäinen Addams.
Tutut ja kummalliset perhe Addamsin jäsenet ovat jälleen höpsöilemässä erikoisine oikkuineen. Gomez-isä (äänenä Oscar Isaac) kokee, että perhe ei ole enää yhtä yhtenäinen kuin ennen ja päättääkin siis pakottaa Addamsit asuntoautoon muutamaksi viikoksi road tripiä varten. Morticia-äiti (Charlize Theron) hymähtelee miehensä puuhille, mutta jää hahmona tylsäksi. Pariskunnan pojan, Pugsleyn (ääninäyttelijä vaihtunut Finn Wolfhardista Javon Waltoniin) tehtäväksi jää lähinnä joutua siskonsa Wednesdayn (Chloë Grace Moretz) riepoteltavaksi, kun tytöllä on tylsää. Wednesday on hahmoista kiinnostavin ja nouseekin tarinan keskiöön, kun alkaa liikkua huhu, ettei hän olekaan Gomezin ja Mortician lapsi.
Muita hahmoja leffassa ovat mm. Gomezin veli Fester (Nick Kroll), joka tietty lähtee matkaan mukaan ärsyttämään kaiken aikaa, kuskina toimiva irtokäsi Thing, mörisevä hovimestari Lurch (Conrad Vernon), karvainen Se-serkku (Snoop Dogg), taloa vahtimaan jäävä isoäiti (Bette Midler), sekä asianajaja Mustela (Wallace Shawn) ja tohtori Cyrus Strange (Bill Hader). Fester tympii pitkin elokuvaa typerillä jutuillaan. Mainiot Thing ja Lurch saavat pari tähtihetkeä itselleen ja isoäidiltäkin löytyvät hassut juttunsa. Se on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, eivätkä uudet hahmot Mustela ja tohtori Strange vakuuta.
Perhe Addams 2 onnistui käydä hermoilleni niin voimakkaasti jo ensimmäisen kymmenminuuttinsa aikana, että minun teki oikeasti mieli lähteä pois näytöksestä. Jo ensimmäisessä elokuvassa koitui ongelmaksi leffan turhauttavan ylivilkas meno, mutta jatko-osalla on ihan kunnon energiajuoma-pärinät käynnissä. Kofeiiniöveri on selvästi virrannut koko työryhmän suonistossa, sillä lopputulos on niin kamalan hektinen ja lähes tauotonta tykitystä ja meteliä. Kestoa on pidennetty toinen toistaan ärsyttävämmillä lisäyksillä, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää energiatasot korkeana läpi leffan. Tämä tekee elokuvasta kuitenkin uuvuttavan ja loppupeleissä myös tylsän ja pitkäveteisen. Koin Perhe Addams 2:n tuntuvan huomattavasti pidemmältä kuin se onkaan.
Vaikka seasta löytyykin pari ihan hupsua sanaleikkiä, hauskaksi leffaa on vaikea kutsua. Sen vitsit ovat toinen toistaan kiusallisempia ja pääasiassa huumori koostuu äänekkäästä koheltamisesta, jolla yritetään paikkailla todellista yrittämistä. Loppupäässä filmi onneksi rauhoittuu hetkellisesti, Wednesdayn painiskellessa perheasioidensa kanssa, mutta sitten taas loppuhuipennus alkaa sekakäyttämään kahvin ja energiajuomien lisäksi myös steroideja ja finaali äityy turruttavaksi älämölöksi. Elokuva on täysin katsojiaan aliarvioiva tekele. Se saa aika varmasti vanhan koulukunnan Perhe Addams -fanit suuttumaan, minkä lisäksi leffaa on selvästi tehty sillä mentaliteetilla, etteivät nykylapset jaksa keskittyä elokuvaan, jos se ei ole täynnä huutamista ja päättöminä kanoina juoksemista kohtauksesta toiseen. Lopputekstien jälkeinen hiljaisuus taisikin olla katselukokemuksen parasta antia.
Elokuva ei ole edes visuaalisesti erityisen kaksinen. Se on toisaalta animoitu kelvollisesti ja mukavan värikkäästi, mutta samalla sen tyyli ei onnistu millään säväyttämään. Ensimmäiseen filmiin verrattuna mukana on sentään enemmän yksityiskohtia ja jälki ei näytä samalla lailla viimeistelemättömältä. Äänipuoli käy hermoille niin tehosteiden kuin jumputtavan musiikin puolesta. Ensimmäisen osan ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan palasivat tekemään jatko-osankin, mutta heillä ei näyttäisi olevan mitään tarjottavana. Jopa neljästä henkilöstä koostuva käsikirjoitustiimi vasta onkin tehnyt laiskaa työtä. Irrallisia sketsejä tungetaan tasaisin väliajoin mukaan, mikä tuntuu vain epätoivoiselta yritykseltä viihdyttää.
Yhteenveto:Perhe Addams 2 on ärsyttävän typerryttävä animaatiokohellus, joka pitää niin hahmojen faneja kuin lapsia tyhminä. Elokuva on vain täynnä toinen toistaan äänekkäämpiä sekoilukohtauksia, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää katsojat kiinnostuneina ja viihdytettyinä, mutta jotka käyvät nopeasti hermoille. Puolentoista tunnin kestoon mahtuu paljon turhaa täytettä ja irrallisia sketsejä, jotka olisi hyvin voinut karsia pois, sillä pääasiassa leffa ei edes ole hauska. Ylivilkas meno ja jatkuva äänekkyys saavat katsojan lopulta huokaisemaan syvään, kun filmi on vihdoin päättynyt. Wednesdayta lukuun ottamatta hahmoista ei saada oikein mitään irti ja varsinkin Fester-setä käy pahasti hermoille. Loppupäässä leffa osaa rauhoittua hetkeksi, mutta se on pelkkä pieni hengähdystauko ennen turhauttavaa loppumekastusta. Kaikin puolin Perhe Addams 2 edustaa koko perheen animaatioita heikoimmasta päästä. Se on laiska, lapsia aliarvioiva raina, joka vieläpä näyttää aika halvalta. Toivon, että nämä Perhe Addamsit päättyvät tähän ja joidenkin vuosien päästä joku muu kokeilisi uudestaan laadukkaamman lähestymistavan kera.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Addams Family 2, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBraun, Bron Creative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Glickmania, Nitrogen Studios Canada
Ohjaus: Noah Baumbach Pääosissa: Adam Driver, Scarlett Johansson, Azhy Robertson, Laura Dern, Julie Hagerty, Alan Alda, Ray Liotta, Merritt Wever, Mark O'Brien, Brooke Bloom ja Wallace Shawn Genre: draama Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia Ikäraja: 12
Marriage Story on ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbachin uusi draamaelokuva. Baumbach sai idean filmiin viimeistellessään elokuvaansa The Meyerowitz Stories (New and Selected) (2017), ja alkoi tutkia aihetta, miettiessään sen ympärille tarinaa. Baumbach sai Harry Potter -tuottaja David Heymanin kiinnostumaan projektista, sekä suoratoistopalvelu Netflixin levittämään elokuvan. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja lopulta Marriage Story sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla tämän vuoden elokuussa. Suomessa se kävi lyhyellä teatterikierroksella, kunnes se julkaistiin noin viikko sitten Netflixissä. Itse kuulin elokuvasta vasta muutama viikko sitten, kun se sai kerralla hurjan määrän ylistystä. Kiinnostuin, kun näin, ketkä sitä tähdittävät ja kiinnostustani vain lisäsi, kun leffa nappasi paljon palkintoehdokkuuksia eri gaaloissa. Päätinkin katsoa sen, kun löysin vihdoin sopivan hetken.
Charlie ja Nicole Barberin monen vuoden parisuhde päättyy avioeroon, mutta he yrittävät saada eron hoidettua niin, ettei heidän nuori lapsensa Henry kärsi prosessista. Miten käy, kun eroon tuodaankin mukaan asianajajia ja vanhat riidat nousevat takaisin pinnalle?
Adam Driver ja Scarlett Johansson ovat parhaiten tunnettuja rooleistaan jättimäisissä elokuvasarjoissa: Driver Kylo Ren -pahiksena Star Wars -saagassa ja Scarlett Johansson Black Widow -supersankarina Marvelin elokuvauniversumissa. Vaikka molemmat ovat mainioita niissä, parhaat roolisuorituksensa he kuitenkin tarjoavat tässä elokuvassa. En ole koskaan pitänyt Johanssonia erityisen kummoisena näyttelijänä, mutta Marriage Storyssa hän loistaa tavalla, millaista en ole ennen häneltä nähnyt. Johansson ja Driver tuovat hahmojensa Nicolen ja Charlien monimutkikkaat tunteet huikealla tavalla esiin. He todella tuntuvat monta vuotta yhdessä olleelta avioparilta. Heidän yhteytensä on niin aitoa, että jo se imaisee katsojan mukaan. Kummatkin heistä ovat ansainneet palkintoehdokkuutensa, sillä niin fantastisesti he tonttinsa hoitavat. Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Azhy Robertson Charlien ja Nicolen poikana Henrynä, Laura Dern, Ray Liotta ja Alan Alda asianajajina, sekä Julie Hagerty Nicolen äitinä ja Merritt Wever Nicolen siskona. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan. Nuori Robertson on erittäin sympaattinen lukemista opettelevana Henrynä, kun taas Hagerty ja Wever huvittavat hössöttävinä perheenjäseninä. Dernistä ja Liottasta löytyy karismaa tiukoiksi ja ytimekkäästi puhuviksi asianajajiksi.
Marriage Story onnistui iskemään todella lujaa tunteisiini ja vieläpä jo ensimmäisen vartin sisällä. Jo pelkkä aloitus on yksi kuluneen leffavuoden parhaista. Se esittelee hahmot niin täydellisesti, että tuntuu siltä kuin olisi seurannut Nicolen ja Charlien elämää jo pidemmän aikaa. Pariskunnasta huomaa välittävänsä yllättävän paljon jo esittelyiden aikana, jolloin kun käy selväksi, että he ovatkin eroamassa, leffa vain rikkoo katsojan sydämen julmasti. Elokuvaa ei erityisemmin kiinnosta lähteä liimailemaan sydämen palasia yhteen, vaan useassa kohtaa se päättää hajottaa niitä vielä pienempiin osiin. Leffa sisältää yhden äärimmäisen ikävän huutoriidan, missä Charlie ja Nicole päästävät ulos kaiken sen vihan ja surun, mitä heidän sydämelleen on patoutunut. Kohtaus on niin vaikuttava, että katsojakin tuntee sen kaiken kehossaan ja saattaa oma alahuuli alkaa väpättämään. Eron aiheuttama tunneryöppy kytee vielä hieman omassa mielessäni ja Marriage Story sai ne hetkittäin takaisin esiin. Elokuvan päätyttyä minun täytyikin hengittää ja rauhoitella itseäni hetki. Niin syvästi leffa iski minuun.
Harvemmin tulee nähtyä näin aidon tuntuista kuvausta parisuhteen päättymisestä. Leffa ei leimaile toisesta osapuolesta hyvistä ja toisesta pahista, vaan katsoja tutustuu kunnolla molempiin vuorotellen. Sekä Nicole että Charlie ovat kohdelleet toisiaan väärin monin eri tavoin. Katsojana ei asetu kummankaan puolelle, vaan suree molempien puolesta ja ymmärtää molempia. On ahdistavaa seurata, kuinka Charlie ja Nicole yrittävät käyttäytyä mukavasti Henry läsnäollessa, sillä silloin suree pojan puolesta, joka ei ymmärrä, mitä on oikeasti meneillään. Filmistä löytyy esimerkiksi sen kautta myös jännitettä. Jännitystä lisää asianajajien tuominen mukaan. En todellakaan odottanut sydämeni hakkaavan näin, kun aloin katsomaan elokuvaa. On upeaa, kuinka vahva luotto leffalla on sen päänäyttelijöihin ja kuinka häikäiseviä Johansson ja Driver ovat rooleissaan. Ainoa miinukseni elokuvalle onkin lopulta, että sen toinen puolisko keskittyy hieman liikaa Charlieen ja jättää Nicolea sivuun. Ensimmäinen puolikas tasapainottelee kummankin osapuolen kanssa täydellisesti ja jäin kaipaamaan Nicolea enemmän toiselle puoliskolle. Muuten Marriage Story osoittautui todella erinomaiseksi filmiksi, mikä onnistui vielä näin 2019 viimeisten viikkojen aikana nousemaan vuoden parhaimpien teosten joukkoon.
Minun täytyy nyt tunnustaa, etten ole muita Noah Baumbachin elokuvia nähnyt, mutta tämän jälkeen olen erittäin kiinnostunut näkemään, mitä muuta hän on saanut aikaiseksi. Baumbachin ohjaus ja taito rakentaa tunnelmaa ovat esimerkillisiä, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa on yksi vuoden parhaista. Etenkin repliikit ovat mahtavia ja ne muuttuvat entistä paremmiksi, kun Driver ja Johansson tarjoavat ne näin hienosti. Keskustelut tuntuvat täysin luontevilta ja itse huomasin myös kiinnittäväni huomiota taustalla olevien henkilöiden vaimeisiin puheisiin, joissa on myös jotain oudon kiehtovaa. Elokuvan kuvaustapa muistuttaa usein kotona kuvattua videota, mutta silti erittäin laadukkaalla ja tyylikkäällä tavalla tehtynä. Pidän erityisen paljon pitkistä kuvista, joissa näyttelijät pääsevät todella näyttelemään. Heidän täytyy kerralla muuttaa tunnettaan ja voimistaa se joko hurjaksi aggressioksi tai suureksi itkuksi. Ja katsoja voi todella tuntea sen kaiken. Leikkaus on oivallista ja filmin parin tunnin ja vartin kesto oli nopeasti ohi, sillä tarinaan uppoutuu niin lujasti. Randy Newmanin säveltämät musiikit tuovat oman lisäyksensä, mutta tehokkaimmillaan filmi tuntuu olevan ilman musiikkia ja elokuva kyllä tietää, milloin käyttää musiikkeja ja milloin ei.
Yhteenveto:Marriage Story on erinomainen kuvaus eroamisesta, mikä onnistuu iskemään tunteisiin todella kovaa. Se ei lähde esittämään toista osapuolta hyvänä ja toista pahana, vaan antaa katsojan tutustua molempien näkökulmiin ja tunteisiin, mikä on mahtavaa. Katsojana ei jää kummankaan puolelle, vaan suree ikävää tapahtumaketjua vierestä seuraten, pystymättä vaikuttamaan lopputulokseen. Elokuva on yllättävänkin jännittävä ja ohjaaja Baumbach luo tunnelmaa hämmästyttävän tehokkaasti. Hän on niinkin lahjakas, että jo ensimmäinen vartti osuu ja uppoaa. Scarlett Johansson ja Adam Driver ovat molemmat ällistyttävän hyviä läpi leffan. Kummatkin tekevät parhaat roolisuorituksensa, mitä olen heiltä nähnyt. Heille kirjoitettu dialogi on mestarillista ja täysin luontevaa. Teknisestikin filmi on taidokkaasti toteutettu ja Baumbach todella tietää, milloin pysyä samassa kuvassa useankin minuutin ajan ja antaa näyttelijän purkaa ulos tunteitaan. Charlien ja Nicolen huutoriita on todella voimakkaasti toteutettu. Ainoa harmini on, että toisella puoliskolla leffa keskittyy lähinnä Charlieen ja jättää Nicolen sivuun. Ensimmäinen puolikas tasapainottelee kahden hahmon välillä täydellisesti. Muuten Marriage Story on todella hieno teos ja yksi vuoden parhaimmista elokuvista. Pariskunnan katseltavaksi tämä ei kuitenkaan välttämättä sovi, sillä tämän aikana luultavasti alkaa miettimään toisen huonoja puolia ja voi päätyä samaan höykytykseen kuin tämän leffan päähahmot...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Marriage Story, 2019, Heyday Films, Netflix
Ohjaus: Josh Cooley Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Annie Potts, Joan Cusack, Tony Hale, Madeleine McGraw, Christina Hendricks, Jordan Peele, Keegan-Michael Key, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Blake Clark, Estelle Harris, Ally Maki, Keanu Reeves, Jay Hernandez, Lori Alan, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Timothy Dalton, Jeff Garlin, Don Rickles, Carl Weathers, Bill Hader ja Mel Brooks Genre: animaatio, seikkailu, komedia, draama Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 7
Pixar-yhtiön ensimmäinen koko illan elokuvaToy Story - leluelämää(Toy Story - 1995) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin ylistivät ja mikä voitti Oscarin erikoispalkinnon teknisestä saavutuksestaan kaikkien aikojen ensimmäisenä täyspitkänä tietokoneanimaationa. Toy Story 2:n (1999) tie elokuvateattereihin oli töyssyinen, mutta lopputuloksesta sitä ei huomaa ja jälleen kyseessä oli suuri menestys. Kesti kuitenkin 11 vuotta, kunnes ilmestyi Toy Story 3 (2010). Se oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, tienaten yli miljardi dollaria, minkä lisäksi se sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Elokuvan oli tarkoitus olla sarjan päätös, mutta kun filmin suosio yllätti tekijät, he ajattelivat, että kysyntää olisi vielä jatkolle. Silti Pixarilla tuumittiin pitkään, ettei neljättä leffaa tehdä, kunnes tekijät saivatkin idean tarinasta, mihin he todella rakastuivat. Käsikirjoitusta työstettiin pitkään, sillä tekijät halusivat, että leffalle olisi todellinen syy olla olemassa ja siitä pitäisi saada yhtä hyvä kuin aiemmista osista. Tutut ääninäyttelijät palasivat tekemään roolinsa ja animointi alkoi. Toy Story 4 sai ensi-iltansa monissa maissa jo kesäkuussa, mutta jostain syystä Disneyn levittämät animaatiot saapuvat Suomeen aina muutaman kuukauden myöhässä, joten saamme leffan vasta nyt. Kun kuulin, että Pixar oli työstämässä neljättä Toy Storya, tulin todella vihaiseksi, sillä mielestäni Toy Story 3 oli suorastaan täydellinen päätös sarjalle. Ajattelin, että Pixarista on tullut liian rahanahne ja tuomitsin leffan jo etukäteen turhaksi. Minua huojensi suuresti, kun leffan arvostelut osoittautuivatkin lähes kaikki ylistäviksi. Silti tietty skeptisyys piinasi mieltäni ja vaikka olin iloinen mennessäni katsomaan Toy Story 4:ää sen lehdistönäytökseen, ajatus leffan turhuudesta jyskytti takaraivossani. Nyt kun olen nähnyt leffan, sanonko yhä, että se on turha? Noh, siitä voi kiistellä. Ei tätä välttämättä olisi tarvinnut tehdä, mutta olen kyllä iloinen, että tämä on tehty. Toy Story 4 on nimittäin aivan mahtava elokuva!
Woody, Buzz Lightyear ja kumppanit ovat nyt Bonnie-tytön leluja. Esikoulun tutustumispäivänä Bonnie askartelee löytämistään roskista ukkelin nimeltä Kahveli ja jostain syystä Kahveli herää henkiin. Bonnien perhe ja lelut lähtevät automatkalle, jolloin Woody kokee vastuuta suojella Kahvelia erilaisilta vaaroilta. Matkalla lelut kohtaavatkin uusia ja vanhoja tuttavuuksia - toiset ystävällisiä ja toiset vihamielisiä.
Vanhat tutut lelut aiemmista Toy Story -elokuvista tekevät paluun! Cowboy-nukke Woody (Tom Hanks) yrittää asettua uuteen asemaansa Bonnien leluna, mikä on haastavaa, sillä hän ei kuulu Bonnien (Madeleine McGraw) suosikeiden joukkoon ja hänellä on yhä valtava ikävä Andya (John Morris). Avaruusrangeri Buzz Lightyear (Tim Allen) pyrkii tietty mahdollisimman hyvin olemaan Woodyn tukena. Muutkin Andyn lelut, eli lehmityttö Jessie (Joan Cusack), hevonen Napakymppi, säästöpossu Röh (John Ratzenberger), dinosaurus Rex (Wallace Shawn), vieterikoira Slinky (Blake Clark), sekä rouva Perunapää (Estelle Harris) ja herra Perunapää (hahmon näyttelijä Don Rickles menehtyi vuonna 2017 ja kaikki hänen repliikkinsä ovat sarjan aiemmista osista) nähdään jälleen, mutta he jäävät huomattavasti pienempään rooliin kuin edellisissä leffoissa. Sarjan keskiössä ovat aina olleet Woody ja Buzz, ja etenkin tässä leffassa tämän huomaa. Itse asiassa jopa Buzz jää hieman sivuun, sillä Toy Story 4 on oikeastaan Woodyn tarina. Pitkään elokuvan aikana minua harmitti, kuinka vähän tutut ja rakkaat sivuhahmot ovat mukana, mutta loppupäässä aloin tosissaan ymmärtämään, miksi tekijät päätyivät tähän ratkaisuun. Myös Bonnien omat lelut, kuten Maija-nukke (Bonnie Hunt), yksisarvinen Buttercup (Jeff Garlin), teatraalinen siili Pricklepants (Timothy Dalton) ja dinosaurus Trixie (Kristen Schaal) lähtevät mukaan seikkailuun.
Vanhana tuttuna hahmona nähdään myös kahdesta ensimmäisestä Toy Storysta tuttu lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts palaa rooliinsa 20 vuoden jälkeen). Toy Story 3:ssa vain mainittiin nopeasti, että Bo on vuosien varrella kadonnut, mutta tässä päästään näkemään, mitä hänelle on tapahtunut ja millaiseksi hän on muuttunut. Aikoinaan Bo Peep sai kritiikkiä siitä, kuinka tylsästi kirjoitettu naishahmo oli kyseessä, sillä hän jäi todella pieneen osaan ja lähinnä vain näytettiin, että hänen ja Woodyn välillä oli pientä romanssintynkää. Tässä leffassa Bo Peepiin on panostettu huomattavasti enemmän ja hänestä on saatu aikaiseksi todella kiinnostava persoona. Bo'ta tietty seuraavat hänen uskolliset lampaansa (tai siis yksi lammas, jolla on kolme päätä), jotka saavat myös enemmän ruutuaikaa. Uusina leluina taas esitellään Bonnien askartelema Kahveli (Tony Hale), tivolista voitettavat Pupu ja Tipu (koomikkoduo Jordan Peele ja Keegan-Michael Key), stuntmies Kingi Kabum (Keanu Reeves), antiikkikaupan nukke Gabby Gabby (Christina Hendricks), sekä Bo Peepiä seuraava konstaapeli Kikka Hymynen (Ally Maki). Uudet hahmot ovat yllättäen todella loistavia, joiden ansiosta katsojaa ei ihan niin paljon harmita, että vanhat lelut saavat vähän ruutuaikaa. Pupu ja Tipu ovat erittäin hauskat tapaukset ja olisi kiinnostavaa tietää, kuinka paljon heidän vitseistään ovat Peelen ja Keyn improvisoimia. Kingi Kabum on myös todella hauska heppu. Gabby Gabby on mielenkiintoinen ja erinomaisesti kirjoitettu hahmo, mutta Kikka Hymynen jää hieman tylsäksi. Kahvelin kohdalla on suuri vaara, että hän muuttuisi outoilussaan ärsyttäväksi, mutta onneksi tekijät saivat hahmon toimimaan ja hän on suorastaan hulvaton. Elokuvassa nähdään myös tietty Bonnie itse, minkä lisäksi hänen vanhempansa (Lori Alan ja Jay Hernandez) nostetaan hyvin esille.
En voi edes kuvailla, kuinka onnellinen olen, etteivät pahimmat pelkoni Toy Story 4:stä käyneet toteen. Toy Story -trilogia on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimmista leffatrilogioista - se saattaa kuulua jopa kolmen suosikkitrilogiani joukkoon! Kaikki kolme osaa ovat aivan mielettömän hyviä ja jopa mielestäni sarjan heikoin, eli Toy Story 2, on lähes täydellinen elokuva. Toy Story 4:llä oli siis käsittämättömän suuret paineet, mitä ei helpottanut yhtään se, että Toy Story 3:n loppu, missä Andy antaa lelunsa eteenpäin uudelle sukupolvelle, oli täydellinen päätös. Olen yhä sitä mieltä, että kolmas osa ei olisi voinut paremmin päättyä ja ettei sarja olisi tarvinnut jatkoa. Mutta nyt kun olen nähnyt neljännen osan, olen todella huojentunut, ettei kyseessä ole mikään rahan perässä tehty turhake, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina, minkä he ovat halunneet kertoa. Ja kun kyseessä on Pixar, on tarina tietty hahmovetoinen, moniulotteinen, syvällinen, mukaansatempaava, hauska ja koskettava.
Hahmovetoisuudella tarkoitan sitä, että elokuva todella kertoo tarinansa hahmojensa kautta, eikä vain heitä hahmojaan jonkin nopeasti väsätyn seikkailun vietäväksi. Kaikki asiat tapahtuvat hahmojen ja heidän valintojensa ja tuntemustensa kautta. Hahmot tekevät päätöksiä ja niillä on seurauksensa, mikä vie tarinaa eteenpäin. Moniulotteisella ja syvällisellä meinaan, että elokuva oikeasti uppoutuu hahmoihinsa ja vie katsojan heidän päänsä sisälle, jotta voi ymmärtää, miksi hahmot tekevät tiettyjä ratkaisuja. Lisäksi tarkoitan myös, ettei Toy Story 4 sorru olemaan samanlainen lapsia aliarvioiva hölmöily, kuten joidenkin muiden yhtiöiden, kuten Sonyn ja DreamWorksin animaatiot. Näiden yhtiöiden filmit tuntuvat siltä kuin tekijöitä pelottaisi kertoa kunnon tarinaa, sillä he kokevat, että lapsi tylsistyy, jos vartin välein ei nähdä tanssinumeroa tai jos filmi ei ole täynnä yksittäisiltä sketseiltä tuntuvia vitsikohtia. Näin ei onneksi toimita Pixarilla. Sarjan aiempien osien tavoin Toy Story 4 on kypsä elokuva, mikä ei pelkää kertoa filosofisempaa ja hieman monimutkikkaampaa tarinaansa lapsille. Tämäkin osa pohdiskelee esimerkiksi elämän tarkoitusta eri tavoin, sekä kadoksissa olemisen moniulotteista merkitystä. Tämä on yksi syistä, miksi rakastan tätä sarjaa niin paljon ja mikä tekee näistä elokuvista täydellisiä koko perheen elokuvia - niistä todella voi nauttia koko perhe.
Tekijöitä ei myöskään pelota tarjota rohkeita päätöksiä ja minun täytyy myöntää, että yhdessä kohtaa suuni loksahti auki, sillä en olisi kuvitellut, että elokuvalla olisi pokkaa tehdä tiettyä ratkaisua. Jotkut katsojat eivät välttämättä pidä elokuvan valinnoista, mutta kun filmiä tutkii syvemmin ja huomaa läpi leffan tarjottuja vihjeitä, on ratkaisu lopulta looginen. Ja kun kyseessä on Pixarin animaatio, on varmaan itsestäänselvyys, ettei liikuttavilta hetkiltä voida välttyä. Itse jouduin pidättelemään kyyneliä jo alussa, kun kuullaan sarjan tunnuslaulu "You've Got a Friend in Me". Siinä kohtaa unohdin aiemmat skeptisyyteni ja olin vain onnellinen, kun pääsin vielä kerran seikkailemaan rakkaiden leluhahmojen kanssa. Aiemmat sanomiseni eivät siis tarkoita, etteikö mukana olisi seikkailua ja vauhdikkaita tilanteita - ne vain ovat paljon paremmin toteutettuja kuin joidenkin animaatioyhtiöiden teoksissa. Huumoria on myös paljon ja leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen. Toy Story 4:ää katsoessa ei aika käynyt kertaakaan pitkäksi. Pixar onnistui mahdottomassa ja teki fantastisen trilogian arvoisen uuden elokuvan.
Ja kun kyseessä on Pixarin elokuva, on täysin itsestäänselvää, että Toy Story 4 on visuaalisesti aivan mielettömän upeasti tehty. Animaatiojälki on parantunut aivan tajuttoman paljon vuosien varrella - jopa niin paljon, että välillä on vaikea uskoa, että jotkut taustat ovat animoituja, eikä oikeaa videokuvaa aidoista lavasteista. Esimerkiksi antiikkikauppa on niin tarkasti toteutettu ja niin täynnä minimaalisen pieniä yksityiskohtia, etten voinut olla hämmästelemättä ja haukkomatta henkeä. Laajat kuvat antiikkikaupasta, missä tuhannet tavarat lojuvat hyllyillä ovat jo huikeita, mutta niin ovat myös lähikuvat, joissa lelut kiipeilevät hyllyillä ja katsoja voi erottaa puun kuviot, hämähäkinseittien langat, pölypallerot ja ties mitä. Uskomatonta! Yhdessä kohtaa nähdään lähikuva ihmisen sormista ja hänen kynsien alla on likaa! Yksityiskohtien määrä on tajunnanräjäyttävää! Kaikista isoin tajunnanräjäyttäjä itselleni oli kuitenkin animoitu kissa, joka näytti usein aidolta kissalta. Ensimmäisen Toy Storyn Sidin koira on yksi surkeimmista visuaalisuuksista Pixarin tuotannossa ja siihen verrattuna tämän leffan kissa on uskomaton saavutus. Lisäksi ihailen suuresti käsikirjoittajien Andrew Stantonin ja Stephany Folsomin useita sävyjä sisältämää tekstiä, sekä ensikertalaisohjaaja Josh Cooleyn erinomaista tapaa rakentaa tunnelmaa. Musiikeista vastaa edelleen Randy Newman, joka hyödyntää niin vanhoja kuin uusia sävellyksiä.
Tuttuun Pixar-tyyliin Toy Story 4 sisältää paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Automatkalla Bonnien perhe pysähtyy tankkaamaan Dinocon huoltoasemalle, mikä on tuttu ensimmäisestä Toy Storysta ja Autot-leffoista (2006-2017). Tivolista voi bongata Carl Fredricksonin ilmapallokojun elokuvasta Up - kohti korkeuksia (Up - 2009). Upiin liittyy myös pullonkorkki, minkä konstaapeli Kikka Hymynen antaa Bo Peepille. Eräästä tivolin kilpailusta voi voittaa kitaran Cocosta(2017) tai raketin, mitä koristaa kuva punaisella tähdellä varustetusta keltaisesta Pixar-pallosta. Bo Peepin haisunäätäauto kulkee WALL-E:sta (2008) tutun BnL-firman paristoilla ja lelujen juhlissa hahmot kohtaavat Pixarin "Tin Toy" -lyhärin päähahmon, Tähtien sota (Star Wars - 1977-) -leluja, sekä Godzillan. Antiikkikaupasta voi löytää Autot-leffan (Cars -2006) ikivanhan Lizzien leluna, Ötökän elämää -elokuvan (A Bug's Life - 1998) sirkusjohtaja P. T. Kirpun vaunut, Nemoa etsimässä -leffan (Finding Nemo - 2003) sukellusmaskin, Carl Fredricksonin kävelykepin, mainoskyltin Inside Out - mielen sopukoissa -filmin (Inside Out - 2015) Tripledent-purkasta, Kunnon dinosauruksen(Good Dinosaur - 2015) päähenkilö Arlon lelumuodossa, sekä kyltin, missä on koodi A113, mikä viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkaan, missä monet Pixarin työntekijöistä opiskelivat.
Yhteenveto: Toy Story 4 on vuoden paras animaatioelokuva, mikä todistaa monien skeptikoiden pahimmat painajaiset vääriksi. Leffa ei ole mikään turha rahastus, vaan tekijöillä on oikeasti ollut kunnon tarina kerrottavanaan. Aika ei käy kertaakaan pitkäksi, sillä elokuva nappaa heti alussa mukaansa, eikä hellitä otettaan, kunnes lopputekstit ovat päättyneet (mitkä kannattaa muuten jäädä katsomaan). Leffa tarjoaa seikkailua, paljon huumoria, jännitystä, sekä tietty Pixarille ominaista koskettavuutta, joten kannattaa varautua kyyneliin. Elokuva on myös syvällinen ja pohdiskeleva, eikä se koskaan aliarvioi katsojaansa. Muiden yhtiöiden hölmöilyyn ja turhankin helppoon viihdyttämiseen pohjautuvat animaatiot, kuten vähän aikaa sitten ilmestynyt Angry Birds -elokuva 2(The Angry Birds Movie 2 - 2019) joutuvat nurkkaan häpeämään tämän rinnalla. Pixar osoittaa jälleen kerran tekevänsä elokuvia koko perheelle, sillä tästä todella voi nauttia minkä ikäinen katsoja tahansa. Tutut hahmot ovat tietty mukana, mutta Woodya ja Buzzia lukuunottamatta he saavat yllättävän vähän ruutuaikaa. Sen sijaan uudet hahmot ovat isosti esillä ja he ovat onneksi aivan mahtavia! Kahveli, Pupu ja Tipu, Kingi Kabum ja Gabby Gabby ovat kaikki omilla tavoillaan kiinnostavia ja hienoja hahmoja. Visuaalisesti leffa on tietty uskomattoman vaikuttava, mutta tärkeintä on, että käsikirjoitus ja ohjaus ovat näin erinomaiset. Jos siis pidit aiemmista Toy Story -elokuvista, älä jätä neljättä osaa väliin! Se jää lopulta sarjan "heikoimmaksi" osaksi, mutta lähinnä siksi, että aiemmat ovat suorastaan mestariteoksia. Ei tätä välttämättä olisi tarvinnut tehdä, mutta olen erittäin iloinen, että Toy Story 4 on olemassa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Toy Story 4, 2019, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Lee Unkrich Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Joan Cusack, Ned Beatty, Don Rickles, Wallace Shawn, Blake Clark, John Ratzenberger, Estelle Harris, Jodi Benson, Michael Keaton, John Morris, Emily Hahn, Timothy Dalton, Kristen Schaal, Jeff Garlin, Bonnie Hunt, Bud Luckey, Whoopi Goldberg ja Laurie Metcalf Genre: animaatio, seikkailu, komedia, draama Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 7
Pixar-yhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva ja ylipäätään kaikkien aikojen ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti. Jatkoa päätettiin tietty tehdä ja vaikka Toy Story 2:n tie teattereihin oli täynnä töyssyjä, saatiin se lopulta julkaistua vuonna 1999. Pixarin omistava yhtiö Disney halusi tietty jatkaa sarjaa vielä lisää, mutta Pixar halusi siirtyä muihin projekteihin. Pixarin ja Disneyn diiliin kuitenkin kuului, että Disney omisti oikeudet Pixarin hahmoihin ja voisi halutessaan tehdä jatkoa Toy Storylle. Vaikka Pixar yritti vastustella tätä, Disney alkoi työstämään kolmatta osaa. Kuitenkin vuonna 2006 Pixaria johtaneet Edwin Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon ja pistivät kolmannen Toy Story -elokuvan jäihin, siirtääkseen projektin takaisin Pixarille. Pixarin tekijät eivät edes lukeneet Disneyn käsikirjoitusta, vaan alkoivat suunnittelemaan kolmatta osaa puhtaalta pöydältä. Näyttelijät saatiin innokkaina takaisin mukaan, poislukien Slinky-koiraa esittävä Jim Varney, joka oli menehtynyt vuonna 2000 ja jonka tilalle valittiin Varneyn ystävä Blake Clark. Animointi lähti käyntiin ja Toy Story 3 sai ensi-iltansa kesällä 2010. Elokuva oli valtava hitti, tienaten yli miljardi dollaria, mikä teki siitä ilmestymisvuotensa menestyneimmän elokuvan, minkä lisäksi leffa sai suurta ylistystä kriitikoilta ja faneilta. Filmi oli ehdolla useista palkinnoista, kuten viidestä Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras sovitettu käsikirjoitus, paras animaatioelokuva, parhaat äänitehosteet ja paras laulu), joista se voitti parhaan animaatioleffan ja laulun palkinnot. Kyseessä oli elokuvahistorian kolmas animaatio Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) ja Up - kohti korkeuksia (Up - 2009) jälkeen, mikä sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Minä kävin katsomassa Toy Story 3:n isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin siitä valtavan paljon. Olenkin katsonut elokuvan useasti uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan.
Andy on kasvanut ja lähdössä collegeen, jolloin hänen lelunsa lahjoitetaan Päivänpaiste-päiväkotiin. Uusi seikkailu alkaa, kun Päivänpaiste ei olekaan yhtä ihana paikka kuin aluksi vaikuttaa.
Lähes kaikki Andyn (äänenä yhä John Morris) tutut lelut tekevät paluun. Vaikkei Andy ole leikkinyt leluillaan vuosiin, ei cowboy-nukke Woody (Tom Hanks) suostu uskomaan, että Andy olisi unohtanut heidät. Woody on sama päättäväinen johtohahmo, joka kyllä huolehtii ystävistään, muttei välttämättä onnistu täysin näkemään, mikä olisi heille parasta. Jos Andy ei ole kiinnostunut heistä, kannattaako lelujen käyttää loppuelämänsä lojuen ja pölyttyen laatikossa? Avaruusrangerilelu Buzz Lightyear (Tim Allen) näkeekin tässä asiassa pidemmälle ja on jälleen mahtavaa nähdä, kuinka tämä vihamiehinä alkanut kaksikko tukee toisiaan jatkuvasti. Molempia hahmoja hyödynnetään hyvin ja tässä leffassa etenkin Buzz päästetään kunnolla vauhtiin ja tarjoamaan makeat naurut.
Woodya lukuunottamatta muut lelut ovat valmiita siirtymään eteenpäin Andysta. Äksy herra Perunapää (Don Rickles) ei enää välitäkään omistajasta, vaan haluaa vain päästä jonnekin, missä hänellä ja rouva Perunapäällä (Estelle Harris) olisi hyvä olla. Slinky-koira (Blake Clark) on uskollinen ystävä Woodylle, mutta tietää, ettei takertuminen tee leluille hyvää. Röh-säästöpossukin (John Ratzenberger) on sitä mieltä ja Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) seuraa kiltisti perässä. Toy Story 2:ssa esitellyt lehmityttö Jessie (Joan Cusack) ja hevonen Napakymppi ovat yhä mukana. Päivänpaisteeseen lähtevät myös Barbie-nukke (Jodi Benson), sekä edellisessä leffassa herra Perunapään pelastamat kolmisilmäiset alienit (Jeff Pidgeon). Jokainen hahmo saa hyvin ruutuaikaa ja jokaista onnistutaan hyödyntämään erittäin mainiosti. Tiettyjä leluja syvennetään entisestään ja elokuvan aikana katsojana voi huomata, että näistä hahmoista on alkanut välittämään kuin omista rakkaista lapsuudenleluista. Päivänpaiste-päiväkodissa Woody ja kumppanit tapaavat tietty ison liudan uusia leluja. Löytyy vihreää avaruushyönteistä (John Cygan), venyvää mustekalaa (Whoopi Goldberg), isoa vauvanukkea (Woody Smith), kasvojaan vaihtavaa kivihirviötä (Jack Angel), ovelaa puhelinta (Teddy Newton), sekä kauhistuttavaa, rääkyvää apinalelua. Tärkeimpiä uutuuksia ovat kuitenkin Ken-nukke (Michael Keaton), johon Barbie iskee tietysti silmänsä ja joiden romanssi on koomista seurattavaa, sekä Päivänpaisteen lelujen johtohahmo, mansikoilta tuoksuva ja oikein mukava Tuhti-nalle (Ned Beatty). Tuhti on ehdottomasti uusista hahmoista kiehtovin ja hahmoa hyödynnetään erinomaisin tavoin. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Andyn äiti (Laurie Metcalf), Andyn pikkusisko Molly (Beatrice Miller), Päivänpaisteessa käyvä tyttölapsi Bonnie (Emily Hahn), sekä tämän lelut, Maija-nukke (Bonnie Hunt), siilipehmo Pricklepants (Timothy Dalton), yksisarvinen Buttercup (Jeff Garlin), dinosauruslelu Trixie (Kristen Schaal), sekä murtunut klovni Virnu (Bud Luckey). Nämäkin uudet hahmot ovat oivallisia lisäyksiä.
En voisi kuvitella, että Pixar olisi voinut mitenkään tehdä parempaa jatkoa Toy Story -sarjalle tai keksiä parempaa tarinaa kolmannelle osalle kuin tämä. Elokuva ilmestyi 11 vuotta Toy Story 2:n jälkeen ja tekijät ovat päättäneet mennä elokuvasarjankin jatkumossa vuosia eteenpäin. Yksi Toy Story 2:n isoimmista pohdiskeluista oli, mitä leluille käy, kun Andy vääjäämättä kasvaa aikuiseksi ja siitä on erittäin hyvä jatkaa kolmannessa osassa, missä tämä käy toteen. Aikahyppy on paras mahdollinen ratkaisu myös siksi, että ne jotka näkivät kaksi ensimmäistä Toy Storya lapsena, kun ne ilmestyivät, ovat nyt kasvaneet Andyn ikään, jolloin Toy Story 3:n tarina iskee todella kovasti. Vaikken itse ollut vielä täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun näin elokuvan leffateatterissa, se pisti minut jo silloin miettimään, miten itse toimin lelujen kanssa varttuessani. Noh, nykyään olen parikymppinen ja omistan yhä valtavan kasan legoja ja olen jo vuosia pohtinut, että ostaisin jostain Toy Story -elokuvien tärkeimmät lelut juuri samannäköisinä kuin ne leffoissa esiintyvät.
Mutta takaisin itse elokuvaan:Toy Story 3 lähtee liikkeelle mitä parhaimmalla tavalla, näyttäen ensimmäistä kertaa sarjan aikana, kuinka Andy näkee leikkinsä. Tämä imaisee katsojan välittömästi mukaansa ja kun sitä seuraa montaasi Andyn kasvamisesta, onnistuu leffa liikuttamaan jo ensimmäisen varttinsa aikana. Ja voin kyllä sanoa, etteivät koskettavat hetket siihen lopu, sillä elokuvasta löytyy vielä sydämen seisauttava ja koko kehon lamaannuttava kohtaus, mikä saa varmasti alahuulen väpättämään. Kohtaus ja syvällinen tarina ovat isot esimerkit siitä, ettei Toy Story 3:a ole todellakaan lähdetty tekemään vain lapsille, vaan siitä on haluttu tehdä oikeasti koko perheen elokuva, mistä kuka tahansa voi nauttia. Ja siinä on totta vieköön onnistuttu. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista kaikille. Lapset pääsevät viihdyttävään ja jännittävään seikkailuun suosikkilelujensa kanssa, kun taas aikuisilta loksahtaa vähän väliä suu auki ihmetyksestä, kuinka syvällisiä ja rankkoja puolia tekijät ovatkaan saaneet mukaan. Päivänpaisteen meininki herättää aikuisten mielissä varmasti mielikuvia ihan jostain muusta kuin päiväkodista, mikä tekee leffasta jopa omalla tavallaan kauhistuttavan. En ihmettele yhtään, miksi Toy Story 3 sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Tämä ei ole vain mahtava animaatioleffa, vaan aivan mieletön elokuva.
Joka katselukerralla filmi pääsee yllättämään, kuinka mestarillisesti sen tarina ja tunnelma ovatkaan rakennettuja. Elokuva kyllä sisältää paljon huumoria ja nauraa saa usein, mutta joidenkin muiden animaatioyhtiöiden teosten tyylistä poiketen Pixar ei pelkää, että katsoja tylsistyisi, jos vitsejä ei viljellä tauotta. Yhtiö uskoo vahvan tarinankerronnan ja erinomaisesti kirjoitettujen hahmojen voimaan. Juuri se tekee monista Pixarin filmeistä niin huikeita. Tämä on täysin hahmovetoinen kertomus, jolloin se pitää katsojaa tiukemmin otteessaan kuin jos se olisi vain vauhdikas ja viihdyttävä, mutta hieman tyhjänpäiväinen seikkailu. Toy Story 3 on kyllä viihdyttävä ja vauhdikaskin, muttei mitenkään tyhjänpäiväinen. Filmin tarina todella pitää katsojaansa rautaisella otteella mukanaan ja muuttuu koukuttavammaksi ja jännittävämmäksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Loppupäässä ei todellakaan voi kyyneleiltä välttyä ja itsekin herkistyn valtavasti elokuvan viimeisen vartin aikana. Elokuva on mitä täydellisin päätös Woodyn, Buzzin ja muiden lelujen tarinalle... tai se olisi, jos Pixar ei olisi saanut päähänsä jatkaa sarjaa vielä neljännen osan voimin. Noh, pyrin katsomaan Toy Story 4:n mahdollisimman avoimin mielin, etenkin kun sitä on nyt kehuttu paljon kaikkialla. Ja vaikkei tarina päätykään, ei se vie sitä pois, että tällaisenaan elokuva on mielestäni täydellinen - tähän mennessä Toy Story -sarjan paras osa ja yksi Pixarin hienoimmista elokuvista.
Leffan ohjauksesta vastaa Lee Unkrich, joka oli aiemmin auttanut ohjaajan hommissa Pixarin leffoissa, kuten Toy Story 2 ja Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003), sekä leikannut osan Pixarin filmeistä. Toy Story 3 on kuitenkin hänen ensimmäinen täysin oma ohjaustyönsä, enkä voi olla ihailematta, kuinka huikeaa työtä Unkrich tekee. Hän rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja tekee jokaisesta kohtauksesta parhaan mahdollisen. Unkrichia on tietty auttanut Michael Arndtin fantastinen käsikirjoitus, jossa hyvin syvennetyt hahmot seikkailevat täydellisesti kirjoitetussa tarinassa. Arndt tekee rohkeita valintoja, mitkä ovat todella kannattaneet, sillä ainakin omalla kohdallani ne nostavat elokuvan arvoa entisestään. Ja ylistystä saa tietty elokuvan animointi. Onko yllätys, että Pixarin tekemä leffa näyttää aivan mielettömän hienolta? Leffan alkaessa suuni loksahtaa joka katselukerralla auki, sillä kun on katsonut juuri vähän aikaa sitten kaksi ensimmäistä Toy Storya, on teknologian ja tekijöiden taitojen kehitys niin huomattavaa. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia ja mukana on useita kuvia, joiden aikana tekisi mieli pistää leffa pauselle ja ihastella animaattoreiden loistavaa ammattitaitoa. Hahmojen liikkeet ovat sulavampia kuin ennen, eikä minkäänlaista kaksiulotteisuutta ole enää nähtävissä. Värejäkin käytetään ihanasti hyödyksi. Äänimaailmakin on taidokkaasti rakennettu ja musiikeista yhä vastaava Randy Newman pistää parastaan sävellystensä kanssa.
Tuttuun Pixar-tyyliin Toy Story 3 sisältää tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Kaikista näkyvin taitaa olla Bonnien huoneesta löytyvä Totoro-pehmolelu Studio Ghiblin valloittavan ihanasta Naapurini Totoro -animeleffasta (となりのトトロ - 1988), minkä lisäksi roskakuskin pääkallopaita viittaa vahvasti siihen, että kyseessä olisi aikuiseksi kasvanut Sid (kyseessä on jopa sama ääninäyttelijä). Elokuvan alussa Andyn leikissä Rexin karjaisu on lainattu Jurassic Parkista (1993), minkä lisäksi junan veturia koristaa numero 95, mikä viittaa ensimmäisen Toy Storyn ilmestymisvuoteen 1995, sekä Autot-leffan (Cars - 2006) Salama McQueenin kilpanumeroon. Salama McQueenista puheenollen, Päivänpaisteessa eräällä lapsella on hahmon logolla varustettu paita ja hahmosta tehty puinen lelu näkyy taustalla Woodyn ja kumppaneiden saapuessa päiväkotiin. Andyn huoneesta löytyy Autot 2:n (Cars 2 - 2011) Finn McMissilen juliste, Monsterit Oy:n (Monsters, Inc. - 2001) logo ja Nemoa etsimässä -elokuvan Tyrsky-tarra. Nemoa etsimässä -leffaan viitataan myös herra Rauskun leluversiolla. Buzz Lightyearin paristot on tehnyt WALL-E:sta (2008) tuttu Buy n Large -firma. California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on Andyn äidin auton rekisterinumero. Punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla koristettu keltainen Pixar-pallo on piilotettu mukaan monellakin eri tapaa. Aiemmista Toy Story -elokuvista (ja lähes kaikista muista Pixarin animaatioista) tuttu Pizza Planet -auto nähdään Virnu-klovnin muistoissa.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietty ällistyttävän upea. Lisämateriaalina kahden levyn Blu-ray -julkaisulla on mm. leffateattereissa elokuvan yhteydessä esitetty "Day & Night" -lyhytanimaatio, sekä pätkä sen teosta, trailereita, julistegalleria, esittely elokuvan leluista, näyttelijöistä kertova "The Gang's All Here", huvipuistolaitteesta kertova "A Toy's Eye View: Creating a Whole New Land", elokuvan alun teosta kertovat "Rounding Up a Western Opening" ja "Life of a Shot", Bonnien leikkihetkestä kertova pätkä, "Toy Story Trivia" -peli, käsikirjoittaja Michael Arndtin ohjeita tarinan rakentamiseen, Pixarin leikkaajien esittely työstään, Pixarin työntekijöiden tarinoita elokuvan tekoajalta, sekä lyhyitä pätkiä ja mainoksia, joilla leffaa on mainostettu, kuten Tuhti-karhun mainos ja Kenin treffivinkkejä. Elokuvan voi myös katsoa kahden eri kommenttiraidan kanssa, joiden aikana nähdään kuvakäsikirjoituksia ja muita luonnoksia kohtauksista. Yhteensä lisäkatsottavaa on yli kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto:Toy Story 3 ei ole vain upea animaatioleffa - se on suorastaan täydellinen elokuva! Tekijät eivät olisi voineet keksiä parempaa tarinaa ja on mahtavaa, että leffa jatkaa toisen osan pohdiskelua lelujen kohtalosta, kun heidän omistajansa aikuistuu. Kyseessä on muutenkin hyvin syvällinen ja moniulotteinen teos, mikä saa aikuiskatsojan hämmästymään useaan otteeseen. Tekijät ovat tehneet yllättävänkin rohkeita ratkaisuja ja leffan loppuhuipennusta on vaikea olla katsomatta suu auki ja miettiä, saako näin edes tehdä lastenleffassa? Mutta Toy Story 3 ei olekaan vain lastenleffa, vaan oikeasti koko perheen filmi, mistä kuka tahansa voi nauttia suuresti. Se on mukaansatempaava ja koukuttava, hauska ja jännittävä, ja se luottaa täysillä tarinaansa, eikä usko, että katsoja pysyy kiinnostuneena vain, jos leffassa viljellään pelkkiä sketsiä ja typeriä tanssinumeroita viiden minuutin välein (kuten muut animaatioyhtiöt). Koskettavuudelta ei todellakaan voi välttyä ja kyynelhanat vuotavat hyvin varmasti. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heidän ääninäyttelijänsä tekevät loistotyötä. Fantastista työtä tekevät myös animaattorit, jotka herättävät leffan eloon käsittämättömän hienoilla visuaalisuuksilla. Kaikin puolin Toy Story 3 on mestarillinen paketti. Se vie lelujen tarinan täydellisesti päätökseensä, minkä vuoksi olenkin hieman skeptinen Toy Story 4:n olemassaolon tarpeellisuudesta. Yritän kuitenkin katsoa sen mahdollisimman avoimin mielin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 3, 2010, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
