Toy Story 5 (2026) - elokuva-arvostelu

TOY STORY 5

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear (2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.

Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.

Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.

     Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.

Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.

Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.

On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Bill & Ted Face the Music (2020)

BILL & TED FACE THE MUSIC

Ohjaus: Dean Parisot
Pääosissa: Keanu Reeves, Alex Winter, Kristen Schaal, Samara Weaving, Brigette Lundy-Paine, Anthony Carrigan, Erinn Hayes, Jayma Mays, Holland Taylor, Hal Landon Jr., William Sadler, Jillian Bell, DazMann Still, Jeremiah Craft, Daniel Dorr, Sharon Gee, Patty Anne Miller ja Kid Cudi
Genre: komedia, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Keanu Reevesin ja Alex Winterin tähdittämä komediaelokuva Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) oli menestys, joka keräsi oman vannoutuneen fanikuntansa, sekä sai jatko-osan Billin ja Tedin maailma (Bill & Ted's Bogus Journey - 1991). Kolmannen elokuvan teosta on huhuiltu jo vuosia, mutta vasta 2000-luvulla Reeves ja Winter alkoivat tosissaan suunnitella jatkavansa Billin ja Tedin seikkailuja. Pitkään studiot eivät kuitenkaan nähneet potentiaalia kolmannessa elokuvassa, kokien, että vanha fanikunta ei olisi tarpeeksi iso vastaamaan kustannuksia, eivätkä hahmot olisi tuttuja nuorelle yleisölle. Asiaa ei myöskään auttanut se, millaiseen alamäkeen Reevesin ja etenkin Winterin urat olivat vajonneet. Kuitenkin Reevesin tähdittämän toimintaelokuva John Wickin (2014) osoittautuessa jättihitiksi, studiot alkoivat kiinnostua uusista projekteista Reevesin kanssa. Niinpä Reeves ja Winter saivat vihdoin Metro-Goldwyn-Mayerin tarttumaan elokuvaansa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 ja lopulta Bill & Ted Face the Music sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2020. Suomeen leffaa ei kuitenkaan tuotu, vaikka teatterit kaipasivatkin kipeästi uutuuselokuvia koronapandemian keskellä. Vasta nyt elokuva on vihdoin ja viimein julkaistu täälläkin, mutta suoraan vuokrattavana. Itse olin tiennyt Bill ja Ted -leffoista jo pidemmän aikaa, mutta päätin katsoa ne vasta viime kesänä, valmistautuakseni tulevaan kolmososaan. Minua jopa harmitti, ettei elokuva saapunut lainkaan elokuvateattereihin, mutta kun huomasin Bill & Ted Face the Musicin saapuneen vuokrattavaksi, katsoin sen välittömästi.

Yli kahden vuosikymmenenkään jälkeen William S. Preston, Esq. ja Theodore Logan eivät ole onnistuneet kirjoittamaan sitä maailman yhdistävää laulua, mitä heidän on ennustettu tekevän. Kun maailma on kohtaamassa loppunsa ja vain sillä ennustetulla laululla voi pelastaa kaiken, Billin ja Tedin täytyy lähteä aikamatkalle tulevaisuuteen ja varastaa laulu vanhemmilta itseltään.

Alex Winter ja Keanu Reeves palaavat tietysti rooleihinsa William S. Preston, Esq:nä ja Theodore Loganina, eli Billinä ja Tedinä ja voi kunpa voisinkin sanoa, että he ovat oikein excellent rooleissaan. Vuosien varrella elokuvista lähes täysin kadonnut Winter pistää kyllä innokkaasti kaikkensa peliin Billinä, mutta Reevesin touhua on aika kiusallista seurata. Tämä johtuu lähinnä siitä, että hän on siirtynyt toinen toistaan kovempiin toimintarooleihin elokuvien Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991), Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick myötä, joten paluu uran juurille hömelön Tedin rooliin on väkisinkin outo. Vaikka Reeves on vuosien aikana useasti puhunut innokkaasti paluusta tämän leffasarjan pariin, näyttää hän itse elokuvassa siltä kuin toivoisi, ettei hänen uransa uusi nousu tyssää nyt tähän. Parhaiten Reeves ja Winter toimivat esittäessään hahmojensa huomattavasti iäkkäämpiä versioita, joihin Bill ja Ted törmäävät uudella seikkailullaan.

     Elokuvassa nähdään myös Jayma Mays Billin vaimona prinsessa Joannana ja Samara Weaving heidän tyttärenään Theana, Erinn Hayes Tedin vaimona prinsessa Elizabethina ja Brigette Lundy-Paine heidän tyttärenään Billienä, Kristen Schaal aikamatkaaja Rufuksen tyttärenä Kellynä ja Holland Taylor tämän äitinä Suurena Johtajana, Anthony Carrigan Billiä ja Tediä jahtaavana tappajarobottina, sekä Jillian Bell parisuhdeterapeuttina. Hal Landon Jr. palaa rooliinsa Tedin isänä ja William Sadler nähdään tietty itse Kuolemana. Paikoitellen sivuhahmot varastavat täysin valokeilan päätähdiltä ja itse koin etenkin Carriganin näyttelemän tappajarobotin hauskemmaksi hahmoksi. Weaving ja Lundy-Paine toimivat yllättävänkin pätevästi pääkaksikon lapsina, elehtien ja puhuen täysin kuin isänsä. Molemmista löytyy samanlaista höpsöyttä ja sydäntä, sekä nuoruuden intoa kuin Reevesistä ja Winteristä kahdessa ensimmäisessä leffassa.

Bill & Ted Face the Music toimii varmasti nostalgiannälkäisille Billin ja Tedin faneille, minkä lisäksi se on oikein passeli hyvän mielen hömppä ankeaan vuoteen 2020, mutta eipä se kovin kummoinen teos ole. Vaikka leffa onkin parempi kuin vaikkapa Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014), missä yritettiin myös uudestaan parin vuosikymmenen takaista komediaa vanhentuneilla näyttelijöillä, on se silti lähinnä vain ihan kivaa viihdettä. Siinä pidetään vahvasti edellisten osien henki ja tyyli, eikä pyörää ole päätetty keksiä uudestaan. Toisaalta miksi korjata jotain, mikä ei sinänsä ole rikki, mutta tarviiko samaa kierrättää? Kasari-ysärikomedian teko 2000-luvulla johtaa kummalliseen lopputulokseen. Kovinkaan hauska leffa ei ole, mutta pöhkö seikkailu tarjoaa tyytyväisiä hymähdyksiä aina silloin tällöin. Billin ja Tedin aiempia seikkailuja lämmöllä muistelevat innostuvat takuulla, kun ensimmäisen kerran ilmakitarasoolo pärähtää käyntiin tai kun Sadlerin näkee jälleen Kuolemana.

On juuri niin Billin ja Tedin kaltainen idea, että kun päähahmot eivät keksi omassa ajassaan legendaarista kappaletta, he päättävät matkustaa tulevaisuuteen ja varastaa kappaleen siellä vanhemmilta versioiltaan, jotka ovat jo tehneet kappaleen. Nämä reissut tulevaisuuteen ovatkin aika hilpeitä ja niissä juurikin ne Billin ja Tedin vielä vanhemmat versiot saavat hymyn leviämään huulille. Samaan aikaan hahmojen tyttäret lähtevät samankaltaiselle aikamatkalle kuin päähahmot ensimmäisessä filmissään, etsimään historiallisia muusikoita, joiden kanssa tyttäret uskovat voivansa auttaa ennustetun kappaleen luonnissa. Väliin mahtuu myös tylsää parisuhdeterapiaa, mutta muuten elokuva on hyvin samanlainen kuin edelliset osat. Filmi tietty loppuu suureen konserttiin, minkä on ihan vain tarkoitus saada katsoja mukavalle tuulelle. Vuonna 2020 se on hyvä tavoite ja vaikka tekijät tavallaan onnistuvatkin siinä, on Bill & Ted Face the Music lopulta aika unohdettava tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Galaxy Questista (1999) parhaiten tunnettu Dean Parisot, joka rakentaa miellyttävää tunnelmaa ja toistaa edellisten osien onnistumisia. Hienoa on, että aiemmat osat käsikirjoittanut kaksikko Chris Matheson ja Ed Solomon vastaavat myös Bill & Ted Face the Musicin tekstistä. Kaksikko pelaakin täysillä varman päälle ja luottaa nostalgian voimaan. Kuvaus on tarpeeksi hyvää ja leikkauskin passelia. Erikoistehosteet eivät todellakaan järisytä maata, mutta sopivat kelvollisesti tällaiseen hömppään. Maskeeraajia täytyy kehua lihaksikkaiden vankilakundi Billin ja Tedin ulkonäöistä, jotka ovat täysin ylilyövät, mutta silti yllättävän onnistuneet. Äänimaailma toimii ja Mark Ishamin säveltämistä musiikeista löytyy hilpeän seikkailun tuntua, sekä tietty niitä ikonisia kitarasoundeja.

Yhteenveto: Bill & Ted Face the Music on ihan kiva hyvän mielen hömppä, mikä tyydyttää takuulla nostalgiannälkäiset Billin ja Tedin fanit, mutta jättää luultavasti muut aika kylmäksi. Alex Winter ja etenkin Keanu Reeves ovat harmillisen väsähtäneet rooleissaan - kenties käytettyään kaiken energian siihen, että leffa ylipäätään saatiin tehtyä. Aika ajoin keski-ikäisten miesten (etenkin toimintastaraksi kehkeytyneen Reevesin) teinipöhköilyä on jopa kiusallista seurata. Kun Winter ja Reeves esittävät paljon iäkkäämpiä versioita Billistä ja Tedistä, tarjoavat he paremmat naurut. Erityisen hauska leffa ei kuitenkaan ole, vaan se tarjoaa lähinnä yksittäisiä positiivisia hymähdyksiä. Hömelö kasari-ysärihenki ei oikein enää toimi 2020-luvulla tehtynä. Suurimmaksi osaksi sitä katsoessa viihtyy tarpeeksi passelisti, mutta katselukokemuksen myös unohtaa pian sen päätyttyä. Jos pidit aiemmista Bill ja Ted -leffoista, kannattaa Bill & Ted Face the Music vilkaista myös. Jos et ole edes nähnyt niitä, on täysin turhaa yrittää tutustua sarjaan tämän filmin kautta.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bill & Ted Face the Music, 2020, Hammerstone Studios, Dial 9, Dugan Entertainment, Many Rivers Productions, Lakeview Entertainment, TinRes Entertainment

Arvostelu: Captain Underpants: The First Epic Movie / Kapteeni Kalsari -elokuva (2017)

CAPTAIN UNDERPANTS: THE FIRST EPIC MOVIE (2017)

KAPTEENI KALSARI -ELOKUVA

Ohjaus: David Soren
Pääosissa: Kevin Hart, Thomas Middleditch, Ed Helms, Nick Kroll, Jordan Peele ja Kristen Schaal
Genre: animaatio, seikkailu, supersankarielokuva
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Captain Underpants: The First Epic Movie, eli suomeksi Kapteeni Kalsari -elokuva perustuu Dav Pilkeyn lastenkirjasarjaan "Captain Underpants" (1997-2015), eli "Kapteeni Kalsari". DreamWorks yritti jo 1990-luvun lopulla saada kirjojen elokuvaoikeudet, mutta Pilkey ei suostunut siihen. Yhtiö jatkoi silti suostuttelua ja vihdoin vuonna 2011 sai luvan elokuvaversion tekoon, jolloin sen työstäminen lähti liikkeelle. Filmin oli tarkoitus ilmestyä jo alkuvuodesta 2017, mutta The Boss Babyn (2017) ilmestymisen takia sen uudeksi ilmestymisajankohdaksi päätettiin saman vuoden kesä. Kapteeni Kalsari -elokuva oli iso hitti ja se oli kriitikoidenkin mieleen, mutta jostain syystä se ei saanut ensi-iltaa Suomessa. Minä luin ala-asteella "Kapteeni Kalsari" -kirjoja, kuten monet muutkin ikäiseni. Ne eivät olleet kovin hyviä, mutta ne olivat niin viihdyttävää pöhköilyä, että niistä tuli jollain tapaa tärkeitä ja koko hommaan liittyy nostalgia-arvoa. Olinkin jokseenkin jopa innoissani, kun kuulin, että kirjojen pohjalta oli vihdoin tulossa animaatioelokuva! Innostukseni muuttui pieneksi suruksi, kun leffa ei ilmestynytkään Suomessa. Kuukausien kuluessa ehdin unohtaa koko filmin, kunnes eräänä päivänä näin sen Blu-rayna Stockmannilla. Huomasin että se on saapunut myös vuokralle, joten päätin pistäytyä Makuunissa vuokraamassa sen. Samalla päätin myös arvostella sen, sillä tiedän "Kapteeni Kalsarin" kuuluvan monien muidenkin lapsuuteen.

Sarjakuvia piirtävät kaverukset Erno Parta ja Huuko Hollins hypnotisoivat ilkeän rehtorinsa kuvittelemaan, että hän on kaksikon luoma supersankari Kapteeni Kalsari. Ernon ja Huukon hassuttelulle löytyy järkevääkin käyttöä, kun paha professori Poksupöksy aikoo poistaa naurun maailmasta ja sankaria tarvitaan oikeasti.

Erno Parta (Kevin Hart) ja Huuko Hollins (Thomas Middleditch) ovat keppostelevia ala-asteikäisiä lapsia, jotka ovat perustaneet oman sarjakuvafirmansa "Puumaja-sarjat Oy". Vaikka ystävykset tykkäävät tehdä jäyniä, ovat he kuitenkin oikeasti mukavia heppuja. Heistä löytyy paljon energiaa, mutta he eivät ole koskaan ärsyttäviä. Ernon ja Huukon ystävyys tuodaan täydellisesti esille läpi leffan, etenkin kohtauksissa joissa he työstävät uutta Kapteeni Kalsari -sarjakuvaa, sillä silloin heidän luovuutensakin pääsee hienosti näkyviin. Kaksikko toimii erittäin hyvin ja heidän tarinaansa on mukava katsoa. Aluksi Hartin todella tunnistettava ääni ei oikein sopinut Ernolle, mutta Hart ei kuitenkaan puhunut liian korkealta, jolloin hänen roolityöhönsä tottui filmin aikana.
     Rehtori Kruppi (Ed Helms) todella on kammottava äijä. Rehtori Kruppi on todella tiukka ja käyttää valtaansa erittäin kauheasti. Häntä oppii inhoamaan heti alussa, kun näkee miten oppilaat pelkäävät häntä. Katsojana kannustaakin Ernoa ja Huukoa toteuttamaan erilaisia kepposiaan. Kapteeni Kalsarina hahmo taas on täysin toisenlainen. Sankari ei ole kenellekään ilkeä, vaan todella hyväsydäminen. Kapteeni Kalsari ei kuitenkaan ole kovin fiksu, joten hän joutuu jatkuvasti ongelmiin, joista Ernon ja Huukon täytyy hänet pelastaa. Vaikka rehtori Kruppi onkin inhottava, on hän silti loistohahmo ja ihan tarpeeksi oiva pahis leffaan...
     ...mutta harmillisesti filmiin on pitänyt tunkea ilkeä professori Poksupöksy (Nick Kroll), jonka nimi naurattaa perheen pienimpiä, mutta aiheuttaa vain myötähäpeää aikuiskatsojissa. Onneksi professori Poksypöksyn pahasta suunnitelmasta ei ole tehty mitään liian karmivaa, vaan naurun poistaminen sopii leffan yleiseen henkeen ja hahmolle on annettu oiva syy suunnitelman keksimiseen. Tavallaan hahmo toimii, mutta tavallaan hän myös heikentää elokuvan tasoa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ernon ja Huukon luokan nörtti Melvin (tämän vuoden kehutuimman kauhuleffan, Get Outin - 2017 - ohjaaja Jordan Peele) ja koulun keittäjätäti Eevi (Kristen Schaal). Melvin on hauska, vaikkakin aika ärsyttävä lisäys.

Kapteeni Kalsari -elokuvassa kaikkein parasta on se, miten siihen on saatu siirrettyä aika lailla täydellisesti kirjojen henki. En nimittäin usko, että niistä kirjoista saisi aikaiseksi kovin paljon parempaa filmiä kuin tämä. Mukaan on otettu yksittäisiä sarjakuvan lukuhetkiä, samanlaista tunnelmaa ja jopa "Flip-O-Rama" -osio, jossa toimintakohtaus kerrotaan heiluttamalla kirjan sivua niin, että sivuille piirretyt kuvat näyttäisivät liikkuvan. Ne olivat aivan parhaita kirjoissa ja on upeaa, että ne on päätetty lisätä mukaan elokuvaankin. Mukana on myös useita viittauksia eri kirjoihin, joita oli hauska bongailla. Jos kirjoja ei ole lukenut, tällaiset hetket saattavat tuntua oudoilta. Onneksi elokuva ei kuitenkaan luota siihen, että kirjat ovat tuttuja, vaan alussa käytetään oivasti aikaa hahmojen ja tarinan lähtökohtien esittelyyn. Leffa saa helposti imaistua katsojan mukaansa, sillä kyseessä on oikein viihdyttävä teos. Filmissä on hauskoja hetkiä kaikenikäisille ja siinä on hyvää seikkailuhenkeä. Lapset kokevat siitä varmasti enemmän riemua ja useat vitsit ovat varmasti todella typeriä aikuisille, mutta myös vanhemmille on keksitty ihan hassuja juttuja.

Harmillisesti elokuvan loppuhuipennus rikkoo noin tunnin ajan rakennetun mainion tunnelman. Huipennukseen asti filmi on kevyttä kaverusten hassuttelua, kun he pistävät luomansa "supersankarin" tekemään erilaisia toilailuja, mutta loppuun on päätetty lisätä iso taistelu, joka ei tunnu paikoitellen enää samalta elokuvalta. Silloin kevyt viihde muuttuu ihan älyvapaaksi sekoiluksi, mikä käy nopeasti tylsäksi. On harmi, että elokuva, joka lähinnä tekee pilaa supersankarileffoista, muuttuu lopussa sellaiseksi mistä se tekee pilkkaa. Lapsille lopputaistelu on varmasti hauskaa viihdettä, mutta itse en pitänyt siitä. En myöskään oikein pitänyt neljännen seinän rikkomisesta, kun Erno ja Huuko alkoivat välillä puhumaan katsojille ja katsoivat "kameraan" (mitä ei tietenkään ole, kun kyseessä on animaatio). Muuten Kapteeni Kalsari -elokuva on ihan hauskaa viihdettä, joka toimii parhaiten lapsille. Itselleni se oli sopiva nostalgiapaukku, kuten se on varmasti monille muillekin, jotka lukivat "Kapteeni Kalsari" -kirjoja lapsena. Silti minusta tuntuu hieman, että elokuva tuli noin kymmenen vuotta myöhässä. Nykyään en nimittäin näe lapsia samalla lailla lukemassa "Kapteeni Kalsareita" kuten aikoinaan, eikä niitä ole korostettu kaupoissa kuten ennen. Voi siis olla, että monille nykypäivän lapsille koko juttu tulee aivan uutena leffan myötä. Toisaalta se voi myös onnistuneesti saada lapset lukemaan niitä kirjoja.

Visuaalisesti Kapteeni Kalsari -elokuva on taidokkaasti animoitu. Se ei ole yhtä yksityiskohtainen ja huikean mahtavan näköinen kuin Walt Disneyn ja Pixarin animaatiot, mutta se näyttää täysin kirjoilta, mikä on tietty tärkein juttu. Elokuvassa on kirkkaat värit, mistä pidän todella paljon animaatioissa ja sitä on visuaalisuutensa puolesta oikein kiva katsella. Elokuvan on ohjannut David Soren, joka on aiemmin tehnyt vain DreamWorksin animaation Turbo (2013), joka oli myös ihan hauskaa viihdettä. Soren osaa selvästi tehdä kelpo lastenleffoja ja toivon, että hän jatkaa yhtiöllä ja vain parantaa tasoaan. Käsikirjoituksesta vastaa komediaohjaaja Nicholas Stoller, joka on saanut mukaan hauskoja hetkiä niin lapsille kuin aikuisillekin. Loppuhuipennusta Stoller olisi voinut miettiä uudestaan, mutta muuten tarina on mukaansatempaava. Musiikeista vastaa Theodore Shapiro, jonka työ ei harmillisesti pääse kovin hyvin esille. Mukaan on myös tungettu pari lauluosiota, jotka eivät sovi kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Kapteeni Kalsari -elokuva on ihan kivaa viihdettä koko perheelle. Elokuva on tyylikkäästi samanlainen kuin kirjat joihin se perustuu, joten niille, joille "Kapteeni Kalsari" -kirjat ovat tuttuja, myös leffa luultavasti toimii edes jotenkin. Filmi on pääasiassa lapsille tehty, mutta siitä löytyy myös hauskoja hetkiä aikuisillekin. Koheltamista filmissä riittää, mutta kaikki on silti sopivaa, hyvin kevyttä ja toimivaa. Ja sitten tulee loppuhuipennus, joka muuttuu liian massiiviseksi ja erikoisen tylsäksi. Se ja paha professori Poksupöksy rikkovat filmin menevää henkeä, ja pudottavat kokonaisuudelta pisteen. Erno ja Huuko ovat kuitenkin oikein mainiot päähenkilöt, minkä lisäksi rehtori Kruppi on oiva yhdistelmä Kapteeni Kalsariksi. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva, jota on oikein mukava seurata. Mitään ihmeellistä ei ole kyseessä, mutta silti Kapteeni Kalsari -elokuva onnistui tarjoamaan sopivan nostalgiapommin itselleni ja varmasti monille muille. Se saattoi kuitenkin ilmestyä liian myöhään, enkä osaa sanoa, tietävätkö nykylapset hahmoa ollenkaan. Toivon silti, että leffa nostaisi hahmon takaisin suosioon ala-asteikäisten keskuudessa. Itse voisin nimittäin ihan mielelläni katsoa tälle jatkoa, vaikken usko että minun tarvitsisi tätä nähdä enää uudestaan. Lopputekstien aikana nähdään vielä ihan hassu lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Underpants: The First Epic Movie, 2017, DreamWorks Animation, Treehouse Comix