Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7
Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää(Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear(2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.
Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.
Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.
Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.
Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.
Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.
On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12
Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters(2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.
Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.
Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.
Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.
Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.
Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films
Pääosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson, Michael Wincott, Bai Ling, Tony Todd, Anna Levine, David Patrick Kelly, Laurence Mason, Angel David, Michael Massee, Jon Polito, Bill Raymond ja Sofia Shinas
Genre: toiminta, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 18
The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jonka ensimmäinen numero ilmestyi helmikuussa 1989. Sarjakuvan pohjalta ryhdyttiin pian kehittelemään elokuvasovitusta, jonka ohjaksiin tarttui Alex Proyas ja jonka päärooliin valittiin legendaarisen toimintatähti Bruce Leen poika, Brandon Lee. Kuvaukset käynnistyivät ja ne olivat ihan loppusuoralla, kun niissä iski suuri tragedia. 31. maaliskuuta 1993, tasan kolmekymmentä vuotta sitten, kuvausryhmä oli epätarkka siitä, millaisia luoteja kohtauksessa käytettävään aseeseen oli laitettu. Paukkupatruunojen sekaan oli epähuomiossa lipsahtanut oikea luoti, josta oli poistettu ruuti. Silti aseella ampuessa luoti lähti liikkeelle piipusta ja osui Brandon Leetä vatsaan. Lee kiidätettiin sairaalaan, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja hän menehtyi vain 28-vuotiaana. Elokuvan tekijät pohtivat, tekisivätkö elokuvan loppuun asti tragediasta huolimatta, vai keskeyttäisivätkö tuotannon kokonaan. Lopulta he päättivät työstää filmin valmiiksi Leen muistoa kunnioittaen. Siinä kohtaa elokuvan levittäjäksi tarjoutunut Paramount Pictures päätti kuitenkin jättää leffan, tuotannon keskeytymisen ja moraalisten pohdintojen takia. Miramax hyppäsi tekijöiden apuun ja lopulta The Crow saatiin valmiiksi ja elokuva ilmestyi toukokuussa 1994. Elokuva oli menestys ja keräsi paljon kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta. Vuosien varrella filmi on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse olin tiennyt The Crow'sta jo vuosien ajan, mutten ollut nähnyt elokuvaa. En itse asiassa tiennyt elokuvasta muuta kuin sen, että Brandon Lee kuoli sen kuvauksissa. Nyt kun elokuvasta on tekeillä Bill Skarsgårdin tähdittämä uudelleenfilmatisointi ja Brandon Leen kuolemasta tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta, päätin vihdoin etsiä The Crow'n käsiini ja katsoa ja arvostella sen.
Yhdysvalloissa, Detroitissa halloweenia edeltävänä yönä joukko rikollisia tappaa Eric Dravenin ja tämän kihlatun Shelly Websterin. Tasan vuotta myöhemmin Ericin haudalle laskeutuva varis herättää kostoa janoavan miehen takaisin henkiin.
Brandon Lee oli 1990-luvun alussa nousussa uudeksi elokuvatähdeksi ja The Crow'n oli tarkoitus olla hänen todellinen läpimurtoelokuvansa. Kyseessä oli yhdysvaltalais-hongkongilaisen toimintatähti Bruce Leen poika, jolla oli suuria unelmia ja kovia paineita nousta ikonisen isänsä tasolle. Bruce-isä oli kuollut vain 32-vuotiaana Lohikäärmeen kidassa -leffaa (Enter the Dragon - 1973) työstäessään ja oliko kyse sitten puhtaasta sattumasta, kohtalosta vai julmasta ironiasta, mutta nuoren Brandonin elämä loppui liian lyhyeen ampumakohtauksen kuvausten mennessä pahasti pieleen. Lee oli kuitenkin kuvannut lähes kaikki kohtauksensa, joten elokuva voitiin saada valmiiksi tietokonetehosteiden ja stunt-näyttelijä Chad Stahelskin - joka muuten tunnetaan nykyään John Wick -elokuvien (2014-) ohjaajana - avulla. Lee on roolissaan erinomainen ja on suuri sääli, että hänen erittäin lupaava elokuvauransa päättyi juuri kun se oli tosissaan alkamassa. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa Eric Dravenin monia puolia, kun varis herättää tämän takaisin eloon, kostamaan kihlattunsa Shellyn (Sofia Shinas) murhan. Välillä Eric on surun musertama, toisinaan taas kostonhimoinen ja jopa aika pelottava tapaus. Katsoja hyppää välittömästi Ericin kostoretkelle mukaan, palaen halusta nähdä, että paha saa palkkansa.
Elokuvassa nähdään myösGhostbusters-leffoista (1984-) tuttu Ernie Hudson poliisi Albrechtina, nuori Rochelle Davis ikäisekseen kovana Sarah-tyttönä ja Anna Levine tämän prostituoituna äitinä, sekä Michael Wincott rikollisjengiä johtavana Top Dollarina, jonka joukkoihin kuuluvat mm. Myca (Bai Ling), Tin Tin (Laurence Mason), T-Bird (David Patrick Kelly), Funboy (kuvauksissa kuolettavan luodin ampunut Michael Massee) ja Grange (Tony "Candyman" Todd). Sivunäyttelijöistä erityisesti Hudson vakuuttaa kyttäroolissaan, Albrechtin lämmetessä hiljalleen mystiselle oman käden oikeutta harjoittavalle kostajalle. Davis on nappivalinta nuoreksi Sarahiksi ja Wincott istuu täydellisesti niljakkaan rikollispomon osaan.
Ei ole mikään ihme, että The Crow on saavuttanut vuosien varrella kulttiklassikon aseman. Sen synkkä ja lohduttomalta tuntuva kostotarina lumoaa saman tien pauloihinsa, vaikka elokuvan maailma onkin luotaantyöntävän etova. Detroitia on vuosien aikana esitetty varsin negatiivisessa valossa elokuvissa, erityisesti scifisatiiri RoboCopissa (1987), muttei varmaan koskaan näin saastaisena ja toivottomana. Tim Burtonin Batman-elokuvien (1989-1992) tulkinta Gotham Citystä on selvästi toiminut tekijöiden esikuvana, mutta he ovat menneet vielä pidemmälle. The Crow'n Detroitissa ei ole enää mitään pelastettavaa, vaan rikollisten valtaama kaupunki on täynnä sotkuisia kujia ja ränsistyneitä rakennuksia, joihin ei haluaisi astua jalallakaan. Näyttävää ja tummanpuhuvaa goottikuvastoa pullollaan oleva elokuva on ymmärrettävästi kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja täytyy myöntää, että olin itsekin täysin myyty filmiin rakennetun maailman edessä.
Myös tunnelmaltaan elokuva on synkkä. Jopa muutamat huumorin rippeetkin ovat pikimustia. Alakuloinen ilmapiiri valtaa katsojan, mutta samalla filmissä on tiettyä vimmaa heti, kun Eric herää takaisin henkiin ja aloittaa kostoretkensä. Kohtauksia, joissa Eric kohtaa kihlattunsa pahoinpitelijöitä, on kierolla tavalla tyydyttävää katsoa, kun näillä julmilla rikollisilla menee pupu pöksyyn juuri ennen loppunsa kohtaamista. Toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja niitä kasvatellaan onnistuneesti elokuvan edetessä, vaikka samalla vatsaa vääntää joka kerta, kun Eric saa luodista, katsojan tietäessä, että jokin näistä kohtauksista oli kohtalokas päätähdelle. Tietyn rosoisuuden ja melankolisen kurjuudenkin keskellä filmi osaa olla myös yllättävän kaunis ja herkkä. Kohtaukset, joissa Eric pysähtyy suremaan kuollutta rakastaan, ovat tehokkaan riipaisevia. Kestoa leffalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta siinäkin ajassa The Crow saa katsojan kulkemaan läpi tunteiden vuoristoradan.
Elokuvan kostotarina on varsin simppeli ja se vaatiikin Leen intensiivisen roolisuorituksen, vahvan teknisen toteutuksen, sekä tyylikkään ohjauksen. Alex Proyas oli ohjannut ennen The Crow'ta vain yhden elokuvan, mutta hänellä on selvästi ollut vahva visio, jota hän on halunnut lähteä ilmaisemaan, eikä vähäinen kokemus näy Proyasin työstä. Myöskään Leen kuolemaa ei oikeastaan huomaa lopullisesta teoksesta. Elokuvaa jouduttiin käsikirjoittamaan hieman uudelleen Leen menehtymisen jälkeen, mutta lopputulos on onnistuneen saumaton. The Crow on visuaalisesti erittäin komeaa katsottavaa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi värejä, tai pitäisikö sanoa värittömyyttä hyödynnetään vakuuttavasti. Elokuvan lavasteet ovat näyttävät kaikessa inhottavuudessaan. Ericin puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet loistoduunia ja korkeuksissa uhrejaan vaaniva Eric on joka kerta päheä näky. Erikoistehosteet ovat hienot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Graeme Revellin säveltämiä ja leffassa hyödynnettyjä surumielisiä kappaleita myöten.
Yhteenveto:The Crow on hieno sarjakuvasovitus, joka on ymmärrettävästi noussut kulttiklassikon asemaan. Elokuvan kostotarina nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi leffan tiiviin puolitoistatuntisen keston. Lyhyestä kestostaan huolimatta filmi pitää sisällään aikamoisen tunnekattauksen, elokuvan ollessa täynnä räjähtäviä toimintakohtauksia, melankolisia suremisia, jännittävää tunnelmaa ja jopa jonkinlaista kauneutta. Elokuvan maailma on inhottava kaikessa likaisuudessaan, mutta samalla se lumoaa täysin sisäänsä. Tummanpuhuva filmi on visuaalisesti erittäin komeaa katseltavaa. Kuvaus, valaisu, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat hienosti hoidetut ja musiikit tunnelmoivat mainiosti. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan oivallisesti. Brandon Lee on pääroolissa Eric Dravenina vakuuttava ja onkin suuri sääli, että maailma menetti näin lupaavan näyttelijän ja vielä näin nuorena. Suosittelen The Crow'ta kaikille kostotarinoiden ystäville, sekä synkempien, aikuisempaan makuun tehtyjen sarjakuvaelokuvien faneille. Vuosien varrella leffalle on tehty muutama jatko-osa, Crow II: enkelten kaupunki (The Crow: City of Angels 1996), The Crow: Pelastus (The Crow: Salvation - 2000) ja The Crow: Wicked Prayer (2005), sekä televisiosarja The Crow: Stairway to Heaven (1998-1999), mutta ne saivat osakseen lähinnä negatiivista palautetta. Seuraavaksi luvassa on tyypilliseen Hollywood-tyyliin uudelleenfilmatisointi ja vaikka pääosaan palkatun Bill Skarsgårdin voi hyvin kuvitella Ericin roolissa, on vaikea uskoa, että tuleva leffa pääsisi mitenkään tämän alkuperäisen goottiklassikon tasolle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Crow, 1994, Miramax, Crowvision Inc., Entertainment Media Investment Corporation, Image Comics, Jeff Most Productions, Pressman Film
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Carrie Coon, Paul Rudd, Logan Kim, Celeste O'Connor, Bokeem Woodbine, Tracy Letts, Annie Potts, Olivia Wilde, J. K. Simmons, Dan Aykroyd, Bill Murray ja Ernie Hudson
Genre: fantasia, komedia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12
Ivan Reitmanin ohjaama kasarikomedia Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle tehtiin tietty jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Tekijät yrittivät pitkään saada aikaiseksi kolmatta elokuvaa, mutta se jäi pyörimään tuotantolimbossa ja lopulta koko elokuvasarja päätettiin käynnistää uudestaan vuoden 2016 Ghostbusters-leffan myötä. Se sai kuitenkin murskaavan vastaanoton faneilta, eikä se menestynytkään budjettiinsa nähden kummoisesti, joten suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin. Ivan Reitmanin poika Jason työsti käsikirjoituksen Gil Kenanin kanssa, joka toimisi jatko-osana alkuperäiselle filmille. Hän sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua siirrettiin ensin maaliskuuhun 2021, sitten kesäkuuhun ja lopulta marraskuuhun. Nyt Ghostbusters: Afterlife saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja minun täytyy tunnustaa, etten ollut lähes lainkaan kiinnostunut elokuvasta. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä, mutta sen jatko-osa ja vuoden 2016 versio eivät vakuuttaneet minua. Uuden leffan trailerit eivät herättäneet mielenkiintoani ja olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Ghostbusters: Afterlifen Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa Pop Median, SF Studiosin ja Sonyn yhteistyössä järjestetyssä ennakkonäytöksessä.
Yksinhuoltajaäiti Callie muuttaa kahden lapsensa kanssa pienen kaupungin lähistöllä sijaitsevalle maatilalle, joka jäi perintönä hänen etäiseltä isältään. Lapset alkavat tutkia kummallisia ja yliluonnollisia tapahtumia niin maatilalla kuin kaupungissa ja saavat pian selville, että heidän isoisänsä oli ehta Ghostbuster!
Carrie Coon näyttelee yksinhuoltajaäiti Callieta, jolla menee taloudellisesti huonosti, minkä takia hän joutuu luopumaan asunnostaan kaupungissa ja muuttaa lastensa Trevorin (Finn Wolfhard) ja Phoeben (Mckenna Grace) kanssa vastikään menehtyneen isänsä maatilalle, pienen Summervillen kaupungin lähelle. Callien suhde tutkijaisäänsä ei kuitenkaan ole kaksinen, joten tilan periminen ei ole hänelle erityisen mieluisaa. Tätä vaikeaa isä-tytär-suhdetta syvennetään yllättävänkin onnistuneesti elokuvan aikana, mutta silti leffan keskiössä ovat perheen lapset.Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard on mainio perhettään nolona pitävänä teinipoikana ja Grace ällistyttää älykkötyttönä. Grace osoitti lahjojaan jo mm. ikäisekseen kypsällä työllään The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan (The Handmaid's Tale - 2017-) neljännellä tuotantokaudella, mutta Ghostbusters: Afterlifessa hän suorastaan säkenöi. Phoebe todella on elokuvan sydän ja sielu, johon katsoja kiintyy heti ja jonka haluaa nähdä selvittävän yhä kummalliseksi muuttuvan Summervillen mysteerin.
Elokuvassa nähdään lisäksi Paul Rudd tiedeopettaja Groobersonina, joka innostuu myös tutkimaan erikoisia tapahtumia, Logan Kim nimensä mukaisesti podcastia pitävänä Podcastina, jonka kanssa Phoebe ystävystyy ja Celeste O'Connor pikaruokalan tarjoilijana Luckyna, johon Trevor iskee silmänsä heti perheen saapuessa kaupunkiin. Rudd on tuttuun tapaansa varsin hilpeä roolissaan, heittäytyen opettajahahmonsa vietäväksi oikein tosissaan tarpeen vaatiessa. Kim voisi pahimmassa tapauksessa olla ärsyttävä kakara, mutta hänestä on saatu aikaiseksi aidosti hauska tyyppi kaikessa energisyydessään. O'Connor suoriutuu roolistaan kelvollisesti, muttei tee samanlaista vaikutusta kuin muut luetellut.
Siis ohhoh, nyt täytyy kyllä sanoa, että olin ennakkoon täysin turhaan skeptinen Ghostbusters: Afterlifea kohtaan. Kyseessähän on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja viihdyttävimmistä elokuvista! Leffa nappaa heti mukaansa, rakentamalla alusta asti kiehtovaa mysteeriä. Katsoja myhäilee innoissaan, kun tuttuja Ghostbusters-juttuja aletaan tuoda vähitellen mukaan. Tekijät selvästi tietävät, millä saadaan fanit iloisiksi ja tiettyjä tärkeitä hetkiä, kuten Ecto-1 -auton mukaan tuomista rakennetaan ja nostatellaan tehokkaasti. Elokuvassa on onnistuttu luomaan hyvä tasapaino nostalgiapärinän ja uusien juttujen välille, jolloin leffasta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin koko hommasta mitään etukäteen tietämättömät. Vanhoilla ja tutuilla jutuilla ratsastetaan kyllä paljon, mutta samalla leffa lähestyy kohdettaan hyvin erilaisella ja piristävällä tavalla kuin mitä on ennen nähty. Jatkuvasti huomasin jännittäväni, kuinka tietyt asiat hoidetaan ja joidenkin hetkien aikana epäilin, että nyt elokuva lässähtäisi, mutta onneksi ei.
Tunnelmansakin puolesta elokuva toimii todella hyvin. Ensinnäkin Ghostbusters: Afterlife on yllättävänkin hauska ja sen aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen ihan ääneen. Oli kyse sitten Ruddille ominaisesta hassuttelusta, Phoeben kertomista kuivista vitseistä, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat loistavia, yllättävän synkistä hetkistä tai pöhköstä haamukohelluksesta, leffa vähintään levitti hymyn huulilleni kerta toisensa perään. Elokuvasta löytyy myös omat hieman jännittävät hetkensä, mutta nekin on pääosin hoidettu kieli poskessa. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, mitä Ghostbusters-leffalta voi odottaa. Sen sijaan olin positiivisesti yllättynyt, että elokuvassa on oikeasti panostettu draamapuoleenkin. Perheen sisäinen draama ja kuinka kaikki liittyy alkuperäiseen Ghostbusters-tiimiin on erittäin hyvin rakennettu - niinkin hyvin, että huomasin jossain kohtaa pidätteleväni kyyneliä. Tarinaan uppoutuu ja hahmoista ryhtyy välittämään niin vahvasti, että elokuva pääsee ujuttautumaan ihon alle ja saa herkistymään.
Alkuperäisen elokuvan ohjaajan poika Jason Reitman onnistuu kunnioittamaan isänsä teoksia ja Afterlifesta huokuu pojan into ja ihailu Ghostbustersia kohtaan. Samalla Reitman saa myös rakennettua leffasta omannäköisensä, vahvasti erilaisella lähestymistavalla tuttuun konseptiin. Hänen ja Gil Kenanin käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siinä onkin jatkuva vaara luisua kohti epäonnistumista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu. Se on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Ecto-1:n näkeminen on suuri ilo, vaikka auto onkin vuosien varrella ottanut jos jonkinlaista osumaa. Erikoistehosteet kunnioittavat veikeästi vanhoja käytännön efektejä, vaikka ne ovatkin pääasiassa tietokoneella toteutettuja. Kummitukset mukailevat täysin alkuperäisessä elokuvassa nähtyjä, minkä lisäksi myös äänimaailma on täynnä tuttuja soundeja - niin efektien puolesta kuin musiikkienkin. Säveltäjä Rob Simonsen kierrättää paljon Elmer Bernsteinin musiikkeja ja totta kai leffassa kuullaan Ray Parker Jr:n fantastinen Ghostbusters-kappale.
Yhteenveto:Ghostbusters: Afterlife on yllättävän mainio ja viihdyttävä elokuva, joka toimii niin vanhoille faneille kuin täysin uudelle yleisölle. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen mysteerinsä ansiosta ja tiukentaa otettaan katsojasta yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Tähän vaikuttavat niin hersyvän hauska huumori, oivallisen jännittävät tilanteet kuin myös aidosti iskevä perhedraama, joka voi saada liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Elokuvasta löytyy oikeasti sydäntä, eikä se ole mikään tyhjänpäiväinen rahastusturhake. Alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan poika Jason Reitman kunnioittaa isänsä työtä aikamoisella nostalgiaryöpyllä, onnistuen silti lähestymään tuttuja juttuja uudenlaisella tavalla. Näyttelijät ovat kaikki varsin mainioita, mutta joukosta erottuu parhaiten nuori, valloittavan hyvä Mckenna Grace. Tekniseltäkin puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Vähän väliä leffa on vaarassa luisua väärille poluille ja epäonnistua, mutta Reitman pitää ohjakset tyylikkäästi kasassa. Ghostbusters: Afterlife on yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä ja ainakin omasta mielestäni kirkkaasti toiseksi paras Ghostbusters-elokuva, heti alkuperäisen jälkeen!
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Afterlife, 2021, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, The Montecito Picture Company, BRON Studios, Ghostcorps
Ohjaus: Ivan Reitman Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Ernie Hudson, Rick Moranis, Annie Potts, Peter MacNicol, Kurt Fuller, David Margulies, Harris Yulin ja Wilhelm von Homburg Genre: komedia, seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 12
Vuonna 1984 ilmestynyt Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters)oli yksi ilmestymisvuotensa suosituimmista elokuvista, joten jatkoa oli tietysti tiedossa. Suosion myötä ilmestyi myös animaatiosarja The Real Ghostbusters, jota näytettiin seitsemän kauden ajan vuodesta 1986 vuoteen 1992 asti. Aluksi edellisen osan tekijät eivät olleet kiinnostuneita jatkosta, vaan halusivat tehdä muita elokuvia, mutta tuottajien painostamisen myötä he alkoivat työstämään jatko-osaa. Ghostbusters II ilmestyi kesällä 1989 ja se oli myös iso menestys, vaikkei ollutkaan edeltäjänsä tavoin kolmen tai edes viiden parhaiten menestyneimmän leffan joukossa. Elokuva ei myöskään ollut kriitikoiden suosiossa, vaan he pitivät sitä aika keskinkertaisena. Teos on kuitenkin vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, jota 1980-luvun lapset arvostavat nostalgian takia. Minulle elokuvalla ei ole nostalgia-arvoa, sillä en nähnyt filmiä lapsena. Näin sen vasta vuonna 2015, kun ystäväni näytti sen yhdessä alkuperäisen osan kanssa. Elokuvat olivat mielestäni ihan hyviä ja katsoinkin ne toisen kerran seuraavana kesänä, ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters(2016) ilmestyi. Ajattelin silloin leffojen arvostelua, mutta koska minulla oli paljon muutakin arvioitavaa, päätin jättää nämä kaksi elokuvaa myöhemmälle ajankohdalle. Elokuvasarjan oli tarkoitus jatkua nyt uudella osalla, Ghostbusters: Afterlifella (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.
Viisi vuotta New Yorkin pelastamisen jälkeen Haamujengin suosio on laskenut nollaan. Maailma tarvitsee kuitenkin pelastamista, kun viemäreistä löytyy ilkeyttä levittävää limaa ja museossa pahan prinssi Vigon taulu vaikuttaisi heräävän henkiin. Haamujengiin kuuluvat vanhat tutut hahmot edellisestä elokuvasta. Bill Murrayn näyttelemä Peter Venkman on aika lailla samanlainen muka-naistenmies kuin aiemminkin, mutta häntä ei enää kiinnosta haamujen nappaaminen. Harold Ramisin esittämä Egon Spengler on yhä porukan nörtein, joka nähdään jatkuvasti tutkimassa erilaisia asioita. Dan Aykroydin näyttelemä Ray Stantz uskoo muita enemmän Haamujengin suosioon. Ernie Hudsonin esittämä Winston saa enemmän ruutuaikaa ja persoonaa kuin edellisessä osassa, mutta jää silti jatkuvasti kolmen muun jalkoihin merkittävyydessä. Ramis ja Aykroyd suoriutuvat rooleistaan kuten aiemminkin, eli tarpeeksi toimivasti, mutta Murrayn kohdalla tuntuu hieman siltä kuin hän ei yrittäisi kunnolla. Murray on jälleen parasta antia, mutta paikoitellen hän vaikuttaa vetävän homman laiskasti. Sigourney Weaverin näyttelemä Dana tekee paluun ja hänestä on viiden vuoden aikana tullut äiti. Dana on jälleen tärkeä osa tarinaa, mikä on hyvä juttu, sillä Weaver on oivallinen näyttelijä. Hahmon osuutta on jopa hieman kasvatettu - koko elokuva itse asiassa alkaa hänestä. Myös hänen surkuhupaisa naapurinsa Louis (loistava Rick Moranis), vastaanottovirkailija Janine (Annie Potts) ja pormestari Lenny (David Margulies) tekevät paluun. Uusina hahmoina leffassa esitellään Peter MacNicolin näyttelemä vanhojen taulujen restauroija Janosz Poha, Kurt Fullerin esittämä pormestarin avustaja Jack Hardemeyer, Harris Yulinin näyttelemä tuomari, sekä Wilhelm von Homburgin esittämä paha Vigo. Pormestarin avustaja Hardemeyer on aika lailla samanlainen ärsyttävä hahmo kuin edellisen osan Walter Peck (William Atherton), joka ei voi sietää Haamujengiä, koska jostain syystä kokee heidän olevan uhka maailmalle. Janosz on sen sijaan aivan mahtava lisäys, sillä vaikka Peter MacNicol ylinäyttelee hölmön aksenttinsa kanssa, hän saa hahmon toimimaan todella hyvin ja tarjoaakin hauskoja hetkiä. Paha Vigo sen sijaan on hieman tylsä tapaus, mutta kuitenkin tarpeeksi toimiva pahis leffalle.
Ghostbusters II ei todellakaan ole yhtä mahtava elokuva kuin edeltäjänsä; sen huomaa jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Filmissä ei ole samanlaista tunnelmaa, mikä teki alkuperäisestä Ghostbustersista niin loistokkaan. Tästä leffasta ei löydy samanlaista yritystä, eikä sitä katsoessa tunnu siltä, että tekijöillä olisi ollut oikeasti hauskaa elokuvaa tehdessään. Kuten jo sanoin, tekijät eivät olisi halunneet jatkoa, joten voi hyvinkin olla, että tätä on tehty hieman pakotetusti, jolloin lopputulos ei vain voi olla yhtä onnistunut. Elokuva ei ole erityisen hauska, eikä se ole läheskään yhtä viihdyttävä kuin edeltäjänsä. Sillä on myös hieman kiusallisen lapsellinen loppuhuipennus, mikä on aika outoa, sillä perheen pienimmät eivät saisi katsoa filmiä. Aikuiskatsojat lähinnä kohottelevat kulmiaan lopulle, joka tuntuu todella laiskalta ratkaisulta. Muutenkin filmistä löytyy laiskoja hetkiä, jotka tekevät siitä paikoitellen pitkäveteisen. Se myös kierrättää paljon juonikuvioita edellisestä osasta, jolloin se ei tunnu kovin raikkaalta. Ihan kivasta hömpästä on kuitenkin kyse. Elokuva saa heikkouksistaan huolimatta pidettyä katsojansa kiinnostuneena tapahtumista. Tarinan lähtökohdat ovat mielestäni todella mainiot. On hienoa, että jopa maailman pelastajat voivat vajota unholaan, eivätkä New Yorkin kansalaiset enää usko haamuihin. Tämä tarjoaa mahdollisuuden kehityskaarelle, jota on hyödynnetty hieman paremmin hahmojen kohdalla kuin edellisessä osassa. Leffassa ei ole kuitenkaan yhtä muistettavia hetkiä kuin edeltäjässä, mutta Janoszin kohtaukset ovat niin hauskoja, että niitä jaksaisi katsoa enemmänkin. Muuten elokuvan aikana lähinnä vain hymähtelee enemmän tai vähemmän hyväksyvästi. Pientä jännitettä on saatu mukaan, minkä lisäksi siinä tehdään erittäin hyvää ja hienovaraista pohjustusta tuleville tapahtumille alun televisio-ohjelman kuvauksissa. Loppujen lopuksi teoksen hyvät puolet voittavat sen heikkoudet ja elokuvaa voi pitää ihan menevänä viihteenä. Tämänkään elokuvan aikana ei tarvitse erityisemmin miettiä. Riittää kun vain tuijottaa ruutua ja ahmii herkkuja samalla.
Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin Ivan Reitman, joka myös ääninäyttelee edellisestä leffasta tuttua vihreää, ruokaa rakastavaa Slimer-haamua. Tässä elokuvassa Reitman ei ole yrittänyt samalla lailla, minkä huomaa lopputuloksesta. Käsikirjoituksen ovat tälläkin kertaa tehneet Egonia ja Rayta näyttelevät Harold Ramis ja Dan Aykroyd, joita ei myöskään ole kiinnostanut jatko erityisen paljoa. Olisikin mielenkiintoista nähdä, millainen elokuvasta olisi tullut, jos siitä löytyisi yritystä enemmän. Ghostbusters II:n kuvaus on sujuvaa, kuten on myös sen leikkaus. Leffan lavasteet ovat ihan tyylikkäät. Tuttu Ecto-1 -auto on tietty yhä mukana ja se on edelleen yhtä koomisen, mutta hienon näköinen. Visuaaliset tehosteet eivät ole tässäkään filmissä kovin kummoiset, mutta eipä mukana ole ihan yhtä paljon haamuja sun muita olentoja kuin edellisessä elokuvassa. Ääniefektit ovat ihan hyvät, mutta äänipuolelta parhaiten jää mieleen ikoninen Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-teemakappale, joka jää vielä seuraavaksi viikoksi soimaan päässä. Mukana on myös uusi, aika kehno tunnuskappale, jonka olisi voinut korvata alkuperäisellä, huomattavasti paremmalla laululla.
Yhteenveto:Ghostbusters II on ihan viihdyttävä, mutta paikoitellen hieman laiska jatko-osa. Elokuvassa ei ole yhtä toimivaa henkeä, eikä se ole erityisen hauska, mutta mukana on silti tarpeeksi hyviä juttuja, jotta leffa pääsee heikkouksistaan yli. Hauskinta filmissä on Janosz, jota Peter MacNicol aivan mahtavasti näyttelee. Alkuperäiset näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, mutteivät kovin ihmeellisiä. Jotkut kohdat filmissä ovat hieman pitkäveteisiä, mutta tarina on tarpeeksi kiinnostava, jotta teoksen jaksaa katsoa loppuun asti. Loppuhuipennus ei valitettavasti ole kovin hyvä, vaan lähinnä typerä ja ennen kaikkea lapsellinen. Visuaaliset tehosteet eivät tässäkään ole kummoisia, mutta tarinan kehittely on paikoitellen parempaa kuin edellisessä osassa. Elokuvan jälkeen päässä soi tietty aivan loistava teemakappale, kun taas uuden teemalaulun unohtaa heti. Jos pidit alkuperäisestä Ghostbustersista, niin tämäkin kannattaa vilkaista. Kyseessä ei ole erityisen hyvä teos, mutta jos haluatte nähdä helppoa hömppäviihdettä, Ghostbusters II sopii siihen tarkoitukseen todella hyvin. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä jatkoa, mutta koska Bill Murray ei halunnut näytellä siinä ja Harold Ramis menehtyi vuonna 2014, ei kolmatta osaa koskaan tehty. Homma aloitettiin alusta vuoden 2016 Ghostbustersilla, joka ei myöskään ole kovin hyvä filmi. Seuraavaksi onkin luvassa sarjaa uudelleen henkiin herättelevä Ghostbusters: Afterlife, mutta sen pääsemme näkemään aikaisintaan ensi vuoden maaliskuussa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2017 - Muokattu 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters II, 1989, Columbia Pictures Corporation
Ohjaus: Ivan Reitman Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Rick Moranis, Ernie Hudson, Annie Potts, William Atherton ja David Margulies Genre: komedia, seikkailu, jännitys Kesto: 1 tunti 45 minuuttia Ikäraja: 12
Ghostbusters - haamujengilähti liikkeelle näyttelijä Dan Aykroydin mielenkiinnosta yliluonnollisia asioita kohtaan. Alunperin ideana oli kertoa tarinaa hahmoista, jotka matkaisivat eri aikoihin ja ulottuvuuksiin taistelemaan haamuja vastaan, mutta kun sitä ehdotettiin ohjaaja Ivan Reitmanille, koko juttu vaikutti liian kalliilta toteuttaa, jolloin sitä täytyi muokata paljon. Idea kulki aluksi nimellä "Ghostsmashers", mutta lopulta tekijät kokivat "Ghostbustersin" kuulostavan paremmalta. Ongelmia syntyi, kun Filmation hyökkäsi filmin kimppuun, sillä yhtiöllä oli ollut oma televisiosarjansa nimeltä "The Ghost Busters" (1975). Yhtiölle pitikin maksaa mojova summa siitä, että elokuvassa saatiin käyttää nimeä. Elokuvan kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 1983 ja Ghostbusters - haamujengi sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Teos oli suuri hitti, jopa vuoden kolmanneksi menestynein elokuva Indiana Jones ja tuomion temppelin (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) jälkeen. Myös kriitikot pitivät filmistä, minkä lisäksi se oli ehdolla kahdesta Oscar-palkinnosta; parhaista erikoistehosteista ja parhaasta alkuperäiskappaleesta, jonka kaikki tietävät. Minäkin olin kuullut kappaleen ties kuinka monta kertaa, ennen kuin näin itse elokuvan. Aluksi näin leffasta vain ensimmäisen vartin, mutta se oli mielestäni niin kökköä pöhköilyä, etten jaksanut katsoa loppuun. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin näin tämän kokonaan sekä Ghostbusters II:n (1989). Silloin pidin leffoista ja katsoinkin ne heti seuraavana vuonna uudestaan ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Mietin jo silloin alkuperäisten filmien arvostelemista, mutta minulla oli silloin niin paljon muita elokuvia arvosteltavana, että päätin tehdä nämä kaksi leffaa erikseen joskus toiste. Elokuvasarjan oli tarkoitus saada nyt uusi osa, Ghostbusters: Afterlife (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.
Tohtorit Peter Venkman, Ray Stantz ja Egon Spengler tutkivat kuoleman jälkeistä elämää ja yrittävät napata kiinni haamuja. Aluksi Haamujengin puuhille nauretaan, mutta ennen kuin he edes huomaavatkaan, täytyy heidän pelastaa koko maailma Gozer tuhoaja -jumalolennolta.
Haamujengiläisistä, eli Peter Venkmanista (Bill Murray), Ray Stantzista (elokuvan idean isä Dan Aykroyd) ja Egon Spengleristä (Harold Ramis) on saatu oivallisesti erilaiset hahmot. Egon on ainoa, joka todella vaikuttaa tutkijalta, mitä on tietty korostettu silmälasien avulla. Hahmo osoittaa tietämyksensä haamuista vähän väliä ja onkin porukan älykkäin. Myös Ray tietää haamuista, mutta hän ei ole yhtä viisaan oloinen. Hahmo on kuitenkin muita innostuneempi haamujen nappaamisesta. Peteriä ei homma sen sijaan erityisemmin kiinnosta, mutta homman tuomasta kuuluisuudesta hän kyllä nauttii. Peter on hahmoista moniulotteisin ja mieleenpainuvin, varsinkin Murrayn loistokkaan roolisuorituksen avulla. Myös Ramis ja Aykroyd ovat toimivia rooleissaan, mutteivät ole yksittäin yhtä erinomaisia tapauksia, kuten eivät ole heidän hahmonsakaan. Kolmikkona Peter, Ray ja Egon kuitenkin toimivat täydellisesti ja heidän tiimityöskentelyään on mahtavaa seurata. Yksi parhaista puolista on, että he ovat kaikki vain erilaisia tutkijoita, eivätkä mitään suurikokoisia toimintastaroja, millaisia kasarileffojen sankarit tuppasivat olemaan.
Ja ai niin, tiimiin hyppää mukaan myös Ernie Hudsonin esittämä Winston, joka jää todella pahasti sivuun. Hahmon nimi mainitaan ehkä kerran tai kaksi leffan aikana, eikä hänelle ole annettu oikeastaan mitään merkittävää tekemistä. Winstonin ilmestyminen mukaan tarinaan on tönkösti tehty, aivan kuin hänen lisäämisensä olisi keksitty vasta viime hetkellä. Alien-sarjasta (1979-) tuttu Sigourney "Ripley" Weaver näyttelee Dana Barrettia, jonka asunnossa alkaa tapahtumaan kummia. Weaver on erittäin hyvä naispääosaan, minkä hän todella osoitti Alien - kahdeksannessa matkustajassa (Alien - 1979). Hänestä löytyy enemmän karismaa kuin Aykroydista ja Ramisista, jolloin on hyvä, että hänen roolinsa on iso. Vahvasta naisesta kun on kyse, muka-naistenmies Peter Venkman iskee tietty silmänsä Danaan. Peterin kosiskeluyrityksiä vain vahvistaa se, että hän lähinnä inhottaa Danaa läsnäolollaan. Vaikka nykypäivänä tämä saa Peterin kuulostamaan lähinnä kuvottavalta käytökseltä, Weaverin ja Murrayn yhteiset kohtaukset ovat erittäin hauskoja, sillä näyttelijät onnistuvat luomaan mahtavan kemian välilleen ja heidän väliset dialoginsa ovat loistokkaita. Elokuvassa nähdään myös Annie Potts Haamujengin vastaanottovirkailija Janinena, Rick Moranis Danan säälittävänä naapurina, David Margulies New Yorkin pormestarina ja William Atherton ympäristöstä kiinnostuneena Walter Peckinä, joka Winstonin tavoin vain ilmestyy tarinaan, mutta sen sijaan, että hän haluaisi olla mukana jengissä, hän haluaisi pistää lopun heidän puuhilleen, koska... öh... tuota... leffa kai tarvitsi muitakin pahiksia kuin kummitukset? Sivuhahmoista ehdottomaksi suosikiksi nousee Moraniksen esittämä Louis, joka on säälittävyydessään aivan hulvattoman hauska. Kyseessä on niitä hahmoja, joiden kohdalla ei ihan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, jolloin voi olla, että päätyy nauramaan silmät kyynelissä.
Jos Ghostbusters - haamujengiä lähtisi oikein kunnolla kriitikkona analysoimaan suurennuslasin kanssa, löytyisi siitä helposti vikoja, jotka objektiivisesti katsottuna pistävät miettimään, onko kyseessä oikeasti kovinkaan hyvä elokuva? Negatiivisena puolena voisi huomauttaa, että vaikka päähenkilöt ovatkin mainioita, ei heille tapahdu lähes minkäänlaista kehitystä koko elokuvan aikana, vaan Peter, Ray ja Egon ovat täysin samanlaisia tyyppejä leffan lopussa kuin he olivat alussakin, vaikka heistä tulee suosittuja. Winston ja Walter tuodaan mukaan kömpelösti ja etenkin jälkimmäinen tuntuu tylsältä lisäykseltä, kun itse pääpahis Gozer luo omaa uhkaansa. Vaikka olenkin usein sitä mieltä, ettei pelkkä helppo viihde riitä, eikä elokuvaa voi puolustella sillä, että sen aikana kuuluukin jättää aivot narikkaan, Ghostbusters - haamujengin aikana täytyy kyllä tehdä poikkeus. En siis sano, että filmi olisi mikään aivoton ja typerä raina, ehei, mutta on silti todettava, ettei leffan aikana kannata tai tarvitse hirveästi miettiä - kunhan vain hyppää mukaan haamuseikkailuun. Se ei todellakaan ole vaikea homma, sillä elokuva on niin erinomaisen viihdyttävä ja mukaansatempaava. Tämä on aivan mahtavaa hömppää, josta nautin joka katselukerralla yhä vain enemmän ja enemmän. Ei ole mikään ihme, että leffa iski täysillä kasarilapsiin ja nykyään elokuvaa pidetään komediaklassikkona. Ghostbusters - haamujengi on niitä leffoja, jonka voi katsoa ties kuinka monetta kertaa ja silti sen haluaa pistää pyörimään yhä vain uudestaan.
Uudelleenkatseluarvoon vaikuttavat vahvasti loistavien hahmojen lisäksi myös elokuvan huumori ja mahtava tunnelma.Ghostbusters - haamujengi on todella hauska leffa, mikä naurattaa ja huvittaa läpi kestonsa monin eri tavoin. Hymy nousee kaiken aikaa huulille ja elokuva tarjoaa paljon riemua alusta loppuun. Oli kyse sitten Peterin sarkastisista heitoista tai hänen epätoivoisista yrityksistään naisten kanssa, Louiksen jatkuvasta epäonnesta tai hassuista haamuista, naurut on taattu koko perheelle. Tai no, leffasta löytyy kyllä yksi hieman epämääräinen kohta, mikä ei sovi pienemmille katsojille... Huumoria mukaan tuo tietty myös kummitusten toteutus. 1980-luvulla nukeilla sun muilla toteutetut paranormaalit olennot olivat varmasti häikäiseviä efektejä, mutta niiden kanssa aika ei ole ollut armollinen. Haamujen toteutus olikin isoin syy, miksi pidin leffaa vuosia sitten vain kökkönä, mutta nykyään se on yksi isoimmista viehätyksistä koko hommassa. Kun kyseessä on komedia, eikö se ole vain osuvaa, että kummitukset eivät ole kauhuolentoja, vaan kömpelöitä ja huvittavia? Ja vaikkei itse toteutus ole enää nykypäivänä katsottuna "laadukkaimmasta" päästä, on kummitukset suunniteltu kiehtovasti ja monet henkiolennoista, kuten limainen Slimer, kirjastotäti ja demonikoirat Zuul ja Vinz jäävät ikimuistoisina katsojien mieleen. Parissa kohtaa leffa onnistuu luomaan myös kutkuttavaa jännitystä ja loppu on rakennettu niin hyvin, ettei katsoja enää naura, vaikka Haamujengin vastaan asteleekin legendaarinen Vaahtokarkkimies. Ghostbusters - haamujengi on oikeutetusti noussut ikoniseen asemaansa, eikä samanlaista teosta voisi tehdä enää nykypäivänä. Sen tietää jo siitä, että 2016 tätä kokeiltiin ja tietenkin siinä epäonnistuttiin.
Elokuvan on ohjannut Ivan Reitman, joka on tehnyt aiemmin mm. komediat Jurtit (Meatballs - 1979) ja Natsat (Stripes - 1981), joita kumpaakin tähditti Bill Murray. Reitman on tehnyt loistotyötä tunnelman luomisessa, minkä lisäksi Haamujengiläisiä näyttelevät Dan Aykroyd ja Harold Ramis ovat saaneet aikaiseksi toimivan käsikirjoituksen. Leffan kuvaus on pääasiassa oivallista ja leikkaus on sujuvaa. Parissa kohtaa valotiimi olisi tosin voinut tuoda muutaman lampun lisää kuvauksiin. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut ja puvustajat ovat onnistuneet täydellisesti päähahmojen asujen kanssa. Vieläkin parempaa työtä ovat tehneet ne, jotka suunnittelivat ja toteuttivat Haamujengin legendaarisen auton, Ecto-1:n. Elokuvan äänimaailma on suurimmaksi osaksi onnistunut, mutta välillä tuntuu siltä kuin ääniä puuttuisi kokonaan. Elmer Bernsteinin musiikit ovat erittäin mainiot ja Ray Parker Jr.:n laulama "Ghostbusters" -kappale on aivan mielettömän mahtava, eikä ole mikään ihme, että kyseessä on yksi elokuvahistorian suosituimmista tunnusmusiikeista. Itse kuuntelin biisin valehtelematta kuusi kertaa tätä arvostelua kirjoittaessa. Yhteenveto:Ghostbusters - haamujengi on erinomaista hömppää, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun ja sen katsoo erittäin mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Jos ongelmia alkaa oikein etsimällä etsimään, niitä kyllä löytyy mm. hahmojen kehityksen suunnalta, mutta tämä on niitä harvoja leffoja, joiden kanssa suosittelen löysäämään otetta huomattavasti, jättämään turhan ajattelun syvällisemmille teoksille ja vain uppoutumaan Haamujengin vietäväksi. Elokuva on todella hauska monin eri tavoin ja vaikka nykypäivänä katsottuna ajan hampaan nakertamat efektit ovat lähinnä naurettavia, ne luovat toisaalta juurikin oikean lisäyksen elokuvan henkeen. Ja vaikkeivät haamut olekaan kestäneet aikaa yhtä hyvin kuin monet muut kasariefektit, on kummituksissa silti jotain äärimmäisen maagista edelleen. Leffan hahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta erinomaiset ja niin ovat myös heidän näyttelijänsä. Bill Murray on loistava pääosassa ja Sigourney Weaver tuo toimivaa naispoweria mukaan. Rick Moraniksen esittämä naapuri nousee helposti suosikkihahmoksi hulvattomalla säälittävyydellään. Dan Aykroyd ja Harold Ramiskin ovat oivallisia rooleissaan, mutta parempaa työtä he ovat tehneet käsikirjoituksen kanssa. Ongelmineenkin Ghostbuster - haamujengi on mahtava komedia, joka on paikkansa ansainnut kasariklassikoiden joukossa. Sen mystinen vetovoima toimii yhä ja se tulee toimimaan satavarmasti vielä tulevaisuudessakin. Kyseessä on yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään - jos ei muuten, niin ihan vain sen tajuttoman kovan tunnuskappaleensa takia, mikä tulee varmasti jämähtämään päähän vielä pitkäksi aikaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Ghostbusters, 1984, Columbia Pictures Corporation, Delphi Films, Black Rhino Productions
Ohjaus: James Wong Pääosissa: Justin Chatwin, Emmy Rossum, Chow Yun-Fat, Jamie Chung, James Marsters, Joon Park, Eriko Tamura, Randall Duk Kim, Ernie Hudson ja Texas Battle Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 1 tunti 25 minuuttia Ikäraja: 12
Dragonball Evolution perustuu japanilaisen Akira Toriyaman luomaan supersuosittuun "Dragon Ball" -mangasarjaan (ドラゴンボール - 1984-1995), jonka pohjalta on tehty useita animesarjoja ja -elokuvia. Mangan suosio levisi myös Yhdysvaltoihin, missä siitä kiinnostuttiin tietty tekemään oma elokuvansa. 20th Century Fox hankki "Dragon Ballin" filmatisointioikeudet vuonna 2002 ja alkoi työstämään leffaa. Aluksi yhtiö pyysi sarjan fania, Stephen Chow'ta ohjaamaan elokuvan, mutta hän kieltäytyi, jolloin yhtiö joutui käymään läpi useita ohjaajaehdokkaita, kuten George Lucas, Robert Rodriguez ja Zack Snyder, kunnes lopulta James Wong halusi hoitaa homman. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2007 ja lopulta Dragonball Evolution sai ensi-iltansa Japanissa 10. maaliskuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten. Elokuva osoittautui kuitenkin täydeksi fiaskoksi. Se ei tuottanut läheskään toivottuja rahasummia, minkä lisäksi niin kriitikot kuin mangan fanit vihasivat elokuvaa. Akira Toriyama itse kauhistui elokuvan tasosta ja päätti palata sarjan pariin kirjoittamalla uuden animeleffan Dragon Ball Z: Battle of Gods (ドラゴンボールZ 神と神 - 2013). Jopa elokuvan näyttelijät haukkuivat lopputuloksen lyttyyn ja käsikirjoittaja Ben Ramsey pyysi anteeksi faneilta, tiedostaen filmin laadun. Itse en voi laskea itseäni Dragon Ballin faniksi, sillä en ole koskaan ollut oikein kunnolla innoissani siitä. Luin kuitenkin lapsena suuren osan "Dragon Ball" -mangoista, minkä lisäksi katsoin televisiosta Dragon Ball Z -animesarjaa (ドラゴンボールZ - 1989-1996). Kun kuulin, että leffasta ilmestyisi näytelty elokuva, olin erittäin kiinnostunut ja katsoinkin sen, kun se vihdoin ilmestyi Suomessa suoraan vuokralle. En vihannut elokuvaa, mutten kuitenkaan pitänyt siitä lainkaan ja se sai minut menettämään kiinnostuksen koko hommaa kohtaan. Vuosien varrella olen kuitenkin vähitellen alkanut jälleen kiinnostumaan aiheesta ja olen pohtinut koko alkuperäisen "Dragon Ball" -mangasarjan keräämistä. Lisäksi olen jostain syystä halunnut katsoa Dragonball Evolutionin uudestaan ja kun huomasin, että filmi täyttäisi tänä vuonna 10 vuotta, päätin sillä tekosyyllä katsoa ja arvostella leffan.
Nuoren Gokun täytyy löytää seitsemän mystistä voimaa sisällään pitävää Lohikäärmekuulaa pysäyttääkseen pahan lordi Piccolon, joka itse taas aikoo etsiä kuulat tuhotakseen maailman.
Pääroolissa Gokuna nähdään Justin Chatwin, joka on suoraan sanottuna aivan hirvittävän huono läpi elokuvan. Chatwinin näytteleminen on niin puista ja innotonta, että on vaikea käsittää, miten hän alunperin edes sai roolin? Hänellä on selkeästi suuria vaikeuksia lausua repliikkejään (mitkä hänen puolustukseksi ovat kyllä kamalia) ja esiintyä vihreän taustakankaan edessä. Naurettavinta kuitenkin on Chatwinin jatkuvasti esiin pullistuvat verisuonet hänen otsassaan. Monet ovatkin vitsailleet, että nämä verisuonet näyttelevät paremmat kuin hän itse. Niiden kanssa Chatwin näyttää jatkuvasti siltä kuin hän kärsisi vakavasta ummetuksesta. Lisäksi huomasin, että usein kun Chatwin on saanut repliikkinsä sanottua, hän lopettaa näyttelemisen kokonaan. Muutamassakin kohtauksessa hänen ilmeensä tyhjenee täysin, kun hän ei puhu. Ja on varmaan itsestäänselvyys, että elokuvan katselu on aika vaikea prosessi, jos päänäyttelijä (joka vieläpä esiintyy lähes jokaisessa kohtauksessa) on näin taidoton tyyppi. Hän ei koskaan saa "myytyä" hahmoaan, vaan vaikuttaa pääasiassa murjottavalta teiniltä, jota kiinnostaa enemmän tytön valloittaminen ja kiusaajien hakkaaminen kuin vauhdikas seikkailu. Miksi tällaisen hahmon kanssa haluaisi lähteä seikkailemaan? Lisäksi hahmossa on yksi asia, mikä ärsyttää varmasti lähes kaikkia Dragon Ballin faneja. Tämä Goku ei nimittäin ole lainkaan samanlainen kuin mangassa tai animessa. Alkuperäinen tarina alkaa naiivista ja innokkaasta Gokusta, pienestä pojasta, joka haluaa tutkia maailmaa, seikkailla ja näyttää taitonsa. Tämän leffan angstiteini suututtaa takuuvarmasti kaikki fanit, eikä mikään ihme. Hahmo on pilattu täysin ja jo siksi itse elokuvakin on pilalla.
Matkalleen tämä feikki-Goku ottaa mukaansa ihan siistin taistelijamimmi Bulman (Emmy Rossum), joka haluaa myös Lohikäärmekuulat jostain syystä, mestari Roshi (Chow Yun-Fat), joka on hieman hölmö ja pervo, mutta taidokas taistelija, sekä pöljä Yamcha (Joon Park), joka jostain syystä tarttuu mukaan ja koko leffan ajan katsoja toivoisi, että hän kuolisi mahdollisimman hirvittävän kuoleman, sillä hän on niin kamalan ärsyttävä. Yamcha on todella omahyväinen mulkvisti ja Park ärsyttää jokaisen sanomansa repliikin ajan. Chow Yun-Fat on oiva näyttelijä, mutta tässä katsojaa lähinnä nolottaa, että hänet on raahattu mukaan. Yun-Fat vetää kummallisen roolityön, eikä hän saa millään yhdistettyä mestarihahmon hömelöyttä ja viisautta uskottavasti. Rossum on ihan kelvollinen osassaan muihin verrattuna, muttei hänkään kummoinen ole ja hänen hahmonsa jää loppujen lopuksi täysin yksiulotteiseksi. Jos yksiulotteisuutta kaipaa, niin elokuvan pahikset sitä vasta tarjoavatkin. Mangassa ja animessa kiehtova vihreä olio Piccolo (James Marsters) on pilattu tekemällä hänestä täysin geneerinen vihollinen. Piccolosta puhutaan kuin hän olisi maailmankaikkeuden vaarallisin olento, mutta hän ei koskaan oikeasti vaikuta minkäänlaiselta uhkalta katsojalle. Hahmo vain mutisee pahoja repliikkejä ja näyttää ilkeältä ja siinäpä se. Marsters otti roolin vastaan innokkaana Dragon Ball -fanina ja läpi leffan näkee, että hän oikeasti yrittää. Mutta on hyvin vaikea yrittää, kun käsikirjoitus ei tarjoa hänelle tämän enempää. Vielä yhdentekevämpi tapaus on Piccolon kätyri (Eriko Tamura), joka hoitaa lähes kaiken tappelemisen mestarinsa puolesta. On olemassa sanonta, että "elokuva on vain niin hyvä kuin sen vihollinen" ja jos tämä pitää paikkansa, ei ole ihme, että Dragonball Evolution tuntuu todella yksiulotteiselta, aneemiselta ja tylsältä. Elokuvassa nähdään myös Jamie Chung Gokun ihastuksena Chi-Chinä, jolle on sentään yritetty luoda omaa juonikuviota ja hahmokaarta (siinä kuitenkaan onnistumatta), Randall Duk Kim Gokun isoisä Gohanina, Texas Battle Gokua kiusaavana Fullerina, sekä Ghostbusters-komedioista (1984-1989) tuttu Ernie Hudson vanhana viisaana Sifu Norrisina.
Dragon Ballista löytyy niin erinomaiset lähtökohdat mahtavalle seikkailuleffalle, että luulisi sellaisen tekemisen olevan helppo homma. Dragonball Evolutionin näkemisen jälkeen tämä luulo kuitenkin muuttuu täysin. Manga ei selkeästi taivu näytellyksi elokuvaksi - ainakaan näiden tekijöiden toteuttamana. Kyseessä todella on ihan kamalaa roskaa, mikä on täysi pyhäinhäväistys kaikille Dragon Ballin faneille. Elokuvan tekijät ovat napanneet mangasta vain muutamat pointit ja hahmot ja luoneet niiden kautta täysin uuden kertomuksen, mikä ei tunnu millään tavalla enää oikealta. Vaikka unohtaisi hetkeksi, että leffa perustuu johonkin ja miettii sitä vain yksittäisenä seikkailuelokuvana, ei se toimi edes silloin. Elokuva ei sisällä minkäänlaista seikkailun tunnetta, vaikka siinä vähän väliä tapahtuukin jotain. Yleensä tällaisen fantasiaseikkailun luulisi synnyttävän katsojassa ja hahmoissa edes jonkinlaista ihmeen ja hämmästyksen tuntua, kun pääsee näkemään asioita, mitkä eivät ole tästä maailmasta, mutta Dragonball Evolution ei onnistu edes siinä. Edes leffan hahmot eivät vaikuta siltä, että mikään tekisi heihin vaikutusta. Goku pitelee legendaarisia Lohikäärmekuulia kuin tennispalloa. Ja maailmasta puheenollen, leffasta ei löydy minkäänlaista yritystä rakentaa kiehtovaa maailmaa. Jos Dragon Ball ei ole entuudestaan tuttu, katsoja ei saa mitään käsitystä siitä, missä ja milloin tämä edes tapahtuu? Kai jossain futuristisessa Japanissa ottaen huomioon, että lähes kaikki muut kuin Gokun näyttelijä ovat aasialaisia ja että mukana on outoja teknologisia vempaimia.
Elokuva on muutenkin aivan käsittämättömän laiskasti ja kömpelösti tehty aina käsikirjoituksestaan asti. Käsikirjoittaja Ben Ramsey taisi kirjoittaa tekstinsä pelkän Dragon Ballista kertovan Wikipedia-artikkelin perusteella. Jossain kohtaa tekstiä on myös pilkottu niin, että kaikki hahmoja syventävät hetket on otettu pois, jotta lopputulokseen jää vain toimintaa. Tarina poukkoilee eteenpäin hurjalla kiireellä ja katsojan täytyy tehdä töitä pysyäkseen kärryillä, mikä on hassua, sillä elokuva on niin aivotonta höttöä. Leffan huumori ei valitettavasti ole hassua, vaan myötähäpeälliset jutut vain ärsyttävät ja lisäävät katsojan turhautumista. Jännitystä filmistä ei löydy lainkaan. Toimintakohtaukset ovat tylsiä, sillä ne ovat kömpelösti koreografioituja eikä katsoja välitä yhdestäkään hahmosta. Lisäksi ne ratkeavat joka kerta liiankin helposti. Yllättäen alkaakin jo lopputaistelu, mikä huonontaa elokuvaa entisestään muutamastakin eri syystä, joita en tosin lähde nyt avaamaan, sillä ne menisivät spoilereiden puolelle. Elokuvan positiivisena puolena voi todeta, että se kestää vain tunnin ja 25 minuuttia, mihin lasketaan myös lopputekstit mukaan. Leffa ja "kärsimys" on siis nopeasti ohi. Onhan se outoa, että Dragon Ballin pohjalta on saatu aikaiseksi vain alle puolitoistatuntinen leffa, kun materiaalia riittäisi paljon enempäänkin, mutta eipä se lisäkesto tätä mihinkään parantaisi. Tietyt jättimäiset ongelmat olisivat silti mukana, kuten kysymys siitä, kenelle tämä on edes tehty? Ei ainakaan Dragon Ballin faneille. Ja ne, jotka eivät tienneet Dragon Ballista ennen leffan katselua, pitävät koko juttua paskana tämän takia, eivätkä valitettavasti anna mahdollisuutta alkuperäiselle mangalle tai animelle.
Elokuvan ohjauksesta vastaa James Wong, jonka työ on niin amatöörimäistä, että välillä voisi kuvitella leffan olevan pelkkä halpa fanituotanto. Niin ei kuitenkaan voi olla, sillä jos Wong olisi Dragon Ball -fani, olisi elokuva luultavasti parempi. Wongin työtä ei yhtään helpota Ramseyn laiska käsikirjoitus. Ramsey ei edes vaivaudu koko elokuvan aikana selittämään, kuinka Piccolo karkasi hänelle luodusta mystisestä vankilasta. Sen sijaan hän pistää hahmot pohtimaan, miten he voisivat vangita Piccolon takaisin samaan paikkaan - mikä olisi tosi fiksu päätös, kun hänhän juuri hetki sitten keksi keinon päästä sieltä pakoon! Dragonball Evolution ei ole edes teknisesti onnistunut raina. Mukana on joitain ihan tyylikkäitä kuvia, mutta jokaista hyvää kuvaa varten on kaksi hätäisesti otettua. Leikkaus on myös todella tökeröä, etenkin taisteluiden aikana, jolloin yritetään peittää kehnojen stunt-miesten osaamattomuutta. Eniten ihmetystä itselleni tuottaa kuitenkin leffan visuaalinen ilme. Dragonball Evolution ei todellakaan näytä 2009 ilmestyneeltä Hollywood-tuotannolta, vaan pikemminkin 1990-luvun halvalta scifi-TV-sarjalta. Elokuvan asut ovat kumiset ja lavasteet paikoitellen naurettavan epäaidot. Jopa leffan efektit ovat kuin suoraan ysäriltä. Bulman tekniset härpäkkeet, Oozaru-hirviö ja eräs laavapaikka näyttävät todella surkeilta. Ihan oikeasti, samana vuonna ilmestyi Avatar (2009)! Miten tämä voi näyttää niin paskalta?! Ääniefektitkään eivät ole kummoiset. Brian Tylerin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, mutteivät jää millään lailla mieleen.
Yhteenveto:Dragonball Evolution on täysi fiasko, mikä jättää vain anteeksiantamattoman pahan maun suuhun. Elokuva on totaalinen epäonnistuminen kaikilla osa-alueilla, mutta lopulta kaikkein eniten kuitenkin ärsyttää, kuinka vähän tekijät ovat tienneet lähdemateriaalista. Tarina, hahmot ja maailma on kaikki pilattu osaamattomien tekijöiden käsissä. Ohjaaja Wongin työ on surkuhupaisan amatöörimäistä ja käsikirjoittaja Ramseyn teksti on raivostuttavan huonoa. Tarina on todella kömpelösti kerrottu ja kaikki tärkeät hetket on silputtu pois, jotta jäljelle jää pelkkiä kehnoja toimintakohtauksia. Elokuvasta ei löydy minkäänlaista seikkailun tunnetta tai jännitystä, eikä se onnistu edes viihdyttämään. Näyttelijät ovat pääasiassa surkeita rooleissaan, etenkin raivostuttava Joon Park ja lahjaton Justin Chatwin. Visuaalisesti filmi näyttää enemmän halvalta ysärin TV-sarjalta kuin vuoden 2009 isolta viihdepläjäykseltä. Tekninen toteutus on naurettavaa - huomattavasti naurettavampaa kuin elokuvan huonot vitsit. Kaiken kaikkiaan Dragonball Evolution on hirvittävän huono mätäpaise ja yksi surkeimmista tekeleistä, minkä olen koskaan nähnyt. Leffa raiskasi täysin lähdemateriaalinsa, eikä ole ihme, etteivät fanit ja Dragon Ballin luoja Toriyama ole vieläkään antaneet elokuvalle anteeksi. Tätä rainaa ei yksinkertaisesti voi suositella kenellekään. Tietyssä mielentilassa ja kavereiden kanssa katsottuna sen huonous voi viihdyttää mukavasti, mutta muuten kannattaa pysyä kaukana tästä jätteestä ja tutustua mieluummin alkuperäiseen mangaan ja animeen.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatkoa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa ei onneksi tehty, eikä toivottavasti tulla koskaan tekemään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dragonball Evolution, 2009, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Star Overseas, Ingenious Film Partners, Big Screen Productions, Dune Entertainment III, World Film Magic
Ohjaus: Paul Feig Pääosissa: Kristen Wiig, Melissa McCarthy, Kate McKinnon, Leslie Jones, Chris Hemsworth, Neil Casey ja Andy Garcia Genre: scifi, komedia, seikkailu Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 12 Minun on tunnustettava, että näin alkuperäisen Ghostbustersin (1984) ja sen jatko-osan Ghostbusters II (1989) vasta viime vuonna, joten sillä sarjalla ei ole erityistä nostalgia-arvoa minulle. Tiesin tietysti jo lapsena, mistä suunnilleen oli kyse ja tiesin logon sekä tunnuskappaleen. En innostunut, kun ilmoitettiin, että on tulossa uusi Ghostbusters, mutten myöskään vihannut ideaa niin kuin suuri osa alkuperäisten elokuvien faneista, koska sarja ei ole minulle tärkeä. Odotin elokuvaa kuitenkin jollain lailla, sillä enemmän tai vähemmän pidän ohjaaja Paul Feigin aiemmista elokuvista, joita olen nähnyt. Katsoin viime viikonloppuna alkuperäiset elokuvat uudestaan ja pääsin hieman oikeaan tunnelmaan. Silti mielenkiintoni ei ollut korkealla, sillä internet oli niin täynnä vihapuhetta, enkä enää edes tiennyt, mitä odottaa elokuvalta, kun menin sitä katsomaan.
Paranormaaleja ilmiöitä selvittävät tutkijat ryhtyvät taistoon haamuja vastaan.
Melissa McCarthy on ollut jokaisessa Paul Feigin elokuvassa, jonka olen nähnyt ja hän on tässäkin keskeisessä roolissa. Silti Kristen Wiig oli tämän elokuvan kaikkein keskeisin hahmo. Wiigin hahmolla, Erinillä, on loppujen lopuksi eniten tehtävää ja alkupuolella näytetään, etteivät McCarthyn esittämän Abbyn ja Erinin välit ole kovin lämpimät, mikä tekee Abbysta vaikeammin lähestyttävän hahmon kuin Erin. Wiig ja McCarthy toimivat joka tapauksessa hyvin parivaljakkona, olivat he toisiaan vastaan tai ystäviä. He toimivat ehkä juuri sen takia, että heidät on aiemminkin nähty samoissa elokuvissa, joten he ovat tunteneet toisensa kauan. Heidän rikkinäinen ystävyys alkaa tietenkin korjaantua elokuvan aikana. Ghostbusters-tiimiin kuuluvat myös Kate McKinnonin näyttelemä Holtzmann ja Leslie Jonesin näyttelemä Patty. Holtzmann on muka kaikkein nerokkain henkilö, mitä maa päällään kantaa ja Patty on stereotypinen, kovaääninen musta nainen. Holtzmann lähinnä ärsyttää, eikä McKinnonin suoritus vakuuta ollenkaan, mutta Jonesilla tuntuu olevan jonkinlaista potentiaalia. Kun hän ei huuda ja sekoile, voi huomata, että Jones olisi oikeasti täysin toisenlainen. Patty myös toimii parissa tilanteessa niin kuin oikea ihminen, eikä juokse suoraan vaaroja kohti. Alkuperäisen elokuvan tapaan tummaihoinen hahmo ei kuulu alunperin jengiin, vaan tulee mukaan vasta myöhemmin. Ottaen huomioon, millainen maailma on nykyään, olisi voinut tällaisen viittauksen alkuperäiseen elokuvaan ottaa pois. Ghostbustersien vastaanottovirkailijana nähdään Chris Hemsworthin näyttelemä Kevin. Vaikka on toimiva ratkaisu, että välillä esineellistetään mieshahmoja, niin hahmona tyhmä prettyboy-Kevin on vain rasittava. Tässä huomataan myös, ettei Chris Hemsworth todellisuudessa ole kovin hyvä näyttelijä - jos ei ole sitä aiemmin tajunnut. Thorina (2011-) hän toimii, mutta siihen ei hirveästi vaadita. Jonkinlaisena pahiksena elokuvassa on Neil Caseyn esittämä Rowan, joka on jostain syystä pimahtanut ja haluaa vallata maailman haamujen avulla. Todella yksiulotteiseksi jäävä Rowan ei innosta millään lailla, eikä häntä koe kertaakaan uhkaavana pahiksena. Leslie Jonesin lisäksi myös Casey osoittaa, että jotain potentiaalia voisi olla, mutta se on mennyt hukkaan tätä elokuvaa tehdessä. Hölmöä hahmossa on myös se, että hän on jostain kumman syystä tehnyt piirroksina koko suunnitelmansa maailman valloitukseen. Hän on piirtänyt tyylikkäitä kuvia, värittänyt ne ja kirjoittanut vielä "Sitten kaikki kumartavat sinulle" -tyylisiä juttuja kuvien viereen. Oliko tämä oikeasti paras tapa selittää pahiksen juoni katsojille ja päähenkilöille? Elokuvassa esiintyy myös Andy Garcia pakollisena pormestarihahmona, joka oli todella väkisin tungettu mukaan, sekä alkuperäisistä elokuvista tutut Bill Murray, Dan Aykroyd, Ernie Hudson ja Sigourney Weaver nähdään elokuvassa. Alkuperäisistä tähdistä vain Hudson on saatu sujuvasti ujutettua mukaan, mutta muut cameot vedetään yli. Elokuva alkaa museoksi muunnetusta Aldridgen kartanosta, jossa pidetään turistikierrosta. Opas (Zach Woods) kertoo kävijöille kauhutarinaa Aldridgen perheestä ja myöhemmin kun paikka on jo suljettu ja opas on kartanossa yksin, alkaa tapahtua kummia. Vaikka en olekaan sarjan fani, minulle nousi silti hymy huulille, kun opas alkaa huutaa kauhusta ja vanha tuttu tunnuskappale alkaa soida. Harmi vain, että kappaleesta on otettu mukaan vain lyhyt pätkä. Samoihin aikoihin toisaalla kaupungissa Erin saa tietää, että Abby on aikoinaan salaa julkaissut heidän kirjoittamansa kirjan haamuista, jota Erin ei olisi halunnut julkisuuteen. Abby ja Holtzmann ovat juuri tiedehommissa, kun Erin saapuu paikalle ja alkaa huutaa Abbylle tämän toiminnasta. Välienselvittelyt jäävät kesken, kun käy selville, että Aldridgenin kartanossa kummittelee ja kolmikko lähtee tutkimaan tapausta. Myöhemmin porukkaan liittyy myös Patty, joka työskentelee elokuvan alussa metroasemalla.
Elokuvan alkupuoli on lähinnä sitä, että Ghostbusters-ryhmä syntyy, testailee laitteitaan ja nähdään muutama haamu. Loppupuolella rymistelläänkin kunnolla, kun haamut meinaavat ottaa vallan maailmasta. Läpi elokuvan päähahmot puhuvat kaikenlaisilla muka-tiedetermeillä, joista monet eivät varmasti edes ole oikeita sanoja, jotka tarkoittaisivat jotain. Juonikuvioiltaan tämä ja alkuperäinen Ghostbusters ovat aika samanlaiset. Ryhmä kasaantuu, tappelee muutamaa haamua vastaan - ja silti kukaan ei kuitenkaan usko, että haamuja olisi olemassa - taivaalle aukeaa portaali, josta haamut pääsevät elävien maailmaan ja lopuksi taistellaan isoa hirviötä vastaan. Tutut sädetykit ja auto ovat tietysti mukana ja elokuvassa nähdään myös alkuperäisissä elokuvissa esiintyneet vihreä Slimer ja jättikokoinen vaahtokarkkimies.
Kun niin moni asia on samalla lailla kuin alkuperäisessä, niin herää kysymys: miksi tämä täytyi tehdä? Nykyään kaikista isoista elokuvista tulee joko jatko-osia tai uusia versioita. Koska 1984 Ghostbustersin tähdet ovat liian vanhoja ja yksi heistä, Harold Ramis, on kuollut, niin ei voitu tehdä enää kolmatta osaa, jolloin vaihtoehtona jäljelle jää vain uusi versio. Monet valittivat siitä, että nyt päähenkilöt ovat kaikki naisia, mutta omasta mielestäni ratkaisu toimii osittain. Se on ihan kivaa vaihtelua, mutta itse olisin halunnut nähdä ryhmän, jossa olisi tasapuolisesti naisia ja miehiä. Totuushan on, että tämä elokuva on aika turha, mutta onneksi siinä on myös ihan hyviä kohtia ja tunnelma on välillä saatu onnistuneeksi. Lopputaistelu on näyttävä ja muutamat kohdat alkupuolella olivat jopa hieman jännittäviä. Suurin ongelmani elokuvassa onkin, ettei se ole hauska. Muutamia kohtia löytyy sieltä täältä, jolloin voi hieman hörähtää, mutta suurimman osan ajasta mietin päässäni, että pitikö minun nauraa näille jutuille? Hienot kohdat menevät pilalle, kun niihin tungetaan väkisin mukaan tyhmää huumoria.
Elokuvan on ohjannut Paul Feig, jolta olen aiemmin nähnyt elokuvat Bridesmaids (2011), The Heat (2013) ja Spy (2015). Bridesmaids oli hyvä, The Heat oli ihan kiva ja Spy oli mielestäni aivan mahtava, jolloin onkin suuri pettymys, ettei Ghostbusters ole hauska. Feig on jopa toiminut käsikirjoittajana tässä, jolloin olisi voinut odottaa paljon parempaa. Kovin luovia vitsejä ei saada kuulla kertaakaan. Visuaalisesti elokuva on onneksi todella tyylikäs. Haamut näyttävät paremmilta kuin mainoksissa ja loppu näyttää suurimmaksi osaksi upealta. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja sen äänimaailma on toimivasti rakennettu. Leikkaukseen miinusta tulee siitä, että muutaman kerran elokuvan aikana jokin lyhyt tilanne näytetään pari kertaa peräkkäin monesta kulmasta kuvattuna. Tuttu Ray Parker Jr:n "Ghostbusters"-tunnuskappale on tosiaan mukana ja siitä kuullaan erilaisia versioita läpi elokuvan. Onneksi tätä elokuvaa varten tehty Fall Out Boyn järkyttävä kappale "Ghostbusters (I'm Not Afraid)" soi vain kerran, eikä edes kokonaan. 3D-efekti toimi välillä, mutta tuntui suurimmaksi osaksi aika turhalta. 3D:tä korosti se, että kuvan asiat tulivat oikeasti välillä kuvarajan ulkopuolelle. Elokuvan kuvasuhde on pääasiassa widescreen, jolloin televisiosta katsottuna kuvan ylä- ja alapuolella ovat mustat palkit. Toimintakohtauksissa asioita kuten tykkien säteet näkyvät myös mustien palkkien päällä, mitä ei yleensä näe elokuvissa. 3D:nä katsottuna se tuo vahvemman illuusion siitä, että jotain oikeasti tuli ulos ruudulta. Loppupuolella kikka ei toimi, kun sitä käytetään liikaa ja lopussa kuvasuhde muuttuu kokonaan yhden kohtauksen ajaksi. Yhteenveto: Ghostbusters ei ole onneksi niin huono kuin pelkäsin. Se ei tosin tarkoita, että se olisi kovin hyväkään. McCarthy ja Wiig toimivat, mutta muut näyttelijät jättävät aika kylmäksi ja vanhojen tuttujen cameot tuntuvat lähinnä väkisin mukaan tungetuilta. Juoni on aika pitkälti kopio alkuperäisestä elokuvasta muutamilla muutoksilla. Pahiksen "maailman valloitus" -piirustukset ovat katsojia tyhmentävä lisä, eikä hahmo muutenkaan oikein toiminut. Jotkut viittaukset alkuperäiseen elokuvaan olivat hyviä. Alkuperäinen tunnusmusiikki olisi voinut soida kokonaisuudessaan edes lopputeksteissä ja on hyvä, ettei Fall Out Boyn kappaletta kuulla kuin kertaalleen. Pääongelmani on, ettei Ghostbusters ole hauska elokuva, mutta onneksi toimintakohtauksissa huonot vitsit unohtaa ja tehosteet näyttävät tyylikkäiltä. Se on ihan kivaa kesähömppää, mutta samana päivänä ilmestyvistä elokuvista kävisin mieluummin katsomassa Star Trek Beyondin (2016). Mutta jos minun pitäisi valita, katsonko tätä vuorokauden putkeen, vai The Legend of Tarzanin (2016) uudestaan, valitsisin Ghostbustersin. Salista ei kannata poistua, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen tulee vielä kohtauksia, joista viimeinen vihjailee mahdollisesta jatko-osasta.
Kirjoittanut: Joonatan, 19.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screencrush.com
Ghostbusters, 2016, Columbia Pictures, Feigco Entertainment, Ghostcorps, LStar Capital, The Montecito Picture Company, Pascal Pictures, Village Roadshow Pictures
